13. NAISET KÄSITÖISSÄ.
Kolttalaisnaisen elämä on alituista ahertamista. Kalanpyynnissä hän raataa ensimmäisenä, ja kodassa ja kotipirtissä hoitaa hän emännän askareet: kiehauttaa teet, keittää ruoat, leipoo leivät ja kakut — joissa toimissa kyllä miehetkin saattavat olla apuna — pilkkoopa vielä polttopuutkin, hoitaa lapset ja lampaat.
Ja sittenkin häneltä vielä jää aikaa käsitöihin ja kaikenlaiseen käsinäpertelyyn.
Käsitöissä kolttanaiset ovatkin varsin taitavia ja ahkeria, niinkuin tavallisesti aina luonnonkansojen naiset, jotka raskaan raadantansa ohella pystyvät tuottamaan kaikenlaista talon tarve-esinettä, vieläpä huolehtimaan niiden kauneudestakin.
Esimmäisiä naiskäsitöiden pitkässä sarjassa on lapinlampaan karkeiden villojen käsittely ja käyttely. Vahvoja vanttuita ja sukkia sekä paksuja raanuja niistä laitellaan. Mutta ei ole kolttaeukolla rukkia, millä karkeat villalepeensä, ollo-karstokkinsa, langaksi hyrräisi, vaan vanhaan tapaan hän vielä kehrää värttinällä. Kolttalais-värttinä, naldi, on vain parikorttelinen pyöreä pulikka, keskeltä hiukan paksumpi, useasti kolmioleikkauksilla koristeltu. Kehrätessä käytetään värttinän toisessa päässä vielä pientä pyöreää hyrrää, "värttinänpäätä", pyörinnälle vauhtia antamassa. Taitavasti käyttää kehrääjä värttinäänsä. Kun on ensin villalepeen pään sujuttanut hienoksi langantapaiseksi ja kiinnittänyt sen värttinänkärkeen, alkaa hän oikean käden hyppysillä kieputtaa kehrävartta ja vasemmalla sujuttaa levettä langaksi, aina sylen mitalta kerrallaan. Ja minkä on valmiiksi kehrännyt, sen hän kerii värttinän ympärille, ja sitten taas alkaa uutta sujuttaa ja kieputtaa. Kodanpermannolla taikka pirtissä arnis-sajen kynnyshirrellä istuen saattaa kehrääjä työtään toimittaa, ja taitavan käyttäjän käsissä valmistaa värttinä hyvännäköistä sukkalankaa aika sukkelasti. Ei viivy kauankaan, ennenkuin keträvarsi on paisunut täyteläiseksi pallukaksi paksusta pehmeästä langasta, josta sitten, kun se on vielä kerttem-naldilla kerrattu kaksinkertaiseksi, vanttuita ja sukkia kudotaan.
Värttinältä keritään lanka kerälle. Kerän pohjallisena, suonna-kiezelminä, käytetään useasti hanhen kurkunpäätä taikka joutsenen tai hanhen kurkkutorven kappaletta, joka on taivutettu pikku renkaaksi, pistetty siihen pieniä kiven murusia sisään ja kuivattu. Kerää käytettäessä sitten pikkukivet piilopaikassaan iloisesti rapisevat.
Lankain painamisen, painun, toimittaa kolttaeukko itse, vieläpä omilla kotoisilla väreillään. Hän kerää kankailta kivenkarpeita, hienoa punertavaa jäkälää kivien pinnalta, keittää niitä kattilassa ja painaa punaista, ruopsis-väriä. Keltaista, viskis-väriä, hän taas saa keittämällä rantakankaan kanervia, joita nimittää "rantapaineiksi", taikka ketunliekoja, jotka ovat "vaarapaineita". Sininen ja vihreä, tshuoyjis ja ruana, painetaan ostoväreillä, ja musta, tshähpis, saadaan lampaanvilloista.
Langan vyyhteäminen tapahtuu varsin alkuperäisellä tavalla: joko maassa istuen taikka seisoen vasen jalka jollakin korokkeella, pyörittää kehrääjä värttinältä langan vasemman kätensä ja jalkapohjansa varassa vyyhdeksi.
Vahvat vanttuunsa, vattsat, kutoo koltta-nainen tavallisesti paksusta valkeasta langasta ja kirjailee suupuolen hyvin somaksi. Siinä on punaista, sinistä ja keltaista, taikka punaista, mustaa ja viheriää, punasinistä ja ruskeaa, monenmuotoisina kirjoina, hiärvoina: on "viissilmää", "kuussilmää", "verkonsilmää", hakasta, ristiä ja "riekonjalkaa". Samoin kirjaillaan sukanvarsi kokonaan erivärisillä raidoilla. Sukatkin on vahvasta langasta kudottu ja kestävät kengittäkin tallustaa. Monesti astuskelevat koltta-ukot kesällä sukkasillaan koko päiväkauden kotikentällä. Ja vanttuita käyttävät koltat kesälläkin kalaretkillään ja matkoillaan. Eteen vyön alle pistettynä ne aina ovat muassa, ja kun soutaessa tartutaan airoihin, pistetään vanttuut käsiin, etteivät airot hieroisi rakkoja.
Mutta komein ja kallisarvoisin kolttanaisen kotoisista villatöistä on raanu, paksu villapeitto, paksuista pehmeistä langoista merkillisen yksinkertaisilla keinoilla valmistettu. Raanumestarilla on hyvin yksinkertaiset kangaspuut, raan-koddem-muorra, "raanun-kutomapuut": pari veistettyä puunrungon kappaletta asetettuna pirtin lattialle viistoon kattohirren nojaan, ja niiden välissä pari poikkiriukua, joihin villa- taikka hamppulankaiset loimet on kiinnitetty, toinen osa loimista sentään vain yläriukuun, alapäiden, riippuessa vapaina varvassa, jonka painona on pari kolme kiveä. Näillä irtonaisilla loimilangoilla, jotka niisillä on kiinnitetty niisivarpaan, availee kutoja kutomukseen "suun" vuoroin toiselle ja toiselle puolelle kiintonaisia loimia, ja vain käsin pujottelee hän miltei sormenpaksuisen kudelangan paikoilleen; hän aloittaa pujottelemisen ylhäältä katonrajasta kurotellen ja lopettaa sen alhaalle lattian lähelle kykkysilleen. Raanun pohja on valkoista lankaa, mutta poikittain sovittelee kutoja siihen useita kerjiä, kirjoja, raitaryhmiä, punaisella, mustalla ja ruskealla langalla, ja niin saa hän koko komean ja lämpöisennäköisen villavaipan. Lämpöinen ja villava se onkin, ja koltta käyttää sitä peittonaan porontaljaisella vuoteella maatessaan.
Villalangasta punoo ja palmikoi kolttanainen kaikenlaisia kirjavia nauhoja, joita tarvitaan milloin mihinkin: poronvaljaisiin, kätkyen nyöreiksi, hameiden sitimiksi, kehruukuosalin nauhoiksi, kengänpaulojen päätteiksi. Maahan vain eukko istahtaa, ojentaa jalkansa ja kiinnittäen langat ukkovarpaaseen toimittaa siinä palmikoimisen.
Poronsarvisella paulapirralla, rappelilla, kutoo koltta-eukko komeankirjavia, pitkiä kengänpauloja, jotka sitten nilkkoihin nyöritettyinä iloisesti vilkkavat.
Hamppunsa, roivvas, ostaa koltta Kuollasta ja valmistaa niistä nuotta- ja verkkorihmoja. Ja siinä on taas naisväellä toinen työmaa. Hamput kehrätään samoinkuin villatkin värttinällä, mutta hamppukuontalo kiinnitetään kuontalolautaan, kuozeliin, kulmakäyrään puuhun, jonka alapuolen päällä istutaan ja yläpuoleen kiinnitetystä kuontalosta nyhdetään kehrättävää ainesta — aivan samalla tavalla kuin meilläkin vielä joskus Raja-Karjalassa tehdään. Milloin vain aikaa on, istahtaa emäntä kuosalinsa ääreen arnis-sajen kynnyshirrelle ja alkaa viipotella varttinätä. Yksinkertaiset kehruulangat hyrrää hän kaksinkertaisiksi kertausvärttinällä. On hyvin hupaista katsoa kolttaemäntää, kun hän lattialla säärivarsillaan istuen nuottarihmaa kertailee. Kattoon kiinnitetyn koukun kautta juoksee kerrattava rihma kerältä, joka pyörähtelee lattialla. Rihman mutkan on emäntä kääräissyt kalvoseensa ja tuon tuostakin hän kämmeniensä välissä hierauttaa värttinää ja sitten heittää sen rihman varassa heilurina kiikkumaan ja samalla kertaa kalvosellaan nykii rihmaa ylösalas, niin että se kokonaan pääsee punoutumaan. Kertautuneen osan emäntä kerii värttinälle ja kehittää kerältä sitten taas uuden otteen.
Mutta poronnahkojen muokkaaminen, käsittely ja käyttely on kolttanaisen suuritöisimpiä ja suuriarvoisimpia toimia. Siinä ovatkin lappalaisnaiset oikein mestareita, ahkeria ja taitavia. He pehmittävät ja parkitsevat nahat ja ompelevat niistä, ei vain itselleen ja lapsilleen, vaan vielä miehilleenkin, kengät, kintaat ja muut talviset tamineet. Naisensa laittamissa uljaissa peskeissä, kirjokintaissa ja pehmeissä poronkoipikengissä kolttaukko juhlapäivinäänkin komeilee. Muualla ovat miehet räätälin tekemiä herroja, mutta tunturien mailla on lapinukko eukkonsa aikaansaama komea ilmestys.
Parhaat peskit valmistetaan yksikesäisen vasan taljoista, elo- ja syyskuulla otetuista — Suomen rajalla useasti Suomen puolen vasojen selästä vetäistyistä — tummista samettipehmeistä pikkutaljoista, joita saa tuhlata kuusin, seitsemin samaan peskiin. Mutta tavalliset jokapäivän peskit, karkeat pitkäkarvaiset pöykkyrit, kuraistaan isomman poron syksyllä otetuista taljoista. Ne kyllä kelpaavat köyhän lappalais-paran koreuksiksikin, mutta suurmiehillä pitää olla purkapeskit, porge-peskat. Pehmeät talvikengät ja kintaat ommellaan poron koipi- ja kallonahoista.
Mutta ennenkuin taljoja voidaan käyttää, on ne pehmitettävä. Keittokattilasta kuorittua kalanrasvaa sivellään kuivan taljan sisäpuolelle ja kääräistään nahka kokoon. Sitten jonkun ajan kuluttua sitä hierotaan, vanutellaan ja venytellään sekä nahkaraudalla, jieggiöllä, kaaputellaan. Sitten se rasvataan vielä ja taas hierotaan ja kaavitaan raudalla, ja vasta sen jälkeen nahka kelpaa käytettäväksi.
Nahkateoksensa ompelee lappalainen oikealla lappalaislangalla: poronsuonista, jänteistä, punotulla rihmalla. Jo teurastettaessa on porojen koipijanteet otettu talteen, aittaan kuivamaan. Kuivista valkeista jänteistä sitten punoja käsin ja hampain riitsii hienoja kuituja, kostuttelee niitä suussaan ja paljaalla polvella kämmenellään vastahankaan hiertää kierteiseksi säikeeksi, kääräisten valmistuneen osan vasemman käden keskisormien ympärille. Sitten kun hän on saanut tarpeeksi säijettä, kehittää hän sen sormiltaan pois ja hiertää poskeaan vasten kaksinkertaiseksi punontaiseksi. Koko kimpun pitkiä punontaisia näkee eukon aina samalla istumalla hiertelevän, ja mitä jänteistä jää, sen punoja pistää suuhunsa, pureksii ja nielee.
Taljatöistä komein on peski, nilkkoihin saakka ulottuva umpinainen päällysturkki, avara ja kevyt. Se kyllä ei ole niin paljon kirjonauhoilla päärmäten koristeltu kuin inarilaisen peski; sepaluksessa vain, joka on karvakaulustalla reunustettu, ja hartioissa on joitakuita korunauhoja. Naisen peski on kyllä enemmän kirjailtu. Mutta kintaat, kiästa, ovat toisinaan todella kirjokintaita. Ne on useinkin valmistettu valkoisesta nahasta, ompeleet on päärmätty punaisella verkanauhalla ja suupuoleen on aseteltu punaisia ja keltaisia verkahetuloita taikka leveät punakeltaiset verkanauhat; lisäksi on niissä vielä nauhoissa riippuvat tupsut. Samoin päärmäillään karvaiset paulakengät, kämmu, punaisilla ja keltaisilla verkanauhoilla, ja naisen korukengät valmistetaan valkeasta nahasta. Kengän kokoaa koltta monesta pienestä kappaleesta, pohjakin on kuudesta, seitsemästä palasesta: kärkipuolessa tshoomas, kantapuolessa kaddus-vualus, sivuissa kahden puolen suoikka, ja kantapään takana kaksikappaleinen kadda. Päällys, paajas, on yhdestä kappaleesta, samoin ruojas, jonka jatkona, joatk, useasti on parkittua nahkaa, taikka on siitä vain veitsellä leikattu karva lyhyemmäksi.
Tällaiset ruojuskengät kiinnittää lappalainen pauloilla nilkkoihinsa ja verhoaa säärensä karvaisilla taikka parkkinahkaisilla säpäkkeillä, kaamas-piddoilla taikka jeerjeillä, mutta käyttää hän myös komeita korkeavartisia kenkiä, samojeedeiltä saatuja piimoja.
Naisväen nahkavalmisteita ovat myöskin porontaljaiset makuupeitot, ruovggas, roukkoset, joita talvisin tarvitaan; ne ovat isot, pehmeät, päällyksettömät vällyt, joiden alapää on ommeltu lämpöiseksi pussiksi makaajan jalkoja varten.
Taljatöitä ovat vielä monet naisten laukutkin, jotka useasti ovat varsin sievästi valmistettuja. Laukun pohjapuoli on ommeltu somista erivärisistä pikku palasista, lampaan mustista ja valkeista karvaisista koipitilkkusista taikka vasankoivista, ja päärmätty punaisilla ja keltaisilla verkatereillä. Suupuoli on notkeampaa parkkinahkaa, ja suukappaleina, laukk-tshuarvina, on käyrät, monilla piirroksilla koristellut poronsarven palaset. Laukuissaan säilyttävät naiset ompelutarpeitaan, neuloja, äimiä, suonirihmoja, vaatetilkkuja, lankakeriä, saksia, pauloja, verkonkäpyjä, petäjännylkimiä, kaulahelmiä ja kaikenlaista pikkurihkamaa.
Ommellaan myös isompiakin miesten selkälaukkuja sekä poron selkälaukkuja ja poronnahkaisia pusseja, kiisoja, jotka kurenauhalla vetäistään umpeen. Kiisoissa säilytetään villoja ja pieniä vaatekappaleita.
Pikku tyttäret kurovat itselleen nahkatilkkusista sieviä pikkuruisia kirjopusseja, tsougas, säilytyspaikaksi leikkitarpeilleen ja ompeluksilleen. Ja oikein kauniita pieniä kukkaroita näkee nuorien tytärten varastoissa; ne ovat joutsenen koipinahasta ommeltuja taikka kuikan kirjavasta kaulanahasta kurottuja kuikkapusseja, toohtig-tshougaksia.
Kesällä käyttää lappalainen parkkinahkaisia kenkiä, ja nekin ovat alusta alkaen kaikki naisväen valmisteita.
Nahat nivotetaan kesällä järven lämpöisessä rantavedessä, ja kun karva on saatu pois, kaavitaan ja hangataan, nieskätään, niitä jieggiöllä tai nieskemillä ja pannaan parkkiin. Johonkuhun kalojen suolaamisastiaan keitetään parkkilientä koivun sekä pajun kuorista, ja siinä liotellaan nahkaa viikko, pari-kolminen, aina silloin tällöin hämmennellen ja lisäten parkkia. Jotkut panevat parkkiin koivunpakkulaakin, että nahasta tulisi kestävämpää. Parkista otettua nahkaa vielä nieskätään ja voidellaan keittokalan rasvalla, sekä kääritään se kokoon. Lopuksi nahkoja pehmitellään päägenillä. Se on omituinen vartavastinen koje, kankaalle kannonpäähän rakennettu, kannon nokkanavassa kerinpuuna pyöritettävä pölkky, jonka keskustassa olevan reiän lävitse parkkinahkaa edestakaisin kiehitellään. Sitten on nahka valmis käytettäväksi, mutta useasti on paksun nahan sisus aivan kypsymätöntä ja raa'an näköistä. Nyt käy lapineukko nahan kimppuun, sivaltaa siitä parhaasta paikasta kengänpohjalliset ja leikkaa laitapuolista taikka ohuemmasta nahasta päälliset ja ruojuut. Sitten hän pehmittää nahkoja vedessä ja hampain niitä venyttelee, repien pois nahan pinnasta liikoja lihakappaleitakin, mitä on nieskätessä sattunut jäämään. Ei muuta kuin äimä ja suonipunontainen käteen ja ompelemaan, ensin kantapuoli kokoon ja ruojus kiinni ja lopuksi päällinen paikoilleen.
Parkkinahasta ompelee eukko miehelleen puvsatkin, housut sekä säärysteet ja samanlaiset itselleenkin. Kesällä, varsinkin vetisillä nuottaretkillä, ne ovat varsin tarpeelliset. Myöskin monenlaiset pussit, pienistä suolapusseista alkaen isoihin villa- ja vaatepusseihin asti, ommellaan parkkinahasta. Samoin miesten selkälaukut ovat monesti parkitusta nahasta. Ja pienen kietkamensa päällystää äiti ohuella ruskealla nahalla.
Ja muut kesäpukineet?
Loppuun kulutetut ovat jo kolttien kansalliset kesäpuvut. Naiset käyttävät venäläismallisia olkanauha-hameita ja mitä milloinkin sattuu, ja miehet komeilevat tavallisten ihmisten takeissa, housuissa, liiveissä, lakeissa ja villapaidoissa, kesälläkin. Taikka ei saata sanoa: komeilevat, sillä kun he haalivat mitä vain saavat kaikenlaisia ketineitä, joita sitten verhokseen vetävät, ovat puvut monesti mitä mahdottomimpia, kovin resuisia ja paikattuja. Ja mitä merkillisimmin paikattuja: ukon sarkatakin selkämystässä taikka housujen takalistossa saattaa nähdä huolimattomasti kursitun, punaisen hamekankaan kappaleen. Sillä vaikka koltan nainen onkin taitava turkkuri ja kenkäseppä, ei hänestä ole kangasräätäliksi, eipä paikkariksikaan, puhumattakaan kankaan kutomisesta. Itselleen hän sentään ompelee puvut sekä miesväelleen alusvaatteet, käsin vain kursien neulalla ja ostorihmalla. Onpa joillakuilla koltilla oikein jo ompelukonekin, käsikone, jolla on sijansa jossakin pirtin pölyisessä nurkassa taikka lautsalla vaateresujen joukossa.
Näkee joskus vielä jonkun vanhan äijän nuotalle lähtiessään vetävän päälleen vanhan kuluneen lapintakkinsa, likaiseksi piintyneen sinisen taikka harmajan mahtsakin, joka kaikessa kuluneisuudessaankin heti tekee ukosta ympäristöönsä soveltuvan lapinmiehen. Sepaluksen ryhjäytyneet kirjonauhat ja harteuksien punakeltaiset päärmeet kertovat vielä entisestä eloisasta värikkyydestä. Samoin on nainenkin nuottapuvussaan, pitkässä valkeassa kohtu-hameessaan, oikean lapineukon näköinen.
Lakkimestareina ovat muutamat lapinnaiset mainioita: he laittelevat sekä miesten komeita talvisia kolttalakkeja että naisten omituisia kansallisia päähineitä. Ja siihen työhön tarvitaankin erikoista taitoa ja näppäryyttä sekä kauneudenaistia, niin että vain harvat siihen pystyvät. Nuortijärvellä on muutamia sellaisia mestareita ja Suonikylässä Koaistjen Evvankan eukko. Kolttamiehen talvinen päähine on harvinaisen komea, korkeapohjainen korvallispuuhkalakki, piellji-kahpper. Sen pohja on mustaa, sinistä taikka harmaata verkaa, otsimus ja korvalliset punaisella ja keltaisella veralla koristeltu, otsimus lisäksi pienillä sinisillä, punaisilla ja valkeilla lasihelmillä kirjailtu. Sisäpuoli ja reunapuuhka on ruskeasta revonnahasta ja sisus täytetty pehmeillä untuvilla.
Mutta komeampi vielä on vaimon päähine, shaamshad, punaisesta verasta ommeltu, päälakea peittävä myssy, jonka tuohella kovotettu otsapuoli somana ylöskäyränä kivertyy eteenpäin. Otsapuoli ja otsakäyrä on päärmätty keltaisella ja viheriällä veralla ja koristeltu valkeilla, sinisillä, keltaisilla ja viheriöillä helmiompeluksilla. Takana riippuu lakinreuna alaskäsin niskatukkaa peittävänä helttana, ja sen pinta on mitä kauneimmin helmiompeluksilla kirjailtu, vielä syrjä kokonaan valkoisilla tinapuolukoilla reunustettu.
Nuorilla tytöillä on niinikään oma päähineensä, perevesk, vaikka ei suinkaan niin kaunis kuin vaimojen shaamshad. Tyttöjen päähineenä on kiverä otsakäyrä, tuohesta taitettu, punaisella veralla päällystetty, keltaisella ja sinisellä somisteltu sekä kirjailtu monivärisillä helmiompeluksilla. Perevesk kiinnitetään vain pään ympärisidotulla vyöllä, ja tyttären letti riippuu vapaana niskassa; päälaki on avonaisena otsakäyrän takana.
Leskikin käyttää omaa lakkimalliaan. Hän ei koreile punaisilla veroilla, kirjavilla helmillä, eikä kiverillä otsakäyrillä, vaan hän sitaisee surussaan päänsä peitteeksi vain tumman pehmeän myssyn, poinikin, ja on siihen tyytyväinen.
Talvipakkasella painaa nainen päähänsä punaisen verkalakin, jonka reunus on revonnahasta, kuten miehenkin lakissa, mutta kesällä hän vain käyttää päähineensä peittona huivia, räppek. Omituisen isopäisen näköinenon vaimo ja tytärkin, kun hänellä on huivi korkean kovan lakkinsa päälle sidottuna.
Kaikki nämä komeat lakit ja päähineet ovat taitavan erämaan naisen käsialoja.
Tuohella, peassesh, on lappalaisen taloudessa varsin tärkeä merkitys, sillä koltan kodissa on vieläkin hyvin suuri osa talousastioista tuohesta valmistettuja. Tuohen punontaa ei Lapissa osata, mutta tuohilevyn taivuttelussa kaikenlaisiksi ropeiksi, maljoiksi ja pikku rasioiksi ollaan aika mestareita.
Naisten hoitoon kuuluvat tuohiasiatkin, naiset etupäässä ovat Lapin tuohiseppiä, kiskovat valkeat löyhyt järvenrantakoivuista ja niistä rakentelevat talontarpeita: keylikkiä, poarttia, loastua, kuessia, tsuattia, silleetä.
Keylikit ovat pussinmuotoisia tuohiastioita, toisinaan isoja, lähes metrinkin korkuisia tötteröitä, joissa säilytetään villoja, untuvia ja vaatteita. Ne on tehty vain kahdesta isosta tuohilevystä, jotka suoni- taikka hamppurihmalla taikka juurella on reunoistaan ommeltu yhteen; useasti tehdään ne vain yhdestäkin pitkästä tuohikiskonnaisesta, joka on keskeltä taivutettu ja sitten reunoista yhteen kursittu.
Toiset tuohiastiat taas ovat ropeen mallisia. Poartti on sievä malja, suusta pyöreä, pohjasta suppeampi, nelikulmainen. Se on notkeasta tuohesta taivutettu; suupuoli on vahvistettu tuohivanteella, joka on pistelty kiinni juurisiteellä, ja pohjan alatse on asetettu kaksi tuohinauhaa ristikkäin, kovokkeiksi ja samalla koristeiksi. Sillä nauhoihin on leikattu kolmi- ja nelikulma-reikiä, joista nauhan ja pohjan väliin pistetyt kissankultalevyt, sluudit, kirkkaina kimaltelevat. Poartteja käyttää kolttaemäntä marja- ja ruoka-astioina ja kaikenlaisen pikkutavaran säiliöinä, varrellisia poartteja lypsinastioina.
Poarttia isompi on loastu, nelikulmainen, matala rove, tehty samoin kuin poarttikin, juurella kursittu ja reuna jäykällä kaksinkertaisella tuohivanteella vahvistettu. Loastu on lappalaisen kala-astia; sillä hän kantaa vasta pyydetyt kalat rannasta kotaan, siinä ne perkaa ja perattuina säilyttää, kunnes työntää ne kattilaan taikka panee suolaan. Jauhoja, marjoja ja suoloja myös loastussa säilytetään. Samankaltainen iso matala rove kuin loastu on kueshshikin ja samoin tehty, mutta se on sangallinen: puusta taivutettu kännin, keyja, on lujilla juurisiteillä nidottu laitoihin. Kala-, jauho- ja marjaropeena kueshshia käytetään, ja hyvin monesti sen näkee myöskin vesiastiana, lappalaisen sankona.
Näpertelee tuohiseppä vielä pikkuisia kannellisia rasioita, tshuatteja, nappien, neulojen, suonirihmojen ja muiden pikku kapineiden säiliöiksi. Suonipunontaisella ne ropeen malliin ommellaan, ja kansikin tehdään tuohesta, kaksinkertaisesta levystä, rasian sisään painuvine reunallisineen, ja kansilevyjen väliin on piilotettu pikku kivenmurusia rapisemaan.
Tuohisiivilät, silleet, pienet tuohisuppilot, joilla lampaan ja poronmaitoa siivilöidään havu- taikka sammaltukon lävitse, sekä verkonkivesten kukkarot, kieptit, ovat niinikään tuohimestarin näperryksiä. Entisaikoina käytettiin vielä tuohesta tehtyä pöytääkin, tiellaa, leveää tuohilöyhyä, joka suurustettaessa levitettiin kotamaalle syömäalustaksi.
Tuohisepän työkaluina on vain puukko, äimä suonirihmoineen, juurisäikeitä sekä pieni luupora, ueirr, jolla tuoheen ompelureikiä pistellään. Tuohiteoksensa, poartit, kueshshit, loastut, keylikit ja tshuattit, tekijä aina "ristii", piirtäen puukonkärjellä pohjaan ristiviivan nurkasta nurkkaan sekä vielä toiset piirut laitojen nurkkapuoliin, pohjan kautta laidan reunasta toiseen. Ristit suojelevat rovettä ja ropeen sisältöä.
On vielä sitten muuan hyvin tärkeä käsityöala, jossa koltan nainen saa näppäryyttään näyttää: juurityöt, sillä nekin kuuluvat naisväen hoitoon. Koltta-nainen kupsehtii metsissä ja kaivaa auhtojen tievojen rinteestä poronsarvisella koukullaan pitkiä petäjänjuuri-suikaleita kimpuittain. Ne hän kotonaan puhdistaa, kuorii ja keittää porokattilassa ja halkoo hienoiksi säikeiksi, ja niistä hän sitten kelalla, kiellilla, ja juurivärttinällä, vadzatem-naldilla, kelaa ja kiertää pitkiä verkkorihmoja ja vahvoja nuottaköysiä. Hyvin monet kolttatyttäretkin osaavat juuriköyttä kelata, mutta sitten on erityisiä taitureita, jotka pystyvät juurisäikeistä kutomaan astioita, kaikenlaisia sieviä talousesineitä: jauhovakkasta, kansivakkaa, kannellista rasiaa, maljaa, kuppia, sokerirasiaa, joita kaikkia talossa tarvitaan. Kaikki ne ovat juuriastioita, vuaddi-letteja, vaikka jokaisella on omat esinenimensä.
Kenkäheinien, kämmu-suein, hankinta ja valmistelu on myös naisten toimia. Järvien rannoilta, pajuisten lahdenpohjukkain varjopaikoista he niitä, muuatta sitkeää saraheinää, lyhyellä käyrällä viikatteella, kessalla, leikkelevät ja veneen täysin soutavat kotirantaan. Kotikentällä, kiven varassa, taikka pirtissä arnis-sajen hirrellä, he kirvespohjalla taikka puukurikalla hakkaavat heiniä pehmeiksi, hierovat niitä käsissään ja taas hakkaavat ja hierovat, sormauksen kerrallaan. Valmiiksi pehmitetyt sormaukset kierretään isolle renkaalle, sueini-vierriin, ja viedään aittaan talven varaksi. Monta isoa heinärengasta tarvitaan isossa talossa talven kuluessa, sillä tilavat kenkänsä lappalainen täyttää ja tilkitsee heinillä varsia myöten. Ja kun "heinäkenkä" on yhdet täytteet kuluiksi astunut, vaihtaa hän toiset sijaan.
Kaikkien käsityöpuuhiensa ohessa riittää lapinnaisella aikaa vielä kotiaskareisiinkin, lastenhoitoon ja kalaretkiin. Jopa he joutavat silloin tällöin heittämään verkonkäpyäkin, kuromaan vanhaa rikkinäistä kalanpyydystä taikka pistämään muutaman silmän käsillä olevaan verkonkudelmaan. Ja jossakin välissä on taas riennettävä rantakentälle kattilan ääreen, työnnettävä tuli alle, poroa ja parkkia ja kuusenkäpyä kattilaan ja ruvettava verkkoja ja köysiä roukaamaan.
Ja kun tämä työ on toimitettu, on jo monta muuta varalla vartomassa.
14. MIEHET ASKARTELEMASSA.
Mitäpä kolttamiehille enää jääkään tehtävää, kun naiset ovat semmoisia monitaitureita: karvareita, nahkapeittureita ja turkkureita, suutareita ja räätäleitä, köydenpunojia ja tuohiseppiä. Valmiina saavat miehet kaikki naistensa näppäristä käsistä.
Yhtä ja toista sentään täytyy miestenkin yrittää ja näyttää, että hekin jotakin saavat aikaan.
Ainakin kotipirtissä tarvittavia puisia astioita, kapustoita, kuppeja ja kaukaloita, he kavertelevat, kopsivat kokoon kala-astioita, veistelevät pölkyistä ja oksikkaista puunrungoista istuinpöliköitä, ja muuta kodan ja pirtin sisustusta rakentelevat. On heillä kirveskalsunsa, puukkonsa, kovertimensa ja sahansa, jopa joitakuita pieniä höylänkin näköisiä työkaluja.
Tavallisin koltan pöytäkalustossa on kaara, kärri, pitkähkö, nelikulmainen kaukalo, koivunkyljestä taikka käyrästä koivunjuuresta veistetty ja koverrettu. Paljon ei siinä ole koperoa, mutta pääpuolet kohoavat hiukan ylös, niin että sillä hyvinkin voidaan pöytään kantaa keittokalaa taikka poronlihoja, pieniä kalojakin poikittain pinottuina. Tarpeellisia pöytäkaluston astioita ovat myöskin nähppit, isot ja pienet puukupit, joita miehet koivun ja petäjänpahkoista kovelolla kovertelevat. Huttua ja velliä, kalalientä, hillateetä sekä muuta liemiruokaa niistä tarjotaan, ja isoissa leveissä pahkavadeissa sotkee emäntä lapinkakkutaikinansa. Ja pitkävartisella kapustalla, kapst, ammentaa keittäjä kalat, lihat, puurot kuppeihin, mutta liemet lippoo syvemmällä varsikupilla, liemm-juokkum-kuhksella. Niitäkin miehet pikku pahkoista nävertelevät, samoinkuin pieniä ryyppykupposia, juokkum-tserkkiä. Poroja lypsetään myöskin puukuppeihin, isohkoihin, varrellisiin, pallomaisiin maljoihin, jotka ovat suustaan kapeampia, ettei maito lypsyhommissa liikuttaessa niinkään helposti pääsisi maahan läikkymään.
Miesten teoksia ovat myöskin monet kaukalot, kaarad, lammaskaukalot, joista lampaita juotetaan, sekä lasten pesukaukalot ja vaatteiden pesualtaat. Petäjän puoliskosta ne veistetään ja hakataan onteloksi pienellä käyräteräisellä kuokkakirveellä, vietkalla. Poroahkioonsa on lappalainen niin mielistynyt, että laittaa pesu- ja lammaskaukalonsakin samanmalliseksi: toisen pään tasaperäksi, toisen suippokeulaksi. Nuorankin vielä sonnustaa keulapäähän, josta sitten saattaa kaukaloa liikutella ahkiona.
Ja pirttiinsä laittelevat ukot "huonekaluja". Kantavat sopivan pölkyn sisään ja tekevät siitä stuulin: hakkaavat sen pari, kolme korttelia korkeaksi kappaleeksi ja veistävät ympäriinsä keskeltä hoikemmaksi, tuntilasin muotoiseksi istuinsijaksi. Taikka löytää ukko juurakon, tuo sen pirttiin ja veistelee siitä oikein "jalkastuulin", taikka keksii mukavan oksikkaan rungon, josta rakentelee pitkän skammin. Pöydänkin, poordin, jalkapuun koltta usein tekee oksikkaasta rungosta taikka juurakosta. Näkee kyllä jo edistyneempää ja "uudenaikaisempaakin" huonekalutyyliä: stuuleja ja skammeja, jotka on tehty lankunkappaleesta neljälle jalalle, samoin nauloilla kokoon iskettyjä nelijalkaisia pöytiä. Onpa joskus saatu oikein maalikin, punainen väri, pinnalle vetäistyksi.
Mutta omissa vanhoissa isiltä opituissa lapintöissään on koltta-ukko sentään vielä vanha mestari. Poronsarvea hän käsittelee taiturin tavalla. Siitä hän nävertelee mitä hauskimpia poronvaljaiden esineitä: skierguja, varvuja, sarvinappeja, päitsien pankoja, samoin laukun sarvisuullisia, vuedkimia, norttomuksia, värttinänpäitä, lusikoita, sarvinauloja, neulakoteloita ja sukkapuikkoputkia, ja kaikki ne mitä somimmin piiruilla ja pistelmillä ja hammastuksilla koristelee. Samoin koltta myöskin käyttää vanhaa kirjailutaitoaan veistellessään värttinöitä, kuosaleita, nuotan perälautoja, leikkuulautoja y.m. Kolmiokoloja niihin useimmin näkee leikatun sekä piiruja ja hammastuksia, joskus jonkun puunkin kuvan tyylitellyn, ja nuottalauta on lisäksi vielä suojattu viisikannalla sekä omistajan monikoukeroisella puumerkillä, tiehtellä.
On sitten erityisiä mestarimiehiä, jotka osaavat rakennella veneitä, ahkioita ja saaneja, itselleen ja naapureilleenkin. Heillä on asuinkentällään työpaikkansa, tuoiji-saje, jossa koloiset työpölkyt, tuoiji-tshosk, aina ovat valmiina. Niiden ääressä näkee kolttamestarin kesäpäivänä köykyttelevän, milloin venettä valmistellen, milloin ahkioita laatien. Siinä on mestarilla puukot, kirveet, sahat, taltantapaiset, höylät, sujutinpuut ja puristimet sekä jousiporat. Siinä on myöskin, reunapuolessa, ahkiopuita ja veneenlaitoja kivien varassa, kivillä painettuina kaltoiksi ja käyriksi, päiväpaisteessa kuivamassa.
Lappalaismestarin höylät, tueill, ovat vain pieniä, hyvin yksinkertaisia työkaluja: puukappaleeseen hakattuun silmäreikään on kiilattu tylsä terä. Mutta niillä vain ukko teoksistaan veistosjäljen silittelee. Reikiä poraa koltta hauskalla vanhankansan kehrottimella, juhs-ueirrella, jousiporalla. Siinä on pyöreässä varressa pitkäkehrotinjouseen kiinnitetty nahkaremeli, jonka avulla poraa kehrätään edestakaisin, ja varren päässä on reikää kaivava kauhaterä. Sujutuspuut, naib, ovat loukkureunaisia puukappaleita, joilla ahkionkaaria taivutellaan, ja puristimilla, kljeseillä, kiristetään veneen ja ahkion laitoja naulattaessa tiukemmalle.
Kolttien kiikkerät veneet, voonas, ovat kaksi- ja kolmilaitoja, tavallisesti neljän, viiden metrin pituisia, mutta näkee joskus alussuikelon, joka on kuusi metriä pitkä, sekä taas pikkuisen, alle kolmimetrisen purtilon, jolla kolttaukko huovaten joella ja pikku järvillä soutelee ja kalaa pyydystelee.
Ennen vanhaan liittivät kolttien venemestarit venelaudat toisiinsa hamppuuuoralla ommellen: kehrottelivat vain reikiä lautojen reunoihin, kokasta perään saakka, pujottelivat niihin nuoran, kiristivät tiukalle ja iskivät puutapin reikään. Nyt näkee harvoin tällaista seulu-voonasta, joskus vain jonkun viimeisiään palvelevan vanhuksen metsäjärvellä taikka rikkinäisen raajun rannassa kumollaan. Mutta niiden tekomiehiä vielä elää, vanhoja ukkoja, jotka nuorilla päivillään ovat nuoraveneitä suutaroineet. Semmoisia on Nasarkka-ukko Nuortijärvellä, 70:ssä oleva äijä, joka vanhoilla päivillään on heittänyt pois nuoruus-aikaisen hamppunuoransa ja ruvennut naskaamaan veneitä rautanauloilla, niinkuin muutkin venesepät.
Veneen emäpuun veistää koltta petäjästä, limittäen suoraan pohjakappaleeseen kiveräksi kokaksi ja loivemmaksi peräpuoleksi käyrähköt juurakkopuut ja lujittaen liitoksen neljällä, viidellä nelikulmaisella puutapilla. Sitten laittaa hän paikoilleen suorasta lylyttömästä kangaspetäjästä halotut, veistetyt ja höylätyt laudat, jotka aholla kivien varassa, painokiviä sopivasti asetellen, on taivutettu kalttokäyriksi. Taikka on hän sujuttanut ne vartavastisiin paininpuihin, koalttov-muorriin. Tervaa sivelee ukko laitasaumoihin, levittää sammalla tiivisteeksi ja puristaa laudat yhteen kljeseillä ja iskee kiinni rautanauloilla. Sen jälkeen vasta tekijä sovittaa paikoilleen viisi vahvaa petäjän juuri- tai oksakäyristä veistettyä kaarta ja kiinnittää ne lautoihin paksuilla petäjän sydänpuusta pilkotuilla puunauloilla. Viimeiseksi venemestari panee hangat, teljot, ja lopuksi sivelee sisäpuolta hiukan tervalla, pyyhkien voidettaan ulkopuolellekin saumoihin ja naulauskohtiin. Ei raahdi ukko alustaan kokonaan tervalla töhriä, sillä tämä sitkeä voide on Koltassa kovin kallista. Jotkut ukot sitä kyllä itsekin pihkaisista petäjänkannoista polttaa käryyttelevät, piegga-törvaa, tuulitervaa tuhertavat ahonlaidassa pienessä pitkähkössä, turpeilla peitetyssä haudassa, johon tuulen annetaan tarpeen mukaan päästä ja toisesta vuorotellen puhaltaa.
Veneen airoja, ajr, osaa tavallinenkin koltta tehdä, hakkaa vain petäjästä airon pituisen kappaleen, pälhii sen kahdelta puolelta aironmalliseksi, sitten halkaisee kahtia ja veistelee kumpaisenkin puolikkaan airoksi.
Ahkioitakin kolttalais-mestari työtanhuallaan rakentelee, sekä ajo- että raitoahkioita.
Ahkion emäpuun, kerris-pingal, ahkiolylyn, tekee koltta petäjänlylystä. Hän etsii käyrän petäjän — sitä paremman ja liukkaamman pohjan saa, kuta kovemman lylyn löytää — ja veistää siitä kokkakäyräsen emäpuun. Toisinaan kyllä, jos ei satu löytymään sopivaa kasvantakäyrää, ukko hakkaa suoran petäjän tai koivun ja painaa sen käyräksi hyvin yksinkertaisella tavalla: vitsastaa vain emäpuun kokkapuolen vahvaan hirteen, pistää pölkyn päittäin hirren ja taivutuskohdan väliin, rytkyttää kantapuolen hirttä lähemmäksi ja sitoo köydellä kiinni.
Ahkion kaaret mestari vuoleksii sitkeästä tyvikoivun pinnasta, sujuttelee ne tuoreeltaan naibilla valmiiseen muotoon, sitoo nuoralla ja panee kuivamaan. Matkoillaankin saattaa ukko niitä joutohetkinään veistellä, vuoleskella, taivutella ja tuoda taakkansa lisänä kotiin kokonaisen kimpun hartioillaan. Laitaliisteet ukko veistelee ja höyläilee samoin koivusta, joskus petäjästä, mutta korkean, kuperan selkänojan kovertaa hän paksusta petäjästä.
Päinvastoin kuin venettä valmistaessaan koltta ahkiota rakentaessaan ensin kiinnittää emäpuuhun kaaret, iskien ne puunauloilla, sujuttaa sitten vasta niiden mukaan laitaliisteet ja naulaa jokaisen puutapilla kuhunkin kuuteen kaareen. Lujalla hamppunuoralla taikka poronjänteellä tiukkaa mestariliisteiden latvat kokkapuun koloon, samoin "kuroo" selkäsuojan reunaan liisteiden tyvet kiinni kuorrom-seululla, kuromasiimalla. Selkänojan taakse hän vielä kiinnittää kollosraksin ja kokkaan poraa jukkoreiän, jokka-raigin, ja niin on ajoahkio valmis, isketty kokoon rautanauloitta. Ahkion pituus on lähes pari metriä, leveys perästä 50-60 cm, ja syvyys 25-30 cm. Liisteitä on tavallisesti kahdeksan kappaletta, neljä kummallakin puolella emäpuuta.
Samalla tavalla tehdään raitoahkiokin, jolla kuormia kuljetetaan, mutta se on vain matalaperäinen taikka selkänojatonkin sekä pitempi — 2,50 m:kin pitkä —, keveämpi ja matalampi, ja karkeammin tehty kuin ajoahkio. Raitoahkioita tarvitsee isoinen poromies paljon: kolme-, neljäkymmentäkin niitä saattaa olla hyvän talon ajokaluvarastossa.
On sitten koltalla vielä pulkkakin, pulkke, ja lukkoahkio, lokk-kerris. Pulkka on vain tavallinen ajoahkio, jonka ylle, tuomisten vempeleiden varaan, on purjevaatteesta pingoitettu myrskyiltä ja sateilta suojaava katos. Matkustavaisia "herroja" niillä koltat tavallisesti kyyditsevät. Lukkoahkio taas on kannellinen ja lukollinen ajoneuvo, jossa muuttoretkillä tähdellisimmät tavarat kuljetetaan.
Samoinkuin koltta on syrjääneiltä ja samojeedeiltä oppinut porovaljakolla ajamisen, samoin hän on myös heiltä saanut saanin mallin ja oppinut saanin teon, niin että jotkut kolttamestarit osaavat iizemskein tapaan panna kokoon komean porovaljakkokelkan. Petäjästä ja koivusta koltta rakentaa tämän omituisen näköisen ajoneuvon, pari metriä pitkän, kapeapohjaisen kelkan, jonka tukevat jalakset kuitenkin liukuvat lähes metriä leveällä. Peräpuolessa on lyhyehkö, kelkan puoliväliin ulottuva istuinlava, jota korkeat — n. 40 cm — takaviistot ketarat kannattavat, ja istuinlavan sivuina ovat juurakkorungoista veistettyjen kaustojen käyrät, joiden väliin taas korkea ja kapea perälauta on naulattu, sekä eteen matala jalkopuu. Tavaraa ei tällaisessa pikkutilaisessa kelkassa saata paljoa kuljettaa, hyvä kun itse ajaja vain vahvoissa talvitamineissaan sopii siinä yksinään istumaan. Ja hyvin pitääkin ajomiehen olla vaatetettuna, kun hän istuu lisäverhoitta ja jalkapeitoitta saaninlavalla ratsastaen, pitäen karvakenkäkoipiaan jalaksilla. Ja porovaljakon laukatessa, porojen lennättämässä ryöpyssä, muuttuu ajomies tuota pikaa kelkalla kiitäväksi lumiukoksi.
Kuormain kuljettamista varten tekeekin koltta matalampiketaraisen saanin, jonka pohja on pitempi ja leveämpi ajokelkan pohjaa. Sitä hän käyttää kuormaraidossa, milloin ei raitoahkiolla tahdo tavaroitaan ajattaa. Ja tällaisen laajapohjaisen saanin laittaa koltta shaan-pulkkeksi, kun on "herroja" lähdettävä kyytiin: pingoittaa pohjan ylitse vanteiden varaan purjelouteen katteeksi.
Miesten teoksista on vielä mainittava sukset. Ne ovat koltanmailla niin yksinkertaista laatua, etteivät juuri vaadi mestareikseen erikoisia ammattimiehiä, vaan niitä värkkää melkein kuka mies tahansa, ken vain on tottunut vähänkin kirvestä ja höylää käyttelemään.
Koltilla on kahdenlaatuisia suksia: sileitä sivakoita ja nahalla pohjattuja kalhuja. Sivakat, savek, tekee koltta männystä, suorasta kangaspetäjästä taikka lylymännystä. Ne ovat vain paksut ja painavat tölisköt, niinkuin meilläkin sydänmaalaisten hiihtoneuvot semmoisilla seuduilla, missä hiihtoa vähän harjoitetaan. Pituutta on puolikolmatta metriä, leveyttä 10-11 cm kärkipuolessa, kannassa 7-8 cm. Pohjassa ei ole hiihtosuksen uraakaan, vaan on se aivan sileä, hiukan kuperahko, eikä ole sivakassa suksen ponnahtavaa joustavuutta. Niilläpä kuitenkin koltta lumimaillaan hiihtää kalhuttelee, työntää karvaisen tassunsa tuohitetun pälkään vitsamäystimeen ja lähtee porotokkansa perässä laukkomaan.
Mutta metsästysretkillään, keväisillä kinoksilla hiihdellessään, luikuilee koltta kalhuilla, kolloksilla. Ja ne ovat vielä niitä isienaikaisia suksia, oikein peskipukuisen lapinmiehen hiihtimiä, karvaisella nahalla päällystettyjä niinkuin itse hiihtäjäkin. Sillä kalhujensa anturan on koltta pohjustanut hylkeennahalla, "norjannahalla", napsinut pienillä nauloilla nahan kalhunreunoihin kiinni, kärkipuolessa kuroen sen nuoralla päällispuolitse.
Petäjästä on kalhutkin veistetty, mutta jos on kuusta löydetty, niin on ne tehty siitä, sillä "kuoss lii raabsab, imurtu, a piehts lii raissab" — "kuusi on sitkeämpi, ei murru, mutta petäjä on rapeampi", tietää kolttakin. Samanpituiset ovat kalhut kuin sivakatkin, samanlevyiset, suorat tuohipällikkäiset vitsaraksiset hiihtimet, ei vähääkään jalkavat.
Mutta kalhunsa kun koltta sonnustaa kannantakaisilla jalkoihinsa ja lähtee vaaranmaisille metsäretkilleen lipikoimaan, niin saapa olla kumppanina aika kiva sileän sivakan, petäjäisen lylyn taikka koivuisen suksen työntelijä, joka hänen kanssaan pystyy kilpailemaan. Ja sauvoitta kalhumies vain kaahaisee jyrkkääkin mäkeä ylös ja taas alamäet pyrynä lentää. Eikä karvapohjainen kalhu hangessa kahise, äänetönnä kuin vaaniva metsänelukka hiihtelee koltta ja surmana syöksähtää toisen metsänelukan kimppuun.
15. KESÄPÄIVÄ KOLTAN ASUNNOLLA.
Jo aikoja sitten on aurinko sivuuttanut kaukaisimman käyntipaikkansa peräpohjoisella ja hipaissut etäistä tunturinhuippua ja lähtenyt taas kiirimään sinistä korkeutta kohden. Torkahtanut erämaa on jälleen avannut silmänsä, ja metsän linnut nousseet lyhyestä levostaan. Kaikki ovat taas täydessä päivän toimessa.
Mutta järvenrannan yksinäinen koltta-asunto vetelee vielä öisiä uniaan. Yhä kirkkaammin paistava aamun päivä ei ole päässyt tunkeutumaan louteilla peitetyistä pienistä ikkunoista pimeään pirttiin nukkuvaa taloa nostamaan. Eivät Lapin suunnattomat sääskiparvetkaan ole sisään osanneet, kun savupiipunkin katteeksi on vetäisty vaaterääsy.
Sillä talohan valvoi illan, valvoi sydänyönhetken, näki aamupäivänkin paistavan, ja sitten vasta laskeutui levolle. Ja nyt se tahtoo nukkua. Vaikka koko muu Lappi ihanaa aamuansa viettää. Vasta kun aurinko on korkeimmilleen kohoamassa, kun se mahtavien etelän tunturien, Njuurromin, Tshörrem-ueivin, kohdalle rupeaa kohoamaan, herää nukkuva talo.
Vanha muori, pirtin perälautsalla nukkuja, ensin nousee, tsattsalille istahtaa, ruopii mustaa takkuista tukkaansa, selkäänsä raapii, pukeutuu, menee ulos, vetäisee louteet pois ikkunasta, kaahaisee tikapuita katollekin ja heittää savupiipun peiton syrjään. Sitten pistää akka teeveden tulelle. Siitä jo taas lautsojen raanupeitteiden ja resuisten vaatteiden kasa liikahtaa, ja unista kolttaa kohoaa niiden alta: nousee talon isäntä peräpuolesta, emäntäkin sieltä ilmestyy, tytär sivulautsan raanuista kohoaa, poika astuu ovipuolesta, joku lapsikin sieltä täältä pujahtaa. Ja kaikkien täytyy ensin ruoputtaa, raappia ja kyhnyttää päätä, selkää, kainaloita: "tehki porr, tehki porr". Täit kun eivät anna rauhaa.
Saavat siitä nousijat yhtä ja toista päälleen, ristivät silmänsä jumalhyllyn edessä ja käyvät teelle, jonka muori on pöytään laittanut. Leipää haukataan ja illallista kalaa, ja varia teetä lasi lasin jälkeen lasketaan menemään.
Kömpii sieltä vielä, toisten jo teetä särpäessä, ovipuolen lautsalta muuan myöhästynyt nukkuja, nuori mies, puksut vetäisee päällensä, ristii silmänsä ja istahtaa pöytään muiden joukkoon.
Pöydästä noustua taas monikertaan ristitään silmiä ja jumalan edessä kumarrellaan. Muori korjaa ruokakupit ja kaukalot pois ja sivauttaa pöytää hiukan märällä vaatteella. Sitten vasta ruvetaan kenkiä jalkoihin sonnustamaan, mutta ukko vain edelleenkin sukkasillaan tassuttelee. Käväisee emäntä ja tytär, käväisee vanha akkakin rannassa kasvonsa pesaisemassa, mutta takkuista tukkaansa eivät kampaa. Semmoiseen suuritöiseen toimeen viitsitään vain harvoin ryhtyä. Ja lautsojen makuuvaatteet kääräistään kokoon ja työnnetään nurkkaan.
Mutta pirtti on vielä lakaisematta. Ottaa muori varsiluudan, sipaisee sillä hiukan keskilattiata, luutien kokoon enimpiä rikkoja ja heittäen ne ovesta ulos. Lautsojen aluksiin muori ei viitsi puuttua: niiden ikuinen roju ei olisi vähällä selvitelty. Eikä niihin puututa lauantaisinkaan, jolloin pirtin lattia pesaistaan, keskisiltaa vain vähän vedellä huuhtaistaan, ei niinkään paljoa, että paksuimmat likakasat irtautuisivat. Ikkunoita ei pestä eikä hyllyjä tomusta puhdisteta, vaikka ikkunoissa saattaa olla vuosien lika ja akkunalaudoilla ajelehtia monien viikkojen kuivuneita kakunpalasia.
Ja jumalanpäivä on jo puolissa. Lapin aurinko jo Nuorrum-tunturin päältä paistaa, suvituulen, sauv-pieggan, mailta. Aika rientää täällä niinkuin muuallakin, aurinko pitää yhtämittaista pitkää kesäpäivää, ja talon pitäisi töitään toimittaa. Päivä pitäisi saada kiinni.
Emäntä käy kutomaan raanua, joka on aloitteella keskellä pirttiä telineissään, muori ottaa kengän ommellakseen, tytär alkaa taivutella tuohesta poarttia, ja pojat tuovat pirttiin vanhan verkon, jonka repeämiä rupeavat korjailemaan. Mutta ukko heittäytyy lautsalle loikomaan, ja lapset juoksentelevat ovessa edestakaisin.
Mutta ei huvita nuoria miehiä kauan resuisen verkon repeämien etsiskeleminen. Jo heittää toinen ikävän työnsä, ottaa hyllyltä haitarin ja rupeaa "kaatrellaa" vetämään; jo siitä kyllästyy toinenkin, heittää työnsä hänkin ja käy laulamaan soittajan säveltä. Siitä jo vanha muorikin innostuu. Mutta ei osaa hän nuorten renkutuksia, hänellä on vain omat laulunsa. Kenkää kurova akka rupeaa joikaamaan. Matalalla äänellä hän ensin itsekseen jouottelee, mutta kohta hän venyttää kaulansa ja innostuu kovemmin laulamaan. Jo kurottaa kaulansa tytärkin ja rupeaa muoria avustamaan, jopa innostuvat pojatkin, jotka muorin joikatessa ovat oman pelinsä heittäneet ja tarttuneet taas verkkoonsa, ja kohta kaikuu pieni pirtti neljän hengen yhteisestä äänessäolosta. Se on vain semmoista työskentelijäin yhteistä laulunjonotusta, joka syntyy itsestään ajan vietteeksi, kun ei tarvitse ajatuksiaan työhön kiinnittää. Vanhalla vapisevalla äänellä muori jouottelee, tytär kimakammin seuraa mukana, mutta pojat toisinaan miehen kurkulla kajauttavat.
Mutta jo taas rupeaa miesten mieli pöytään käymään. Ottaa toinen poika samovaarin, sytyttää siihen tulen ja laittaa teevehkeet pöytään, noutaa siihen kuivaa poronlihaakin aitasta. Ja taas juodaan teetä viisin, kuusin lasein, syödään leipää ja raastetaan poronlapaa.
Mutta ukon päässä eivät "tehkit" anna elävää rauhaa, ellei niitä vähän ahdistella. Emäntä istuu tsattsalille, ukko heittäytyy sillalle pitkäkseen, painaa päänsä eukon syliin, ja siinä alkaa akka ukon tuuheassa takkutukassa ankaran ajometsästyksen: suurella puukolla raaputellen käy hän läpi koko pään ja saa tuon tuostakin esille isomman purijan, jonka armotta naksauttaa. Onnellisena ja tyytyväisenä ukko siinä kellittelee, käännähtää vain selälleen, kun eukko raaputtaa parrankin.
Sitten siinä taas yhtä ja toista puuhaillaan, raanua kudotaan, verkkoa paikataan, rovettä ja verkon tuohikukkaroa rakennetaan; ukkokin noutaa puukappaleen ja alkaa veistellä nuottalautaa, muori taas, saatuaan kengän valmiiksi, ottaa kuosalin, sitoo siihen roivaskuontalon ja istuu tsattsalille värttinää kieputtamaan. Mutta kauan eivät miehet jaksa yhteen menoon työskennellä, pian rupeaa "raataminen" raukaisemaan, niin että täytyy heittäytyä hetkeksi lautsalle pitkälleen. Ja vaihteeksi taas nuoret miehet, kun emäntä käy raanunkudetta värttinällä kehräämään, ottavat kudevyyhden ja alkavat kutoa raanua. Naiset eivät juuri jouda lautsalle loikomaan, he sentään ovat aina toimessa.
Mutta kun iltapuoli alkaa joutua, kun päivä tunturin päältä laskeutuu lounaiselle, loitt-kirtijn, "linnunlentoon", rupeaa raatajia taaskin nälkä ahdistamaan. Muori pistää kattilan tulelle, ukko noutaa aitasta kuivan hirvenkontan ja kirvestää siitä kappaleen kattilaan, ja kun se on kypseksi kiehunut, keittää muori siihen kauranryynihutun. Muori leipoo ja paistaa vielä pari leveää kakkuakin, ja pojat hommaavat teeveden valmiiksi. Niin päästään taas pöydän ääreen: muori, ukko, pojat ja tytär, mutta emäntä lasten kanssa vain tsattsalilla aterioi.
On juuri päästy syömästä ja taas ruvettu yhtä ja toista tehdä tuhertamaan, kun erämaa yhtäkkiä työntää vieraita — mikä on aivan harvinainen tapaus täällä salojen yksinäisyydessä. Astuu metsästä viisi, kuusi kolttaa, miehiä ja naisia, peräkkäin painatellen kankaan polkua, sääskipussit, tshuosk-kahpperit, päässä, raskaat taakat jokaisella selässä: kenellä laukkua, kenellä säkkiä, kenellä kantamus nuoritettuna roshniin, pihlajasta taivutettuun kantokehykseen, joka nahkaisilla taikka vaatteesta ommelluilla viilekkeillä ja nuorilla on sonnustettu hartioille. Petsamoon Pedarinpäiville, satojen virstojen päähän, tunturien taakse, Jäämeren luostariin, ovat miehet matkalla, mutta naiset ovat vain ilman aikojaan lähteneet sukulaisiin kylästelemään. Pihakentälle kellauttavat kaikki kantamuksensa ja astuvat pirttiin, kun joku joukosta on ensin pienellä kapulalla viskata kopsauttanut oveen, että pirttikansa saisi tietää jotakin olevan tulossa; muuten varsinkin arat naiset säikähtäisivät, kun äkkiä tämmöinen joukko korvesta astahtaa. [Koltan naiset ovatkin kovin herkkiä säikähtämään. On monia kertomuksia siitä, miten he äkkisäikähdyksessään ovat milloin minkin harkitsemattoman turmantyön tehneet joko itselleen taikka muille.] Sitten vasta astutaan sisään. Ja siellä kun ilostutaan.
— Tierv!
— Tierv! Tierv!
kaikuu kahden puolen. Mutta ensin on jumalia tervehdittävä, ristittävä ja kumarreltava, ennenkuin talonväkeä käydään kädestä pitäen tervehtimään. Miehet kattelevat miehiä ja naisia, mutta naiset tarttuvat syliksi ja suutelevat toisiaan poskille, ensin vasemmalle, sitten oikealle ja vielä kerran vasemmalle.
Sitten vasta alkaa haastelu. Ja kyllä siinä puhetta riittääkin, kysymistä ja vastaamista ristiin ja rastiin. Paljoahan ei erämaan yksitoikkoisuudessa ole tapahtunut, yhtämittaista arkipäiväistä raatamista, kalanpyytämistä ja kalan syömistä on elämä siellä aina ollut, mutta sittenkin on tapahtunut niin paljon, josta pitäisi muillekin kertoa. Onhan niin monta kuukautta jo kulunut siitä, kun talvikylässä viimeisillä kevätkeleillä erottiin. Eivätkä sen jälkeen monet ole kertaakaan toisiaan tavanneet.
Vieraiden tultua on muori heti lennättänyt teeveden tulelle, ja emäntä käynyt kakkuja leipomaan. Ja kohta istutetaan vieraat pöytään, itsekin joukkoon istuutuen sen kuin sopii, miehet ensin ja naiset vasta sen jälkeen. Tarjotaan teetä ja vastaleivottua kakkua, kuivaa kalaa, keittokalaa, ja poronlihaakin aitasta noudetaan. Kelpaa ruoka ja kelpaa tee vieraille, pitkän matkan käyneille, kelpaa se talonväellekin, vaikka se vastikään on syömästä päässyt. Lasin lasin jälkeen saa emäntä taikka isäntä samovaarista laskea, ja kakkukin lohkeaa nopeasti, kalat ja lihat katoavat. Mutta sokeria koltta käyttää säästellen, vain hitusen sitä kerrallaan palasestaan puraisee. Viisi, kuusi, seitsemänkin lasia janoisimmat vieraat juovat, ennenkuin, hikisinä ovat saaneet kyllikseen. Silloin he kääntävät lasinsa kyljelleen taikka kumoon, merkiksi, etteivät enää halua, ja jättävät kuppinsa viereen pöydälle pikku palasen sokeria ja kalaa taikka leipää, kun eivät nimittäin tahdo viedä talon osaa. Ja pöydästä noustuaan vieraat kädestä pitäen kiittävät talon muoria, isäntää ja emäntää, nuoria poikia ja tytärtä, vieläpä lapsiakin.
Eivät ehdi Petsamon pyhiinvaeltajat talossa sentään pitempään vierailla: pitkä on matka ja taipaleet tiettömät, jalkaisin ja veneillä kuljettavat. Iltamyöhällä jo miehet veneellä lähtevät järveä soutamaan. Kädestä pitäen taas hyvästellään ja sanotaan:
— Kuodd tiervan!
— Mon tiervan!
vastataan siihen. [Jää terveeksi! — Mene terveenä!] Rantaan mennään lähtijöitä saattamaan ja siinä kauan aikaa seisotaan ja katsotaan soutajien jälkeen. Vielä järveltä huudetaan:
— Kuodd tiervan! Ja Mon tiervan! siihen rannalta vastataan.
Lyhyt se oli, mutta hauska vaihtelu metsien yksinäisyydessä eläjille, tämä kaukaisten naapurien pistäytyminen talossa, ja hauskinta on se, että naapurin naiset jäävät siksi, kunnes miehet Petsamosta palaavat, taloon vierailemaan.
Mutta vieraiden oleskeleminen talossa ei suinkaan estä talonväkeä töitään tekemästä. On vielä toimittamatta päivän tärkein tehtävä: nuotalla käynti, joka juuri onkin myöhäisen illan puuhia. Vaikka aurinko jo on rientänyt lännen pielten ohitse ja laskeutunut luoteiselle, uorjal-puolelle, lähtee koltta järvelle kalanpyyntiin. Kaksin venein sinne mennään, ukko ja tytär toisessa veneessä, muori ja poika toisessa. Pari tuntia, kolmekin siellä vierähtää, ja päiväkin jo lähenee pohjaisia tuntureita, davve-pieggan, pohjoistuulen, maita, kun kalamiehet, useita apajia heitettyään, taas soutavat kotirantaan. Haukea ja ahventa, siikaa ja taimenta on nuotta vetänyt, ja isolla loastulla kantaa ukko kalat pirttiin. Mutta naiset jäävät nuottaa uluille asettelemaan, poika tarpoimia ja muita vehkeitä paikoilleen laittamaan.
Pirtissä on kastuneilla kalamiehillä lämmin vastaanotto. Siellä tuli takassa iloisesti loimottaa ja kuuma teevesi on pöydällä. Ukko heittää pois märän mahtsakkinsa ja muori riisuu kastuneen kalahameensa; toisetkin vaihtavat kuivaa päälleen, ja niin pääsevät sekä kalankävijät että kotiväki ja vieraatkin teetä, ja kakkua maistamaan, ottamaan semmoisen sydänyön-hetken välipalan, joka vahvistaa vartomaan kalaretken saalista.
Sillä vielä on päivän pääateria syömättä: tuores kalakeitto, koltan kesäinen himoruoka.
Heti käydään illan saalista perkaamaan, ja isoimmat sekä parhaimmat kalat työnnetään kohta kattilaan. Emäntä pistäytyy ulkona puuta pilkkomassa, tuo pirttiin, ja ukko laittaa hyvän tulen kattilan alle; kauan ei viivykään, ennenkuin tavaton kaukalollinen höyryävää kalaa on pöydällä, isoa punaista taimenta, siikaa ja suurta haukea.
Kaukalon ympärille käydään kohta kaikin, minkä suinkin sovitaan, ja ne, jotka eivät pöydän ympärille mahdu, tyhjentävät emännän ja lasten kanssa toista kalakaaraa tsattsalilla. Vaikka koltta olisikin syönyt hyvänlaisesti pitkin päivää, niin nyt hän vasta oikein syötävänsä syöpi: iso kaukalo tyhjenee yht'äkkiä, vieläpä saa toinen ja kolmaskin kyytinsä.
Iltasen jälkeen on naisilla vielä yhtä ja toista puuhaa. Emäntä ennättää heittää vielä raanuunsa muutaman kirjoraidan, tytär korjaa ruoanjätteet pöydältä, ja muori laittaa takkapankolle kuivaa koivunkääpää savuamaan, että inisevät sääsket pakenisivat pirtistä. Sitten levittää muori makuuvaatteet lautsoille, ja laittelee niitä lattiallekin poikia varten, kun vieraat saavat sijansa lautsoilla. Vielä pistäytyy muori ulkona pönkittämässä louteet ikkunoihin ja heittämässä katerääsyn savupiipun peitoksi.
Kengät ja sukat riisutaan jalasta ja viedään ne, koska ilma näyttää pysyvän kirkkaana, ulos luövville taikka seipään nenään kuivamaan, ja päällysvaatteet asetetaan ulos ovipieleen seinälle naulaan. Tehdään sitten vielä jumalan edessä muutamia kumarruksia ja silmäristejä ja vetäydytään raanujen alle.
Ja niin päättyy koltan kesäinen päivä, pitkä, 16-17-tuntinen pyöreä päivä, ankaraan kalakeittoon. Tyytyväisenä laskeutuu metsäpirtin eläjä lautsalle loikomaan. Mitäpä hänellä on täällä hätää? Erämaa on niin, rauhallinen ja omilleen antelias, järvikin antoi taas yltäkylläisen vatsan, soipa vielä osan talvenkin varalle.
Mutta jäljessä käy koltan aika Lapin auringon ajasta. Koltta rupeaa ottelemaan vasta iltauniaan, kun aurinko jo on seuraavaa päivää nostattamassa korkealla koillisella, jopa lähenee jo itääkin, nuirtij-pieggan puolta.
16. "OIKEAUSKOINEN" KOLTTA.
Koltat kuuluvat venäläiseen "oikeauskoiseen" kirkkoon. Sen yhteyteen on heidät jo ammoisina aikoina kastettu ja käännytetty. Vuosisatoja ovat venäläiset papit kolttien erämaista kadonneita lampaita etsineet, ripustaneet heidän kaulaansa pyhän ristin ja opettaneet heitä ristimään silmiänsä ja molimaan pyhiä rukouksia, kumartamaan pyhää Miiklaa, pyhää Jovgoria ja Pedaria sekä pyhää Elljaa, tuoneet heille pyhän Pooretsin kuvia ja muita pyhiä kaavaksia, joiden edessä on silmiä ristien kumarrettava ja rukoiltava.
Komeita kirkkoja on kolttien suuriin keskuspaikkoihin, pogostoihin, pystytetty ja pienempiin talvikyliin rakennettu isohkoja tsassounia, tsassania, joissa pappi silloin tällöin käy jumalanpalvelusta pitämässä. Vielä on sinne tänne erämaihin, lohien kalastuspaikkoihin ja merenrannan kalastamoihin, laitettu pikku tsassania, joihin hyvän saaliin saanut kalamies saattaa astua kiittämään jumalia hyvästä onnestaan taikka pyytämään parempaa kalaonnea.
Ja tämä tunturimaita kiertelevä pakanallinen kansa on saatukin niin perinpohjin käännytetyksi oikeauskoiseen oppiin, että se hartaasti aina silmiään jumalankuvan edessä ristii ja kumartelee, muistaen sekä suuret että pienet paastot ja niitä myös koettaen noudattaa. Muistaapa se vielä pyhäpäivät: passe-pejvet, ja suuret praasniekat ja ne pyhittää.
Niin on oikeauskoisen koltan muistettava ja pyhitettävä roshtev, joulupäivä, odda-pejv, uusivuosi, ja veerest, loppiainen, sekä Trefan-pejv, Trifonin päivä. Ja sitten on hänellä majtt-niahtel, maitonetäli, laskiaisviikko, jolloin suuri seitsenviikkoinen paasto, jonn-paast, alkaa ja kestää ohitse Olssi-pejvin, Spoor-niahtelin ja straasnaipjätnetsin eli pitkän perjantain aina eije-pejviin, äijä-päivään eli pääsiäiseen asti, josta lappalainenkin laskee kevään alkavan. Ja keväällä on koltalla reatnets-pejv, joka on sama kuin karjalaisten raatintsa eli vainajain pääsiäinen, sitten Jovgor-pejv, pyhän Yrjönpäivä, ja Mihkel-pejv, pyhä Miikkula, sekä troits-pejv, joka on sama kuin helluntai. Kesällä taas on kauneimman Lapin kesän Evvan-pejv, juhannus, ja Pedar-pejv, sekä Ellje-pejv, joka lappalaiselle jo kääntää kesän syksyksi. Ja syksypuolen merkkipäiviä on Spaasse-pejv, Kristuksen kirkastamisen päivä, Lassn-pejv, Laurin päivä, Poorets-pejv, karjalaisten pohorotsa eli neitsyt Marianpäivä, ja Sveesnäi, Fiishoi eli ristinpäivä, ja vielä Pookrov-pejv, karjalaisten Pokrova, synkän syksyn juhlapäivä. Sitten jo taas pian saapuukin pitkä joulupaasto jouluineen, uusine vuosineen ja uusine praasniekkoineen. [Trefanin päivä on vanhan luvun helmik. 1 p:nä. Olssip. helmik. 14 p. Spoorn. helmik. puolivälissä. Raatnets toista viikkoa jälkeen pääsiäisen. Jovgor huhtik. 23 p. Miikkula toukok. 9 p. Pedar kesäk. 29 p. Ellje heinäk. 20 p. Spaassep, elok.6 p. Lassnp. elok.10 p. Poorets elok. 15 p. Sveesnäi syysk. 14 p. Pookrov lokak. 1 p.]
Eivät ole kovin erikoisia ne pyhän praasniekan pyhittämiset, joita koltta erämaan järvillä asuessaan toimittaa. Jumalankuvan edessä olevat pikkukynttilät, vielkij-tuovvaz, valkeat tuohukset, hän sytyttää palamaan ja suitsuttaa sitten laatanalampun, kaadnetsin, pyhällä savulla koko pirttinsä, varsinkin sen peräpuolen ja arnis-sajen. Savustaapa hän vielä jokaisen perheen jäsenen kaularistin, koska "puörreb lii tiervas jielli", parempi on terve elämä silloin ja parempi terveys. Ja koko perhekuntansa kanssa, pikkuisista vesoista alkaen, hän jumalan edessä pitkät rukoukset molii, ristii ja kumartelee, osaapa vielä joku joukosta pyhää virttäkin laulaa, jolloin toisetkin koettavat parhaansa pannen mukana pysyä. Toistamiseenkin vielä vähän ajan päästä hän pyörähtää jumalan eteen kumartamaan ja rukoilemaan, ja sammuttaa sitten tuohuksen, jättäen vain pikkuisen tuikun tuikuttamaan. Mutta iltapäivällä jo talon nuori mies tuhauttaa senkin sammuksiin, ottaa haitarin, istuu lautsalle ja alkaa vetää kaatrellaa.
Näin koltta viettää yksinäisissä metsissään praasniekkapäivät, semmoiset kuin Jovgorin, Mihkelin, troitsan, Evvanin ja Ellje-päivän ja muut. On vain vielä useilla pyhillä oma muistettava merkityksensä. Niinkuin Evvanillakin, jolloin ei kenenkään suinkaan pidä mennä järveen uimaan — hukkuu helposti, niinkuin ennenmuinoin oli seitsemän pappia hukkunut. Oli ollut yksi uskomaton pappi, joka oli uhalla mennyt Evvanina järveen näyttääkseen, ettei huku. Mutta olikin vajonnut ja ruvennut apua parkumaan. Silloin oli toinen pappi mennyt auttamaan, mutta vajonnut hänkin ja ruvennut parkumaan. Siitä oli mennyt kolmas apuun, mennyt neljäs, viides, kuudes ja viimeinenkin aina toistansa auttamaan, mutta kaikki olivat vajonneet ja parkuen hukkuneet. Miksikäs menivät pyhänä Evvanina järveen? Molemmat Evvan-päivät, sekä ensimmäinen, ueivhtemmes-Evvan, päätön Evvan, että seuraava päivä, vain pelkkä Evvan, ovat yhtä vaarallisia uimamiehille. Ja syksypuolen juhlista on Sveesnäi tärkeä poromiesten ja metsänkävijäin päivä sekä vanhain erämiesten peurapäivä. Silloin keitetään ja syödään poronlihaa ja metsänsaalista. Jos satutaan silloin olemaan eräretkellä taikka porometsässä, ei tehdä muuta kuin makaillaan nuotiolla lihakattilan ääressä ja täysinäisistä vatsoista lasketellaan miehekkäitä röyhtäyksiä. Siitä metsä antaa hyvät saaliit edelleenkin, ja porot menestyvät hyvästi. Sveesnäistä alkaa porojen rykimäaika, päättyen Pookrovana, joka myös on poromiesten merkkipäiviä.
Suurina praasniekkoina tekevät koltat pyhiinvaellusretkiä Petsamon pyhään luostariin, missä sen perustaja pyhä Trifon on haudattuna, taikka muihin merkkipaikkoihin. Niinpä heinäkuussa, Pedarin päivänä, useat kolttamiehet lähtevät pitkälle Petsamon retkelle. Erämaan järvet he halkovat veneillä ja soutaa mutkittelevat jokia myöten kymmenin penikulmin sekä astuvat maataipaleet jalkaisin raskaat kantamukset hartioilla. Muutaman päivän he siellä viipyvät, käyvät kirkoissa kuulemassa jumalanpalvelusta, tekevät kauppoja, ostavat viinaa ja pirtua sekä juovat.
Mutta kun praasniekat sattuvat talviseen aikaan, jolloin talvikylissä yhdessä elellään, vietetään juhlaa oikein juhlana, käymällä ensin kirkossa ja sitten pitämällä iloista elämää, ajelemalla porovaljakoilla ja juomalla. Kaikkein hurjimmin eletään laskiaisena, suuren paaston alkujuhlana, jolloin varustaudutaan tansseilla, juonneilla ja ajeluilla sekä vankoilla lihakeitoilla ottamaan vastaan ankaraa paastoa. Vihdoin sitten taas pääsiäisenä, paaston loppujuhlana, oikein iloitaan ja remutaan, ja täytetään kurisevat vatsat valtavilla lihamäärillä. Niissä suurkylissä, joissa ei ole pappia, vaan joissa vain joku kirjantaitava koltta toimittaa papilliset tehtävät, astuu tämä tsassanin peräpuoleen, voltarin luo, ja siellä lukee rukouksia ja luiluttaa kirkkolauluja. Ja seurakunta hartaana kuuntelee "pappiansa", avustaen laulussa, ristien ja kumarrellen.
Joulupyhän aikana on koltan varoen elettävä. Silloin, pimeinä pakkasöinä, ovat peloittavat kummitukset ja kaikenlaiset henget kulkemassa, niin ettei ole hyvä pitää kovin pahaa elämää eikä yksinään liikkua ulkona. Jopa vaatteetkin, jos niitä on ulkona kuivattava, on käännettävä nurin, etteivät öiset henget niihin kajoaisi. Uudenvuodenaattona on koltalla ankara tehtävä: pitää saada koko vuoden synnit ja räähkät anteeksi. Iltamyöhällä, maatamenon lähestyessä, hän käy kylässä joka pirtissä kanssaveljeään puhuttelemassa ja sanoo:
— Proistje muureähksam! Anna anteeksi minun syntini.
— Boh proistij! — Jumala antaa anteeksi, vastaa toinen, ja niin on kaikki sovittu. Lyödään siitä vain kättä ja toivotetaan toisilleen onnea ja menestystä alkavalle vuodelle.
Varsin tärkeä juhla on loppiainen, veerest, jolloin saadaan oikein pyhään oikeauskoiseen tapaan käydä Jordanassa. Silloin pappi astuu kirkosta, ristinkantaja edellä ja toinen perässä, ja menee mukanaan kokonainen kansanpaljous lähellä olevalle järvelle taikka joelle, johon on puhkaistu avanto "Jordanaksi"; pappi siunaa jäisen veden ja kastaa siihen pyhän ristin. Kiireesti silloin hyökkää avannolle sekä akkaa että ukkoa astioineen, pulloineen ja poartteineen ottamaan siunattua vettä, rist-tshaatsea, jolla sitten kotona pirskoitetaan pirtti ja jumalat sekä kaikki pirtissä asuvaiset. Pannaanpa vettä talteenkin, ja otetaan sitä aina aamulla suuruksettomaan suuhun tilkkanen — se on nimittäin erittäin terveellistä ja parantavaa, oli sisuksissa mikä kipu tahansa.
Mutta kaikkein terveellisintä on itse käydä pyhässä Jordanan avannossa. Roikaistaan vain päältä peskit ja kaikki muutkin vaatteet, niin että ainoastaan pajit ja lein-puvsat jäävät ylle, ja sitten puljahdetaan avantoon umpisukkeloon, noustaan heti ylös ja kiireesti kirmaistaan kirkon lämpöiseen eteissuojaan pukeutumaan. Eikähän avannossa olekaan kylmä, vaikka muualla onkin kymmenien asteiden pakkanen, "siellä on samanlainen lämmin kuin on jumalassa… muu vesi on kyllä kylmää… Ja se on niin terveellistä reahkaiselle ihmiselle". Useat miehet ovat monesti käyneet Jordanassa, ja moni nainenkin on pyhästä avannosta apua etsinyt.
Niissä suurkylissä, joissa ei ole pappia, käy pogostan pappi talven kuluessa joitakuita kertoja jumalanpalvelusta toimittamassa. Niinpä ajaa Nuortijärven Ristikentän pappi Suonikylään kolmesti talvessa: jouluna, loppiaisena ja Trifonin päivänä, ja palvelee Herraa kylän kansan kanssa tsassounassa. Loppiaisena toimittaa hän kylän pienellä Pohteljoella suuren Jordananjuhlan.
Talvisten praasniekkain aikana käydään myös vieraissa naapurikylien sukulaisissa ja tuttavissa. Helisevin tiuvuin ja kilisevin kulkusin porovaljakolla komeasti ajetaan monipenikulmaiset metsä- ja tunturimatkat, jängät ja järvenselät, jopa joskus oikein koko karavaanissa, useista kylän taloista kun on yht'aikaa vierailuretkelle lähdetty.
Suurella hartaudella ja arvonannolla, niinkuin ainakin oikea kirkon lapsi, puhuu koltta pyhimyksistään ja jumalistaan, kirkosta ja tsassanista. Ovatpa muutamat vanhat koltat niin hartaita jumalien palvojia, etteivät matkallekaan uskalla jumalatta lähteä. On heillä pikkuinen laatikko, ahkionmuotoinen kannellinen kaavas-koolag, jumal-ahkio, johon he sulkevat pienen pyhimyksenkuvan sekä pyhää lootanaa; niin kätkevät he laatikon ahkioonsa ja saavat täten jumalan matkaansa. Ovatpa jotkut kolttaäijät olleet niin pyhiä ja hurskaita Herran palvelijoita, että ovat omin päinsä rakentaa rytkäyttäneet tsassaninkin. Tosin vain pienen ja vaatimattoman, mutta tsassanin sittenkin. Semmoinen hurskas äijä oli ollut ennen Nieskem-Evvan Nuortijärven yläpäässä, kaakkoisrannalla. Satakunta vuotta, ylikin, lienee jo siitä kulunut, kun ukko oli järvellä elänyt perheineen, asustaen siellä aina samalla paikalla yksinäisenä erakkona kuin metsänhaltia; talveksikaan hän ei muuttanut muiden seuraan Nuohtsijtaan, Ristikentän luo, missä silloin ei ollut vielä ollut kirkkoakaan, tsassouna vain. Tämä ukko oli salvanut lähelle kotaansa, korkealle rantakummulle, pikku-pikkuruisen pyhäkön, vain sylen seiniltään olevan ja toista korkean, kartiokattoisen hökkelin, ja hankkinut sen peräseinälle pyhiä kuvia. Pyhälle Pedarille oli rakentaja tsassaninsa pyhittänyt, ja Pedarin päivänä olivat Nuortijärven koltat siellä käyneet rukoilemassa, olipa joskus pappikin siellä palvontaa pitänyt. Mutta tästä huolimatta oli hurskas tsassanin rakentaja vanhana joutunut pahojen valtaan, karannut metsään ja sinne kuollut.
Vieläkin on Evvanan pieni pyhäkkö pystyssä, yksinäisenä erämaan temppelinä kummullaan kyhjöttäen, ja kummulla, tsassanin vieressä, petäjien suojassa lepää haudattuna kuusi, seitsemän kolttaa, jotka ovat elämänsä lopun saavuttaneet kesäkautenaan Nuortilla. Pedarin päivänä sekä muulloinkin seudun koltat vielä käyvät tsassounassa kumartamassa ja rukoilemassa. Kalaretkelle mentäessä pistäydytään siellä Pedarilta anomassa kalaonnea. Pedarihan oli aikoinaan itsekin kalamies, ja hyvä saalis saatua viedään sinne hänelle kiitosuhreja. Aina kun uudella verkolla taikka nuotalla mennään ensi kertaa koettamaan, luvataan osa tsassanin haltialle, jos pyydys suopi hyvän saaliin.
Ja niin on kertynyt tsassanin pyhälle hyllylle koko kasat kuivaa kalaa, villoja, villalankaa, jopa rahaakin pieneen laatikkoon. Onpa siellä joukoittain rihmaan ripustettuina joutsenen muniakin, tosin vain kuoria. Pyhäkköön keräytyneet uhrilahjat sitten myydään ja rahat annetaan kirkolle.
Koulujen avulla on koetettu kolttia jo jonkun aikaa kasvattaa oikeiksi venäläisiksi — miehet osaavatkin melkein järjestään venäjää solkata. Miltei jokaisessa suurkylässä on toimessa venäläinen koulu, missä omassa huoneistossaan, missä tsassounan syrjäsuojassa. Koulutalot ovat osaksi hyvinkin uhkeita Lapin oloihin katsoen. On niissä mattem-portt, opetussali, ja sen eteissuoja, johon oppilaat saavat peskinsä riisua, ja opettajalla on leihp-pastu-portt eli keittiö sekä kuornets, kamari; keittiön kyljessä on ruokakomero, aitt, ja vielä keittiön edessä eri sisäänkäytävä, kart. — Lukemista, kirjoitusta ja luvunlaskua koulunkävijoille opetetaan, ja neljä, viisi tuntia päivässä heitä koulunpenkillä istutetaan. Mutta lyhyeksi käy koltan kouluaika: vain talvikautena, jolloin suurkylässä asustetaan, saattavat lapset olla opissa kolme, neljä kuukautta. Siksipä tuloksetkin ovat sen mukaiset, ja vieläkin huonommat, kun opetus tapahtuu aivan venäjäksi.