Kolmimasto "Tulevaisuus" eli elämää Pohjolassa

KOLMIMASTO "TULEVAISUUS"

ELI

ELÄMÄÄ POHJOLASSA

Kirj.

JONAS LIE

Suomentanut J. Siljo

WSOY, Porvoo, 1920.

SISÄLLYS:

     I. Haaksihylky.
    II. Pako.
   III. Bergingenin kalakari.
    IV. Lapinmutka.
     V. Merilappalainen Iisko.
    VI. Kesäkäräjät. Iso-Lassi.
   VII. Rintaneula.
  VIII. Heggelundin luona.
    IX. Puotipöydän takana.
     X. Jatkoa.
    XI. Lähtö.
   XII. Bergenissä.
  XIII. Kotiinpaluu.
   XIV. Lapin-matka. Hopea-Saara.
    XV. Antti.
   XVI. Lapinniemi.
  XVII. Vanhoja asioita.
 XVIII. Loppu.

I.

HAAKSIHYLKY

Erään kauhean syysmyrskyn jälkeen vuonna 1807 — mikä vuosi sittemmin "merkkivuotena" pysyi monen vanhan merimiehen muistissa — ajeli kolmimastolaiva "Tulevaisuus" mastottomana haaksihylkynä lumipyryssä Ruijan rannikkovesillä. Varalaidat olivat pirstoutuneet, ja kolmimasto kellui toisella kyljellään puolillaan vettä.

Laivan omisti muuan niistä Kööpenhaminan yhtiöistä, joilla vielä oli kauppapaikkoja Varangin vuonossa. Matkalla Köllevuonoon oli sitä Trondhjemin väylän ulkopuolella kohdannut maalle päin raivoava myrsky, joka oli pakottanut sen aavalle. Siellä oli jo monta päivää meri mastokorin korkuisilla vaahtopäätyrskyillä sen kantta lakaissut. Vesirajasta neljän viheriän lainemuurin piirittämänä kellui kolmimasto siinä, kappale myrskyistä taivasta kattonaan, kunnes vaahtoaallon harja nosti sitä jälleen ja osoitti laivamiehille heidän toivottoman tilansa. Laivuri oli eräänä yönä saanut iskun päähänsä puomista; hän makasi tainnoksissa loppua tehden, ja laiva, turvattomana ja peräsimettä, natisevin saumoin, oli useista kohden saanut vuodon.

Kun sitten neljäntenä päivänä ilma hiukkasen asettui, päätti laivaväki, joka luuli maan olevan näkyvissä ja joka ei enää jaksanut pitää pumppuja käynnissä, pelastaa henkensä pyrkimällä laivan suurveneellä rantaan. Veneeseen asettuivat merimiehet, ja kun viimein haavoitettukin oli siihen laskettu, ei laivassa enää ollut muita eläviä kuin laivurin pieni tytär ja vaimo, joka turhaan oli koettanut voittaa veneeseen laskeutumisen pelkoa. Silloin, hänen kannella seisoessaan, pakotti uhkaava tyrskylaine veneen äkkiarvaamatta irtautumaan laivasta.

Vene ei päässyt kauas, ennenkuin se upposi. Meri nielaisi saaliinsa onnettoman naisen silmäin edessä. Seuraavana päivänä ajeli laiva hylkynä valkoharmaassa lumisumussa — kuten jo mainitsimme — aution pohjoisrannikon edustalla. Myrsky oli asettunut, mutta hyökylaineet puhuivat sen äskeisestä raivosta.

Kajuutan rappusilla ruhvin alla istui kalmankalpea, vaaleahiuksinen nainen, sylissään lapsi, jota hän puoleksi tiedotonna milloin vaistomaisesti keinutteli, milloin suonenvetoisesti paineli rintaansa vasten. Hän oli nuori, ja ennenkuin kuolema häneen leimansa painoi oli hän varmaankin ollut kaunis; tähän otaksumaan ainakin antoivat aihetta hänen suuret tummat silmänsä, jotka hän, ponnistaen viimeiset voimansa, avasi, luodakseen ne erääseen nuoreen mieheen, joka kajuutasta tullen tunkeutui hänen ohitsensa, kädessään punaruskea lompakko. Se sisälsi hänen miehensä ja laivanomistajan rahoja, joilla oli aiottu suorittaa kauppoja Köllevuonossa. Vähää ennen oli nainen ikäänkuin unissa nähnyt vanhanpuoleisen, ruman ja karkeisiin vaatteisiin puetun miehen, joka, seisoen nietostuneessa ruhvissa ja miettiväisen näköisenä katsellen häntä, silloin tällöin oli nostellut vieressään viruvaa kirvestä, epäröivänä laskeakseen sen jälleen alas. — Mies näki, että nainen oli kuolemaisillaan.

Tällä välin puuhaili kauempana etukannella kiireessä työssä kolmas henkilö, miehuuden keski-ikään ehtinyt mies, merilappalainen, etäällä sijaitsevan Lövön ainoa asukas. Koottuansa kasaan laivapartaan jäännöksen viereen purjeen, keksin, vaskikattilan ja muita kannella hajan olleita esineitä hän astui hytin takaa toveriensa luo, juuri samalla hetkellä jolloin nuorempi näistä antoi lompakon vanhemmalle. Voitonhimoinen välke loisti lappalaisen silmistä, mutta kohta sen jälkeen muuttui hänen kasvojensa ilme kauhistusta osoittavaksi — hän oli huomannut nuoren naisen, joka lapsi sylissään istui kajuutan rappusilla.

Sillä aikaa kun toiset menivät vettä puolillaan olevaan lastiruumaan hakkaamaan rikki laivan pohjaa, käyttäytyi lappalainen kannella omituisesti. Perässä olevaa ruhvia lähestyessään hän kääntyi aina kiireesti takaisin — palataksensa ruhvin luo kuitenkin yhä uudelleen. Hän askaroitsi vähän aikaa kasansa ääressä; se oli pian heitetty veneeseen. Sitten, samassa määrässä kuin hän huomasi toveriensa hakkuun edistyvän, kävi hänen kulkunsa horjuvaiseksi, käännöksensä lyhyiksi ja askeleensa miltei teppaileviksi.

Tällä tavoin kului häneltä pieniä seisahduksia lukuunottamatta tunti, kentiesi puolitoista; ja kun viimein kirveeniskut alkoivat tauota, olivat lappalaisen hiukan kuihtuneet kasvot keltaisen vaaleat, ja suuria hikihelmiä putoili hänen otsaltaan; hän oli tämän aikaa ollut ahkerammassa työssä kuin hänen toverinsa ruumassa. Jo astui hän lujasti päättäväisenä kajuutan rappusille. Siinä istui särkynein silmin ja puoleksi lumen peitossa nuori nainen, mutta lapsi oli vielä hengissä. Äiti piteli sitä yhä edelleen sylissään kaapuunsa käärittynä, ja ristiin liittyneet, kangistuneet kädet ympäröivät yhä turvatonta.

Iisko, lappalainen, otti varovaisesti pienoisen käsiinsä ja katseli sitten neuvotonna ympärilleen, tietämättä mitä tehdä. Mutta kun tässä ei ollut apua muualta odotettavissa, istuutui hän vihdoin, lapsi yhä edelleen sylissään, laivan kannelle. Siinä veti hän jotenkin suurella vaivalla jalastaan toisen, raskaan merisaappaansa, pisti siihen lapsen ja alkoi sitten, saappaan rakseihin tarttuen, kenkäpuolena kaltevaa kantta löntystäen, kantaa saalistaan laivapartaan luo. Siitä laskeusi hän varovaisesti vieressä olevaan veneeseen, asetti peräteljon viereen merisaappaan, peitti sen sarkanutullaan ja istuutui sitten odottamaan toveriensa tuloa.

Vasta kun nämä olivat astuneet veneeseen ja se jo oli ehtinyt etääntyä vähän matkaa laivasta, ilmaisi Iisko, minkä saaliin hän saappaaseensa oli kätkenyt. Tytön pelastus ei ensinkään ollut vanhuksen mieleen, mutta Iisko istui siinä peräteljolla kookkaana ja hartevana, ja — asiaa ei enää voitu auttaa.

Nuo toiset kaksi miestä olivat vanha korpraali Stuwitz ja hänen poikansa. Korpraali oli kerran kuulunut Vuoreijan linnaväkeen, josta hänet kumminkin väkivaltaisuuksien, petosten ja juopumuksen tähden oli erotettu. Linnassa muistettiin vielä juttuja, joita korpraali humalapäissään oli kertonut ja jotka vieläkin saivat kuulijat kauhistumaan. Erottuaan sotapalveluksesta oli Stuwitz elättänyt itseään tavaranvaihtokauppaa rannikolla käyvien venäläisten tulkkina sekä loma-aikoina pitämällä omaa pientä kauppaa. Tullessaan merilappalaisen kanssa Busesundin ohitse, jossa juuri samaan aikaan venäläinen alus odotti, oli hän huomannut laivahylyn merellä.

Kotimatkalla merilappalainen oli ajatuksiinsa vaipuneena. Hän oli leskimies; vaimonsa kuoleman jälkeen hän oli ottanut luokseen hukkuneen veljensä lukuisan perheen, jota hän uskollisesti koetti elättää. Leipää oli niukalta, ja sentähden oli uuden syöjän tulo entisten lisäksi hyvinkin arveluttava. Iisko tiesi hyvin, mitä käly tästä arvelisi, vaimo kun luonnostaankin oli raskasmielinen. Sitten kääntyivät hänen ajatuksensa haaksihylkyyn, joka, jos hän saisi vähäisenkään osan lompakon rahoista, kentiesi palkitsisi lapsen kasvatuksen. Mutta sen ohessa oli hänestä hänen syyllisyytensä äskeisiin tapahtumiin suurempi kuin hän luuli etunsa sallivan, ja sen tähden ei hän siitä asiasta mitään virkkanut. "Ajelulla olevan tavaran" korjaamista ei kukaan siihen aikaan pitänyt minään omantunnon asiana. Mutta tavara, josta nyt oli kysymys, ei juuri ollut "ajelulla"; se oli otettu laivasta, ja tämä seikka — niin tuumaili korpraali — oli arveluttavampi, sillä semmoiseen oli esivallalla tapana kajota, olletikin kun laivan pohjalaudat olivat rikotut. Parasta siis oli "ampua hiljaa", jottei asia tulisi ilmi ja päättyisi linnavankeuteen Vuoreijassa.

Korpraali, joka oli ilmeisesti nurpeillaan lapsen pelastuksesta, kehoitti Iiskoa huolellisesti kätkemään pienokaisen. Sillä jos lappalaisen kautta esivalta saisi asiasta vihiä, niin voisi hän, korpraali, ja hänen poikansa valalla vapauttaa itsensä syytöksestä, heitä kun ei kukaan ollut nähnyt veneessä, ja laiva oli meren pohjassa; eikä heillä myöskään ollut mitään laivasta varastettua tavaraa, joka voisi todistaa heitä vastaan. Lompakon, joka oli ollut tyhjä — kuten korpraali nyt ilmoitti — oli hän heittänyt mereen; ja pahimmassa tapauksessa — lisäsi hän uhaten — oli heitä ollut pohjalautoja rikkomassa kolme.

Illan pimetessä istui Iisko varuillansa; — hän tiesi, että kumppanit voisivat ryhtyä mihin tekoon tahansa pelastaakseen itsensä kaikesta mikä voisi todistaa heitä vastaan. Busesalmeen tultuaan he soutivat venäläisen Vasiljeffin proomun luo, ja siellä erosi lappalainen tovereistaan; mutta viimeiset sanat, jotka korpraali sanoi painavasti Iiskolle, kuuluivat: "Ole varuillasi ja muista linnaa."

Lappalainen tunsi erinomaista helpotusta kun pääsi heistä erilleen; hänestä oli kuin olisi heidän lähtönsä vapauttanut veneen raskaasta pahuuden taakasta.

Kun hän sitten pimeässä peräteljoltaan varovasti kädellään koetteli takanaan olevaa merisaapasta ja huolellisena kosketteli sarkanutun alla makaavaa lasta, saadakseen tietää, oliko tämä vielä hengissä, tunsi hän tehneensä hyvän työn. Yksinään siinä istuessaan hän ajatteli vaimovainajaansa, joka lepäsi puuristin alla kirkkomaassa. Kirsti oli eläessään aina toivonut lasta — tässä hän nyt sai sellaisen.

Kun Iisko tuli kotia, kävi kuten hän oli ajatellut. Vaikka käly ei missään suhteessa laiminlyönyt lasta, ei hän tätä kumminkaan katsellut suopein silmin, ja usein mutisi hän ensi aikoina — useammin kuin Iisko olisi tahtonut kuulla — jotakin voudista ja asian ilmiannosta, jotta köyhäinhoito saisi lapsen huostaansa. Suuresta huivista, johon lapsi — iältään noin kaksivuotias — oli ollut käärittynä, löydettiin rintaneula, ja pienoisen paidasta punaisella langalla ommeltuja kirjaimia, joista Iisko tavaamalla sai kokoon nimen "Marina". —

Eukko kun kuuli, että rintaneula oli kultaa ja kenties kymmenenkin taalerin arvoinen, niin hän lakkasi vähitellen puhumasta lähdöstä voudin luo; tällehän olisi myöskin ollut selvitettävä, mistä oli kotoisin purjekangas, joka jo oli levällään lattialla uusiksi venepurjeiksi leikattuna, sekä kahvipannu, joka oli ollut erittäin eukon mieleen.

Kuuden viikon kuluttua kuulivat Iisko ja hänen kälynsä suureksi hämmästyksekseen, että vouti ja nimismies kaikkialla pitivät tarkkoja tutkimuksia haaksihylyn takia. Iiskon kauhistukseksi tiesi sen ohessa huhu kertoa, että korpraali Stuwitzia, hänen poikaansa sekä venäläisen Vasiljeffin proomuväkeä kuulusteltaisiin. Nyt vasta uskoi hän asian täydellisesti kälylleen, ja tämä ymmärsi vihdoin, etteivät he voineet muuta tehdä kuin kaikessa hiljaisuudessa kasvattaa pienokaista perheeseen kuuluvana lapsena.

Asiaa miettiessään tuli Iisko siihen päätökseen, ettei laiva ollutkaan uponnut, vaikka sen pohja oli puhkaistu, sekä että Vasiljeff ja Stuwitz edellisen lotjalla uudelleen olivat käyneet haaksihylkyä tutkimassa.

* * * * *

"Tulevaisuus" laiva, jota tähän aikaan odotettiin tulevaksi
Köllevuonoon Kööpenhaminasta, oli tavattu ajelulla haaksihylkynä,
ja huhu tiesi kertoa, että Vasiljeffin lotja oli nähty sen vieressä
Nordkyn-niemen edustalla.

Viranomaiset saapuivat laivalle. Se oli riistetty typötyhjäksi ja sen pohja puhkaistu. Asiain näin ollen supistuivat tarkastusmiesten tehtävät pöytäkirjan laatimiseen, ja sen ohessa saivat he haudata kuoliaaksi paleltuneen nuoren naisen, joka, Tanskasta sittemmin saatujen tietojen mukaan, eläessään oli ollut kapteenin vaimo.

Muuan huhu — niistä monista, jotka tästä asiasta olivat liikkeessä — tiesi kertoa, että Vasiljeffin miehet olivat Stuwitzin komseveneellä [komseveneeksi sanotaan erästä lajia suurempaa venettä] edellisenä viikkona yöt päivät kulkeneet haaksihylyn ja rannan väliä ja että tunturilappalainen Jaakko Nutto kahdeksastakymmenestä Kaarle XI:nen hopeariksistä, joita sanottiin beivistaalereiksi ja joita lappalaisilla oli tapana kaivaa maahan, oli ottanut kätkeäkseen tavarat, kunnes sopiva tilaisuus tekisi niiden jakamisen otolliseksi. Osoittaaksensa täydelleen viattomuutensa oli venäläinen kohta sen jälkeen saapunut Köllevuonoon proomullaan, joka — niinkuin "jumala ja jokainen, niinpä esivaltakin, voi nähdä" — oli lastattuna kaloilla ja Arkangelista tuoduilla jauhokuleilla.

Laillisten tutkimusten kestäessä oli kaksi todistajiksi toivottua norjalaista kummallisella tavalla kadonnut. Venäläinen proomun miehistö kielsi tietävänsä mitään asiaan kuuluvaa, ja vanha Jaakko Nutto, joka oli pakana, tekaisi omaisineen kevyesti väärän valan, että he kysymyksessä olevana aikana olivat myyneet taljoja ja vuotia Stuwitzille Hopseidin vuonossa. — Valan jälkeen toimitettiin sitten lappalaisen kodassa Sarakakaste, niinkuin aina, kun lappalainen tahtoo tehdä mitättömäksi kasteen tahi jonkun muun kristillisen toimenpiteen vaikutuksen.

Stuwitzin poika oli todella Hopseidin vuonossa ostanut isänsä puolesta vuotia, mutta — lappalaisen veljeltä, Matilta, ja viikkoa myöhemmin! Sen verran perää oli Jaakko Nuton todistuksessa.

Muuan ulkokareilla asuva suomalainen taasen, joka oli rohkeasti lausunut voivansa ilmoittaa jotain muuta, oli saanut surmansa matkustaessaan käräjäpaikkaan. Kansa kertoi paljon hänen todistettavastaan. Tiedettiin hänen kalastaneen proomun läheisyydessä, kun tämä oli erään karisaaren takana, ja muun muassa nähneen venäläisen maksavan tunturilappalaiselle hopeariksejä, jossa tilaisuudessa Stuwitzin poikakin oli ollut saapuvilla.

Haaksihylkyä ei saatu pelastetuksi; koillismyrsky kuljetti sen etelään päin, ja yleinen mielipide oli, että se viimeinkin oli uponnut.

* * * * *

Mutta kolmimastolaiva ei häviä jättämättä laajalti seurauksia. Näistä mainittakoon, että nuori Kööpenhaminassa asuva kamarineuvos Tobias Storm, joka toimi tullivirkamiehenä, joutui vararikkoon ja kassanvajaukseen. Köllevuonon kauppapaikan osakkaana hän oli pannut koko omaisuutensa laivaan, jota hänen veljensä kuljetti, ja seuraavana vuonna lähti hän, sittenkun oli onnistunut antamaan jonkunlaisen, puoleksi julkisen takauksen puolestansa, matkalle Pohjois-Ruijaan, voidaksensa pelastaa niin paljon kuin mahdollista ja siten vapautua kassanvajauksen pahimmista seurauksista. Hänen tutkimuksensa eivät vieneet mihinkään. Mutta kun valtion saatava oli saatu maksetuksi ystävien avulla, joille hän oli luovuttanut odotettavissa olevan perinnön, mistä hän nautti korot, sai hän tapausten omituisuuden tähden armossa eron virastansa ja "oikeuden kantaa virkapukua". Hän oleskeli sen jälkeen Köllevuonossa tilikirjurina Brögelmannilla, joka vanhan tuttavuuden vuoksi otti hänet palvelukseensa.

Juuri näinä vuosina alkoi Köllevuonon Brögelmann suuresti rikastua kaupallaan, jota hän harjoitti Varangin vuonossa. Kööpenhaminan kauppayhdistykset tarjoilivat tähän aikaan pohjoisessa olevia kauppapaikkojaan kaupaksi, ja Brögelmann puuhasi kaikessa salaisuudessa näiden ostamista.

1813 ja 1816 vuosien rahanmuutokset köyhdyttivät monta, mutta Brögelmannin ne tekivät upporikkaaksi. Hän oli ehtinyt ostaa velaksi kaksi parhainta kauppapaikkaa, kun rahamuutoksen kautta velallinen laillisesti oikeutettiin lunastamaan specieriksi kahdella killingillä. Brögelmann maksoi tällä otollisella ajalla velkansa. Seuraavina vuosina hän teki sitten loistavia kauppoja, kunnes hän viimein ikänsä tähden ja muista syistä vähitellen lakkasi suoranaisesti ottamasta osaa kauppatoimiin.

Hänen uskotuin luottamusmiehensä näinä viime aikoina oli nuori Stuwitz, jonka muotokuvan lukija jo vilahdukselta on nähnyt. Vanha Stuwitz oli joitakuita vuosia vastakerrotun haaksihylkyjutun jälkeen kuollut kaikesta huolimatta vähissä varoissa, ja silloin oli poika päässyt kauppapalvelijaksi Brögelmannille. Tässä ammatissaan hän oli osoittanut niin suurta kauppamieskykyä ja sellaista kunnollisuutta, että isäntä ennen pitkää uskoi hänen huostaansa kaikki Köllevuonon pohjoispuolella tehtävät asiansa niiksi vuodenajoiksi, joina hän itse oleskeli jollakulla toisella suuremmalla kauppapaikalla. Mutta käytöksellään, jota isäntä ei kyllin valvonut, sai Stuwitz — ja ansiosta — jo ennenkuin oli kolmenkymmenen ikäinen, liikanimen "lappalaisten kiusaaja".

Seuraavana vuonna sen jälkeen kun Stuwitz oli tullut Brögelmannin palvelukseen, ilmaantui ihmisten kummaksi Bergenissä joitakuita niistä seteleistä, jotka olivat kadonneet kolmimaston haaksirikossa ja joiden numeroita oli aikanaan innokkaasti sanomalehdissä kuulutettu. Tutkimukset osoittivat, että setelit olivat saapuneet Bergeniin ehdottomasti jossakin Brögelmannin vuositilien suorituksessa.

Tämä herätti siihen aikaan suurta huomiota ja antoi aihetta kaikenlaisiin puheisiin.

Kun vouti piti tutkintoa asiasta, huomautti nuori Stuwitz, että puotikassaan tuli seteleitä kaikilta tahoilta ja kaikenkaltaisia, niin että niistä ei saanut mitään todistusta eikä mitään ohjausta asialle; — hän lupasi kumminkin vastaisuudessa pitää tarkoin silmällä puotiin tulevia seteleitä.

Kun tämä uutinen saapui Lövölle, ymmärsi Iisko aivan hyvin, että setelit olivat noita haaksihylystä varastettuja, joita Stuwitz oli koettanut saada liikkeeseen; ja hän ajatteli jonkunmoisella ilolla, että Stuwitz kenties on pakotettu hautaamaan loput, saamatta niistä mitään hyötyä.

Ainoa, joka ei tahtonut tyytyä mihinkään tyhjiin selityksiin, oli kamarineuvos Storm. Hänessä oli tämän asian johdosta hetkeksi vironnut muinainen voima, ja ankarasti oli hän ahdistanut Stuwitzia; mutta — hänen nykyinen asemansa ei sallinut hänen sekaantua syvemmältä asiaan.

Kamarineuvos oli leski. Laivan mukana oli hän kadottanut ainoat likeisemmät sukulaisensa: merikapteenin ja tämän vaimon; laivan mukana oli hän myös kotimaassaan kadottanut hyvän maineensa ja kaiken omaisuutensa. Nyt näytti hän kyllästyneenä tahtovan vetäytyä omaan kuoreensa.

Kun hän oli vapaa työstänsä, asteli hän piippu suussa edestakaisin. Ainoana toverinaan oli hänellä talonkoira, jolla oli tapana painaa päänsä hänen poveaan vastaan, kun hän istui rappusilla tupakoiden. Varmaankin oli tupakan savussa jotakin hiljaista puhetta, jota koira ymmärsi, sillä kamarineuvoksen tupakoidessa katseli se kaiken aikaa piipusta nousevia tupruja. — Nähdessään Stuwitzin tulevan, kamarineuvos tavallisesti väistyi pois, sillä tätä ihmistä hän ei voinut kärsiä; mutta toiselta puolen hän ei oikein uskaltanut näyttää sitä. Iltapäivisin kulki hän usein, kädet selän takana, tunturin jyrkänteelle, jota sanottiin "Saarnatuoliksi" ja josta oli laaja näköala merelle päin. Siinä hän tavallisesti seisoi jonkun aikaa ja katseli alakuloisesti laajaa hautuumaata, johon kolmimasto ja hänen onnensa olivat hukkuneet.

Eräänä päivänä — samana vuonna, jona hän tuli taloon — oli hän tunturilla tavannut miehen, joka oli häntä itseään vielä alakuloisempi ja surullisempi. Lassi eli Iso-Lassi, joksi häntä myöskin sanottiin, oli pitkä, hartiakas nuori kalastaja, ja näytti kiivenneen jyrkänteelle lopettaaksensa siellä päivänsä. Kamarineuvos sai hänet luopumaan tästä aikeesta ja seuraamaan häntä hänen kotiinsa. Miehen puhe ja käytös osoittivat hieman sekapäisyyttä, mutta kun hän, muutamia lyhyitä väliaikoja lukuun ottamatta, oli kunnollinen työssään, onnistui kamarineuvoksen saada taivutetuksi Brögelmann ottamaan Lauri palvelukseensa.

II.

PAKO.

Brögelmannin asunto oli ahdas ja hänen elintapansa hyvin niukka. Hänellä oli aina ollut liian paljon toimia ehtiäksensä rakentaa uutta taloa, ja sitä paitsi hän viihtyi parhaiten vanhassa kodissaan, missä onni alati oli ollut hänen mukanaan. Hänen talonsa oli kumminkin vieraanvarainen, ja sinne kokoontui hänen kauppa-asiainsa tähden kaikenlaisia ihmisiä. Brögelmann itse oli, varsinkin vanhoilla päivillään, jolloin hän ei enää kauppoihin paljon sekaantunut, hyvänsävyinen mies.

Hänen ainoa tyttärensä Regina oli monta vuotta oleskellut Bergenissä. Palattuansa sieltä kotiin otti hän — ja se kävi niinkuin itsestänsä — kaikkien sisätalouteen kuuluvain asiain ohjat; mutta samalla noudatettiin ulkonaista muotoa, joten yhä edelleen, niinkuin ennenkin, taloudenhoito kävi vanhan kivuloisen äidin nimessä.

Regina oli tavallansa hyvännäköinen, vaikka hänen kasvoissansa oli jotakin käskevää ja kovaa. Arkipäivinäkin, vieläpä tavallisimmissa askareissa, hän kävi aina hyvin hienosti puettuna. Hänen luonteessaan oli jotakin pontevaa, joka taivutti kaikki hänen eteensä; mutta tässä pontevuudessa ei ollut mitään miellyttävää, ja tämä kaiketi oli muun muassa syynä siihen, että hän vielä oli naimaton, vaikka iältään jo hiukan neljännelläkymmenellä. Ne, jotka Reginan mielestä nyt olisivat voineet "tulla kysymykseen", näkivät selvään, että hänen "rakkautensa kahleet", vaikkapa todellakin kullasta taotut, eivät olleet mikään paljas vertauskuva, vaan että tässä oli kysymys antautumisesta todelliseen ikeeseen, se on: hänen tahtonsa alle. Toiset taasen älysivät pian, etteivät olleet kyllin rikkaita tai kyllin ylhäisiä hänelle kelvatakseen; — Bergenissä, missä hän tavallaan oli herättänyt huomiota, eikä ainoastaan sentähden, että hän oli rikkaan Brögelmannin ainoa tytär, kerrottiin hänen ilmoittaneen, että hänen iso-isänsä oli ollut nimeltään von Brögelmann, joten hän, Regina, siis oikeastaan oli aatelia; mitään muuta hän ei tästä iso-isästään puhunut eikä myöskään mistä syystä hän oli joutunut näin kauas pohjoiseen. Muuten olivat kaikki yksimielisiä siitä, että Regina, kaiken turhamaisuutensa ohessa, oli tavattoman ytimekäs luonteeltaan — kunpahan hän vain ei olisi ollut liian suuressa määrin ystäviensä ystävä ja vihollistensa vihollinen!

Rakkauden murroskauden oli Regina kokenut jo aikoja takaperin, nuoruutensa päivinä, noin seitsemäntoista vanhana, jolloin hän ei vielä ollut täydelleen kehittynyt ja jolloin hänen laihuudessaan, hänen kasvojensa jyrkissä juonteissa ja hänen terävissä, ruskeissa silmissänsäkään ei ollut juuri mitään kaunista — jollei päinvastoin. Kaunis, mustatukkainen tanskalainen perämies, joka siihen aikaan kaikkina kesinä muutamia viikkoja viipyi Köllevuonossa, oli voittanut hänen sydämensä. Mutta kun asiasta piti tuleman tosi, niin eipä perämies tahtonutkaan lähteä "alaperämiehenä purjehtimaan" — kuten hänen omat sanansa kuuluivat.

Kun Regina älysi, minkä ivan nämä sanat sisälsivät, sairastui hän vaaralliseen tautiin, joka jätti jälkeensä synkkyyden, mikä ei haihtunut ennen hänen lähtöänsä Bergeniin. Siellä antausi hän kunnianhimollensa ja tähtäsi niin tässä kuin muissakin suhteissa hyvin korkealle.

Brögelmannin luona oleskeli siihen aikaan eräs nuori Heggelund, jonka isä oli vouti ja tuomari. Nuorukainen oli ylioppilas, vieläpä pari tutkintoa sen lisäksi suorittanut; mutta kun hän lukutiellä ei näkynyt pääsevän pitemmälle, oli isä lähettänyt hänet ystävänsä Brögelmannin luo oppimaan kaupankäyntiä. Mutta kauppa-asiatkaan eivät ylioppilasta miellyttäneet, niihin kun häneltä puuttui tarpeellista kestävyyttä. Hän rakasti enemmän metsästystä ja merellä purjehtimista. Hän oli pitkä, hontelo, valkoverinen mies, nenä suuri ja kyömyinen, mikä antoi hänen kasvoilleen jonkunmoisen arvokkaan leiman. Häntä kohdeltiin talossa suurella kunnioituksella, etupäässä vieraana, ja moni ennusti, että hänestä ja kauppiaan tyttärestä tulisi pariskunta. Joku oli näet ollut huomaavinaan, että Regina tahtoi niin, ja mitäpä siihen silloin!

Näillä kauppapaikoilla tavattiin siihen aikaan usein poloisia, jotka näkyivät olleen syntyneitä varta vasten huvittamaan talon väkeä milloin sisällä milloin ulkona — jonkunmoisia hovinarreja, joita joko houkuteltiin tekemään kaikenmoisia hullutuksia tai joille tehtiin jos jonkinlaisia raakoja kepposia. Varsinkin olivat yleiset joulujuomingit todellista koetusaikaa tällaiselle raukalle. Oltuaan pitkän illan ivan esineenä juotettiin hänet lopulta usein tajuttomaksi ja asetettiin sitten milloin mihinkin omituiseen asentoon, niin että hän tapasi itsensä seuraavana aamuna milloin mistäkin, puettuna mitä hullunkurisimpaan ja naurettavimpaan ivapukuun.

Lassi-parka, joka — niinkuin jo edellä mainitsimme — oli joutunut Brögelmannin palvelukseen, alkoi vähitellen vajota tähän surulliseen osaan. Hänen omituinen käytöksensä ja yhä kasvava tylsyytensä antoivat aihetta koirankuristen keksintöihin. Alussa supistuivat nämä jännittäviin koetuksiin, kun tahdottiin saada selville raja, mihin saakka tuo roteva mies salli kiusantekoa.

Pian tuli kuitenkin ilmi että tämä "raja" viinalla saatiin yhä loittonemaan, ja jouluna esiintyi Lassi avorintaisena, paperinen kypäri päässään ja puumiekka kädessään. Suurta riemua herätti hän varsinkin silloin, kun hän pöydän päässä istuen väänteli leveää kalpeaa naamaansa ja mulkoillen tylsin silmin virnisteli viinalasille, ennen kuin kaasi sen sisällön suuhunsa; tai kun hän, samoja temppuja uudistaen, istui traanitynnyrin päällä, minkä hän voimiensa osoitteeksi oli kantanut pitopöydälle ja sitten olkapäällään kuljetti takaisin kala-aittaan. Ja kun eräänä paahteisen tyynenä kesäpäivänä Iso-Lassi ja Pekka Plads merellä ollessaan olivat kaataneet veneensä, niin saatiinpa aihetta nauruun, jota kesti vuosikausi umpeen.

Pitkäsäärinen Antti Hind, joka palveli nimismiehen luona, oli näet eräänä aamuna ryhtynyt kala-aitassa kestitsemään Lassia ja Pekkaa juuri kun nämä olivat lähdössä kalaan. Antti oli saanut heidät lyömään vetoa, kumpi heistä kestäisi enemmän viinaa. Lassi ja Pekka joivat, ja korttelittain oli viinaa valunut heidän kurkkuihinsa, kun he viimein hoiperrellen kulkivat veneeseensä, jossa pian kyllästyivät soutamiseen. Maalta päin käyvä tuulenviri ja virta kuljetti heidät yhä kauemmaksi merelle, mutta siitä he eivät mitään tienneet: he makasivat veneessään ja vetivät päivänpaisteessa pitkää unta. Vihdoin heräsi Pekka iltapäivällä ja katseli ympärilleen, mutta kun hän ei nähnyt muuta kuin aavaa merta ja sinitaivasta, herätti hän hämmästyksessään Lassin. Tämä, joka unen pöpperössä oli yhtä typertynyt kuin toverikin, päätti onnettomuudeksi, kiivetä mastoon tähystelläkseen. Mutta pieni vene ei voinutkaan kestää Lassin raskasta ylipainoa: se kaatui, ja toverukset saivat kylmän kylvyn, jonka tarpeessa he kyllä olivatkin. Siinä he istuivat sitten tyynessä, kauniissa ilmassa kahareisin talaan päällä monta tuntia, kunnes vihdoin ohitse kulkevan veneen avulla saivat oman aluksensa pystyyn ja tyhjennetyksi. Tämä Iso-Lassin kumoonpurjehdus tuli hyvin laajalti kuuluisaksi.

Kun talon tytär tuli kotiin Bergenistä ja tavat muuttuivat hienommaksi, tapahtui suuri muutos Lassin tilassa. Hän ei päässyt edes jouluna saliin; mutta pirtissä oli hän yhä edelleen palkollisten pilan kohteena.

Tähän aikaan saivat nämä toverikseen Janne Sakarinpojan, noin kahdenkymmenen iässä olevan nuorukaisen. Seitsemän vuotta hän palveli Brögelmannin luona. Hän ei edistynyt eikä taantunut tämän ajan kuluessa, eikä hän siitä näkynyt mitään välittävänkään, ennenkuin hento Marina, joka oli kotoisin Lövöstä, tuli hänen isäntänsä palvelukseen. Marina lienee silloin ollut noin kahdeksantoista vanha, ja hänen miellyttävä, hieno olemuksensa ja hyvänsuopa hymyilynsä ihastuttivat talossa muitakin kuin seitsemännelläkolmatta olevaa Janne Sakarinpoikaa.

Janne oli voimakas ja jäntevä mies; hänen kasvonsa olivat vakaat ja kauniit, hänen harmaat, totiset silmänsä herättivät luottamusta. Häntä pidettiin sangen taitavana venemiehenä, oivallinen kun hän oli sekä soudussa että purjehduksessa ja sitäpaitsi tunsi jokainoan väylän, jota hän kerta oli kulkenut, ja tämän tähden hänet otettiin aina perämieheksi. Vaikka hän oli harvapuheinen, voitti hän hiljaisuudellaan pian Marinan ystävyyden. Miellyttävän käytöksensä ja ulkomuotonsa vuoksi oli Lövön tyttö toista vuotta keittiössä palveltuaan saanut luvan päästä sisäpiiaksi — johon epäilemättä Brögelmannin kauppavaltuutettu Stuwitzkin oli osaltaan vaikuttamassa. Joka aamuna ja monena iltana huomasi Marina etehisessä seisovat vesisäiliöt täytetyiksi ja halkoja kannetuksi keittiöön; ja Janne puolestaan oli huomannut, että tyttö oli kiitollinen siitä. Mutta sen pitemmälle ei heidän ystävyytensä kehittynyt ennenkuin vasta toisena jouluna, jonka Marina talossa vietti.

Jouluaattoiltana ja joulupäivänä söivät täällä pohjoisessa vanhastaan vallitsevan tavan mukaan isäntäväki ja palkolliset samassa huoneessa. Jouluaattona pidettiin tavallisesti omituista kujetta. Silloin astui näet sadetakkeihin ja nahkapukuihin puettuina aivan kuin merestä ryömien keittiöön kuusi tai kahdeksan miestä, jotka kantoivat keskessään pyhäkampelaa, mikä, vaikkakin suuri, kumminkin oli aivan pieni niihin tavattomiin ponnistuksiin verraten, joita kalan kantaminen näytti vaativan, sillä yhtenään he laskivat kalan maahan ja levähtivät.

Jokaisen varakkaamman jouluaaton ateriaan kuului pyhäkampelaa ja vasikkaa; ja vanhan tavan mukaan oli edellisen hankkiminen renkien, jälkimäisen taas karjakon velvollisuutena. Kun kumminkin oli varsin epätietoista, ottaisiko pyhäkampela juuri jouluaattona tarttuakseen koukkuun, oli tällainen kala kaikessa hiljaisuudessa, samoin kuin juottovasikkakin, varattava edeltäpäin.

Mies- ja naispalkollisten välillä tapahtui tämän johdosta joulun edellä hiljainen, mutta sangen kiihkeä taistelu — määrätyn ruokalajin hankkimisen estämiseksi. Jos miesten onnistui varastaa vasikka karjakolta, niin täytyi tämän häpeäkseen viettää jouluilta navetan katolla, ja jos pyhäkampela puuttui illallispöydästä, tuli renkivoudin istua ratsain venehuoneen harjalla.

Ja niin arkana asiana pidettiin tätä, että kun vasikka edellisen jouluaaton iltana katosi, niin katsoi karjakko kunniansa loukatuksi siihen määrään, että vaikkakin hän pääsi viettämästä iltaa navettansa katolla, hänet saatiin ainoastaan emännän mahtikäskystä jäämään palvelukseensa.

Kysymyksessä olevan joulun aaton aattona oli taistelu ankara; silloin keksi Marina neuvon, joka sai piiat miltei ylimielisiksi. Hän oli pannut vasikan arkkuun ja kätkenyt tämän erääseen pieneen veneeseen, joka riippui katonrajalla venehuoneessa. Jos mistä rengit hakivatkin, eivät he tienneet etsiä vasikkaa omalta alueeltaan.

Onnettomuudeksi kaipasi Janne aattopäivänä puolisen aikaan venehuoneen avainta, jonka karjakko Marinan neuvosta oli pistänyt taskuunsa, ollaksensa oikein levollinen. Janne arvasi paikalla, että avain, jota tavallisesti aina pidettiin suulla, oli erityisessä tarkoituksessa otettu pois. — Hämärissä näkikin Marina hänen avaavan lukon tiirikalla.

Nyt oli hyvä neuvo tarpeen. —

Kun Janne oli kadonnut pimeään venehuoneeseen, hiipi kekseliäs Marina hänen jälkeensä pelastaaksensa arkun, ennenkuin etsijä ehtisi sen löytää.

Janne haparoi ympärillään kaikkialta; täällä, missä hän joka päivä työskenteli, tunsi hän kaikki komerot yhtä hyvin kuin omassa arkussaan. Kerran tuntui kuin olisi hän koskettanut jotakin, joka äkkiä väistyi, ja kohta sen jälkeen putosi halko. Nurkassa, suuren viisihankaveneen ja seinän välissä koski hänen ojennettu kätensä lämpöiseen poskeen, ja nyt oli Marina vangittu arkkuinensa, joka sylissään hän oli hiipimäisillään ulos. Janne puristi aluksi kovasti, mutta sitten kun hän oli tuntenut Marinan, yhä hiljemmin ja lempeämmin kättä, joka piti kiinni arkun sangasta. Hän tunsi tytön lämpöisen hengityksen kasvoillansa, ja hänen sydämensä tykytti yhä kovemmin, niin ettei hän saanut sanaakaan sanotuksi; lisäksi oli käsi, jota hän piteli, niin pehmeä, ettei hän hennonut sitä päästää, eikä se koettanutkaan vapautua. Vihdoin kuiskasi Janne nopeasti:

"Marina, sinä saat tehdä arkulle mitä tahdot; — minä en virka sanaakaan."

"Kiitos, Janne! Minä tiedän, että sinuun voi luottaa", vastasi tyttö hiljaa ja tahtoi hiipiä hänen ohitsensa. Mutta — viisihankaisen ja seinän välinen tila oli kovin ahdas. Janne sulki tytön syliinsä ja sanoi:

"Voit luottaa… hautaan asti, Marina!"

Heidän poskensa koskettivat toisiansa; silmänräpäys — ja Marina irroitti itsensä nopeaan ja juoksi asuinhuoneeseensa.

Aatto-ilta alkoi, kuten tavallisesti, jumalansanan lukemisella. Vanha Brögelmann otti esiin sarvisankaiset silmälasinsa ja luki luvun raamatusta sekä jouluvirren, ja tämä ilta pysyi sitten aina Jannen muistissa hänen elämänsä juhlallisimpana ja riemullisimpana hetkenä.

Ylioppilaan vuoksi pidettiin erityinen joulujuhlallisuus salissa; siellä annettiin joululahjoja kaikille palkollisille. Janne sai porsliinista tehdyn, naisen kuvalla varustetun tupakkapiipun sekä kolme hopeataaleria paperikääryssä; Marina sai suuren hartiahuivin.

Sattumalta oli heidän yhtaikaa astuttava kiittämään isäntäväkeä. Miehekäs Janne näytti siinä tavattoman avuttomalta, ja Marinan posket olivat kovin punaiset.

Yhtä juhlallisena loisti sittemmin Jannen muistissa joulu-ilo ja seuraavan päivän riemut. Pelimanni Erkki soitti viulua, Pekka Plads klanettia, ja Janne pisti polskaa pirtissä niin iloisena kuin olisi hän saanut lahjaksi maat ja mannut. —

Rengit ja piiat leikkivät palkollisten huoneessa; ja tavallisesti joutuivat — sattumalta — Janne ja Marina pariksi, kun oltiin "laivanlähtösillä". Kierrettiin piiritanssia ja laulettiin:

Nyt jaala on lähdössä Bergeniin, sen lastiksi mitähän saataisiin? On miesi Neuvoton niminen, vaimons' on Riskillä Tyhjänen; mut tytär kauniin on naisista — hän sulhon mistä ja milloin saa?

    Nyt laiva Bergeniin lähtevi;
    Me tytön paamme sen lastiksi,
    On laiva oiva: on pohjaton,
    ja paitaryysy sen purjeen' on;
    peräsimensä se tiellä saa,
    ja härkinpuu sill' on mastona.

    Ja Bergentuuli, ja hyvä, käy —
    oi ukkoseni, ei tietä näy…
    Luodolta luodolle purjehdi,
    ja laiva väylänsä löytävi;
    saa puuskat perästä pauhaamaan,
    Niin kyllä Bergeniin saavutaan. —

Ja siinä, siin' on jo Bergeni, ja tyttö kannella istuvi ja loistaa siinä kuin päivän koi… "Oi, jos sen tyttösen saisin, oi!" niin kaikki kauppiaat huudahtaa. — Ja tyttö uljaimman sulhoks' saa.

Niistä, jotka seisoivat vastatusten viime säettä laulettaessa, tuli pari. —

Mutta eräänä iltana synkistyi Jannen mieli. Hän huomasi näet, että ylioppilas oleskeli pirtissä vain Marinan tähden. Hänen muulloin ystävälliset silmänsä leimahtivat vihasta, ja varmaankin olisi hän pannut toimeen mielettömän tuumansa: ajanut ylioppilaan ulos pihalle ja samalla itsensä palveluksesta, jollei Marina samassa olisi ottanut häntä tanssiin ja kuiskannut hänelle, että hänen tulisi muistaa "mitä heidän yhteinen etunsa vaati".

Samana iltana sai Janne asuinhuoneen kuistissa Marinan uskollisuudenlupauksen, joka vahvistettiin lämpimällä suudelmalla.

Hiivanuuttina oli Janne 'jonotanssin' johtaja, ja hän toimitti virkansa niin, että sitä muistettiin kauan. Pitkässä jonossa tanssivat palkolliset — muutamat joulupukeiksi puettuina — huoneiden läpi, soittomies etunenässä. Salissa he kumartelivat ohitse hyppien Brögelmannille, hänen rouvalleen ja tyttärelleen, jotka kaikki jouluvieraineen vanhan tavan mukaan ottivat vastaan narrimaiset tervehdykset.

Tanssi päättyi pihalla, ja siinä lensivät taimmat hypyn hurjassa vauhdissa mikä sinne, mikä tänne. Tässä tanssissa riippuu paljon johtajan voimasta ja notkeudesta. Viimeisenä jonossa oli tällä kertaa ylioppilas, ja hän lensi päistikkaa lumihankeen.

Mutta kohta sen jälkeen alkoi Janne tuntea, että hänen onnensa oli hiukan epävakavalla kannalla ja että hänen tilansa muistutti jotakuinkin helvettiä.

Ei siinä kyllin, että ylioppilas oli ruvennut virittämään paulojansa Marinalle, samaa teki myös kauppavaltuutettu Thor Stuwitz, jolla siihen aikaan oli ikää kappaleen neljättäkymmentä. Stuwitz tyrkytti tytölle kaikenmoisia lahjoja, joita tämä ei uskaltanut olla vastaanottamatta, mutta joista hän aina suoraan puhui vihastuneelle mutta samalla nulomieliselle sulhaselleen. He näkivät selvään molemmat, että ahnaat haukat kaartelivat heidän rakkauttansa, ja että tämä taisteli rajuilmassa, missä vahvankin laivan oli vaikea pysyä alallaan. Pahinta kaikista oli kumminkin, että kauppavaltuutetun puolustajia olivat Marinan omaiset Lövöllä. Jannella ei ollut mitään, Marinalla ei myöskään; — tärkeää siis oli, että he saisivat jotakin säästöön ja että Jannen asema parantuisi. Mutta vihollisten oli varsin huokea tehdä nämä tuumat tyhjiksi. Siihen ei tarvittu muuta kuin vähän kekseliästä panettelua isäntäväelle.

Janne oli tähän aikaan hyvin harvapuheinen ja raskasmielinen. Eräänä päivänä, jolloin hän oli tavallista enemmän murheissaan, sai Marina hänet kumminkin niin iloiseksi, että hänen leveät kasvonsa loistivat. Harmin pusertamat kyyneleet silmissänsä ehdotti näet Marina, että he hääpäivänään kokoisivat myttyyn kaikki huivit ja muut lahjat, mitkä hänen oli täytynyt Stuwitzilta ottaa, kätkisivät siihen ison kiven ja upottaisivat kaikkityynni vuonoon; hän oli sen rikkauden tähden saanut itkeä katkeria kyyneliä, sanoi hän.

Keväällä eräänä pyhäpäivänä päivällisen jälkeen, kun Janne piippu suussaan ja mietiskellen istui vintturin vieressä venehuoneen rappusilla, tuli Marina kalpeana hänen luokseen ja kertoi, että aamupäivällä, kun toiset kaikki olivat kirkossa — Janne itse oli ollut heitä soutamassa — oli kauppavaltuutettu ilmoittanut hänelle rakkautensa, jonka hän kumminkin paikalla oli hyljännyt. Pitkä, silmäpuoli valtuutettu, joka vaikutti niin paljon isäntäväkeen, oli siis vihdoinkin käyttänyt tilaisuutta ja kosinut. Hän oli ehdottanut neidolle, että heidän kihlauksensa salattaisiin vuoden loppuun, ja että Marina silloin muuttaisi hänen kanssaan Olswaagiin, missä hän toivoi hyvällä hinnalla saavansa piakkoin huutokaupalla myytävän kauppa- ja kalastuspaikan. Rakkautensa innossa oli hän myös kehunut, että hän oli koonnut enemmän kuin kukaan tiesi aavistaa; ja ettei tuleva vuosikaan häntä köyhdytä — oli hän hymähtäen lisännyt.

Halvan palvelustytön epäröimätön vastaus, mikä kerrassaan hylkäsi kaikki nämä suurenmoiset tarjoukset, oli ensi tuokiossa peräti hämmästyttänyt kauppavaltuutettua, jonka kasvot kohta sen jälkeen olivat muuttuneet vihaisen petoeläimen tuijotukseksi. Mutta Marinan katseesta ja koko hänen käytöksestään oli hänen täytynyt lukea kyllin selvä kielto ymmärtääkseen, ettei hän ainakaan tällä kertaa voinut mitään toivoa.

Vähän sen jälkeen tuli hän jälleen palkollisten huoneeseen, missä Marina askaroitsi yksin, ja piti siellä pontevan ja liikuttavan puheen, jossa näytti Marinalle, kuinka kunniallinen hänen tarjouksensa oli ja kuinka se ilahduttaisi Marinan vanhaa isää; Marinan tulisi sitä paitsi kiittää häntä, kauppavaltuutettua, siitä, että hän, köyhä tyttö, hänen kauttansa oli onnistunut saamaan niin edullisen paikan ja saavuttamaan suosiota niin arvokkaassa talossa. Mutta kun tämä sulava puhe ei voinut vähääkään muuttaa Marinan ennen antamaa vastausta, katosi kosijan kasvoista kerrassaan teeskennelty hyvänsävyisyys ja tyttö tunsi polviensa vapisevan, kun Stuwitz häntä katseli ja itsessään ikäänkuin ihmetteli, kuinka niin heikko olento, jonka hän milloin tahansa voisi tallata jaloillaan, uskalsi häntä vastustaa. Aivan vastoin entistä pitkäveteistä tapaansa lähti Stuwitz sitten äkkiä ja vihaisesti oven luo. Siinä kääntyi hän ja sanoi uhkaavalla äänellä, että hän kyllä huomasi ylioppilaan olevan syypään tähän kaikkeen, mutta että hän, Stuwitz, kyllä osaa tehdä lopun tällaisesta kevytmielisestä menosta talossa. Kunnon tyttö ei torjuisi pois varmaa tulevaisuutta, kun sitä hänelle tarjotaan, ja sitä paitsi — lisäsi Stuwitz painokkaasti — tulisi Marinan tarkoin miettiä asiaa, ennenkuin tekisi kosijastaan vihamiehen. Tämän puheen jälkeen, jonka pääsisältö oli, että Marinan vielä tulisi asiaa ajatella, lähti Stuwitz.

Nämä uutiset olivat katkeria Jannen kuulla, ja vielä synkemmäksi muuttui hänen mielensä, kun muutamia päiviä sen jälkeen Marina kutsuttiin Brögelmannin rouvan luo, jossa sai kuulla, että hän syksyn tullen oli vapaa palveluksestaan.

Ratkaiseva hetki oli nyt tullut.

Stuwitz toivoi, että Marina hädässään vihdoinkin mukautuisi hänen tahtoonsa, ja Janne veteli meripuodissa ankaria savuja piipustaan, johon oli maalattu hienon naisen kuva, oikean prinsessan. Tämä tosin ei ensinkään muistuttanut Marinaa, mutta Janne näki siinä lemmittynsä kuvan kaiketi siitä syystä, että molemmat olivat vaaleatukkaisia. Surullisina hetkinä saattoi Janne siksi istua ja tupruttaa Marinansa kuvan yli savupilviä, ikäänkuin olisi hän siinä miettiessään keskustellut armaansa kanssa.

Hänen mietteensä olivat viimein kypsyneet päätökseksi. Eräänä iltana, kun kaikki olivat menneet levolle, keskusteli hän oikean Marinan kanssa, ja seuraavana päivänä astui hän ruskeisiin pyhävaatteihinsa puettuna ja kiiltävä hattu kädessään vanhan Brögelmannin konttoriin. Siinä pyysi hän tiliä sekä luvan kohta paikalla erota palveluksestaan, hänellä kun oli omia aikeita mielessään.

Brögelmann oli, kuten jo mainittiin, hyvänsävyinen mies, ja Janne sai kuin saikin eronsa sekä vielä päälliseksi kiittävän päästötodistuksen ynnä tilinteossa yksikolmatta specietaaleria; sitten hän sai vielä omasta pyynnöstään — juomarahojen asemesta ja muistoksi seitsenvuotisesta palveluksestaan — rannalla hylkynä makaavan vanhan ravistuneen kuusihankaisen veneen siihen kuuluvine repaleisine purjeineen.

Samana päivänä luopui Iso-Lassikin palveluksestaan, — hän oli omalla tavallaan kiintynyt Janneen, tämä kun oli ainoa, joka ei häntä pilkannut.

Seuraavat neljätoista kevätpäivää käytti Janne veneensä korjaamiseen ja tervaamiseen, ja varhain eräänä aamuna, kun kaikki vielä lepäsivät, lähti hän Iso-Lassin kanssa merelle. Hänellä oli mukanaan veneessään koukkureivinsä, vaatevarastonsa ja aseensa, niiden joukossa saha, kirves ja nauloja, sekä evästä pitemmäksi aikaa. Juuri kun mustatukkainen, huippulakissa ja merimiehen puvussa oleva jäntevä mies ehti lahdelle, joka oli rasvatyyni, nousi aurinko tunturien takaa ja heitti hohteensa sillalla seisovaan tyttöön, — nuorten tulevaisuuden aamunairut!

Surullisia ja autioita päiviä vietti Marina Jannen poissa-ollessa; ja kaiken muun kiusan lisäksi rupesi Stuwitz taas virittämään hänelle paulojansa. Mutta ylioppilaan liehittely oli itse asiassa suureksi onneksi rakastaville, sillä hänen kauttansa eteni kauppavaltuutetun jo ennestään väärälle tolalle joutunut huomio yhä kauemmaksi Jannesta. Tälle — jos hän olisi ollut kotosalla — olisi Stuwitz mielellään uskonut vaikka lemmenkirjeittensä kuljettamisen.

Syksyä oli jo kappale kulunut, kun viiden kuukauden poissaolon jälkeen Janne ja Iso-Lassi palasivat retkeltään. Hyvällä myötätuulella he saapuivat, ja kuivattua turskaa oli heidän veneensä täyteen lastattuna. Kiduksista suurta turskaa laahaten astui Janne rihkamapuotiin, heitti, kuten tapa vaati, tiskille kalan ja pyysi siitä ryypyn. Sitten hän tarjosi veneessä olevat kalansa kaupan. Ennen pitkää hän toisi useita tällaisia kalalasteja kotoaan; nyt hän oli rahojen tarpeessa: muun muassa oli uusi vene ostettava, sillä se, jolla hän oli tullut, vuoti niin, että osa kaloista oli kastunut ja niiden hinta sen tähden alentunut.

Illempana sai Janne tilaisuuden puhutella Marinaa. Nauraen ja itkien tervehti tyttö sulhastaan ja kertoi, että kun hän näki tämän purjehtivan siltaa kohti, oli hän tullut niin iloiseksi, että tuskin oli vieläkään täydessä järjessään. Tämän ilonsa tähden oli hän sitten tehnyt yhtä ja toista aivan nurinpäin.

Puhuttuansa Jannen kanssa ja kuultuansa, millä kannalla tämän tulevaisuudentoiveet olivat, palasi tytön kasvoille entinen iloisuuden hohde, joka oli ollut kateissa Jannen poissaolon aikana.

Seuraavain kahden viikon kuluessa toi Janne kaloja Brögelmannille kaksi veneellistä. Kalastusretkellään oli hän ansainnut kaikkiaan viisikymmentä taaleria, joista kaksikymmentä kohta meni uuden veneen ostoon.

Eräänä aamuna menivät Janne ja Marina sitten pyhäpukuisina konttoriin ja kertoivat Brögelmannille, että he olivat kihlautuneet ja aikoivat viettää häänsä vielä samana syksynä mutta että he pelkäsivät kauppavaltuutettua, joka, saatuansa vihiä heidän aikeistaan, varmaankin hankkisi esteitä niitä vastaan Marinan kodin puolelta. — Brögelmann istui kauan ajatuksiin vaipuneena; hän ei kumminkaan mitään vastannut, vaan velvoitti heidät pitämään asian aivan salassa, jottei kukaan osaisi mitään aavistaa. Tästä he saivat toivoa mieleensä.

Seuraavana päivänä hän kirjoitti kirjeen voudille ja pani Jannen sitä viemään. Se sisälsi pyynnön, että vouti hankkisi kihlatuille kuninkaallisen luvan mennä vihille kuulutuksetta. Hän itse kävi pari päivää sen jälkeen papin puheilla, ja seuraavana pyhänä — juuri palkollisten syysmuuton päivänä — vihittiin kaikkien, mutta eniten kumminkin Stuwitzin hämmästykseksi Janne ja Marina aviopariksi. Kirkosta lähtivät vihityt veneellä suoraa tietä uuteen kotiinsa. Mutta siitä päivästä olivat he Stuwitzin sammumattoman vihan ja vainon alaisina; sillä kauppavaltuutettua ei ollut ainoastaan Marinan erinomainen kauneus ja sulous miellyttänyt; hänen tuumiinsa oli lisäksi liittynyt ajatus, että hän Marinan miehenä olisi vapaa kaikista seurauksista, jos tytön synty ja haaksihylyn juttu vielä sattuisi tulemaan ilmi…

Janne Sakarinpojallakin oli salaisuutensa. Lofoteninretkillänsä oli hän löytänyt pienen, mutta erinomaisen tuottoisan kalakarin; ja samalla kuin hän sen löysi, muisti hän huomanneensa haaksihylyn jäännöksiä, joita meri oli ajanut lähirannalle. Nämä kaksi asiaa oli hän yksinäisyydessänsä tulevaisuuttaan ajatellessaan sommitellut yhteen, ja tänä kesänä hän oli Iso-Lassin avulla saanut pienen, mökin rakennetuksi kalakarin läheisyydessä olevalle Skorpölle.

Hääpäivänään astuivat Janne ja Marina, Iso-Lassi seurassaan, pieneen veneeseensä, johon olivat asettaneet kaiken omaisuutensa. Siitä he sittemmin löysivät vähän jouluruokia — he kyllä arvasivat, ketä heidän oli siitä kiittäminen. — Heidän matkansa kävi etelään päin — uuteen kotiin Skorpölle.

Puolivälissä matkaa tapahtui ensi päivän kuluessa omituinen kohtaus, joka moneksi vuodeksi antoi Iso-Lassin heikoille aivoille aprikoimista. Marina ojensi Jannelle mytyn, jonka tämä avasi ja, nähtyään siinä monta silkkihuivia ynnä muuta tavaraa, jälleen sulki. Sitten kääri hän mytyn ympäri lujan nuoran, jonka toiseen päähän oli kiinnitetty suuri kivi. Ja kun tämä oli tehty, tarttuivat aviokumppanit kumpikin yhdellä kädellä myttyyn ja heittivät sen nauraen ja ivaten mereen.

Iso-Lassi ihmetteli tätä suuresti, minkä vuoksi Janne ilmoitti hänelle hyvin vakavalla äänellä, että Thor Stuwitz ja muuan Kristianian ylioppilas siinä olivat kivi kaulassa menneet pohjaan. Marina ymmärsi aivan hyvin, mitä tämä selitys tiesi; ja että hän siitä oli Jannellensa kiitollinen, sen näki tämä hänen hymyilevistä kasvoistaan; mutta Iso-Lassi ei tästä kaikesta tullut sen viisaammaksi.

Saadakseen ajatustensa suunnan toisaallepäin kääntymään pyysi Iso-Lassi, että Marina antaisi hänelle olutnassakan. Sen saatuaan nousi hän seisomaan pitkää pituuttaan ja joi häämaljan nuoren parikunnan kunniaksi, toivottaen heille "hyvää purjetuulta viimeiseen satamaan asti." —

* * * * *

Kävi niinkuin oli ennustettu. Jonkun aikaa tämän jälkeen meni Brögelmannin tytär kihloihin ylioppilas Heggelundin kanssa. Vanha Brögelmann sanoi tähän aikaan ikuiset jäähyväiset pohjanpuoliselle kaupalleen. Pari vuotta ennen kuolemaansa osti hän vävylleen kauempana etelässä olevan M—nsalmen kauppapaikan ja antoi lisäksi hänelle kauppavaltuutettunsa kaupanhoitajaksi ja asiain varsinaiseksi ohjaajaksi. Täten joutui Heggelund varovaisen appensa suhteen jonkinlaiseen siveelliseen sitoumukseen ja samalla koko elinajakseen kauppavaltuutetun salaisen ja usein kylläkin raskaan holhouksen alaiseksi. Mutta Heggelundilta itseltään puuttui sekä kykyä että — kuten tulevaisuus osoittikin — tarpeellisia tietoja asiainsa hoitamiseen, voidakseen vapauttaa itsensä tästä holhouksenalaisuudesta.

III.

BERGINGENIN KALAKARI.

Vanhan Brögelmannin ajoista oli kulunut vuosikausia. Hänen tyttärensä, joka oli vaimona Heggelundilla, emännöi nyt suurta taloa M—nsalmessa.

Janne Sakarinpoika ja hänen vaimonsa olivat päässeet eteenpäin maailmassa jonkun matkaa; he olivat myötä- ja vastoinkäymisistä suoriutuneet jokseenkin hyvin; he tekivät ahkeraan työtä, suuri lapsilauma ympärillään.

Jannen maja oli meren rannalla, tunturihalkeamassa, joka käy Skorpön kapeimman kohdan poikki. Jos liuskavuori aikojen aamuna olisi tehnyt halkeamansa muutamia syliä syvemmäksi, niin olisi rotko muodostanut luonnollisen kanavan meren ja kapean salmen välillä, joka eroittaa Skorpön mannermaasta. Nimi "Krogene", joksi seudun sisävesistöä sanotaan, on syntynyt siitä, että se oikkuisissa mutkissa kiertelee koko joukon saaria ja karia, niin ettei silmä etäämpää voi nähdä, missä se yhtyy salmeen; tunturipuoli taasen on pitkät matkat verhoutuneena leppoisiin ruohokenttiin ja lehtimetsiin. Vesilinnut pesivät sokkelomaisen vesijakson pikkusaarilla, joiden välillä aina löytyy suojaisia paikkoja niiden poikasten sukellella. Tällaisissa seuduissa ei pyssyn laukausta kuulu, ja sen tähden ovatkin rauhoitetut haahkatelkät rakentaneet pesänsä Janne Sakarinpojan rappusten ja seinien alle, hänen venehuoneeseensa, niin, vieläpä hänen eteiseensäkin. Lintuparvet — haahkat, punasääriset rantaharakat, haikarat, riskilät, kajavat ja merimetsot — lähtevät äkkiä, milloin syystä, milloin syyttä lentoon kymmeniäkin kertoja päivässä ja täyttävät silloin ilman korvia särkevällä kirkunallaan ja kaakotuksellaan.

Asuinpaikkansa oli Janne valinnut samalla vaistolla kuin vesilintu; — hän tahtoi karttaa kahta ankaraa vihollista: luoteismyrskyä ja tätä talvisin seuraavaa lumipyryä. Ja talvella kävikin lumipyry aina rotkon yli siltä puolelta, jonka seinuksen viereen hänen huoneensa oli rakennettu, joten hän myrskyisimpinäkin talvina pääsi tunturiseinän suojassa meren rantaan. Huoneen ympärillä oleva pieni maatilkku oli nykyiselle paikalleen kannettu saaren muilta tienoilta, ja itse huone — joka siinä kaltevasti nojautui tunturia vastaan — oli, sen huomasi kohta, kokoonpantu vanhan kajuutan jäännöksistä, joihin oli liitetty lisärakennuksia asianhaarain mukaan. Alaspäin riippuvan, maitiaisia kasvavan katon alta pilkottivat pienet vihreät ikkunat, suolaveden puoleksi soentamien silmien kaltaisina, jotka tuijottavat tuuhean ja takkuisen otsatukan alta; ja polku, joka vihreän hauran peittämältä venetelalta vei asuintupaan, muistutti laivan laskutikkaita. Alempana, ihan rannalla, seisoi tuohilla verhottu venesuojus, kattopainona raskaita kiviä myrskyn varalta.

Kalakarillensa olivat Janne ja Marina sen merkityksen tähden, mikä sillä oli ollut heidän elämässään, antaneet nimen "Bergingen" [Norjankieltä; suomeksi: pelastettu], jolla nimellä merikartatkin sen vielä tänään tuntevat. Mutta varmaankin kuuntelisi kartanpiirtäjä tai merimies, joka myrskyisenä yönä passarilla mittailee merikarttaa, pysyäksensä tarpeellisen etäällä vaarallisesta salakarista, epäilevästi hymyillen kertojaa, joka selittää, että laiva, joka nimestä päättäen tänne kerran oli pelastunut, ei ollut muuta kuin — kahden nuoren rakkaus. Ja kumminkin liittynee useihin rannikkomme lukemattomien karien ja saarien nimiin monta tarinaa, monta liikuttavaa, kansamme huomaamattomassa elämässä tapahtunutta tapausta, joita kenties pidettäisiin vielä epäiltävämpinä.

"Bergingenille", johon kuuluu kolme eri syvyydessä olevaa, rivitysten saalista vakoilevaa salakaria, oli vain kaksi tai kolme neljännestä Skorpöltä. Huoneista voivat kotona olevat, s.o. Marina ja hänen lapsensa — joita oli kolme; yhden pojan ja yhden tyttären oli Herra kutsunut luokseen — nähdä veneen, millä isä ja Iso-Lassi aamuin illoin kalastelivat: laskivat ja kokivat pitkääsiimaansa tai asettivat kalat karille, jonka matala harja tavallisesti oli lokkien ja muiden vesilintujen peitossa.

Väliin kauniilla kesäsäällä seurasivat äiti ja lapset huvikseen isää; mutta toisin oli laita ollut ensi vuosina. Janne oli siihen aikaan sairastanut kaksi erää, kuusi kuukautta kerrallaan, ja silloin — Stuwitz kun ei antanut velkaa — oli Marinan täytynyt toimittaa miehensä tehtävät ja kalastajan puvussa puhkia merellä, oli ilma mimmoinen tahansa.

Kesäilloin istui nyt Marina tavallisesti huoneensa aukiolevan oven suussa. Ja kun aurinko ihmeen kauniine pilvisaattoineen laskeusi kullankeltaiseen tahi sinipunervaan mereen, oli hänestä kuin olisi Janne veneinensä tuolla ulkona ollut taivaan rajojen sisäpuolella. Semmoisina kauniina iltoina istui Marina tavallisesti kynnyksellä, hyräili jotakin laulun pätkää, kudelma tahi ompelus kädessään, lasten leikkiessä vieressä.

Muulloin hän eli alituisessa levottomuudessa myrskysäiden takia, jotka saivat alkunsa mantereen vuoristosta, sekä korkeiden ärjyaaltojen tähden, vieläpä luimuisten salakarienkin, joita kuohut kirkkaimpana päivänäkin aivan odottamatta saattoivat huuhtoa. Ja samaa levottomuutta ylläpitivät hänessä vaivaloiset matkat, joita Jannen joka vuosi joulun aikana täytyi tehdä, saadakseen kalansa myydyksi Sörströmmenissä asuvalle maakauppiaalle. Sinne oli vesimatka vaikeampi kuin M—nsalmeen; mutta Heggelundin puoleen ei Janne tahtonut kääntyä siitä saakka kun Stuwitz oli häneltä kieltänyt lainan. Ja paitsi sitä Stuwitz moitti aina hänen kalojaan ja tinki niiden hintaa.

Jannen ja Iso-Lassin veneessä istui tähän aikaan tavallisesti kolmaskin henkilö, joka, niin pieni kuin olikin, teki hyötyä panemalla syöttejä koukkuihin.

Tämä kolmas oli kodin ilo, kultatukkainen vilkas Martti. Aina hän oli virkeä, kaikkeen valmis ja aina livertelevänä. Ja aina hän puuhasi jotakin: milloin pieniä kalalampia, milloin linnunansoja ja muuta, mitä mieleen johtui. Skorpö-saari, omituisen luikertavat vedet, jotka erottivat luodot toisistaan, ja kalakarit tuolla ulompana — siinä hänen maailmansa. Hän tiesi paikalleen, missä kampela majaili, kun hän oli pyydystämässä niitä; hän tiesi vesilintujen tavat; tunsipa muutamia itse linnuistakin — niitä, jotka saarella syntyneinä vuosittain palasivat vanhaan pesäänsä, lähteäksensä kesän kuluessa merelle, nuoret poikaset mukanansa. Kun pohjoisempaan siirtyvät muuttolinnut saapuivat, olivat karit täynnä harvinaisia lintuja, joista Martin mielestä suokukko oli omituisin; ja hän mietti ja ihmetteli, mistä nämä siivelliset tulivat — mistä kaukaisista maista. Viimein saapui joutsenkin, joka, sen tiesi hän, oli kaunein kaikista linnuista.

Yhdentoista vanha hän oli, kun hän ensi kerran kävi Sandeidin kirkossa ja näki kokoontuneen kirkkoväen. Hänen huomioonsa tarttui silloin koko joukko asioita: kirkossa oli kolme ovea, joista ryhmä toisensa jälkeen purjehti sisään ja asettui suljetuin rivein istumaan toinen toisensa taakse, aivan niinkuin vesilinnut karilla tuolla kotona, mustat, s.o. miehet toiselle, ja valkoiset, naiset, toiselle puolelle. Hän oli melkein vakuutettu siitä, että kalaparven tullessa koko ryhmä täältäkin lähtisi lentoon — kirkuen, aivan niinkuin tuolla kotona. Mutta sitten ei hän katsellut muuta kuin mahtavaa rouva Heggelundia, joka silkkipuvussa, paksut, raskaat kultaketjut rinnallaan, istui aivan saarnatuolin alla, pitäen sylissään pientä tyttöä, joka hymyili ja osoitti sormellaan häntä.

Kun hän tuli kotia, sai hän ensi kerran eläessään selkään. Hän oli kivistä laatinut saarnatuolin ja saanut nuoremmat siskonsa kuulijoikseen, vihkiessään lampaan ja porsaan pariskunnaksi — matkien pastoria. Isän antama kuuluva korvapuusti teki äkkiä lopun tästä juhlallisuudesta, joka sitten päättyi tuntuvaan selkäsaunaan.

Kesin sattui usein, että Martti ja Iso-Lassi olivat kahden merellä, joko kokemassa pitkääsiimaa tai uistelemassa. Miehenkarilas istui tavallisesti ääneti, joll'aikaa Martti, isänsä sarkanuttuun puettuna ja patalakki päässä, ihmetteli milloin mitäkin tai luki jaaloja, jotka kulkivat kesin ja syksyin tästä ohitse, lastattuina kuivilla kaloilla, mitkä oli ripustettu pitkin päämastoa ylöspäin.

Jo aikaisin oli poika Marinan johdolla ruvennut lukemaan. Ensimäiset kirjaimet, jotka hän oppi tuntemaan, olivat nuo suuret, halenneet, mitkä puusta tehtyinä olivat kiinnitetyt savuisen ja ahtaan mökin katon rajalla olevaan seinälautaan. Laudan toinen pää oli katkennut, mutta yhteen sommiteltuina muodostivat kirjaimet sanan "Tulevaisuus"… Ja se, sanoi Marina, oli Jumalan kädessä. — Nyt oli Martti jo ehtinyt "selityksiin" [Pontoppidanin selitykset = katkismus], ja läksyään luki hän veneessä, uistimen siima kiinnitettynä veneen hankatappiin.

Niin istuivat he eräänä juhannusyönä tuolla ulkona. Ilma oli mitä ihanin. Kello 12 lepäili keskiyön aurinko raukeana, punaisena pallona taivaanrannalla lännessä, ja sinipunertavia hyökyjä vyöryi merellä niin pitkälle kuin silmä kantoi. Kohta sen jälkeen "syttyi" aurinko uudelleen; pitkät ja loistavat olivat sen säteet, seurassaan rusko, joka nosti kultaisia pilvipatsaita taivaan ja meren välille. Laineet lipoivat tulenhohtavina kielinä venettä, missä äänettömät kalastajat istuivat, alla päilyvän veden kuvatessa heidän muotojaan. Iso-Lassi veti samalla ylös ison punakalan.

Kun hän oli saanut sen veneen laidan yli, kysyi hän äkkiä Martilta, seisoiko tämän kirjassa, että punakala on merenhaltian lemmikki. Martti säpsähti, mutta hänen täytyi tunnustaa, ettei hän vielä ollut mitään sellaista lukenut selityksistä. Lassi selitti silloin, että kalan silmät aina ovat puhjenneet, kun se nostetaan merestä, sillä merenhaltia pusersi sen kuoliaaksi, niin pian kuin se oli tarttunut koukkuun.

Tätä selitystä seurasi sitten pitkä jakso muita samanlaisia, ja ne päättyivät aina kummitusjuttuihin. Kesäiltoina, kun he näin istuivat kalakarilla ja vetelivät vedestä kellanpunaruskeita turskia ja silloin tällöin pyhäkampeloita tahi muita kaloja, sai Martti tietää paljon sellaista, jota hän ei ikinä ollut aavistanutkaan. Lassi ilmoitti hänelle, että jokaisella kalalajilla on haltiansa eli kuninkaansa, jonka tarttuminen koukkuun ei ennusta hyvää. Oli olemassa lohikuninkaita, kruunupäisiä sillikuninkaita ja turskakuninkaita. Viimeksi mainittujen saannissa ei ollut sanottavaa vaaraa, sillä turskakuninkaita saatiin usein. Kunnioittaaksensa sitä, ei kalastaja koskaan avaa sen vatsaa, se on avattava selästä. Oli myös olemassa Kraki-niminen merikummitus, joka suuruudeltaan oli saaren kokoinen ja joka väliin hyvällä säällä nousi veden pinnalle, jolloin hyöky loiski tunturin korkuisena sen ympärillä. Vene ja pitkäsiima kyllä ilmaisivat kokeneille kalastajille, milloin oltiin semmoisen päällä, sillä Krakin likitienoilla oli aina suunnattoman paljon kaloja. Sen tähden, milloin jotain epäluuloista huomataan, on parasta pian puikkia pakoon. Lassi oli — niin hän vakuutti — usein ollut Krakin pelissä Ruijan merellä.

Tämä juttu antoi Martille paljon miettimistä. Eiköhän Krakiakin voitaisi vangita — tuumi hän — jos tunturilta laskettaisiin mereen vahvat rautaketjut, koukkuna välttävällä syötillä varustettu laivan ankkuri?

Tähän aikaan oli kummallinen huhu jo kauan kiertänyt pohjoisia rannikoita. Sinne olisi saapuva ihmeellinen laiva, kerrottiin, joka kulkisi ilman purjeita, savun ja rattaitten voimalla. Ja eräänä kesänä nähtiin semmoisen kiitävän Skorpön ohitse. Muutamia päiviä sen jälkeen kyhäsi Martti kokoon ratasveneen, joka saatiin kulkemaan vipusinta polkemalla, mutta isän vanha kuusisoutu, joka tähän tarpeeseen oli otettu, kulki kumminkin paljoa paremmin soutamalla. Marina oli iloinen pojan kekseliäisyydestä; Jannea se sitä vastoin vähemmässä määrässä miellytti, "sillä se herätti ihmisten pilkkaa, eikä ollut miksikään hyödyksi."