IV.
LAPINMUTKA.
Janne Sakarinpojan likimmät naapurit asuivat Lapinniemellä Lapinmutkassa. Skorpön mannermaan-puoleisen, kaikkialla vaikeapääsöisen, lehtimetsällä reunustetun rannan erotti mannermaan alastomasta ja mustasta tunturiseinästä kapea, mutta syvä salmi. Pienellä niemekkeellä, jonka Skorpö tässä muodostaa ja jota sanotaan Lapinniemeksi, asui siihen aikaan yksi ainoa, suomalainen perhe. Kalteva ja kivinen ruohikkotörmä, jolle asumus oli sijoitettu, olikin melkein ainoa salmen rannalla oleva paikka, mihin huonetta kävi rakentaminen. Suomalainen asui siinä pienessä maakojussa, jonka katon liitteiksi oli käytetty muutamia riukuja ja jonka lakeisesta nouseva savu mustasi takana olevan vuoriseinän. Rannalla nähtiin pari poikkipiittaa, jotka toimittivat venesillan virkaa. Suomalaisen vaimo oli synnyltään lappalainen, ja kun tämän sukulaiset jokavuotisella matkallaan Ruotsista ja Ruotsiin kevätkesin uittivat salmen yli poronsa, jotka kävivät laitumella saarella, kulki poropolku suomalaisen kojun ohitse jyrkästi nousten ylängölle, joka rajoitti saaren sisäseutuja. Kojun läheisyydessä olevan, luonnon muodostaman ylipääsypaikan viereen pystyttivät lappalaiset sen tähden leirinsä — kuusi tai kahdeksan kotaa — niiksi muutamiksi viikoiksi, jotka he Skorpölla viettivät. Tätä paikkaa on jo vanhastaan sanottu Lapinmutkaksi, epäilemättä sinne vievän väylän luikertelevaisuuden takia.
Suomalainen — roteva, valkotukkainen ja sinisilmäinen mies — ei ollut ajan pitkään voinut elää lappalaisten tavoin. Kiertolais-elämää viettäessään vaimonsa heimolaisten kanssa hän oli kohdannut paikan, johon oli nähnyt soveliaaksi asettua kiintonaisesti asumaan. Kesäaikoina tarjosi Lapinmutka kotitarpeeksi kaloja ja talvisin tilaisuutta ulkokalastukseen. Hiukan perunoita sekä ruokaa muutamille lampaille ja yhdelle lehmälle antoi kojun ympäristö; rehujen lisäksi riivittiin lehtiä törmältä, ja lehmälle vaimo leikkasi talvisin hauroja ulkosaarilta. Keväisin alettiin lappalaisten tuloa odottaa, sillä nautitun vierasvaraisuuden kiitokseksi antoi appiväki tavallisesti aina tappoporon, muutamia taljoja talvivaatteiksi ja kengiksi, kuivatuita poronpaisteja, vähän jännelankaa ynnä muuta, mitä talossa tarvitaan.
Juhlana pidettiin sentähden päivää, jona luppakorvainen Musti äkkiä tuli haltioihinsa ja alkoi vinkuen juosta törmän ja kojun väliä; mutta eniten kaikista iloitsi sukulaistensa tulosta lappalaisen tytär, Lapinmutkan emäntä, joka salaisuudessa ikävöi heimolaisiansa. Kun vieraat tulivat näkyviin salmen toisella puolella olevassa Morkniemen rotkossa, souti suomalainen kohta heidän luokseen, ja Musti, jota oli pidettävä kiinni, jottei se pääsisi ennen aikojaan uimaan salmen yli peloittamaan porolaumoja, säesti raivoisalla haukunnallaan toisella rannalla olevia tovereitaan, nämä kun puuhasivat porojen kokoomista. Mutta tervehdyksessä "Jumal' antakoon", jolla suomalaisen vaimo vastasi vanhempainsa "hyvän päivän" toivotukseen ja syleilyyn, puhkesi kokonaisen vuosikauden salattu koti-ikävä sanoiksi.
Kun sitten suuret porohärät, joita vanha lappalainen itse, hänen vaimonsa ja vanhin tyttärensä taluttivat, olivat vapautetut kantamistaan teltoista, talouskaluista ja komseista [komse = laukku, jossa lappalainen vaimo kuljettaa lapsensa], missä pari pojan ja tyttären lasta vuotiin käärittyinä joko makasi tai aterioi yhtä levollisesti kuin mikään herraslapsi kehdossaan, saatettiin pieni kyyryselkäinen, toisella sadalla oleva ukko, jonka vetiset silmät olivat sokeat ja joka oli nähnyt "seitsemän kuninkaan päiviä", suomalaisen majaan, jossa hän sai kunniapaikan, siitä tuskin muulloin liikkuakseen kuin jonakuna kauniina päivänä, auringon paistaessa. Kohdattuansa tyttärensä tyttären, hän koetteli käsin tämän kasvoja ja kysyi paikalla kuulumisia. Hän oli pakana, kuten niin moni vanha lappalainen siihen aikaan, ja esi-isäinsä uskossa tahtoi hän kuolla. — Eräänä vuonna, jolloin häntä ei muitten muassa nähtykään Skorpölle saapuvaksi, kerrottiin, että hän oli kuollut ja säädöksensä mukaan haudattu tunturilla olevaan kiviraunioon, ylösalaisin käännetyn pulkkansa alle.
Noin tunti ensimäisen porolauman jälkeen tulivat toiset, jaettuina kolmeen osastoon, tyttärien, vävyjen sekä palkollisten vartioimina. Kutakin osastoa ympäröi sitäpaitsi parvi koiria, joiden nähtiin milloin hyppivän ja juoksevan rannalla, milloin säntäävän veteen, ajaakseen maalle jonkun vastahakoisen poron, milloin taasen seisahtuvan pudistamaan vettä turkistaan.
Näinä kesäviikkoina oli suomalaisen vaimo muuttunut vanhempainsa asunnossa päiviänsä viettäväksi lappalaistytöksi ja Musti oli, kuten alkuansakin, lappalaiskoira. Vaimon suurin ilo oli harjoittaa tytärtänsä kaikkiin lappalaisnaisen askareihin.
Suomalainen katseli tätä kaikkea tyynesti. Hän piti vaimostaan, jonka viehkeys oli hänen oman jäykkyytensä vastakohta. Hän tunsi vaimonsa luonnon, hän tiesi, että tämän täytyi saada purkaa tunteitansa.
Porohärät kuljeksivat sitten päivittäin ja ilman vartioita tunturilla, muitten eläinten pysyessä alempana tasangoilla, missä aina vaistomaisesti kulkivat tuulta vastaan. Rinteitten alla, missä sananjalat monissa paikoin peittivät ne selkää myöten, viihtyivät ne ainoastaan niinä päivinä, joina sumu peitti koko tunturin läpinäkymättömään utuvaippaansa. Siellä silloin tapasivat toisensa porot ja kuhisevat lokkilaumat, jotka kimeällä kirkunalla pakenivat sumua ja myrskyä.
Silloin tuli äkkiä — ja aina ennenkuin oli osattu ajatellakaan — lähdön päivä, jota tytär, kansansa luonteenlaadun mukaan, — lappalainen kun elää vain hetki hetkeltä — viimeiseen saakka oli mielestään karkoittanut. Edellisenä päivänä kootut porot saatettiin nyt salmen yli veneellä, jonka jäljessä kellokas ui, vanhan lappalaisen pitäessä sitä nuorasta. Toiset seurasivat johtajaansa pitkänä jonona.
Tuli eron hetki. Vaimo syleili itkien jokaista ja viimeksi iäkkäitä vanhempiaan. Vanhinta tytärtänsä ja pienokaista, joka monen vuoden väliajan jälkeen oli syntynyt, painoi hän näiden rintaa vastaan, ja hänen lappalaisessa hyvästissään "jääkää rauhaan", minkä hän vapisevalla äänellä lausui, oli jotakin melkein epätoivoista. Seuraavina päivinä hän ei puhunut paljon mitään, kunnes kodin huolet jälleen saivat hänen mielensä tasapainoon.
Suomalainen ei tästä ollut millänsäkään, sillä hän tiesi kokemuksesta, että vaimo pian unhottaisi haikeimman surunsa, ja että hän sitten alkaisi iloisesti, kuten ennen, pakinoida ja tuumia, mitä kaikkea tulevaan vuoteen ehtisi tapahtua.
Tammikuussa oli miehen lähtö ulkokalastukselle; lähdön edellisinä päivinä valtasi vaimon taas kiivaana suru, sillä nyt hän oli jälleen jäävä pitkäksi ajaksi yksinäisyyteen.
Eräänä yönä — vähää ennen miehen lähtöä — nukkui vaimo hyvin levottomasti. Hän näki unessa vanhan äidin-isän, vainajan, tulevan hänen vuoteensa ääreen ja sanovan, että tyttärentytär kohta saa matkustaa kotiin kansansa luo. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän samalla nähnyt vedellä puoleksi täyttyneen, kannettoman ruumisarkun lojuvan rannalla ja kuullut vainajan mutisevan, että tällä veneellä oli salmen yli kuljettava. Kun pelästynyt vaimo tahtoi juosta miehensä luo, joka seisoi oven suussa surullisena, nuorin lapsi sylissään, muuttuivat ukon kasvot äkkiä tummansinisiksi, ja hän tarttui häntä käsivarteen ja pusersi sitä niin kovasti, että vaimo huudahtaen heräsi.
Jäyhä suomalainen on harvoin niin taikauskoinen kuin lappalainen ja nordlantilainen. Kun mies kuuli vaimonsa unen, sanoi hän vain, että painajainen oli eukkoa ahdistanut. Mutta raskasmielinen vaimo oli toista mieltä; hän arveli nähneensä enteen.
Eräänä maaliskuun päivänä lähti vaimo ja hänen vanhin, neljätoistavuotias, Lyma-niminen tyttärensä hauroja leikkaamaan muutamalta saarelta. Kotiin ei jäänyt muita kuin pieni viisivuotias tytär ja koira. Kesken työtänsä heitti äiti sattumalta silmäyksen rantaan ja näki veneen hiljaa kulkevan virran mukana ulos aavalle päin. Keulanuora oli epäilemättä liukunut niljakasta kivestä, jonka ympäri se oli kierretty.
Kauan aikaa seisoi hän siinä, haurakimppu toisessa, sirppi toisessa kädessään, ikäänkuin kivettyneenä, ja katsoa tuijotti venettä. Viimein selkeni hänelle, että kuolema kutsui häntä; ihmisapua ei ollut saatavissa.
Seuraavan päivän aamu oli jo käsissä. Tytär oli levittänyt vaatteensa äidin päälle, joka puoleksi lumen peittämänä ja horroksissa makasi haura-vuoteellansa, missä he olivat koettaneet yön kuluessa pysyä lämpöisinä. Hän aikoi laskuveden aikana ryhtyä uskaliaaseen yritykseen. Kapean salmen yli oli hänen päästävä, vieläpä henkensäkin uhalla. — Silloin tuli Marina pienellä veneellä nientä kiertäen.
Kuten tuhannet nordlantilaiset vaimot talvisin, oli Marinankin tänä talvena täytynyt jäädä lastensa kanssa yksikseen; ja näinä kuukausina — Jannen ja Iso-Lassin kalastaessa Lofotenissa — kului moni öinen hetki, hänen voimattaan saada unenrahtua silmiinsä. Viime yönä hän oli luullut kuulevansa koiran kaukaista ulvontaa, ja se ajatus oli iskeytynyt hänen päähänsä, että Lapinmutkassa asiat eivät olleet oikealla kannalla. Hänen arvelunsa muuttui varmuudeksi, kun hän näki valkoista lunta vastaan selvästi kuvastuvan mustan koiran levottomasti juoksevan edestakaisin maakojun ja rannan väliä; sen huomattuaan hän lähti kiireesti asiaa tutkimaan ja saapui onnettomien luo otolliseen aikaan.
Kotiin päästyään sairastui suomalaisen vaimo kovaan kuumetautiin, jonka kestäessä Marina sitten joka päivä kävi häntä katsomassa ja hoitamassa. Pari päivää sen jälkeen kun hänen miehensä oli saapunut kotiin, hän kuoli.
Kun kesän tultua Matti Nuton perhe taas saapui Skorpölle, kohtasi sitä suru ilon asemesta. Siinä silloin päätettiin, että Lyma, suomalaisen vanhin tytär, seuraisi äitivainajansa vanhempia. Pari vuotta sen jälkeen meni tytön isä uuteen avioliittoon Matti Nuton toisen tyttären, vaimovainajansa sisaren kanssa — "saadaksensa vaimoihmisen kojuunsa."
Aikaa, jolloin Matti Nuton telttoja pystytettiin suomalaisen majan ympäristöön, odottivat yhtä suurella levottomuudella Janne Sakarinpojan kuin suomalaisenkin lapset — joita tällä viimemainitulla oli kaksi hänen toisesta vaimostaan. Ja erittäinkin olivat lapsista keskiviikko- ja lauantai-illat hupaisia, sillä silloin ajettiin porolaumat kotiin lypsettäviksi.
Lämpöisen kesäpäivän ilta-aurinko alkoi jo levitellä punaista hohdettaan tunturin rinteelle, kun ensimäiset haaraiset sarvet kuvastuivat vuoren halkeaman yläpäässä ilman kirkkautta vastaan. Kohta sen jälkeen tuli pari kolme eläintä kokonaisuudessaan näkyviin. Näitä seurasi sitten rinnettä alaspäin yhä levenevässä jaksossa lehtipuita kiertävä levoton joukko, satojen nilkkanivelten saadessa aikaan porojen kulussa niin omituisen napseen. Laumojen ympärillä juoksivat haukkuvat koirat, joita vartiat milloin yllyttivät, milloin toruivat, ja illan hiljaisuudessa yhtyi vähitellen tähän hälinään kuumeisessa hommassa olevien suurten ja pienten raikuvia huutoja ja iloista hälinää.
Omituisen näyn tarjosi siinä hyörivä, lyhytkasvuinen ja pehmeää kieltänsä puhuva väki, päässään neliskulmaiset kesälakit ja yllään kirjavat, rinnasta auki olevat kesäiset sarkanutut, joiden heleät, sini-, puna-, kelta ja vihreäväriset reunusnauhat korkean pohjolan loistavassa kesävalossa käyvät samanlaiseen sopusointuun kuin toisistansa jyrkästi eroutuvat värit etelässä. Lapset elivät siinä satujen lumottua elämää.
Vihdoin olivat porot, vaikka jonkinmoisella vaivalla, saatetut aitaukseen, missä ne oli lypsettävä. Muutamat eläimistä paneutuivat siinä tyynesti lepäämään, toiset taasen seisoivat ja töytiskelivät leikillisesti toisiaan sarvillansa. Niskoittelevan vaatimen eli emäporon päähän heitti joku miehistä oikealle paikalleen aina sattuvan suopungin, ja pienen taistelun jälkeen saatiin vastahakoinen eläin lähimmän aidanseipään luo lypsettäväksi. Siinä seisoi auringon paisteessa mustasilmäinen Lyma, suomalaistyttö, kultanauhaisine punaisine myssyineen, lämpöisenä ja työintoisena, ja hymyili sulhonsa, Pellon Iiskon ponnistuksille. Tämä oli tanakka, hyvänsävyisen näköinen mies, yhdeksänsadan poron omistaja, ja hänen kanssaan piti Lyman mennä ensi talvena vihille Karesuannossa, missä heidän talvimajansa oli.
Lymalla oli aina muassaan pieniä tuliaislahjoja Jannen lapsille, ja erittäin hyvä ystävä oli hän vanhimman eli Martin kanssa, joka oli jo olemassa sinä vuonna, jolloin hän pelastui saarelta ja jolloin Marina niin uskollisesti hoiti hänen äitiään. Ensinnä hyväili hän vaadinta ja antoi sille suolaa, sitten lypsi hän sen, ja Martti, joka seisoi hänen vieressään, sai juodakseen lihavaa, hyvänmakuista maitoa.
Parin tunnin kuluttua olivat porot lypsetyt, ja nyt uudistuivat äskeiset temput. Varjot lehtipuiden välissä pitenivät, eläimet kiiruhtivat rinnettä ylöspäin tavallisille rauhallisille laitumilleen tunturin laella — huudot ja koirien haukunta etenivät etenemistään tyynessä kesäillassa.
Myöhemmin kokoontuivat perheen jäsenet, suuret ja pienet, vieläpä palvelijatkin, vanhuksen teltan edustalle kuuntelemaan seikkailuja ja juttuja. Matti Nutto, joka istui pölkyllä teltan ovella, otti esiin tuluksensa sinisestä, siihen tarpeeseen laitetusta kaulahuivistaan, iski tulta ja sytytti pienen, mustan piippunsa. Vedellen savuja, joita sitten puhalteli illan ilmaan, kuunteli hän vanhaa Sillaa, joka vanhuuttansa vavisten istui ja kertoi sekä silloin tällöin joko alkoi omia aikojaan laulaa hyräillä tai vaipui uneen, jolloin häntä oli heräteltävä.
Toisina iltoina pidettiin "joikauksia", se on: istuttiin ympyrässä kyyrysillään, ja laulettiin pieniä tilapäisiä lauluja — enimmiten jonkun kunniaksi; mutta usein sisälsivät laulut myöskin joitakuita vihjauksia tai pilkanpistoa. —
Eräänä tällaisena iltana kuuli Martti kerrottavan Hopea-Saarasta, joka kuljeksi ympäri Lapinmaan tuntureilla, hopeinen vyö sielikkonsa alla. Hänellä oli — sanottiin — arpakannus, ja hän osasi loitsia. Tämä juttu ja moni muu samanlainen antoi alituista askaretta Martin mielikuvitukselle, ja elintavat tuolla alhaalla Lapinmaassa väikkyivät aina sadunkaltaisessa hohteessa hänen ajatuksissaan.
* * * * *
Yritteliäs Stuwitz oli luonut silmänsä Lapinmutkaan ja huomannut tämän erinomaisen hyvin soveltuvan kauppapaikaksi. Siinä oli näet harvinaisen sopuisasti kaikki semmoiseen välttämättömät edellytykset: hyvä satama, kalakari aivan vieressä, sekä sen ohessa tilaisuutta yhdistää koko sen puoleinen mannermaa siihen lappalaiskaupan liikkeeseen, minkä kalastusretkille ohitse kulkevan rahvaan tarpeet synnyttivät.
Skorpöllä asuvat perheet saivat hänestä siten yhteisen vihamiehen.
Stuwitz tahtoi hyvällä tai pahalla saada pois saaren nykyiset asukkaat, jotka olivat asettuneet juuri parhaimmalle kauppapaikalle. Tämä ei kumminkaan ollut mikään helppo asia, sillä tässä tuli monien etu kysymykseen.
Lapinmutkasta hän sai kovan vastuksen, suomalaisen puolta kun vielä pitivät lappalaisetkin, jotka eivät mistään hinnasta tahtoneet kadottaa vanhaa porotietään eikä vanhoja laidunpaikkojaan. Janne ja Marina taas, jotka rakastivat kotoansa ja kalakariansa, vastasivat vältellen, että he aikoivat jäädä Skorpölle, niin pitkäksi aikaa kuin suomalainenkin; sillä hinta, minkä Stuwitz heille tarjosi, ei riittäisi pitkälle, heidän kun oli jossakussa toisessa paikassa alkaminen uudestaan.
Stuwitz koetti nyt saada ostamalla omakseen koko saaren; mutta tämäkin tuuma raukesi, sillä saari oli pappilaan kuuluvaa alusmaata.
Nyt alkoi hänen puoleltaan kiusantekoa ja rettelöitä, jommoisia siihen aikaan mahtavan kauppiaan oli aivan helppo panna toimeen talonpoikapoloista vastaan. Hän osti velkakirjan, jonka Janne oli antanut Sörströmmenissä kalanpyydyksistä, ja pani sen hakemukseen. Kun oikeudenpalvelijat tulivat mökille ja kirjoittivat kaiken, mitä siinä oli, kasvoi velkasumma kulunkien kautta kaksinkertaiseksi. Huutokauppa oli odotettavissa.
Kohta sen jälkeen saivat Janne ja Lapinmutkan suomalainen manuun muutamista pitkästäsiimoista, jotka Stuwitzin kalamiehiltä olivat Stamsalmessa turmeltuneet. Jannea ja suomalaista syytettiin näet siitä, että olivat leikanneet poikki siimat ja vieneet kappaleen rihmaa mukanaan.
He olivatkin todella eräänä päivänä viime talvena leikanneet poikki muutamia Heggelundin merkillä varustettuja reivin mutkia. Mutta tämä oli silloin — kuten niin usein merellä — ollut välttämätöntä. Reivistä he kumminkaan eivät olleet ottaneet vähintäkään. Nyt väittivät Stuwitzin kalamiehet nähneensä kappaleen tätä, siihen aikaan jotenkin harvinaista reivirihmaa rapinuorana Jannen johtamassa nelihankaisessa.
Manuuta ei olisi tehty, vielä vähemmin olisi siihen liitetty varkauden syytöstä, jollei Stuwitz kaikin keinoin olisi tahtonut päästä skorpöläisten kimppuun. Mutta Janne vannoi mielessään, että vaikka jäisivätkin vaille vaatteita ja kalastusneuvoja, kuten ensiksi Skorpölle tullessaan, ei hän kumminkaan antaisi ajaa itseänsä pois kodistaan eikä kalakarilta; ja Marina oli samaa mieltä. Hän arveli että tästä pälkäästä heitä kyllä auttaisi Hän, joka on Stuwitzia voimallisempi.
Tästä kaikesta ei Heggelund tiennyt mitään. Hänen asioitaan hoiti, niin suuria kuin pieniä, yksinään Stuwitz.
V.
MERILAPPALAINEN IISKO.
Lövön Iisko, merilappalainen, oli elinajakseen kadottanut rauhansa tuona yönä, jona hän Busensalmessa erosi korpraali Stuwitzista ja tämän pojasta. Hänelle selvisi vuosien kuluessa yhä selvemmäksi, että hän piilottamalla tytön oli tehnyt rikoksen, joka sekä omantunnon että lain edessä oli verrattomasti suurempi kuin tuo toinen eli haaksihylyn rosvous, jota hän oli pelännyt, minkä ohessa hän, jos asia tulisi ilmi, syyttömästi saattaisi joutua syytökseen laivan pohjalautojen rikkomisesta. Mitä hän taasen Stuwitzin rikoksesta tiesi, siitä hän ei voinut mitään näyttää toteen. Stuwitzin tarvitsi vain, kuten vanha korpraali oli sanonut, rohkeasti väittää, ettei kanteessa ollut mitään perää. Mutta Marinassa sitä vastoin oli Stuwitzilla elävä todistus häntä vastaan. Ja tästä oli Stuwitz pari kertaa tavatessa osannut Iiskolle huomauttaakin. Pelko oli sentähden saanut Iiskon vaikuttamaan Marinaan siihen aikaan, jolloin Stuwitz tälle tarjosi avioliittoa. Jos Stuwitz naisi Marinan, olisi, niin tuumaili merilappalainen, viimeinenkin vaara poistunut. Että Stuwitzissakin oli samanlaisia aikeita vaikuttamassa, siitä ei Iisko tiennyt mitään. Hänestä oli kuin olisi salamoita sisältävä ukkospilvi alinomaa uhannut häntä, ja tämä karkoitti ilon hänen maallisesta elämästään sekä huolestutti hänen mieltään tulevaiseen elämään nähden samassa määrässä kuin hänen voimansa alkoivat riutua. Mutta Stuwitzia, joka oli syypää kaikkeen tähän pelkoon ja alakuloisuuteen, vihasi hän koko sydämestään; ja tämä vihantunne kasvoi hänessä kasvamistaan, kuta selvemmin hän näki, ettei hän vihatulle mitään voinut.
Iisko oli nyt vanha ja vaivainen, mutta vastahakoisesti laskeusi hän kumminkin vuoteellensa, sillä maatessaan hän kuuli selvemmin kuin muulloin omantuntonsa nuhteita. Eräänä syysaamuna hän jäi kuitenkin vuoteeseensa tavallista kauemmin makaamaan, ja siinä valtasi hänet ajatus, ettei hän enää nouse. Hän oli kovin levoton ja mietti, mitä lienee miettinytkin; mutta viimein pani hän sanan Marinalle, että tämä tulisi kiireesti hänen luoksensa, koska hänen päivänsä lähestyivät loppuansa. —
Tie oli pitkä, mutta tuuli hyvä; ja Marina lähti sanan saatuansa kohta matkalle, Iso-Lassi ja Martti soutajina. Janne jäi kotiin Skorpölle.
Kun Marina saapui Iiskon luo, oli tämä vähän virkeämpi. Siinä kesti puhetta vuoteessa makaavan ja vuoteen vieressä istuvan kesken kauan, ja siinä tuli vihdoin ilmi, ettei Iisko ollutkaan Marinan oikea isä. Ja Iisko sanoi, ettei hän voinut elää eikä kuolla rauhallisesti, ennenkuin oli saanut Marinan anteeksiannon, ja että hän tahtoi purkaa sydämensä papille, koska hänen päivänsä nähtävästi olivat loppumaisillaan. Mutta Marinan tuli luvata sekä sydämellä että suulla, ettei ilmaisisi asiasta mitään, ennenkuin vanhuksen silmät olivat sulkeutuneet kuolemaan, — ei edes miehelleen, jonka kanssa vuoteella makaava sanoi rehellisenä miehenä niin monta kertaa samassa veneessä soutaneensa. — Rintaneulan, joka oli pistetty hartiahuiviin, otti hän sitten esiin ja antoi sen Marinalle.
Marina istui hyvin liikutettuna. Ja kun lappalainen pyysi hänen anteeksiantoaan, vastasi hän voivansa, kiitos Jumalan, täydestä sydämestänsä antaa kaikki anteeksi; lausuipa vielä lisäksi herttaisimmat kiitoksensa, sillä eihän hän Iiskon avutta olisi tullut pelastetuksi haaksihylystä, eikä hän olisi saanut Jannea, joka hänelle oli kaiken maailman loistoa kalliimpi.
Kotimatkalla istui Marina veneessä monenmoisiin ajatuksiin vaipuneena. Väliin loi hän tutkivasti silmänsä Marttiin, ikäänkuin olisi tällä ollut osansa näissä hänen ajatuksissaan. Vaikkakin vanhan Iiskon ilmoituksissa oli paljon sellaista, jota hän ei voinut selittää, oli niissä kumminkin yksi kohta, johon hänen ajatuksensa aina kiihkeästi palasivat. Minkä tähden oli Stuwitz Brögelmannin luona tahtonut naida hänet? Pelkäsikö hän, että asia tulisi ilmi? Luuliko hän jotakin voittavansa?
Kun hän tuli kotiin, oli hän kovin rasittunut siitä, että oli juhlallisesti luvannut kasvatusisänsä kuolemaan saakka salata Jannelta, mitä matkallaan oli saanut tietää.
Mutta vanha Iisko reipastui, kun oli rikoksensa tunnustuksella saanut keventää sydäntään, siihen määrään, ettei pitkään aikaan ollut tuntenut itseänsä niin terveeksi. Hänestä tuntui kuin olisi Herra jälleen päässyt sisään hänen asuntoonsa — Stuwitz saisi tehdä, mitä hän ikinä tahtoi.
Eräänä päivänä monta vuotta takaperin oli tunturilappalainen Matti Nutto sangen surullisella äänellä valittanut Iiskolle vahinkoa, johon hän oli joutunut. Hän oli, lappalaisilla siihen aikaan vallitsevan tavan mukaan, salannut rahansa erään pyhänä pidetyn paikan läheisyydessä olevaan kiviraunioon, ja niiden joukossa oli ollut 400 riksiä paperirahaa. Kun nämä kivirauniossa rupesivat pilaantumaan, oli hän lähtenyt Tromsöhön erään kauppiaan luo vaihtamaan ne hopearikseiksi; mutta Tromsössä hän oli kuullut, että setelit — mikä usein tapahtuu lappalaisille — jo aikoja sitten olivat käyneet kelpaamattomiksi. Hän oli, sanoi hän, sattunut saamaan nämä rahat monta vuotta sitten, myydessään vuotia ja poroja Stuwitzille. — Iisko ei ollut Nuton valituksiin vastannut mitään, olipa niinikään tällä kertaa jättänyt ilmaisematta, mitä hän näistä rahoista ajatteli.
Kun tuli tiedoksi, että Stuwitz vainosi skorpöläisiä, ja että hän oli riitaantunut Nuttojen kanssa, joilla oli saarella laitumia, johtui tuo vanha tapaus Iiskon mieleen ja vihjasi hänelle, miten hän saattaisi saada Stuwitzin pulaan, tämän tietämättä, ketä hänen tuli siitä syyttää. Matti Nutto majaili kesäisin mannermaalla, ja kun Iisko kerran, ikäänkuin sattumalta, kulki hänen majansa ohitse, otti hän uudelleen asian puheeksi.
Lappalaisen silmät loistivat, kun Iisko sanoi tietävänsä ja vieläpä ilmoittavansakin hänelle keinon, miten hän saisi rahansa takaisin, jos vaan Nutto valalla vakuuttaisi, ettei hän missään tapauksessa hänen nimeänsä mainitsisi. Puuttumatta likemmin asian eri mutkiin, vakuutti hänelle sitten Iisko, että Stuwitz suuresti pelkäsi setelien tulevan viranomaisten nähtäviin. Nuton tulisi sen tähden mennä Stuwitzin luo ja kahdenkesken pyytää, että tämä vaihtaisi setelit hopearahoiksi; jollei Stuwitz tähän suostuisi, tarvitsisi Nutton vain uhata voudilla, "koska hän hyvin tiesi, että näiden setelien numerot olivat esivallan kirjoissa."
Neuvostaan ei Iisko vaatinut mitään muuta kuin ettei Nutto hänen nimeään asiaan sekoittaisi. Ja Nutto vannoi sen.
Sitten he erosivat. Matti jäi istumaan pölkylle, ja siinä siirteli hän edestakaisin lakkiaan ja hymyili itsekseen Iiskon pahanjuonisuutta. Kuta enemmän hän sitä mietti, sitä paremmilta ja varmemmilta näyttivät hänestä aseet, mitkä hän oli saanut käsiinsä. Kävihän niitä käyttäminen hiukan pitemmällekin kuin Iisko oli ajatellut, niillä kun sopi torjua Stuwitz pois Skorpöltä. Rahanvaihdon jälkeen tarvitsisi hänen vain huomauttaa Stuwitzille, että hänellä oli jälellä muutamia seteleitä, joita sopi käyttää, jos Stuwitz ei lakkaisi kiusaamasta häntä ja hänen sukulaisiaan.
Mutta Iisko ei sittenkään saanut rauhaa, ennenkuin oli käynyt rovasti Müllerin luona ja keventänyt sydämensä tunnustuksella. Kukaan muu kuin Müller ei kelvannut, sillä ei kukaan pappi nauttinut kansan kesken semmoista kunnioitusta kuin tämä.
Iiskon rippitunnustus hämmästytti suuresti rovastia. Hän oli Heggelundin ystävä ja oli tämän luona usein tavannut Stuwitzin, joka ei koskaan ollut henkilöllisyydellään häntä miellyttänyt. Stuwitzin olennossa oli jotakin kauhistuttavan salaperäistä, ja rovasti luuli nyt, kun oli saanut luoda silmäyksen hänen elämänsä vaiheisiin, voivansa selittää sen syyt ja synnyn.
VI.
KESÄKÄRÄJÄT. ISO-LASSI.
Kaksi kertaa vuodessa pidettiin oikeus- ja vero-asiain ratkaisemiseksi yleisiä käräjiä Heggelundin luona M—nsalmessa; ja näinä aikoina osoitettiin vanhuksen talossa mitä suurinta vierasvaraisuutta. Kansaa kokoontui suurissa parvin. Vuono oli täynnä veneitä, mitkä kaikkialta lähestyivät salmea. Sillan venepaikat olivat pian täynnä, ja rannan peittivät sitten pitkissä riveissä toinen toisensa taakse maalle vedetyt veneet. Ylösalaisin käännettyinä ja purjeet etuseininä muodostivat useat näistä tilapäisiä asuntoja, jotka tarjosivat kattoa öisin kahvipannujen kiehuessa päivisin niiden edustalla. Kivien lomiin tehtyjen nuotioiden ympärillä nähtiin alati koossa paljon pakisevia ihmisiä. Suurimmaksi osaksi olivat nämä nordlantilaisia, kiiltonahkahatuissaan ja uusissa, sinisestä sarasta tehdyissä takeissaan, jotka jättivät väriänsä käsiin ja paidan kauluksiin, suomalaiset taasen olivat tavallisesti puetut nordlantilaiseen tapaan, jotakin lappalaista lisänä. Tavattiin siellä lappalaisiakin. Näiden joukossa oli nuori, hyvämuotoinen nainen, joka kultareunuksisine, punaisine päähineineen ja somine, viheriästä vaatteesta tehtyine, keltanauhoin kirjailtuine kesäpukuineen veti huomion puoleensa. Helminauha kosketteli hänen kaunista silkkirinnustaan, ja vyötärettä ympäröi leveä, kallis, hopealangoilla kaunistettu vyö, jossa veitsi ja ompeluneuvot riippuivat. Olkaa kiertävästä nuorasta, joka rinnalla vaihtui helmivyöhön, hän kantoi komseaan, missä lapsi makasi. Nainen oli Lyma, joka sukulaistensa kanssa oli saapunut käräjille, sinne kun hänen isänsä, suomalainen, oli saanut haasteen.
Käräjille oli myöskin saapunut rikas venäläinen Vasiljev, seurassaan pari vähäarvoisempaa venäläistä. Hän — Heggelundin vieraita hänkin — oli tullut saadakseen oikeuden todistuksen erään proomunsa karille-joutumisesta. Pitkine kauhtanoineen ja korkeine päähineineen liikkuivat venäläiset kirjavan väkijoukon keskuudessa, jossa norjan, lapin, suomen ja venäjän kielestä itsestään syntynyt omituinen sekakieli surisi.
Heggelundin rannassa oli kaksi siltaa; toinen niistä oli määrätty niitä talonpoikia varten, jotka tekivät kauppaa meripuodissa, missä Stuwitz yksinvaltaisesti piti komentoa; toinen taasen oli vieraita varten, jotka siitä puiston kautta, jonka valkoiseksi maalattu veräjä aina oli auki, kulkivat vierasvaraisen isännän asuntoon.
Kun pitkä, hontelo, vääränenäinen Heggelund, musta hännystakki yllään, pinkohuivi kaulassaan ja suuri merenvahapiippu kädessään, saattoi tuomarin tai vieläpä joskus maaherrankin — jotka aina siinä tilaisuudessa olivat puetut kullalta loistaviin univormuihin — rannalta asuntoonsa, niin seisoi kaikki käräjäväki, kuten tapa vaati, päät paljastettuina, samoin kuin myös "korkean oikeuden" kulkiessa kortteerimajastaan käräjätupaan, mikä tapahtui kahdesti päivässä.
Kunnialaukausten paukkuessa ja lippujen liehuessa saattoi Heggelund paraikaa maaherraa asuntoonsa, kun kookas Vasiljev, jonka valkoinen parta peitti hänen kasvonsa niin kokonaan, että silmiä, otsaa ja terävää könönenää ainoastaan hiukan näkyi, äkkiä heittäysi maahan pitkäkseen korkean herran eteen. Vanha starovertsi — joksi sanotaan oikeauskoisia venäläisiä, jotka tunnustavat kirkkonsa vanhoja opinkappaleita — suuteli sitten, venäläisen tavan mukaan, "korkean oikeuden" jalkoja, maaherran koettaessa kaikin tavoin päästä mokomasta kunnianosoituksesta.
Heggelundin talossa vietettiin näinä päivinä kemuja, niin sanoaksemme, illasta iltaan. Päivällispöydässä istuivat viranomaiset, valtuutetut ja oikeudenpalvelijat vieressänsä, rovasti, apulainen, asianajajat ynnä muut vieraat, joita oli kosolta ja kaikkialta.
Kahvinsa juotuaan piti "oikeus" tavallisesti istunnon käräjätuvassa, missä lautamiehet odottivat ja voudin palvelija istui veroja kooten. Kun siellä oli yhtä ja toista toimitettu, julistettiin käräjät siksi päivää loppuneiksi, sillä aamu-istunto oli ollut pitkä ja rasittava. Illallispöytä oli sillä välin katettu, ja kun sen herkkuja oli nautittu, odottivat herroja pelipöydät ja toti sekä valmiiksi täytetyt piiput ynnä näitä varten pikku lautasille ladotut sytytinpaperit. Otolliseen aikaan vetäytyivät korkean oikeuden jäsenet tavallisesti makuuhuoneisiinsa, jättäen muun seuran iloa jatkamaan.
Silloin tällöin täytyi nimismiehen lähteä ulos, vangitsemaan ja sulkemaan tilapäiseen vankihuoneeseen jonkun rahvaasta, joka oli saanut aikaan toraa ja tappelua. Eräänä iltana kerrottiin salissa, että Iso-Lassi oli joutunut nimismiehen käsiin, hän kun oli raivostunut ja tahtonut karata Vasiljevin kimppuun. Raivostaan oli Lassi tosin pian tointunut, mutta nimismies oli varmuudeksi pitänyt huolen siitä, että hänet vietiin pois käräjäpaikalta.
Aamulla, kun rasittava aamupäivän istunto oli alkava, nähtiin tavallisesti vielä "istujia" milloin minkin pelipöydän ääressä. Käräjäkirjuri — joka kuului, niinkuin käräjäkirjurit yleensä siihen aikaan, erikoiseen, erittäin lahjakkaaseen ja kestävään ihmisrotuun, mikä nyt on aivan katoamaisillaan — nousi, sanottavaa väsymystä osoittamatta, pelipöydästään ja istuutui ikävän kirjuripöydän ääreen käräjätuvassa. Hän ei ollut koko yönä ummistanut silmiänsä, mutta kumminkin kirjoitti hän aivan selvästi pöytäkirjansa, vaikka asiat seurasivat toisiansa nopeaa vauhtia ja aamuistunto kesti monta tuntia vielä sen jälkeen, kun jo päivä oli ollut puolessa.
Janne Sakarinpojan ja suomalaisen kuulustelu oli määrätty viimeiseksi käräjäpäiväksi. Edellisenä kahtena päivänä oli Martti, joka oli saanut seurata isäänsä, nähnyt paljon uutta sekä usein ollut Lyman kanssa lappalaisperheen, s.o. vanhan tuttunsa Matti Nuton omaisien luona. Hän oli vielä niin kokematon ja lapsellinen, että rihkamapuodin loisto huikaisi hänen silmiänsä. Sinne sisään hän ei kumminkaan mennyt, sillä siellä hääräili silmäpuolinen Stuwitz ja kaksi kauppapalvelijaa. Mutta kauppapalvelijan ammattia onnellisempaa — jos vaan ei Stuwitzia olisi ollut olemassa — Martti ei tiennyt.
Hän ei ollut saapuvilla, kun Iso-Lassi otettiin kiinni, mutta hän näki, kun tämä asetettiin veneeseen kotiinvietäväksi, ja hän sai heittää hänelle veneeseen isän tupakkamassin hyvästiksi.
Kolmantena käräjäpäivänä kuulusteltiin Jannea ja suomalaista.
Janne kutsuttiin ensinnä esiin, sitten suomalainen. Heitä kehoitettiin tunnustamaan — rangaistus olisi silloin oleva helpompi. Väkijoukossa, vähän matkaa isästä, näkyivät Martin valkoiset, nyt pelästyneet kasvot; vastapäätä Jannea todistajien vieressä penkillä istui Stuwitz, eteenpäin kumarruksissa ja kädet ristissä polvien ympärillä, tarkasti kuunnellen asiain menoa.
Tunnustamisen kehoitukseen vastasi Janne, että hän oli rehellinen mies, ja uskalsi sitten, heittäessään silmäyksen Stuwitziin, lisätä, että hyvä olisi, jos jokainen huoneessa oleva voisi todenmukaisesti sanoa samaa itsestään. Stuwitz ymmärsi silmäyksen, jota hän koetti välttää, ymmärsi, että Jannesta sai olla varuillansa.
Sitten astuivat todistajat esiin, toinen toisensa jälkeen. Heidän puhuessaan nousi hikihelmiä Jannen ahavoituneille kasvoille. Silloin tällöin hän heitti terävän silmäyksen Stuwitziin, joka — joko tahallansa tahi sattumalta — ei häneen katsonut. Jannen vieressä seisoi suomalainen ääneti ja uhkaavana. Ei kukaan todistajista ollut itse nähnyt mitään; kaikki sanoivat kuulleensa asian toisilta, joista muutamia mainitsivat.
Viimeinen todistajista oli vaalea mies, johon Stuwitz koko ajan kiinnitti raskaat, melkein uhkaavat silmät. Tämä todisti empivällä ja sopertelevalla äänellä, että hän Jannen veneessä oli tavannut rihmanpätkän, jonka toisessa päässä oli merkki. Kirjuri oli juuri piirtämäisillään pöytäkirjaan tämän raskauttavan todistuksen, kun Martti, joka koko ajan korvat pystyssä oli kuunnellut syytöksiä, äkkiä huudahti:
"Isä, rihma on vielä veneessä; se on juuri sama, minkä saimme
Sörsalmessa; saavat nähdä sen."
Tämän sanottuaan hän juoksi veneelle, hinasi ylös harkin ja vei käräjätupaan rihmanpätkän. Kun sitä oikeuden edessä tarkastettiin, myönsi todistaja — joka silminnähtävästi oli Stuwitzin vihaisesta katseesta niin hämmästynyt, ettei osannut kauemmin hänen mieltään noudattaa — että nuora oli ihan sama, jota hän oli tarkoittanut; mutta siinä ei ollut ensinkään mitään merkkiä eikä jälkiä, joka olisi osoittanut sen pitkästäsiimasta leikatuksi.
Maaherra kutsui Martin luokseen, silitteli, niinkuin kaikki mielellään tekivät, hänen kellervää tukkaansa ja kiitti häntä älykkääksi pojaksi. Sitten hän antoi hänelle kirkkaan hopeariksin.
Kun Stuwitz nimitti useampia todistajia, julistettiin, että asia uudelleen otettaisiin tutkittavaksi tuomarin konttorissa joulun aikana.
Myöhemmin jälkeen puolenpäivän astui Stuwitzin luo puotiin, missä tämä yksinään oleskeli, hänen vanha tuttavansa Matti Nutto. Peskin rinnuksesta hän otti esiin vanhan lompakon, joka oli seteleitä täynnä, ja pyysi saada vaihdetuksi yhden. Hän piti kaksin käsin lompakkoa eikä tahtonut lähestyä tiskiä, jolle hän oli vienyt setelin. Stuwitz vastasi, että seteli oli liian vanha ja jo aikoja sitten käynyt kelpaamattomaksi; mutta, kummapa se! hän oli kalpea kuin ruumis, kun hän tämän lausui ja hiki helmeili hänen otsallaan. Mutta lappalainen huomautti siihen uhaten ja korkeammalla äänellä, että Stuwitzin taitaisi olla parasta vaihtaa koko lompakon sisältö, jos hän muuten tahtoi, että entisessä ystävyydessä pysytään. Kun Stuwitz, tämän kuultuaan, kiireesti tahtoi sulkea puodin oven, vetäysi lappalainen nopeaan ulos. Stuwitz meni nyt konttoriinsa ja kun hän sieltä palasi, oli hänellä kädessään suuri joukko sinisiä ja keltaisia seteleitä, jotka hän vitkallisesti luki tiskille, ja otti sitten vastaan setelit, mitkä olivat piilleet Nuton lompakossa. Mutta vastoin Stuwitzin vaatimusta pisti lappalainen poveensa muutamia seteleitä, pujahtaen sitten nopeasti ulos.
Sitten saivat skorpöläiset kuulla, että Stuwitz oli peruuttanut kanteensa suomalaista vastaan. Että tämä oli Matti Nuton toimia, sitä he eivät voineet aavistaa; mutta Janne piti sitä suurena vääryytenä, että hän yksin jäi syytöksen alaiseksi.
* * * * *
Käräjäpaikassa häntä kohdanneen tapauksen jälkeen oli Iso-Lassi monta päivää hajamielinen ja kuumeisen levoton käytökseltään. Hän kulki ympäri elämäänkyllästyneenä ja kamalia asioita hautovan näköisenä. Saattoipa tapahtua, että hän illoin palasi kalakarilta kokematta pitkääsiimaansa. Mikä häntä vaivasi, ei voitu saada selville.
Eräänä päivänä, kun Martti oli hänen kanssaan ongella, näkivät he näillä vesillä harvoin tavattavan venäläisproomun.
Iso-Lassi sai sen nähdessään äkkiä uudelleen raivokohtauksen. Hän oli kauhean näköinen. Kun hän veti esiin puukkonsa, luuli Martti hänen uhkaavan hänen henkeänsä ja vetäysi teljon taa. Mutta jättiläinen leikkasi vain poikki rapiköyden. Sen tehtyänsä hän asettausi airoilleen ja souti sitten ulospäin niin pitkin ja voimallisin vedoin, että airot notkuivat kuin pajunoksat ja pienen veneen keula tunkeutumalla tunkeusi laineisiin. Veristävät silmät tuijottivat jähmeinä hänen harmaapartaisista, kalpeista kasvoistaan. Hiki valui suurin pisaroin hänen otsaltaan. Vihdoin alkoi hän asettua, ikäänkuin soutu olisi keventänyt hänen sydäntänsä. He olivat silloin tulleet niin liki proomua, että näkivät sen sinisen värin ja osasivat erottaa siinä olevat ihmiset.
Jättiläinen istui jonkun aikaa rauhassa, airojensa yli kumartuneena. Viimein puhkesi syvä huokaus hänen rinnastaan. Sitten hän loi silmänsä Marttiin, joka istui kalpeana peräteljolla. Omituinen, kova mielenliikutus ilmeni hänen leveistä kasvoistaan, ja kun Martti säälien katsoi häneen, lienee hänen sydämensä tuntenut tarvetta purkautua surujaan ilmoittamaan, vaikkakaan nuori poika ei juuri ollut sopiva hänen uskotukseen.
"Siihen aikaan" — alkoi hän — "purjehtivat venäläiset, niinkuin nytkin, Nordlantiin lotjillaan; mutta heidän nähtiin myöskin rannikoilla vaihtelevan ruisjauhojaan kaloihin. Joka vuonossa lojui silloin tavallisesti joku heidän lotjiaan."
"Varanginvuonossa oli eräs niemeke. Sen suojassa asui eräs vaimo, lappalaisleski, ja hänellä oli tytär, kaunis kuin Jumalan aurinko." — Hän vaikeni hetkeksi, sitten hän kertasi sortuneella äänellä: "kaunis kuin Jumalan aurinko. Neljänneksen päässä sieltä asui nuorukainen, poika, jolla oli vain kaksi kättä, mutta niillä hän voi, kun tahtoi, soutaa kolmen miehen verosta, ja yksinään vastatuulessa hoitaa kuusisoudun. Ja tyttö ja poika pitivät toisistaan. Silloin tuli kerran venäläislotja lahteen ja laivuri — Vasiljev oli hänen nimensä — huomasi, että lesken tytär oli kaunis. Mutta kun hän ei voinut saada häntä muulla tavoin, lupasi hän äidille seitsemän mattoa jauhoja ja vähäkangasta, ja sitten hän lupasi naida tytön Venäjällä. Eräänä päivänä, kun lotja oli valmis lähtemään, käskettiin äiti ja tytär kesteihin kajuuttaan. Samassa nostettiin purjeet, ja vienolla tuulella lähti laiva salmesta."
"Kun äiti sitte laskettiin veneeseen, joka oli täynnä ruismattoja ja kangasta, alkoi poika, joka seisoi rannalla, aavistaa pahaa. Hän heitti rautakangen veneeseensä; hän kyllä tiesi, mitä hän sillä aikoi tehdä, kun hän laivan saavutti — jollei saisi hyvällä, mikä oli hänen omansa. Hän souti, souti, ja nuoremmat ja voimakkaammat olivat aironvedot silloin kuin tänään. Ja soutu kesti koko päivän ja koko valoisan yön. Hän ei tiennyt enää, oliko hänellä käsiä — ne olivat jo aikaa sitten kuoleutuneet; mutta hän souti lakkaamatta, ja raskas lotja pakeni lakkaamatta hänen edellään. Kerran hän näki tytön lotjan kannella; ja tytön kädet olivat ojennetut, ikäänkuin olisi hän huutanut poikaa avukseen; mutta silloin tuli joku takaapäin ja vei tytön väkisin kajuuttaan."
"Kun aurinko nousi, alkoi viileä aamutuuli puhaltaa, ja lotja eteni. Turhaa oli pojan soutu ollut; turhaan soutaisi hän, sen hän ymmärsi. Ja siinä hän istui, airojensa yli kumartuneena, ja seurasi silmillään poiskiitävää lotjaa, kunnes sen viimeinen purje katosi taivaanrannan taakse… Tytön tähden ei hän tappanut äitiä, niinkuin ensin oli aikonut… Hän ei enää voinut tehdä työtä; hän puuhaili lopettaa päivänsä, mutta silloin hän tapasi 'neuvoksen', joka hyvän sydämensä vuoksi oli kadottanut kaikki rahansa, ja 'neuvos' pelasti hänet ja hankki hänelle paikan Brögelmannin luona."
"Kaksi vuotta sen jälkeen tuli näille seuduille mielipuoli vaimo — Venäjältä. Hän kulki jalan; hän oli tullut tunturien poikki. Hänellä oli pieni lapsi sylissään. Hän ei viihtynyt missään. Eräänä päivänä hän astui äitinsä mökkiin, mutta lasta ei hänellä enää ollut sylissään. Äitinsä mökissä hän sitten makasi hourien taudin käsissä, ja kun poika puhutteli häntä, hymyili hän niin oudosti ja käski hänen vain soutaa, soutaa, niin kyllä hän hänet viimein saavuttaisi. Samana yönä hän lähti jälleen harhailemaan tunturien ylitse. Ja nyt" — lopetti Iso-Lassi, ja elämään kyllästyneen huokaus puhkesi hänen rinnastaan — "nyt tuntuu minusta, että olen soutanut niin kauan kuin olen jaksanut!" —
Eikä hän kauemmin jaksanut. Yhä alakuloisemmaksi kävi hänen mielensä, yhä sekavammaksi hänen puheensa, yhä omituisemmaksi hänen käytöksensä. Ja eräänä päivänä, kun meri kävi vielä ankarissa mainingeissa äskeisen myrskyn jälkeen, työnsi hän vesille vanhan, hataran veneen, astui siihen ja souti kalakarille. Siinä istui hän sitten yksin ja kalasti. Silloin näkivät rannalla seisojat tyrskylaineen kohoavan ja valkoreunaisen, merivihreän muurin kaltaisena nousevan karille. Ja kohta sen jälkeen murtuivat sen suuret, vaahtoavat aallot kumisten pitkin rantaa.
Iltapuolella heitti meri muutamia veneen sirpaleita rannalle. Mutta
Iso-Lassin ruumista ei koskaan löydetty.
VII.
RINTANEULA.
Marina oli nyt keski-ikäinen vaimo; hiukan harmaatakin näkyi jo hänen hiuksissaan. Mutta vaikka vuodet merenkarilla olivat paahtaneet hänen poskiansa eikä hän enää ollut solakka kuten ennen, olisi vieras kumminkin ihmetellyt hänen kasvojensa säännöllisyyttä, huomannut koko hänen olennossaan jotakin tavallisuudesta poikkeavaa ja tullut siihen päätökseen, että vaimo nuoruudessaan oli ollut hyvin kaunis.
Janne taas oli vuosien kuluessa, kenties lämpöisen lakin vahingollisesta vaikutuksesta tullut hiukan kaljupäiseksi. Hänen voimakkaat kasvonsa olivat uurtuneet ja ahavoituneet ruskeaa karia muistuttavaksi, jota meri huuhtoo ja tuuli kuluttaa; hänen hartiakas vartalonsa oli kumarassa ja hänen käyntinsä laahustava, kuten ainakin nordlantilaisen kalastajan, joka alituiseen elää veneessään. Eräänä päivänä, kun Marina ja lapset kauniilla kesäsäällä olivat noutamassa heiniä, kaiveli Janne suurta arkkua, joka muun muassa sisälsi Marinan hääpuvun, ja jonka nurkassa hänellä oli muutamia hopearahoja. Etsiessään näitä, jotka olivat liukuneet vaatteiden väliin, huomasi Janne kummakseen Marinan hääpäähineessä paperikääryn ja sen sisässä kultaisen rintaneulan. Likemmin sitä katsoessaan hän näki siinä kirjaimet T.S., ja paikalla pisti hänen päähänsä, että nimi ei voinut olla kenenkään muun kuin Thor Stuwitzin, joka ennen hänen naimistaan oli ollut rakastunut Marinaan.
Aamupäivän aurinko loisti lämpimästi aukiolevasta ovesta ja valaisi punaruusuisen arkun, johon Marinan nimen alkukirjaimet olivat maalatut, mutta Janne istui arkun laidalla syviin mietteisiin vaipuneena, rintaneula edessään. Tunti kului ja toinenkin, ja yhäti hän istui siinä; hänen katsantonsa synkistyi synkistymistään, ja hänen kasvonsa muuttuivat viimein maankarvaisiksi. Hän muisti, kuinka hän nuoruudessaan oli saanut taistella voittaakseen Marinan, ja kuinka hän oli luottanut häneen niinkuin jumalansanaan; hän muisti myöskin juhlallista hetkeä, jona he olivat upottaneet mereen Stuwitzin lahjat; ja nyt, vuosien kuluttua, hän sai huomata, että tässä kaikessa oli piillyt petosta!
Siinä arkunlaidalla istuessaan hän tunsi osan elämänsä onnesta katoavan; Marinan sydän ei ollut ollutkaan täydellisesti hänen omansa. Jo ajatteli hän suoraan kysyä häneltä oikeaa asian laitaa, mutta — ei sitä uskaltanut; ja viimein hän kääri neulan jälleen paperiin ja pani kääryn entiselle paikalleen. Koko seuraavan syksyn hän sitten oli synkkämielinen ja harvapuheinen, ja Marina ihmetteli itsekseen hiljaisesti, mikä häneen oli mennyt.
Talven tullen matkusti Janne Sörsalmen maakauppiaan luo myydäkseen kesällä kuivaamansa kalat ja tehdäkseen joulu-ostoksensa. Janne oli hyvin raskaalla mielellä; pimeää oli kaikkialla hänen ympärillään, ja varsin epätietoista oli, voisiko hän saada tavallista luottoa helmikuun kalastuksen kalliisiin varustustarpeisiin. Aina siitä päivästä, jona hän istui Marinan hääarkun laidalla, oli työ käynyt hänelle entistään raskaammaksi. — Viisisoudun viiden miehen joukossa istui Martti yhtenä. Janne oli peränpitäjänä, niinkuin ainakin.
Lähtiessään he olivat korjanneet koukkureivit karilta ja muun muassa saaneet suuren kalan, joka oli nielaissut vähää ennen koukkuun tarttuneen turskan. Tämä — oli Iso-Lassi muinoin sanonut — tiesi myrskyä, ja hänen ennustuksensa kävikin toteen, lltapuolella alkoi toinen vihuri toistansa ajaa, niin että matkamiehet alituiseen saivat kääriä purjeensa ja taas levittää ne.
Myrsky kävi tänään idempää maalta päin ja teki miesten purjehduksen sangen arveluttavaksi. Välttääksensä aavalle merelle joutumista ja samassa varmaa perikatoa, täytyi heidän, myrskyn ankaruudesta huolimatta, yhä edelleen risteillä vastatuuleen, veneen toinen laita veden alla.
Nyt kysyttiin uhreja. Veneen keventämiseksi täytyi jokaisen aluksi heittää puolet kaloistaan mereen.
Pakkasessa peitti pärske yhä paksummalla jäällä veneen, joka tästä tuli yhä raskaammaksi ja hankalammaksi liikehtimään. Uhkasipa vielä uusi vaara jonkun ajan kuluttua, kun purjehtijat joutuivat paksuun sumuun, niin etteivät olleet varmat suunnasta. Janne lopetti sentähden risteilemisen ja laski laitaiseen, toivoen siten saapuvansa Fuglöhön tahi ainakin pääsevänsä sumusta, mikä viimeksimainittu myöskin onnistui. Mutta meri liotti, ja itätuuli oli ankaran kylmä, joten oli luultavaa, että yhä kasvavan jääkerroksen tähden vene ei voisi aamuun asti pysyä veden päällä. Martti, jonka silmät olivat tarkat kuin ilveksen, väitti kahdesti nähneensä etäällä edessä valkoisten vaahtolaineiden taittuvan, ja kohta sen jälkeen luulivat toisetkin näkevänsä samaa. Se saattoi olla Fuglötä, mutta Janne arveli mielessään paljon luultavammaksi, että heillä oli edessään kuohu, joka vaahtoili jonkun salakarin yli.
Myrsky kääntyi nyt luoteiseksi ja puuskaiseksi; meri vyöryi raskain aalloin heidän jälkeensä. Väliin pyrysi. Vihuri syyti pitkiä laineita milloin veneeseen, milloin veneestä pois; äyskäri liikkui alituiseen ja keulamiehellä oli yllin kyllin tehtävää. Nyt saatiin selville, missä oltiin, ja suunta asetettiin Tinasaarille päin, eräälle Heggelundin omistamalle ulkoluodolle, jossa kalastuksen aikana pidettiin pientä kauppaa.
Niiden tyrskyjen läheisyydessä, joita Martti oli nähnyt, ja joista vaahtopyörteitä alituiseen kohosi uunista tupruavan savupilven kaltaisina, huomasivat purjehtijat ylösalaisin olevan veneen, jonka talalla kolme apua viittovaa miestä makasi. Heidän huutonsa ei voinut vastatuuleen kuulua. Keulassa oleva mies laittoi heittokuntoon köyden ja viskasi sen heille samassa kuin vene raskaan laineen selässä kiiti noiden hädässäolijain ohitse. Siihen sai ainoastaan perimmäinen talalla makaavista kiinni, hänet hinattiin veneeseen; mutta hänen molempia tovereitaan odotti yhä kuolema kuohujen keskessä.
Silloin Janne työnsi ruorinvarren oikeaan ja huusi: "kääntäkää!" — toverien kauhistukseksi, jotka kumminkaan eivät voineet muuta tehdä, kuin noudattaa käskyä. Uhkarohkeaa näet oli heidän mielestään tässä asemassa kääntö tuuleen. Kun Janne oli saanut kallistuvan aluksen riittämään asti tuulta päin, käänsi hän sen. Hän oli päättänyt antaa jäätyneen veneensä kulkea kohtisuoraan kaatuneen aluksen talan poikki ja sitten kestää törmäyksen, jos veneet tarttuisivat toisiinsa. Hän pani alttiiksi paljon, muun muassa veneen ruorin ja myös henkensä.
Janne käytti hetkeä mestarin tavoin. Juuri kun hänen oma veneensä nousi laineen harjalle ja toinen laskeusi laineen pohjaan, syöksi edellinen kaatuneen köliä kohti. Kuoleman kynsissä olevat nostettiin samassa veneeseen, yksi kummaltakin puolen. Sitten asetettiin suunta Tinasaaria kohti, jonka kalastuspaikalla toivottiin saatavan yösija. Yksi pelastetuista oli aivan hervoton; hänessä näkyi tuskin ensinkään elonmerkkiä. Toiset kaksi makasivat veneen pohjalla uupumukseen asti riutuneina.
Oli yö, kun vene vihdoin lähestyi Tinasaaria. Ahtaan sisäväylän edustalla oli, kuten tavallista, muutamia pieniä kareja, joille linnut olivat laatineet pesiänsä. Mutta myrskyssä istuvat linnut karien tyynipuolella, elävänä mattona täyttäen kaikkialla louhet. Pimeässä etsi Janne turhaan väylää; kaikkialla hän kohtasi vaahtopäisiä tyrskylaineita; myrsky, joka taasen oli kääntynyt itäiseksi ja kylmäksi, yltyi yhä.
Näin hän oli kuoleman ja elämän vaiheilla pari tuntia risteillyt luodon edessä, kun hän huomasi, ettei paksussa jäässä oleva vene kauemmin voisi välttää uppoamista. Kävi miten kävi, nyt ei muuta neuvoa, kuin laskea suoraan karille.
Vene käänsi laitansa tuuleen päin; lisää purjeita vedettiin mastoon. Sisäänpäin kävi kulku suhisevaa vauhtia, kosken tavoin kohisevien kuohujen lomitse. Ei aikaakaan, niin kiiti vene tavattoman laineen harjalla karin hietasärkälle, johon se seisahtui niin voimallisella törmäyksellä, että masto natisi tuhdon kohdalta. Janne heitti ankkurin, kiinnitti pingoitetun köyden keulaan ja juoksi, kun laine taas vetäysi takaisin, maalle, pitäen toisella kädellään kiinni köydestä, toisella vyötäreistä Marttia. Kohta sen jälkeen seisoivat kaikki rannan hiekkasärkällä ja vetivät veneen maalle sen verran, etteivät laineet voineet sitä viedä mukanansa.
Pian huomasivat he, etteivät olleetkaan tulleet itse Tinasaarelle, vaan eräälle sen edustalla olevalle pienelle luodolle; silloin tällöin luulivat he näkevänsä valkean vilahduksia kauppapaikalta.
Luodolla raivosi myrsky niin tuimasti, ettei kukaan voinut seisoa pystyssä, ja vaahto kasteli heitä. Monien ponnistusten perästä he viimein saivat viisihankaisen käännetyksi; sen suulle levittivät he sitten purjeen, niin että ainakin pääsivät katoksen alle ja suojaan myrskyltä. Siellä he koettivat lämmitellä viluisia jäseniään asettautumalla makaamaan niin likitysten toisiansa kuin mahdollista. Hervoton haaksirikkoinen, jonka kangistuneissa jäsenissä ei huomattu vähintäkään elonmerkkiä, jätettiin veneen ulkopuolelle.
Martti houraili väliin. Voidaksensa paremmin lämmittää häntä oli Janne asettunut makaamaan purjeen viereen. Alusta yötä hän ei levottomilta ajatuksiltaan saanut unta, vaikka oli peräti väsynyt; hän makasi kuunnellen, kuinka myrsky yhä vain yltyi. Jolleivät olisi päässeet maalle, olisivat he menehtyneet merellä; mutta täällä ulkokarilla olivat he paleltumisen vaarassa. Hän ajatteli katkeralla mielellä, kuinka raskaaksi Herra voi tehdä köyhän miehen elämän, ja kuinka surullisen jouluaattoillan Marina saisi, vieläpä jos he terveinäkin pääsisivät kotiin, sillä ruokaa oli niukalti; ja kenties poika sairastuisi.
Maatessaan siinä levottomana, hän nosti hiukan purjetta ja katseli ulos yöhön. Tämä oli, kylmän itäisen myrskyn raivotessa, säkenöivän kirkas tuikkivine tähtineen, mitkä juuri tekevät talvitaivaan näissä pohjoisissa seuduissa niin omituiseksi. Hänen silmänsä kiintyivät yksinäiseen, keltaiseen tähteen, joka suurena ja valoisana loisti muita kirkkaammin. Martti sopersi unissaan puoli-ääneen muutamia sanoja virrestä, jonka Marina eräänä jouluna oli opettanut lapsilleen, ja Janne luki hiljaa itsekseen koko värssyn. Kohta sen jälkeen laskeusi nostettu purjeen lieve sekä väsynyt käsi alas. Janne oli vaipunut uneen.
— Pienen kauppapaikan puodissa istui tänä yönä "vanha Stuwitz", joksi häntä nyt yleisesti nimitettiin, suljettujen luukkujen takana ja suoritti homeisessa kynttilänjalassa palavan talikynttilän valossa omia yksityislaskujaan. Vuosittain joulun edellä oli hänellä tapana käydä Tinasaarella järjestämässä puotia talvikalastusta varten ja valvomassa pari yötä omain raha-asiainsa takia. Tähän hänellä ei ollut — omasta mielestään — niin sopivaa tilaisuutta M—nsalmella Heggelundin luona; ja hän käytti aina yön hetkiä näihin omiin toimiinsa.
Tänä yönä hän kirjoitti vuositileihinsä menopuolelle sen summan, mikä hänen oli täytynyt maksaa tunturilappalaisen seteleistä.
Hän istui nojaten kyynärpäätänsä pöytää vastaan. Suuren, pyöreän päänsä hän tuki puristettuun käteensä; peruukki oli liukunut hiukan syrjään sille puolelle, missä hänellä oli sokea silmänsä. Moni vanha, muinainen asia kulki siinä hänen sielunsa silmäin ohitse, ja muutamat mutisevat äänet, jotka silloin tällöin pääsivät hänen suustaan, ilmaisivat, että hänen muistonsa olivat synkkiä ja vastenmielisiä, mutta että ne hänessä pikemmin synnyttivät vihaa kuin katumusta. Hänen ajatuksensa kiersivät taapäin kauan sitten kuluneeseen aikaan — ylös pohjoiselle merelle, missä ne mustien petolintujen kaltaisina laskeutuivat uppoamaisillaan olevaan laivaan.
Stuwitz mietti lopputiliä vailla olevaa asiaansa lappalaisen kanssa, se kun tämän yhäti jatkuneesta ja kestävästä pakotuksesta oli kasvanut suuremmaksi kuin vain paljaaksi rahamääräksi; sillä niin kauan kuin lappalaisella vielä oli noita seteleitä huostassaan, oli hänellä samalla todistuskappaleita, jotka, niin vanha kuin asia jo olikin, voisivat rasittavina ja vaarallisina ilmestyä Stuwitzin tielle, jos ne todellakin tulisivat päivänvaloon.
Myrsky vinkui, akkunaluukut pieksivät pieluksiaan, ja silloin tällöin vapisi yksinkertainen huone, mutta yhä edelleen istui Stuwitz lukitussa puodissaan, syviin mietteisiinsä vaipuneena. Kenties vaikutti yön erikoisuus, että hän nyt tarkasteli kulunutta elämäänsä syvemmältä kuin tavallisesti. Hänen ajatuksensa palasivat siihen aikaan, jolloin hän, vaikka jo viidenneljättä vanhana, oli Brögelmannilla kosinut kaunista Marinaa. Hänen silloin saamaansa haavaa kirveli vielä. Mutta nämä ajatukset poistuivat pian niiden tieltä, joiden keskipiste lappalainen oli. Äkkiä nosti hän päätään, ikäänkuin kuunnellakseen. Kuului kuin olisi joku huutanut hätäänsä; mutta huuto ei uudistunut, ja yönä semmoisena kuin tämä ei mikään pelastus ollut mahdollinen. Kohta sen jälkeen hän oli vaipunut laskuihinsa, ja aamupuoleen yötä hän sai vuositilinsä lopetetuksi. Tulos oli loistava; mutta alati kasvavan summan suuruutta eivät tienneet muut kuin hän yksin. Tässä toimituksessa, joka oikeastaan oli hänen vuotuinen joulujuhlansa, oli Stuwitzilla ennen aina ollut iloinen ilme. Tulosta ajatellessaan koetti hän nytkin iloita. Hän nousi ja kulki edestakaisin pimeässä huoneessa, mutta asettui pian jälleen istumaan. Summan vieressä hän oli näkevinään yhä suurenevan kysymysmerkin, joka vähitellen kaivautui syvemmälle, kuten mato pähkinään. — Eipä ollut edes omalla tavallansakaan onnellinen se mies, joka nyt laskeusi tiskin alla olevaan vuoteeseensa lepäämään. Hänen unensa oli levoton, ja myrskyn pauhatessa oli hänestä kuin olisi huoneen perustus huojunut; hän koetti sitä tukea, mutta — turhaan!
Seuraavan iltapäivän hämärtäessä astui Janne, parta kaulukseen jäätyneenä ja miltei tunnoton mies selässään, huuruiseen kamariin, johon jo kahden muun venekunnan miehet olivat turvautuneet. Hänen toverinsa seurasivat häntä enemmän tahi vähemmän väsyneinä; he kantoivat ruumista, jonka asettivat eteiseen. Kolmas kaatuneen veneen köliltä pelastetuista oli Heggelundin sisarenpoika, joka muutamia vuosia takaperin oli tullut näille seuduille. Hän oli, vene täynnä kauppatavaraa, ollut matkalla kalastuspaikalle, jonka kauppapuodin hoito oli kalastusajaksi hänelle uskottu. — Hänet saatettiin nyt puotirakennuksessa olevaan omaan kamariinsa, missä hän pian viinan ja peitteiden avulla saatiin hikoilemaan.
Janne ja hänen toverinsa riisuivat yltään märät ja jäätyneet vaatteensa, asettivat ne takkavalkean eteen kuivumaan ja vaipuivat pian huumauksen kaltaiseen uneen. Sill'aikaa kuin muutamat toiset kylmässä varastopuodissa puuhailivat tainnoksissa olevan ääressä, istuivat toiset, mikä missäkin, pienessä tuvassa, jossa vesihuurujen takia tuskin voivat toistensa kasvoja erottaa, ja söivät eväslaukuistaan tai polttivat leikellyillä tupakanlehdillä täytetyitä piippujaan. Illempana, kun tainnoksissa ollut mies jälleen oli herännyt eloon, alkoi muuan iloinen veitikka soittaa huuliharppua, jonka hän oli ostanut jouluksi, mutta voittava väsymys teki pian ilosta lopun.
Hylkeenrasvalampun levittäessä himmeää valoansa höyryisessä, ummehtuneessa huoneessa, jonka seinänviereisillä makuulavoilla kaikki nukkuivat väsyneen unta, veti myrsky viimeisiä hengähdyksiään ulkona merellä, missä moni vieläkin tänä yönä taisteli henkensä puolesta.
Seuraavana päivänä, kun meri taas, kaksi vuorokautta kestäneen myrskyn jälkeen, jälleen oli tyyntynyt, kerrottiin lukuisista onnettomuuksista.
Aamun valjetessa oli merellä outo näky nähtävänä. Siellä kiersi muuan vene lakkaamatta ympyrää, eteenpäin pääsemättä. Veneessä, joka oli viisihankainen, istui kaksi miestä, houriotilassa samalta puolen soudellen. Toinen miehistä oli nääntynyt, kun pelastusvene saapui hätään; kolme kuollutta makasi veneen pohjalla. Elossa olevat olivat kestäneet talviyön myrskyn köyttäytyneinä kiinni mastoon.
Päivemmällä ajoivat laineet rannalle kaatuneen, tyhjän veneen, jonka kölissä törrötti viisi eheää puukkoa ja yksi taittunut. Puukoista olivat veneessä olleet pitäneet kiinni niinkauan kuin jaksoivat.
Heggelundin sisarenpojan pelastuksen tähden tarjosi Stuwitz Jannelle tavaroita velaksi; hän ilmoitti myös mahdolliseksi, että oikeusjuttu voitaisiin jättää sikseen. Niin kova kuin hätä olikin, olisi Janne tuskin sittenkään vastaanottanut mitään lahjaa Stuwitzilta, ja nyt oli tämän hänen verivihollisensa äänessä — ja tuskinpa satunnaisesti — jotakin, joka viittasi siihen, ettei Janne suinkaan olisi ryhtynyt pelastukseen, jollei olisi toivonut siitä itsellensä hyötyä. Janne vastasi sentähden lyhyesti ja jyrkästi, että mitä hän oli tehnyt, ei ollut tapahtunut rahojen tähden, ja ettei Stuwitz voisi vapauttaa eikä langettaa häntä varkaudesta — sen kyllä tekisi esivalta. Sen sanottuaan Janne valmistausi lähtemään. Sörsalmella, kumma kyllä, hänen onnistui saada velaksi mitä hän talvikalastustansa varten tarvitsi. Syytä tähän ei Janne voinut tietää; mutta se piili pienessä kirjeessä, jonka nuori Antti Heggelund, kuultuaan Stuwitzin ja Jannen keskustelun, oli kirjoittanut ja lähettänyt Sörsalmelle erään Jannen omassa veneessä kulkevan kanssa.
Kun Janne ja Martti jouluaattona tulivat kotiin, tunnusti Marina olleensa kovin levoton heidän tähtensä hirmumyrskyn raivotessa.
Suuresti oli Marina iloissaan siitä, että Jannen oli onnistunut Sörsalmella saada kalastustarpeensa, mutta vielä enemmän siitä, että hän oli pelastanut kaksi miestä kuolemasta. Sitten tiesi Marina puolestaan kertoa, että vanha Lövön Iisko oli kuollut, mikä tapaus koski skorpöläisiä hyvin likeltä. Mutta kun Marina illalla joulukynttilän sytytettyänsä kertoi Jannelle, mitä kasvatusisä oli hänelle uskonut — minkä hän nyt oli oikeutettu kertomaan — ja sitten otti hääpäähineestään esiin rintaneulan, niin Janne nosti hänet äkkiä polvelleen, ja Marina näki kummaksensa, että kyynel kiilsi hänen silmässään. Muuten aina niin maltillisen miehen tavaton mielenliikutus huolestutti ja peloitti häntä.
Martti koetti turhaan saada selville, mikä isään oli mennyt, kun hän oli äkkiä muuttunut niin ihmeen iloiseksi; mutta Marina osasi siitä ottaa selvän. Ja Janne otti sitten esiin viulun ja soitti ainoan polskan, minkä hän osasi, ja lapset tanssivat. Tuli rätisi takassa jouluruoan kiehuessa; makeisia tarjottiin, ja ihmeteltiin pöydällä seisovaa joulukynttilää — ainoaa, jonka Marina oli valanut. Tuskin sanottavaa valoa se jaksoi luoda ulos pienten, himmeäin ikkunalasien läpi; mutta niiden silmät, jotka jouluiltana taistelivat merellä, näkivät varmaankin valon loistavan vuoren halkeamassa olevasta köyhästä, matalasta majasta meren rannalla.
* * * * *
Kaikkialla kerrottiin sen jälkeen, kuinka Janne Sakarinpoika oli pelastanut Antti Heggelundin hukkumasta tuossa kauheassa myrskyssä, laskemalla suoraan viisihankaisen kölin päälle. Tämä oli uhkayritys, joka sai kummastumaan nekin, jotka tiesivät, että tuollaista oli muka ennenkin tapahtunut. Vouti — pieni, paksu herra Rawn — "mietti", kuten hän sanoi, vallan kaksi vuotta, tulisiko hänen esittää "pelastusmitalin" antamista Jannelle. Ja kun hän viimein päätti tehdä sen, oli asia jo tullut liian vanhaksi.
Heggelundin perheessä oli Antin pelastus ollut monen keskustelun alaisena. Se oli tavallansa herättänyt huomiota, ja niinkuin luonnollistakin oli, tahtoi Heggelund jollakulla tavalla osoittaa kiitollisuuttansa siitä. Päätettiinpä sentähden, että, koska Janne kieltäytyi vastaanottamasta rahapalkintoa, Antti matkustaisi Skorpölle tarjoomaan Martille puotipojan paikkaa, jonka ohessa hänellä myös oli lupa vakuuttaa, että Martin tulevaisuudesta pidettäisiin huolta, jos poika käyttäytyisi hyvin.
Tämä tarjous ei ollut Jannen eikä Marinankaan mielestä hylättävä. Mutta kun Antti vaati, että Martti kohta paikalla ja hänen seurassaan muuttaisi Heggelundille, niin sanoi Marina mieluummin suovansa, että pojalle jätettäisiin aikaa jäähyväisiin. Äiti tahtoi näet hankkia uusia vaatteita pojalleen, jottei tämä aivan ryysyisenä saapuisi hienon herrasväen luo — niinkuin hän sittemmin tunnusti Jannelle.
Seuraavien neljäntoista päivän kuluessa ei ollut pienessä tuvassa kiireestä puutetta. Jannen pyhäpuvusta sommiteltiin Martille uusia vaatteita, joita, sitä mukaa kuin ne valmistuivat, ja kutakin kappaletta erikseen, siskot suuresti ihmettelivät. Heidän huomionsa oli sitä ennen ollut kääntynyt milloin ompelevaan äitiin, milloin suutariin, joka oli tuotu Skorpösalmesta ja joka istui ja valmisti Martin uusia kenkiä. Nahan oli Janne itse jo aikoja sitten muokannut, ja hän oli varma siitä, että jalkineet tulisivat vedenpitävät.
Marina mietti ommellessaan, tulisiko hänen kertoa Martille, mitä hänen syntyperäänsä nähden oli tullut ilmi. Hän aavisti, että hänen ja Stuwitzin välillä oli vielä suoritettava tili, joka kenties koski aina kehdosta hautaan ylettyvää ihmiselämää. Ja olisiko Martti siitä jätettävä tietämättömyyteen? Tuskinpa vain. Himmeänä eli äidissä toivo, että poika uusissa olosuhteissaan voisi saada asiaan jonkinmoista valoa, jota ei riittänyt kaukaiselle Skorpölle hohtamaan.
Ja kun asiaa äidin ja isän välillä useita kertoja oli pohdittu, sai Martti tietää sen. Tämä tapahtui pienellä veneretkellä, jonka hän äitinsä kanssa teki päivää ennen lähtöään. Marina antoi hänelle sen ohessa monta neuvoa — kuinka hänen tulisi käyttäytyä, kuinka kumartaa, että hänen aina tuli nousta seisomaan, kun rouva oli huoneessa j.n.e.
Kun Martti erään naapurin kanssa oli valmis lähtemään, seurasi Marina häntä veneen luo. Äiti itki siinä. Janne oli harvapuheisempi. Hän vaati pojaltaan vain, ettei tämä koskaan joisi itseään humalaan, ja että hän aina käyttäytyisi rehellisenä miehenä. Ja Martti lupasi sen.