Kettuja, riemni, yrittelee lappalainen joskus pyydystää raudoilla sekä myrkkysyöteillä, väliin taas saaden sen ampumallakin. Ketunpesiä etsii ja kaivelee hän kankaiden tievoista ja ryöstää niistä poikaset. Entiseen aikaan olivat jotkut ukot pyydystelleet kettuja käpylaudoilla, riemni-saales. Petäjänkannon metsäkankaalla olivat he veistäneet kaksipiikkiseksi hangoksi, pistäneet piikkiin poronkoparan, ja sitä tavoitellessa oli reporukka sukaissut etukäpälänsä hangon ahtaaseen haarukkaan ja niin jäänyt ovelampansa saaliiksi.

Saukkoja, tshaarves, pyydetään syksyisin purojen seuduilta, josta niitä etsitään koirain avulla. Koltat virittelevät myös rautoja poluille, joita myöten saukot kulkea keikuttelevat vesiojasta toiseen taikka käyvät rantakuusen alla saalistaan syömässä ja makailemassa. Ja kärppää, pujtij, pyytää koltta myös raudoilla sekä puupölkystä veistetyllä liskulla. Halkaistaan vain pölkky, veistetään siihen hiukan koperoa, viritetään puolikkaat tikkujen varaan, pistetään vähän poronkuuta väliin syötiksi, ja pieni portimo pistäytyy suurustamaan ja saa surmansa.

Pienestä oravasta, uarrevista, ei koltta paljoa välitä, ampuuhan sen sentään, kun tapaa, ja kuoraisee nahan laukkuunsa, mutta lihan heittää koiralle. Samoin jänis, njuammel, on hänestä arvoton otus, kynsikäs paltsasilmä, jonka lihasta ei ole ristityn ihmisen syötäväksi. Poikaset sitä vain ansoilla nahan takia pyydystelevät.

Mutta metsälintuja kyllä ristittykin saattaa syödä. Talvella eräretkillä niitä ammutaan, mitä vain saadaan: metsoa, koppeloa, teertä, riekkoa ja pyytä.

Mutta sitten keväällä, paraana soitimen aikana, on lappalaisella oikea linnustamiskiihko. Silloin on koltta yhtä innoissaan kuin kotkottava koppelo taikka tappelunhaluinen metso. Poroilla oikein ajetaan soidinahoille penikulmien päähän, joskus koko talon miesväellä ja koko porotokan kanssa, valitaan siellä kullekin oma vartiopaikkansa, ja sitten, kun metsän konsertti alkaa, paukutellaan minkä ennätetään, ammutaan niin paljon kuin vain saadaan. Metsojen kukkotappelua yllytetään vielä kalkuttaen puukolla pyssynpiippua taikka koppelona kotkottamalla. Metso onkin lappalaisen parhain pyytölintu, se yksin on koltalle vain loitte, lintu, mutta muilla kaikilla on omat nimensä, koppelokin on kuohpel.

Ovela on koltta keväthehkuisia riekkojakin, rehpia, narrailemaan: hiipii vätkyttävän riekkokukon nähdessään kaatuneen lieon alle, naukuttaa siellä kuin naarasriekko, ja kun kukko juoksee liekoa myöten muka kanaansa katsomaan, koppaa lieon-alainen naukuttaja kukkoa koivista ja vääntää niskat nurin. — Talven lumilta pyytelee koltta riekkoja koivuviidakkoihin viritetyillä ansoilla.

Keväisin ampuvat koltat myöskin arkoja hanhia ja joutseniakin, tshuonje ja njuhtsh, kun ne ilmestyvät uiskentelemaan erämaiden ensimmäisille sulille, jokien suihin, järvien salmiin ja virtojen nivapaikkoihin. Pyssymiehet hiipivät silloin rantapensaikkoon vaanimaan ja sieltä lennättävät surman kevätvieraille.

Samoin muitakin vesilintuja, sorsaa, sotkaa, telkkää, haapanaa, meriteertä ja kuikkaa, ampuu koltta keväällä ja kesälläkin, milloin vain sattuu tavoittamaan. Ampumansa vesilinnut koltta itse syö, Joutsenen ja kuikan hän nylkee höyhentämättä ja myy nahat. Kuikannahkaa koltta toisinaan käyttää pyssyneuvojen kotelona.

Niinkuin metso on koltalle metsän "lintu", niin on sorsakin "vesilintu", tshattsi-loitte, mutta muille vesilinnuille on hänellä omat nimensä. Niin on sotka soatke, haapana nart, meriteeri nurt ja kuikka toohtig.

Vesilintujen, samoinkuin metsälintujenkin, munia koltta ryöstää, milloin vain manne-sajen, "munasijan" löytää, rakenteleepa vielä ja ripustaa rannanpuihin sotkalle ja telkälle onteloita pesäpönttöjä, "uuttuja", vouht, samanlaisia harmaita kelotorvia, joita vielä nähdään vesien rannoilla meidänkin salomaillamme. Pöntöistä koltta sitten korjaa talteensa munasarjan toisensa jälkeen, keittää ja syö suolan ja leivän kanssa, taikka paistaa niistä vehnäjauhoihin sotkien makeata manne-kaahkia, munakakkua.

Metsänriistan nahat kaupittelee koltta Kuollaan taikka joskus Norjaankin. Samoin myy hän metsälinnut, mitä ei itse käytä hyväkseen, sekä metsä- ja vesilintujen höyhenet, joutsenen ja kuikan nahat. [Ennen sotaa maksettiin Kuollassa karhunnahasta n. 15-18 ruplaa, suden 4-5 r., ketun 20-25 r., saukon 9-10 r., näädän 20-25 r., kärpän 2-3 r., oravan 10-15 kop., joutsenen 60 kop. Metsosta maksettiin Kuollassa 50 kop., koppelosta 40 kop., riekosta 20 kop. Norjassa maksettiin riekoista 1 kr. parista.]

9. PORONHOIDOSTA.

Poro, lappalainen ja Lapinmaa kuuluvat aina yhteen. Ei voi käsittää Lapinmaata, jossa ei olisi lappalaista, eikä taas puhua lappalaisesta, ellei samalla puhuisi hänen porostaankin. Sillä mikä Lappi se olisi, jossa ei olisi lappalaista, ja mikä semmoinen lappalainen, jolla ei olisi poroa.

Sillä niinkuin hieta-aavikon asukas ei tulisi kameelitta toimeen paahteisella hietamerellään, niin ei lappalainenkaan menestyisi porotta talvisilla tuntureillaan. Kuten Saharan asukas matkustaa kameelillaan rannattoman aavikon halki, laskettelee lappalainenkin porollaan yli lumisten tunturien, halki aavojen valkoisten jänkien ja penikulmaisten järvenselkien.

Kesäkautensa on koltta ahkera kalamies, joka kaiket iltansa kalajärvellä rujuaa, taikka elelee Jäämeren kalastamoilla, mutta talven ajaksi hän taas muuttuu yhtä ahkeraksi poromieheksi, joka kaitsee lukuisia laumojaan jäkäläkankailla ja tekee pitkiä raitoretkiä Lapin erämaissa.

Kolttien porotokat eivät ole niin suuret kuin Ruotsin ja Norjan tunturilappalaisten monituhantiset porolaumat. Niemimaan itäisen ylänköseudun suurilla jäkäläkankailla elelee kyllä muutamia suuria poropohatoita, jotka paimentelevat tuhatlukuisia laumoja, mutta länsipuolen järvirikkaissa erämaissa asustavien poromiesten karjat on laskettava vain muutamissa kymmenissä ja sadoissa. On lännessäkin sentään joitakuita hyvinvoipia poroisäntiä. Niinpä Suonikylän suurin pororuhtinas, Olssin Pedar, Moshnikow, takavuosina kierteli 800-päisen porolaumansa kanssa aina Suomen rajoja myöten, ja nyt hänen leskensä hoitelee neljääsataa sarvipäätä. Koimi- ja nelisataisia tokkia paimentelevat myöskin suurisännät, Vaiskin Mahtvei, Kuosmin Illep ja Ivtsa Feodorow, ja Huoterin Illepillä on poikiensa kanssa yhteensä viitisensataa poroa. Monella on taas sata ja parisensataa sarvekasta, mutta on sitten useita köyhiä, viidenkymmenen ja parinkymmenen omistajia, jopa joitakuita pätöisiä raukkoja, joilla on vain viisi, kuusi vaivaista hoidokkia. Parhaat ja komeimmat porokarjat Suomen rajamailla sanotaan olevan vasta mainitulla Kuosmin Illepillä sekä Oudan Kuosminilla, joka asuu kesäisin Hirvasjärvellä. [Nämä poromäärät oli koltilla ennen maailmansotaa. Nyt ei heillä enää ole niin suuria karjoja, sillä maailman suuri myllerrys on kolttienkin, niinkuin koko Lapin ja lappalaismaailman porokannan hävittänyt melkein kymmenenteen osaan entisestään, vieden monilta poromiehiltä karjan sukupuuttoon. Niinpä Kittilässä esim. oli ennen sotaa lähes 13,000 poroa, nyt tuskin paljoakaan päälle tuhannen. Nälkää ja puutetta nähtäessä on porot syöty ja myyty, vieläpä varastettukin.]

Kesänsä saavat porot viettää omassa vapaudessaan niemimaan suurilla jängillä ja tuntureilla, ja kiertelevätkin ne äärettömät saloseudut ristiin ja rastiin aina Jäämeren rantoja sekä Suomen rajaseutuja myöten, monesti kulkeutuen kauas Suomen sydänmaillekin. Joillakuilla koltilla on kyllä jonkunlainen aitauksentapainen kesäjärviensä seutuvilla, jossa porotokka saa kesäisen vapaa-aikansa laidunnella. Onpa aitauksessa vielä suojaisa poroliakkakin, mihin elukat voivat paeta pahinta hellettä ja kiusallisia syöpäläisiä.

Elokuun lopulla ja syyskuun alkupuolella lähdetään erämaan laumoja etsimään kokoon, ja kestää se työ viikkomääriä, sillä kymmenin penikulmin saadaan sydänmaita sinne tänne samoilla, ennenkuin karja on koossa. Monissa miehin, mies, parikin aina talosta, lähdetään taipaleelle, mukana pyssyt ja koirat, monen viikon eväät, leipää, suolaa ja kalaa, teetä ja sokeria laukussa ja suopungit olan yli heitettyinä, vielä vahva sauva kourassa. Sillä koltalla on semmoinen usko, että jota isompaa keppiä kantaa porojen etsintäretkellä, sitä isommaksi porotokka kasvaa. Penikulmittain saadaan laukku selässä salomaita saapastaa, mutta kun tavataan ensimmäiset porohärät, maanitellaan ne lähelle, heitetään suopungilla kiinni ja sälytetään eväslaukut niiden selkään ja sonnustetaan johtohihna, labtshi poron päähän; toisen pään lämsän heittää kuljettaja olkainsa ympäri ja saattelee niin poroa perässään. Antaapa johtomies toisinaan pyssynsäkin poron kannettavaksi, sitoen sen poikkipuolin poronsarviin ja niin on elukka totutettu — ensin pyssynpituista seivästä kannatellen — että se taitavasti ja kolhimatta kuljettelee ampuma-asetta puiden ja pensaiden välitse: kääntelee vain päätään ja kallistelee sarviaan sen mukaan kuin kulloinkin tarvitaan.

Jollakulla porolla on kello, kiell, kaulassa, ja siitä hakijat jo kuulevat ja tuntevat omansa, mutta vielä paremmin he tuntevat porot korvamerkeistä, piellji-tieht, saattaen jo etäältäkin sanoa, kenen poro se on. Koko seutukunnan piellji-tiehtit ovat kaikille tuttuja. Muutamilla poroilla on kaulassa korttelin pituinen puulapukka, kiellgal, johon omistajan puumerkki ja risti taikka viisisoppinen on leikattu. Tällaisia käytetään vierailta ostettujen, vierailla pieliji-tiehteillä varustettujen porojen merkitsemiseen.

Johtohärkien joukkoon sitten etsitään erämaasta muitakin poroja sikäli kuin löydetään, ja irtaallaan etumiehen jäljessä juoksentelevat nyt toiset sarvipäät, härät, hirvaat ja vaatimet vasoineen. Koirat ja jälkimiehet vain huolehtivat siitä, ettei yhä kasvava lauma enää pääse hajaantumaan. Monet yöt saadaan erämaissa viettää, maata nuotioilla koovaksen suojassa ja vartioida porotokkaa, joka yöpaikan lähellä jäkäläkankaalla lepäilee ja liikehtii.

Sitten syyskuun lopulla palataan karjojen kanssa syyspaikkojen jäkälämaille, jossa porojen erottaminen toimitetaan. Mutta monesti vielä puuttuu laumasta useita poroja, ja niitä saadaan käydä etsiskelemässä satojen virstojen päästä, Patsjoelta, Petsamosta ja Muotkasta asti, taikka taas toisaalta käsin, milloin mistäkin naapurikylien karjoista, Nuortijärveltä ja Kildinistä, jopa aina Akkalasta ja Imandran mailta. Löytyyhän sieltä aina yksi ja toinen karkulainen, milloin mistäkin tokasta, joista taas vuorostaan on joitakuita metsien vapaita kiertolaisia eksynyt etsijän karjaan. Hyvin useasti harhaantuvat kolttien porot Kuollan-Lapin niemimaata kiertelevien syrjäänien ja samojeedien tuhatpäisiin porolaumoihin, kun ne kulkeutuvat sisämaiden vuomaseuduille kesäisillä ruoanhaku-retkillään. Ja näihin karjoihin kadonneet porot ovat melkein menetettyjä, sillä vaikea on yksinäisen etsijän mennä suuresta villistä laumasta omaansa ottamaan, kun eivät lauman omistajat itse tahdo antaa mitään apua.

Syyskuun puolivälissä, Sviissenjan päivän tienoissa, alkaa poroilla kiima-aikansa, rohkom-aihk, "rykimä-aika", ja poromiesten on huolehdittava, että karja on ennen sitä koossa syyspaikoilla. Sillä jos porot metsien vapaudessa pääsevät "rykimään", ovat ne niin villejä, että niitä on kovin vaikea hallita. Varsinkin hirvaat ovat silloin aivan hurjia. Tavallista voimakkaampina, kaulakin hyvin paksuksi turvonneena, kokoavat ne ympärilleen oman laumansa, härätkin samaan joukkoon, hallitsevat ja pitävät sitä ankarassa kurissa kuin itsevaltiaat isännät. Jokaisen elukan, joka yrittää laumasta poiketa, ne sarvillaan tönien ajavat takaisin. Ja jos sattuu samoille maille toinen hirvas, syntyy heti hurja tappelu, jota käydään siksi, kunnes toinen tai toinen vaivaisena lähtee pakoon taikka henkitoreissaan sortuu tantereelle. Ja voittaja jää lauman herraksi. Kamalan äkäinen on rykivä hirvas ihmisellekin, joka uskaltaa sen laumaa lähestyä. Maata möyrien kuin kiukkuinen sonni ja sarviaan heristellen se heti ampaisee kimppuun, heittää nurin ja tallaa jalkoihinsa, ellei ihminen vain ennätä pakoon. Mutta tottunut poromies ei pelkää äkäisintäkään sarvipäätä, vaan heittää sen suopunkiinsa, keikauttaa kankaaseen ja sitten pieksää ja antaa selkään, niin että kiukkuisimmankin hirvaan täytyy lannistua.

Rykimäaikana paimennellaan poroja suurella huolella syystalon läheisyydessä. Vaatimet pidetään sidottuina, ja hirvaitakin vartioidaan; ainoastaan kaikesta välittämättömät härät saavat olla omissa valloissaan. Sitten vasta kun parin viikon huolettava aika, lokakuun alussa, Pokrovan tienoissa, on mennyt ohitse, lasketaan porot vapaammin laiduntelemaan.

Ei kuitenkaan kaikki. Monet pororaukat saavat lähdön "ikuisille laitumille". Lappalainen tarvitsee lihaa sekä syötäväksi että myytäväksi ja taljoja talvipeskeihinsä ja koipi- sekä kallonahkoja kenkiinsä ja kintaisiinsa. Hienoimpien purkapeskien sametinpehmoiset taljat on kyllä nyljettävä jo elokuulla pikku vasoista, mutta tavallisten karkeiden pöykkyrien nahat saattaa kuoraista syys- ja lokakuulla aikaisemmistakin poroista.

Omiksi syötävikseen teurastaa koltta, milloin poron, milloin toisen, jo heti siitä lähtien kun saa karjansa syyskodalleen. Eikä yhdestä porosta isolle kolttaperheelle kovin pitkäksi aikaa olekaan pataanpantavaa. Heti kun eläin on paloiteltu, lyödään iso kattila lihaa täyteen ja sitten syödään, minkä vatsa vetää. Ja seuraavana päivänä tyhjennetään taas samanlainen lihakattila, ja niin edelleen ankara keitto joka päivä. Ja kun poro on loppuun syöty, teurastetaan toinen ja taas lihapatain ääressä kylläisinä herkutellaan. Sillä koltta on kuin "sukulaisensa" karhu tuoreen lihan makuun päästyään melkein täyttymätön.

Syyskodan lähellä on koltalla vartavastinen porojen tappotanner, tasainen kenttä jonkun petäjän juurella. Siihen hän taluttaa poron, vetäisee talutushihnan tiukalle petäjän ympäritse ja survaisee suuren puukkonsa, jonn-nejpin, etujalan vieritse suoraan sydämeen, ja siihen poro paikalla keikahtaa. Pehmeäteräinen likainen puukko ei kyllä tahdo paikalla kuolettaa, vaikka sen kuinkakin syvälle sydänlihoihin sysäisi, mutta kirkas kovateräinen suurpuukko surmaa kuin ukkosennuoli. Heti kun poro on kuollut, se nyljetään ja paloitellaan. Sisään, rintaonteloon valunut veri otetaan talteen. Poron rapamaha käännetään nurin ja puhdistetaan, ja siihen ammennetaan kauhalla veri ja mahan suuaukko kuraistaan kiinni. Tämmöisiä verimahoja, vörr-tshovje, säilyttää lappalainen jäädytettyinä taikka kuivattuina talven varaksi.

Poron koipea ei koltta katkaise kantanivelestä, vaan vasta ruumiin läheltä polvitaipeesta, sillä tavoin kun saa jalkajänteistä pitempiä suonirihman aineksia. Syksyllä tapettujen koivet talletetaan semmoisinaan aittaan. Sitten vasta talven joutilaana aikana ne nyljetään, kiskotaan niistä jänteet ja lihat.

Vasta talvikelien tultua alkaa kauppaporojen teurastus. Suuren porolauman isäntä saattaa silloin samalla kertaa taluttaa tappopaikalle surmapetäjän juurelle kymmenkunnankin poroa, toisen toisensa jälkeen. Myytäviksi aiotut porot surmaa kekseliäs koltta niskaan pistämällä, sillä silloin ei veri valu rintaonteloon, vaan jää suureksi osaksi lihaan antamaan sille lisäpainoa. Ja lihavien syysporojen kämmenen leveyden paksuisesta selkärasvasta viiltää perso koltta pitkin selkäkappaleiden reunoja paksut suikaleet omaan kattilaansa, ennenkuin vie ja myy lihat Kuollan ryssille. Norjalaista ei kyllä näin saata pettää, sillä hän ostaa poronlihoja vain paloittelemattomina "kruppeina". [Poronlihasta maksettiin Norjassa ennen sotaa 40-50 äyriä kg:sta. Taljoista saatiin Kuollassa 5 rupl. parista, s.o. härän ja vaatimen taljasta.]

Entiseen aikaan poroja myös lypsettiin syksyllä, kun ne oli kesälaitumilta kerätty, sekä kesälläkin, jos porokarjalla oli kesätalon läheisyydessä oma aitauksensa ja poroliakkansa. Pahkasta koverrettuihin, varrellisiin pyöreihin lypsinkuppeihin, pattshem-nappeihin, taikka tuohesta taivutettuihin varsiniekka poartteihin vedeltiin vaatimista toisensa jälkeen pieni maitotilkkanen kustakin, ja maidosta tehtiin juustoja taikka tallennettiin sitä talven varaksi jäädytettynä poronmahoissa. Viime aikoina on porojen lypsäminen jo jäänyt vähemmälle; jotkut Suonikylän koltat ovat sitä vielä vähin toimittaneet. Pahkaiset komeat lypsinastiatkin ovat jo monelta joutuneet hukkaan.

Syksyllä toimittaa lappalainen hirvaiden kuohitsemisen eli puremisen, kaatskemisen, ja tekee sen hyvin alkuperäisellä tavalla. Ei hän tarvitse siihen teräviä puukkoja eikä tulisia rautoja, ei mitään tervoja ja rasvoja, eikä kuoharin loitsuja, keikauttaa vain hirvaan kentälle ja yksinkertaisesti hampaillaan pureskellen toimittaa koko tehtävän, niin ettei synny vähäisintäkään verihaavaa, karvoja vain saa kuohari tuon tuostakin suustaan syljeskellä. Ja lappalaiset väittävät puremismenetelmäänsä kaikkein parhaimmaksi keinoksi kylmässä pakkasen maassa.

Puremistoimituksella on villistä rajusta hirvaasta saatu lauhkea porohärkä, jierkki.

Porohärät ovat porokarjojen työmuurahaisia, joiden täytyy toimittaa kaikki raskaat ajotyöt. Silloin kun muut porot saavat metsissä talvikautensa kuljeskella ruoanetsinnässä, täytyy härkien myötäänsä olla kiskomassa raskaita ahkioita milloin milläkin suunnalla. Heti kun syystalven lumilla päästään ahkioilla ajelemaan, alkaa porohärkien ankara työaika. Pitkiä viikottaisia retkiä tekevät koltat yli tunturien Jäämeren rannoille, milloin Kuollaan, milloin Petsamoon taikka Norjaan. Omia lapintavaroitaan he vievät myytäviksi ja tuovat palatessaan leipäaineita sekä muita talontarpeita. Norjasta, Kirkkoniemestä, Patsjoen suulta, tuovat he taas palatessaan tavaroita Inarin kauppamiehille sekä tukkiyhtiöille. [Ennen sotaa maksettiin raitoahkion kuormasta Kirkkoniemestä Inariin n. 5 kr.] Samoilla härillä ei kyllä monta tällaista pitkää Jäämeren retkeä tehdä; Norjan—Inarin matkallakin Suonikylän pororaito saa taivaltaa 400-500 virstaa. Parisen tämmöistä suurtaivalta kun talvessa tekee, on siinä jo yksille porohärille tarpeeksi.

Leveillä raitoahkioilla, raidu-kerris, koltta kuljettaa kuormansa, parikymmentäkin härkää kollostettuina peräkkäin samaan pitkään raitoon, perimpänä vielä muutamia varahärkiä tyhjillään astumassa. Hiljalleen jutaa kuormitettu raito eteenpäin, edellä mies hiihtämässä taikka ajamassa, perässä toinen pitämässä silmällä, että kaikki kulkee mukana. Sillä monesti käy niin, että jonkun jälkiporon ahkio sattuu tarttumaan puuhun tai kantoon, ja silloin käy vetäjälle pian hullusti, ellei raitoa pysähdytetä: etupää kun yhä kiskoo, saattaa poro helposti kiristyä kuoliaaksi. Taikka sattuu joku pororaiska kesken matkaa uupumaan, jolloin sille käy, ellei perämies ole huolehtimassa, yhtä kehnosti: se kaatuu ja laahautuu pitkällään mukana ja hirttyy, kun edellä kulkijat vain vetävät. Hirttynyttä, tukehtunutta poroa koettaa koltta saada henkiin siten, että työntää peukalonsa poron peräsuoleen ja sitten panee toimeen tekohengityksen, poron vatsaa ja kylkiä koko painollaan runnoen ja rutistellen; niin hän useasti saakin poron palautetuksi henkiin. Jos taas henki ei palaudu, nylkee koltta poron ja myy lihat norjalaiselle taikka ryssälle hyvästä hinnasta ja hyvänä lihana. — Samoin kaupittelee lappalainen suden tappaman poron raadon sekä semmoisen poron, jonka "nuoli" on iskenyt.

Keveämpiä matkoja, jolloin ei kuormaa tarvitse kuljettaa, tekee koltta komeammalla, selkänojaisella ajoahkiolla, vueijim-kerriksellä, jossa saattaa mukavasti poronnahkoihin kääriytyneenä istua.

Mutta syrjääneiltä on koltta viimeaikoina oppinut uuden ajotavan: porovaljakolla ja saanilla ajamisen.

Siitä on jo kohta kolmekymmentä vuotta, kun tämä merkillinen kulkutapa nähtiin ensi kerran Suonikylässä. Tuli sinne asumaan muuan kolttapoika, joka oli ollut renkinä eräällä iizemskiläisellä Muotkassa, ja hänen luonaan oppinut porovaljakolla ajamaan. Poika näytti heti Suonikylän ukoille ihmeellsen taitonsa: valjasti opetetun härkänsä rinnalle kaksi kylänmiesten poroa ja sitten komeasti ajella laukotteli sinne tänne kylän ympärillä, pitkällä sauvalla ohjaillen ja sohikoiden ajokkaitaan. Koko kylä katsoi kummissaan tätä merkillistä menoa, joka oli kuin suuri ilmestys heidän erämaassaan. Pian ruvettiin itsekin uutta kummaa opettelemaan.

Nyt on koltta valjakolla-ajamisen taidossa melkein yhtä suuri mestari kuin itse iizemskiläinenkin. Korkeakaplaisen pitkän syrjääniläiskelkan eteen valjastaa hän joko troikan, kolme poroa, taikka tshitverkan, neljä, viisi poroa, jopa joskus tshetjoikinkin, kuusikin härkää rinnakkain, toinen toiseensa selkävyöstä sonnustettuina. Länkien sijasta on poroilla pehmeästä nahasta ommeltu, heinillä täytetty länkivyö, keäsas, joka on pujotettu kainaloitse — ei länkien tapaan kaulaan, kuten ahkiolla ajettaessa ja josta käy karvaisesta lehmännahasta leikattu vetohihna, koaraz, saaniin. Selässä rinnan ympäritse on komea leveä selkävyö, joka on länkivyöhön kiinnitetty niinikään komeasti kirjaillulla niskavyöllä. Vasemmalla puolella on valjakon johtohärkä, aang-piel-jierkki, hankapuolenhärkä, toisista hiukan etukynnessä. Sen vasemmalla kyljellä, selkävyöhön ja länkiin napitettuna, päitsiin kiinnitettynä, käy ajajan ohjaushihna, vuojim-labtshi. Muilla ajokkailla ei ole ohjaushihnaa, sillä vain johtohärkää tarvitsee ohjata, ja se taas hoitaa muut ajokkaat: vasemmalle poiketen vetäisee se toiset mukanaan, oikealle käännyttäessä tönäisee se toisia, niin että niiden täytyy syrjäytyä, vaikkapa umpihankeenkin, kun vain ajaja ja johtohärkä ovat sitä mieltä. Ajajalla on kädessä oppi-isiensä tapaan pitkä, luunuppinen ajosauva, hääri, jolla hän valjakkoaan sekä ohjaa että hoputtaa, milloin viittoen, milloin uhkaavasti heristellen, milloin taas sarviin kalauttaen taikka takapuoleen tönäisten. Varsinkin valjakkoa opetettaessa survaistaan sauvalla tuon tuostakin ja sarviin kalautellaan.

Porovaljakollaan ajelee koltta — ainakin Suonikylän ja Nuortijärven koltta — enemmän vain huvikseen, pitkät raitoretkensä ja rahdinajonsa hän vieläkin suorittaa ahkioilla. Toisinaan vain näkee raidon johtomiehen ajavan edellä saanivaljakolla. Mutta matkatessaan naapurikylään kesteihin taikka toisella eräjärvellä elelevää toveriaan tervehtimään taikka Kuollaan tai Petsamoon viinanhakuretkelle, laukottaa koltta valjakollaan. Ylpeänä ja itsetietoisena istuen pitkän saaninsa perässä, komeissa peskeissä ja korvalakeissa, hän hurjasti lennättää halki erämaiden, aukeiden aapojen, läpi metsienkin, niin että kova ryske ja rytinä vain kuuluu. Ja niin ovat porot tottuneet, etteivät metsiä laukotettaessakaan mene niin tiheään ryteikköön, mistä eivät pääsisi lävitse. Täyttä vauhtia päästelee ajaja kyläkujasillaankin ja pyöräyttelee äkkimutkia ja kiepauksia monilukuisten rakennusten, aittojen ja hökkelien välitse, nurkitse ja ympäritse.

Mahtaillen näyttelee koltta komeata porovaljakkoaan ja ylpeätä ajotapaansa Inarin lappalaisellekin, kohdellen häntä hiukan halveksienkin, koska hän ei näin suurenmoisesti osaa porojaan käytellä.

Härkien näin ollessa ankarissa ajotöissä saavat toiset porot juoksennella vapaina talvisilla laitumilla. Suurissa tokissa kunkin porot eri paikoissa jäkäläisillä kankailla kuljeskelevat ruokaansa etsiskellen ja etäytyvät usein penikulmien päähän talvikylästä, viisin, kuusinkin penikulmin suurimmat porolaumat. Käyvätpä Moshnikovien ja Fofonovien karjat aina Suomen rajamailla asti. Omin päinsä saavat porotokat metsissä liikuskella. Ja kun on rauhanaika, rauh-aikk, etteivät metsien suuret susilaumat poroja ahdistele, niin silloin tällöin vain, viikon parin päästä, käydään kotoa karjaa katsastamassa. Porolla ajetaan parissa miehin laidunkankaalle ja katsotaan, että kaikki ovat tallella, ja palataan taas saman tien takaisin. Mutta jos rauha rikkoutuu, ja metsän harmaaturkkiset rumahiset ilmestyvät seutukunnalle tuhotöitään tekemään, silloin ei sovi kallista metsäneloa jättää kaitsijatta. Silloin seuraavat paimenet koirineen porotokkaa erämaissa, hiihtelevät ympäri, huutelevat, hoilottavat ja joikaavat pitääkseen rosvolaumaa loitommalla. Eikä öisinkään joudeta istuskelemaan nuotiolla. Silloin juuri, pimeässä pakkasessa, nälkäinen susilauma ympäristöillä ulvoen retkeilee, ja nälkäiset pirunsilmät killistelevät pensaikoista ja kivien takaa. Kamaloilla pyryilmoilla, oikeilla "sudenilmoilla", metsänrosvot tekevät suurimmat tuhotyönsä. Silloin saattaa yksinäisiä poroja helposti eksyä laumasta, ja heti ovat syrjässä vaanivat hukat harhautuneen kimpussa.

Pahoin käy poroille myös silloin, kun syksyllä suveaa ja jäätää ohuen lumen, niin ettei poro voi koparoida jäkälää esiin. Silloin kuolee poroja paljon nälkään. Yhtä hullusti käy myöskin, jos keväällä tekee niin kovat hanget, ettei poro jaksa niitä puhkaista. Joukoittain silloinkin poroja kuolee nälkään, vieläpä kesälläkin, kun ne nälkiintyneinä joutuvat syöpäläisten kiusattaviksi.

Keväällä kun maa alkaa mennä pälviin, ja koltta karjoineen asustaa kevätpaikoilla, on porovaatimilla poikimisaikansa. Silloin poroja hoidellaan kevättalon läheisyydessä pälvisellä jängällä, vaatimet tavallisesti eri paikassa nuoralla puuhun lieattuina, kunnes ovat vasoneet. Mutta sitten ne pikkuvasoineen lasketaan kesäiseen vapauteensa, ja samoin porohärätkin, joilta jo aikaisemmin on loppunut raskas talven raadanta. Muutamat koltat saattelevat koko karjansa tuntureille saakka, mutta toiset antavat niiden mennä omia menojaan. Ennen vapauteen laskemista on vastasyntyneet vasat merkittävä, etteivät jäisi "peurakorviksi" ja joutuisi alttiiksi vieraan merkinnälle.

Jos on poroilla talvella vastuksensa, niin on niillä kiusansa kesälläkin, vaikka saavatkin vapaina erämaissa kuljeskella minne mieli viepi. Syöpäläiset ovat silloin niiden pahimpia vihollisia. Ja niitä on porojen mailla enemmän kuin kylliksi. Jo juhannuksesta alkaen, ja varsinkin heinäkuun polttavilla helteillä, on koko Lapinmaa kuin syöpäläisillä täytetty. Silloin pahimman "räkän" aikana ilmassa ihan kuhisee kaikenkaltaista purevaa ja pistävää pientä pirua, turhannäköisestä, mutta sisukkaasta inisevästä sääskestä suureen pörisevään paarmaan asti. Ja missä tahansa ja mitä ikinä ne elävää olentoa tapaavat, niin armotta ne käyvät heti kimppuun, kaikkein kiukkuisimmin suojaisissa järvien rantalehdoissa sekä helteisissä metsissä jänkien reunoilla. Sakeana, surisevana pilvenä ne ympäröivät uhrinsa ja pitävät sitä helvetillisessä piinassa. Ei ole poroillakaan silloin muuta neuvoa kuin juosta korkeille tuntureille, joissa viileä tuuli ajaa kiusanhenget pois, taikka ahtautua pahimmaksi ajaksi poroliakan suojaan, jos semmoista sattuu lähimailla olemaan. Eikä Lapin syöpäläisille tahdo loppuakaan tulla: kun sääskien päivät päättyvät, alkaa pienien mäkäräisten vuoro, ja kun ne taas ovat aikansa ilkeilleet, tulevat vielä pienemmät polttiaiset, "sävulinnut", kuten lappalainen sanoo. Ja paarmoja on ainakin kolmea lajia: isoja pöriseviä paholaisia, pienempiä kiukkuisia poropaarmoja ja pieniä harmaita suppupaarmoja. Ja poroille ovat kaikkein kiusallisimpia poropaarmat eli kurmupaarmat [oik. saivartajia l. kiiliäisiä], joita porot kaikkein kovimmin pelkäävätkin, väliin ihan villeinä laukaten niitä pakoon. Ja syytä on pelätäkin. Sillä paarmat pistelevät muniansa porojen nahkaan ja karvoihin, ja itseään nuoleksiessaan saa poro niitä suuhunsa ja vatsaansa. Siellä ne kehittyvät ilkeiksi madoiksi ja vähitellen kulkeutuvat ihon pinnalle, josta ne keväällä joukoittain, suurina kamalina kurmutoukkina, uurmeina, puskeutuvat nahan lävitse ulos ja putoavat maahan. Ja tulevat ne ilmoille suunkin kautta, koskapa poro toisinaan köhiessään yskäisee kokonaisen kasan ilkeitä toukkia hangelle. [Suusta syöksyvät toukat ovat toisen saivartajan, nenäsaivartajan toukkia.] Tavatonta tuskaa tuottavat kurmut poroille, pitäen niitä laihoina ja kurjannäköisinä; lamppuöljyllä ja viinalla koettavat koltat valella porojen nahkaa ja sillä tavoin kiusantekijöitä ahdistella.

Kuten tunnettua, antaa lappalainen poroille omat nimityksensä eri ikäkausien ja sukupuolen mukaan. Ensikesäisenä, emon jäljessä laukkaajana, on pikku poro vain vasa, vuass, sukupuoleen katsomatta, mutta toiskesäisenä on sillä jo eri nimet: urosporo on oorehk ja naarasporo vuennil. Kolmantena kesänä on urosporo vueires ja naaras vuennilai, sitten neljäntenä kooddas ja aaldu. Naarasporo on sen jälkeen edelleenkin vain aaldu, mutta viisikesäinen uros on koeskas; sitten siitä tulee nommo-lopp, nimiloppu. Nuorta naarasporoa sanotaan myös vaatimeksi, vaattsim, ja purematon uros on sörves, hirvas, purtu taas jierkki, härkä. Maho-poroa, joka ei ole koskaan vasonut, sanotaan stainikiksi, ja se on tavattoman raju ajoporo. Nämä nimitykset kyllä paljon vaihtelevat lapin eri murteissa, mutta pääpiirteissään ne ovat samankaltaisia koko lappalaisalueella.

Sitten on vielä ainakin ajohärillä omat erikoisnimensä, joilla ne muista eroitetaan. Semmoisia porojen kolttalaisnimiä kuulemme lukemattomia. Väreistä saatuja on esim. Tshähpskos, musta, Tshuoyjikos, sinikko, Vielkij, valkko, ja Pujtij, valkea kuin kärppä; vielä Uhts-vielkij, pikkuvalkko, Koddi-vielkij, peuravalkko, Russ-vielkij, ruskeahko, ryssän-valkko ja Rist-kallu-vielkij, ristipäävalkko. Sitten on semmoisia nimiä kuin Poilm-kaatllsij, nilkkahousu, karvat ulottuvat nilkkoihin, ja Moohtshed-pietska, komeapeski, sekä Kirji-kallu, kirjokallo, Kirji-tshailm, kirjosilmä, ja Kalp-njon, pilkkanokka. Sarvien muodosta saadaan taas nimiä: Harri-tshuarv, haarasarvi. Moilhke-tshuarv, mutkasarvi, ja Koomehk, sarvet eteenpäin kaarella. Luonteenominaisuudesta otettuja nimiä on esim. Laashkhan, laiska, Paaishted, paistettu, laiska, Paassnik, paha, kiukkuinen, vielä Jienn-paarne, äidinpoika, aina emonsa lähellä oleva, sekä Aahk-paarne, akanpoika, emonsa kintereillä pysyttelevä ja Jienn-jierkki, äidinhärkä. Vielä kuulemme nimiä Uhts-samujed, pikku-samojeedi, vasana samojeedeilta saatu — "samujeediksi" sanotaan myös tummaa komeaa poroa —, sekä Kaarnas-kaatskik, korpin-purema, jota on korppi vasana purrut.

10. POROJEN VARASTELEMINEN.

Koko Perä-Pohjolassa ja Lapissa on koltta hyvin huonossa huudossa, koko koillinen rajamaa tuntee hänet kavalaksi poronvarkaaksi, joka niinkuin nälkäinen susi hiiviskelee rajaseutujen erämaissa vaaniskellen suomalaisten poroja, ja sitten niinkuin viekas kettu tassuttelee omalle puolelleen ja esiintyy koko asiasta aivan tietämätönnä. Eivät häntä peloita mitkään lait eikä asetukset, eivät pidätä mitkään rajat eivätkä raja-aidat. Syksyn pimeöissä saattaa hän raastaa raja-aidan maahan ja aukosta ajaa kokonaisen lauman omille sydänmailleen ja sitten sen siellä sutena teurastaa ja käyttää nahat ja lihat omiksi hyvikseen. Jo elokuulla hän kyyristellen kuljeskelee Suomen porotokkien kintereillä ja ammuskelee pikku vasoja ja nylkee niiden pehmeät taljat peskinahoikseen.

Siksipä Perä-Pohjolan ja Lapin rajaseutujen poromies vihaakin kolttaa, vihaa miltei vielä enemmän kuin sutta, suurta porojen surmaa. On vihannut jo ikimuistoisista ajoista asti.

Mutta koltta on ovela kettu, joka monta kertaa sukkelasti pettää perä-pohjolaisen poromiehen. Niinkuin petti kerrankin. Ajaa kolttaukko pitkässä raidossa rahtikuormia Suomen puolen kauppiaille ja palaa taas muutaman päivän kuluttua samaa talvitietä takaisin tavarakuormineen. Siellä rajalla, poropirtillä, asustelee suomalaisia poromiehiä. Niiden kanssa haastellaan, ryypätäänkin ryssänviinoja ja haukuskellaan tunnettuja kolttalaisia poronvarkaita, ja poromiehet avaavat ja sulkevat rajaveräjän, jotta äijän-raato pääsee raitoineen kulkemaan. Mutta kun koltta ehtii oman puolensa piiloihin, päästää hän miehineen rehevän naurun.

Olisivatpa poromiehet älynneet mennä penkomaan ahkioita, niin jopa olisivat löytäneet sieltä omia härkiään louteitten alle nuoritettuina. Miksikäs oli poromiesten tokka juuri yötulilla oltaessa sattunut tulemaan lähiseudulle? Eihän koltta voinut vastustaa vanhaa vertansa ja haluansa kolkata muutamia härkiä kuoliaiksi, kalauttaa sarvet pois ja sitten semmoisinaan kätkeä ahkioihinsa louteen alle. Mutta saattaa viekkaan koltan väliin käydä nolostikin. Olivatpa he kerran koko joukolla ajaneet ison tokan Ponku-Matin poroja omalle maalleen, sitoneet kiinni ja heittäytyneet nuotiolle nukkumaan. Mutta Ponku olikin sattunut juuri olemaan miehineen liikkeellä, oli ajanut jälkiä myöten ja hiipinyt nukkuvien korpirosvojen yötulille, leikannut hihnat poikki ja kuljettanut varastetut porot takaisin omaan karjaansa.

Aamulla, kun poronvarkaat olivat heränneet, olivat he kovin kummissaan ja noloina katselleet, kun poroista ei ollut muuta kuin hihnanpätkät jäljellä. Mutta eivät Suomen poromiehet aina näin helposti saa varastettuja elukoitaan takaisin. Koltta voi ne varsin hyvin kätkeä omiin kiveliöihinsä niin visusti, etteivät ole suinkaan etsijäin käsitettävissä. Niinkuin teki muuan Nuortin ukko, jonka jäljille suomalaiset pääsivät. Ei löytynyt poroja eikä porojen taljoja mistään, eikä ukkokaan ilmaissut, vaikka häntä kuinka olisi kiusattu, puristeltu ja pieksetty, kielsi vain koskaan kuulleensakaan, että Suomen miehiltä olisi poroja kähvelletty. Mutta silloin poromiehet hakkasivat järveen kaksi avantoa, pujottivat suopungin avannosta toiseen, ja sitoivat sen pään koltan kainaloihin ja uhkasivat uittaa äijän jään alatse, ellei hän paikalla tunnusta, mihin on varastamansa porot kätkenyt. Mutta niin oli koltta itsepintainen, että vasta sitten, kun jo oli aivan avantoon menossa, kontallaan kolkon reiän reunalla, avasi suunsa ja ilmaisi kätköpaikkansa.

Vielä kehnommin käy toisinaan erämaan rosvojen. Suomen poromiehet eivät aina tyytyneet vain siihen, että saivat poronsa takaisin. Ikuiset kiusat ja harmit ja monet kymmenet kadonneet härät, vasat ja vaatimet saattoivat porojen omistajat useasti verisiin kostontöihin. Hyvin helposti voivat he ampua sydänmaan kiveliöissä kohtaamansa kolttaukon, aivan kuin olisivat ampuneet poroja vaaniskelevan suden taikka muun petoeläimen. Ja sinne rannattomiin erämaihin hävisi ikiteilleen koltta. Monta tarinaa ja monta kaameaa juttua kuulee kerrottavan, kuinka kiukustuneet poromiehet ovat lukeneet koltille kovaa korpilakia ja hukuttaneet poronrosvon korpeen kokonaan jäljettömiin.

Niin hävisi jäljettömiin Työrhem-äijäkin ollessaan pyytöretkillään Suomen rajamailla ja hiiviskellessään siellä suomalaisten porotokkia paimentelemassa. Kun ukko lepäili nuotion ääressä, koovaksen suojassa yötulillaan, yllättivät poromiehet hänet ja tekivät, minkä tekivät. Ei ole korpi kertonut, mitä nuotiolla tapahtui. Äijän koovaksen, sammuneen nuotion, keittokattilan sammuneella nuotiolla ja kattilassa tukon äijän hiuksia vain myöhemmin toiset koltat löysivät. Ja tunturilta löydettiin ukon toinen kinnas. Muun kaiken korpi kätki.

Mutta niin kokonaan ei korpi kätkenyt erästä toista kolttaukkoa, jonka suomalaiset poromiehet eräretkillä niinikään yllättivät ja hänen kanssaan oikein korven kävijäin tavalla menettelivät: nuorittivat ukon hänen omalla suopungillaan selin suureen petäjään, pannen kouraan paistetun poronkoiven ja sitoen käden koukkuun, niin että poronkoipi kasvoja tapaili. Siihen he sitten heittivät äijäraiskan äänettömän korven katseltavaksi ja kuunneltavaksi, kun hän hätähuutojaan luikaili. Mutta niin kauhistui kaikenlaisia asioita näkemään tottunut korpikin tätä tekoa, että vuosien kuluttua toi tapahtuman ilmi: löydettiin kerran petäjään sidottu luuranko, joka surkeasti irvistellen näytti vieläkin haluavan hampain tarttua poron koparaluuhun, jota koukistetulla luisella kourallaan piteli naamansa edessä.

Tämmöisiä tarinoita tietää korpi kertoa, vaikkahan ei kaikkia kerrokaan. Monet ottelut ja temmellykset on se vain yksin nähnyt, ja monista synkistä tapahtumista se äänetönnä vaikenee. Miespolvien katkeruuksia, vuosisatojen vihoja on siellä purettu, isienaikaisia kohluja kostettu.

Mutta eivät koltat silti ole vanhaa tapaansa heittäneet.

Siksipä onkin viime vuosikymmeninä rakennettu rajalle pitkä ja vahva poroaita, joka satojen kilometrien pituisena kulkee pitkin suuria selkosia Kuusamon ja Kuolajärven rajamailta aina Inariin ja Norjan rajaan saakka. Aita estää Suomen poromiesten tokkia omin lupinsa menemästä Koltan puolelle hukkumaan, ja samalla se on rajantakaisille poronvarkaille ainakin jonkunlaisena kiusana, kun he suomalaisten porotokkien paimenina tahtovat ajella laumoja rajan yli.

Vaikka eiväthän kyllä aidatkaan estä, kun vanha veri sattuu oikein voimakkaana koltan kohtaamaan. Silloin kun se henki tulee päälle, täytyy koltan kolkata porohärkä vaikkapa oman naapurin tokasta.

Niinkuin ei koltta sitäkin tekisi!

Sillä kun on oikein mestari, niin se mestaroi itse varkaankin.
Ja senkin saattaa koltta kyllä tehdä, kuten on monesti nähty.

Niinkuin silloinkin kun Evvankan Jaahk kähvelsi rajan ylitse Suomen puolelta joukon poroja ja kätki ne omiin piiloihinsa sydänmaille kiekeröön, kiinnittäen puihin, etteivät pääsisi karkuun. "Sittenpähän käyn perimässä kun joudun." Mutta piilon sattuikin keksimään kaikki nuuskiva Rohvima-ukko, varasti ja kuljetti elukat omien korpiensa kätköihin. Kun sitten Evvankan Jaahk tuli omiansa korjaamaan, löysikin hän vain tyhjän kiekerön, mutta arvasi heti, ettei sitä kukaan muu ole voinut keksiä kuin Rohviman roisto. Ja meni ja etsi Rohviman piiloisen kiekerön, kuljetti porot jälleen omiin hoteisiinsa ja teurasti joka sorkan, jotta sittenpähän ainakaan eivät enää ole Rohviman saatavissa.

Joskus saattaa koltta kähveltää poron melkeinpä omistajansa nenän edestä, kuten kerran Petsamon matkalla tapahtui. Oli neljä Suonikylän ukkoa raitoretkellä ja kovassa pyryilmassa yöpyivät he korpeen. Pistäysi siinä iltasella muuan ukko vähän etemmäksi katsastamaan porojansa. Toisetpa sillä aikaa keikauttivat äijän lihavimman ajohärän, kuoraisivat nahan selästä ja paloittelivat lihat pataan; nahan he kätkivät ahkioonsa, sorkat ja kallon korvineen, sarvineen, työnsivät he suureen nuotioon. Ukon palattua takaisin yhdessä sitten hyvällä lihakeitolla herkuteltiin. Aamulla äijä kyllä, kun ei härkää mistään löytynyt, ihmetteli, mihin kummaan se on saattanut joutua. Ja kummastelivat sitä kovin toisetkin.

Elokuulla, jolloin on paras purkapeskien hankinta-aika, kiertelevät monet koltat pitkin selkosia ja tuntureita, missä porotokat liikehtivät, ja ammuskelevat vasoja nylkien ne peskitaljoikseen. Eivätkä miehet suinkaan aina katso, kenen vasan he keikauttavat, sillä vasa kuin vasa, kunhan vain hyvän peskinahan siitä saa. Nahka vain kuoraistaan ja raato heitetään metsään taikka kuopataan maahan. Satoja vasoja saattavat samat miehet yksillä matkoilla ammuskella, ja monet koltat kadottavat kymmeniä vasoja kesän kuluessa. Varsin helposti joutuvat "hukkaan" porot ja vasat semmoiselta henkilöltä ja perhekunnalta, joka ei itse oikein hyvin kykene karjastaan huolehtimaan. Huoteri-ukollakin Tshuörve-jaurilla oli ennen viidettäsataa poroa, mutta kun äijä sitten kuoli, jäi koko karja lesken ja lapsipahaisten huonoon hoitoon. Ja niin huono oli hoito, että muutamassa vuodessa tokka hupeni — yhteen ainoaan häränkantturaan. Hyvät naapurit ja kylänmiehet olivat sekä kesällä että talvella poron toisensa jälkeen korjanneet.

Ei osaa lappalainen antaa porolaumoille oikein täyden omistusoikeuden arvoa, niinkuin muulle naapurin omaisuudelle. Porot kun laukkoilevat metsien vapaudessa melkein puolivilleinä kesäkautensa, ovat ne miltei kuin yhteistä omaisuutta, kuten metsäpeurat, ketut, saarvat ja muut metsän eläimet. Siksi ei hänestä niin kovin suuri ilkiteko olekaan, jos silloin tällöin jonkun metsässä kohtaamansa porohärän, vasan taikka vaatimen, nuijaisikin, vaikkapa se olisikin vierailla piellji-tiehteillä merkitty.

Suomen porojen alituisena kähveltäjänä ja Suomen poromiesten monesti takaa-ajamana ja ahdistamana on erämaan järvillä yksinään asusteleva koltta käynyt kovin araksi ja pelkuriksi kaikkia vieraita kävijöitä kohtaan. Niin tapahtuu monesti, että kun vieras saapuu salojärven taakse venettä huhuilemaan, ei kolttatalosta kukaan uskalla lähteä ehättämään, ja kun vieras viimein järven kierrettyään saapuu talolle, tapaakin hän sen autiona. Koko talonväki on kaapaissut metsien piiloihin. Joku uskalikko saattaa kyllä jostakin salaisesta komerosta vieraita silmällä pitäen killistellä.

Ja lieneepä tämä kolttain arkuus ja pelkuruus osaksi kaukaisempaakin perua — muistoja muinaisista verotuskäynneistä, tshuudilaisvainoista ja Vesaisen ryöstöretkistä.

11. LAMPAANHOITO.

Paitsi poroja on jokaisessa kolttatalossa kotieläiminä vielä lampaitakin, sautsoja eli labbeksia, jotka, niinkuin muutkin koltat, erämaan ikuisina kiertolaisina kulkevat asuntopaikalta toiselle, talvikelillä poron ahkiossa ajellen, kesällä taas muun muuttoväen joukossa metsäpolkuja kapistellen taikka veneellä matkaten järvien ylitse. Kepeäjaikaisina metsäpolkujen juoksijoina voivat ne helposti seurata muuttavaa joukkoa samoinkuin pienet kolttapojat ja tyttäretkin, ja veneissä sekä ahkioissa ne kuljetetaan kuten muutkin perheen jäsenet. Kolme, neljä lammasta voidaan aina yhteen ahkioon peitellä.

Hyvässä talossa saattaa lampaita olla kymmenkunta, viisi-, kuusitoista, jopa parikymmentäkin karitsojen kanssa, mutta pikkutalossa on vain viisi, kuusi villanantajaa, jopa joskus ainoastaan pari vain. Kevät-, kesä- ja syksypaikoilla asuttaessa saavat lampaat juoksennella vapaina talon ympäristössä järven rantakentältä ruokaansa etsiskellen. Kauemmaksi kotipihasilta ne eivät kaikkoa, siinä vain liikuskelevat lähettyvillä, enintään käyden metsänreunaan kangasruohoja näpertelemään. Kuumimman päivänhelteen sekä viileän yön makailevat sautsat pienessä turvepeitteisessä kodassa, sautsapuoressa, joka aituuksineen on kyhätty kentälle metsänreunaan, taikka lepäilevät ne suovvun ympärillä, jonka kolttaeukko on turpeista ja lastuista laittanut kiusallisten sääskien, tshuushkien, varalta, taikka toisinaan ne vieri vieressä märehtien kyhjöttävät pirtin varjoisalla seinustalla.

Kesäruohon lisäksi, jota lampaat kentältä saavat, annetaan niille — samoin kuin koirillekin — kaikenlaisia ruuanjätteitä, kalanlientä ja kalakeiton tähteitä, kalojen sisälmyksiä, taikka keitetään niille kalanpäistä ja totkuista oma vellinsä, sautsa-vierra. Sautsapuoren aitauksessa on pitkä ahkionmuotoinen kaukalo, sautsa-kaarad, josta sautsa-vierrat ja ruuanjätteet lampaille tarjotaan.

Kesällä kerätään lampaille talvenvaraksi järvien, jokien ja jänkien rannoilta heiniä ja kortteita sekä kankailta jäkäliä, joita säilytetään jeilpuoressa, jäkäläpuurissa. Samoin kaikki kalanpäät ja ruodot ja muut kalanjätteet kuivataan ja talletetaan talvenvaraksi. Kapakalojen päät, kun kalat ovat kuivaneet, irroitetaan lampaiden varaksi omaan kasaansa, ja kalan sisälmykset taas kootaan totkuastioihin samoin lampaiden talvitarpeiksi.

Talvikylissä on lampailla omat, hirsistä salvetut sautsapuorensa. Kesällä kootuilla heinillä ja jäkälillä sekä kesäkalastuksen tuotteilla niitä ruokitaan. Kalanpäistä ja totkuista keitetään velliä, joka "suurustetaan" jäkälillä, ja sitä annetaan lampaille aamuateriaksi. Mutta kirkkaina talvipäivinä saavat lampaat juoksennella omia aikojaan ulkona pirtin ympäristöillä ja kyläkentällä, ja jyrsiskellä pihamaalle rakennustarpeiksi vedätettyjen petäjien kaarnaisia runkoja sekä näperrellä huoneiden seinuksilta talonväen kylmettyneitä "nurkantakaisia", toimien siten kylän terveyslautakuntana. Kylmillä ilmoilla kutsutaan seinustain puhdistelijat pirttiinkin, aterialle, ja tarjotaan niille kala- ja jäkäläkeittoa isosta kaarasta. Palkaksi saadaan useita kasoja pyöreitä papanoita. Illalla ajetaan lampaat puoreensa ja heitetään heinätukko niille iltasyönnöksiksi.

Talviruokinnan aikana tapetun lampaan liha ei koltalle oikein maista, tullen ehkä liiaksi "nurkantakaiselle". Siksi hän sen myykin ryssälle taikka norjalaiselle. Mutta kesälaitumilla, kesäheinillä ja kalalla kasvanut lammas on hänestä sentään syöntikelpoinen, vaikka ei kyllä vedä vertoja porolle.

Lampaittensa paksuista villoista värttinöi kolttaemäntä paksua villalankaa, josta kutoo vanttuita ja sukkia sekä vahvoja villaraanuja.

Useat kolttaemännät käyttävät lammasta maidonantajanakin. Syksymmällä kesää, kun karitsat jo ovat kasvaneet isommiksi, sitovat emännät lammasemon utaret, niin ettei karitsa niitä enää saata nilkoa, ja itse he sen sijaan pari kertaa päivässä tiristävät niistä tuohikupposeensa pikku tilkkasen, noin kahvikupillisen lampaasta. Tuohisuppilolla, jonka pohjaan on työnnetty sammalia taikka vaatetukko, he siivilöivät tilkkasensa, ja varsin mielellään sillä sitten koltat teetänsä maustavat. Joskus näkee kolttatalolla pikku tyttöjen sekä poikastenkin lammasta heruttelemassa; toinen pitelee maidonantajaa kaularemmistä ja toinen kyköttää totisena lypsäjän hommissa. Hyvillä mielin sitten lähdetään maitotilkkasta teenjuojille tarjoamaan.

12. RUOKATALOUS.

Koltalla on kokonaan omalaatuinen ruokalistansa. Hän kun ei pidä lehmää, puuttuu ruokataloudesta kaksi niin tärkeää tekijää kuin maito ja voi, ja kun hän ei osaa kasvattaa perunoitakaan, on ruokajärjestys vailla kolmattakin yhtä yleismaailmallista syötävää. Kala ja poronliha ovatkin pääasiallisimmat koltan jokapäiväisessä ruokakomennossa.

Kesällä on koltta kalamies ja elää melkein pelkällä kalalla, syöden sitä sekä keitettynä että paistettuna, kuivattuna ja suolattuna. Joka ilta laittaa hän nuotalta tultuaan vahvan kalakeiton. Saaliinsa parhaimmat ja isoimmat kalat huuhtaisee koltta vedessä, leikkaa vasempaan vatsapuoleen viilun, vetäisee sisälmykset pois ja työntää kalan kattilaan; kaikista kaloista hän ei poista sisälmyksiäkään, vatsaviilun vain leikkaa ja panee pataan semmoisenaan. Suolaa pannaan vain vähäisen, ja keitosta kaukaloon ammennetut kalat syödään leivättä, pistellen suuhun puukoin ja sormin; lopuksi ryypiskellään leivän kanssa kalankeittolientä kupilla kattilasta. Kahdella kaukalolla tuodaan kalat pöydälle, isommat toisella, pienemmät toisella. Ensin pistellään pienempiä, sitten isommilla täytetään vatsa. Kenen mielestä kala on liian suolatonta, hän ripistelee suoloja eteensä pöydälle ja kastaa siihen kalapalaansa. Jauhoja ei juuri kalakeittoon tuhlata, joskus vain panee emäntä kalakattilaan leipäkakun kiehumaan, ja sitten lientä ryypittäessä antaa siitä kappaleen syöjille. Mitä illallisesta kalakeitosta jää tähteitä, ne seuraavana päivänä pistellään teetä juotaessa eine- ja päivällispaloina.

Paistettua kalaa syö lappalainen vain välipaloinaan kotihommissa toimiessaan taikka eräretkillä liikuskellessaan. Hiilillä käristäen ei koltta kalaansa polta eikä sen rasvaisuutta hukkaa kuumaan nuotioon, vaan pistää kalan pitkään puurassiin, jonka viistosti tukeaa maahan, taikka takassa paistaessaan takkakiven rakoon, niin että kala paistuu ja kypsyy vain tulen kuumasta loisteesta. Ja täten tuleekin hyvästä kalasta tavattoman herkullinen syötävä: rasva kun on kaikki jäänyt kalaan paistumaan. Pieniä kaloja seivästää hän rassiin keskeltä vieri viereen koko toarakin, "tarakan", ja paistaa ne yht'aikaa.

Kuivaa, kavattua kalaa kuluttaa koltta paljon sekä kesällä että talvella. Pitkin kesää hän sitä syö, ja kokonaiset kasat hän varaa sitä taivitarpeikseen. Teetä juotaessa jyrsitään kuivaa kalaa vain siltään leivän asemesta, eikä se silloin mitään keittämistä eikä paistamista kaipaakaan, muuta kuin siinä tapauksessa, ettei se ole kylliksi kuivanut. Matkaeväikseen työntää koltta konttiinsa koko kasan kapakaloja, taikka heittää kimpun selkäänsä vain semmoisenaan; yötulillaan hän sitten niitä kärventelee, kastaa kuumaan veteen, että kala tulisi pehmeämmäksi, ja syö sitä sitten teen ja poronlihan kanssa. Ja kun sattuu semmoinen välipää, ettei talossa ole tuoretta kalaa — ettei esim. pahan ilman takia ole päästy nuotalle — lyödään kattilaan kuivaa kalaa ja keitetään ja syödään sitä tuoreen asemesta. Taikka keitetään siitä kalavelli.

Talvella, varsinkin pitkänä paastoaikana, kun lihansyönti on kiellettyä, syö koltta sen sijaan kalaa, keittäen siitä vellit iltasekseen, ja päivällä taas jyrsiskellen sitä teen ja leivän kanssa keittämättä.

Taikka syö hän suolakalaa. Ja sitä syötäessä haukataan aina leipääkin, jos vain leipää on talossa. Kesälläkin pistellään välipaloiksi suolakalaa, ja matkaeväiksi otetaan sitä tuohilevyyn kääräistynä.

Osaa kolttaemäntä valmistaa kalakukonkin, kuöllikurnehkin, taputtaen leipätaikinasta kuoren, latoen sisään siikaa taikka muuta hyvää kalaa ja paistaen sen niinkuin leivänkin uunissa, taikka tulen loisteessa kuten kakun. Kalakukkoakin tavallisesti erämies ja matkantekijä kantaa laukussaan. — Kalanmätiäkin koltan ruokapöydällä käytetään, piristellään siihen hiukan suolaa ja syödään leivän kera teetä juotaessa.

Kaloja keitettäessä kootaan monesti keitosta rasvaa pulloihin ja käytetään sitä mausteeksi huttuihin sekä ohukaisten paistinrasvaksi. Vaahto, mikä kalakeitossa nousee pinnalle, kuoritaan kapustalla pois ja heitetään tuleen, se kun on pirun ruokaa. Sillä ennen vanhaan, kun jumala ja piru olivat vielä niin sovinnossa, että keittivät kaloja samalla kattilalla, tahtoi piru valita parhaat päältä, jolloin jumala antoi hänelle, minkä hän pyysi: kuoraisi valkean vaahdon.

Mutta syksy ja talvi tuovat tullessaan toiset syötävät. Kalanpyytäjä muuttuu poromieheksi ja poromiehellä on omat eväänsä. Jo heti kun on saatu metsänelo kootuksi syystalon ympärille, alkaa kala vaihtua lihakeittoihin. Ja rikkaalla poroisännällä riittää lihapanos kattilaan miltei joka päivä. Silloin koltta vasta on täysin tyytyväinen elämään ja tuntee voivansa hyvin, kun saa oikein täyden ja rasvaisen lihakattilan tyhjentää vatsaansa. Se on sittenkin talvisen tunturimaan asukkaalle toista kuin ainainen kalanahmiminen.

Niinpä onkin koltalla oikein juhlapäivä, kun syksyllä ensi porot lyödään lihoiksi ja pitkästä aikaa taas päästään tuoreen lihan ja veren makuun. Eipä aina tahdota malttaa vartoa, kunnes poro on kokonaan paloiteltu, vaan monesti jo etukäteen työnnetään kattilaan poron sydänkalut: keuhkot, maksa ja muut niihin kuuluvat kappaleet, ja niitä jo ensi hätiin ahmaistaan, jotta jaksettaisiin odottaa, kunnes oikea lihakeitto saadaan tulelle.

Lihankeittokattilaansa vartioi lappalainen huolellisesti. Pinnalle nousevaa rasvaa kapustoi hän ahkerasti liemikuppiin, ettei se kiehuisi kattilan laitoihin; rasvakuppiaan hän hoitelee tulen luona lämpöisessä. Sitten kun liha on kypsynyt, ammentaa emäntä sen isoon pahkakuppiin, ja sen jälkeen seuraa isännän vuoro. Isäntä, porokarjanomistaja — taikka, jos on metsänlihoja keitoksena, pyynnin saaja — paloittelee itse lihat kupissa, sylissään vain, ja latelee ne kaukaloon syötäviksi. Samoinkuin kalakeitto, on lihakeittokin vähäsuolaista, ja leivättä sitä syödään, puukolla leikaten pala kerrallaan, ja hyppysin kastaen se — puukonkärjessä ei lihapalasta saa käyttää — liemikuppiin, johon lihakeittoa kiehutettaessa on rasvaa ammennettu. Lopuksi taas leipää haukaten ryypitään liemikuppi tyhjäksi ja vielä ammennellaan lisälientä kattilasta.

Ja silloin lappalainen vasta oikein tuntee elävänsä, kun saa eteensä rasvaisia toinkke-makkaroita, valettuja poron umpisuoleen veritaikinasta, johon on hakattu höysteeksi poronkuuta, taikka kumppoksia, samasta makkarataikinasta kattilassa kiehutettuja kokkareita. Molemmat nämä ovat rasvaisen ja yltäkylläisen teurastusajan teoksia ja lappalaisen himoruokia.

Mutta kun koltta teurastaa poroja myytäväksi, ei hän ehdi niiden verta kerralla kumppoksina eikä makkaroina ahmia, vaikka parastansa paneekin. Silloin kootaan veri puhdistettuun poron mahalaukkuun, jäädytetään — taikka kuivataan — ja sitten talvenselällä niistä kumppoksia laitellaan. Eräretkellekin mentäessä heitetään vain jäätynyt verimaha ahkioon, sulatetaan se yötulilla oltaessa, sotketaan jauhojen ja rasvan kanssa ja kiehautetaan kumppoksiksi.

Luiden ydin, ottem, on myös lappalaisen mieliruokaa. Oikein mielihyvää tuntee sivullinenkin nähdessään, millä innolla kolttaukko askaroi ydinluun kimpussa: kornailee sitä puukolla, rassailee tikulla ja koputtelee puuta vasten, imee ja puhaltelee, kunnes viimein nuijaa luun kirvespohjalla palasiksi ja loputkin ydintä suutaan maiskutellen nautiskelee. Kaikkein herkullisinta on lappalaisesta ydin silloin, kun se on syksyllä teurastetun poron koipiluussa saanut talven pakkasessa kuivaa ja kypsyä. Kevätpuoleen kelpaa se keittämättäkin nautittavaksi. Poronkoparoita ja sorkkia koltta keittää ja syö talviaikanaan. Koparakeitosta keräytyvän rasvan hän kokoo talteen ja käyttää muihin ruokiin sekä lihakeittojen kastinrasvaksi. Pyssynvoiteeksi se myös on mainiota.

Poronaivotkin ovat herkkuruokia; niihin sotketaan ja vanutetaan jauhoja, paistetaan ne, ja saadaan näin rasvainen aivokakku, vueveshn-kaahk.

Samoinkuin poronlihaa, käyttää koltta lampaanlihoja, sekä myös metsäneläinten, peuran ja hirven lihoja, milloin niitä sattuu saamaan. Lampaanliha ei kyllä koltan mielestä koskaan vedä vertoja poronlihalle, enempää kuin metsällisenkään liha, eivätkä monet koltat sitä voi ensinkään syödä, ei kesälammastakaan, elleivät ole aivan nälkään kuolemassa.

Kalaa ja lihaa, ei poron eikä metsällisen, ei saa koskaan keittää samassa kattilassa yhdessä. Se olisi hirveä teko, ja siitä menettäisi pyytäjä sekä kala- että metsästys- ja poro-onnensa. Sillä vedenvilja, metsänvilja ja porovilja eivät voi sietää toisiansa. Eipä saa samoilla vartailla lihoja ja kaloja edes kuivata, vaan eri orret pitää olla kullakin viljalla. Niinpä talven saaliista säilyneet poron- ja hirvenlihat kuivataan pirtinseinillä taikka omilla vartaillaan kevätahavissa.

Kala ja liha etupäässä pitävät koltan kylläisinä, mutta tärkeä tehtävä on kyllä leivälläkin sekä jauhoruoilla, että lappalainen voisi hyvin ja jaksaisi suorittaa tämän ilmaisen vaelluksensa. Minkäänlaista viljaa ei koltta kasvata, harvat lienevät koskaan mitään viljalajia nähneetkään, puhuttavan ovat vain kuulleet "heinästä", joka "jauhosiemeniä" kasvattaa, ja riihestä, "jauhosiemenpirtistä", jossa "jauhoheinistä jauhosiemeniä" irti kolistellaan. Ostoviljoja ovat koltan leipä- ja puuroainekset. Koltan tavallinen, jokapäiväinen leipä on leveä "lapinkakku", kaahk, jonka emäntä aivan sukkelasti saattaa pyöräyttää, milloin vain leiväntarvetta tulee. Isoon pahkakuppiin panee kakuntekijä jauhoja ja vettä, sotkee ja vanuttaa taikinan kovaksi möhkäleeksi, sitten pöydällä taikka muulla leveällä laudalla painelee ja puristelee — ei saata sanoa: leipoo, sillä taikina on niin kovaa, ettei se tavallista leipomista tottele — sen litteäksi leiväksi. Ottaapa leipoja kakun kainaloonsakin ja siinä kuin hyväillen sitä pyöristelee ja tasoittelee ja sitten taas laudalla sormien keskinivelillä puristelee, ja pistelöimenä käyttää vain etusormeansa. Kakun asettaa leipoja tulenloisteeseen kaltevalle laakakivelle taikka lautapalaselle paistumaan samaan tapaan kuin Suomen emännät leipäjuustojaan kypsentävät, ensin puolelta, sitten toiselta. Kakun paistuessa alustaa eukko pahkakuppiinsa uuden taikinan ja taputtaa toisen kakun, sitten kolmannen ja neljännenkin, jos tarvitaan. Kesällä saattaa leipoja toimittaa tehtävänsä ulkona kentälläkin, eikähän siinä suuria varustuksia tarvita: jauhopussi, vesimalja ja lautapalanen, ja paistaminenkin voi tapahtua kentällä tulen ääressä. Hyvin leveitä, yli parikorttelisia ovat tämmöiset rieskaleivät, ja teen, kala- ja lihaliemen sekä suolakalan kanssa niitä syödään; ainakin kerran päivässä joutuu emäntä niitä valmistamaan. Eikä kakun pyöräyttäminen suurta taitoa kysy: äidin poissa ollessa pikku tyttäretkin siihen pystyvät, näkeepa joskus pienen pojannaskalinkin aivan toimekkaasti kakkuja taputtavan.

Vähemmän kuin rieskaa, "lapinkakkua", käyttää koltta hapanta leipää, jonka valmistaminen vaatii enemmän vaivaa, huolta ja vartomista. Ei joka talossa ole edes leivänpaistouuniakaan, lejp-paastu-kivgenia, ja useimmissa, missä sellainen on, se on kesäkentällä taivasalla, ollen kuin yksinäinen laakakivistä muurattu riihenkiuas järven rantamalla. Pieni on taikinapyttykin, vaishn-astij, jossa emäntä valmistaa ja sotkee taikinan ja sitten pirtin pöydällä leipoo kolme, neljä, isossa "talossa" kymmenenkin paksua leipää. Happamuutensa ja käymistoimintansa saa taikina heti alkuun iänkaiken pesemättömästä juuripytystä, mutta useasti on koltan leipä kovin epäonnistunutta, puolikypsää ja likisattunutta. Kun sattuu kylmä ilma, ei taikina ota hatarassa pirtissä oikein noustakseen, ja toisinaan taas saa emäntä käytellä teoksiaan sateessa, kun kypsentelee niitä kenttäkiukaassa.

Puuro on koltalla huttua, huht, ja sitä hän keittää suurimoista, kaura-, riisi-, hirssi- ja ohrasuurimoista. Riisiryynit ovat vielkes-suuromia, "valkeita suurimoita", ja karkeat litistetyt kauraryynit piehts-suuromia, "petäjäsuurimoita", ne kun muistuttavat survottuja pettujauhoja. Mutta kun koltalla ei ole maitoa puuron särpimeksi, eikä liioin voitakaan silmäksi, keittää hän puuronsa kala- taikka lihaliemeen, ja lusikoi sen vain semmoisenaan kupistaan. Taikka työntää hän kattilaan kuivattua hirven tai poronlihaa, kiehuttaa sen kypseksi ja keittää siihen paksun puuron. Syödessään hän sitten sormittelee lihapalat keitostaan ja kaluaa luut puhtaiksi.

Talkkuna, taalhken, on matka- ja erämiehen eväitä. Huivissa taikka juuriastiassa he kuljettavat jauhoja matkassaan ja tekevät niistä kuppiinsa kuumaan teehen vetelän vellin, jota sokeria haukaten särpävät, taikka sekoittavat talkkunansa puuroksi ja pistelevät sen lusikalla. Hilla-aikana tehdään talkkuna hilloihin.

Jauhojen jatkoksi käyttävät koltat petäjäistä, piehtsia. Kesäpäivinä kiskotaan poronluisella nylkimellä, vuotkimella, männyistä kuorta ja kuivaillaan sen valkeita sisäpuolia, "liinoja", pirtin taikka kodan oviorsilla isoina levyinä kasoittain. Sitten ne kaksiteräisellä poronsarvi-petkeleellä, norttomoksella, survotaan poronnahka-alustalla karkeiksi suurimoiksi.

Entisaikaan valmistivat lappalaiset petäjäisestä leipääkin, ja sekoittivat sitä ruisjauhoiseen kakkutaikinaansa suureksi osaksi, mutta nyt — lukuunottamatta sota-ajan hätävuosia — käytetään petäjärouheita vain vuojjes-piehtsiin, "rasvapetäjään". Rasvaiseen ja kuumaan kalan keittoliemeen sekoitetaan pahkakupissa taikka tuohiropeessa petäjänrouheita, pannen hiukan ruisjauhojakin joukkoon, paksuksi talkkunaksi, ja pistellään sitä makeana jälkiruokana kalakeiton lisäksi. Varsinkin naisväki ja lapset ovat ahnaita vuojjes-piehtsille, laittaen sitä ateriattomallakin ajalla välipalakseen. Myöskin rasvaisesta lihan keittoliemestä tehdään vuojjes-piehtsiä.

Lapin laajat metsät ja suunnattomat suot kasvattavat kaikenlaisia marjoja varsin runsaasti. Tunturien takaiset jängäthän ovat kuuluja ihanoista hillasadoistaan, jotka väliin aivan keltaisenaan peittävät miltei silmänkantamattomia aloja. Metsät taas tuottavat mustikoita ja puolukoitakin; tunturien päivärinteiden mustikat ovat verrattoman suuria ja makeita, ja soiden sekä jänkien rantapuolet ovat ihan täytenään sinimarjaisia juolukkapensaita, ja mättäät kiiltävät mustista variksenmarjoista. Keväisin taas suomättäät punoittavat karpaloista. Luton varsilla kasvaa mustia ja punaisia viinimarjojakin. Heinäkuun lopulla alkavat hilla, mustikka ja variksenmarja, jopa juolukkakin kypsyä, ja elokuun alkupäivinä ne ovat jo parhaimmillaaan. Kypsän hillan kyllä jo aavoilla jängillä samoihin aikoihin ankarat yökylmät palelluttavat.

Kovin vähän koltta käyttää metsiensä runsaita marja-aarteita. Talven varoiksi kerää hän vain variksenmarjoja, tsyom-njos, joita lappalainen useasti sanookin vain marjoiksi, muorje samoinkuin metsoa "linnuksi" ja sorsaa "vesilinnuksi". Jäätyneinä ne talvella kyllä säilyvät, ja semmoisina, jäisinä, pannaan niitä kuppiin ja kaadetaan kuumaa poronrasvaa päälle, niin että ne sulavat ja kypsyvät; siitä vain sitten lusikalla pistellään. Keitetään myös lihavelliä ja siihen sekoitetaan "muorjeja". Mutta muita marjoja ei juuri talveksi kerätä, mustikoita, sarr, ja puolukoita, jong, poimitaan vain ja syödään semmoisinaan, taikka käytetään niitä puuron höystöksi. Erinomaisia hillojaankaan, luömman, ei lappalainen osaa talven tarpeikseen kerätä ja säilyttää. Sen minkä hän läheiseltä jängältä [kesätalot ovat useasti niin järven rantajängän reunassa, että pirtin akkunan takaa saadaan poimia hilloja] käy poimimassa, hän heti hyvillä mielin ahtaa sisäänsä, joko semmoisenaan taikka keittoihinsa käyttäen. Niinpä emäntä sekoittaa hilloja iltakeiton kalaliemeen ja samoin huttukattilaan, kun se on otettu tulelta. Teetä juotaessa tehdään njouta: kaadetaan kuumaa teetä pahkakuppiin taikka tuohipoarttiin, sekoitetaan siihen hilloja ja keittokalaa sakeaksi velliksi, pannaan joukkoon hiukan suolaakin ja sokeria, ja näin saatu makea ateria syödään teetä juotaessa suurena herkkuna. Juolukoita, oehtmos, myös poimitaan syötäväksi, ja sekoitetaan niitäkin, samoinkuin hilloja, kalaliemeen ja huttuun. Samoin myös keväisiä karpaloita, joita lappalainen sanoo "riekonpuoloiksi", rehp-jong.

Muista metsäntuotteista käyttää koltta ravinnokseen hiukan sieniäkin, kuoppar. Milloin hän sattuu niitä lehdoistaan ja kankailtaan löytämään, ottaa hän ne talteensa ja keittää kalakattilassaan, mutta talven varoiksi ei hän niitä talleta. Koivunmahlaa, maill, laskee koltta keväällä ja juo sitä siltään vain, käyttämättä keittoihinsa. Ja nilan aikana metsiä matkaillessaan kiskaisee hän petäjän kyljestä pitkän kuoriviilun ja suurella puukollaan vetelee suuhunsa sen sisäpinnasta makeata mäihää.

Tee, tshee, on koltan jokapäiväinen juotava; miltei joka talossa on venäläinen teekeittiö, samvar. Monet kerrat päivässä on teekeittiö pihisemässä, ilman sitä koltta tuskin osaisikaan suupalaansa niellä. Aamulla heti ylösnoustuaan laittaa emäntä teen tulelle, ja sen porina nostattaa toisetkin jalkeille. Teen kanssa syödään sitten aamiainen. Päivällä taas kiehautetaan tee päivällissyönnin särpimeksi, ja iltapäivällä pitää sitä saada leivän ja kalan painoksi, sekä vielä kerran iltamyöhälläkin viileältä kalaretkeltä palattua. Kahvia ei koltta käytä, vain jotkut Suomen rajamailla kesäkautensa asustavat koltat ovat oppineet kahvinkeittämisen taidon; mustaa, vahvaa, kermatonta kahvia he juovat ja samalla haukkaavat kalaa ja leipää. — Tupakkakin on koltalle vierasta, melkein järjestään ovat kolttamiehet tupakan-tuntemattomia; vain muutamat sotapalveluksessa käyneet miehet ovat sen, samoinkuin muitakin pahoja tapoja oppineet.

Jauhonsa, suurimonsa, sokerinsa tuo Suonikylän koltta enimmäkseen Norjasta, josta hän saa ne halvemmalla kuin Kuollasta. Teetä hän vain noutaa Kuollasta. Kesäksi, jolloin kaikki liikenne erämaissa on seisahtunut, täytyy isoperheisen koltan hankkia aika suuret varastot elintarpeita ja kuljettaa ne kesämajoilleen. Isoiset poroisännät sen kyllä helposti saattavat tehdä, mutta köyhälle eläjälle se käy melkein ylivoimaiseksi. Niinpä heidän kesävarastonsa aina loppuvatkin kesken. Tapaahan sydänmaan järvien asukkaita, joiden jauhot ja suurimot, teet ja sokerit jo heinäkuu on kuluttanut loppuun. Ja siitä saakka aina lokakuulle, jolloin taas taipaleet poromiehen ahkiolle aukeavat, saa yksinäisen järven eläjä pitää henkeään yllä pelkällä kalalla, petäjäisellä, marjoilla ja mitä muuta metsästä sattuu saamaan. Kaikkein kurjimmilla raukoilla ei ole voimia saada kesävaroja alullekaan, ja ne elävät kuin taivaan linnut taikka metsän nelijalkaiset syöden sitä, mitä suuhun kelpaa, ja saaden apua osakkaammilta kylänmiehiltään.

Eihän koltta, enempää kuin muutkaan luonnonlapset, osaa oikein säästäen elää, ei jaksa hyvinä päivinään muistaa, että pahoja päiviä on koskaan ollutkaan, ja voi tulla vastakin. Hän syö silloin kun saa, elää hyvästi ja nauttii elämästä. Kesävarojensa määrää ei koltta osaa laskea, eikä älyä katsella säkkiensä suuruutta sen mukaan suunsa asettaakseen. Siksi saattaakin koltta alkukesästä liikkua suuruksellisin suin ja sokerin maku kielellään, mutta loppukesällä hänen jo täytyy astuskella vain pelkkää kalaa vatsassaan ja suussaan karkea petäjäisen maku. Luton suupuolen ja Nuortijärven koltilla on kesällä sentään helpompaa: he saattavat laskea alas Kuollaan ja kiskoa sieltä jonkun jauhosäkin enimpään hätäänsä. Mutta kovalle siinäkin kolttaparka otetaan. Monet penikulmat saa hän soutaa vastavirtaan ja sauvoa ja köysillä kiskoa monet kovat kosket; ja kaikkein kovimpien koskien ohitse täytyy jauhosäkit kantaa retuuttaa selässään.

Vuoden mittaan tarvitsee noin hyvänlaisesti elävä ja hyvissä varoissa oleva 8-9 henkinen kolttaperhe toistakymmentä säkkiä ruisjauhoja, pari säkkiä suoloja, pari säkkiä vehnäjauhoja, pari riisisuurimoita ja "petäjäsuurimoitakin", noin sata naulaa teetä ja muutamia kymmeniä kiloja sokeria sekä vielä kaiken lopuksi kymmenkunnan isoa pulloa viinaa. [Elintarpeiden hinnat ennen sotaa olivat Norjassa: ruisjauhosäkki 17-19 kr., vehnäjauhot 26 kr. säkki, riisisuurimot 30 kr., kaurasuurimot à 50 kg säkki 15 kr., suolat 5 kr., sokeri 70 äyriä kg. Kuollassa maksoi jauhosäkki 20-21 kr. Teen hintana oli 2 kr. naula, ja viina maksoi 2:30 rupl. iso "shshetvertin" pullo, n. 2-3 l.]