5. KOLTTAIN ASUINPAIKAT.
Pieni, tuskin parituhantinenon enää kolttien lappalainen sukuhaara, joka Kuollan niemimaalla asustaa hajaantuneena ympäri tämän äärettömän tunturimaan. [Kuollan niemimaan pinta-ala on n. 150,000 km2 eli enemmän kuin kolmasosa Suomea. Koko niemimaalla on n. 15,000 asukasta. Näistä on n. 9,000-10,000 venäläistä, n. 2,000 suomalaista, 1,700-1,800 lappalaista, karjalaisia muutamia satoja, syrjäänejä n. 500, samojeedeja 30-40, norjalaisia pari sataa.] Heidät jaetaan kolmeen eri ryhmään kielimurteensa mukaan, sillä suuren erämaan heimot ovat häipyneet niin etäälle toisistaan, että kielimurrekin on muodostunut hyvin erilaiseksi. Ja niin on taas Kuollan lappalaisten kieli paljon erilaisempaa kuin muu lappi, niin ettei esim. Inarin lappalainen ymmärrä kaukaisen Venäjän lappalaisen haastelua.
Lännessä, suomalaisten lähimpinä naapureina, asustavat Tuuloman lappalaiset. Heidän suuria keskuspaikkojaan, "sijtoja", ovat Patsjoki, Patsjoella, lähellä Salmijärveä, Petsamo ja Muotka Jäämeren rannalla, Petsamo- ja Muotkavuonoilla, sekä Suonikylä Luttojoella ja Nuortijärvi Ristikentän tienoilla, Nuortijärven alapäässä. [Suurkylien lappalaiset nimet: Pats-jok, Pietsam, Muodka, Suongil ja Nuoht-jaur.] Suomen naapuruudessa asustavat myöskin, Akkalan eli Imandran lappalaiset, joiden suurkyliä ovat Akkala, Jokostrova ja Maaselkä Imandralla sekä Pollujauri Pollujärvellä. [Lappalaisnimet: Aihkel, Tshuik-suol, Maa-seilg ja Pollu-jaur.] Kuollan lappalaiset asuvat Kuollan kaupungin seuduilla ja sen itäpuolella, ja heidän suuria kyläpaikkojaan on Kildin Kuollan lähimailla sekä idempänä sisämaassa Lovozero, suuren tunturijärven, Lu-jaurin rannalla, Voroninsk ison Voronjejoen juoksulla, Ljavozero Harlovkan latvoilla ja Varsinsk Jokongajoen latvoilla, Kalmi-jaurilla. [Lappalaisnimet: Kildints, Lu-jaur, Kord-jok, Lei-jaur, Ars-jok.] Sitten itäisinnä elävät Turjan lappalaiset Jokongassa Joukjoella sekä Kamenskissa, Kuroptejevskissa, Lumbovskissa ja Ponoissa suuren Ponoijoen vesistön varsilla ja suulla ynnä Sosnovetsissa niemimaan kaakkoisrannalla, Ponoista etelään. [Lappalaisnimet: Jovkuj, Kintus, Kiottem-jaur, Lymbes, Pionne, Sosniofke.]
Lapinkävijä joutuu miltei ihmetyksiin, kun hän päiväkausin, viikkomäärin samoiltuaan Lapin suunnattomia saloja, joissa on tavannut vain yksinäisen turvekodan taikka pienen pirttipahaisen siellä, toisen täällä, virstojen, penikulmienkin päässä toisistaan, yhtäkkiä sitten pohjastuu metsän aukeamalle ja näkee edessään kokonaisen suuren kyläkunnan, mitä suurimpien sydänmaiden keskellä, soiden saartamana, tunturien ympäröimänä.
Se on kolttalainen talvikylä, sijt.
Merkillinen metsien kiertäjäkansan kylä, joka ei muusta maailmasta paljoakaan tiedä, ja josta muu maailma ei tiedä mitään.
Kymmeniä matalia mökkejä, pikkuisia vanhoja neliseinäisiä pirttipöksiä on sikin sokin kankaalla, rakennettuina noin vain mihin sattuu; joitakuita uusiakin pirttejä, jopa kaksi- ja kolmihuoneisia "talojakin", on joukossa ja kymmenittäin pieniä aittoja kylän keskellä sekä reunapuolissa.
Kylän laidassa on "kirkko", matala harmaa rakennus, jonka harjalla venäläiset vinoristit törröttävät. Toisessa laidassa, ryteikköisellä kankaalla, on kylän kalmismaa, ja kolmannella sivulla levittäytyy puuton vetelä aapa, joka ulottuu aina etelässä siintäviin tuntureihin asti. [Suonikylässä, joka Suomen ja Venäjän välisessä Petsamon rajankäynnissä luultavasti tulee jäämään Suomen puolelle, on neljättäkymmentä pikku pirttiä ja talontapaista. Niiden kylänkeskeiset nimet ovat, Jänkäniemestä alkaen joen puolella: Outa, Saahkar, Uolli, Javgar, Väiskin-Evvan, Huoter, Mehkavan-Uontrei, Mehkavan-Evvan, Pitkä-Teahpan, Moissein-Jaahk, Pikku-Sergei, Karppi-Kaurel, Vaiskin-Uontrei, Olssin-Pedrin-Huoter, Oafanas, Mahtvei, Pikku-Uolli, Jilssin-Oski. Ja taas toista laitaa, kankaan puolta takaisin etelään käsin: Trofim, Evvankan-Huoter, Timmaksen-Illep, Kova-Evvan, Pikku-Illep, Olssin-Pedrin-Kaurel, Vaiskin-Evvanan-Sergei, Pikku-Evvan, Pikku-Meetrei, Karppi-Huotarin-Illep, Jaahkin-akka, Trofim, Vaassil, Annin-Evvan, Huoterin-Vaiski, Koaistjen-Evvan, Kuosmin-Oski ja Kuosmin-Illep. Sitten on kolmihuoneinen tsassouna itälaidassa ja länsipuolella uusi koulurakennus, jossa on opetussali eteishuoneineen sekä opettajan asuntona kamari ja keittiö.]
Mutta autio on tämä lapinkylä, äänetön ja kuollut. Ei kohoa savusuitsu mökin matalasta piipusta, ei ärhentele äreä pystykorva pihamaalla, eikä liiku kylän käytävillä ainoakaan ihmisolento, ei katso kukaan pienestä pirtinikkunasta, eikä kukaan ovissa käyskentele.
Kylällä on kesäinen lepohetkensä, kesäisten päivien hiljainen erämaan rauha.
Sillä asukkaat ovat heittäneet kylänsä kymmenet mökit ja pirtit ypöyksikseen kankaalle ja kaikonneet kauas sydänmaiden järville, kesämajoilleen kalastelemaan. Sieltä saisit, jos tahtoisit tavata, satojen virstojen päästä, järvienpoukamista, lahtien pohjukoista heitä etsiä. [Jäämeren rantapuolien kylien, kuten Kildinin, Varsinskin, Voroninskin, Jokongan, Lumbovskin, Ponoin asukkaat taas muuttavat kesäksi Jäämeren rannoille kalamiehiksi.] Mutta saattaa silti Lapin matkamies autiossa kylässä kyllä levähtää, vaikka viikommankin. Sillä useimpien pirttien ovet ovat avoinna ja sisässä on kaikki silleen heitetty. Eihän nyt enää Lapin erämaissa tshuudeja eikä muitakaan ryöväreitä retkeile, ja mitäpä he hyötyisivätkään autiosta ja köyhästä pirttipahaisesta, jossa on vain harmaakivinen lapintakka oviloukossa, vaateresuilla peitetyt makuulavat seinien vieressä, pieni pöydäntapainen ja pari kolme pölkynpäätä jakkaroina, seinähyllyllä muutamia tuohiropeita ja juuriastioita ja peräseinässä pikkuruinen lasi-ikkuna. Sillä lappalaisella on niin vähäiset mukavuuden vaatimukset.
Niissä lappalaiskylissä, jotka ovat seutunsa "pogostoina", kirkonkylinä, on pienoinen valkea kirkkonsa, papin ja lukkarin taloineen. Niin esim. Nuortijärven Ristikentässä, Patsjoella, Petsamossa, Lu-jaurilla, Ponoissa. Mutta tyhjille seinille saavat papit kesäisin molintansa toimittaa: seurakunta on eksynyt kauas korpeen omaa palvontaansa pitämään.
Mutta jos matkamies saapuu tänne sydäntalven pakkasilla, tammi- ja helmikuussa, saa hän nähdä lapinkylän täydessä elämässään. Silloin sankat savupatsaat puskeutuvat pirttien piipuista pakkasilmaan, hallit kentällä haukkuvat, porokellot poukkavat, peskipukuiset oliot käydä kepsuttelevat kyläraitilla, ja kohta joka kömmänän ovi lennähtää auki ja sieltä syöksähtää nuorta ja vanhaa, ukkoa ja akkaa ja lasta outoa kulkijaa kummastelemaan.
Metsien asukkaat viettävät talvensa yhteisessä suurkylässään ja toimittelevat talvitöitänsä. Ja nyt vuorostaan ovat erämaiden asunnot autioina ja kylmillään.
On koltalla talvisia toimia. Toisten talvi kuluu metsiä kierrellessä alituisina porotokan paimentajina, toiset taas tekevät pitkiä raitoretkiä Jäämeren rannan satamiin, Teriberkaan, Kuollaan, Petsamoon ja Norjan puolelle Kirkkoniemeen, taikka taas Kannanlahteen ja Umbaan sekä Valkoisenmeren suuriin rantakyliin. Viikoittain saattaa tällainen monisatavirstainen matka kestää, monessa pitkässä raidossa kun hiljalleen judetaan halki soiden, halki maiden, yli järvien, yli monien tunturijuottojen. Talviset kuukaudet ovat myös suurten metsästysretkien aikaa, jolloin hiihdellään hirviä sekä kierrellään penikulmittain sydänmaita kaikenlaista metsänriistaa ajellen. Mutta naiset häärivät kotoisissa toimissa, hoitavat lampaita, paistavat leipää, laittavat ruokaa ja ennen kaikkea askartelevat ahkerasti käsitöissä, kutovat sukkaa, vantutta, raanua, muokkailevat nahkoja ja niistä kintaita, ompelevat kenkiä ja peskiä.
Ja aikansa ottaa juominenkin ja ilonpito. Sillä kun on taas pitkästä yksinäisyydestä yhteen päästy, yksille kylätanhuville, iloitsee siitä ukko ja akka, ja nuoret ovat varsin hyvillään. Monet pitkät vuorokaudet vierähtävät pelkässä juomisen turinassa, johon ottavat osaa sekä miehet että naiset, nuoret ja vanhat. Varsinkin silloin kun Jäämeren rannan raitomiehet palaavat pitkältä retkeltään ja tuovat Norjan taikka Kuollan "tuliaisia", tyhjennetään pullo toisensa jälkeen. Vuoron perään kiertää ryyppylasi ympäri pirttiä, ryypynottaja nyökäyttää joka sielulle, pienille lapsillekin, ja sanoo: "Tierv jaalak!" Ja tervehdittävä vastaa: "Juhke tiervan!" ("Terveenä elä!" "Juo terveydeksesi!") Ja niin kauan kestää "terveisten" vaihto ja ilonpito kuin pullosta on viimeinenkin tilkka tirautettu. Lopulta jo useimmat ovat saaneet "terveisiä" kyllikseen ja uupuneet jonnekin nurkkaan taikka pöydän alle. Niin miehet kuin naisetkin.
Sillä koltat ovat, niinkuin muutkin luonnonkansat, mahdottomia tuliliemen tuttavia.
Ja iltasilla, miltei joka päivä, pitävät nuoret tanssejaan, kokoontuen milloin mihinkin pirttiin; haitarimies retuuttaa hurjasti kimakkaa käsipeliään ja toiset tanssivat "kaatrellaa" ja "ristisiirree", aina aamuyöhön saakka, niin että heidän milloinkaan saunaa näkemättömästä ihosta hiki valuu virtana, pöykkyrin selkä höyryää, ja karvaiset kengät litsahtelevat kostealla lattialla.
Mutta kun tulee laskiainen, jonka jälkeen pitkä ja ankara paastoaika seuraa, nousee ilo ja huoleton remuaminen ylimmilleen. Sillä pyhänä paastona ei saa tanssia eikä remuta, ja siksi pitääkin sitä ennen ottaa oikein kyllikseen. Viikon päivät pidetään yhtämittaista hulinaa, sitä ankarammin, mitä lähemmäksi paaston alku tulee. Tanssitaan, ryypätään ja ajellaan, viisi, kuusi, jopa kahdeksankin poroa valjastetaan saanin eteen, ja saani täyteen miehiä, naisia, lapsia, kaikenikäisiä ihmisiä, akkojakin pikku komsiolapsineen, ja sitten lennätetään täyttä karkua kylän läpi laidasta toiseen, niin että lumi pyrynä sinkoilee, poronkoparat napsavat ja kellot paukkuvat. Huudetaan ja hoilataan, joikataan ja lauletaan, minkä kurkusta ääntä lähtee. Ja sepä mies, jonka porovaljakko edelle ennättää. Kylän laidassa pysähdytään, käännetään valjakot, otetaan ryypyt ja sitten taas samalla metelinpidolla täyttä laukkaa läpi kylän toiseen laitaan. Ja taas ryypyt ja remuava rynnäkkö kylän lävitse.
Se on tunturikansan laskiaisen viettoa.
Mutta siihen sitten koltan ilonpito loppuukin. Koko paasto on ankarata työaikaa ja raitoretkillä ja metsästysmatkoilla raatamista.
Kevätpuoleen kyllä taas, kun ilmat kirkastuvat ja päivä käy lämmittämään, pitävät nuoret kisojaan ulkonakin lumisella päiväpaisteisella kyläkentällä. Silloin on hauskaa temmeltää; keräydytään piiriin, niin pojat kuin tyttäretkin, ja pannaan nuoraleikki, nuoirr-siirre, käymään, taikka juostaan pohtpiehsklem-siirree, kilpajuoksua piirin ympäritse, taikka heitetään palloa, pallu-siirree. Ja keskenään heittävät pojat ja nuoret miehet painia, oajp. Painiminen onkin lapinpoikain tavallisimpia talvikisoja, sekä sylipaini että rintapielistä heitteleminen, ja muutamat nuoret miehet ovatkin aika mestareita toisiansa hankeen heippaamaan.
Mutta lyhyeksi käy kolttien iloinen yhdessäoloaika.
Sillä kun pääsiäinen, suuren paaston remuinen loppujuhla, painuu ohitse ja korkealle kohonnut päivä alkaa yhä enemmän pehmitellä Lapin paksuja lumihankia, kun metsot pitävät ahojen hangilla soidintaan ja teeret kuusenlatvassa kukertelevat, kun keväinen tuntu alkaa liikkua kirkkaankuulakkaassa ilmassa ja koivunvarvut alkavat punoittaa, silloin jo taas korpi rupeaa kansaansa kutsumaan.
Tulee muutto kevätpaikoille, pitää joutua taipaleelle ennen kelirikkoa. Koltta kokoaa porokarjansa, valjastaa raitonsa, työntää tarpeelliset tavaransa, ruokavaransa, keittovehkeensä, suksensa, sivakkansa ahkioihin, ahtaa niihin lapsensa, naisensa ja lampaansakin, ja painuu niin pitkänä kuormitettuna kulkueena porokarjoineen, paimenineen ja koirineen salolle. — "Monn tiervan, monn tiervan!" ("Mene terveenä!") toivottavat jäljelle jäävät, jotka koko joukolla ovat saapuneet lähtöä katsomaan, lähtijää saattamaan ja hänelle hyvästiä heittämään. Kohta lähtee toinenkin perhekunta, kohta kolmas ja neljäs ja niin edelleen. Kaukaisimpien salojärvien asukkaat kiirehtivät ensin taipaleelle, lähimailla asuvaiset voivat viipyä myöhempään. Ja niin jää taas vasta niin eloisana remuava talvikylä aivan autioksi kesäiseen hiljaisuuteensa. Sen asukkaat ovat taas hajaantuneet ympäri suurien salojen. Ken on lähtenyt länteen, ken ajanut itään, kuka on painunut pohjoiseen, kuka taas suvenpuolelle siirtynyt.
Sillä tarkoin ovat koltat keskenään laajan erämaansa jakaneet, jokaisella suvulla on omat kesäkautiset olinpaikkansa ja kalavetensä. Niinpä Suonikylän seitsemän sukua, Moshnikov, Fofonov, Gaurilov, Feodorov, Semenov, Sverlov ja Kiprianov ovat ositelleet pyyntimaansa ja asuinpaikkansa siten, että Moshnikovit asustelevat Nahtshasjoella, Puoldzik-, Algaz- ja Nahtshas-jaureilla, Suomen rajamailla; Fofonovit Madzasjoella, Madzas-, Tshuokkal-, Souvel-, Vuosku- ja Passe-jaureilla, niinikään Suomen rajoilla; Gaurilovit Karnjoella, Karn-, Loun-, Alli-, Nevsi-, Kallu-, Vuernis-, Pietsh-, Jungus- ja Vuolu-jaureilla Luttojoen kahtapuolta; Feodorovit asuvat Luton pohjoispuolella, Tshosk-piel-jaurilla ja molemmilla Njannam-jaureilla; Semenovit alempana, Vuenni-jaurilla, Luton eteläpuolella sekä Nuortijärvellä, Luton suupuolella; Sverlovit Akku-, Nieskem-, Vilkis- ja Kuhkis-jaureilla, Luton pohjoispuolella, ja Kiprianovit Vuolu- ja Tshuörve-jaureilla ja Ruvt-mennalla, Luton keskijuoksulla. Nuortijärven talvikylän asukkaat taas ovat omistaneet ja ositelleet Nuortijärven, Nuorti-, Jauru- ja Hirvasjokien vesistöt sekä Tuuloman varret. Ja kevään tullen kulkeutuvat kauimmaiset, kuten Samson-ukko, Lehmi-Siman ja Kiurun-Meetrej, aina Hirvasjärvelle ja Talvijärven Teppana Talvijärvelle, Sodankylän ja Kuolajärven rajamaille asti. Akkalan lappalaiset hajaantuvat Imandran eteläosan ympärille sekä Imandraan lännestä laskevan suuren vesistön, Kala-, Kantas-, Salmi- ja Pirijärvien rannoille.
Suurien järvien rannat ja kalavedet on jaettu useammallekin suvulle. Niin esim. 9-10-penikulmaisella Nuortijärvellä asustaa useita erisukuisia Nuoth-sijtan kolttia, lisäksi Luton suupuolella muutamia Suonikylän sukujakin. Lutto vesialueineen on nimittäin Suonikylän erämaata, Nuortijärvi taas ja Nuortijoki lisävesineen on Nuoht-sijtan pyydysmaita, ja pyyntimaiden raja käy Rajaniemessä, Nuortijärven pohjoisrannalla, n. 15 virstaa Ristikentästä länteen. Vuolu-jaurilla asustaa pari eri sukua: Kiprianov pohjois- ja Gaurilov etelärannalla. Mutta suuria järviä ovat suuret suvut kokonaan vallinneet. Niin esim. Fofonovin veljekset sukukuntineen omistavat suuren Madzas-jaurin ja monet ympärysjärvet kalavesineen.
Kevätpaikat, kidda-paik, ovat tavallisesti pienien metsäjärvien seutuvilla, kankaan taikka suuren suon laidassa. Pienoinen pirtti taikka turvekota, jopa joskus vain seipäistä ja nuvuista kyhätty keilakota on asuntona, ja pari pientä aittaa metsänreunassa tavarasuojina. Järven rannassa on vene sekä kalanpyyntivehkeet.
Sillä kevätasunnoilla oltaessa alkaa kohta kalanpyynti. Koko talvi onkin mennyt vedenviljan puolesta viimekesäisten ja syksyisten pyyntien varassa, kuivalla ja suolakalalla, niin että keväinen kalansaalis kolttaa jo oikein houkutteleekin. Suliin salmiin ja jokiensuihin hän ensinnä vie pyydyksensä, saa haukea ja on tyytyväinen.
Kevätpaikoilla, maan vielä pälvissä ollessa, tapahtuu myös tärkeä porojen vasominen. Hirvaat ja porohärät on jo laskettu vapauteensa, mutta poikivia porovaatimia paimennellaan kotapaikan läheisyydessä pälvisillä jängillä ja kankailla, kunnes vasat on merkitty ja niin varttuneet, että voivat emonsa jäljessä vapaina metsissä juoksennella.
Mutta kun järvet ovat jäänsä luoneet ja kesä rupeaa siinä juhannuksen seuduissa Lappiin saapumaan, kokoaa koltta taas tavaransa, sonnustaa itsensä, heittää hyvästit parikuukautiselle kevätasunnolleen ja siirtyy kesämajoille, jättäen kevätkotansa vuorostaan autioksi. Vain kapakalakasa jää aitan loukkoon talven varoiksi. Muuttomatka toimitetaan veneillä vesiä pitkin sekä pitkin jänkiä ja kankaita perävilkkaa painatellen, raskaat tavarataakat hartioilla, lampaat joukossa juoksemassa.
Kesäpaikat, kess-paaudas, ovatkin vain muutamien virstojen, virstakymmenisen päässä kevätasunnoilta. Suurimpien, kalaisimpien järvien rannoille ne on rakennettu, hyvin useasti päiväpaisteiselle pohjoisrannan aholle, aivan veden äyräälle. Siinä on pirtti taikka turvekota ihmisten olinsijana, monet nelijalka-aitat tavarasuojina, turvehökkeli lammasläävänä, rannassa monet veneet, nuottaulut ja verkkohäkkyrät sekä kalojen kuivausvartaat kuusen juurella; lisäksi katoksia, kalapuoreja, luövveja, kattilakiviä ja leivänpaistouuneja. Ja metsän reunassa, syrjimpänä, korkean kannon nokassa, nähdään hauska "njolla".
Kesäpaikka samoinkuin talviasunto onkin paremmin varustettu kuin lyhytaikainen kevätasunto, ovatpa jotkut varakkaat lapinukot kesärannalleen rakentaneet oikein kaksoispirtinkin. Kesäjärvellään oleskelee koltta koko kesäkautensa ja pyytää enimmän osan talvisista kalavaroistaan; hän käy järvellä joka ilta, syö kalaa, minkä jaksaa, laittaa loput suolaan taikka asettaa vartaille kuivumaan. Muutapa työtä koltalla ei kesällä juuri olekaan kuin kalanpyynti ja kalastusvehkeiden kunnossapitäminen. Ja syöminen ja makaaminen, juominen ja joikaaminen. Naiset kyllä väliaikansa askaroivat kaikenlaisissa käsitöissä, ja jotkut taitavat kolttaukot veistelevät veneitä taikka rakentelevat ahkioita ja saaneja sekä omiksi tarpeikseen että naapureillekin.
Mutta lyhyt on Lapin kesä ja väleen se vierähtää. Toukokuun lopulla alkaa kyllä jo Lapin pitkä, kuusi-, seitsen-viikkoinen ihana päivä, jolloin aurinko alituisesti valaisee, paistaen sekä etelästä että pohjoisesta ja lämmittäen poloista maata, niin että tuota pikaa puhkee lehti puuhun, ruoho maahan, rentukan keltainen kukka järven rannalle, jopa tuoksuva kukka tuomeenkin ja viimein heinäkuun lopulla pienikasvuiseen pihlajaankin. Variksenmarjat ja juolukat järvien ja soiden rantamilla, sekä mustikat ja puolukat kypsyvät lappalaisten herkuiksi, jopa viimein hillatkin kaunistavat täyteläisenä "lapintoukona", ihanan keltaisena, kenttänä, Lapin suunnattomia soita.
Mutta yhtä sukkelaan kuin kesä saapuu, yhtä nopeasti se kiiruhtaa poiskin. Heinäkuun lopulla saattaa jo kylmä uho öisin uskaltautua suurille suon selille hillojen poimintaan, ja elokuun öinä käy jo halla jängillä valkeita huurreverhojaan vetelemässä.
Ja yöt käyvät yhä pitemmiksi ja pimeämmiksi.
Mutta koltta viipyy päivänpaisteisella kesäkentällään syksypuoleen saakka, pyytää kalaa, saa rasvaista taimenta ja siikaa, harria ja haukea, ja syö niitä viisi, kuusi kertaa päivässä sekä keitettyinä että paistettuina ja kuivattuina. Aitat varataan täyteen kapakalaa, ja suolakalaa kerätään mataliin, maahan salvettuihin kalapuoreihin.
Elo- ja syyskuun vaiheilla tulee majanmuutto. Taas kokoon kilut ja kalut, kittilät ja kattilat, ja perävilkkaa taipaleelle metsää, suota tarpomaan sekä veneillä vesiä soutamaan.
Muutetaan syystaloille. Kesäkenttä jää taas autioksi, kesäjärvi yksinään syysmyrskyissä myllertämään, veneet rannalle kumolleen ensi kesää vartomaan.
Syyspaikat, sohks-paik, on varattu suurien jäkäläkankaiden laitamille, jonkun pienen metsäjärven rantamalle taikka lähimaille, taikka jonkun metsäpuron äyräälle. Vain matalahko turvekota, pahainen pirtti taikka pieni kotatupa on täällä synkän petäjikkökankaan asuntona, lisänä joku aittanen, muuan katos sekä lammassuoja. Ja syksykodillaan koltta kuitenkin ottaa vastaan Lapin pimeimmän syksyn, pitkän synkän yön, auringottoman "kamma-ajan", Turjan tuiman talven pakkasineen ja pyryilmoineen. Mutta tunturimaan eläjää ei pimeys eikä pakkanen peloita, sillä tyytyväisenä hän vain asustelee pimeässä korvessaan ja pyytää kalaa lähijärviltä, työntäen verkkojansa jään allekin.
Syyspaikkojen jäkäläkankaille kootaan tuntureille ja metsiin hajaantuneet porot, ja sitten paimennellaan koko tokkaa lähiseuduilla. Onkin syksykodilla ääntä ja elämää, sen sijaan kuin kesäjärvellä aika kului aivan hiljaisesti. Täällä kymmen-, jopa satalukuinenkin porokarja on ympärillä temmeltämässä, paimenet ja koirat elämöimässä. Autio pirtti, joka koko talven, kevään ja kesän on äänetönnä korvessa levännyt, on yhtäkkiä herännyt henkiin, vakavan harmaapartaisen korven sydän on ruvennut sykkimään, syksyllä, kun kaikki muut ovat vaipumassa talviuneensa.
Mutta monelle porolle on syyskodalle joutuminen surmaksi, sillä silloin koltta toimittaa suuret syysteurastuksensa. Poro paran toisensa jälkeen hän taluttaa surmapaikalle ja työntää sydämeen julman puukkonsa.
Ja taas tuoretta poronlihakeittoa kaukaloon.
Se onkin lappalaiselle mitä mieluisinta herkkua taas pitkän kesäisen paaston perästä, jolloin kaukalossa oli kalakeitto kalakeiton jälkeen jokaikisenä päivänä. Jopa saattavat jotkut vähävaraiset metsäjärvien asukkaat olla niin talvella varattujen kesäeväiden, jauhojen, ryynien ja sokerin puutteessa, että aina heinä- ja elokuusta alkaen on vain pelkkä kala ja kuiva poronliha sekä petäjäinen ainoana ravintona.
Siksipä onkin varsin iloinen asia, kun pakkanen tulee ja jäätää järvet, silloittaa suot ja jängät, ja kun sitten taivas heittää pehmoisen lumipeitteen, niin että päästään poronahkioissa ajelemaan. Heti valjastaakin nälkäinen koltta raitonsa, kuormittaa ahkionsa kaloilla, poronlihoilla ja nahoilla sekä metsänriistalla, ja laskettelee yli tunturien ja tundrain Jäämeren rannalle vaihtamaan kuormiansa jauhoihin, sokeriin ja teehen, suolaan, tupakkiin ja viinaan, ja palaa tyytyväisenä takaisin syksypirtilleen, jossa emäntä saa taas leipoa leveän lapinkakun lihaliemen kanssa haukattavaksi, ja jossa jälleen saadaan teetä juotaessa sokeripalasta puraista.
Heti ensi keleillä saapuvat syyspirteille myöskin kiertelevät kauppasaksat, suonikyläläinen lapinmies Moissei-Jaahk, Luton suulta, sekä karjalainen kauppamies Miikkula pororaitoineen, purkavat ahkioistaan sokeria, teetä, tupakkaa, vesirinkeliä, vaatetta, jopa viinaakin, ja saavat metsän eläjiltä sijaan heidän hyviään: porontaljoja, koipinahkoja, joutsenennahkoja, lintuja, villaa, vantutta, kenkiä, kenkäheiniäkin. Vaihtokauppaa vain tehdään, rahaa ei juuri liikuteta, annetaan tavaraa tavarasta sopimuksen mukaan ja erotaan molemmin puolin hyvillä mielin.
Marraskuun lopulla painuu päivä taivaanrannan taakse ja heittää koko Lapinmaan ja kansan omaan pimeyteensä. Heikko kajastus vain eteläisellä taivaalla keskipäivän aikana kertoo pimeän pirtin asukkaille, että ihana aurinko siellä jossakin kaukana etelänmailla liikkuu ja lämmittää.
Mutta lappalainen on silti tyytyväinen, hänellä on kirkas kuutamo, vilkkuvat tähdet ja ennen kaikkea komeat revontulet, jotka säihkyvät kirkkaina ja sähisten, miltei jokaisena selkeänä iltana, pohjoisella taivaalla. Lapinmies laskettelee raidollaan tunturien yli, taikka päästelee saanivaljakollaan metsien halki, oppainaan taivaan tähdet ja tienviittoina tunturien kaukaiset huiput.
Sydäntalven pitkänpimeän lopulle elelee lappalainen syystalollaan, ruvetakseen vasta tammikuulla, venäläisten joulun ja uudenvuoden lähestyessä, muuttopuuhiin. Nousevan päivän koitto, synkän talviyön aamunsarastus alkaa taas kutsua erämaan lapsia yhteiseen suureen kotikylään kovimman talven aikaa yhdessä viettämään. Ja koltalla on taas pitkä muuttomatka edessä. Niinpä alkaa suurkylän talvisille tanterille saapua salolta pitkiä kuormitettuja raitoja toinen toisensa jälkeen. Joka suunnalta, kaksin, kolmin raidoin ajavat varakkaat lappalaiset kotiinsa, ahkiot täytenään kesäkauden saalista, porokarjat paimenineen mukana. Kellojen kalkatellessa, ilohuudoin, saavutaan tutulle kotoiselle kankaalle ja kotipirtille. Siellä ovat jo aikaisemmin koteutuneet koko joukolla vastaanottamassa ja tervetulleeksi toivottamassa. Ja miehissä ovat hyvät kyläläiset tulokasta avustamassa: pian on porot päästetty valjaista, tavarat autettu aittoihin ja vastatulleet saatettu pirttiin.
Ja kun talviaamun aurinko taas ensi kerran kohoaa katsomaan talvista lapinkyläänsä, on erämaiden hajaantunut lauma jälleen koossa. [Nuortijärvellä näkyy aurinko ensi kerran tammikuun puolivälissä.] Eivät kuitenkaan kaikki, jotka viime keväänä korpeen kaikkosivat. Aina on surma jonkun joukosta saavuttanut, ja hän on saanut viimeisen sijansa jossakin hiljaisessa järven saaressa taikka rannan poukamassa, missä jo ennestäänkin on muuan matkansa päättänyt vainaja odottamassa. Mutta korpeen joutuneiden tilalla on uusia tulokkaita: yhdestä ja toisesta ahkiosta nousee lapineukko sylissään pieni parkuva kietkamen asukas.
Iloiten tervehtii talvikylä taas uutta päivää, vanhaa päiväkultaa, joka etelän tunturien ylitse kuin arastellen vain puolella silmällä kurkistelee, mutta kuitenkin niin ihanan kirkkaana ja vanhana hyvänä tuttuna hymyilee.
Mutta uuden vuoden mukana tulevat uudet muuttoretket: sama kierto kevät-, kesä- ja syksyasunnoille ja samat kevät-, kesä-, syksy- ja talvimuutot.
Yhtä ikuinen kuin on vuodenaikain vaihtelu, on tunturien kansan kiertokulku.
Mutta talvikylä on kuin yhteinen suuri koti, joka aina kerran vuodessa kokoo korpeen kadonneen kansansa.
Ei ole talvikyläkään ikuisiksi ajoiksi sijalleen istutettu. Saattavat koltat tehdä senkin, että muuttavat koko suuren kyläkuntansa kokonaan toiseen paikkaan: lyövät pirttinsä, aittansa ja muut kömmänänsä hajalle, latovat hirret ahkioihin ja ajavat, minne mieli tekee, missä ovat luulleet keksineensä mukavamman talvehtimispaikan. Niin on esim. Suonikylän talvisijaa jo useat kerrat siirretty: vielä neljättäkymmentä vuotta takaperin se oli Lutolla, pari penikulmaa nykyisestä paikastaan alaspäin, jängän reunalla, pienen Erri-jaurin rannalla. Mutta koltille tuli kylän muuttomieli, vereksen asuinpaikan halu. Toiset tahtoivat muuttaa alaspäin, Tshuörve-jaurin pohjoispuolelle sydänmaahan, Puozivaaralle, Puozi-jaurin rannalle, ja jopa sinne jotkut siirtyivätkin pirttipöksineen, kaikkineen, mutta enemmistö kylänmiehistä ei sinne mielinyt. He ajoivat hirsiahkioineen ja tavarakuormineen Luttoa ylös ja asettuivat kylän nykyiselle paikalle, pari virstaa Akkujoesta itään, pienen korkearantaisen Pohteljoen varrelle, muutamia virstoja Lutosta pohjoiseen. Ja sinne lopulta raitioivat pirttinsä ja kilunsa ja kalunsa Puozi-jaurillekin muuttaneet.
Erri-jaurilla, Suonikylän entisellä sijalla, on vielä kylän vanha tsassouna pystyssä: pieni harmaa huone kyhjöttää siinä yksinään jängällä kallellansa ja huoneen peräseinällä valvovat monet pyhät jumalankuvat tsassounaa ja entistä asuinseutua. Ja lähellä, Luton korkealla rantatöyräällä, on kylän vanha kalmismaa hautaristeineen ja arkkuineen. — Näkyypä Puozi-jaurillakin vielä kolttien entisiä asuinsijoja.
Ovatpa Suonikylän ukot ja akat viimeaikoinakin keskustelleet, että jo pitäisi taaskin lyödä kylä kasaan ja lennättää se toiseen paikkaan, Lutolle, Tshuörve-jaurin alapuolelle, Sijtkosken rantakankaalle, joka nimestä päättäen on jo kerran aikoinaan ollut kyläpaikkana. Kun porolaumat ovat jyrsineet jäkäläkankaat kylän ympäriltä ja kuivat pökkelöt kylän ääreltä on tärvätty polttopuina, niin mitäs lapinukot muuta kuin rojauttavat kolmi-nelikymmentaloisen kylänsä ahkioihin ja muuttavat vieraanvaraisempaan paikkaan, jossa on rehevämpi jäkälä ja polttopökkelö käden ylettyvillä.
Nykyisten talvikylien muuttaminen ei kyllä enää olisi niin yksinkertaista ja helppoa kuin ennen. Onhan useassa kylässä jo hyvänlaisesti rakennettu koulutalokin ja tsassouna, jopa pieni kirkkokin, joiden kokoonpanoon ei erämaan äijien äly ylettyisi, joskin he osaisivat raastaa ne maahan ja kuormittaa poroahkioihinsa.
6. KOLTTAIN RAKENNUKSET.
Kota! Lappalaisen alkuperäinen asuinsuoja.
Mikäpä olisi Lapinmaa ilman kotaa? Sillä kota ja lappalainen kuuluvat yhteen. "Kota-Lapiksi" jo vanhoissa kansanrunoissa ja tarinoissamme Lapinmaata sanotaan, ja Lapin asukkaita "kota-lappalaisiksi".
"Tuotapa ennen Lappi lauloi, kotapoika poimetteli",
kuulemme Vienan ukonkin laulavan.
"Kota-Lappiin" kuuluu Kuollan-Lappikin, ja "kota-lappalaisina" useat koltat kesäkautensa asuvat.
Alkuperäisimmän kotamuodoista, seipäistä ja riuvuista kyhätyn keilakodan, oikean "lapinkodan", tapaamme vielä joskus koltan asuinsuojanakin, semmoisen kuin Huoterin Vaiskin kevätkodan Ruvt-mennalla, Luton keskijuoksulla. Se on vain hatara riukukartio, kolmisen metriä pohjaltaan, puolenkolmatta korkea, ulkopuolelta kuusenkuorilla ja turpeilla päällystetty. Keskellä kotamaata on kivillä reunustettu tulisija, muu osa permantoa on peitetty männynhavuilla. Ja siinä viettää Vaiski perheineen parikuukautisen kevätvuoronsa, pitäen lämmittävää nuotiota ja nukkuen permannolla ja yöksi sulkien oviaukon vanhalla louteella. Ei tämä hatara kotus liene kylminä kevättalven öinä kovinkaan lämmin, mutta kirkkaina kevätpäivinä on aurinkoinen aho niin mieluisa, ja etelään päin olevasta oviaukosta pääsee ihana päivä kodan asukastakin niin suloisesti lämmittämään.
Mutta varsinainen kolttalainen kota-asunto on turpeilla päällystetty harjakota, turvekota, joksi sitä sanotaan. Sen tapaamme varsin useasti sekä kesä-, että kevät- ja syyskotana, ja se on oikeata kolttaa ja koltan-lappia kotamaasta savuiseen reppanaan ja turvekerrokseen ja oksikkaisiin peittopuihin saakka. Sen kun näkee järvenrannalla kyhjöttävän ja savua harjastaan suitsuttavan, tuntee heti, että tämä nyt on oikea "lapintalo" ja oikea koltan asuinmaja.
Turvekotansa, kuatti, peruskerroksen, seinas, rakentaa koltta hirsistä kolmi-, nelikertaiseksi salvokseksi. Salvos on tavallisesti kuusikulmainen, joskus kahdeksan- ja viisikulmainenkin, mutta hyvin paljon näkee myös neliseinäisiä kotakehyksiä. Vanhinta perua lienee kuusi- ja kahdeksakulmio, sillä kodan alkuperäistä pyöreää pohjamuotoa ovat ne lähinnä. Kehyksen varaan kahdelta puolelta pystytetään viistoon vastakkain kaksi paria vahvoja käyrähköjä — tai suoriakin — runkoja, valddak, ja niiden nojalle, yläosaan, kahtapuolta harjaa ladotaan katoksi vaakasuoraan lautoja, pierjislouddi; reppänäaukko, reäppen, vain heitetään väliin. Mutta alaosa peitetään pystylaudoilla, valddu-kosk, jotka asetellaan pierjislouddien ja kehyshirsien varaan. Päätypuolet täytetään niinikään pystylaudoilla, jotka seisovat kehyshirrellä ja ovat nojallaan valddakkeja vasten. Toisessa päätypuolessa on ahdas oviaukko, uks, joka kahtaalle avautuvilla, puutapeissa liikkuvilla lautalevyillä suljetaan. Ja sitten ei muuta kuin petäjänkuorta peitoksi ja vielä paksu kerros turvetta päälle ja turpeiden päälle painoksi paksuja puunrunkoja, tieddam-muorra.
Kodan paljaan maapermannon jakaa lappalainen puunrungoilla useampaan osaan. Kodan perästä, poashshosta, oveen ulottuu pitkin keskimaata kaksi rinnakkaista runkoa, tsatt-sal, joita peräpuolessa yhdistää poikkipuu. Sivupuolille niinikään on poikkipuita aseteltu: ueives-muorra, pääpuu, peräpuoleen ja juölges-muorra, jalkapuu, ovipuoleen. Siten jakautuu kodanpohja yhdeksään eri osastoon, joilla kullakin on oma nimensä ja omat tarkoituksensa. Keskellä on kivillä ympäröity tulisija, tollu-saje, jonka yläpuolella riippuu keittokattila puukoukussa taikka rautahaahloissa. Tulisijan vieressä, perässä, on arnis-saje — aarnesija —, kodan entinen pyhä paikka, katajanhavailla pohjustettu, kattilain, vesisankojen, samovaarin säilytyssija. Ovensuussa taas, vastapäätä arnis-sajea, on halpa kynnysalus, uks-koddas-vualus, polttopuiden pitopaikka. Kummallakin puolella keskustaa on kolme sivuosastoa: perässä poashsh-käddat, keskellä loiddot ja ovipielissä uks-käddat. Käddat sekä loiddot on pohjustettu männynhavuilla ja koivunlehdeksillä, ja poashsh-käddoja käytetään kaikenlaisten tavarain säilytyspaikoiksi. Nähdään niissä talousastioita, tuohimaljoja ja ropeita, puukuppeja, laukkuja, ompelulippaita, vaateresuja, villamyttyjä, jopa leipääkin. Loiddot ja uks-käddat taas ovat kotaväen päivittäisiä oleskelupaikkoja ja yöllisiä makuusijoja, ja siksi niissä onkin lehdeksien peittona porontaljaa ja vaateresua. Oikeanpuolinen loiddo on kodan arvokkain osa, isännän ja emännän taikka kodanvanhimman paikka ja makuutila. Vain arvokkaalle vieraalle he sen luovuttavat. Vasen loiddo sekä ovikäddat kuuluvat kodan nuorelle väelle ja lapsille. Vain pienimmät kolttavesat oleskelevat ja nukkuvat isän ja äidin loiddossa.
Kodan poashshossa, alhaalla, on pari kolme hyllyä, semmoisia kuin kaavas-ildde, jumalhylly, jolla pyhät jumalankuvat asustavat, sekä tavarahyllyjä, joilla pidetään lusikoita, kahvikuppeja, pulloja, sokeriastia, teekannu, kampa, sokeria, teetä ja muuta pikkutavaraa.
Ylhäällä valddokista toiseen on pari riukua, ortstok, joiden varassa on kattilakoukkua kannattava suovvu-muorra, savupuu. Ja vielä on ovipuolessa pari petäjänlevyjen kuivausortta sekä pari vaateortta.
Semmoinen on turvekota, jossa koltta päivänsä askaroi ja yönsä nukkuu. Kovin väljät eivät siinä tilat ole, sillä vain 2,5-4,5 metriä on kotamaa halki mitaten. Ja monesti saattaa saman turvekeon suojassa asustaa toistakymmentäkin sekä suurta että pientä kolttaa. Silloin onkin koko kotamaa yönaikana "ylösotettu", on yhtenä kuorsaavana raanu- ja porontaljarykelmänä.
Mutta vähitellen katoavat kodat koltankin mailta. Moni koltta asuu jo kesäkautensakin hirsistä salvetuissa pirteissä, port. Ne ovat kyllä vain semmoisia matalia hirsihökkeleitä, että aivan hyvin nekin sopeutuvat kohtalaiseen ympäristöönsä ja lappalaismaailmaan. Pieni neliseinäinen pöksä, jonka pyöreistä hirsistä hatarasti salvetut seinät monessa mutkassa kömmistelevät; nurkanpäät törröttävät eripitkinä, pari pientä tuohella paikattua ikkunaa katselee tavallisesti etelää ja itää taikka länttä kohden, särkylautainen vesikatto on useasti niin hatara, että sadevesi valuu sisään, ahtaassa oviaukossa lonkkaisee ovi puusaranoissa kitisten, oven edessä ei ole eteissuojaa eikä minkäänlaista lautakatosta, vaan pirtistä astutaan suoraan pelkkään jumalanilmaan.
Näkee kyllä siellä täällä joitakuita uudempia pirttirakennuksia, jotka on paremmin ja huolellisemmin laitettu: seinät ovat suorat, joskus veistetytkin, ikkunat ehyet ja katto niin tiivis, ettei heti ensi sade ala pirtin asukkaita ahdistella.
Jotenkin samansuuruisia kuin kodat ovat pirtitkin pohja-alaltaan. Tapaa pikku tupia, joiden seinäin pituus on alle kolme metriä, joskus taas niinkin "ison" asunnon, että lattian leveys on yli neljä metriä. Tavallisin mitta on kolmen ja neljän metrin välillä, ja korkeutta on sisästä vain puolitoista — pari metriä.
Yhtä vaatimaton kuin on koltan pirtti ulkoa, yhtä yksinkertainen se on sisästäkin. Alla musta silta, saldde, yllä karkea, tavallisesti kaksitaitteinen laki, lahk, parin maatitsan varassa. Mustan pirtin merkillisyyksiä ovat seinänviereiset makuulavat ja avonainen tulisija, lapintakka, oviloukossa. Tulisija, taakke, on maakivistä muurattu; seinäin kulmaukseen on vain kasattu kiviset kupeet, joita laen alla jonkunlaisena holvina yhdistää suuri otsakivi, ja holvista vie avara savutorvi ulos, niin lyhyt ja matala, että tuskin vesikaton ylitse kohoaa. Takanpohja ei ole paljon lattiaa korkeammalla, ja otsakiven edessä taikka alla on patakoukun kannatinpuu, joskus takkapielessä käännettävä kattilankannatin. Makuulavat, lauddes, ovat kuin saunanlauteet, metriäkin leveä lava, sivu- ja useasti peräseinänkin vieressä, mutta niin alhaalla, että soveltuvat hyvin istumasijoiksikin, ollen vain puolisen metriä korkealla lattiasta, niskapuiden ja jalkojen varassa. Omituinen on myös pirtin arnis-saje, joka vastaa kodan samannimistä peräosaa. Pirtissä se on takkaseinän vieressä, tsattsalilla muusta lattiasta eroitettu. Samoinkuin kodan arnis-saje, on pirtinkin arnis-saje pohjustettu katajanhavuilla, ja käytetään sitä kaikenlaisten talousastioiden säilytyspaikkana. Toisinaan on arnis-sajen peräpuoli poikkipuulla eroitettu eri komeroksi, jolla on nimenä lyops, sekin periytynyt vanhasta kodasta, jossa lyops oli kodan peräosan ja takaoven nimenä.
Joitakuita hyllylautoja on pirtin seinillä: takkaseinällä kaukalohylly, peränurkassa jumalhylly, toisessa parilautainen hylly, tshulan, vieläpä oviseinälläkin muuan hylly. Ruoka-astioita, laseja, kahvikuppeja, tuohiropeita, leipää ja sokeria näkyy hyllyillä.
Vaateorsia on pirtin laessa ja seinissä puunauloja, joihin vaatteet tavallisesti ripustetaan. Paljon on vaatteita myös makuulavalla, kaikenlaisia sekä makuu- että pukuvaatteita. Ja makuulavan alla lattialla on juuri- ja tuohiastioita, kiisoja ja laukkuja, poronlänkiä, kenkiä, kehruukuosaleita ja lautapalasia, vaateresuja ja kaikenlaista rojutavaraa.
Mutta lautasten kulmauksessa lattialla on juurakkojalkainen pieni pöytä ja siellä täällä sillalla muutamia pölkynpäitä istuimina.
Onhan pirtti jo makuulavoineen, pöytineen ja istuinpölkkyineen, pikku ikkunoineen ja tulitakkoineen paljon mukavampi asustelupaikka kuin savuinen matala kota. Vaikka eihän pirttikään varsin suuria mukavuuksia tarjoa, eikä parempiin oloihin tottunut siinä suinkaan mielikseen elelisi. Yksinpä Inarin lappalainenkin, jolla itsellään on muka paljoa korkeammat ja komeammat asunnot, puhuu halveksien kolttien asumuksista. Mutta koltta on kotiinsa tyytyväinen, makaa resuisella lavallaan, keittää lihaliemensä ja kalavellinsä, paistaa kalansa ja lapinkakkunsa takkatulella ja teevetensä samovaarissa kiehuttaa, syö ja juo ja joikaa, käy kalalla ja makailee lautasilla. Jos katto joltakin kohdalta sattuu vuotamaan, saattaahan silloin siirtyä semmoiseen paikkaan, missä pysyy kuivana. Ainahan joku kohta katosta on tiiviimpikin.
On kyllä jo useita semmoisia paremmanpuoleisia kolttapirttejä, joissa on oikein seinään salvetut sängyt, krovatit, nurkissa, kaksittainkin, toinen ovi-, toinen peränurkassa. Mutta monesti on sänky kovin lyhyt, jopa niin, ettei pienikasvuinen kolttakaan sovi siinä suorana makaamaan. Ja semmoisessa pirtissä saattaa nähdä muutakin "ylellisyyttä": seiniä on sieltä täältä sievistelty liisteröimällä niihin venäläisiä sanomalehtiä, keisarinkuvia ja muita venäläisiä koreita papereita, teeliikkeiden ilmoituskilpiä y.m. Näkeepä joskus talon sotilaspojan valokuvankin vahvoilla rautanauloilla ikkunanpieleen iskettynä. Ja pimeähkössä peränurkassa kiiltelee kullattu jumalankuva.
Mutta tämmöinen koti onkin jo boohatan koti, jossa ei köyhyydessä elellä. Voipa vielä isolla isännällä olla kaksoispirttikin, toisessa oikein mestarin muuraama venäläismallinen tuvanuuni, jossa emäntä saattaa paistaa leipänsä.
Tapaapa joskus omituisia kodan ja pirtin välimuotojakin, kotapirttejä, semmoisia kuin Ann'-Evvanan pikkuruinen kolmimetrinen kesähökkeli Nieskemjaurilla. Pirtin kuusikulmainen hirsikehys on toista metriä korkea, ja turvekatto on harjakodan tapaan rakennettu, valddokeineen, pierjis-lautoineen ja valddukos-keineen. Mutta ovipielessä on lapintakka, peräseinässä pieni ikkuna ja makuulaudat seinien vieressä. Ja koko hökkelin korkeus lattiasta harjaan on vain 185 cm. Mutta pieniä ovat pirtin asukkaatkin: vanha pikkuruinen muorinrupelo täysi-ikäisen pienikasvuisen poikansa kanssa.
Hauskannäköisiä hirsirakennuksia lappalaisen kesäkentällä ovat monet aitat, aittit, kolme, neljä, viisikin pikkuista huonetta korkeiden kantojen nenässä kentällä, järvenrantamalla. Neljän, puolen metrin ja metrinkin korkuisen jalkakannon, juelggin, nokkaan on asetettu aluspuu-pari, kietkamet, joiden varaan on aitan seinät salvettu. Ovi on ahdas, neljin ryömin kuljettava, ja aukkoa sulkeva lautalevy on useasti syrjään työnnettävä kuin vetoluukku. Pienimmät aitat ovat vain puolitoista metriä seiniltään, isoimmat saattavat olla neljättäkin metriä. Aitan edessä on useasti porraspuuna sarvekas juurakkorunko.
Aitoissaan säilyttää lappalainen kalanpyydyksiään, vaatteitaan, ruokavarojaan ja kalleuksiaan. Niinpä ovat parhaiten salvetuissa aitoissa koltan sokeri- ja teevarastot, jauho-, ryyni- ja suolasäkit, toisessa taas kalliit peskit, kintaat ja sukat, poronkoipikengät sekä muut talvivaatteet. Koshk-kuöll-aitassa taas säilytetään kuivia kaloja. Sitten säilytetään vanhoissa, pyöreistä hirsistä koirankaulalle salvetuissa aittapahasissa, joita koltta nimittää nimellä kaadas — katos —, verkkoja sekä muita kalanpyyntivehkeitä, poronvaljaita, kenkäheiniä, vanhoja kenkiä ja vaatteita ja kaikenlaisia astioita. — Ja aittojen alustat ovat kesällä tavallisia ahkioiden säilytyspaikkoja.
Arvokkaimpia tavaroita sisältävät aittansa rakentaa lappalainen useasti etemmäksi asunnostaan, järvenniemeen taikka yksinäiselle saarelle. Siellä ne säilyvät turmiolta, jos tulipalo sattuisi taloa tuhoamaan.
Talvikylän aitat ovat eri perusteilla. Kannattavien jalkakantojen asemasta on aitan alla pyöreistä hirsistä rakennettu salvos, jonka päällä vasta on varsinainen aitta. Alakerros on useasti yläkertaa kapeampi, mutta on taas monesti sitä leveämpikin, miten vain on rakennusmestarille hirren pituus sattunut. Ala-aitassa säilytetään tavallisesti poronjäkäliä. Hauskimpia lappalaisten aitoista on njolla, korkean yksinäisen kannon nenään kohotettu pieni aittanen, johon kiivetään oksikasta puunrunkoa taikka tikapuita, puerdis, myöten. Puolikolmatta, joskus lähes kolmekin metriä korkean petäjänkannon nenään on poikittain asetettu kietkam, sen päihin taas kaksi poikittaista korvapuuta, piellji, ja niille sitten pikku aitta rakennettu, vain puolitoista, pari metriä seiniltään, toista metriä korkea harjan kohdalta. Särjetyistä paksuista laudoista on seinät, ohuista särkylaudoista katto.
Kapakaloja, kuivattua poronlihaa tallettaa koltta njollassaan, ja siellä ne hyvin säilyvätkin ovelan ahman varastelulta.
Njolla on vielä hyvin tavallinen rakennus kolttalais-alueella. Monen kesäkentällä se etempänä metsänreunassa seisoo, merkillisimpänä lappalaisrakennuksista. Useasti näkee sen myös yksinäisellä järvensaarella, saaren kummana kyhjöttävän, taikka jängällä noin 200-300 metrin päässä talosta.
Njolla on lappalaisaitoista alkuperäisimpiä. Näkee joskus uudempia, kahdellekin jalalle rakennettuja njollia, ja samoin myös tavallisia lapinaittoja, jotka on salvettu samaan tapaan kahden matalan kannon nokkaan. Mutta kahdella kannolla seisova isohko aitta on kovin horjuvilla perusteilla, ja niinpä onkin lapinukko huomannut varmemmaksi asettaa tukevan jalan joka nurkan alle ja siten saanut nelijalkaisen aittansa.
Mutta njollan alkumuotoja on ollut entisaikainen luövvi, "lava", joita koltat peuroja metsästellessään erämaihin salvoivat lihojen säilytyssuojiksi. Niiden jäännöksiä tapaa vieläkin sattumalta metsissä: toista metriä korkean vahvan kannon, jonka nenässä on kietkam ja kietkamessa pielljit. Pielljien varassa on ollut toistametrinen, matala oveton salvos, joka on laudoilla peitetty tasakattoon, ja puita sekä kiviä lyöty päälle painoksi. Luövviin on sälytetty tavaraa, joko lattiapuuta kohottamalla taikka kattolautoja purkamalla. — Vielä alkuperäisempiä luövvejä, vain pelkkä lava matalan kannon nenässä, on vieläkin joskus lappalaisen asuinkentällä. Siihen heitetään milloin mitäkin tavaraa, mitä ei tahdota maahan viskata: poronvaljaita, vaatteita, tuohiropeita. Ja leipää ulkona paistettaessa asetetaan siihen paistettavat ja paistetut leivät, kunnes ne ehditään korjaamaan aittaan.
Aittojen alkuperäisimpiä ovat myöskin kuölli-puornat ja kuölli-puoret, suolakalan säilytyssuojat. Vanhoja kalapurnuja tapaamme vielä entisillä kotakentillä, hyvin yksinkertaisia, pyöreistä hirsistä rakennettuja salvoksia, parin metrin pituisia, 70-80 cm levyisiä ja noin puolta metriä korkeita, pohjakin hirsistä salvettu. Purnun sisässä on sitten vielä laudoista eri salvos, ja siihen on lyöty suolatut kalat vain paljaaltaan, pantu painoa päälle, ja purnun peitoksi tasakattoon ladottu lautoja ja niille kiviä painoksi. Samanlaisiin purnuihin laittoivat lappalaiset säilöön syksyisin myöskin poronlihoja talven varaksi.
Kalapuoret ovat suurempia suolakalojen säilytyssuojia, toiset kodan tapaan kyhättyjä, toiset taas salvettuja kuin pienet aittaset. Kodanmallisissa puoreissa on käyrät valddokit vain työnnetty tyvin maahan, naulattu latvoin toisiinsa ja sitten pantu pierjis-laudat, valddu-koskut ja turvetta paksu kerros peitoksi sekä painopuut päälle. Hirsistä salvetuissa kalapuoreissa ei ole jalkoja, kuten aitoissa, vaan on ne vain suorastaan nurmeen laskettu. Pienimmät ovat tuskin metrin suuruisia, harjakattoisia huonehuisia, isoimmat kolmekin metriä seiniltään. Puoreissa säilyttää koltta suolakala-astiansa ja -tynnyrinsä, tuohilevyillä ja kivillä peitettyinä.
Kotamuotoonsa on koltta niin kiintynyt, että hän useasti rakentaa samaan malliin paitsi kalapuoren myöskin lammassuojansa, labbes-puore, joko keilakodan tapaan taikka niinkuin harjakodan, ja mättää sitten turpeita peitoksi. Kesäkentillä on toisinaan myös hirsistä salvetuita, hyvin pieniä matalia lammaskömmänöitä.
Keilakodan malliin on pystytetty myöskin jäkäläkota, jeil-puore, jonka toisinaan kesäkentällakin näkee.
Omituisia lappalaisia laitteita ovat kaadakset, katossuojat, joiden varjossa verkkoja säilytellään sekä kaloja kuivatetaan. Toiset niistä on rakennettu hatarasti harjakodan malliin, toisissa on taas katto päätyhirsineen kohotettu neljän patsaan varaan. Kaadaksien katto on tehty koskutlevyistä ja päälle ladottu painoriukuja. Katon alla on joukoittain orsia ja orsilla verkkoja riippumassa sekä pitkät kalarivit kuivamassa. Näkee orsille ripustettuina myös köysiä, vaatteita, säkkejä, sukkia, kenkiä, ja maassa ahkioita, suksia ja kelkkoja, poronsarvia ja koipinahkoja, kehruukuosaleita, ja tuohia kivien alla painumassa sekä kaikenlaista rojua. Pienet kaadakset ovat vain kaksi kertaa kolme metriä kattoalaltaan, mutta isot saattavat olla parin, kolmen metrin levyisiä sekä viiden, kuudenkin pituisia.
Kaikkein suurimpia ja merkillisimpiä kohtalaisista rakennuksista on poroliakka, puozi-liakka, jonka joskus näkee kesäkentän lähimailla, järven rannalla taikka jängän reunassa kankaalla. Kantojen ja patsaiden nenään on, lähes pari metriä korkealle, rakennettu pitkä katos, jota vastaan seinät viistosti nojaavat, kaikki tehty vain riuvuista ja sitten peitetty sammalilla, turpeilla, havuilla ja painopuilla. Poroliakan leveys on pari, kolme, neljäkin metriä, mutta pituutta saattaa olla 7-8, jopa joskus parikymmentäkin metriä. Heinäkuun helteillä, pahimman räkän aikana, kun paarmat ja syöpäläiset oikein ahdistelevat, menevät metsiä samoilevat porot polttavimman päivän ajaksi omasta halustaan katoksensa varjoiseen suojaan. Ja porokarjan erittämä kitkerä hiki karkoittaa pian koko katoksesta kaikki kiusanhenget, jotka sinne ovat tokkaa seuranneet.
Mutta asuinsuojien alkuperäisimpiä on kolttalainen koovas, maahan iskettyjen, toisiaan vastaan nojaavien riukujen varaan pingoitettu vaateloude, loouda eli varju. Kesäkentillä kun esim. verkkoja roukaillaan, asetetaan koovas tuulensuojaksi, ja poromiehet pystyttävät sen metsissä rakovalkean, nuertshin, ääressä lepäillessään.
Lappalaisiin rakennuksiin saattaa myöskin lukea arddun, omituisen katottoman telineistön, orsirakennelman, joka useasti on koltan kesäkentällä, jonkun ison petäjän suojassa taikka yksinäänkin järvenranta kankaalla, toisinaan aidantapaisella ympäröitynä. Siinä on sekä pystyseipäitä ja patsaita että vaakasuoria orsia, joita käytetään kalojen kuivattamiseen, verkkojen, vaatteiden ja köysienripusteluun samoinkuin kaadastakin.
Kesäkentän rakennelmia ovat vielä nuotta-ulut, nueht-olg, rannassa veden äärellä, sekä ylempänä ranalla verkko-orret, saim-olg, ja vielä monet suonarvit, oksikkaat, kuivat puunrungot, joihin verkkoja, köysiä ja vaatteita ripustellaan kuivamaan. Ja lopuksi kentän useat kattilasijat, kattilatelineet ja paistinuunit.
Itse ovat koltta-ukot kotansa ja pirttinsä, aittansa, njollansa ja kaadaksensa, purnunsa ja puorensa rakennelleet, itse pirtin takkansa sekä kenttäuuninsa maakivistä saven avulla muurata rötistäneet. Monet vanhat aitat, njollat, puoret ja pirtit, ovat isien perintöjä, entisten ukkojen käsialoja. Ja näkeepä heti, että niiden mestarit eivät suinkaan ole suurten opissa olleet. Kovin kömpelösti on salvainten hakkuu samoinkuin koko rakennustyökin toimitettu. Milloin ovat salvainkolot liian suuret, milloin taas sattuneet väärään paikkaan, niin että on täytynyt hosaista uusi loukku. Mutta pienistä syrjäheitoista ei ole perustettu, on vain lyöty hirsi koloonsa ja käyty uutta iskemään. Siksipä saattaakin seinä heittää pikku mutkan milloin sisään, milloin ulos, milloin taas koko seinä kallistua eteen taikka taakse, vastaavan seinän seisoessa suorana. Hirsien varaukset ovat myös kovin hatarat ja epätasaiset, sammalta on vain vahvasti työnnetty täytteeksi. Onpa varauksen viereen, hirteen, joskus heitetty kahtapuolta vahvat oksantyngät, jotta muka hirsi paremmin pysyisi paikoillaan. Ja liitokset sekä ovien ja ikkunoiden pielipuut ja puitteet ovat samankaltaisten mestarien käsialoja. Mutta eihän saata Lapin salvumiehiä moittia. Kirves kourassa he vain ovat heiluneet, ei ole ukoilla ollut edes kunnon sahaakaan, puhumattakaan vatupasseista, seinävaroista, mittapiirtimistä ja muista salvumiehen työkaluista. Isäinsä opeilla ja työneuvoilla ovat äijät vain ahertaneet, ja niinpä ovat tuloksetkin tulleet isien aikuisia.
7. KALASTUKSESTA.
Kalastus on koltan ensimmäisiä elinkeinoja, jopa sellainen elatustoimi, joka parhaiten pitää koltan kylläisenä, mutta myöskin sellainen, joka saattaa koltan ikuiseksi erämaan kiertolaiseksi. Sillä kalajärveltä kalajärvelle käy alituisesti koltan elämäntaival.
Kesäinen oleskelu kiess-paaudaksella suurten erämaan järvien rannoilla on parasta kalanpyynnin aikaa. Silloin ei koltalla ole juuri mitään muuta tehtävää kuin makailla ja käydä kalalla.
Nuotta, nueht, on ahkerimmin käytetty kalanpyydys, ja näkee sen jokaisen kesäkentän järvirannassa pitkille riuvuille, nuottauluille, ripustettuna, povi pitkässä, järvelle pistäyvässä puov-muorrassa. Varakkaassa lapintalossa saattaa olla pari, kolme, jopa neljäkin nuottaa, eri pyyntijärvillä kukin. Niinkuin aina, on koltankin nuotta suuritöinen ja kallis laitos, satasylinen saartovehe, pari, kolme syltä korkea. Tiheäsilmäinen nuotanpovi, puov, on kolmisen syltä, vähän harvasilmäisemmät rinnat, raddas, 15-16 syltä ja harvasilmäisimmät siulapuolet, seul, 25-30 syltä. Sitten ovat vielä pitkät kiskomaköydet, kieud. Nuotan alareunassa on tuohikukkarokivet, kiepti, mutta yläreunassa taas nuottalaudat, nueht-loud, erimalliset siuloissa, rinnassa ja povessa: siuloissa pitkänpyöreät, käyrähköt kappaleet, rinnassa soikeat, useasti leikkauksilla koristellut lapukat, ja povimerkkinä komea, leikelty pyöreä kurikka taikka vielä komeammin koristeltu puolipyöreä kaksoislauta, kolptsas.
Lapin kirkkaina kesäpäivinä, jolloin aurinko täydeltä terältään paistaa hellittää, lepäilevät Lapin kirkasvetisten järvien kalat rauhallisina syövereissään, ja vasta sitten, kun aurinko on alentunut läntiselle ja painunut matalimmilleen peräpohjaiselle, lähtevät syöverien eläjät piiloistaan öisille saaliin hakuretkille. Ja silloin lappalainenkin lähtee nuottineen liikkeelle, öiselle saalistamisretkelle hänkin, päivän helteen piileskeltyään varjoisessa pirtissään. Nyt on paras saaliin aika sekä kalalla että kalanpyytäjällä, ja nälkä ajaa kumpaisetkin liikkeelle.
Illalla kahdeksan, yhdeksän, jopa vasta kymmenenkin aikaan sonnustautuu koltta kalalle. Naiset vetävät päälleen ja vyöttävät pitkän, valkean, purjevaatteesta ommellun, paidantapaisen hameen, ja miehet kiskovat ylleen vanhan lappalaisen umpitakin. Miesten vasta pukeutuessa kiiruhtavat naiset jo rantaan, laittavat veneet kuntoon, työntävät vesille ja asettelevat nuotankin uluilta veneeseen. Sitten vasta itse miehet astua källeröittävät saapuville ja istuvat veneen perään huopailemaan, kun naiset taas asettuvat soutimille. Kaksin venein lähdetään, kaksi henkeä kummassakin veneessä, soutaja sekä huopaaja, mies ja nainen taikka mies ja kolme naista. Saattavat kyllä naiset yksinäänkin semmoisen asian kuin nuotanvedon toimittaa. Joskus on nuottueen mukana apulainenkin: pieni kitisevä koltta kietkamineen veneen kokassa, joskus vielä toinenkin, vähän isompi, toisessa veneessä istumassa. Äidin on täytynyt ottaa pienensä opintoretkelle, ja niin on koko kotaväki käynyt kalaa pyytämään.
Mutta kalamiehet soutavat syvälle ja heittävät nuottansa apajalle, tekevät suuren kaarroksen, vetävät, vinnaavat ja saavat "sadan taimenta, tuhannen pieniä kaloja". Sekä taimenta että siikaa he todella saavatkin, rautua ja harria, jotka Lapin suurissa järvissä ovat niin verrattomia. Mutta vetääpä nuotta myöskin haukea ja ahventakin.
Sitten taas nuotta apajalle ja uusi veto, ja taas ja taas, aina puoleen yöhön asti, jopa siitä ohikin, ellei vedenjumala ole oikein anteliaalla tuulella.
Sivu sydänyön hetken on aika jo vierähtänyt, ja pohjoisella taivaalla punoittava aurinko on jälleen aloittanut uuden kiertonsa, kun kalamiehet saapuvat kotirantaansa. Ja naiset ovat taas soutimissa, miehet perässä huopaamassa.
Miehet astuvat suoraa päätä pirttiin, mutta naiset jäävät rantaan asettelemaan raskasta märkää nuottaa uluille ja kalastusneuvoja laittamaan korjuuseen, ja sitten vasta he kalakoria kantaen joutuvat tupaan.
Mutta eiväthän miehetkään pirtissä ole suinkaan toki laiskoina olleet: teeveden ovat he valmiiksi kiehauttaneet, kalaa ja kakkua pöytään laittaneet, niin että naisilla on heti, kun sisään saapuvat, lämmin teevesi juotavana.
Sitten käydään illan saalista käsittelemään. Parhaimmat kalat, isoimmat taimenet, harrit, raudut ja siiat, työnnetään keittokattilaan, mutta hauet ja ahvenet sekä pienet harrit, siiat ja taimenet heitetään suolaan pantaviksi taikka kuivattaviksi. Siika, taimen ja harri on parasta suolakalana, hauki ja ahven taas kuivattuna.
Ja seuraavana iltana tehdään taas samanlainen kalaretki. Joka ilta, jos vain ilma suinkin myöten antaa, jopa pyhäpäivän iltanakin, käy koltta nuottaa vetämässä, viipyen siellä aamupuoleen yötä ja sitten päivänsä makaillen.
Syksyllä taas, kierän jään aikana, vedetään nuottaa jään alta. Isosta avannosta, nueht-kaldijsta, lasketaan nuotta jään alle, uitetaan pitkien salkojen avulla pikku avannolta toiselle pitkäksi kierrokseksi ja tuodaan takaisin isolle avannolle, josta se sitten kiskotaan ylös.
Verkko, saim, on kolttalaisen toinen tärkeä kalanpyydys. Joka talossa on verkkoja kymmenittäin, jopa neljään, viiteenkymmeneen varakkaalla ja ahkeralla pyytäjällä. Iltapäivin käydään verkkoja laskemassa järvien rantaheinikkojen reunaan, matalille kareille, salmiin ja jokien suihin, useampiakin verkkoja yhteen jataan, jaatuun. Toisinaan vielä, kun verkot on potkettu, soutaa loiskutellaan heinikkoa pitkin, järven rantapuolia, niin että kalat hätäyksissään uivat pyydykseen. Aamupäivin käydään verkkoja kokemassa. Verkkojen potkemista ja kokemista saattavat hoitaa naiset yhtä hyvin kuin miehetkin. Entisaikaan, kun käytettiin keveämpiä painokiviä, laskettiin verkot jokiin pitkin virtaa,kun eivät muuten olisi virrassa kestäneet, mutta nykyään, kun käytetään raskaampia tuohikukkaroita, potketaan verkot poikkivirtaan.
Keväisin laskee lappalainen verkkojaan salmien sulapaikkoihin ja suliin jokisuihin ja saa keväistä kutukalaa, haukea, ahventa ja harria pitkän talvipaaston perästä. Syysasunnoilla eläessään kiertelee koltta syksyjärvillään siikojen kutusijoille verkkoja laskemassa. Ja kun tulee talvi, päästelee hän porolla järvelle pyydyksineen ja heittää verkot jään alle, uitellen niitä avannosta toiseen. Tällaistakin, käsiä paleltavaa pakkastyötä saattavat kyllä monet arkailemattomat koltta-naiset toimittaa. Niinkuin Koaistjen Evvanan eukkokin, joka nelisenkymmentäkin verkkoa työntää jään alle, yli Vuolu-jaurin selän, ja niitä yksinään kokee ja hoitelee.
Syyspyynnin kaloja säilyttää koltta jäädytettynä pahimman sydäntalven varaksi, sillä silloin, pimeimpänä aikana, ei mikään kala liiku, eikä silloin verkkoja lasketa eikä nuottaa vedetä.
On koltalla kolmaskin kalanpyydys, merta. Se on petäjän päreistä kudottu suppilo, jolla kevätsulasista pyydetään kutukalaa; syksyllä viedään se siian kutupaikoille.
Onkimista ja uistamista eivät entisaikaan kolttien kalajärvet suvainneet, vaan saattoivat pelästyttää pahan pyytäjän kovin suurilla kaloilla taikka tavattoman runsaalla saaliilla. Niinpä pelästytti vedeneläjä erään Nuortijärven kolttapojan, joka uistimella uskalsi mennä kaloja yrittämään: antoi paljon kalaa ja suuria kaikki. Ja sitten vielä kuuli poika kaiken yötä kovaa kolkutusta ja läiskettä, niinkuin olisi järvellä uistinta soudettu ja kaloja veneeseen viskelty. Ei uskaltanut poika enää uistimineen mennä järvelle.
Suurien jokien väkevistä virroista pyytävät koltat lohta, luossaa. Niinpä on monissa niemimaan jokien koskipaikoissa lohipato, sappor, joko jokisuulla taikka ylempänä sisämaassa. Semmoinen on esim. Tuulomajoessa, Patunankönkään vierellä, Nuortijärven alapuolella. Tuuloman kautta kun sekä Luton alueen että Nuortijoen vedet virtaavat, on Patunan lohenpyyntipaikka sekä Suonikylän että Nuortijärven kolttien yhteisomaisuutta. Yhdesssä ovat kylien miehet lohipatoa pitäneet, kalaa saaneet ja saaliinsa keskenään jakaneet. Joen vasemmalla rannalla on kaksi kalapirttiä, kummankin kylän pyytömiehillä omansa. Onpa rannalle yhteisesti rakennettu pieni tsassounakin, jossa onnistuneen kalansaaliin jälkeen saadaan jumalalle kantaa kiitosta.
Metsäjärvillä pyydystelevät koltat kalaa vain perhekunnittain, kukin omilla kalavesillään. Joskus vain on veljeksillä yhteiset nuotat, joita yksissä miehin vedetään ja saalis sitten jaetaan pyytäjien mukaan. Ja köyhä, pyydyksetön metsäkodan eläjä voi liittyä varakkaamman nuottamiehen apulaiseksi ja saa silloin palkoikseen kolmanneksen saaliista.
Jäämeren rantaseutujen, kuten Kildinin, Varsinskin, Jokongan, Lumbovskin ja Ponoin koltilla on taas omat merelliset kalastustapansa ja pyyntikeinonsa Jäämerellä ja jokisuilla, Jäämeren rannalla.
Kalanpyydyksensä valmistaa koltta itse ja tarpeen tullen korjaa ja paikkailee ne. Kesäkauden päivät ovat kalanpyynnin ohella omiaan pyydyksien laittamiseen ja korjailuun, muitakaan hommia kun ei ole. Milloin istuu ukko verkonkudelmaan silmiä pistellen, milloin siinä akka askaroi, milloin taas pojat taikka tyttäret vuoroonsa istahtavat käpyä käyttelemään. Toisinaan näkee koko perheen hääräilevän nuotan repeämiä kuroilemassa. Ja pirtissä istuskellessa voidaan myös valmistella nuotan ja verkon kiveksiä, verkon tuohikierukoita sekä nuottalautoja.
Verkot ja verkkoköydet sekä nuotat lappalainen värjää, roukaa, koivunkuorella. Paksua, vanhan, suuren, koivunkärrikän tyvikaarnaa kuivataan ja keitetään tuhkan kanssa kentällä isossa kattilassa, pannen joukkoon kuusen pihkaisia käpyjäkin; sitten sotketaan kalanpyydykset kattilaan ja kiehutetaan, niin että tumma väri tarttuu kiinni. Toisinaan näkee iltasilla ukon roukauskattilaa hoitelevan, toisinaan taas häärivät sen luona naiset.
Kalanpyytäjän tarpeita ovat myöskin veneet, voonas, joita joka talossa on viisin, kuusin kappalein: ainakin pari venettä tarvitaan, aina järvellään. Ja jos on etäisempi kalastusjärvi, jolle ei vie vesiteitä toisilta pyyntipaikoilta, vaatii se omat veneensä. Veneetkin ovat kolttien omia käsialoja, erityisten taitavien veneseppien rakentamia.
Sen osan saalista, joka ei päivän mittaan tule syödyksi, panee koltta talteen talven kalattomien päivien varalle, suolaa kalapuoreihinsa taikka laittaa kapakalaksi.
Kalat kuivataan kaadaksen orsilla katon alla taikka monesti vain artun orsilla, paljaan taivaan alla. Isot kalat halkaistaan vatsapuolelta, leikataan selkäpuoleen muutamia viistoviiluja, joihin suolojakin ripotellaan, pingoitetaan rassilla levälleen ja työnnetään pyrstöön leikatusta lävestä kuivausvarpaan. Pienet kalat leikataan halki vatsasta selkään pitkin pituuttaan ja pistetään halkeamasta vartaaseen. Pikku siiat halkaistaan kyljittäin, ja kaikkein pienimmiltä kaloilta avataan vain vatsa ja kaula, ja kalat pistetään leuoista kimpuittain rasseihin. Monesti näkee katoksen alustan täynnään kalavartaita poikittain katoksen orsille asetettuina, vartaat kaloja täytenään, vielä pikku kalakimppuja vierellä riippumassa. Viikon, pari vaatii iso kala kuivaakseen, pienet kapaantuvat muutamassa päivässä. Kuivat kapakalansa kasaa koltta aitan loukkoon lattialle, ja karttuu niitä hyvinä pyyntikesinä talven varaksi kokonaiset suuret röykkiöt.
8. METSÄSTYKSESTÄ.
Niinkuin kesä on suotuisinta kalanpyynnin aikaa, niin taas syksy ja talvi ovat paraita aikoja metsänkäyntiin. Silloin koltta kiertää suunnattomat erämaansa ristiin ja rastiin, milloin kaahaisten karhun kintereillä, milloin hirvilaumaa hiihdättäen, milloin taas ahdistellen ahmaa, näätää, kärppää, saukkoa taikka muuta metsänelävää.
Entiseen aikaan asusteli Kuollan-Lapin kaukaisissa korpijokiloissa vielä majavakin, maajjig, tuo kautta maailman kuulu turkiseläin. Sitä pyydystelivät koltat sukkelalla satimella, piärttamilla eli maajjig-kuattilla. Jokisuihin, suvantoihin, majavain oleskelupaikkojen lähelle, iskettiin vahvoista pystyriuvuista tiivis pyöreähkö katiska, niin korkea, että riukujen latvat ulottuivat vedenpinnan yli. Katiskaan vei sivusta aukko, majavan mentävä, ja katon rakensi pakkanen jäätämällä veden. Kun majava sukelsi aukosta piärttamiin jyrsimään sinne syötiksi asetettuja koivuja, putosi ovea sulkeva luukku alas, ja majava jäi satimeen ja hukkui. Jystämällä jää rikki, otettiin saalis ulos ja saatiin väliin kaksikin jyrsijää samalla kertaa.
Näin kertovat koltat vielä entisestä majavanpyynnistä.
Mutta jo aikoja on majavat hävitetty sukupuuttoon kolttien erämaista. Suonikylän ja Nuortijärven kolttien metsästysmailta kerrotaan viimeinen korpijokien suuri patomestari surmatun Jaurujoen yläjuoksulta, Vuokmanajoelta, ja oli se tapahtunut niihin aikoihin, jolloin Jaurun Meetrej-ukon isä oli ollut vielä poikanen. Meetrejn nuorena ollessa olivat majavien rakentamat padot ja kodat Vuokmanajoella olleet vielä ehjiä ja hyvässä kunnossa.
Vanhaan aikaan samoili Kuollan-Lapin erämaissa myöskin suuria villipeura-, koddi eli mientuz-laumoja, ja niitä lappalaiset pyydystelivät sekä haudoilla että hankailla. Peurojen kulkuteille, suurien jänkien välisille kankaille, kaivettiin syviä kuoppia, piikkipohjaisia salahautoja, jotka ovelasti peitettiin, niin että pahaa aavistamattomat haarasarvet sortuivat niihin surmikseen. Vielä nytkin näkee monilla kankailla, kuten Tuulomanjoen varsilla ja Luton rantamilla, vanhoja nurmettuneita kuopanteita, entisten peurahautojen sijoja.
Paljon pyydettiin peuroja myöskin hankailla, joita lappalainen nimitti nimellä aggas. Oli rakennettu pitkiä, kymmen-, parikymmen virstaisiakin aitoja kankaille poikki selkosten, jängästä toiseen taikka järvestä järveen. Pari vahvaa ortta, toinen miehen rinnan korkuisella, toinen alempana, oli asetettu puusta puuhun, kannosta kantoon, taikka haarukkain varaan, ja tuon tuostakin oli aidassa aukko, johon oli viritetty suopunkinuoran paksuinen, punottu ansa, kieli. Sata, pari, jopa kolmekin sataa surmansilmukkaa saattoi tämmöiseen kuolemanaitaan olla asetettuna, ja niihin peurat kankaita kulkiessaan monesti puuttuivat. Joka viikko käytiin aitoja kokemassa, jotteivät sudet ja ahmat olisi ehtineet saaliinjaolle.
Vanhat metsämiehet muistavat vielä ennen käytetyn ansojen asemesta aita-aukoissa itseampuvia keihäitä, ja semmoisia hankaita sanottiin keihäshankaiksi. Vahva kuusenkarhakka oli jännitetty jouseksi, joka oli ampaissut surmaavan keihään aukosta pyrkivän peuran kylkeen.
Mutta vahvan lumen aikana laativat lapinukot jänkien välisille kaitaisille saarekkeille oikean suursurman: silmustivat puitten väleihin ansan ihan ansan viereen ja välimaat sekä sivut sulkivat aidalla. Rakensivat vielä toisen, jopa kolmannenkin samanlaisen pauloituksen edellisen taakse. Sitten kun sattui kovan onnen peuralauma lähimaille, niin mentiin kymmenin miehin, piiritettiin lauma ja huutaen ja hoilaten ja meluten ajettiin koko parvi suoraa päätä kamalaan kuoleman paikkaan, jossa, jos ajo hyvin onnistui, melkein koko metsäläisparvi sai surullisen loppunsa.
Vanhojen miesten muistannan aikana oli vielä pyydetty peuroja näin ansahankailla ja paljon saatu, mutta nyt ovat jo Kuollan-Lapinkin sydänmaista villipeurat niin hävinneet ja hävitetyt, etteipä niiden pyynnistä juuri voi puhua. Joskus vain jokunen sattumalta tavataan ja ammutaan, ja silloin tällöin eksyy koltan porotokkaan joku metsän villi haarasarvi, mutta ihmisen lähestyessä se heti hurjana kirmaisee korpeen.
Mutta suurmetsien komeita kruunupäitä, hirviä, sörv, on vielä kyllä
Kuollan-Lapissa, ja niitä koltat ahkerasti ajelevat.
Kevättalvella, suuren paaston aikana, kun lumihanget jo ovat vahvuneet sivakan kantaviksi, lähtevät koltat pitkille pyyntiretkille. Parin, kolmin, neljinkin miehin liitytään samaan seuraan ja kuusin, seitsemin poroin, eväät, metsästystarpeet ja sukset ahkioissa ajellaan pyydyspaikalta toiselle. Omilla pyyntimailla, omien kesäkautisten asuinpaikkojen ja kalastusjärvien seutuvilla kyllä pysytellään ja ajellaan kaikenlaista metsänotusta, mutta etupäässä ahdistellaan hirveä. Mutta tiukan ajon tiimellyksessä "erehdytään" monesti naapurien alueillekin, jopa naapurikylienkin erämaihin varkaisiin ja otetaan, mitä saadaan. Saaliista kyllä vanhojen oikeuskäsitteiden mukaan, kuuluisi osa erämaan omistajalle, mutta kaikessa hiljaisuudessa hiihdellään jälleen omille maille ja viedään mukana kaikki, mitä korpi on antanut.
Hylkeennahalla pohjatuilla kolloksillaan hiihdellä hivuttelee koltta kuin korpien karvainen peikko äänettömästi yli hankien, eikä vähääkään sihahda karvainen kollos, niinkuin sihahtelee koivuinen sivakka. Kun tavataan hirvenjäljet, lähdetään niitä sivakoimaan, ja yritetään yllättää otus makuusijaltaan. Ennen makuulle heittäytymistään tekee hirvi suuren kierroksen ja palaa jälkiensä lähimaille lepäämään, katse jälkiä kohden suunnattuna. Hyvin varovaisesti vaanien täytyy siis pyyntimiehen lähestyä, jos mielii saalistaan tavoittaa. Jos taas hirvi ennättää taipaleelle, ajetaan sitä takaa jälkiä seuraten, ja kun päästään lähimaille, hiihdetään sivulle ja sieltä vaanien yritellään saaliin kimppuun. Monesti satutaan yllättämään kokonainen lauma, jolloin sitä aletaan miehissä paukutella ja lennättää, ja kun lauma hajaantuu, hajaantuvat surmamiehetkin ja lähtevät kukin oman ajettavansa kintereille.
Ahkerasti koltat hirviä ajelevat ja paljon he niitä saavatkin kaadetuksi. Niinpä on Suonikylän Fofonov-ukko joskus poikineen talven kuluessa kymmeneltäkin hirveitä taljan kuoraissut.
Saaliinsa, hirvenlihat ja muut syötävät, tallettaa metsämies jäädytettyinä kesäkautisten asuinpaikkojensa aittoihin, taljat taas kuljettaa mukanaan pyyntiretkeltään palatessaan.
Milloin satutaan pyydysretkellä kohtaamaan näädän jäljet, käydään niitä seuraamaan. Koirien ahdistamana sukeltaa näätä, nieht, helposti kiviraunioon taikka johonkin lahokantoon tai kuusenrytöön. Silloin viritetään pitkä, parikymmensylinen näätäverkko, nieht-saim, piilopaikan ympärille, sytytetään tuli lahokantoon taikka työnnetään savuavia pökkelöitä kiviraunioon, niin että piileskelijän on pakko tulla ulos ja yrittää pakoon. Mutta siinä se kohta takertuukin verkkoon ja joutuu koirien kynsiin.
Näin hyökätään pyyntiretkellä kaiken muunkin kelvollisen metsänriistan kimppuun, milloin mitäkin tavoittaen. Karhun pesällekin pohjastutaan joskus ja silloin aloitetaan heti tappelu.
Mutta sitten keväthangilla, kun karhu on lähtenyt pesästään liikkeelle, käydään koirien kanssa siltä turkkia riistämään. Muuta koltta ei karhulta kyllä otakaan kuin karvaisen turkin vain, sillä lihat heittää hän metsään taikka tarjoaa ne Inarin lappalaiselle tai suomalaiselle. Karhunlihaa ei koltta syö, Inarilaiset kyllä syövät sitä ja tietävät, että karhunliha ei maista koltalle siksi, kun karhu on heidän heimolaisensa, — koltat ovat muka samaa sukua kuin kontiokin.
Miten lienee, mutta niin merkillinen otus karhu on, ettei sen tappoon ole suinkaan meluten mentävä. Naisväelle varsinkaan ei saa asiasta sanallakaan mainita, vaan heille sanotaan muka oltavan vain porometsälle lähdössä. Sillä jos naiset saavat miesten puuhat tietää, voi käydä niin, ettei saadakaan karhua. Taikka saattaa kontio hyökätä pyytömiesten kimppuun ja raadella heitä, jopa surmatakin. Niin kamalasti kävi eräällekin koltalle, joka akkansa tieten lähti karhumetsälle, ja akka siitä vielä hupsuuksissaan toisille kielitteli sanoen: "Minun ukkoseni meni karhuntappoon, karhuntappoon ukko hiihti." Mutta eipä ukko karhuntaposta palannutkaan. Metsästä löydettiin sitten äijä kädet ja jalat ruhjottuina ja päänahka silmille kuoraistuna. Kuolleena oli kyllä kontiokin kaatajansa vieressä.
Susi, kuimppe, on lappalaisen suurin vihollinen, surkea porojen surma, joka kymmenlukuisin laumoin liikkuu talvisilla tuntureilla, joskus kolme-, neljäkymmentäkin nälkäistä ryökälettä samassa parvessa. Kun sellainen joukko ryntää porotokkaan tulee siinä selvää jälkeä: kymmeniä poroja kaataa se yhdellä iskulla samasta parvesta, syöksyen sitten toiseen tokkaan ja tehden taas samat tuhot. Siksi lappalainen vihaakin sutta oikein sydämensä pohjasta, ja missä ikinä hän suden kohtaa, tappaa hän sen, eikä vain säälimättä, vaan mitä suurimmalla nautinnolla ja mielihyvän tunteella. Hän ampuu sen kuin rosvon, mutta jos ei satu olemaan pyssyä, keihästää hän sen suksisauvallaan, tavoitettuaan sen vahvassa lumessa, taikka kolhii kirveellään taikka paremman puutteessa sohikoi suurella puukollaan. Venäjällä ei makseta tapporahoja sudesta, eikä lappalainen niitä kaipaakaan, vaan surmaa hän suden suuritta rahoittakin omasta halustaan. Ajamalla entisaikaan sutta enimmäkseen ahdisteltiin, mutta on sittemmin jo opittu sitä raudoilla ja myrkkysyötilläkin pyydystämään.
Melkein yhtä vihattu kuin susi on ahma, keatki, porojen suuri surma sekin, kalapuorien ja liha-aittojen häpeämätön rosvo. Senkin koltta säälimättä surmaa, missä vain tavoittaa metsästysretkillään taikka poroja paimennellessaan. Metsiin, jäkäläkankaille, joilla ahmat poroja vaanien liikuskelevat, laittaa lappalainen ovelia ahmanloukkuja, keatki-piärttam, rakentaen vahvan hirsilavan, metriä leveän, paria pitkän alle, ja toisen samanlaisen vielä vahvemmista hirsistä. Tämän hän virittää vipusimilla ja laukaisuvitsoilla viistoon edellisen päälle, niin että se, ahman käydessä alla olevaa syöttiä repimään, rymähtää rosvon selkään.