17. VANHAN USKON PERUJA.
Vanha esi-isien usko on lappalaisella vielä veressä.
Vaikka koltat ovatkin hartaita "oikean uskon" tunnustajia, kantavat pyhää ristiä kaulassaan, kumartavat peränurkan koreita kuvia, noudattavat oikeauskoisten paastoaikoja ja rakentavat tsassaneja pyhän Pedarin kunnioiksi, ovat he kuitenkin pohjaltaan vielä isienaikaisen uskon lapsia.
Sillä venäläisten pappien vuosisatainen kastevesi on korven kansaa vain pinnalta huuhdellut, harvojen kirkkojen kellojen kilkatus ei ole kyennyt äärettömistä erämaista, tuntureista ja vaaroista, karkoittamaan entisajan peikkoja, jättiläisiä ja muita hirveyksiä, eikä pyhän ristin kastaminen Jordanan avantoon ole ollut kyllin voimakas erämaiden järvistä vetehisiä ja vedenhaltioita pois peloittamaan.
Niinpä onkin koltanmailla vielä lukemattomia peloittavia peikkotuntureita ja monilukuisia varattavia järviä, joissa oikulliset ja pahansuovat vedeneläjät asustavat.
Semmoinen varattava pahanhaltian tunturi on Veimet-ueiv Ristikentän takana. Se ei kärsi pilkkaa eikä pahaa menoa lähimaillaankaan. Niin oli muuankin Nuortin lappalainen kerran porotokkansa kanssa kiroillut ja tuskitellut tämän tunturin tienoilla, mutta silloin oli tunturinhaltia suuttunut ja hajoittanut porot pitkin metsiä, niin etta kolme päivää oli koltta saanut tokkaansa yksin poroin etsiä, ennenkuin oli lauma koossa. Mutta toiset lappalaiset, jotka olivat ihmisiksi eläneet, oli haltia päästänyt rauhassa kulkemaan.
Samanlainen peloittava paikka on Tsiudis-vääri Akku-joen varrella, Kutsis-luobbolon rannalla, pitkiä petäjiä kasvava korkea vaara. Senkään eläjä ei salli pientäkään pilkkaa, ei edes osoittelua. Käy helposti niinkuin senkin ukon, joka ei muuta kuin osoitti sormellaan vaaraa ja kysyi toisilta:
— Mi lii tuht kuhk-piehts-vääri? Mikä on tuo pitkäpetäjä-vaara?
Ja siitä jo otti vaaranäijä niin itseensä, että nosti kovan lumimyräkän ja piti kolttia koko päivan tienoillaan pääsemättömissä.
Toiset sanoivat suutuksissaan ukolle:
— Jo nyt sait nähdä, mikä pitkäpetäjän-vaara se on.
Ja Algaz-jaurilla, Suomen rajamailla, on jyrkkä ja jylhännäköinen Algaz-jaurin pahta, jonka luona pitää hyvin kunnioittaen kulkea. Sen kuuluvilla ei saa kovasti puhua, eikä juoda vettä sen vieriltä, se kun on semmoinen seitapaikka. Paras on ohitse matkatessa heittää pahdan viereen uhriksi vaikkapa leipäpalanen, ellei muuta ole. Ja vielä samanlaisia pahan haltian vaaroja ovat Suein-vääri Loun-jaurin lähellä ja Valte-vääri Kaskimajärvellä, Hirvasjärven tienoilla. Varsinkin Valte-vaara on vaarallinen, kuten jo sen nimikin sanoo [valte = ottaa]. Se oli kerrankin koltalta, joka oikein noitui ja kirosi hirttynyttä poroaan, ottanut koko porotokan ja pitänyt sitä pari viikkoa kaukana kankaalla kateissa.
Pahan nimensä arvoinen on Piess-väärikin, Piruvaara, Vuenni-jaurilla, Luton eteläpuolella. Senkään lähellä ei saa kiroilla, eipä vaaraa edes nimeltään mainita, ei leikilläkään, vaan pitää sanoa sitä Paiss-vääriksi, "Pyhäksi vaaraksi", jolloin ei mitään pahaa seuraa. Jopa saattaa tämä vaara olla oikullinen metsässä marjaileville lapsillekin. Niinpä kerran kolttapoikaset marjamatkallaan vaaran rinteillä vähän ilakoivat ja telmäilivät. Mutta niin kävi, että poikain pää pyörähti ympäri, etteivät enää osanneetkaan kotiin, vaarakin kun vielä laski sankan usvan ympärilleen. Vasta aamun tullen usva haihtui, ja poikaset huomasivat olevansa aivan kotinsa lähettyvillä.
On sitten muutamia semmoisia vaaroja, kivipahtoja, joissa elää pikkuista vaaranväkeä, tsheähaligeja, niinkuin Tsheähalig-väärissä, joka missä lienee kaukana kiveliöissä. Tsheähaligit ovat vain pienen lapsen kokoisia olioita, jotka toisinaan pahdan koloista nousevat maanpinnalle leikkimään ja päivää paistattelemaan. Ovelat koltat ovat joskus vieneet tseähaligin kololle kengänpaulan ja jääneet syrjään vartomaan. Onkin pikku-olento sattunut tulemaan, keksinyt korean paulan ja leikkien ruvennut sitä ihmislasten tapaan nilkkoihinsa kiertämään, mutta taitamattomasti nivonutkin yhteen molemmat nilkkansa. Silloin on piilossa olija koltta tullut ja ottanut kiinni tseähaligin ja uhannut tappaa.
— Peahtsed miedda! Päästä pois, on pikkumies silloin pyydellyt.
— Jesli avtad teihki! Kunhan annat rahaa, on kiinnipitäjä sanonut.
Ja pieni pahtapoika on noutanut kolme lautasellista hopeoita, rahaa ja hopeatavaroita. Mutta kaikkea ei ole saanut ottaa, sillä jos on kaikki ahmaissut, ei ole tullutkaan rikkaaksi, hopeoilla kun ei ole ollutkaan siunausta. Vuenni-jaurin Olssi-Jaahk oli tällä tavalla ennen tseähaligilta saanut paljon rahaa ja hopeoita ja tullut hyvin, hyvin rikkaaksi, oikein boohataksi. Mutta sitten ukon kuoltua pojat tuhlasivat kaikki ja ovat nyt jokainen köyhiä raukkoja.
Lapin vesissä elää vielä tshattsi-jielli, vedeneläjä, sekä monia vedenhaltioita, tshattsi-haldeita, ja niitä on joka joessa ja järvessä, lompolossa ja kaltiossa. Tshattsi-jielli on mahtava kalojen isäntä, joka hallitsee vesiä, ja sen pitkiä hiuksia nähdään ilkeinä mustina jouhimatoina vesissä venyskelevän. Eikä ole hyvä auringonlaskun jälkeen mennä järveen uimaan: veden-eläjä saattaa helposti siepata omakseen. Samoin käy myös, jos pyhinä praasniekkapäivinä, niinkuin Evvanan päivänäkin, menee järveen molskimaan.
Vedeneläjät ovat yleensä hyvin pahoja närkästymään. Siksi vesillä pitääkin aina kovin varoa, ettei niiden haltioita suututtaisi, jolloin ne joko vievät verkot, nuotat ja kaikki, nostavat kerrassaan pahan myrskyilman, taikka taas muulla tavalla kostavat.
Niinkuin teki Nuhkesh-jaurin, Haukijärven, haltia, Luton pohjoispuolella, Tshuörve-jaurin lähimailla. Entisaikaan oli järvestä saatu tavattomia haukia. Mutta sitten kerran kalamiehet ilvehtien sanoivat:
— Tässäpä järvessä on haukia, jotta kelpaisi pitää niitä vaikkapa veneen teloina!
Ja siitä jo Nuhkesh-jaurin eläjä otti niin itseensä, ettei ole sen koommin enää antanut pyytäjälle hauen sukuakaan. Ahventa vain on antanut, senkin omituista litteätä lajia.
Suolo-jaurinkaan haltia ei sanomista suvaitse. Se on saarekas järvi [suolo = saari], parikymmentä virstaa Vuolu-jaurista koilliseen. Siinä on muuan syvä hauta, mainio kala-aitta, mutta siitä ei nouse kala pyydykseen, jos vain nuottamiehet vähänkään haastelevat. Niin olivat kerran Gaurilovin pojat järvellä nuottaa vetäneet ja haastelleet keskenään. Ensi apajan kun vetivät, ei tullut muuta kuin yksi sormenpituinen tammakko, sekin vaivainen; vetivät toisen kerran: tuli vain pieni kivi, kokivat kolmannesti: mäsähti rahkamätästä poven täysi, niinkuin olisi nuotta hetteestä vedetty. Silloin katsoivat kalamiehet parhaaksi lähteä pois, vaikka kuikka kyllä järvellä uiskenteli klikkaillen: "Täällä kalat, täällä kalat."
Mutta sitten lähti sanan puhumatta heti kaksi akkaa kalalle, ääneti menivät, ääneti nuottaakin vetivät, ja pian he palasivat takaisin kokonainen kantamus kaloja kueshsheissaan.
Hyvin ankara eläjä on Tueljim-jaurissa [tuelje merkitsee pitää, pidättää] Kaskimajärven lähellä, Tueljimtunturin juurella. Vanhaan aikaan oli järvellä asunut muuan kolttaukko ja -akka, ja olivat he kerran olleet kalalla, eivätkä mitään saaneet. Silloin oli ukko luvannut:
— Jos nyt saamme oikein suuren kalan, niin pojan saat meiltä.
Olikin heti tullut suuri siika.
— Älä ota! Heitä järveen! oli akka hätäyksissään huutanut.
Mutta ukko oli ottanut kalan ja vienyt kotiinsa. Sieltä oli poika heti juossut metsään.
Sitten oli ukko uhrannut järven eläjälle muitakin lapsiaan, jopa viimein piikojaan ja renkejäänkin, ja aina saanut kaloja paljon, suuria siikoja niin paljon kuin vain oli halunnut. Mutta olipa kerran, kun ukko jo oli vanha vaari, juossut järvestä iso hirvas, ahkio perässä, ja poika istunut ahkiossa. Silloin oli ukko huutanut: "De puiti muu raash"! [Jo tuli minun vuoroni!]
Ja suoraa päätä oli hän hypännyt ahkioon, ja hirvas oli heti laukannut järveen, josta oli vain kuulunut huuto:
— Eshtshi puiti! Isä tuli!
Vielä nytkin saman järven haltia vaatii joka vuosi ihmisuhrin: järvenrannan asukkaista aina joku saa surmansa joko hukkumalla taikka muuten kuollen. Eikä suvaitse järven eikä Tueljimtunturinkaan haltia pahaa menoa lähiseuduillaan, ei edes kovaa ja pahaa joikausta. Pahan joikaajan se pian panee houraamaan ja kutsuu luokseen järveen.
Meressäkin elää tshattsi-jielli, ja se onkin hyvin suuri, väkevä ja ankara. Oli kerran kolttaukkojen kalavene tarttunut semmoisen hirviön hartioille, eikä päässyt liikkumaan, ei sinne eikä tänne, ei soutaen eikä huovaten. Viimein täytyi heittää mereen mies, ja siitä vasta pääsi vene liikkeelle. Mutta mies jäi vedeneläjän saaliiksi.
Kodanhaltia on kuatti-jielii, kotaeläjä, joka joskus on satuttu vanhoissa kodissa ja hylätyillä kotakentillä kohtaamaan. Ja vanhoissa metsäpirteissä sekä metsäkodissa asustelee merkillinen metsäneläjä, meänteis, joka saattaa kotaan taikka pirttiin yöpyneelle erämiehellekin ilmestyä. Siksi pitääkin metsän autioihin asuntoihin yösijoille asetuttaessa aina pyytää haltialta asumalupaa, ja sitten siivosti, pahaa menoa pitämättä levähdellä. Silloin kotaeläjä antaa rauhan. Ja meänteiskin silloin vain hiljaa kähmien kulkee ympäri, katolla kupsehtii ja lattialla tassuttelee, kodan kapineitakin liikuttelee, tuleepa joskus makaajaa niin lähellekin, että käsin saattaa häntä kosketella. Ja käteen se tuntuu karvaiselta, mutta niin lämpöiseltä ja pehmeältä. Makaajalle meänteisin lähellä oleminen tekee kyllä raskaan ja vaikean olon, mutta sen pahempaa ei siitä seuraa, kun vain pelkäämättä ja rauhallisena loikoilee.
Luonnonvoimillakin ja ilmiöillä on omat jumalansa ja haltiansa. Niin on mahtavan ukkosen jumala tiermes, ankara ja pelättävä olento, jolla on vain yksi silmä otsassa. Sen komea värikäs jousenkaari, tiermes-juhs, näkyy toisinaan taivaalla. Ja tämän jousensa kun tiermes jännittää ja sinkauttaa tulisen nuolensa, tiermes-kaskin, niin silloin koko maailma vapisee, ja oikeauskoinen koltta kolmasti ristii silmänsä ja siunaa:
— Sviet, sviet, sviet!
Varoa pitää silloin, kun tiermes kollee, kuuluu, ettei pidä vyöllään tyhjää tuppea, sillä siihen saattaa tiermes helposti iskeä. Pitää vaikka puukapula työntää tukkeeksi, jos ei puukkoa satu olemaan. Koirat ja kissakin ajetaan silloin ulos pirtistä. Niillä kun on huonot välit tiermeksen kanssa, niin tiermes saattaa hyvinkin tuiskahtaa pirttiin niitä tavoittelemaan ja samalla tehdä pahoja ristikaulaiselle kansallekin.
Tiermes ajelee pahoja henkiä ja sytyttelee tuleen semmoisia paikkoja, joissa niitä on kovin viljalti. Siksipä ei saakaan mennä sammuttamaan tiermeksen sytyttämää paloa; jos sen tekee, ärsyyntyy paukkaaja siitä vain ja paiskaa tulisen nuolensa toiseen paikkaan.
Joskus iskee tiermes puuhun ja tulee sytyttämättä sitä myöten alas maahan. Silloin pitää, jos uskaltaa, kiireesti mennä ja kiertää se puu, jolloin tiermeksen silmä jää maahan puun juurelle, eikä hän pääse enää pois. Vuoden päästä pitää kiertää toinen kerta ja vielä vuoden päästä kolmas. Silloin tiermes-silmä muuttuu rahaksi, ja kiertäjä voi puun alta kaivaa aarteen itselleen.
Vanha lappalaisten tuulenjumala, piegga-oumis, tuulimies, liikkuu vielä kolttainkin mailla, vaikka häntä ei kyllä enää ikivanhalla nimellään tunneta. Niinkuin muitakin luonnonvoimia, on tuultakin siivosti kohdeltava. Jos sitä noituu ja kiroilee, yltyy se kahta pahemmaksi, ja viheltämisestäkin se ärsyyntyy ja kiihtyy. Jotkut uhkamieliset nuoret miehet kyllä järvellä liikuttaessa, kun purje heittäytyy laiskana lepattamaan, nostattavat tuulta sekä manaten että viheltäen, mutta semmoisesta ylimielisyydestä vanhat heitä heti vakavasti varoittavat. Tuulihan voi äkisti riehahtaa ja tehdä mitä tahansa, sillä sehän on epäluotettava ja äkkipikainen — samanlainen kuin kiukkuinen, pahapäinen, joutavastakin riehahtava mies, jota siitä syystä sanotaankin "piegga-oumikseksi", jopa manataan:
— Piegga-oumis ottakoon ja vieköön sinut!
Revontulet, pohjoisella avaruudella talvisina öinä niin komeina liekehtivät taivaanvalkeat, kuushkaz, ovat eläviä ja toimivia henkiä. Ne ovat ruvtis-jammij, rautaan kuolleitten, sodassa kaatuneitten vainajien henkiä, jotka taivaalla vielä niin levottomina häilyvät, keskenään kisailevat ja sotaa käyvät. Varsinkin jylhissä, korkeissa tunturimaissa niiden kisailut ovat hurjia. Siellä saattaa kuullakin, kun ne oikein puhkuvat: huuh-huuh-huuh! Rauhassa pitää vainajien henkien antaa kisailla, ei saa niitä maanpäällinen ihminen häiritä, ei kovin kauan katsoakaan. Jos niitä viheltämällä ärsyttää, niin siitä ne vasta oikein kauhtuvat ja sähisten ryntäävät yli taivaan, jopa syöksähtävät alaskin ärsyttäjän kimppuun. Ei saa myöskään porolla silloin kovasti ajaa, eikä kulkusissa kilistellä, sillä siitäkin ne kauhtuvat. Hullusti kävi Akkalan ukollekin, joka Imandralla paaston aikana revontulten loimutessa kelloissa ja kulkusissa laukotteli. Kuushkaz tuli alas, mutta ukko ennätti kiepsahtaa ahkion alle piiloon. Kuului vain humahdus, niin kuin joku raskas esine olisi laskeutunut ahkion pohjalle, sitten kaameata kähmimistä, suhinaa ja tohinaa. Vasta aamulla, päivän noustessa, ukko-paha uskalsi kömpiä ahtaasta piilopaikastaan. Ajohärkää ei näkynyt missään, se oli palanut aivan jäljettömiin valjaineen ja kaikkineen, ja koko ympäristö oli kuin tulikiven pölyllä peitetty.
Taivaan tähdistä, taast'eista, on koltalla omat uskonsa. Niinpä Otavakin, tshihtshem-niejt, lappalaisen ajanmerkki, on saanut alkunsa ihmeellisellä tavalla. Oli ennen seitsemän tytärtä. Ne kävivät metsää pyytäen peuroja, mutta eivät juuri mitään saaneet. Joka nuotiolle, missä vain yötä olivat, heittivät he aaveltin, lihakattilan hämmennyspuikon. Metsänkävijöitä, niinkuin ainakin pyyntimiehiä, seurasi korppi. Viimein korppi suuttui ja rupesi koikkumaan nuotion vierestä, kuusen latvasta:
— Jo olen aikaa ihmetellyt, mitä metsämiehiä ne ovat, jotka aina joka nuotiosijalle aaveltin heittävät. Naisiapa näkyvätkin olevan. Ette te peuroja koskaan saa!
Ja siitä metsänkävijä-tyttäret niin häpesivät ja säikähtivät, että muuttuivat seitsemäksi taivaan tähdeksi, jotka vieläkin avaruudessa loistavat. Ja siitä on otavan nimenä tshihtshem-niejt, seitsemän neitoa.
Muistona muinaisesta puidenpalvonnasta on ainakin se kolttien tapa, että he puuta kaataessaan ensin kirvespohjalla kopsauttavat puun kylkeen ja sitten vasta terällä sen tyveen iskevät. Puu on heistä kuin elävä, tunteva olento, joka on ensin iskulla tainnutettava, ennenkuin sitä saattaa terällä pahoin kohdella.
Eläimetkään eivät ole koltalle vain pelkkiä eläimiä, jotka jumala olisi vain ilman aikojaan taikka yksinomaan ihmisten hyväksi erämaita samoilemaan luonut. Hän, erämaan ainainen asukas ja kiveliöiden kiertäjä, tuntee kyllä muutkin erämaan eläjät ja tietää, mitä ne ovat.
Kuten muutkin kansat, kunnioittavat koltatkin karhua ja mielistelevät sitä monilla mairenimillä. Kuobtza on sen tavallisin nimitys, mutta sitten sitä mairitellaan vielä nimillä aijog, äijä eli isoisä, aihkam, äijäseni, kämmulos, kengätön, ja taallos, kenkäheinätukko. Vain ne, jotka ovat karhun tappaneet, uskaltavat sitä kuobtzaksi haukkua, mutta naiset eivät, eivätkä ne miehetkään, jotka eivät ole karhuntapossa olleet. Heidän pitää tyytyä mairenimityksiin, jos tahtovat karhun vihoja välttää. Jos kuulee äiti pikku poikansa "kuobtzittelevan", muistuttaa hän heti:
— Älä huoli niin hävyttömästi sanoa!
Karhu onkin koko Lapinmaan kuningas, vieläpä suursyntyinen, ihmisen sukua. Onpa joskus saatu kaadetuksi karhu, jonka nahan alta, kun se on nyljetty, on löydetty vanhanmallinen nahkainen rahavyö. Siitä on arvattu, että karhu on ennen ollut ihmisenä, jonka jotkut suuret noidat ovat karhuksi loitsineet. Siksipä koltta pitääkin karhunlihan syömistä synnillisenä.
Ovat ihmiset ennen kyllä omasta halustaankin itsensä karhuksi muuttaneet — samoinkuin muiksikin metsäneläimiksi — saadakseen kokea, kumpana olisi parempi elää ja helpompi toimeen tulla, ihmisenäkö vai metsän nelinjaloin juoksevaisena elukkana. He ovat vain menneet metsään, siellä määrätyn puun luona loitsineet ja tehneet taikoja, ja niin muuttuneet karhuksi, ottaen määräajaksi kontion muodon itsellensä.
Toisinaan pitävät karhut, erämaan kuninkaat, kokouksia kaukaisilla kiveliövaaroilla — sellaisen oli Kildinin ukko kerran sattunut näkemään — ja kaikki metsän nelijalkaiset eläimet saapuvat silloin paikalle, sudesta ja ketusta alkaen jänikseen ja oravaan asti.
Mutta susi, kiveliöiden kiukkuinen kiilusilmä, on kyllä vain susi, kuimppe, mutta mainitaan sitä myös nimillä paaldes, viereinen, ja tshuokasnik, tiellä juoksija. Haukkua ei sitäkään kyllä uskalleta, sillä siitä tuo metsärosvo yltyy vain yhä pahemmaksi. Eikä se haukkumisesta paranisikaan, sillä sallimus on jo syntymästä määrännyt, mikä poro on joutuva suden surmattavaksi. Jokaisella porolla on koparassaan muuan pieni luu, paaldes-täht, sudenluu nimeltään, ja kun hukka ajaa poroja, tulee sillä porolla, joka on suden suuhun kypsä, paaldes-täht niin kipeäksi, ettei poro voi laukata pakoon, niinkuin toiset, vaan joutuu suden suuhun. Ja semmoinen poro loistaa yön pimeydessä suden silmään niinkuin kynttilä, niin että susikin jo tietää, että tämä se on hänelle aiottu. Mutta muita poroja ei hukka näekään, ne ovat sille vain kuin kuolleita kiviä ja kantoja. — Samoin se lammas, joka on sudelle kasvanut, loistaa sille yössä kynttilänä. Niinpä oli eräällä merensaarella lammaslauma; pari sutta näki siellä yhden kirkkaana kimmeltävän, jolloin ne heti uivat saareen. Mutta siellä ei ollut muuta kuin harmaita kiviä. Sudet palasivat takaisin, ja näkivät taas saarella lampaan kirkkaana loistavan. Hukat menivät toistamiseen saarelle ja löysivätkin nyt sekä tappoivat lampaan, joka oli köyhän akan ainoa.
Eikähän susi söisi poroja eikä lampaita, ellei jumala olisi niin säätänyt, ja senkin ihmisen omasta pyynnöstä. Sillä kun sudet ennen vanhaan söivät ainoastaan ihmisiä, houkutellen heitä metsään ja vieden asunnoilleen, valittivat ihmiset siitä jumalalle ja pyysivät, että hän antaisi sudelle muuta syötävää. Ja niin Jumala määräsi hukalle poron ravinnoksi.
Niinpä ei koltta vihastaan huolimatta uskalla kovin haukkua eikä kiroilla, vaikka susi hänen karjassaan tuhoja tekisikin.
Karhu on metsän nelijalkaisten suurin ja pelättävin peto; linnuista on taas koltan suurin arvonanto kohdistunut metsoon, metsälintujen suurimpaan. Se yksin vain on "lintu", jopa lisäksi suuri ja mahtava tietäjä, jota ei saa pilkata eikä kehnosti kohdella.
Se voi hyvinkin ottaa pyyntimieheltä metsästysonnen, ei vain metson saalisonnea, vaan koko erämies-menestyksenkin, jolloin menevät sekä metsot että muutkin saaliit. Niinkuin meni mahtavalta Suongi-noidalta, joka ylpeyksissään paiskasi hauen ja metson samaan kattilaan kerskaillen, että hän onkin semmoinen noita, jotta keittää sekä kalaa että lintua yht'aikaa. Mutta niin kävi, ettei veden eikä metsän vilja voinut yhdessä kiehua: eri puolille kattilaa kumpainenkin heti liikahtivat ja siinä kiehuivat, syvä vako vain veteen vajosi eri viljain välille. Ja niin kävi sitten kerskailevan keittomiehenkin, ettei sen koommin enää mitään viljaa saanut, eikä enää missään menestynyt. Koko mahtinsa menetti.
Korppi, kaarnas, on lappalaisen hyvä lintu, jota ei saa tappaa eikä pahoin kohdella, jos tahtoo hyvän pyyntionnensa säilyttää. Se on semmoinen viisas pyyntilintu, joka ahkerasti seurailee erämiestä metsästysretkellä paikasta toiseen ja aina hänelle ilmoittaa, missäpäin peuralaumat liikuskelevat. Jos se ääntelee kaukana, silloin retkeilevät villipeurat kaukaisilla kankailla, mutta jos se tulee lähelle lonkkumaan, ovat peuratkin likitienoilla.
Käki, kiehk, kesän komea kukkuja, on jumalasta lähin lintu ja metsän pappi, miehts-pahp, joka ihmisille kukkuen ennustaa elinijän pituuden. Pitää vain sitä ajatella, kun käki sattuu lentämään ylitse, niin se heti istahtaa puuhun kukkumaan. Merenkulkijan aluksen mastoon se toisinaan lentää istumaan ja näyttää sille, joka hukkumalla tulee kuolemaan, punaiset jalat, mutta mustat sille, joka saa tavallisen kuoleman.
Jumalan lintu on pieni pahainen tiainenkin, tshiätshis. Sitäkään ei saa tappaa eikä kiusata. Pikku poikiakin äidit varoittavat tiaisia hävittämästä ja sanovat, että jos tiaisen tappaa, niin ei kasva täydeksi mieheksi.
Mutta kissa, kass, on miltei kolttain pyhä eläin, joka on jokaisessa talossa, aina mukana erämaan pirteilläkin; nyyttiin sidottuna sitä tyttäret sylissään muuttoretkillä kantavat. Se on talon eläjä, aina kotona oleva perheen jäsen. Suuri synti olisi kissan tappaminen. Omaa kissaa ei koskaan itse tapeta, ja kun se kuolee, haudataan se metsään kauas talosta, etteivät koirat saa sitä raadeltavakseen.
Ja niinkuin muillakin perheen jäsenillä, on kissallakin oma nimikkohärkänsä, kass-jierkki, kissanhärkä. Sitä vaalitaan aina mitä parhaimmin, sillä jos kissanhärkä joutuu hukkaan, menee sen mukana koko talon poro-onni. Uusi härkä kyllä nimitetään kissalle, mutta se ei ole enää entisen arvoinen.
Lappi on ammoisista ajoista ollut kuuluisa noitien, velhojen ja myrrysmiesten, salaperäisten tietämysten ja taikatemppujen maa. Siellähän ne, Tuli-Lapin tunturimaissa, ovat aina kaikkein mahtavimmat tietäjät, noidat ja noitain noiduttajat asuneet, suuret lovinoidatkin, jotka laulaen ja noitarumpua, kobdasta, kumisuttaen loitsivat itsensä loveen, tainnostilaan ja silloin suuria tekoja toimittivat. Lovessa makaavan noidan henki saattoi hirveissä pyörremyrskyissä ja rytisevissä tuulispäissä ja noidanpuuskissa huimasti riehkaista vaikka yli koko maailman.
Ei ole kaukainen Kuollan-Lappikaan suinkaan muita huonompi ollut. On sielläkin, suurissa sydänmaissa ja aavan Jäämeren hyisillä rannoilla, aikoinaan ollut tietäjänsä ja mahtajansa. Mutta ne entisajan suuret mahtimiehet ovat jo aikoja muuttuneet maan mullaksi ja lepäävät nyt jossakin jokirannan taikka järvensaaren kalmistossa. Ja nykyisen ajan tietäjät, nojhtit, ovat vain heidän heikkoja jälkeläisiään, samaa verta kyllä ja saman hengen lapsia. Mutta uusi aika toisine tapoineen ja uusi usko omine tietäjineen on niin paljon erämaiden henkeä turmellut, ettei siellä enää entisajan suurtietäjiä saata syntyä, eikä elää, vaikka syntyisikin.
Semmoisia Lapin suurnoitain viimeisiä jälkeläisiä on Kiurun Meetrej, seitsenkymmen-vuotias Nuortin koltta, joka kesäaikana asustaa Hirvasjärvellä, Suomen rajamailla. Hän on erämaan kansan lääkäri, joka osaa parannella kaikenlaisia kipuja ja tauteja; hänen apuunsa metsänkävijätkin turvautuvat, kun pyynti ei tahdo onnistua, ja samoin kysyy häneltä kalamies neuvoa; tarvitseepa poromieskin äijän tietoja. Entistä lovinoitaa on Meetrejssä vielä sen verran, että hänen useinkin täytyy heittäytyä nukkumaan, ennenkuin voi antaa neuvoja ja vastauksia avunetsijäin kysymyksiin. Niin tulivat Nuortin koltat kerran Meetrejltä kysymään, mikä on syynä siihen, että ovat menettäneet hyvän pyyntionnensa. Meetrej pani nukkumaan ja sanoi sitten herättyään, että olette varkain käyneet Akkalan miesten pyydysmailla hirvenajossa, ja siitä on onnenne mennyt. Mutta ankarat maksut ottaa ukko avunannostaan. Niinpä vaati hän Vaiskin Uontreiltakin, päästettyään hänet kamalista tuskista, että ukko-pahan oli työnnettävä hänelle joka vuosi paras poro, vieläpä sallittava äijän maata hänen vaimonsa vieressä aina, kun hän tuli palkkaporoaan noutamaan.
Nuortijärvelläkin eli vielä takavuosina tietäjäukko, Kornelin Jaahk, pitkä valkeapartainen paljaspäinen äijä. Mutta surullisen lopun sai Nuortin tietäjä pari vuotta takaperin. Tapasi hän kerran parempansa, Kildinin noidan, Patunan luona, Tuulomalla. Tuli siinä silloin tietäjille tinka. Kildinin noita väitti, että jos hän vain tahtoo, ei Patunasta saada ei niin ainoata lohta, ja Nuortin noita tenäsi taas, että saadaan, jos hän tahtoo.
— Ei, jos minä tahdon!
— Saadaan, jos minä tahdon!
Ja niin äijät tinkasivat, seisoen parin, kolmen askeleen päässä vastatusten, hampaitaan kiristellen ja voimasanojaan sähäytellen. Viimein Kornelin äijä äkkiä keikahti selälleen kuin kuollut, ja ukon pojat lähtivät häntä viemään Ristikenttään. Matkalla ukko vähän virkosi, mutta heittelehti ja kynsi maata aivan mieletönnä, ja kun päästiin Ristikenttään, niin kuoli sinne.
Mutta kovasti koski voimainkoetus Kildinin noitaankin: hänkin oli vähällä pyörtyä.
18. HÄÄTAPOJA, PERINNÖNJAKOA JA PERHE-ELÄMÄÄ.
Niin on tapa kolttain mailla kuin muuallakin maailmassa: nuoret etsivät toisiansa, löytävät toisensa, ja sitten seuraa häiden vietto. Nuori mieli lämpenee kylmän Jäämerenkin rannalla ja lumisilla tunturimailla yhtä hyvin kuin etelänkin mailla. Ei kykene talven tuima pakkanenkaan kylmäämään nuorta verta, eikä Pohjan pitkä pimeys saata särkeä valoisia tulevaisuuden toiveita. Nuoret ovat nuoria koltankin mailla, ja luonnon suuri laki: kasvakaa ja lisääntykää ja täyttäkää maa, on voimassa Lapin erämaissakin. Olkoonpa vain asuinmajana vaikkapa kurja turvekota taikka pieni musta pirtinröttelö, ihmisluonto niissäkin asustaa.
Talvisin yksissä asuttaessa suurissa talvikylissä on nuorilla paras tilaisuus toisiinsa tutustua. Pitkät pimeät iltapuhteet tanssitaan yhdessä ja kevättalven pitkät päivät kisaillaan aurinkoisella kyläkentällä, ja niin tutustutaan ja lähennytään. Taikka taas pojat, paarnet, käyvät naapurin niejtain luona, milloin yhdessä, milloin toisessa pirtissä, ja siellä vain kaikkein kuullen juttelevat ja ystävyyttä rakentelevat. Taikka vievät pojat tyttäriä mukanaan ajelulle, lennättäen heitä porovaljakollaan saanissaan kuin pyryilma pitkin lumisia saloja.
Joskus sattuu, että pojille syntyy kova riita jostakin kylän kaunottaresta, varsinkin jos naapurikylän pojat kosiskelevat oman kylän komeinta. Niinkuin kävi silloin, kun Suonikylän paarnet mielivät Nuortijärven Glusihin nuorinta niejtaa, joka kahdeksisessa sisarsarjassaan oli kaikkein kauneimpana pidetty, vaikka toisetkin olivat niin kehuttuja, että "ei löydetty niin komeita tyttäriä koko Lapinmaasta… eivät he koristuksiakaan kaivanneet". Ja siitä "nuorimuksesta" pojat riitelivät, jopa tappelivatkin, ryöstelivät tyttöä omaan saaniinsa ja leikkelivät salaa toistensa porovaljaita palasiksi. Mutta huonon lopun ja kovan koston sai poikain syntinen meno: riidelty tytär tuli kipeäksi ja kuoli.
Osaa kolttapirtin tytär kyllä laitella itsensä semmoiseksi, että hän ainakin naapurituvan poikaa miellyttää. Kesällä kyllä, erämaan piilopirteillä, arkipäivän elämässään, on hän useinkin kuin mikäkin metsänturjake: tukka siivoton, sukimaton, kasvot ja kädet pesemättömät, vaatteet likaiset, resuiset ja paikatut, syöpäläisiä täynnä. Eipä ole hänessä jälkeäkään satujen "Turjan tytöstä".
Mutta pyhäisenä päivänä on tytär jo paremman näköinen, sekä silloin kun on mentävä poikain kanssa ilopirttiin taikka kisakentälle. Silloin hänet jo paremmin "Turjan tytöksi" tuntisi: hänellä on komeasti otsallaan kirkkaanpunainen helmitetty perevesk ja tukka siivosti letillä, on koreankirjavat vaatteet ja pehmeät kirjokengät, vieläpä sormissa neljät, viidet hopeasormukset, jopa muutamat oikein kantaniekat ueiv-suormakset pikku rengashelyineen, ja kalvosimessa rautaiset kellonvitjat rannerenkaana sekä korvissa pienet hopeaiset renkaat. Eikä tytär mikään metsänturjake olekaan: kasvot ovat terveet ja pyöreät, nenä nykerö, lappalaissilmät tummat ja poskipäät korkeat.
Kelpaa häntä kolttapojan ihastella ja kosia.
Tavallinen kosima-aika on kevättalven arkinen aika, kidda ark, sillä pyhänä paastonaikana ei saa kosissa käydä, eikä silloin häitäkään saa viettää. Ja muuna arkisena aikana ovat koltat erämaissa hajallaan.
Kosimassa, kehtsad [kehtsad merk. suomeksi kysyä] käydessä pitää pojalla olla parhaimmat puvut päällään sekä puhemies, suonn-ponne, suonenpunoja, mukana ja runsaasti viinaa, joskus vielä isä ja äitikin matkassa. Hyvät ryypyt, kolmet ryypyt, tarjoaa puhemies ilman muuta talonväelle ja sitten vasta ilmoittaa asiansa sekä vetää kihlakalut esille: hopeaisen tai kultaisen sormuksen, silkkihuivin ja kirjavan hameen, ja taas työntää ryypyt. Jos kosijapoika on mielivieras, niin kulauttavat kaikki pikarinsa pohjaan, mutta jos ei häntä taloon tahdota, silloin vain pikkuisen huuliaan kastavat ja antavat pikarin takaisin. Siitä saa kosija arvata, että hullusti taisi käydä. Tarjoaa hän vielä ryyppyä kosittavalle tyttärellekin, mutta jos hänkin sen työntää takaisin, saavat kosijat korjata koreutensa ja painua pihalle.
Ja käydä toisessa pirtissä koettamassa.
Mutta saattaapa kosija heittää sikseen koko puuhan ja koettaa seuraavana vuonna uudestaan. Saattaa hän myös parhaimmilla poroillaan komeasti puhemiehineen ajaa kokonaan toisen kylän tyttäriin, joihin on matkoillaan tutustunut, ja siepata sieltä emännän. Niin voivat Lapin tyttäret joutua kaukaisiinkin kyliin nuorikoiksi: Akkalastakin, Imandralta, Nuortijärvelle ja Suonikylään taikka Kildiniin ja Lu-jaurille, ja Suonikylästä taas aina Jäämeren rannoille Petsamoon ja Muotkaan. Mutta useasti löydetään oma omasta kylästä ja pysytään kotikylän suvuissa ja saatetaan sotkuiset sukulaissuhteet yhä sotkuisemmiksi. Sukulaisuuttaan laskevatkin koltat hyvin pitkälle, eivätkä kovin läheiset sukulaiset mene keskenään naimisiin, pikkuserkutkin esim. pitävät toisiaan liian läheisinä naimisiin mennäkseen.
Mutta jos kosijat ovat mielivieraita, korjaa tyttö kihlakalut talteensa, ja siitä päästään sulhasen kysymäviinoja juomaan ja syömään talon hyvyyksiä.
Ja siten ruvetaan hankkimaan häitä.
Joskus kyllä pojan ja tytön vanhemmat valmistavat naimiskaupan, niin ettei pojalla kosimisasiassaan suinkaan ole rukkasien pelkoa. He sopivat keskenään nuortensa avioliitosta, eikä tarvitse pojan silloin muuta kuin käydä kosaisemassa ja sitten ruveta hääpuuhiin.
Morsiamena, kaavsazilla [kaavsaz merk. suomeksi pikkuvaimo] ei häistä ole suuriakaan hommia, jos hänellä vain on omat vaatevarastot kunnossa. Ei tarvita muuta kuin vain pistältää sulhaselle, vuoddamille, vanttuut, ja siinä ovat lahjukset, jotka morsiamen tarvitsee laittaa. Suonenpunojakin on matkassa vain juontipalkalla.
Mutta sitä enemmän on puuhaa sulhasella: pitää heti ajaa Jäämeren rannoille hääviinoja noutamaan. Pari-, kolme-, neljäkymmentäkin suurpulloa ahtaa aikapoika viinaa ja pirtua porokelkkaansa ja ajaa remuten kotiin.
Kotiväet ovat sillä aikaa ruokapuolesta huolehtineet, niin että heti, kun viinakuorma saapuu, voidaan aloittaa iloiset pidot. Häihin kutsujina on kaksi parikuntaa nuoria miehiä ja vaimoja, joilla on virkamerkkinä punainen ja keltainen lankavyyhti olkapäiden ylitse ristissä. Joka pirtissä he käyvät, kumartavat ja sanovat:
— Uudet ihmiset käskevät kutsua uutta morsianta ja uutta sulhasta katsomaan, leipää, suolaa ja viinaa maistamaan.
Ja kohta alkaa kansaa kokoontua morsiamen taikka sulhasen kotiin, missä häitä pidetään; pyhävaatteet vain muutetaan päälle ja niin lähdetään najm-kuattiin, häätäloon.
Sinne sulhanenkin puhemiehineen ja joukkoineen kiirehtii. Mutta heitä ei lasketakaan niin vain sisään. Ovella seisoo vartija, joka estää pääsyn, sanoen:
— Ei rahatta eikä viinatta sinne mennä!
— On meillä kultaa ja hopeaa, on meillä viinaakin! vastaa sulhaskansa ylpeästi. Paljonko pitää olla?
Ovenvartija määrää kopekan, pari kopekkaa, parikymmentäkin, jopa ruplankin sulhasen varallisuuden mukaan, ja se työnnetään hänelle; sitten annetaan vielä viinaa, niin että monesti mies vartiopaikalleen kellistyy.
Mutta asia ei ole vielä tällä lopullisesti päätöksessä, vaikka sulhanen onkin joukkonsa pirttiin lunastanut. On vielä ankara molemminpuolinen tutkimus. Kumpikin joukkue asettuu omalle puolelleen pöydän ympärille, morsian isänsä selän taakse ja sulhanen isänsä selän taakse. Morsian näyttää isän kainaloiden alatse käsiään, ja sulhasen puolelta kysytään:
— Lii tierven? Ovatko terveet?
— Tierven lii! vastataan käsien omistajan taholta.
Samalla tavalla taas sulhanen näyttää käsiään, ja kysytään ja vastataan. Ja sitten vielä molemmin puolin kerskutaan, jotta "tierven lii, tierven lii!" astutaan ympäri pöytää ja kerskutaan, kunnes äkkiä pyöräytetään sulhanen ja morsian yhteen, pannaan käsikkäin ja viedään lautsalle verhon taakse istumaan. Tämän kaiken pitää tapahtua sukkelaan, etteivät mitkään pahat, eivätkä kateenhenget pääsisi väliin pujahtamaan.
Siitä vasta päästään syömään ja juomaan. On pöydällä kukkuraisia poronlihakaukaloita, on keittokalaa, leipää ja kakkua, vehnäleipääkin, vesirinkeleitä ja teetä. Ja pöytään istutaan, sen minkä miestä mahtuu, ensin kummankin puolen lähimmät sukulaiset, sitten etäisemmät, sitten vasta muut vieraat. Sormin vain lihaa ja kalaa pistellään ja rasvakuppiin kastellaan, sillä harvoilla on semmoisia ylellisyyksiä kuin pöytäveitset ja kahvelit. Kalaruokia ei saakaan puukolla kosketella; lihaa saa sillä sentään leikata, mutta lihapalan puukonkärjessä rasvakuppiin kastaminen on jo pahasta.
Häihinkutsuja-eukot ovat pitojen tarjoilijoina. He lennättävät pöytään uutta syötävää, kun entinen rupeaa loppumaan. Ahkerasti he saavatkin tehdä sitä, sillä koltta syö kovasti. Ja juo. Tuon tuostakin aina ruuan väliin kantavat akat tarjottimella viinaa, kumpikin pitäen samaa tarjotinta puoleltaan, kumartavat ja kehoittavat ottamaan. Ei tarvitse kahta kertaa kehoittaa — kerralla ryyppy otetaan ja kerralla pohjaankin nakataan, niin useasti kuin vain annetaan.
Mutta sulhanen ja morsian istuvat hupun takana lautsalla. Sinne kannetaan heille ryyppyjä, yhdellä pikarilla vain. Siitä sulhanen pikkuisen maistaa, antaen sitten morsiamelle, joka myös pikkuisen maistaa ja taas antaa sulhaselle; niin maistelevat he pikarin loppuun.
Koko päivä syödään ja juodaan näin iltaan asti, juovutaan ja tullaan hyvälle joikaamatuulelle.
Mutta illalla, kun on tullut pimeä, ettei kateensilmä ole näkemässä, lähdetään vihille. Sulhanen ja morsian puetetaan päällysvaatteisiin, ja pukemisen toimittavat kummit, kumpaisetkin omat ristilapsensa, niin ettei heidän tarvitse muuta kuin seisoa vain ja antaa kummien toimia: panna peskit päälle, vyöt vyölle, lakit päähän, kengät jalkaan, kintaat käteen ja morsiamelle vielä huppuvaate silmille.
Ja nuoret heittävät hyvästit omaisilleen ja vieraille, ei kättä antaen, vaan ainoastaan sanomalla: "kuodd tiervan!" Kädestä hyvästelevät he vain kummejaan, jotka taluttaen saattelevat suojattinsa ulos.
Siellä on jo porrasten edessä porovaljakko saaneineen, kelloineen ja kulkusineen vartomassa, kolme, neljä parasta poroa valjakkona. Koko kenttä on täynnä malttamattomia liikkuvia valjakoita ja huutavia poromiehiä. Kun morsiuspari on saatu saaniin, hyppää kyytimieskin omaan kelkkaansa ja lähtee valjakollaan edellä laukottamaan tietä aukaisten ja kulkua johtaen. Jäljessä seuraa heti sulhasen ja morsiamen valjakko ja sitten saattomiesten monet ajokkaat, mikä kelkkoineen, mikä ahkioineen. Sillä enin osa hääväestä lähtee vihille menevää morsiusparia jonkun matkaa kaimaamaan. Saanit ovat täytenään saattomiehiä ja naisia, kun kylästä täyttä vauhtia lähdetään taipaleelle. Huutaen ja laulaen ajetaan ja vielä, ennenkuin saattajat pyöräyttävät poronsa takaisin, otetaan hyvät eroryypyt. Vain puhemiehet ja muutamat sukulaiset seuraavat matkuetta pogostalle, johon yötä myöten kovaa vauhtia kyytimiehen perässä lasketellaan. Jonkun sukulaisen taikka tuttavan luokse kylässä ajetaan.
Aamulla joudutaan papin luokse ja sitten kirkkoon vihille. Ohjaajana ja neuvojana vihkimistilaisuudessa on nuorilla vients-jienn, vihkiäiti, kummi taikka joku muu sukulaisvaimo, joka on tullut samassa matkueessa. Hän riisuu morsiamelta ennen vihkimistä pois tytön päähineen, pereveskin, ja panee sitten taas vihkimisen jälkeen — vihittäessä on morsiamella papin asettama kruunu päässä — tilalle vaimojen komean shaamshadin. Hän purkaa tytön yksinäisen niskaletin ja laittaa ohimoille vaimon kaksi palmikkoa, kääräisee ne pään ympäri ja painaa lakin peitoksi. Vihkiäidin tehtävä on niin tärkeä, että hän tämän tilaisuuden jälkeen, vaikka olisi aivan ventovieraskin, tulee nuoren parin sukulaiseksi, ja sukulaisena häntä sitten kohdellaankin. Pereveskinsä panee nuori vaimo talteen ja antaa sen sitten omalle tyttärelleen.
Vihkimistilaisuus on pyhä ja ankara paikka, johon suurella arvonannolla on astuttava. Uusissa, puhtaissa puvuissa on silloin sekä sulhasen että morsiamen esiinnyttävä, puhumattakaan siitä, että sulhasella saisi olla yllään semmoiset vaatteet, joissa joskuskaan on käynyt tyttäriä mielistelemassa. Niissä verhoissa kävisi hullusti: ei pysyisi poika pystyssä pyhässä paikassa, jalat pettäisivät ja väleen saattaisi koko mies pyörtyä.
Vaikka sattuuhan toisinaan semmoisitta vaatteittakin, että vihittäviltä, niin sulhaselta kuin morsiameltakin, tahtovat jalat pettää, niin että pitää olla apulaiset tukemassa: ovat pyhään säätyyn aikoessaan, vahvistaneet itseään liiaksi viinalla ja pirtulla.
Vihiltä päästyä lähdetään taas kovaa kyytiä kotikylää kohden lennättämään, kyytimies edellä ja toiset jäljessä. Loppumatkalla lähtee sanansaattaja etukäteen viemään kylään viestiä:
— Nyht puahtte! Nyht puahtte! [Jo tulevat.]
Silloin pamahtaa kylässä laukaus. Ja pogostalta tulijat, jotka sitä ovat jo kankaalla, metsän reunassa vartoneet, ajavat suurella remulla kyläkentälle. Vastaan ottajat ampuvat niin paljon kuin ennättävät, paukuttelevat joka pyssyllä, mitä vain kylässä on. Arat ajokkaatkin kovan paukkeen peloittamina vauhkoina ja hurjina sinne tänne hypähtelevät.
Mutta häätalon portaiden eteen ohjaa sulhanen poronsa, ja siihen syöksähtävät pirtistä heti kummit nuorta avioparia sisään saattamaan. Auttamatta eivät he saa saanistaan kohoutua, pitääpä vielä näyttää muka hyvin vaivaisilta, kun kummit heitä pirttiin taluttavat ja suoraa päätä vievät taas verhon taakse lautsalle istumaan, jossa heidät talvipukimistaan riisuvat.
Kohta on taas talo hääväkeä täynnä, ja alkaa sama syöminen ja juominen, laulaminen ja remuaminen uudelleen, ehkä vielä entistä hurjempana. Nuori pari istuu vain hupun takana, jonne heille viedään syötävää ja juotavaa. Siellä heitä parhaat vieraat käyvät tervehtimässä, pistävät rahaakin kouraan morsiamelle, joka istuu huivin rimpsuinen nurkka huppuna silmillä, eikä tervehtäessä ojenna kenellekään kättään.
Kun on annettu vieraiden koko päivä talossa remuta, niin jo illalla pöydässä istuttaessa kaadetaan viinapikari kyljelleen ja sanotaan:
— Viina on loppunut, syöty leipä ja suola!
Se on merkki, että nyt ovat päivän ilot lopussa, ja jäljellä on enää vain noorrom-poord, rahankeräyspöytä. Sulhanen ja morsian ilmestyvät esiripun takaa ja yhdessä kantavat tarjottimella viinaa vuoron perään kullekin vieraalle, kumartavat vain, mutta eivät puhu sanaakaan. Vieras juo pikarin tyhjäksi ja panee tarjottimelle rahaa. Ken panee ruplan, ken kaksi, kolme ruplaa, ken taas viskaa viitosenkin. Joku naisista antaa huivin, toinen pistää saippuaa, kolmas villanyytin, jopa joku emäntä lupaa lampaankin, ja poromies sanoo antavansa poron. Ja saattaapa suuri poroisäntä tehdä niinkin komean lahjoituksen kuin teki Vaiskin Evvan, joka palvelustyttönsä häissä joi ja lupasi ja sitten myös antoikin kokonaista kymmenen poroa.
Lahjoituksen jälkeen kaadetaan vieraille vielä muuan ryyppy, lahjapikari. Sitten on kaikki lopussa, ja sulhanen ja morsian menevät taas huppuunsa.
Mutta kun uusi päivä saapuu, alkaa sama remu uudelleen. Tulee toisia vieraita, ja monet entisetkin viinanhimossa tallustavat saapuville toistamiseen; heitä taas koko päivä syötetään ja juotetaan, ja illalla viimeiseksi kannetaan heille keräyspikarit. Sama meno uudistuu vielä kolmantenakin, jopa neljäntenä ja viidentenäkin päivänä, jos vain sulhasella viinoja riittää. Juojia kyllä on, vaikka häät kestäisivät viikkomääriä.
Keräyspöytä kyllä tuottaa nuorelle parille korvauksen viinoista ja muista menoista, jopa toisinaan moninkertaisesti. Niinpä saattavat nuoret saada satakunnan ruplaa rahaa, kolmisenkymmentä poroa, viisi, kuusi lammasta, parikymmentä huivia, silkkisiäkin muutamat, vaatetta ison arkullisen, villoja kymmenkunnan naulaa ja saippuaa pari, kolme tankoa, ja vielä lopuksi yhtä ja toista pientä taloustavaraa oman kodin tarpeiksi.
Kolme päivää istuvat vastanaineet lautsalla hupun takana; sitten vasta saavat he tulla kokonaan pois ja olla niinkuin muutkin ihmiset; morsiankin, joka nyt on nuorikko, njeevesk, saa poistaa huivinnurkan silmiltään.
Heti häiden jälkeen muuttaa nuorikko miehensä luokse asumaan, miniäksi, mannjeksi, ja vie mukanaan myötäjäisensä. Varakkaalla kolttatyttärellä on kapioita koko raito. On hänellä makuuvaatteita: raanua, roukkosta, tyynyä, polsteria ja porontaljaa, sitten pitovaatteita: peskejä, hameita, röijyjä, huiveja, kenkiä, vanttuita, kintaita. Kenkäheiniäkin on tyttö varannut useita isoja rengaskääröjä, niin että niistä riittää miehellekin. Ompelutarpeensa, huivinsa, käsilaukkunsa tuo tytär isossa lippaassa, tshuihkissa. Saa hän vielä isältään parikymmentä, joskus viisikymmentäkin poroa, siinä luvussa jo tyttönä saadut nimikkoporotkin, ja vielä pari, kolme nimikkolammastaan, lisäksi joskus veneen, muutamia ahkioita, roukauskattilan, nuottapuoliskon ja neljä, viisi verkkoa.
Uudessa kodissa pitää miniän heti ryhtyä talon toimiin ja kuulla, ei vain miestään, vaan myöskin appea ja anoppia, vuohppia ja vuennia, jotka häntä käskevät kuin ainakin talonihmistä. Siellä ovat myöskin kälyt ja langot, joiden kanssa on opittava tulemaan toimeen. [Lappalaisilla on omat omituiset sukulaisuusnimitykset. Niin on vaimon vanhempi sisar vuonne-piell ja miehen vanhempi sisar vuobbe-piell, mutta nuorempi veli t. sisar on emmer. Veljen vaimo nuoremmalle veljelle on emmer ja vanhemman sisaren mies on maahk. Setä on tshietts, eno jeänna ja täti muedde. Miesserkku vieija piel, naisserkku vuobbe piel. Veli vielja, sisar vuobbe. Isoisä ja -äiti ovat äjji ja äkku, lapsenlapsi äjjev. Vävy on vivva.] Mutta miestään pitää hänen ennen kaikkea palvella, ommella hänelle ja pitää kunnossa peskit, kengät, kintaat, nahkapuksut, alusvaatteet ja vanttuut, kenkäheinätkin hankkia ja niiden hoidosta huolehtia. Ja kun mies palaa matkalta, pitää vaimon laittaa hänen kenkänsä ja kenkäheinänsä kuivamaan sekä sitten taas asettaa ne valmiiksi, heinätkin kenkiin sijoitella, niin ettei miehen tarvitse muuta kuin työntää jalkansa valmiiseen kenkään.
Ja nuorikko saattaa olla vain parissakymmenissä, joskus ainoastaan 17-18 vuoden ikäinen. Eikä mieskään ole paljoa vanhempi.
Usein kuitenkin tapahtuu, että naimisiin mennyt poika eroaa isän poro- ja kalakeitoista ja perustaa oman taloutensa. Talvikylässä hän kyllä saattaa asua samassa pirtissä vanhempainsa kanssa, mutta erämaan järville rakentelee hän omat asumuksensa isän pyydysmaille. Jos taas isä kuolee, niin naimisissa olevat veljekset eivät juuri rupea yksissä leivissä elämään. He jakavat keskenään isän porokarjan ja pyydysmaat, niin että tämä saa tämän, tuo saa tuon pyyntijärven asuinkenttineen, toinen ottaa kesäkentän, toinen syksypaikan, kolmas kevätasunnon; sitten he sopimuksen mukaan rakentelevat itselleen uusia asumuksia metsäjärville, joita erämaassa on kymmenittäin. Suuren kesäjärven ympärillä on kyllä tilaa useammallekin veljekselle. — Jos omaisuuden jako toimitetaan isän eläessä, jättää isä osan poroista ja kaikesta muustakin tavarasta itselleen. Nuorin poika tavallisesti jää vanhempainsa kanssa yhdessä elämään ja saa heidän kuoltuaan periä sitten isän osuudenkin omansa lisäksi palkkioksi siitä, että on vanhempansa hoitanut ja hautaan saattanut. — Tyttärille ei erämaista eikä kalakentistä osaa anneta, myötäjäisensä kun saavat, niin siinä on heidän osuutensa. Mutta jos ei talossa ole poikia, saavat tyttäret miehineen periä ja jakaa isän erämaat. Naimattomat tyttäret elävät vanhempain kodassa sekä heidän kuoltuaan nuorimman veljen luona, raatavat siinä niinkuin muutkin perheen jäsenet ja syövät kalakeittoa ja poronlihaa.
Talvikylän taloissa saattaa saman katon alla yksissä asustella useampiakin perhekuntia. Niin voi kaksiosaisessa pikku pirtissä asustaa kaksi, kolmekin perhettä ja kolmipirttisessä majassa neljä, viisikin kattilakuntaa, jopa joskus yhdessä ainoassa neliseinäisessä pikku pöksässä kolme, neljäkin perhettä. Niinkuin Nuortijärvellä Onessiman Moissein pirtissä, jossa köpöttelee vanha Moissei-ukko akkoineen sekä häärii ukon kolme poikaa joukkoineen: Onessima eukon ja kolmen lapsen kanssa, Riiko eukon ja kahden lapsen kanssa ja vielä Evvan, jolla on eukko ja lapsi. Ja Kornelin Teahpanin kaksoispirtissä Nuortijärven sijtassa elelee viisi perhettä: vanha Teahpan-äijä vaimoineen sekä neljä poikaa, Koomes, Uontrei, Ujstin ja Teahpan, joilla kaikilla on eukko ja kaksi, kolme, neljäkin lasta. Perhekunnan pienessä eteispirtissä on vain kylmä lapintakka, mutta isommassa perähuoneessa on ryssän muuraama leivinuuni. Teaphanin vanhimmalla pojalla, Evvanilla, on talon vieressä oma erillinen pirttinsä, jossa hän asuu kildiniläisen emäntänsä ja viiden perillisensä kanssa. Mutta on sitten monia asumuksia, joissa joka perheelle riittää oma pirttinsä. Niinkuin esim. Suonikylän Moshnikoveilla, joilla on kolmipirttinen talvisuoja. Keskimmäiseen pirttiin, jossa koko huonekunnan keittämiset lapintakassa toimitetaan, vie ulkoa ovi, ja siinä pitää majaa Moshnikovin vanha leski naimattoman tyttärensä ja poikansa kanssa. Mutta peräpirteissä, joihin päästään vain keskihuoneesta, elää, toisessa lesken poika, Kaurel, perheineen, toisessa vävy, Vaiskin Evvanan Riiko, joka joukkoineen menee aina kesäkaudeksi isänsä majoille Algaz-jaurin erämaihin.
Lapintalon tavaroihin, saannin ja pyynnin tuotteisiin, on miehellä ja vaimolla omat omistusoikeutensa. Niin ovat miesten omaisuutta ja kauppatavaraa porot sekä porontaljat ja koipinahat, metsäeläinten nahat, linnut ja joutsenennahat. Mutta naiset saavat tehdä kauppaa ja vaihtaa vaatteita, ompelutarpeita y.m.s. itselleen villoilla, vanttuilla, kengänpauloilla, kenkäheinillä, sekä poarteilla ja muilla tuohiteoksillaan, vieläpä valmiilla kengilläkin, joita ovat miesten omistamista koipinahoista ommelleet, samoin käsilaukuilla ja muilla pikkutavaroilla, joita niinikään ovat miesten tavaroista valmistelleet. Lampaat ja lampaiden tuotteet kuuluvat naisväelle.
Samoinkuin miehillä ja vaimoilla on erikoisomaisuutensa, voi heillä olla myös omat velkansakin, joista itse vastaavat. Niin saattaa vaimo sanoa miehensä velasta:
— Toht lii Evvan vielki, mon ton im maavset! Se on Evvanan velka, minä sitä en maksa.
Hyvä ja ystävällinen on yleensä kolttamiehen ja vaimon keskinäinen suhde. Harvoin kuulee heidän vihaisia sanoja toisilleen viskelevän, harvoin näkee kiukkuisen katseen heidän välissään välkähtävän. Mies tekee tehtävänsä, mikä hänelle kuuluu, ja joutessaan loikoilee lautsalla, niinkuin on jo pienestä pitäen nähnyt isäukonkin tekevän. Ja vaimo valmistaa miehelle vaatteet, tuhertaa kotiaskareita, hoitaa lapsia ja lampaita, hakkaa puita ja käy nuotalla miesten kanssa, tekee kaikki, niinkuin ovat äidit ja äidin-äiditkin tehneet. Ja hyvin mielellään pitelee hän ukkonsa pörröistä päätä polvellaan ja hartaana isolla puukolla penkoo takkuista tukkaa ja naksauttelee hengiltä ukkoparkaa kiusaavia syöpäläisiä.
Mutta joskus sentään saattaa sattua, että aviopuolisoiden välille syntyy eripuraisuutta. Niinpä äkkipäinen Moissein Jaahk, joka Nuortijärvellä asustaa, monesti vihapäissään syöksähtää vaimonsa kimppuun. Mutta akka on siksi viisas, ettei antaudu ukon pieksettäväksi, vaan juoksee pakoon. Ukko vihaisena noituen ja haukkuen köpittää perässä, mutta ei saavuta nopeajalkaista eukkoansa, vaikka pari tuntiakin näin perätoukuria laukataan ympäri kenttää. Viimein väsyy ukko turhaan yritykseensä, menee pirtin lautsalle loikomaan ja pikastumistaan pois puhkumaan. Ja kun akka jonkun ajan päästä ilmestyy pirttiin, ei kumminkaan puolin enää koko kilpajuoksua olla muistavinaankaan.
Taikka voi parikunnan kesken tulla sellainen kommellus kuin Koaistjen Evvanalle ja hänen Marfalleen, jotka Vuelu-jaurilla kesällä asustavat. Oltiin ryyppyhommissa isossa kolttajoukossa kerta, niinkuin monesti ennenkin. Miehet ja naiset nakkelivat ryyppyjä, ja Marfa, reipas ja jämerä akka, heitti ryypyn niinkuin miehetkin, mutta ei silti menettänyt älyään, niinkuin Evvan, joka juovuspäissään pahasti töhri Marfan vasta ompelemat sisnahousut. Ja se leikkasi eukkoa niin, että hän kaikkein nähden aikalailla könisteli ukkoa. Mutta sitä ei ukko saattanut antaa anteeksi, vaan meni kantelemaan pogostan papille, että hänellä eukko on ylen paha ja riitaisa ja vielä kovin surkea juopottelemaan. Ja sen sai äijä aikaan, että hänen Marfansa piti käydä Kuollan papilta synninpäästöä saamassa ja vielä olla saapuvilla, kun häntä Ristikentän kirkossa kaiken ristikansan kuullen manattiin pahentavaisesta elämästä.
19. LASTENHOIDOSTA.
Vaikka kolttain vähäväkinen suku, niinkun koko lapinkansan kolmikymmentuhantinen joukko, kulkee hiljalleen kansallista kuolemaansa kohden, on se silti ylimalkaan tervettä ja elinvoimaista väkeä, joka jotenkin nuorena menee naimisiin ja saa lapsia niinkuin muukin ihmissuku. Kolttainkin erämaassa sentään vuosittain useampi ihmissielu näille ilmoille ilmestyy kuin kätketään kalmiston multiin.
Ei kyllä kolttaperhe — enempää kuin muukaan lappalaiskoti — ole niin lapsilla siunattu kuin esim. Suomen Perä-Pohjolaa kansoittanut kainulainen, jonka kodissa saattaa vielä tavata semmoisia vanhankansan emäntiä, jotka ovat jälkipolvea lisänneet neljällä-, viidellätoista, jopa kahdeksallatoistakin elävällä ihmissielulla. Kuusi ja seitsemän perillistä on lapintalossa jo suuri lapsien paljous, kahdeksan, yhdeksän on jo aivan harvinainen määrä; joskus on jonkun pirtissä telminyt tusinakin, niinkuin Suonikylän Gaurilovilla, jolla oli seitsemän poikaa ja viisi tytärtä. Kolme, neljä, viisi on useinkin lasten lukumäärä, eikä koltta enempää juuri kaipaisikaan, mutta "ku satte päärnah", kun sattuu tulemaan niitä.
Helposti niitä tuleekin kolttavaimolta, niinkuin ainakin terveeltä metsänasukkaalta. Ei siinä kaivata tohtoreita eikä koulunkäyneitä naisapulaisia. Kotoiset eukot vain ovat apua antamassa taikka niiden puuttuessa miehet, mutta monesti toimii vaimo aivan yksinään, kenenkään avustamatta. Ne Lapin erämaat ovat niin ihmeellisiä. Kesällä vaimo sanan puhumatta pistäytyy metsään, ja jo vähän ajan kuluttua palaa sieltä takaisin helmassaan pienoinen koltan alku. — "Miehtsest mon tan kavnim", metsästä minä tämän löysin, selittää hän vain toisille vesoille, kun ne kummissaan kyselevät, mistä äiti sellaisen on saanut. Ja yhtä ihmeellisiä ovat talvisetkin koltanmaat. Niiden laajoilla lumikentillä saattaa vieläkin pieniä "Tähtisilmiä" ajelehtia. Sillä monta kertaa löytää lapineukko niiden paksuista kinoksista pikkuisen kolttaparan. On sattunut monesti, että vaimo pitkältä raitoretkeltä palatessaan tuo mukanaan pienen parkuvan käärön. Jopa saa hän aikansa täyteen joskus aivan yksinään talvitaipaleita ajellessaan, pysäyttää ajokkaansa ja pyöräyttää perillisen, pesaisee sen lumella ja kääräisee nahkoihinsa, istahtaa ahkioon ja ajaa edelleen, toimittaa asiansa ja sitten vasta palaa kotiin.
Eivätkä koltan kurjat ja hatarat pirtitkään ole suinkaan lapsensaantilaitoksiksi varattuja: tuuli puhuu sisään seinänraoista ja ryöpyttää lunta hatarasta ovesta, reppanasta ja ikkunoista. Ja lapsivaimoilla on tavallisesti tilansa ovinurkassa. Useita viikkoja saa hän siinä viettää, ennen kuin on kelvollinen menemään miehensä luokse ja muiden joukkoon.
Koltilla niinkuin monilla muillakin alkuperäisten olojen kansoilla on ikivanha tapa muodostella vastasyntyneen pehmeätä päätä mieluisemman näköiseksi. Jos se ei ole aivan oikeassa muodossaan, puristellaan ja pyöristellään sitä käsin painellen ja sidotaan sitten pikku lakki päähän, että se pysyisi uudessa mallissaan.
Kun naapurin vaimot saavat kuulla, että uusi ihmislapsi on taas maailmaan ilmestynyt, tulevat he kiireesti sitä ja sen saajaa katsomaan ja tuovat tullessaan pikku tulokkaalle kaikenlaisia lahjoja: huivia ja vaatetta sekä verkaa ja pieniä lasihelmiä, joilla äiti voi pienoisen kietkamen koristella, antavatpa vielä rahaakin, vielki-teihk, velkarahaa, kymmenen, viisitoista, parikymmentä kopeekkaa, jotkut hyvät sukulaismuorit puoliruplasenkin.
Kietkam, kätkyt, on pienokaisen olisijana pitkät ajat. Se on oikea lappalainen lapsenkehto, puunkoperosta ja nahoista laitettu. Itse isäukko kovertaa petäjästä pienen keveän ruuhen, kuin pikkuruisen ahkion, ja asettaa sen pääpuoleen, joka vastaa ahkion keulaa, pari suojavannetta. Äiti sitten laittaa kietkamen valmiiksi: päällystää kokonaan ohuella, ruskeaksi värjätyllä parkkinahalla, koristelee ja nauhoittaa. Pääpuolen vempeleille vedettynä muodostaa nahka lapsen päätä suojaavan koperon, ja ruuhen reunoissa sekä jalkapuolessa on pehmeät karvaiset vasannahka-kaistaleet, joilla pieni peitetään. Koperon reuna on kirjonauhoilla, helmillä ja kirjavilla verkatupsuilla koristeltu, ja jalkapuolesta pään suojuksen etureunaan ulottuu yli kietkamen kolmiosainen, korea, palmikoitu sierr-labtshi, leikkinauha, johon lapsen iloiksi, kun se rupeaa ymmärtämään, ripustellaan kaikenlaisia helyjä: renkaita, lasihelmiä, pikkutiukuja, vanhoja kellonrattaitakin. Samalla niiden helinä ja kilinä, samoin kuin kietkamen pohjaan leikatut ristitkin, suojelevat lasta pahoilta voimilta.
Jängältä kerää lappalainen valkeata suosammalta, saungal, jota käyttää kietkamessa pehmikkeenä. Riepuja vain panee äiti sammalen peitoksi, taikka talvella pehmeän vasannahan, ja riepuihin käärii hän pikkuvauvansa. Reunojen nahkakaistaleilla peittää äiti lapsen ja kuroo sitten kietkam-karstokilla, kätkytremmillä, jonka pujottelee reunoihin kiinnitettyjen silmukkain lävitse, kaistaleet tiukasti lapsen peitoksi, käärien jalkapuolen vielä ympäriinsä jalkaremmillä. Ja niin on pieni koltta asuinkoperoonsa sonnustettu, ettei pääse sieltä omin voimin tikahtamaankaan. Pieni pyöreä näköpää vain nenän nypykköineen ja ruskeine silmineen katselee kummastellen nauhojen lomitse ja raskaiden nahkojen alta ihmeellistä maailmaa.
Lappalaisen kietkam onkin mitä käytännöllisin kätkyt. Se on niin kevyt, että äiti saattaa sitä semmoisenaan hyvin liikutella ja kanniskella. Kotipirtissä hän sitä kiikuttelee polvillaan, ja kun kietkam rupeaa kovin levottomana ääntelemään, avaa hän povensa ja työntää rinnan koperon alle, taikka ripustaa kietkamen nuoralla katosta riippumaan ja siinä kiikuttelee, kunnes koperon asukas tyyntyy. Rauhallisena ollen saattaa kietkamen hyvin asettaa vaikkapa lautsalle taikka arnis-sajeen taikka mihin tahansa. Silmivaate vain pannaan kasvojen peitoksi, etteivät sääsket pääse puremaan. Jalkamatkoilla kantaa äiti kietkamen selässään, levähtäessään sitten ripustaen sen puunoksaan taikka asettaen seisomaan kiven tai kannon varaan. Ja kalaretkillekin voi vaimo kietkamen ottaa mukaansa: pistää vain veneen kokkaan pystyyn ja asettuu itse soutamaan. Talviretkillä taas sidotaan kietkam taljoihin kierrettynä ahkion keulaan, niin että kasvot ovat äitiin päin, joka ahkiossa istuu ajajana. Eikä tule pienen talvimatkailijan kovilla pakkasillakaan kylmä, niin on se karvaisiin nahkoihin kääritty kuin metsänpentu, kasvotkin suojattuina vaatteella, ettei viima koske. Levähdyspaikoissa äiti vain avaa kietkamensa, ruokkii ja hoitelee, sonnustaa sitten jälleen kiinni ja pistää kinokseen pystyyn tulen loimuun lämmittelemään.
Lapsen kastamisella ei pidetä niin kiirettä. Jos lapsi sattuu syntymään kesämailla, niin vasta talvikylille palattua viedään hänet papin luokse. Monesti myös, jos saapuvilla sattuu olemaan joku kirjamies — sotapalveluksessa ollut taikka muuten kirjalle opastunut — toimitetaan pyhä tehtävä vain kotona. Kirjamies kastaa lapsen, panee pyhän ristin kaulaan, ja kummeina on joku sukulaismies vaimoineen. Nimeksi annetaan se nimi, minä päivänä lapsi on syntynyt, taikka jos se ei sovi sukupuoleen, otetaan poikalapselle seuraava nimi edestäkäsin, tyttölapselle seuraava jälkipuolesta.
Venäläisestä kalenterista ovat koltat saaneet ristimänimistönsä ja sen
oman ääntämisensä mukaan muodostelleet. Niin on heillä miehiä semmoisia
kuin: Elj, Evvan, Ehrem, Hoomes, Illep, Issak, Ivtsa, Jaahk, Javgar,
Jermij, Joohmi, Kaurel, Karppi, Koaistje, Kotraht, Laur, Luihk,
Mahtvej, Meetrej, Mihkal, Miikla, Moissej, Oakka, Oski, Olsander,
Olssi, Peaht, Pedar, Poavel, Reehk, Semman, Sergej, Teahpan, Tem,
Vaisk, Uontrej, Ärhip. Ja naisen nimiä: Annj, Ellj, Iirisk, Kaht,
Kaisj, Maarj, Nastj, Oaijes, Ohklem, Ohkemij, Taarj, Vaarvan, Veara.
Kumminlahjaksi antaa isäkummi ristilapselleen, sitten kun se on kasvanut isommaksi, poron, ja äitikummi kutoo sukat ja vanttuut. Ja lapsen oma isäkin, kun pienoinen saa ensimmäisen hampaansa näkyviin, iloissaan nimittää hänelle vaatimen, painn-aldun, hammasvaatimen, jonka vasta syntyvät vasatkin lapsi saa nimikoikseen.
Mutta jo toisella vuodellaan, parivuotisena, saa pieni koltta tuntea ensi kerran tämän maailman kovuutta: hänet pakotetaan luopumaan parhaimmasta ravinnostaan. Äidillä on jo toinen tuntemuksissa, ja siksipä hän armottomasti heittää ressunsa ja lähtee monipäiväiselle matkalle, talvella pitkälle Jäämeren rannan retkelle, taikka poropaimenten luokse erämaihin, syksyllä taas miesten mukana porojen erotuspaikkaan. Ja kun äiti taas palaa kotiin, on pikku koltta tavallisesti jo alistunut kovaan kohtaloonsa, eikä enää muistakaan mieluisinta ruokailupaikkaansa, vaan pistelee niinkuin muutkin pirtin asukkaat kalaa ja poronlihaa kaaralta, ryypiskelee rasvaista lientä ja särpää lasimäärin teetä. Mutta jos pahaisella peskiniekalla ei ole kilpailijaa tulossa, saattaa hän pysyä äidin suosioissa ja ravinnoissa aina kolmivuotiaaksi, jopa vanhemmaksikin.
Mutta surkeimmin käy niiden pikku raukkain, jotka vallan pieninä kokonaan menettävät oman vaalijansa. Silloin täytyy jopa viikon vanhankin ihmistaimen ruveta totuttelemaan aikaihmisten ravinnoille: teetä ja leipäpurua työnnetään kietkamen asukkaan kitisevään suuhun, pistetään siihen kalaa ja poronlihaa ja makeaa poronydintä, jopa tuota terveellistä ja voimakasta, lihakeitosta kuorittua rasvaista lientäkin. Mutta ei pieni lapsi, vaikka metsäneläjäksikin syntynyt, tahdo hyväksyä heti näin liikanaista hyvyyttä. Tavallisesti se kuolee pois tästä yltäkylläisyyden maailmasta.
— Kurkkutauti tuli ja surmasi pienen sekä vei äitinsä luokse, sanovat hyväntahtoiset hoitajat.
Onhan pienellä metsänväellä kurkkutauteja jos muitakin. Heitä eivät ole oppineet lääkärit hoitelemaan, eikä sairaaloista ole kuultu puhuttavankaan. Itse vain omassa keskuudessa keinotellaan niillä tiedoilla ja taidoilla, joita on metsäläiselämässä opittu, koetetaan parannella ja lievitellä lapselta "kurkkutauteja" ja päänkipuja, korvanpakotusta ja hampaankolotusta, vatsanvaivoja, yskää ja vilustumista.
Kurkkutauteihin hienonnetaan tulikiveä, liitua ja suolaa, sekoitetaan pulveriksi ja luuputkella puhalletaan kipeään nieluun, ja kun päätä kivistää, noudetaan märkää savea ja sidotaan otsalle kääreeksi. Korvanpakotus heittää, kun jääkappale kääräistään huiviin ja sidotaan korvalle; pakottavaan hampaaseen painetaan taas palavan taulan kappale, pannaanpa se joskus kivistävään korvaankin. Mutta vatsanväänteisiin annetaan karhunsappi- ja pippuriviinaa, jota saadaan Kuollasta. Yskää parannetaan suolalla — hienoa suolaa vain sormella hivaistaan kurkunpäähän ja kitalakeen. Vilustuneelle annetaan lämmin viinaryyppy. Mutta jos pienellä on umpitauti, puristellaan saippuasta teräväpäinen pulkka, joka työnnetään peräsuoleen, joka pian kyllä antaa vastauksen.
Näitä tällaisia pieniä kipeyksiä, jotka eivät ole kuolemaksi, saatetaan kyllä parannella, mutta oikeille jumalan sallimille sairauksille ei mahdeta mitään. Jumala ottaa pienen pois. Ja se tapahtuukin koltanmailla usein. Moni pieni elämänsä ensi taipaleita asteleva ihminen, vastaiseksi poropaimeneksi taikka kotipirtin raatajaksi aiottu, saakin leposijansa jossakin metsäjärven rannalla.
Koltta ei ole kovin puhtautta harrastava eikä lapsiaan liiaksi saippuoilla ja pesuvesillä kiusaa. Pientä rintalasta kyllä alussa joka päivä ahkionmuotoisessa pesukaukalossa huuhtaistaan, mutta sitten isompana ei heidän puhtaudestaan paljoakaan välitetä. Saavat itse pesasta kasvonsa ja kätensä, jos haluavat. Niinpä ovatkin pienet kolttavesat usein hyvinkin tuhruisen näköisiä, niinkuin ainakin takanporossa rypevät tuhkimukset ja kaikissa mutarapakoissa kahlailevat paljaskinttuiset vekarat, joihin milloin mistäkin tuherruspaikasta on kaikenlainen ryönä ja rokahdus tarttunut. Niin näkeekin hyvin useasti lapsia, joiden kasvot ovat ruvissa ja rohtumissa, ja vielä useammin sellaisia, joiden koko pää on rupikaarnan peitossa. Monen tytön ja isonkin pojan pää on niin kokonaan visvaiseen rupeen kaarnoittunut, ettei tukalla juuri ole sijaa. Kun he kasvavat isommaksi, ja kaarna karisee pois, jää pää melkein paljaaksi. Siksipä onkin moni koltta, naispuolinenkin, jo pienestä pitäen paljaspäinen.
Muutamilla koltilla on vielä muuan toinen omituinen vika: he ovat yösokeita, semmoisia kummallisia katsojia, jotka näkevät kyllä kirkkaalla päivällä, mutta heti kun tulee hämärä ja pimeä, ovat aivan upposokeita. Lappalaiset luulevat tämän vian johtuvan siitä, että lapsi on heti synnyttyä viety takkavalkean ääreen, jolloin kirkas valo on heikot silmät häikäissyt. [Yösokeus muuten on Lapissa jotenkin yleinen. Luullaan sen johtuvan kirkkaiden keväthankien häikäisystä.]
Isät veistelevät leikkikaluja lapsilleen, pieniä leikkiporoja, sirr-puozia, ahkioita ja mäenlasku-kaukaloita sekä suopungeita ja muita mielitavaroita. Tyttärille ompelevat äidit pieniä tilkkupusseja, tuohirasioita ja sirr-päärniä, "leikkilapsia", pieniä puupalikoita, joiden päälle puetaan nukenvaatteet ja niitä pikku kietkamessa soudatellaan. Isommat lapset kykenevät jo itsekin leikkivehkeitään veistelemään ja ompelemaan. Pojat tekevät tuohesta pikku veneitä, joita järvenrannassa uittelevat, vuoleskelevat jousipyssyjä ja valmistelevat nuorapäisiä vihpps-keppejä, joilla pitkiä nuolia korkealle ilmaan lennättelevät. Ja tytöt askaroivat kesällä ulkona käpylampaiden ja pikku porojen kanssa.
Talvella kun asutaan yhdessä, on lapsilla hauskaa. Silloin koko joukolla ollaan kylänlaidassa mäkeä laskemassa pikkuahkioilla ja pesukaukaloilla, suksilla, laudanpalasilla ja pelkällä peskinhelmallakin. Taikka ajetaan niinkuin aikaihmisetkin pororaidolla. Toiset ovat poroja ja toiset poromiehiä. Porot pitävät poronsarvea otsassaan ja laukkaavat ympäri kenttää, poromiehet juoksevat jäljessä ja tavoittelevat heitä kiinni suopunkiaan viuhautellen, ja kun porot on saatu kiinni, valjastetaan ne pitkään raitoon ahkioiden ja pesukelkkojen eteen. Sitten mies joka ahkioon, ja siitä huutaen ja meluten ajamaan pitkin kylän raittia, niinkuin ainakin aikamiehet parhaana laskiaispäivänä.
Mutta pienet lapsenressukat, jotka eivät vielä kykene muiden mukana ulkona reuhaamaan, saavat aherrella kotipirtin permannolla. Käypä heille väliin niinkin surullisesti, että yksinään kotona häärivä äiti, ulos asioille lähtiessään, sitaisee lapsensa jalkaan nahkaremmin, jonka toisen pään kiinnittää lautsan patsaaseen. Ja siinä saa pieni liekaan pantu vanki pitkät ajat ypöyksinään parhaansa mukaan aikaansa kuluttaa.
Isot lapset taas eivät talvikylässä asuttaessa enää joudakaan koko päiväkautta pororaidoilla ajelemaan eikä mäessä rehkimään. Heidän pitää istua osa päivästään koulunpenkillä, ummikkovenäläisen opettajan johdolla oppimassa venättä sekä puhumaan että kirjoittamaan, lukemaan ja lukua laskemaan. Oikein ylpeillen näyttelee kolttapoika koulussa tuherrettuja kaunokirjoitusvihkojaan ja ynnä-laskuharjoituksiaan, ja ihastellen isä ja äitikin katselevat poikansa suurta oppia. Että mikä siitä lapsesta voi tullakaan, kun nyt jo noin osaa!
Paitasillaan taikka pahainen kolttu päällä, paljain kintuin pienet lapset useinkin kesäkentällä juosta kipittelevät. Ja avopäin. Isommilla pojilla on housut jalassa, takkikin päällä, ja tytöillä hameet, röijyt, huivit niinkuin aikaisillakin. Jo kolmen, neljän vuoden vanhoina, kun rupeavat kykenemään kenttiä laukkomaan, saavat pojat omat housunsa. Mutta isotkin pojat, samoinkuin monesti aikamiehetkin, häärivät kesäisin kotikentällä avopäin, paksu tukka vain pään peittona. Pikku tytöillä on tukka takana palmikolla, samoin isoillakin, mutta heillä on jo päänpeittona otsalla perevesk. Neljän-, viidentoista ikäisenä isompikasvuiset tyttäret sen jo päähänsä painavat ja lukeutuvat aikaihmisiin, mutta pienikokoiset turjakkeet odottelevat 16-17 ikävuoteensa asti. Silloin jo myöskin tyttäret hankkivat sormuksiakin sormiinsa ja renkaat, piellji-pilttikit, korviansa koristamaan. Neljin, viisin sormuksin monet koreiluhaluiset niejtat upeilevat, ja nuorilla vaimoilla on niitä väliin kuusin, seitsemin, kihlasormuksen, porutshenni-suormaksen, lisäksi. Ja vanhoina muoreinakin vielä kannetaan ohuita litteitä koristeltuja hopeaisia korvarenkaita, joissa useasti on lisäkoristeena ja taikakaluna vielä pieni valkea taikka ruskea joutsenen tai hanhen untuvatukkonen, otettu linnunselästä, pyrstön juuresta.
Lappalaiseen raadantaan täytyy lasten, niin tyttöjen kuin poikienkin, jo pienestä pitäen tottua sen mukaan kuin kykenevät. Heti kun he rupeavat jaksamaan, saavat he lähteä kalajärvelle nuottavenettä soutaa kiskaltamaan, ja kotipirtissä on heidän istuttava verkonkäpyä käyttelemässä. Talvella taas on toimena porojen hoito ja porolla ajaminen sekä kaikenlaiset lapinkansan talviset askareet.