20. TAUDIT, KUOLEMA JA HAUTAAMINEN.
Korvessa on koltta syntynyt, ja korvessa hän tavallisesti saa viimeisen leposijansakin, "metsästä löydetty" hän on, ja metsään hän katoaakin. Minkä erämaa on antanut, sen se taas vaatii takaisinkin.
Vanha koltta kuolee kyllä itsestäänkin, taudin tappamatta. Surma saattaa kulkea hänen seurassaan, missä hän liikkuneekin, kotikentällä, kalavesillä, metsänkäynnissä. Voi se heittyä ahkiokumppaniksi, kun äijä lähtee raitoretkelle erämaahan, ja uuvuttaa sinne ukon lumikentälle taikka yksinäiseen metsäpirttiin. Niin otti surma Nuortijärven ukon, kun hän yksin oli syyspirtillään käymässä, otti vielä ukon seuraksi hänen kuusi poroaankin, jotka äijä oli puuhun pirtin luokse sitonut. Surmaa vastaan taistellessaan oli äijä polttanut pirtin pöydät, jakkarapölkyt ja tahkopuut ja sitten piisin eteen kontalleen kuollut.
Monesti surma ennusteleikse tuloaan vanhalle, joskus nuorellekin jo etukäteen: antaa pyydykseen marraskalan, mahdottoman suuren siian tai muun kalan, taikka työntää tammakon maajärvestä, taikka panee vanhan höperöissään kiertämään kengänpaulansa nurinkäsin, taaksepäin nilkkojen välistä. On kyllä ukko erehdyksen huomattuaan sen rukouksia lukien korjannut, mutta ei se aina ole auttanut, enempää kuin marraskalan onnetonta saajaakaan, vaikka hänkin rukoillen on peloittavan kalan takaisin järveen työntänyt.
On sitten kaikenlaisia tauteja, joiden avulla surma saattaa ihmisen saavuttaa, vaikkei hän ole vielä varsin vanhaksikaan ehtinyt, semmoisia jumalantauteja, joille eivät parhaat tietäjätkään mahda mitään, vaikka kyllä muita kipuja kykenevätkin korjaamaan. Ne kyllä vievät uhrinsa manalle. Vain joskus voi niistäkin pelastua, niinkuin Evvankan Onttaskin, joka ankarassa jumalantaudissa teki lupauksen käydä rukoilemassa pyhässä monasterissa, kaukana Valkeanmeren takana. Ja Onttas paranikin ja porovaljakolla lähti heti ajamaan monien satojen virstojen päähän Koudan taakse Valkealle merelle ja sieltä luostariin, joka siellä on, missä lienee kaukaisessa meren saaressa. Viikkoja viipyi Onttas pitkällä pyhiinvaellusretkellään, mutta eipä ole sitten enää sairaaksi tullutkaan.
Monet taudit kulkevat tuulen matkassa. Suvisina lauhoina talvina ne liikkuvat, tuuli tuo, mistähän tuonee pahoilta vierailta mailta, semmoisia pieniä näkymättömiä eläviä olioita ja panee niitä lappalaiseen, niin että hän tulee kipeäksi ja kuolee. Moni koltta kuolee keväisin tuulen tuomaan tautiin. Ja vieraat matkalaiset, jotka koltanmailla liikkuvat, saattavat joskus taudin liikkeelle, varsinkin jos käyvät vanhoissa kalmistoissa. Luitahan he niistä ottavat mukaansa ja jauhavat niitä omassa maassaan hienoksi, mihin sitten käyttänevätkin. Mutta eihän lappalaisen luiden tomu vieraalla seudulla viihdy. Vapaaksi päästyään se rientää, niinkuin vieraille maille viety erämaan porokin, jälleen takaisin omaan korpeensa, ja matkallaan tartuttaa ihmisiin tauteja.
Myöskin maasta ja vedestä saattaa tarttua tauteja. Maalle, vainajien, manalle menneitten ihmisten leposijalle, on annettava arvo ja rauha. Sitä ei saa häpäistä, eikä varsinkaan mennä sitä yökasteen aikana kaivelemaan: voi saada syyhyn taikka pahempiakin kipuja, jotka eivät parane, ellei mene takaisin samaan paikkaan, mistä on tartunnan saanut, ja siellä rukoile pahoista pääsemistä. Samoin on vedellekin, järville, joille ja kaikenlaisille kaltioille annettava rauha. Nekin voivat rauhanrikkojalle ja pilkkaajalle kostaa, sillä helposti saattaa tshattsi-jielli antaa taudin, jos auringonlaskun jälkeen menee uimaan taikka tarpeettomasti vettä molskimaan.
Hyvin monet kivut ja taudit ovat pahansuopain ja kateellisten ihmisten panemia ja noitumia. Kun vain sattuu joku erikoinen vaiva äkkiä kohtaamaan, niin heti arvataan, että se on kademielisten vihamiesten lähettämä. Mutta kaikkein pahimpia ovat suuret ja pahat noidat. Ne voivat noitumisillaan panna ihmisiin niin kovan vaivan, että se vie manalle, jos ei tavata toista vielä suurempaa noitaa, joka kykenee näistä pahoista päästämään. Monet tapaturmat ja äkkinäiset kuolemat saattavat kyllä olla suurien noitien tekoja, sillä he tuottavat surman toiselle jopa pelkällä mahdillaankin. Niinhän Kildinin noita mahdillaan masensi Kornelin Jaahkin, vaikka hänkin oli noita, niin että Jaahk kerrassaan meni tiedottomaksi ja sitten kohta kuoli.
Kuolema, ja kamala kuolema, voi johtua kiroistakin, jos jollakin tavalla on niihin joutunut. Niin kävi Jarassiman Romanallekin, Nuortin ukolle, joka ilkityöllään — pisti koiruuksissaan elävän hiiren nukkuvan toverinsa puksuihin — sai kirot kimppuunsa. Säikähtynyt toveri vihoissaan noitui, uhkasi ja kirosi, jotta sinun kuolemanhetkesi pitää oleman katkera. Ja niin tapahtuikin. Seuraavana talvena, hangen aikana, meni Romana peuranhiihtoon Vuojimtunturille, joka on hyvin jylhä ja monirotkoinen, ja siellä hän laski jyrkänteeltä alas, niin että molemmat jalat menivät ruumista myöten kokonaan mäsäksi. Vasta viikkojen päästä ukkoparka löydettiin tunturilta nälkään, viluun ja tuskiinsa nääntyneenä. Oli mies yrittänyt hankea myöten ryömiä ja kuluttanut sormensa hangessa verisiksi tyngiksi. Keppi löydettiin ukon vierestä, ja siihen oli hän jyrsinyt yhdeksän lovea. Siitä nähtiin, että onneton ukko oli niin monta vuorokautta ollut tolkussaan.
Pirtin lautsalla maaten taikka kodan permannolla loikoen odottaa kuoleva koltta suuren hetken tulemista. Poronlihakeitto on aina ollut lappalaisen parasta herkkua, ja siksipä hän kuolintaudissaankin himoruokaansa mielii ja syö sitä, jos vain suinkin voi ja saa. Niinpä Suonikylänkin äijä tapatti viimeisen härkänsä, että vielä ennen kuolemaansa saisi muutamat kerrat sillä itseään vahvistaa, kun lihaton paastonaikakin oli kohta tulossa. Ja pirtu on koltan mielijuomaa. Sitä moni kuoleva haluaa maistaa: "Kun ei sitä sitten enää saa."
Joillakuilla kuolevilla on tapana ennen poislähtöään jakaa pieni leivänpalanen jokaiselle lapselleen, vieraallekin, ken sattuu saapuvilla olemaan. Siitä riittää saajilla leipää koko elämän ajaksi. Ja viinaakin monet antavat ryypyn, jos sitä sattuu olemaan, ja sitten ei viinakaan ryyppääjiltä lopu.
Halvoilla säkkirievuilla ja vanhoilla risaisilla vaatelouteilla maaten saa kuoleva huokaista viimeisen hengenvetonsa, sillä kaikki porontaljat ja raanupeitteet on korjattu pois, ettei kuoleva niitä saastuttaisi. Kuoleman kanssa kamppailevaa sairasta ei saa melulla eikä pahalla elämällä säikähdyttää, sillä voisi sattua niin, ettei henki pääsisikään lähtemään, vaan jäisi kuoleva kauaksi aikaa elämän ja kuoleman vaiheille. Ja kun henki on lähtenyt, avataan ikkunat, ovet ja reppanat, että tuuli pääsisi puhaltamaan kuolleenhajun ja hengen ulos. Astiat ja keittokalutkin kannetaan pihalle pois vainajan hengen kosketuksista. Samoin tehdään jos leivät sattuisivat juuri olemaan uunissa paistumassa — ne korjataan kiireesti pois, vaikka kesken kypsymisenkin ja paistetaan muualla. Mutta jumalaisen pyhän kuvan eteen sytytetään pieni tuohus palamaan, ja sen luona kumarrellaan ja rukoillaan vainajan puolesta. Siinä makuulautsalla vain vainaja pestään ja suitsutetaan pyhällä savulla. Vanhat vaimot toimittavat pesemisen — joskus sentään miehet pesevät miehiä — ja sitten pukemisenkin. Valkea paita ja, miehelle, valkeat housut puetaan päälle sekä liinaiset valkeat sukat ja komeat poronkoipikengät, vainajan omia kenkiä, pannaan jalkoihin. Käsineetkin ommellaan liinavaatteesta ja päähän asetetaan valkea liinalakki, munkkien päähineen mallinen. Vainajan kynnetkin leikataan ja palaset pistetään paidan alle, [Samoin eläessäkin leikatut kynnenpalaset pistetään poveen paidansepaluksesta. Ellei niin tee, ei pääse jumalan luokse. Varpaiden kynnet poltetaan.] ja kuolleen käsivarret asetetaan ristiin rinnalle. Lopuksi peitetään vainaja louteella ja jätetään autioon pirttiin makaamaan, siksi kunnes voidaan viedä hautaan. Itse asutaan sen aikaa keittokodassa, ellei muuta huonetta taikka naapuria ole lähettyvillä.
Heti kun hengenlähtö on tapahtunut, ruvetaan vainajalle valmistamaan arkkua, riohppia. Kaadetaan kankaalta suuri suora petäjä, josta laudat halotaan särkemällä, veistetään ja höylätään. Kuusi lautaa vain arkkuun tarvitaan: kaksi laitoihin, kaksi pohjaan ja kaksi kanteen, lisäksi pari palasta pääkappaleiksi. Ennen kiinnitettiin laudat toisiinsa nuoralla, niinkuin entisajan venelaudatkin, puutapit vain iskettiin reikiin, että nuora piti tiukemmin kiinni. Mutta nykyään lyödään laudat kiinni rautanauloilla. Kansi on vain tasainen, kaksi lautaa vieretysten naulattuna, joskus toisen reuna toisen reunalle, niin että muodostuu hiukan harjantapaista. Useassa kylässä on tottuneita mestareita, veneseppiä, jotka vainajien arkkujakin valmistavat. Tuuloman Ulittajoella kesäisin asuva Omeljen Meetrej on Nuortijärveläisten arkkuseppänä.
Kohta kun arkku on valmis, panee tekijä siihen arkun teossa saatuja höylänlastuja sekä pari pientä kiveä, sillä tyhjäksi ei valmista arkkua saa heittää: on joskus tapahtunut, että se on yöllä kadonnut, vainaja on tullut itse, ottanut arkun ja sen kanssa hävinnyt jäljettömiin.
Lastuille asetetaan arkkuun joku vaate ja päänalus, ja arkku suitsutetaan pyhällä savulla joka sopesta ja ulkopuoleltakin moneen kertaan. Sitten vasta lasketaan siihen vainaja, ja peitoksi pannaan valkea vaate; kasvotkin peitetään eri vaatekappaleella. Ruumiin rinnalle asetetaan papin antamia pyhiä papereita, joissa on venäläisiä molinoita vainajan puolesta.
Mutta sormuksia ei kuolleelle jätetä. Ne otetaan kaikki pois ja jaetaan lasten kesken. Isän sormukset joutuvat pojille, äidin tyttärille. Jonkun ajan kuluttua niitä vasta uskalletaan ruveta käyttämään.
Kolme vuorokautta ainakin on kuollutta pidettävä maan päällä, hautaamatta. Sillä niin kauan hän kuulee ja näkee kaikki, mitä ympärillä tapahtuu, eikä häntä silloin voida hautaan saattaa. Veteen hukkunut taas on tiedoissaan niin kauan, kun hän makaa vedessä, ja vasta maalle nostettuna kadottaa hän tietoisuutensa. Siksi ei hukkunutta etsittäessä saakaan näyttää pahaa mieltä eikä mitään puhua hukkumisesta. Kun vedessä olija kuulee kaikki, joutuisi hän kovin pahalle mielelle saadessaan tietää, että hän on saanut surmansa niin surkealla tavalla.
Sitten lähdetään viemään vainajaa hautaan. Pääpuoli edellä kannetaan arkku porokelkkaan, jonka eteen on kaksi poroa valjastettu. Oikeanpuolisella porolla on kello kaulassa, mutta toisella on kulkusia otsapangassa, niinkuin aina muulloinkin, kun tahdotaan komeasti ajaa. Alussa ajetaan vain hiljalleen, mutta vähitellen lasketaan aina kovemmin ja kovemmin haudalle asti. Sukulaiset ja tuttavat seuraavat saattoväkenä jäljessä, ja jos tie on kovin umpeen ajautunut, ajaa joku tyhjällä porolla vainajan valjakon edellä.
Haudan, noin metriä, puolitoista syvän kuopan, jonka pituussuunta on tavallisesti idästä länteen, ovat omaiset taikka muut sukulaiset jo valmiiksi kalmismaahan kaivaneet. Jotkut vanhat ukot huolehtivat vastaisesta lepopaikastaan niin, että eläessään jo itse katsovat valmiiksi sijan, mihin levolle haluavat, ottavatpa jotkut jo valmiiksi sammaletkin pois sivulle kasaan. Siitä sitten saadaan ne panna haudalle. Muuan Nuortijärven ukko kaivoi itse jo haudankin valmiiksi, mutta kun toinen koltta sattui kuolemaan ennen, niin luovutti hän sen tälle ja kaivoi itselleen uuden. Mutta siihenkin ehätti toinen ennen häntä, ehättipä kolmanteenkin, jonka itsepintainen äijä taas kaivoi. Ja sitten kuolikin äijä itse, mutta ei päässyt lopultakaan, vaikka oli kolme kuoppaa toisille kaivanut, omaan kaivokseensa lepäämään.
Pyhällä savulla suitsutetaan hautakin joka sopesta, ennenkuin se on kelvollinen kuolleen asuinmajaksi. Kun arkunkansi on vielä kerran avattu ja vainajaa hyvästelty viimeiset kerrat, naulataan kansi nopeasti kiinni, ja lasketaan raitohihnoilla hautaan. Siitä jokainen saattaja heittää arkulle vähäisen multaa lapiolla taikka puupalikalla, ja haudankaivajat luovat kiireesti haudan umpeen. Mutta haudalle — joskus hautaan kuolleen luokse — heitetään puulapio ja kirves, joita on hautaa kaivettaessa käytetty. Hankkivatpa muutamat oikein vartavastisen koristellun puulapion sekä uuden kirveen, johon tekevät lyhyen varren, ja ne heitetään vainajan aseiksi.
Ja sitten taas lähdetään kiireesti ajamaan kotiin. Vainajan valjakko laukkaa vain tyhjine kelkkoineen muiden mukana, sillä kukaan ei saa sillä ajaa. Ja vainajan kotona sitten syödään ja juodaan.
Näin saatetaan kuollut talvikylässä asuttaessa maan multiin. Mutta kesäkautena metsäjärvillä elettäessä rakennellaan arkut itse, miten kuten kyhätään kokoon, ja korven lapsi saatetaan johonkin järventakaiseen niemeen tai lahdenpohjaan puiden suojaan yksinäiseen leposijaansa. Otetaan vain sitten haudalta multaa pussiin, viedään se papille siunattavaksi ja tuodaan taas takaisin haudalle vainajalle lepoa ja rauhaa suomaan.
Haudalle rakennetaan hirrenkappaleista ja särkylaudoista domvits, maanpäällinen hautasuojus, joka on kuin vainajan hengen maalliseksi asuinmajaksi aiottu. [Samanlaisia hautasalvoksia tavataan Itä-Karjalan, Aunuksen ja Vienan-Karjalan kalmistoissa.] Se on haudan pituinen ja levyinen matala harjakattoinen harmaja salvos, jonka pääpuolessa on pienoinen ikkunareikä, mistä vainaja saattaa ulkomaailmaa katsastella. Joskus ovat mahtavilla mananmiehillä hautasuojukset isojakin, kolmi-, nelikerroksisia salvoksia kuin pieniä aittoja, mutta köyhän kolttaraukan haudalle on ainoastaan pari lautaa pääpuiden varaan harjalle laskettu, ja pienen lapsen leposijalle on veistetty vain puunrungon kopero taikka laskettu pieni lautapalanen.
Samalla kertaa kun hautasalvos rakennetaan, asetetaan puinen hautaristikin salvoksen jalkapuoleen. Se on tavallisesti venäläismallinen kaksois-, kolmoisristi, jonka alimmainen poikkipuu on vinossa. Useasti on ristin päähän ylimmän poikkipuun kannettavaksi laitettu harjakaton tapaan pari lautaa leikkauksilla koristeltuine reunoineen ja harjalle veistetty lintua muistuttava koriste. Vanhalle vainajalle useinkin vävy ja ristipoika valmistavat hautaristin.
Kalmismaat, havt-paihkit, ovat tavallisesti jokien korkeilla rantakummuilla, taikka hiekkaisilla töyränteillä järvien niemissä ja lahdenpohjukoissa, joskus saarissakin. Talvikylien kalmistot ovat kylän takana metsänreunassa. Koko kalmakenttä, samoinkuin sen ympäristökin on aivan luonnontilassa olevaa erämaata. Kalmisto on monesti samalla metsänkin kalmisto, oikea metsän ja metsänasukkaiden yhteiskalmisto. Sillä kaatunutta harmaata keloa makaa kaikkialla, ja maan alla lepäävät metsänasukkaat, joiden hautasuojia ja ristejä on joka paikassa kaatuneiden runkojen välissä. Semmoinen yhteiskalmisto on Suonikylän hautausmaa, kylän luoteispuolella, muutama satakunta metriä joenrannasta. Sovinnossa siinä lepäävät sekä metsän kaatuneet petäjät että metsän kiertäjät, Suonikylän koltat, kolmen-, neljänkymmenen harmaan hautasuojuksen alla. Kaikki vainajat makaavat pääpuolin länteen ja jaloin itään.
Kauniilla paikalla, päiväänpäin viettävällä korkealla lahdenpohjan rantatörmällä, on Nuortijärven Rippisalmen vanha kolttakalmisto. Korkeiden petäjien suojassa siinä vanha korvenkansa lepää, vanhoja lahoneita hautasalvoksia, joiden kattolaudatkin ovat puunauloilla kiinni iskettyjä, sekä kallellisia vinoristejä on kaikkialla. Useissa salvoksissa on vielä jäljellä lahonut puulapio ja ruostunut kirves sekä hiiliä, joita on jäänyt hautaa ja hautasalvosta pyhällä savulla suitsutettaessa. Risteissä nähdään kaiverrettuina vainajien puumerkkejä, nimiäkin venäläisin kirjaimin sekä pyhimystenkuvia. Onpa joihinkuihin leikattu ihmiskasvojenkin kuva ja ikivanha aurinkoympyrä, ja muutamiin lisäksi pari omituista varrellista ympyrä- ja kolmiokoristetta. Koristeiden merkityksestä ei koltta enää muista muuta kuin että "niiden pitää siinä olla", mutta ihmiskasvojen piirroksesta hän sanoo: "Mikä on ristissä nimi, se on sen muotokin." Hauska ja hyvin leikattu on muutamien ristien harjalintu, joka kattolautoja siipinään levittäen on hautaa ja vainajaa suojaamassa.
Nuortijärven rannan, Ristikentän ja Rippisalmen kalmistot ovat suuria sydänmaiden kalmistoiksi, yläpäässä järveä pikku tsassounan luona on vain pikkuinen kalmakumpu. Niihin kesällä järven rannoilla asustavat koltat kuolleensa veneellä soutavat, Ristikentänkin kalmistoon aina kolmenkymmenen virstan päästä. Entisaikaan, rosvosotien aikoina, niin kerrotaan, oli kaikki kuolleet pitänyt kuljettaa Tuulomalle, Patunan kalmismaahan, jonka paikkaa ei enää muisteta. Mutta metsäjärvien hautausmaat ovat vain pienoisia kuoleman piilopaikkoja, joissa pari, kolme manan matkamiestä makaa, ja joskus vain yksinäinen pieni metsän lapsi pienen ristin alla orpona nukkuu.
Mutta kaikki vainajat eivät tahdo viihtyä haudassaan, vaikka heille heitetään lapiot ja kirveet, rakennetaan vielä hautasalvoksetkin ja istutetaan suojaavat linnut hautaristin harjalle. Ne kuolijat ovat olleet suuria ja pahoja noitia, jotka eivät saa kuolemansa jälkeen lepoa missään. Heidän haudallaan ei tahdo ristikään pysyä pystyssä: kaatuu aina, vaikka kuinka monesti käytäisiin kohentamassa.
Oikein suuret ja pahat noidat eivät tahdo pysyä arkussaankaan edes sitä aikaa, kun heitä saatetaan hautaan. Niin kuoli ennen Nuortijärvellä suuri noita, ja muuan mies lähti sitä yksinään pororaidolla viemään Ristikentän kalmismaahan. Mutta matka oli pitkä, kolme, neljä penikulmaa, ja päivä jo laski, ennenkuin mies ennätti perille. Silloin porot rupesivat äkkiä vauhkoina hyppimään. Mies katsahti taakseen: siellä kuollut istuu kahdenreisin arkunkannella. Noita oli noussut arkusta ylös. Ajomies karjaisi:
— Mon miedda! Pejv pajjan! (Mene pois! Päivä nousee!)
Kuollut menikin arkkuun takaisin, ja mies sitoi kiireesti poronsa puuhun ja kapusi suureen kuuseen. Mutta kuollut nousi jälleen ylös, juoksi miehen jäljessä, alkoi rautahampaillaan — kuolleilla on aina rautahampaat, joilla he tahtovat syödä ihmisiä, ja kädet ja jalat ovat hoikat kuin koivunvarvut — jyrsiä puuta poikki, niinkuin terävällä kirveellä olisi hakattu. Puu alkoi jo huojua. Mies taas huusi:
— Mon miedda! Pejv pajjan!
Siitä noita taas kiireesti arkkuun. Mutta ei päivä vieläkään noussut, ja miehen täytyi kaahaista toiseen vielä suurempaan kuuseen, jota noita taas ehätti jäytämään. Sekin jo alkoi huojua, kun päivä viimeinkin rupesi näkymään, ja kuolleen täytyi nopeasti rientää arkkuunsa. Mies lähti kovasti ajamaan ja sai kamalan noidan haudatuksi. Mutta noita ei pysynyt haudassaan, vaan kulki joka yö ympäri seutuja ja kolkutteli kolttien seiniä ja kotien ovia. Kolme vuotta sitä kärsittiin, mutta viimein kaivettiin äijä ylös ja paistettiin sen jalkapohjat tulessa, ettei olisi niillä kärsinyt kävellä. Eikä äijä enää kävellytkään eikä kolkuttanut, mutta alkoi sen sijaan haudassaan huutaa, parkuen aina joka yö kolme vuotta kamalasti, niin ettei kukaan lähimailla saanut rauhaa. Siitä taas kaivettiin noita ylös ja käännettiin kumolleen makaamaan. Sittenkin vielä kuului huuto, mutta hyvin heikkona, ja kävi aina heikommaksi ja heikommaksi, kunnes kolmen vuoden kuluttua kokonaan lakkasi. Katsottiin taas, ja äijä oli kerrassaan painunut maan sisään.
Peloittavia ovat semmoiset pahat vainajat, jotka eivät haudassaan saa lepoa. Ja pahasti käy heille silloin, kun he viimein joutuvat Tuonelan tulijoelle, Toll-johk'ille, jonka ylitse kaikkien vainajien on yritettävä, jos aikovat tsharsvaan, taivaaseen, päästä. Joen ylitse pitää mennä kapeaa siltaa pitkin, ja siitä aina syntinen ihmisparka putoaa jokeen. Mutta toisella rannalla on pyhä Pedar nuottineen vartomassa, ja rupeaa heti pyydyksellään jokeen pudonneita kalastelemaan. Mutta nuotta on kovin harva, lävitse menevät siitä monet syntiset ja jäävät tuliseen virtaan; vain ne, jotka ovat oikein silmiään ristineet, tarttuvat sormikoukustaan nuotan silmukkoihin ja nousevat Pedarin pyhälle rannalle.
Levottomia vainajien henkiä lienevät tshuttatkin, valkeapukuiset kummitukset, joiden joskus, varsinkin syksyn pimeinä öinä, nähdään metsissä liikuskelevan. Kuolemansa edellä on moni syksyn pimeydessä nähnyt tshuttan. Myös hautausmaiden lähitienoilla tshuttat liikkuvat. Niinpä on Suonikylänkin hautausmaalta joskus nähty valkean haamun, kuolleen pukuun puettuna, vaeltavan kylää kohden, liukuvan kylän lävitse jängälle äänetönnä ja häviävän sinne. Kovia kuolemia on se aina ennustanut, ruttokuolemia. Milloin se on liikkunut miehen muodossa, on miehiä kuollut, milloin se on naisena nähty, on kaatunut naisväkeä.
Niinpä vainajaa kovin pelätäänkin ja koetetaan hyvitellä. Häntä ja hänen poismenoaan itketään ja valitetaan sekä kotona hengen heittyessä ja arkkuun pantaessa että haudattaessa ja haudalta palattuakin. Ja huone, missä kuollut on henkensä heittänyt, pestään, puhdistetaan ja savustetaan katajilla. Onpa joskus tapahtunut, että koltta on heittänyt sen huoneen, kodan taikka pirtin, jossa talon vanhin on kuollut, autioksi, ja rakentanut uuden asunnon toiseen kohtaan samalle kentälle. Ei ole enää oikein haluttanut entisessä kuolijain pirtissä asua, kun ei tahdo saada siinä rauhaa. Niin on Moissein Jaahkilla kesäkentällään uusi pirtti, ja vanha, missä isä ja äiti ovat eläneet ja kuolleet, on vain ahkio- ja romuhuoneena. Kyprianovin Huoterin kesäpaikalla, Tshuörve-jaurilla, on kolme, neljä vanhaa kotakenttää, joissa kaikissa on ennen vanhaan asuttu, mutta uudet eläjät ovat aina vanhojen kuoltua etsineet itselleen uuden asuinsijan.
Rauha on asuinkentälle annettava sekä kunnioitus sille sijalle, missä vainajat eläessään ovat asuneet ja raataneet. Sitä ei saa häpäistä, eikä varsinkaan yön aikana ole hyvä käydä vanhalla kentällä maata kaivelemaan eikä kiviä liikuttelemaan. Voi sattua niin, että rauhan häiritsijään tarttuu kentästä joku tauti, jopa saattaa hän kentälle kuollakin, jos kovin pahoin sitä kohtelee.
Ennen kaikkea on kalmismaalle, missä koko kolttain edesmennyt polvi lepää, annettava rauha. Turhanpäiten ei sinne mennä. Mutta ohitse kuljettaessa, jos kalmistossa omia vainajia lepää, poiketaan haudalle kumartelemaan. Vierettäin asetutaan vainajien pääpuoleen, miehet ottavat lakinkin pois päästään, ja sitten pitkän aikaa ahkerasti ristitään silmiä ja kumarrellaan ja luetaan mitä osataan rukouksia. Naiset itkevätkin, pyyhkivät silmiään ja laskeutuvat polvilleen hautasalvoksen viereen. Jos kalmismaalla taikka sen luona pidettäisiin pahaa elämää, rupeaisivat vainajat pian kummittelemaan.
Vielä pidetään vainajaa hyvillä mielin niinkin, että hänelle nimitetään oma poronsakin, poomnik, vainajan poro. Jokaiselle täysi-ikäiselle kuolleelle koltalle se nimitetään, naineille ja vanhoille miehille porohärkä, naimattomille hirvas, tyttärille vaadin ja vaimoille porolehmä. Vainajan nimissä sitten poomnikkia hoidetaan, käytetään sitä niinkuin muutakin talon poroa ja hoidetaan vanhaksi asti; jos sille joku onnettomuus sattuu tulemaan — joka on kyllä paha merkki koko porotokalle — nimitetään tilalle uusi poomnik. Vasta vanhana vainajan poro teurastetaan ja silloin se pääsee oikealle omistajalleen ja saa jumalan luona häntä kiidätellä.
Uutta poomnikkia ei enää tarvitse vainajalle nimittää.
21. KOLTTAIN KIELESTÄ JA KANSANRUNOUDESTA.
Kuollan niemimaan lappalaiset puhuvat omaa lapinkieltään, joka hyvin paljon eroaa lähimpien naapurien, Suomen ja Ruijan lappalaisten kielestä. Kun he ovat eläneet siellä omissa suurissa sydänmaissaan monia satoja vuosia erillään muista heimolaisistaan, määrättömien korpien eroittamina, on Venäjän lappalaisten kielikin muodostunut muuta lappia erilaisemmaksi. Jopa niinkin paljon, ettei Suomen ja Ruijan lappalainen aina tule tolkulle heidän kanssaan keskustellessaan. Paljon lienee myös lapinkieli täällä erämaiden yksinäisyydessä säilyttänyt yhteislapin, alkulapin ikivanhoja piirteitä ja muotoja, niinkuin ainakin semmoinen kieli, joka erillään muista elää omaa elämäänsä.
Kuollan niemimaa on avara, senhän kaikki tiedämme, enemmän kuin kolmasosa koko Suomenmaasta. Ja tälle miltei äärettömälle alueelle on hajoitettu koko venäjänlappalaisten piskuinen lauma, jota ei ole enää pariatuhatta sieluakaan. Ja tämäkin pieni kansaraukka on taas pirstoutunut useihin kaukana toisistaan erillään eläviin ryhmiin, jotka eivät paljoakaan tiedä heimolaisistaan, hyvin harvoin kun joutuvat toistensa kanssa kosketuksiin. Nuortijärvelle, Kildiniin, Maaselkään, Voroninskiin, Lu-jaurille, Akkalaan, Petsamoon ja Patsjoelle, Kirkkoniemeen, Inariin ja Sodankylään ulottuu vain Suonikylän ukonkin maantieto. Mutta mitä siihen lisätään, ne ovat jo siellä kaukana, kaukana. [Samoin koltta tuntee kansoja: Me sabmelaiset ja taarlajt (venäläiset), sitten taajjelaiset (kaikki muut).] Niinpä onkin taas kullekin ryhmälle muodostunut oma murteensa, usein hyvinkin suuressa määrässä toisistaan poikkeava, ja aikojen vieriessä yhä erilaisemmaksi muodostuva. On useita päämurteiden ryhmiä, semmoisia kuin äärimpänä idässä Turjan ryhmä, Kuollan itäpuolella Kildinin murre, Imandran eteläosan seuduilla Akkalan murre, Nuortijärven, Nuorti- ja Luttojokien veistöillä Nuortijärven murre sekä Kuollasta luoteiseen Petsamon ja Patsjoen murreryhmä. Ja näissä kaikissa murreryhmissä on, niinkuin on luonnollista, jokaisella erämaa-kylän piirillä omat erikoiset vivahduksensa, jopa niinkin suuret, etteivät esim. Turjan ja Nuortin lappalaiset kaikiste pääse selville toisistaan omalla lapinkielellään, vaan täytyy heidän monesti turvautua vaivaiseen venäjän taitoonsa. Niin paljon on kummallakin omia murresanoja, joita toinen ei ymmärrä. Saattaapa Nuortijärvenkin asukas joskus sanoa Suonikylän puheesta, vaikka ne molemmat kuuluvatkin samaan murteeseen: "Se on sitä Suonikylän kieltä, minä en sitä oikein käsitä." Ja hän lisää vielä: "Suonikylässä puhutaan niin, Nuortijärvellä on puhe toisenmoinen. Ja Muotkassa on toinen kieli, ja joka kylässä on toinen kieli. Sanatkin ovat toisenlaiset." Lisäksi vielä on Kuollan lappalaisten kieli, kuten ainakin kehittymättömät luonnonkansojen kielet, ääntämis- ja sanontatavassaan tavattoman horjuvaa. Sama sana saatetaan monestikin ääntää monella eri tavalla.
Venäjänkielen vaikutus kuollan-lappiin on ollut hyvin voimakas. Eikä ihmekään. Ovathan venäläiset vuosisatoja olleet täällä isäntinä luostareineen ja munkkeineen, kirkkoineen, pappeineen ja muine virkamiehineen, ja jo satoja vuosia tehneet hävitystyötä tämän pienen erämaan kansan pään menoksi. Kumma vain, etteivät jo ole saaneet sitä kokonaan maanpäältä pois juuritetuksi. Sen he ovat saaneet aikaan, että paljon alhaisintakin hengenviljelystä merkitseviä omaperäisiä sanoja on unohtunut ja vaihtunut venäläiseksi lainaksi, puhumattakaan "korkeampaa" kulttuuria ilmaisevista sanoista, jotka melkein järjestään ovat venäläistä lainarihkamaa. Ja koko niemimaan lappalaiskieleen on venäjä vaikuttanut niin, että sen ääntäminen on muuttunut muuta lappia erilaisemmaksi, pehmeämmäksi.
Ja venäjänkieltä osaavat solkata melkein kaikki miehet, kaukaisempienkin kiveliöiden eläjät, puhumattakaan satamapaikkojen ja kaupunkien lähiseutujen asukkaista. Alituinen vuorovaikutus venäläisten kanssa, ummikkovenäläiset virkamiehet, sotapalveluksessa käynti — sillä tsaarivallan aikana piti lappalaistenkin suorittaa asevelvollisuutensa, miten sitten nykyään lienee — ja lopuksi venäläiset koulut ummikko-opettajineen ovat kilvan vaikuttaneet lapinkansan venäläistyttämiseksi. Niinpä onkin jo muutamilla seuduilla ikivanha alkuasukasten kieli kokonaan lakannut kuulumasta. Niin on tapahtunut jo ainakin Ponoissa, niemimaan itärannan isossa satamakylässä.
Mutta ei ole Suomikaan, läntinen naapurimaa, ollut aivan vaikutusta vailla. Niemimaan länsipuolen asukkaat, Patsjoen, Suonikylän ja Akkalan koltat, ovat lähimpänä Suomen kosketukselle. Niinpä monet Suonikylän miehet, varsinkin ne, jotka asuvat lähimpänä Suomen rajamaita, Fofonovit, Moshnikovit, Feodorovit, Gaurilovit, osaavat, vaikkakin kovin murteellisesti, suomea haastella. Monilla Suomen käynneillään, ja monet kerrat poronvarastelu-hommissaan joutuneina tekemisiin suomalaisten kanssa, ovat he sitä oppineet. Helppo onkin lappalaisen, oppia suomenkieltä, toki monin verroin helpompaa kuin vaikeata venättä. Onhan heidän oma kielensä niin suomenkielen kaltaista, jopa niin, että yksin kolttaäijäkin, joka ei ole koskaan kielentutkijan koulussa ollut, on tämän sukulaisuuden huomannut. "Suomakiil ja saamekiil, sama kiil, a ei samoin sarnuta. Sie sarnut venes, a mie sarnum voonas, ja sie korrat perkele, a mie korram pärgalak." [Kolttaukko on muuten oppinut "pärgalakinsa" Suomesta. On heillä omiakin korraamissanoja, esim.: Ishörm = hukka, Isokk-kahpper = piippalakki, paholainen, tann-pealaj = "senpuolinen", paholainen.] Näin Suonikylän ukko hyvillä mielin kielitutkimuksiaan toteaa.
Ja nämä Suonikylän suomenkielen harrastajat, samoinkuin Patsjoen ja Petsamon koltat, ovat meidän uuden alueemme asukkaita, ja ovat siis jo hyvällä alulla "valtakunnan kielen" taidossa.
Vaikka Venäjänlappalaisten vähäinen joukko on satoja vuosia ollut venäläisten vaikutukselle alttiina ja asunut hajallaan niemimaan suurissa erämaissa, vieläpä enimmät osat aikaansa aivan yksinäisinä metsäneläjinä, ovat koltat kuitenkin koko joukon säilyttäneet omaa vanhaa tarustoaan ja satujensa aarteistoa, vainolaistarinoita, noitasatuja, eläinsatuja, joita vielä ainakin vanhat muistelevat ja kertovat.
Jo edellä olemme tutustuneet kolttien vainolaistarinoihin, kamaliin kertomuksiin, joissa väliin kokonaiset kyläkunnat tuhotaan, väliin taas koko vainolaisjoukko ovelan lappalaisen toimesta saatetaan surmilleen. Nämä historialliset tarut ovat lähtöisin niiltä ajoilta, jolloin lappalaiset taistelivat erämaittensa puolesta vieraita verottajia, metsäsissejä ja vallananastajia vastaan. Monet tarinat, kuten vihollisjoukon koskeen hukuttaminen, tunturinrotkoon työntäminen, järveen keihästäminen, ovat tunnetut yli koko lappalaismaailman, koltta vain on ne paikallisiin oloihinsa soveltanut. Mutta toiset taas ovat aivan koltanmailla syntyneitä, muistoja omista korpitappeluista.
Paljon on koltalla myös noitasatuja. Eikä ihmekään, että Lapissa, jossa vielä vanhat haltiat elävät vaaroissa, tuntureissa, metsissä ja järvissä, jossa syksyn yöt ovat niin pitkät ja pimeät, ja sydäntalven moniviikkoinen auringoton kaamasaika niin ihmeellisen salahämyinen, että siellä vielä vanhat suuret noidat saduissa elävät, ja nähdään valkeapukuisia tshuttia taikka kuullaan heidän kulkusissa ajelevan autioilla lumikentillä. Samoja suuren Lapin mahtavia noitatarinoita tavataan koltankin mailla, merkillisiä taruja heidän tavattomasta taidostaan ja kaameita kertomuksia heidän kuolemastaan. Niinkuin jo edellä on kerrottu tarina Nuortin noidastakin, jota ei tahdottu saada haudassakaan pysymään. Kuulimme edellä jo myöskin suuresta ja kerskailevasta Suongil-noidasta, joka ylimielisyydessään yritti metsoa ja haukea samassa kattilassa keittää, ja niin hankki metson, metsän mahtavan linnun, vihat päälleen, niin että metso hänelle soidinahollaankin kotkotti:
— Vaikka onkin Suongil suuri noita, ei hän voi metsoa ja haukea, samassa kattilassa keittää!
Ja surkean lopun sai Suongil-noitakin. Kun hän oli rikkonut metsänhenkeä vastaan ylpeydessään niin, että metsän ja veden viljaa oli pannut samaan kattilaan, niin siitä metso teki hänet niin sokean ylimieliseksi, että hän taas kerskaillen lähti laskemaan Luttojoen suurta köngästä, jotta on hän vielä sittenkin semmoinen noita, että tuommoiset kosket huilauttaa. Mutta vene paiskautui pirstoiksi könkään kiviin, ja Suongil-noita hukkui kuohuihin, ja äijän ruumis ajautui kauas Luttoa alas. Sieltä se sitten löydettiin ja kuopattiin joen rantaan. Köngästä ruvettiin sanomaan Suongil-könkääksi, ja kun sitten rakennettiin talvikylä noidan hautapaikan läheisyyteen, Luton rannalle, sai kylä nimekseen Suongil-sijt, Suonikylä.
Suuri ja merkillinen oli Akku-jaurin noitakin. Kerran, kun ei ollut pyydystä, millä kaloja saada, joi se järven kuiviin ja pani akkansa kuivalta pohjalta kaloja kokoamaan. Mutta akka viipyi kovin kauan järvellä, ylenmäärin kun kaloja halusi, vaikka ukko rannalta huusi: "Tule sukkelaan jo pois!" — "Elä vielä! Tuolla on vielä suuri kala!" akka vastasi ja kaahusti sitä ottamaan. Mutta noita ei enää jaksanutkaan pidättää vettä vatsassaan, vaan täytyi hänen se soijauttaa takaisin järveen. Ja niin akka hukkui kaloineen, ja järvi sai nimekseen Akku-jaur.
Lapinmaan suuresta julmasta metsienpeikosta, Stallosta, Taallastakin, koltat tarinoivat. Ja sama tapa on tyhmällä peikolla täälläkin kuin muualla Lapissa: pyydystelee lapsia laukkuunsa ja vie metsäkotaansa paisteikseen sekä viekoittelee ja vie väkisinkin lapintyttäriä ja vaimoja akakseen ja heillä sitten syöpäläisiä siivottomasta tukastaan tapattaa. Tavallisesti selviytyvät lapset onnellisesti Taallan paistinuuniin joutumasta, ja päänetsijät surmaavat viekkaasti tyhmän jättiläisen. Tekevät niinkuin teki Nuortin eukkokin, jonka täytyi pidellä sylissään Taallan päätä ja tukkaa ruoputella: akka työnsi salaa suuren puukon tuleen, ja kun Taalla kääntyi selälleen ja keikisti päätään, jotta ruoputtelehan partaakin, niin akka samassa sieppasi suurpuukon tulesta ja säväytti sillä peikon kurkun poikki.
Eläinsatujakin on koltilla. Samanlaisia seikkailuja kuin kansansatujemme Ilvolan takamailla tapahtuu ketulle, karhulle, sudelle ja jänikselle, samanlaisia sattuu niille Kuollan-Lapinkin erämaissa. Yhtä ovela veijari on kolttalais-kettukin kuin Ilvolan kettu, yhtä yksinkertainen ja helposti narrattava on koltan karhu-äijä ja yhtä yksitoikkoinen koltan susi. Kettu keplottelee lappalaisen ahkiosta kalakuorman saaliikseen, narraa karhun avannosta onkimaan, houkuttelee siihen muitakin metsäneläimiä, sutta, naalia, jänistä, kärppää, ja sitten lapin akalla annattaa niitä selkään. Itse vain syrjässä ilakoi ja nauraa, niinkuin koltta-ukkokin tarinaa kertoessaan.
Mutta sitten on koltilla paljon venäläisiltä saatuja satuja ja tarinoita sekä kaikenlaisia kaskuja ja juttuja, useasti hyvin rivojakin. Ja niitä koltat monesti juomapöydässään juttelevat ja niillä seuraansa huvittavat.
Väliin he taas laulelevat venäläisiä pajatuksia, laul. Sillä niitäkin koltat osaavat, ovat niitä sotamiehinä ollessaan oppineet taikka muuten venäläisten kanssa seurustellessaan saaneet korvaansa sekä sävelen että sanat, kummatkin omine kolttalaisine väännöksineen.
Mutta osaa koltta omiakin lauluja, ikivanhoja lappalaisia joikauksia, alkuperäisiä sävellytyksiä, joista Lapin kansa on niin tunnettu. Koltan joikaaminen, levdde, on erilaisempaa kuin muiden lappalaisten. Tavallisesti lappalaisten joikaukset ovat lyhyitä säkeistöjä, jotka sisältävät jonkun tai joitakuita ominaisuuksia joikattavasta henkilöstä taikka asiasta, ja sitä samaa säkeistöä saattaa joikaaja yhä uudelleen pitkät ajat toistaa, joka säkeen jälkeen aina "nun-nuttaen". Niin esim. inarilainen joikaa Jounin Niilasta:
— Jounin Niila-vanhus nun-nun-nun-nuu, Muotkatunturin hukka, nun-nun-nun-nuu, etelää nuuskii, nun-nun-nun-nuu, kintuilleen laskee, nun-nun-nun-nuu.
Ja taas aloittaa: Jounin vanhus nun-nun-nun-nuu
Mutta kun koltta lähtee laulamaan, niin hän ei kehtaakaan aina samaa ja samaa jankuttaa, vaan joikaa monestikin pitkähkön kertovan runoelman, jossa varsin monipuolisesti käsitellään joikattavaa, säkeitten väliin aina lappalaistapaan työntäen täytesanoja, milloin "lo-lo-loo"-ta, milloin "de-la-gul-gul-gul"-ia, milloin mitäkin. Kaikenlaisista merkillisistä seikoista, joita milloin millekin koltalle tapahtuu, sukkelat taiturit kärkkäästi sepustelevat joikauksen, jossa varsinkin asian naurettavat kohdat ja asianomaisen henkilön heikot puolet tuodaan esille. Eikä asian tarvitse kovin merkillinenkään olla, kun siitä jo saadaan aihetta joikaukseen: joku Kuollan viinanhakuretki, joku Jäämeren raitoretki, joku metsästysretki, joilla laulajan mielestä jotakin erikoisempaa sattuu. Hyvin monesta koltasta on oma joikunsa, jonka koko ympäristö tuntee ja joikaa. Varsinkin nuorista ja heidän kosimishommistaan hyvin helposti saadaan joikaamiseen aihetta. Saatetaanpa semmoisessa joikauksessa kertoa laveamminkin nuoren miehen tavoista ja puuhista, onnistumisista ja epäonnistumisista, mutta voidaan asia lyhyemmänkin laulaa, joikataan vain sen ydinkohta. Niinkuin esim. Nuortijärvellä joikataan Tuulomalla asuvan suomalaisen, Tuhkasenpojan ja kolttapojan kosimiskilpailusta Nuortin tyttären luona:
— Ohkemij, Teahpanin neita, on kolmen oven takana, lo-lo-loo. Oilsander Mihkelin poika ei voinut päästä Ohkemijn luokse, lo-lo-lo-loo. Heino Tuhkasen poika, jolla on suomalaisen sydän, lo-lo-loo, hän kylläkin pääsee Ohkemijn luokse, lo-lo-lo-loo.
Taikka taas kuulemme Suonikylän kodassa Moshnikovin muorin tyttärineen ja miniöineen juorottelevan:
— Evvanan täytyy suopunkia heittäen kosia, viisi nimeä laittaa itselleen. Muurahainen nostaa nokkaa, muurahainen valkeapää. Ohkemijn Teahpanin luokse Huoterin Oskkrin neita menee pogostalle käymään. Hän nukkuu kodassa. Ohkemij tulee sinne syksyllä villavällyjen kanssa. Siellä he juttelevat keskenään. Revontulet leimuavat, kun he nukkumaan menevät.
Väliin saamme kuulla oikein aito lappalaisen elämänkuvauksen:
— Niin Marj neita istui ja katseli, ja ajeli täitä Rommanan ihosta. Romman elävissä täissä kaamaspuksuissaan istui ja nukkui. Lakin ajeli ja peskin pieksi.
Poroistaan poromies useimmat joikunsa joikaa. Jo pieni tapauskin saattaa hänelle antaa aihetta sovittamaan sanoja säveliin, niinkuin:
— Kellon kieli kilahti, Vaiskin härkä vauhkoili, ei tahtonut ruveta kantamaan Vaiskin raskasta taakkaa. Njuurrom tunturin ylämäessä tenäili, heittäysi maahan. Täytyi syötellä oljushärkää.
Omia hyviä härkiään koltta joikauksissaan kiittelee, kuinka ne komeasti yli vahvojen lumikenttien laukaten kiitävät, mutta samalla hän taas pilkkaa inarilaisten huonoja härkiä, jotka eivät jaksa ajomiestään ohuessakaan lumessa vetää:
— Inarin härät ne ovat, de-la-gul-gul-gul, kuin raskaat heinäsäkit, gul-gul-gul; kun lumi kynnen yli nousee, de-la-gul-gul-gul, niin miehet suksilla hiihtämään, gul-gul-gul. Mutta meidän härkämme, de-la-gul-gul-gul, kun lumi yli polven kohoaa, gul-gul-gul, vasta juosten ja laukaten kulkevat, de-la-gul-gul-gul.
[Tohtori T. Itkosen muistiin merkitsemä. Joukahainen XIV.]
Metsämies joikaa metsästyksestä ja metsäneläimistä. Saapa hän sanoiksi korven kontion ajatuksetkin ja laulaa:
— Vanha mies taljan kiskoo. Nuori poika heinäkenkä tulee, enpä pelkää nuorta poikaa. Minä pelkään vanhaa miestä, taljan kiskojaa.
Venäläisten virkamiesten, harvinaisten herrojen käynti erämaankylissä myös monesti antaa aihetta lappalaiselle laulajalle ruveta runontekoon. Niinpä nuortilainen joikumestari kuvaa "suuren herran", arkkipiispan, vastaan ottamista varsin elävästi:
— Evvanan Reehk osti pailakka-vaatimen, se juoksi tietä myöten, köhi ja hyppi, selkä köykyssä seisoi, räkäisen tavalla makasi. Reehkin kotakentälle arkkipiispa, suuri herra, tuli. Trehvanin Saahkar hyppäsi harmaassa sarkamahttsakissa harppasi, märkä lakki päässä tieteli vieressä, villavanttuut kädessä hän hyppi, syöksyi säkki päässä koskeen.
Vanhat sukkelaälyiset lapinukot ovat joikausten runoseppiä. He niitä näkemistään ja kuulemistaan tapauksista sepittelevät ja alkavat omalla sävelellään laulella, ja siitä ne sitten tulevat naapureillekin tunnetuiksi. Ja mitä sanovampia joikaukset ovat ja kuulijäin käsityskantaa vastaavampia, sitä suuremmalla mieltymyksellä ne omaksutaan ja otetaan laulettaviksi. Nuortijärven Nasarkka-ukko, vanha veneseppä, on paras joikuseppäkin kulmakunnallaan. Suonikylän mestareita taas ovat Gaurilovin Trofim-ukko sekä Ootrim-Illep, molemmat hyviä laulajia. Patsjoen kolttien paras laulaja on Mihkel-Vaiskin Uontrei, jonka joikaamismaine on tunnettu aina Suonikylässä asti. Äijä on niin mestari, että hän heti ensi näkemältä näppärästi sepittää sattuvan joikauksen kenestä tahansa. Hyvä on äijällä ääni, ja kun hän rupeaa laulamaan, painaa hän ensin leukansa vakaan, venyttää sitten kaulansa kuin kurki ja laskee kirkkaan loilotuksen.
Joikaamaan innostuu koltta pitkiä talvimatkoja ajellessaan, kun hyvällä kelillä porot hyvästi juosta nulkkaavat taikka tasaisesti tolvaavat, sekä metsän nuotioilla lämpöisen tulen loisteessa loikoillessaan, taikka istuskellessaan kotipirtissä verkonkudelmansa taikka muun semmoisen työn ääressä, joka ei niin kiinteästi sido ajatustoimintaa. Mutta kaikkein parhaiten käy joikaaminen silloin, kun oikein kylänmiehissä ja naisissa on kokoonnuttu yhteiseen ryyppypirttiin yhteisen viinapullon ääreen. Silloin, kaikenlaisia kaskuja, tarinoita ja juttuja tuon tuostakin välipaloiksi pistellen, on joikaaminen ohjelman päänumerona. Sitä ahkerammin, mitä enemmän pullo tyhjenee. Lasketaan silloin joiku toistaan kummempi, mitä vain kukin sattuu muistamaan, ja saa siinä toinen jos toinenkin pyhäveli kuulla oman joikunsa, jonka joku joukosta hyvälle tuulelle tultuaan ilkaillen laulaa. Mutta ei toinen siitä suutu, nauraa vain ja antaa samalla mitalla takaisin, laulaa laulajalle puolestaan hänen joikunsa. Ja niin saattaa ilonpito lopulta muuttua hauskaksi joikaamiskilpailuksi, jota kestää useasti siksi, kunnes kaikki ovat pitkällään, sekä pullot että laulajat, pullot tyhjinä, mutta laulajat sitä täydempinä. Laulu ja ilonpito päättyvät kovaan kuorsaamiseen.
Mutta niinkuin häviää ja kuolee kolttakansa vähitellen pois kansojen joukosta, niin häviää ja kuolee koltan omituinen kielikin, ja lakkaa heidän merkillinen alkuperäinen laulunsa kaikumasta. Joutuvat kerran viimeisetkin joikaajat turpeen alle.