Kolttain mailta: Kansatieteellisiä kuvauksia Kuollan-Lapista

KOLTTAIN MAILTA

Kansatieteellisiä kuvauksia Kuollan-Lapista

Kirj.

SAMULI PAULAHARJU

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1921.

SISÄLLYS:

1. Kolttain maille. 2. Suomalaisia uudisasukkaita Kuollan-Lapin sydänmaissa. 3. Kuollan-Lapin syrjääneistä ja samojeedeista. 4. Koltat ja heidän tarinansa. 5. Kolttain asuinpaikat. 6. Kolttain rakennukset. 7. Kalastuksesta. 8. Metsästyksestä. 9. Poronhoidosta. 10. Porojen varasteleminen. 11. Lampaanhoito. 12. Ruokatalous. 13. Naiset käsitöissä. 14. Miehet askartelemassa. 15. Kesäpäivä koltan asunnolla. 16. Oikeauskoinen koltta. 17. Vanhan uskon peruja. 18. Häätapoja, perinnönjakoja ja perhe-elämää. 19. Lastenhoidosta. 20. Taudit, kuolema ja hautaaminen. 21. Kolttain kielestä ja kansanrunoudesta.

ALUKSI.

Jo kesällä 1910 jouduin ensi kerran kosketuksiin Venäjän lappalaisten, kolttien kanssa. Seurasin silloin insinööri J.H. Luoman johtamaa retkikuntaa, jonka toimena oli Suomen ja Venäjän välisen rajan uudestaan avaaminen ja puhdistaminen Kuhmoniemen seuduilta aina Patsjoen taakse, Norjan rajaan asti. Tavattiin siellä, Tshyosadshe-tunturin takana, kolttaukko, Ontrei Fofonov, joka asui lähellä Suomen rajaa, Madzas-jaurin rannalla, ja hänen talossaan vierailtiin yökausi sekä taas paluumatkalla istuskeltiin sateinen iltapäivä kastuneita vaatteita kuivaillen. Silloin tein jo ensimmäiset kohtalaiset muistiinpanoni ja otin ensimmäiset kolttakuvani.

Ja rannatonta kolttien erämaata saatiin Lapin korkeilta rajatuntureilta joka päivä katsella, ja nähdä yksinäisten savupatsaiden kohoavan sen salaperäisistä metsistä.

Lappi otti rajamiehen silloin melkein lumoihinsa.

Vasta vuosien päästä, kesällä 1914, pääsin uudelleen Lappiin ja kolttien maille. Silloin sain Suomalais-ugrilaisen Seuran ja Antellin valtuuskunnan matkarahoilla tehdä kesäkautisen retken Suonikylän ja Nuortijärven kolttien asuma-alueille. Matka kävi Inarinjärven kaakkoiskulmasta, Nellimistä, Sulkus-jaurin kautta yli rajan Puoldzig-jaurille ja sieltä sitten Luttojoen pohjoispuolella olevia suuria ja pieniä erämaajärviä ja jokia, jänkiä, sydänmaita ja tuntureita Suonikylään, kolttien talviseen asumapaikkaan, ja sieltä edelleen Lutolle, Tshuörve-jaurille. Täältä taas laskin suurta Luttoa läpi Vuolu-jaurin mahtavalle Nuortijärvelie ja Tuulomalle.

Nuortijärveltä kävi paluumatka takaisin Tshuörve-jaurille, ja sieltä taas halki Luton eteläpuolisten erämaiden ja suurien tunturi-järvien. — Loun-jaurin, Vuenni-jaurin, Kallu-jaurin — monia kymmeniä virstoja tiettömiä selkosia pitkin. Ja sitten taas poikki Luton pohjoisille sydänmaille ja sydänmaajärville, Nevsi-jaurille, Kallu-jaurille, Tshuokkel-jaurille ja viimein Madzas-jaurille, Fofonovien kesäkentille. Madzas-jaurilta palasin rajan ylitse Suomen puolelle, Sulkus-jaurille ja Inarille.

Tämän koltanretken tuloksia ovat enimmät seuraavan esityksen tiedoista ja kuvista.

Mutta olen sitten jälkeenpäinkin muutaman kerran saanut kolttatietojani verestellä ja lisäillä. Niinpä vapaussotavuonna 1918 jouduin koko kevät- ja kesäkaudeksi maamme koillisille kulmille Kuusamoon ja Kuolajärvelle. Siellä sain tutustua Kuollan-Lapin eteläisiin kulkureitteihin, koillisten erämaiden korpijokiin, ja paikkakuntalaisilta sekä rajan takaa, Muurmannilta, saapuvilta "yliloikkareilta" karttui monia tietoja Akkalan ja Imandran, Hirvasjärven, Nuortijoen ja Jaurujoen koltista ja rajantakaisista suomalaiskylistä. Sain siellä myöskin hauskoja lisätietoja Kuollan- Lapin sydänmaissa asustelevista syrjääneistä.

Ja viimeksi, kesällä 1920, sattui haastateltavakseni muuan nuori kolttalaismies, nuortijärveläinen Risto Ahkila, joka palveli vapaaehtoisena sotilaana Lapin rajavartiossa Rovaniemellä. Hän oli kotoisin Imandralta, Akkalasta, mutta oli jo nuorena joutunut Nuortijärven kolttien joukkoon ja siellä tutustunut, paitsi nuortijärveläisiin, myöskin Suonikylän, Petsamon ja Kildinskin kolttiin ja heidän elämäänsä. Hänellä olikin muistissaan koko joukko kansansa tarinoita ja taikoja, tapoja sekä uskomuksia.

Kuollan-Lappia koskeva kirjallisuus on vielä jotenkin vähäinen verrattuna muita Lappeja käsittelevään kirjallisuuteen. Tämän laajan maan suurissa asumattomissa erämaissa ovat vain harvat tutkijat käyneet, ja hyvin vähän tiedetään sen alkuperäisistä asukkaista ja heidän elämästään. Tähän niukkaan kirjallisuuteen pyytää osaltaan liittyä allekirjoittaneenkin esitys ja samalla olla jonkunlaisena muistomerkkinä pienelle erämaan kansalle, joka aikojen vieriessä vähitellen kuolee ja katoaa kansojen joukosta.

Oulussa toukokuulla 1921.

Samuli Paulaharju.

1. KOLTTAIN MAILLE.

Lappi! "Leivätön Lappi"! "Kota-Lappi"! Merkillisen kansan, "Sabmekansan", ihmeellinen kotimaa. Tuhatlukuisten porotokkien ja suurien susilaumojen ja suunnattomien sääskiparvien ääretön erämaa. Mahtavien noitien ja velhojen maa, kansanrunojen kuulu "Tuli-Lappi", johon entisaikaan etelän tietäjät matkustivat mahtiaan lisäämään ja sitten ihmeellisellä noitakyydillä halki ilmojen huimasti kiisivät takaisin kotitanhuilleen.

Paljon kuultu maa, vaikka vähän nähty.

Mutta niin hartaasti haluttu nähdä.

Kenpä ei olisi mielinyt itse kerran päästä tuohon ihmeelliseen sadunomaiseen maahan, jonka pelkkä nimikin jo niin omituisesti sykähdyttää, maahan, jossa Seitsemän veljeksen Taula-Matti rannattomilla, heiluvilla hetteillä ja pirisevillä, porisevilla rämeillä merkillisiä kurkijahtiaan sivakoi ja kuuli kummaa noidannuolien suhahtelua, salaperäiseen maahan, jossa kesäisin vallitsee miltei ikuinen taivainen valo ja talvisin taas on melkein lakkaamaton pohjaton pimeys ja vain kuutamo niin kumman kirkkaana hohtaa taikka pohjoisella taivaalla levottomat ruijantulet tulisina käärmeinä sähisten kiemurtelevat kohti korkeata avaruutta.

Paljon on Lapista, ainakin Suomen-Lapista jo kirjoitettu, ja monet tutkijat ovat käyneet sen ristiin ja rastiin. Samoin Ruija ja Ruotsin-Lappikin on tunnettu.

Mutta itärajan takaisesta Turjasta, Venäjän-Lapista, Kuollan-Lapista, ei paljon tiedetä. Vähän on Turjan tunturimaissa käyty, ja verrattain vähän sieltä kerrottu. Ja useimmat näistä kertomuksista ja kuvauksista ovat jo aikoja joutuneet unohduksiin.

Niin että tämä koillisen-kulmainen vierusmaamme ja sen kansa on meille melkein yhtä tuntematon kuin mikä tahansa kaukomaa kansoineen. Ja nyt kuitenkin tästä suuresta tuntemattomasta maasta muuan osa, Petsamonmaa, pieni luoteiskolkka,on Tarton rauhassa liitetty meidän maamme yhteyteen.

Ja Kuollan-Lapin kartta!

Se on miltei yhtä hatara kuin Afrikan musta sydänmaa. Vain asutut rannikot ja rantakylät on tarkemmin merkitty, mutta suunnattoman sisämaan seudut ovat melkein tuntemattomia maita, joista kartta ei paljoa tiedä. Ja sen, minkä tietää, tietää useinkin väärin. Niinpä mahtavan suuret sisämaan järvetkin, Imandra, Ump-jaur, Lu-jaur, Kolvitsajärvi ja Nuortijärvi, on vain osapuilleen oikein merkitty. Mutta sitten on suurissa käymättömissä erämaissa vielä monia mahtavia tunturientakaisia järviä, siintäviä selkiä, joista kartta vain nimeksi tietää: umpimähkäinen sileäreunainen siniläiskä on vain merkitty nimen ympärille. Ja monet suuret selät ovat vielä aivan tuntemattomina tunturiensa piiloissa ja odottavat "löytäjäänsä" sekä pääsyänsä kartalle eloa antamaan, kuten antavat eloa Lapin suurenmoiselle luonnolle. Pikku järvet ovat kartalle aivan ylivoimaisia, ja useat joet juoksuttaa se aivan vääriä teitä. Ja lappalaisten suuret talvikylät, sydänmaiden kätköiset asuntoyhtymät, on kartantekijä useasti sijoittanut aivan vääriin paikkoihin. Sitten lopuksi kartassa mainitut nimetkin ovat monesti varsin merkillisiä väännöksiä alkuperäisestä nimestä.

Niinpä käykin, että Kuollan-Lapin kävijä, joka kartta kädessä lähtee tunkeutumaan Turjan äärettömiin erämaihin, kulkee kuin löytöretkeilijä kokien tavantakaa yllätyksiä. Milloin odottamatta avautuu eteen aivan tuntematon siintävä selkä, milloin taas paiskautuu tielle poikkipuolin leveä virta, milloin saa aavistamattaan kiivetä taivasta tavoittelevalle tunturille. Kuollan-Lapin erämaiden matkaaja saakin taivaltaa itse parhaansa mukaan karttaa rakennellen.

Kuollan-Lapin kartan epätarkkuudesta seuraakin, että se näyttää niin tyhjältä ja autiolta, kun sitävastoin rajan tällä puolen, Suomen kartassa, on kyllä eloa: järviä ja jokia ja tuntureita ja niiden nimiä on ihan vilisten. Saattaisipa outo luulla, että niinkö ovat vierekkäiset maat kummallisesti erilaisia, niinkö merkillisesti raja vaikuttaa.

Mutta samankaltaista on maa kahden puolen, ei ole kyennyt punainen rajaviiva maan luontoa muuttamaan, vaikkakin se on kyennyt eroittamaan kansan ja kehittämään sen erilaiseksi. Samaa Lappia, samaa mahtavaa tunturien maailmaa, samaa suunnattomien jänkien maata, samaa lukemattomien järvien seutua on rajan kahden puolen. Keskeytymättä jatkuu Suomen-Lapin luonto rajan itäpuolelle kauas Kuollan-Lappiin ja ulottuu aina Imandralle, Ump-jaurille ja Lu-jaurille asti. Siellä vasta alkavat maisemat vaihtua mahtavaksi Itä-Kuollan ylätasangoksi, josta yksinäiset tunturit ja vuoret, "uaivit" ja "urtit", siellä täällä kohoavat. Täällä tunturien ja vuorien välissä on lukuisia järviä, ja ylätasangolta virtaa suuria jokia sekä Jäämereen että Vienanmereen. Pohjoiseen laskevista joista suurimmat ovat Voronje, Harlovka ja Jovk-jok, itään Ponoi sekä etelään Umba ja Varzuga. Kaikki ne alkavat samalta suurelta sisämaan järviylängöltä, Ump- ja Lu-jaurin seudulta, jopa aivan läheltä toisiaan, Ponoikin, joka on koko seudun suurin joki ja virtaa halki puolen niemimaata. — Valtavia ovat myöskin länsipuolen virrat, Lutto ja Nuorti, jotka saavat alkunsa Suomesta ja vetävät lisävesiä monista suurista järvistä — Lutto esim. Madzas-, Njannam-, Akku-, Vuenni- ja Loun-jaureista sekä Nuortijoki Hirvas- ja Taivijärvistä — ja sitten Nuortijärvestä alkaen mahtavana Tuulomana laskevat Jäämereen. Suuri Imandra taas laskee Nivajokea Kannanlahteen, mutta Imandran pohjoispuolella olevat isohkot järvet, Guolle-jaur ja Murd-jaur, virtaavat Kuollajokea myöten Tuulomaan ja Kuollanvuonoon.

Muistuvatpa Taula-Matin tarinat mieleesi, kun joltakin korkealta rajatunturilta, Vaatsimenoaivelta, Leivoaivelta, Lintuselältä, Nuorti- tai Korvatunturilta, Talkkunaoaivelta, Tshyosadshelta tai Kondosadshelta katselet itää kohden Kuollan-Lapin äärettömiin, silmänkantamattomiin erämaihin. On siinä edessäsi heiluvaa hetettä, jänkää ja aapaa, joilla Taula-Matti saattaisi kurjenpesiä etsiä, on metsäisiä kankaita ja vaaroja, on järviä ja jokia, ja sitten ylinnä kaikkia rajattomat tunturijonot pitkin taivaanrantaa, hohtavina, lumipeitteissään kimaltelevina, monikymmen-, -satalukuisena rykelmänä vierekkäin, rinnakkain, toinen toisensa sivulta ja takaa kurotellen. Ne antavat taivaita tavoittelevassa, jylhässä ylevyydessään, majesteetinisessa suuruudessaan koko näköalalle mahtavan, juhlallisen tunnelman. Ja kun sydänyön vaisusti punoittava aurinko hiljalleen painuu pohjoiseen ja koskettelee kaukaista taivaanrantaa kuin varatakseen uutta voimaa, uutta taivaista kiertomatkaa varten, hehkuu koko tunturien mahtava piiri vienossa pehmeässä sinipunervassa, ja järvien ja soiden ylle laskeutuu hallava auer, joka aamutuulen herätessä hiljalleen sinne tänne liikehtii, kuin levottomien henkien ajelemana. Levätessäsi yötulilla tunturin alla kuulet ja kuvittelet, kuinka Lapin sumuinen, salaperäinen korpi yöttömänä yönä pitää keskusteluaan. Korpi haastelee omalla tavallaan, korven näkymättömät henget vaihtavat ajatuksiaan, ja olet tuntevinasi, että kymmenet, sadat, tuhannet silmät vartioitsevat sinua, ja sadat, tuhannet korvat kuuntelevat jokaista rasahdusta, mikä liikkeistäsi syntyy. Taikka kuin koko korpi yhtenä suurena kummastelevana silmänä katsoisi sinua ja herkkänä korvana kuuntelisi.

Tunnet todellakin, että Lapin erämaa-luonnossa on lumousta ja tunturimaailmassa taikaa.

Ei Lapin erämaihin leikiten matkata, eikä tunturimaiden tutkija suinkaan huviretkellä liiku. Pitkä ja hankala on matka Lappiin, ja pitkät ja vaivalloiset ovat Lapin tiettömät taipaleet. Lappi pelästyttää pian ja palauttaa takaisin semmoisen matkamiehen, joka on vain huvikseen sen erämaihin tunkeutunut. Tunturien ja korpien haltia ei sellaisia kävijöitä hyväksy eikä saata heitä oikeaan Lapinhenkeen, vaan tuo heille heti esille Lapin nurjat puolet.

Monia teitä voidaan suunnata kulku Kuollan-Lappiin, mutta pitkät ja perin hankalat ovat kaikki. Voit matkata Inarin kautta: on edessäsi suuret erämaat, saatat suunnata retkesi Sodankylän halki: taas erämaat edessäsi, taikka voit kulkea Kuolajärven kautta, ja taaskin ovat määrättömät erämaat puhkaistavina.

Inarin kautta kulkien pääsee lapinkävijä maantietä myöten aina Inarinjärvelle asti, Kyrönkylään, jopa siitäkin edelleen muutaman kilometri-kymmenisen uutta, rajalle vievää Kyrön—Petsamon tietä myöten, joka valmistuttuaan saattaa matkamiestä kuljettaa Patsjoen vartta Tölleviin, lähelle Boris-Glebiä ja siitä itään, poikki tunturien Petsamonvuonolle. [Kyrön—Petsamon maantienpituus on 20 9 km. Matkalle on jo rakennettu seuraavat majatalot: Könkäänjärvi (15 km Kyröstä), Mustola (10 km edellisestä), Virtaniemi (20 km ed.), Nautsjoki (29 km ed.), Höyhenjärvi (19 km ed.), Pitkäjärvi (26 km ed.), Salmijärvi (26 km ed.), Töllevi (19 km ed.), Tunturimaja (20 km ed.), Vuorema (12 km ed.), Petsamo (21 km ed.).]

Mutta saattaa Venäjän-Lappiin pyrkijä käyttää myös venekyytiä pitkin isoa Inaria ja Patsjokea Norjan puolelle Kirkkoniemeen, josta jäämerihöyryillä pääsee itään, Kuollaan, Ponoihin ja vaikka ympäri niemen, Kannanlahteen. Patsjoen varrella saa soutaja tavata sekä suomalaisia uudiseläjiä että lappalaisia.

Mutta jos tahtoo tunkeutua heti Kuollan-Lapin sydänmaihin, niin silloin on mentävä Inarinjärven kaakkoiskulmasta, Nellimistä, Sulkusjärvelle ja siitä rajan taakse Puoldzik-jaurille. Siellä joudutaan heti uuden Petsamonmaamme eteläpuolisille erämaille. Jos matka pitää Suonikylää kohden, päädytään soutamaan monet suuret ja pienet järvet: Algaz-jaurit, Karn-jaurit, Kosk-jaurit ja Tshoskpiel-jaurit, Njannam-, Akku-, Tshedkass- ja Nieskem-jaurit ja astumaan niiden väliset, väliin kymmenien virstojen pituiset, päiväkaupoin ja yömäärin marssittavat taipaleet. Ja tiettömiä ovat erämaat. Joitakuita kankailla kierteleviä porojenpolkuja saattaa väliin seurata, mutta useimmiten painetaan vain suoraan halki maiden, poikki soiden, yli vuorien ja vaarojen, yli tunturienkin. [Matkojen pituuksia: Inari—Sulkusjärvi 15 km, Puoldzig-jaurille 7 km, Algaz-jaurille 5 km, Karn- ja Tshoskpiel-jaurille 20 km, Njannam-jaurille 15 km, Akku-jaurille 15 km, Tshedkas-jaurille 20 km, Nieskem-jaurille 50 km, Suonikylään 15 km, Tshuörve-jaurille 30 km, Vuolu-jaurille 10 km, Nuortijärvelle 20 km.]

Voihan Kuollan-Lapin tunturimaille matkata myös vesitietä Luttojokea pitkin, Laanilan majatalon lähimailta, Kaunispään tunturin juurilta saa suuri Lutto syntynsä, ja pienenä tunturipurona se siellä vielä tunturien turvissa kiertelee. Mutta laskevat sitä vain matkamiehet, Vienan-Karjalan simpukanetsijät, ja jopa tekivät takavuosina viinasaksat juomannoutoretkiä Luttoa alas aina Jäämerenrannan Kuollaan asti. Monet ovat Luton kosket ja könkäät, ja sauvoimin sekä köysin täytyy useat niistä sekä laskea että nousta; joenrannat ovat alituista asumatonta korpea. Vasta pari penikulmaa Suonikylän alapuolella, Tshuörve-jaurin suulla, 8-10 penikulmaa suoria teitä Suomen rajalta, tapaa ensimmäisen eläjän, uudisasukkaan, Hulkko-Pekon. Kohtaapa samalla järvellä jo jonkun lappalaisenkin, ja toisia vähän alempana, Vuolu-jaurilla, josta on vielä pari penikulmaa mutkittelevaa Luttoa soudettava, ennenkuin ollaan Nuortijärvellä.

Mutta kaikkein suurimmat, synkimmät ja rannattomimmat erämaat joutuvat matkattaviksi lapinkävijälle, joka Sodankylän kautta käy Kuollaa kohden pyrkimään: sadat kilometrit aivan tietöntä kiveliötä. Mutta venekyydillä saa kulkea melkein koko matkan: Kemijokea Kemijärveltä Pelkosenniemeen, Saukoskelle, Martinkylään, sitten Vouhtujokea Sotataipaleelle, Sotajokea alas Nuortijoen latvoille ja Nuortia alas suurelle Nuortijärvelle. [Kemijokea Kemijärveltä Pelkosenniemeen 50 km, Saukoskelle 60 km, Marttiin 47 km, Vouhtujoen suuhun 43 km, Vouhtujokea Teiskuriin 17 km, Sotataival 3 km, Sotajokea 20 km, Nuortijokea rajalle 35 km, rajalta Nuorti-järvelle 100 km.]

Tällä taipaleella ovat mitä lukuisimmat kosket ja vihaisimmat virrat lapinkävijän kärsivällisyyttä koettelemassa. Kemijokikin on jo yläjuoksullaan tavattoman äkäinen; sitten mutkittelee Vouhtujoki vähävetisenä tunturien välissä, ja samoin Sotajoki, joka ensin pajupensaissa piiloteltuaan jo Nuortijokea lähestyessään pauhaa yhtämittaisena kohisevana koskena; Nuortijoki niinikään virtaa monet kerrat ihan vihaisin vaahtopäin. Sauvoimiin ja köysiin täytyy matkamiehen monet kerrat turvautua, ihan katketakseen saa kiskoa ja ponnistaa, niin alas laskiessa kuin ylösnoustessa.

Nuortijoen korpimatkalla saattaa kiveliöiden kiertäjä jo tavata erämaan eläjiäkin, jonkun jokivarren lappalaisen, sekä joen suussa, Nuortijärven rannalla, Nivan pienen suomalaiskylän.

Alas Jäämerta kohden painuttaessa on edessä 8-10-penikulmainen Nuortijärvi, jonka keskikohdalle Lutto laskee lännestä kapean Rippisalmen pohjoispuolella. Mutta edelleen virran mukana vaellettaessa tullaan suuren Tuulomajoen niskaan, joka vihaisella kohinalla alkaa vetää Luton ja Nuortin viljavia vesiä Jäämeren helmoihin. Viisin, kuusin virstoin se yhtämittaisena vuolaana virtana kohisee, kunnes Patunan könkäässä kiihtyy suurimpaan raivoonsa ja heittäytyy korkealta jyrkänteeltä huimasti alas. Sitten se alkaa tasaisesti virrata, vain silloin tällöin kuohahtaen, ja Muurmansuussa, penikulman verran Kuollasta ylöspäin, se täydellisesti tyyntyy ja sopeutuu Jäämeren henkeen. [Matkan mittoja: Nuortijärvi 80-100 km, Nuorajärven Luusuasta Patunankönkäälle 5-6 km, Tuhkaseen 25 km, Kuivakoskelle 15 km, Päiväjärvelle 2 km, Muurmansuuhun 7-8 km, Kuollaan 10 km. Matka Kemijärveltä Sotataipaleeseen, kolmen sauvojan veneellä, kestää n. 3 vuorokautta. Sotataipaleesta Kuollaan n. 5 vuorok., palatessa n. 9 vuorok.]

Nuortijärvi on läntisen Kuollan-Lapin mahtavimpia järviä. Pitkänä, kapeana, moniselkäisenä Nuortijoen laajennuksena levittäytyy se suurena käyriönä etelä-pohjois- ja länsi-itäsuunnassa. Mahtavat, kesälläkin yöpuolelta lumipeitteiset tunturit ja "veivit" kohoavat pitkänä rivinä järven yläosan kahtapuolta, toinen toistaan korkeampina. Komeilee siellä semmoisia suuruuksia kuin 1000 metriä korkea Vuojintunturi ja toiselle tuhannelle kohoutuva Siulutaldi, sekä Tuodash- ja Petshatunturit ja Kuorpos-ueiv. Mutta järven alaosan ääriltä siirtyvät tunturit etemmäksi, kuvastuen taivaanrannalle kaukaisina, metsän yli kaartuvina lumiselkäisinä köyryinä.

Kemijoelta päästään toisiakin vesiteitä Venäjän-Lappiin. Lähdetään Saukoskelta puskemaan Tenniöjokea ylös, Saijan ohitse Tenniöjärvelle. Sieltä on kolmen kilometrin nakkaus Naaliojalle, Tuntsajoen haaraan, ja sitten noustaan Tuntsa- ja Vaatsimenjokia Piekuttamajoelle, josta taas jaloitellaan Norreejoelle ja sitä taas soudetaan Leipijoelle; sitten Juonnijokea myöten Juonniin, pieneen suomalaiskylään rajan takana. Täältä päästään soudellen useita järviä ja lampia Akkalaan, joka on jo suuren Imandrajärven läntisen osan äärimmäisessä pohjukassa. Tämäkin korpimatka on mitä koskisin. Varsinkin Saijalta alkaen saa Tenniönjoen soutaja sauvoa kosken toisensa jälkeen ja toistaan kovemman. Koskisia ja vähävetisiä tunturien kiertäjiä ovat Tuntsa ja Vaatsimenjokikin, samoin Juonnijoki, ja Piekuttama sekä Norree ovat oikein vihaisia ja äkeitä tunturipuroja. [Matkojen pituuksia: Saukoskelta Saijalle 40 km, Tenniöjärvelle 55 km, Naaliojalle 3 km:n vetotaival, Piekuttamalle 30 km, Norreejoelle 25 km, Juonniin Suomen rajalta 50 km, Juonnista Akkalaan 30-40 km.]

Akkalaan päästäessä ollaankin jo kuululla Imandralla, Kuollan-Lapin suurimmalla ja kauneimmalla järvellä. Sillä Imandra on oikea tunturijärvi, jota ympäröivät Kuollan mahtavimmat tunturit. Itäpuolella kohoaa komea Umptek eli Hibinä 1200 metrin korkeuteen ja lännessä sekä etelässä rajoittavat taivaanrantaa monet kymmenet paljaslakiset köyryt. Paikoin on Imandra aivan siintäväselkäinen, parikin penikulmaa leveä, ja pituutta on järvellä perimmästä pohjoisesta äärimpään Akkalan kolkkaan lounaisessa 120-140 km.

Pitkin Imandran ääriä sekä sen pohjoispuolella olevien järvien itärantoja ja Kuollajoen vartta vie ratsutie, ikivanha kulkureitti Kannanlahdesta Kuollaan, ja tien varrella on vanhastaan useita autiotupia ja majataloja, Sasheikat, Jokostrovat, Rasn-jargat, Maaselät, Kitsat. Mutta nykyään ei näitä majaloita enää juuri tarvita. Kuollan niemimaan poikki kulkee kuulu Muurmaninrata aina Jäämeren rannalle, Muurmaniin, vastaiseen suureen Muurmaninrannan satamakaupunkiin saakka, joka on Kuollan kaupungista 8-9 virstaa pohjoiseen. [Rautatiematka Kannanlahdesta Muurmaniin on 268 virstaa.]

Vielä on mainittava pari Kuollan kulkureittiä. Toinen käy Kuolajärven Kurtilta, mihin saakka nykyisin jo maantie ulottuu, pitkin Tuntsajoen ja kauniin Toivantojärven vesireittejä suurelle Koutajärvelle, josta on vain lyhyt maataival Knäsöihin, Vienanmeren Kannanlahden rannalle. Knäsöistä on vielä kolmipenikulmainen soutumatka Kannanlahden kauppalaan, josta edelleen voidaan suuntautua Lapin sydänmaille. [Matkojen pituuksia: Salla—Kurtti 60 km, Kurtilta rajalle 15 km, rajalta Tolvannolle — välillä Tuntsaa, Kilisjokea, Kilisjärveä ja maataivalta — 15 virstaa, Tolvantoa 30 v., Tolvantojokea 20 v., Koutajärveä 40 v., Knäsöintaival 4 v., Knäsöistä Kannanlahteen 30 v.] Toinen vesitie vie, maantiematkan päätyttyä, Kuusamon Paanajärveltä Oulankajokea Vienan-Karjalan Pääjärvelle, sieltä edelleen Kunti- ja Kumajokia Soukelojärvelle, sitten Susi- ja Tutijärvien kautta ennenmainitulle Koutajärvelle. [Paanajärvi 22 km, Oulankajoki 25 v., Pääjärveä Niskankylään 25 v., Kuntijokea Kuntikylään 10 v., Kumajokea Soukelojärvelle 20 v., Soukeloa Ruvalle 11 v., Koutakosken niskalle 20 v., maataivallus 3 v., Susijärvi 15 v., Tuntsajokea 8 v., Tutijärvi 3 v., Tuntsajokea Koutajärvelle, Kanaseen 4 v.]

Kaikkia näitä matkasuuntia on paljon käytetty Kuollan-Lappiin ja Muurmanille pyrittäessä. Varsinkin niinä vuosina, jolloin Muurmaninradan työmiehet sekä rajantakaisten "savottain" tukkilaiset saapastelivat rajan yli edestakaisin, on näillä korpiteillä ollut kulku tavallista vilkkaampaa. Ja salakähmäisten viinasaksain venereitteinä ovat varsinkin Koutajärven ja Nuortin vesiväylät aina olleet. Niitä myöten ovat Vienan ja Kuollan viinat ja pirtut loppumattomina virtoina valuneet rajan tälle puolen. Kemijoen ja Nuortin vesitie, Sotataipaleen eroittama, on jo ikivanhoista vainovuosien ja vihavenäläisten ajoista asti ollut Lapinretkeläisten kulkureittinä. Tätä tietä kiiminkiläispäällikkö Vesainenkin käytti kuululla partioretkellään Kuollaan ja Jäämerelle.

Vaivalloisia korpireittejä kaikki, kestävyyttä ja matkamiehen terveyttä
kysyviä. Siksipä useat Muurmanille menijät kulkevatkin mutkan kautta:
Ruotsin poikki Narvikiin ja sieltä laivalla Ruijan ympäri, toiset taas
Pietarin ja Arkangelin kautta.

Näin kesällä, jolloin vedet ovat vapaina ja maataipaleet jalkaisin kuljettavia.

Mutta talvella, kun joet ja järvet ja jängät ovat silloitetut ja lumi peittää kankaat, on Lapissa liikkuminen paljoa helpompaa. Silloin saattaa peskeihin ja nahkoihin kääriytyneenä ahkiossa istuen päästellä porolla vaikka halki koko niemimaan Ponoihin asti, taikka laskea poikki Kannanlahdesta Kuollaan ja Petsamoon. Pitkien pororaitojen polkema talvitie johtaa Inarista Patsjoen niskalta Suonikylän ja Ristikentän kautta Kuollaan ja sieltä taas halki koko niemimaan, Voroninskin, Leijaurin, Varsinskin, Kuroptejevskin ja Lymbes-sijtin kautta Ponoihin. Talvisia kulkusuuntia on myöskin Kuolajärven Kurtin kautta Koutajärvelle vievä tie, ja sotavuosina Kurtilta suoraan, halki erämaiden Kannanlahteen kulkeva rahtitie, jota myöten Venäjän sotatarpeita tuhansin kuormin kuljetettiin Kannanlahdesta Rovaniemelle. Paljon on myöskin käytetty Kemijoen—Nuortin suuntaa. Sotavuonna 1918 kulkivat sadat punaisetkin sitä myöten Nuortijärven kautta Kuollaan. [Talviteiden pituuksia: Kyrö—Kuolla n. 250 km, Kuolla—Ponoi n. 450 km, Kuolla—Petsamo n. 120 km, Kuolajärvi—Kannanlahti 180 km.]

Kuollan niemimaalla risteilevät talviset raitotiet talvikylältä toiselle sekä osuvat lopulta merenrantojen suuriin liikepaikkoihin. Niinkuin kesäreitit, kulkevat useat talvitietkin suurien vesien seutuja, halkovat järvienselkiä ja noudattelevat jokia taikka jokivarsia ja ojentuvat halki jänkien, kiertelevät tunturien juuria ja pujottautuvat tunturilaaksojen ja kurujen lävitse. Kuollan—Ponoin tie kulkee useasti Jäämerenrannan puuttomien tundraseutujen halki. Tavallisia, asuttujen seutujen valtavia talviteitä eivät suinkaan Kuollan-Lapin tiet ole. Harvaan asuttujen maiden teitä kuljetaan sentään vain niin harvoin. Myrskyt ja pyryilmat monesti ajavat tiet umpeen, mutta tuntureihinsa ja jänkiinsä tottunut Lapin asukas tietää kyllä matkansa suunnan, ja pitkine raitoineen saattaa hän helposti autiolla tundrallakin osua oikeaan, vaikka ei tietä näkyisikään. Tien suunta ja matkan määrä on hänellä päässään ja veressään.

2. SUOMALAISIA UUDISASUKKAITA KUOLLAN-LAPIN SYDÄNMAISSA.

Niinkuin jo edellä on muutaman kerran mainittu, asustaa Kuollan-Lapin laajoissa sydänmaissa useita suomalaisia uudiseläjiä. Siellä he erämaan suuressa yksinäisyydessä elävät joko yksinäisinä erakkoperheinä taikka taas ovat asettuneet pieniksi kyläkunniksi jonkun metsäjärven rannalle. Toiset ovat rajantakaisissa tukkisavotoissa työskennellessään mielistyneet metsänelämään, niin että ovat etsineet sopivan piilopaikan ja jääneet iäkseen korpea raatamaan. Toiset taas ovat Muurmaninrannan kalastusretkillä kulkiessaan kiintyneet taivaltamaansa korpeen ja sinne viimein pysähtyneet ja majansa pystyttäneet. Jotkut ovat "ihmisten ilmoilla" eläessään erehtyneet joitakin pillomuksia tekemään ja sitten niiden seurauksilta ikipäivikseen kiveliöiden kätköihin piiloutuneet. Muutamia taas on ilman aikojaan vain korpi kutsunut niin voimakkaasti, että ovat kotikylänsä jättäneet ja muuttaneet rajantakaisiin koskemattomiin saloihin erämieselämää viettämään.

Aikoinaan kyllä Venäjän valtio antoi luvan yritteliäille Suomen miehille uudistalojen perustamiseen Muurmanille ja Venäjän-Lappiin, jopa soi heille useita verojen helpotuksiakin. Mutta kun uudistaloja rupesi syntymään toinen toisensa jälkeen, pelästyi venäläinen ja rupesi peruuttelemaan lupauksiaan ja kieltämään uusilta tulokkailta asettumisoikeutta, jopa alkoi ahdistella entisiäkin metsäneläjiä pois asuinmailtaan. Mutta kovakorvaiset korvenraatajat eivät totelleet käskyä eivätkä kieltoa kuulleet, vaan pitivät sitkeästi puoliaan ja pysyttelivät itsepintaisesti omassa, itse rakentamassaan metsämökissä. Tämmöisiä "luvatta asuvaisia" on Kuollan-Lapin erämaissa useita, ja he maksavat veroa vain venäläiselle metsäherralle. Mutta toisilla uudisasukkailla, aikaisemmin asettuneilla, on kyllä asumisoikeutensa.

Karjanhoidolla ja kalastuksella sekä metsänkäynnillä nämä erämaan miehet perhettään elättävät, ja aivan hyvin he tulevatkin toimeen. Sillä Lapin suurien jokien varret ja järvien rantamaat sekä maailman alusta saakka koskemattomina olleet suot ovat tavattoman reheväkasvuisia. Suhteellisesti vähällä vaivalla voi niistä kerätä lehmän talvikonnun, ja kesäisillä metsälaitumilla saa karja mitä runsaimman ravinnon, niin että karjanviljaa on metsätalossa aina yllinkyllin. Monella korpitalolla onkin karjaa viisin, kuusin, jopa kymmeninkin lypsävin lehmin, ja useilla on oma hevosensakin. Vain Lapin tavattomat sääski- ja syöpäläisparvet tekevät kesäisin kamalaa kiusaa karjalle; kun se käy laitumella, jopa ne pahimpana räkän aikana tahtovat lehmiltä maidonannon kokonaan tyrehdyttää. — Lapin viljavat vedet antavat kalaa tavattomasti, ja metsäkin suo runsaasti riistaa pyytäjälle. Pyssymiehinä monet ukot kiertelevätkin saloja, virittelevät ansoja sadoittain "virkateilleen" ja vaanivat kevättalvella metsojen soidinpaikoilla. Vieläpä he rohkeina karhumiehinä käyvät kontioidenkin kimppuun sekä kuusenjuurisiin pesärytöihin että keväthangilla, kun karhu on jättänyt talvisen leposijansa. — Mutta pellonviljelys ei täällä Pohjan äärillä juuri kannata. Pieni perunapeltonsa, "pottumaansa", on sentään joka talolla, muutamilla niin iso, että se tuottaa kotoiset tarpeet. Useilla on myös oma pieni ohrapeltonsakin, ovatpa jotkut koettaneet kauraakin kasvattaa, ja pitkäksi on kaura rantamaiden mehevässä mullassa noussutkin, mutta heinä- ja elokuun ankarat hallat ovat sen turmelleet. Samoin heinäkuulla Jaakon päivän pakkanen jo painaa perunaan merkkinsä, ja elokuulla Laurin hallat useasti ottavat omansa. Naurista ja sipulia sekä muitakin kyökkikasveja näkee uudisviljelijän pikku peltotilkussa, eikä niitä pakkanen palelluttele.

Niin elää suurella Tuulomalla useita Suomen miehiä. Noin 20-25 virstaa Nuortijärvestä alaskäsin asuu joen etelärannalla oikein itsepintainen pielisjärveläinen, Tuhkas-Otto, jota venäläiset ovat monet kerrat ankarasti ahdistelleet ja hätyytelleet pois. Mutta ukko on pitänyt puolensa, asunut vain ja viljellyt perunapeltojaan jo kolmattakymmentä vuotta. Kuivakoskella, puolitoista penikulmaa alempana, asustaa kaksi sitkeätä metsänmiestä, Kuivakosken Huotari ja Ranta-Pekka, ja vielä vähän alempana, Päiväjärven rannoilla, elelee neljä sydänmaan äijää perheineen: Päiväjärven Antti ja Paavo sekä Ranta-Aaretti vasemmalla rannalla ja muuan ukko oikealla.

Luton varrella, Tshuörve-jaurin yläpäässä, erinomaisen rehevässä joen suistomaa-saarekkeessa, tuuheiden lehtometsien ja hyötyisien heinämaiden ympäröimänä, asuu entinen Nurmeksen ukko, Hulkko-Pekko joukkoineen, aivan yksinäisenä metsänerakkona, kesäisin vain järventakainen lapinukko naapurinaan. Hulkko-Pekkokin on eräs "luvatta asuvia", joka on saanut kestää monet taistelut "olemassaolostaan". Ovatpa venäläiset metsäherrat koettaneet lappalaisiakin yllyttää, etteivät sallisi itsepäisen ukon kuusine poikineen asettua mailleen taloksi. Pojat kun muka miehistyttyään saattaisivat ottaa ja vallata lappalaisilta heidän isiensä maan. Mutta lappalaiset eivät ole sentään huolineet ruveta Hulkkoa pois ajamaan, sillä ukko on osannut pysyttäytyä hyvissä väleissä heidän kanssaan. Osoittaa hän heille talossaan kestiystävyyttä, tarjoaa kuumat teevedet ja kalakeitot, vieläpä sallii heidän matkoillaan pistäytyä hänen saunassaankin löylyä ottamassa ja lukemattomia syöpäläisiään karistamassa. Ja kesävaroistansa osittelee ukko naapureilleen jauhoja, ryynejä ja sokeria. Onpa vielä Pekon vanhin poikakin niin "lappalaistunut", että on ottanut emännäkseen järventakaisen naapurin tyttären ja muuttanut lappalaistaloon kotivävyksi, kun työteliäs isäukko ei antanut "laiskaa lapintytärtä" tuoda miniänä kotiinsa.

Talvikaudet raataa Pekko poikalaumoineen tukkisavotoissa, kevätkesän uittotöissä, mutta loppukesän häärivät miehet kotona lehmänkontua hankkimassa. Kiireellisinä heinäaikoina täytyy turvautua naapurien apuun, mutta niin ovat lappalaiset tottumattomia yhtämittaiseen, raskaaseen maamiehen raadantaan, että monesti heittävät työnsä kesken ja lähtevät astelemaan kotiinsa. Taikka sitten istuvat tuntikausiksi joutavia jaarittelemaan. Eivätkä heitä paranna Pekon houkuttelut, ei maanittelut eikä haukkumiset. On Pekko joskus koettanut naapuriansakin opettaa perunaa viljelemään. Muokkasi lapinukolle pienen pellon, pisteli siihen perunaa, ja käski heinäkuun lopulla katsoa ja maistaa. Mutta eihän lapinäijä malttanut odottaa, töhersi jo muutaman viikon päästä — kun oli Pekon luona saanut uusia perunoita maistaa — peltonsa nurin, työnsi raa'at siemenperunat kattilaan, keitti ja söi. Sitten noitui Pekolle, että "sun pottu, hyvä pottu, a mun pottu lii koit pashke". Että kun muka narrasit.

Suuren Patsjoen varrella elää myös useita satoja suomalaisia raatajia. Yläjuoksun koltanpuolisella rannalla tavataan Kalliaista, Jakolan Mikkoa, Jakolan Jussia, ja Salmijärvellä, Patsjoen alajuoksulla, on kokonainen suomalainen kyläkunta, Heiskareita, Mörsäreitä, Hanhi-Mikkoja, Ranta-Matteja, Portin-Kustuja ja muita, yhteensä neljättäsataa sielua. Monet heistä ovat jo kymmeniä vuosia erämaassaan asustelleet, ja toiset ovat saavuttaneet joltisenkin toimeentulon. Perä-Pohjolan miehiä ovat useimmat, Kittilästä, Sodankylästä ja Kemijärveltä lähtöisin.

Nuortijoen suulla, Nuortijärven yläpäässä, on jo ennen mainittu, pienoinen Nivan suomalaiskylä neljine, viisine taloineen. Se on oikea erämaan kylä, Lapin suunnattomien sydänmaiden piiloinen paikka, jota ympäröivät joka puolella korkeat vaarat ja tavattomat tunturit, tuonnempana pohjoisessa Nuortijärven siintävät selät. Alempana, järven hengessä, joen oikealla rannalla, on pari taloa, Kyllönen ja Malinen, mutta pari kolme virstaa ylempänä, joen vasemmalla rannalla, on kolme taloa, Karhula, Pekkala ja Hietamukka, sekä muuan mökki. Karhula ja Pekkala ovat kylän ensimmäisiä eläjiä, ja ovat he saapuneet erämaahansa Kittilästä jo yli 30 vuotta takaperin.

Tämä syrjäinen kylä on Muurmanille suuntautuvan talvikulun varrella ja Venäjän-Lappiin tukkitöihin vaeltelevien "jätkien" tavallisena majapaikkana. Pitkät matkat on täältä ihmisten ilmoille. Ristikentän "pogostalle", Nuortijärven alapäähän, tulee yhdeksisen penikulmaa, Kuollaan viitisentoista ja lähimpään Suomen puolen kylään, Marttiin, Kemijoen varrella, aina kolmattasataa kilometriä.

Onpa Kuollan-Lapin suurissa erämaissa toinenkin pienoinen suomalaiskylä. Se on Juonnin kiveliökylä, pienen Kuhajärven etelärannalla, Lapin lounaiskolkassa, Akkalan-Imandrasta länteen käsin. Sinne muutti aikoinaan Sallasta Essakka Sotkajärvi, rakensi mökin, kääntyi venäjän uskoon ja rupesi metsän asukkaana elämään. Ukon pojat, Harttu, Jussi ja Antti, perustivat myöhemmin kukin oman kotinsa, niin että nykyään on kylässä neljä taloa: vanhan Essakka-vaarin talo ja poikien talot. Eläjiä on täällä lähes viitisenkymmentä, ja karjaa kolmattakymmentä lehmää. Mutta kolmella hevosella toimitetaan kylän ajotyöt, sillä maanviljelystä ei täällä harjoiteta, perunoita vain vähäisen pikku pellontilkkuihin istutellaan.

Ei ole tämäkään kyläihmisten ulottuvilla. Kesäisin on lappalaisia kyllä hyvinkin läheisinä naapureina, mutta talvella on lähimpään lappalaisten asuinpaikkaan, Akkalaan, matkaa 35 virstaa, Sasheikkaan 95 v. ja Kannanlahteen puolitoistasataa. Sama matka on Sallan kirkollekin, lähimpään suomalaiseen suurkylään. Mutta erämaan asukas on tottunut pitkän matkan juoksija, häntä eivät taipaleiden tavattomuudet kovin helposti pelästytä. Mikä "ihmisten ilmoilla" eläjästä tuntuu jo miltei mahdottomalta sydänmaamatkalta, se on metsänasukkaalle vain miltei mitätön naapurissakäyntitaivaL Niinpä saattaa Juonnin ukko kiireimpänä heinäntekoaikana tupakantuskassaan juoksaista Sallan kirkolle tupakan noudantaan. Eihän matkaa tule kuin vain sataviisikymmentä kilometriä mennen tullen, metsäpolkuja, vihaisia virtoja ja tiettömiä sydänmaita.

3. KUOLLAN-LAPIN SYRJÄÄNEISTÄ JA SAMOJEEDEISTA.

Kuollan-Lapin sisämaassa, Lu-jaurin tunturiseuduissa [Lu-jaurille tulee Imandralta matkaa 70-80 virstaa itään, ja tie kulkee Ump-jaurin kautta, tunturien laaksoja ja vesistöjä pitkin] asustaa myös joukko syrjäänejä. Viime vuosisadan lopulla, 80-luvulla, saapuivat he tänne siirtolaisina Vienanmeren takaa, Petshoran Izhmajoelta. Siellä kun pororutto kerran kamalasti raivosi ja uhkasi koko karjaa surmalla, jätti silloin 60-70-lukuinen joukko entiset asuinmaansa ja lähti porokarjoineen kaikkineen matkaan uusia elinpaikkoja etsimään. Valkeanmeren ympäritse, pitkin rantaseutuja, Äänis- ja Kannanlahden pohjukoitse he kiersivät Kuollan niemimaalle ja asettuivat loppuksi Lovozerskiin, Lu-jaurin rannalle asumaan. Siellä oli jo ennestään iso lappalaisten talvikylä, mutta tulokkaat rakensivat samaan kylään oman ryhmänsä ja niin täyttivät suurine porolaumoinensa läheiset tunturiseudut. Sillä uudessa asuinmaassaan alkoivat toimeliaat syrjäänit elää isiensä tavalla: hankkivat elatuksensa poronhoidolla ja kaupankäynnillä.

Päämajaansa pitävät syrjäänit — lappalaiset sanovat heitä heidän entisen kotipaikkansa mukaan "iizentsöiksi", "izumetseiksi" ja "iizemskiläisiksi" — Lovozerskissä, mutta heidän poropaimenensa kiertelevät tuhansine komeine laumoineen ympäri niemimaan tunturiseutuja, aina Terinrannan Jokonskia ja Ponoin seutuja myöten. Kesät, talvet kulkevat vartavastiset paimenet — pojat tai palkkalaiset — porokoirineen porokarjan kintereillä. Kodat — riuvut ja niiden varaan pystytettävät nahkalouteet — ja koko metsäläistalous on mukana. Hyvä laidunmaa kun tavataan — Kuollan niemimaalla onkin vielä paikoin valtavia jäkäläkankaita —, niin siihen kodat nostetaan ja asetutaan taloksi. Nahkalouteet levitetään riukujen tukemina keilakodaksi, ja tulisijaksi kotaan asetetaan iso rautalevy parin puupölkyn päähän. Mutta kun taas tulee muutto, puretaan asumukset, ladotaan ne porokelkkoihin ja lähdetään uusille laitumille. Kesälläkin ajaa laskettelevat paimenet kelkoillaan, porovaljakot edessä. Ja jos sattuu eteen joki, jonka toiselle rannalle pitäisi päästä, taikka pieni järvi, jota kävisi ikäväksi kiertää, painetaan suoraan aaltoihin ja uidaan ylitse, koko karja edellä ja paimenet perässä porojen vetämissä kelkoissaan kelletellen. Kesät näin laidunnellaan kaukaseuduilla laajalti, mutta syksyn saapuessa kotiudutaan Lu-jaurille, jonka ympäristöillä talvikausi kierrellään.

Tavattomat ovat syrjäänien porokarjat ja suurta, entisen kotimaan tummaa komeaa rotua, isompaa kuin Suomen ja Venäjän lappalaisten porot, niin ettei "missään maailmassa ole niin kauniita poroja kuin heillä". Ja järkevällä hoidolla ovat ne nopeasti lisääntyneet. Jopa niin, että varakkaimmat poroisännät ovat paisuneet oikein äveriäiksi pororuhtinaiksi, semmoisiksi kuin "Polikarppa" ja Iivan Namovits ja Stepan Jakovits, jotka kukin omistavat jopa 4000-5000:n porolauman. Ja tuhantiset ovat tokat monella muullakin syrjäänillä. Nämä laumat ovat saaneet lisäystä, paitsi omistaan, myöskin lappalaisten porokarjoista. Kesäisin kun iizemskiläiset kiertelevät karjoineen kautta koko Kuollan niemen, eksyy yksi ja toinen metsiä harhaileva lappalaisten poro heidän laumaansa. Omistajat kyllä syksyn tullen käyvät kadonneitaan etsimään ja porotokan isännältä kysymään:

— Onko minun poroani karjassasi?

— Ka, ota pois, jos lienee! sanovat isännät. Mene katsomaan ja ottamaan! En minä tahdo pitää poroasi.

Mutta vähätpä voi lappalainen ottaa omaansa tuhatpäisestä, vieraasta ja villistä metsäläislaumasta.

Ja niin katoavat lappalaisten porot väkevämmän karjaan. Se tietysti lappalaisia kovin harmittaa, ja monet kerrat ovat he käyneet oikeutta ja yrittäneet häätää uusia tulokkaita pois omilta ikimuistoisilta asuinmailtaan, mutta eivät ole onnistuneet. Syrjäänit ovat älykkäämpinä ja varakkaampina aina pitäneet puolensa, pysyneet valtaamillaan mailla, kierrellen karjoineen kuten ennenkin. Ja yhä vain laumaansa lisäten. Ja lisääntyneet itsekin. Jopa niin että nykyään asustaa Lovozerskissä neljä-, viisisatainen syrjääniläinen yhteiskunta. Uusia asumuksia on kylään kohonnut entisten lisäksi,niin että syrjääniläisryhmä käsittää jo 40-50 taloa. Ja monet taloista ovat kuin palatseja lappalaisten pahaisiin hirsimökkeihin verrattuina, komeita kaksikerroksisia rakennuksia, vanhan kotimaan malliin laitettuja. Semmoisia ovat edellä mainittujen pororuhtinasten talot.

Nämä kolme poromiestä ovatkin koko tunturien takaisen yhteiskuntansa varakkaimmat eläjät, ja ovat jo ensimmäisten tulijain mukana meren takaa saapuneet. Varsinkin Polikarppa on oikein upporikas, 60-70 vuotias äijä, ison perheen isäntä ja suuri kauppamies, joka on poronhoidolla ja kaupalla paisunut koko seudun pohataksi. [Ennen sotaa oli Polikarppa-äijällä talletuksia pankissa n. 500,000 ruplaa.] Poronhoito onkin iizemskiläisen koko elämä, siihen sisältyy kaikki, mitä tämä tunturimaailman asukas tarvitsee. Joka syksy ja talvi teurastaa hän laumoittain poroja ja kuljettaa lihat ja nahat merenrannan markkinoille. Takavuosina oli rikkaimmilla poromiehillä, Polikarpalla ja muilla, tapana ostaa naapureiltaan omiensa lisäksi poroja, joita sitten suurin laumoin joka talvi ajattivat Vienan-Karjalan Koutajärvelle, jopa aina etelämmäksi, Sipretinjärvelle asti, ja siellä vasta ne teurastivat ja sitten hevoskuormittain ajattivat Ouluun. [Porokarjaa teurastuspaikalle ajamassa oli koko paimenjoukko ja perhekin mukana, jopa eukotkin kuomusaaneissa ajellen. Tapahtui kerran semmoisella matkalla, että Polikarpan emäntä teki pojan Soukelojärvellä. Ajokkaat vain hetkiseksi pysäytettiin, ja sitten asian tapahduttua taas jatkettiin matkaa.] Oulusta taas matkasivat ukot tavaroineen, lihoineen ja nahkoineen Pietariin ja Moskovaan.

Ovatpa Polikarppa ja naapurin pohatta, Iivan Namovits, keksineet toisenkin tulolähteen: perustaneet kyläänsä "sampsosavotan", jossa jalostavat poronnahkoja mustankiiltäväksi "sampsoksi". Sitä lähettävät ukot tuhansin kiloin Arkangeliin ja Pietariin sekä muuallekin Venäjän markkinoille. Tehtaansa raaka-aineet hankkivat äijät sekä omasta laumastansa että muilta ostamalla. Sampsosavotassa keräytyneet poronkarvat taas toimitetaan Arkangeliin. [Sampsosavotassa on koko kylän ainoa hevonen käyttämässä tehtaan hevoskiertoa.]

Kesät talvet ajelee Lu-jaurin iizentsä kotimaansa tapaan korkeakaplaisella saanillaan, neli-viitinen komea porovaljakko vetämässä, pitkällä "hare"-sauvallaan ohjaten ja halliten villin valjakkonsa menoa. Pitkät ovat hänen talvitaipaleensakin. Milloin on matka Kannanlahteen viinan tai pirtun noudantaan, milloin Kuollaan taikka Petsamoon taikka aina Norjan talvisatamiin asti porotuotteiden tarjontaan, milloin taas Teriberkaan tavarannoudantaan. Toisinaan joutavat isännät satalukuisina porohärkineen rahdinajoonkin, jopa joskus tukki- ja paperipuusavottoihin. Niin olivat kerran Vuojintunturin tukkisavotassa iizentsä-isännät tuhansin poroin, sadoin miehin työmaalla olleet, ja oli siinä liikkeessä ollut eri vilkasta elämää. Tukki kerrallaan oli työnnetty porovaljakon kelkkaan ja sitten lähdetty sitä täyttä laukkaa lennättämään laskupaikkaansa; pitkin metsiä vain, tietä kysymättä oli laskettu, niin että pensaat ja pienet puutkin olivat lakoilleet.Tukki tukin perästä oli näin pitkänä jonona ryminällä viety rantaan ja taas laukattu toisia noutamaan.

Arkangelista ostavat syrjäänit viljavaransa ja muut elintarpeensa, mitä ei omasta maasta eikä karjasta lähde. Itse käyvät isot isännät Vienan kaupungissa kaupat tekemässä [Polikarppa joskus lähettää tyttärensäkin Arkangeliin kauppa-asioille. Niin kävi tytär sotakesänä 1914 Vienassa ja teki 60:n jauhosäkin kaupan.] ja tuovat sitten laivoilla Teriberkan satamaan, jossa heillä on isot varastohuoneet. Sieltä sitten talven tullen porokuormittain ajetaan kotiaittoihin niin suuret määrät, että osa riittää vähävaraisille naapureillekin myytäväksi. [Teriberkan satamakylä on Jäämeren rannalla, samannimisen joen suussa, n. 60 virstaa Kuollasta itään. Kylässä on noin 50 taloa, kymmenkunta kauppapuotia, kaikki enimmäkseen venäläisiä.]

Syrjäänit ovat toimeliasta väkeä ja hartaita oikeauskoisia. Kylässä on komea kirkko ja venäläinen kansakoulukin, jota syrjäänien lapset käyttävät paljoa ahkerammin kuin kylän lappalaisten nouseva suku. Ja kaikissa kylän yhteisissä asioissa ovat älykkäät syrjääniryhmän miehet aina etumaisina toimihenkilöinä.

Poroisännät liikkuvat talvisin komeissa syrjääniläispeskeissään, jaloissa pitkävartiset, kauniisti päärmätyt poronkoipisaappaat, "jaarat", ja päässä poronvasannahkainen lakki, jonka pitkät korvaviilekkeet riippuvat alas ryntäille. Varin tullessa heitetään lakki niskaan viilekkeiden varaan. Tällaisessa muhkeassa puvussa sattui takavuosina joka talvi aina silloin tällöin näkemään Polikarppa-ukonkin Kuollan tai Kannanlahden kaduilla astuskelemassa asioillaan. Monesti olivat äijän asiat vain viinanhakumatkoja. Tuhansien ruplien arvosta saattoi hän kerralla kuormittaa saaniinsa viinaa ja pirtua. Pitihän muka talvisilla tuntureilla ja pitkillä talottomilla erämaan matkoilla olla ruumiin lämmikettä ja mielen nostaketta.

Lappalaisten kanssa eivät syrjäänit juuri mene naimisiin,vaan ottavat omaa sukuaan. Poropaimenet useasti iskevät silmänsä isännän tyttäreen, ottavat omakseen ja perustavat oman perhekunnan ja pystyttävät oman pirtin entisten lisäksi. Ja pojat taas menevät naapurin tyttäriin ja kohottavat oman kodin. Niin suku kasvaa ja lisääntyy nopeasti. "Ja iizentsät kun lihaa ja rasvaa paljon syövät ja raakaakin lihaa syövät ja lämmintä verta juovat, niin ne ovat hyvin kauniita, lihavia ja punaverisiä sekä miehet että naiset. Ja sen tähden he ovat niin hyviä sikiämäänkin".

Elinvoimaista kansaa on Lu-jaurin iizemskiläinen, kasvaa ja lisääntyy yhtä nopeasti kuin hänen suuri porokarjansakin. Ja vaurastuu ja rikastuu. Jos se saa rauhassa tunturimaillaan porojaan paimennella, saattaa alkuaan pienestä siirtolaisjoukosta kasvaa ja kehittyä hyvinkin merkittävä Kuollan-Lapin sydänmaiden kansoittaja. Kuollan-Lapissa asustelee myös pieni joukko samojeedeja, noin 40-50 henkeä arvion mukaan. Samoinkuin syrjäänit elävät hekin suuria porokarjoja hoitamalla ja ajelevat komeilla porovaljakoilla. Heistä eivät koltat paljoa tiedä. Taikka oikeammin koltat heistä aina jotakin tietävät, mutta he sekoittavat samojeedit syrjääneihin, puhuvat kumpaisistakin, niinkuin ne olisivat samaa kansaa, sanoen heitä milloin "samujeedeiksi", milloin "iizemskoiksi". — "Se on sama, samujed ja iizemski. Iizemski on vain oikea nimi, ja samujed on haukkumanimi, joka on sama kuin itsen-syöjä."

4. KOLTAT JA HEIDÄN TARINANSA.

Mutta Kuollan niemimaan varsinaisia, alkuperäisiä asukkaita ovat lappalaiset, Kuollan eli Venäjän lappalaiset, koltat, jotka ovat jo harmaassa muinaisuudessa vallanneet koko niemennön suuret salot asuinpaikoikseen ja erämaikseen, omistaneet ensiksi tulleen oikeudella järvet ja joet kalavesikseen, riistaiset metsät pyyntimaikseen, jäkäläiset kankaat porolaitumikseen, järvien rannat asuinsijoikseen ja tunturit, kalliot ja pahdat pyhiksi paikoikseen.

Ja kenenkään häiritsemättä eleli vähäväkinen Lappi mahtavana omassa villissä vapaudessaan suunnattomassa tunturivaltakunnassa, jossa ei tuntunut olevan ääriäkään. Eli ja vaelteli, kuten muutkin erämaan eläjät, saalista etsien paikasta toiseen. Eikä tiennyt juuri muuta maailmaa olevankaan. He vain ja heidän erämaansa ja jumalansa.

Mutta tuli sitten etelästä vahvempia kansoja, tuli kainulaisia, karjalaisia ja venäläisiä, ensin pyyntimiehinä ja veronkiskojina, jopa uuden, tuntemattoman jumalan julistajina. [Kolttien apostoleina tunnetaan munkit Feodorit ja Trifon, jotka 1500-luvun alkupuolella Lapissa käännytystyötä toimittivat. Feodorit perusti Kuollaan luostarin ja Trifon Petsamoon. Viimemainitun luostarin luullaan kuitenkin olleen jo 1400-luvulla.] Ja viimein alkoivat uudet tulokkaat asettua niemimaalle asumaankin, valtasivat rantaseuduilla suojaisia lahtien pohjukoita ja jokisuita olinpaikoikseen. Niin muodostui aikojen kuluessa pitkin rantamaita useita isompia ja pienempiä kyliä ja satamapaikkoja, jopa Tuuloman suulle pienoinen kaupunkikin, ikivanha Kuolla, ja Kannanlahden pohjukkaan jo vanhoista ajoista tunnettu, Kuollan valtatien vartinen Kannanlahti. Kuollan ja rantaseutujen asukkaat ovat enimmäkseen venäläisiä, karjalaisia on taas enimmän Kannanlahdessa ja sen seuduilla.

Mutta erämaiden vapaat eläjät eivät niin vain ilmaiseksi ruvenneet luovuttamaan isiltä perittyjä riistamaitaan uusille tulokkaille, eivätkä ryhtyneet mielisuosiolla suorittamaan heille pantuja suuria veroja. Monet kerrat nousivat metsien asukkaat tekemään vastarintaa ja puolustamaan oikeuksiansa. Mutta tulokkaat olivat paljon vahvempia ja paremmin varustettuja kuin köyhät erämaan kiertäjät, jotka asustelivat hajallaan metsissä. Nämäpä sen sijaan turvautuivat viekkauteensa sekä mahtaviin noitakeinoihinsa, ja niiden avulla he monet kerrat pelastivat sukunsa ja omaisuutensa vainolaisten käsistä sekä syöksivät turmioon metsiä kiertelevän vihollisjoukon. Koltilla on vieläkin paljon tarinoita entisiltä vainovuosilta, kertomuksia, miten milloinkin taitava ja ovela lappalainen kavalasti petti ja saattoi surmilleen etelästä tulleen partiolaisparven, taikka miten mahtava lappalaissankari ja velho noitakonsteillaan kokonaan tuhosi pelätävän rosvojoukon.

Niinpä kerran vainomiehet, tshuittet, tshuudit, olivat pakottaneet lapinukon soutajakseen, kun Nuortijärveltä olivat matkalla Kuollaa kohden. Lähdettiin Tuulomanniskasta vihaista virtaa keikkumaan alas suurta Patunanköngästä kohden. Ukko selitti soudettavilleen, että nyt tulee paha paikka, koski semmoinen, jottei kärsi kaikkien veret sitä katsoa, siinä kun suolainen vesi ja saivovesi yhtyvät, niin on kova paikka… Paras on mennä huppuun veneenpohjalle. Huppuun peittäytyivätkin vainomiehet, ja ukko laski veneen miehineen hirveään könkääseen, mutta hyppäsi itse putouksen niskassa olevalle isolle kivelle. Tuhansiksi pirstoiksi räsähti vene syöksyessään alas monisylisestä putouksesta, ja sinne hukkuivat kaikki vainolaiset. Olivat Patunan rannan lappalaiskylässä juuri nuoret pallin lyönnissä. Soutajaukko huusi heille kiveltään:

— Heittäkääpäs jo pallinlyönti ja katsokaapas tuonne koskelle, kuinka siellä ei kuin käsiä ja jalkoja vain vilahtelee!

Samankaltaisen surman tuotti vihollisille Einvodtunturilla muuan Petsamon koltta. Olivat tshuudit ryöstöretkellä Petsamon seduilla ja ottivat lappalaisen opastamaan heitä korkean tunturin yli. Suuri oli tshuudien joukko, yhtä vaille 70 rosvoa, ja poroilla he ajoivat, mies joka poron pulkassa. Tshuudit pitivät ajaessaan pahaa elämää, ja siitä tunturinhaltia suuttui ja nosti kovan ilman, Einvodin haltia kun on semmoinen äreä ja suvaitsematon. Silloin opas esitti, että on paras ruveta kollooseen, sitoa porot kaikki peräkkäin samaan raitoon, jottei pyryssä eksyttäisi toisistaan. Ja opas asettui itse edellimmäiseksi. Hän tiesi tunturilla erään kamalan jyrkänteen, jonka vieritse raitotie varoen kulkee. Sitä kohden lennätti koltta kollostettua raitoa täyttä laukkaa ja lasketti samaa huimaa vauhtia koko ajokunnan jyrkänteeltä alas rotkoon. Mutta juuri ennen alassyöksymistä silpaisi hän itse puukolla poikki omaan pulkkaansa kiinnitetyn jälkiporon hihnan ja käännätti ajokkaansa syrjään. Tunturin rotkoon rymähtivät kaikki miehet, ja sieltä sitten vähissä hengin heidän päällikkönsä noitui: — Vielä on tässä yksi muukin surmansa saava, että seitsemänkymmentä tulee täyteen!

Ja ajoikin sitten kerran samaan surmaan muuan pimeässä ja pyryssä kulkeva lappalainen.

Nuortijärvellä, Luttolahden suussa, Tshueht-piel-njargalla — Sadanpetäjänniemellä — oli ennen suuri lappalaiskylä. Siinä asui muiden muassa lapinukko, Njalli, kahden väkevän poikansa kanssa. Olivat he kerran, ukko ja pojat, majavanpyydössä ylhäällä Potsjoella, ja ukko näki unta, jotta jos kaksi mustaa majavaa on käynyt pyydykseen, niin tshuudeja on tulossa, ja hän, ukkopaha, menettää henkensä. Pyydyksessä olikin kaksi mustaa majavaa. Lähdettiin siitä paikalla ajamaan kotiin. Mutta rauhassa on kotikylä järven törmällä, ei näy ainoatakaan vihollista, ovatpa kylän tyttäret ulkona kentällä kisailemassa, kuten ainakin. Mutta vainomiehet olivatkin kylässä piilossa, ja tyttäret olivat heidän pakottaminaan pihalla kisaamassa, ettei mitään epäiltäisi. Miehet ajoivat pihaan, ja siihen heti tshuudit piilostaan syöksähtivät, aikoen tappaa. Ukko ja toinen poika pyöräyttivät pakoon, mutta toinen jäi sissien kanssa tappelemaan, tempaisi suuren puukkonsa ja tappoi monta miestä. Tshuudien päällikkö lähti ukon jälkeen, jolloin ukko hädissään kiipaisi suureen petäjään Njallikalliolle, jonne hänet tshuudipäällikkö jousellaan ampui. Mutta siihen jo ehtivät pojatkin, tappoivat isän ampujan ja ajoivat sitten päälliköttömän vainolaisjoukon pakoon.

Vieläkin muistavat Nuortin koltat Njallikallion, tietävätpä sen petäjän kannonkin, johon Njalli-ukko oli paennut. Onpa Tuulomalla, Patunankönkään luona, vielä nähtävänä suuria, mahdottomia kiviäkin, joita ukon pojat, vahvat miehet, ovat huvikseen lohipatoon kanniskelleet.

Toisen kerran taas tulivat tshuudit suurella joukolla Nvortijärvelle — Nuortijärvi olikin heidän varsinaisia Kuollan kulkureittejään — ja hävittivät koko kylän, tappaen kaiken kansan. Vain yhden vaimonpuolen he jättivät ja lähtivät häntä joukossaan kuljettelemaan, ruuanlaittajana muka. Luton suulla he levähtivät yöpyen autioon pirttiin. Rupesi siinä akka miehiä säälittelemään, jotta kovin olette, raukat, likaisia ja siivottomissa ketineissä, jotta eikö sopisi nyt pestä kaikki vaatteet puhtaiksi, kun on täällä kyllä vettä ja kattilaa? Hän kyllä pesee. — Ka, hyvähän se, sanoivat miehet ja riisuivat kaikki vaatteensa, jääden ilkialastomina saunaan kellettelemään, akan lähtiessä pyykinpesuun. Mutta ämmä survoi rääsyt, kattilat ja kaikki avantoon, ja lähti pakoon. Viimein huomasivat saunakyöpelit pyykinpesijän ilkityön, lähtivät ajamaan häntä takaa, mutta paleltuivat kaikki talvipakkaseen. Muuan ennätti juosta aina Rippisalmelle asti, ennenkuin kontistuneena kaatui jäälle.

Vuolujaurillakin oli suuri lapinkylä. Sinnekin, järven etelärannalle, osui kerran kaksi "tshuudipohteria", vahvaa jättiläistä, jotka surmasivat koko kylän väen. Vanhan ämmän vain heittivät henkiin ja sanoivat: — Ämmä saa meidän puolesta olla pystyssä siksi kunnes itse kaatuu. Tekivät "pohterit" sitten suureen rantapetäjään taian ja sanoivat:

— Tämä petäjä seisokoon pystyssä siksi kunnes itse kaatuu, mutta joka sen kaataa, sen pitää veteen hukkuman.

Petäjä saikin olla pystyssä, ei kukaan uskaltanut koskea tuohon vanhaan kärrikkääseen. Mutta sitten, vain vuosikymmen takaperin, Kaurel-ukon pojat rohkaisivat itsensä ja löivät männyn mäkeen. Mutta eipä ollutkaan vanha taika mahtiaan menettänyt. Heti seuraavana syksynä hukkui vanhempi hakkuumies järveen, aivan lähelle petäjää, ja seuraavana keväänä oli nuorempi poika hukkua saman järven jäihin koko pororaitoineen.

Hirvasjärvellä, Nuortin lisäjoen, Hirvasjoen latvoilla, asui lappalaisia eräällä saarella. Siellä vanha muori illalla kalakeittoa laitellessaan tekee taian ja keksii:

— Paljon vieraita tulee aamulla!

Siitäpä tietää hän olla varuillaan, katsoo, katsoo järvelle: jo tulee yöllä miestä metsästä rantaan, aitan repivät ja hirsillä kelletellen lähtevät uimaan saarta kohden. Ämmä kotaan kiireen kyytiä, huutaen:

— Hirvastokka on uimassa saareen!

Siitä heti kaikki veneeseen ja järvelle "hirvaita" tappamaan, jopa riennättää joukkoon vanha muorikin purjelouteen kainaloonsa hotaisten. Uimamiehet kolhitaan upoksiin, mutta muutamat ennättävät kumminkin sitä ennen sukeltaa veneen alle ja sohia pohjaan reikiä. Ne kuitenkin muori heti louteellaan tukkii. Yksi sentään, itse päämies, yrittää päästä pakoon ja on jo saaren rantaan nousemassa, mutta siellä pieni poikanen jouselläan häntä uhkailee.

— Jäl battshe ettshed! huutaa uimamies pojalle, että muka, älä ammu isääsi.

— I lii ton ettshe! sanoo jousimies ja ampua piukahuttaa, ja puunuolen rautainen piikki sattuu miehen kaulasuoneen, niin että siihen keikahtaa hänkin.

Nuortin syrjäjoen varrella, sydänmaassa, elelee lapinukko, väkevä mies, pohteri oikein, eukkoineen ja lapsineen. Hän aina varoittelee akkaansa, että eläpäs heitä vain virtaan lastuja, ei koskaan pidä jokeen lastua heittää, sillä tshuudit näkevät ja tulevat tappamaan. Mutta akkapa aina ukon poissa ollessa uhallakin lastuja virtaan syytelee.

Ja siitä keksivätkin vainolaiset lastut ja saapuvat sydänmaan asunnolle juuri kun ukko sattuu olemaan metsällä, täyttävät talon molemmat pirtit, elämöivät ja iloa pitävät ja päällikkö akkaa naurattelee. Tulee siitä ukkokin kotiin, eikä tiedä mitään, pirttiin vain astuu. Siellä ovat vainomiehet ovipielessä vahtimassa ja nappaavat miehen kiinni, sitovat käsistä ja jaloista ja heittävät nurkkaan makaamaan.

Niin tulee yö, ja tshuudipäällikkö menee akan viereen, mutta mies kyhjöttää nurkassa. Hän kutsuu tyttärensä ja kuiskaten pyytää veistä. Mutta tytär sanoo: Vai veistä sinulle! Odotahan, kun minä sanon uudelle isälle, niin kyllä näet, veitsen tahtoja!

Aamulla vainolaispäällikkö pilkkaa nurkassa nukkujaa, kysäisten:

— Millaisia unia olet, äijä, nähnyt?

Tulee taas yö, päällikkö menee taas akan viereen, mutta ukko kyhjöttää nurkassaan nuoritettuna. Kun toiset jo nukkuvat, kutsuu ukko poikansa ja kuiskaten pyytää veistä. Poika tuo terävän veitsen, ja sillä ukko silpoo siteet poikki ja hiipii ulos. Siellä hän kaataa toisen pirtin, jossa vainolaiset nukkuvat, kumoon ja niin saavat nämä siinä surmansa. Mutta sitten palaa mies päällikön pirttiin ja karjaisee:

— Nousepas nyt ylös ja koetetaan, kuinka mies köytetään!

Päällikkö ponnahtaa pystyyn, tempaa miekkansa ja täydellä terällä lyödä huimauttaa, mutta mies kumartuu, syöksähtää syliksi ja paiskaa päällikön nurin ja hänen omalla miekallaan silpaisee kaulan poikki.

Silloinpa akkakin hypähtää ukkonsa luo ja laatii:

— Hyvä toki oli, ukkoseni, että pääsit hengissä!

Mutta ukko sitoo akan suureen juurakkoon kummastakin jalasta ja heittää hänet virran vietäväksi, saman virran, johon akka oli lastuja syydellyt.

On koltilla vielä tarina Vesaisenkin kuulusta, onnettomasta retkestä Kuollaan.

Se oli mainion iso ja väkevä mies se tshuudipäällikkö, kova ja julma pohteri. Nuortia tuli hän joukkoineen ja sitten Tuulomaa myöten laski Kuollaan. Tuulomalla, Patunan luona, oli silloin kaksi suurta lappalaiskylää, toinen könkään päällä, toinen sen alla. Molemmat kylät hävitettiin maata myöten, niin ettei ole enää kuin sijat jäljellä. Rahat ja rikkaudet ryöstettiin, ja rahat kasasi päällikkö isoon vaskikattilaan, jonka piilotti suuren kiven alle Patunan taipaleelle, nostaen mahdottoman kiven ylös, työntäen kattilan sen alle ja kääntäen kallion jälleen kohdalleen, että "sittenpähän palatessa otan".

Lähdettiin sitten Kuollaa hävittämään. Mutta Kuollassa tiedettiin olla varuillaan. Oli kaupungin ympärille rakennettu vahva puinen suojamuuri, ja Tuuloman varrelle, Karaulivaaralle, oli koottu suuri heinäkasa, jonka vartija sytytti tuleen, kun kuuli vihollisjoukon tulevan. Kun vainomiehet saapuivat kaupungin edustalle, oli sieltä muurien kaikista aukoista mustat pyssynsuut uhkaamassa, niin että miehet peloissaan piiloutuivat kivien taakse. Mutta suuri päällikkö ei pelännyt, ryntäsi ypöyksinään, hyppäsi korkealle muurille, heitti kaupunkiin palavan tulisoiton ja lähti astumaan takaisin miestensä luo. Kaupungista kyllä yritettiin ampua, liksutettiin piilukkoja, mutta ei pyssy lauennut: tshuudipäällikkö oli pyssyt siltä varalta noitunut. Silloin keksi muuan lappalainen:

— Tappakaa vasa ja voidelkaa sen verellä pyssyt!

Paikalla vasa penkkiin ja pyssyt veriseen voiteeseen ja taas paukkumaan. Ja heti osuikin luoti ja nappasi tshuudipäällikön reisiluun poikki. Mutta tämä vain toisella jalallaan konkkasi väkensä luokse noituen ja manaten, ja vihoissaan surmasi hän puolet miehistään, kun ne pelkureina kivien takana kyyköttelivät.

Eikä siinä auttanut muu kuin lähteä paluumatkalle. Vaivainen päällikkö makasi veneessä, miehet soutivat vastavirtaa ja kovissa koskissa sauvoivat ja kiskoivat köysillä. Mutta kun vene koskissa kolahteli kiviin, koski päämiehen jalkaan kipeästi, ja siitä kimmastuneena hän aina heti surmasi miehen, kuka vain sattui lähinnä olemaan. Siitä jo soutajat oikein alkoivat tuskastua. Tultiin taas Patunalle, vedettiin vene könkään niskalle, ja taas aiottiin ryhtyä soutamaan… Mutta silloin miehet äkkiä nappasivatkin nuorat poikki, työnsivät veneen päällikköineen virtaan, ja sinne sortui Patunan pauhuihin suuri ja pelätty tshuudilaispäällikkö.

Mutta kiven alle kankaalle, vaskikattilaan, jäivät päällikön kätkemät rahatkin. Ei ollut miehissä kiven liikuttajaa. Ja siellä ne ovat vielä tänäkin päivänä, ja mahtavana kalliomöhkäleenä makaa kiviaarteensa päällä.

Aikoja myöhemmin sitten kerran löydettiin tshuudipäällikön reisiluu Purjis-njargasta, pari virstaa könkään alapuolelta, ja se luu oli aina seitsemää korttelia pitkä.

Kun päällikön joukko sitten palasi kotitienoilleen, vei se vainajan äidille tiedon, että poika oli saanut surmansa sodassa.

— Millä surmalla poikani kuoli? kysyi muori.

— Sota tappoi! sanoivat.

— Se ei ole totta! äsähti muori. Ei ole se poika tavallisella surmalla kuollut.

Oli muori paraillaan pyykkiä pesemässä, ja kolmet vanttuut olivat juuri käsissä; niistä hän väänsi vettä, kiersi ne kerrassaan poikki ja sanoi: Se on tuommoisissa käsissä kasvanut, se poika. Eikä se ole tavallisella kuolemalla kuollut.