SUURI VAALIKOKOUS
pidettiin näinä päivinä (asianhaarojen johdosta) Pöllölän Hölölässä.
Läsnä oli kolme äänimääräistä kommunistia ja leipuri Pussisen aikamies-poika, jota vakaumuksestaan huolimatta ei vielä ole voitu hyväksyä III:nteen internaaliin.
Sihteeriksi valittiin Mikko Tarjus.
Sihteeri kysyi, eikö kokous valitsisi myöskin puheenjohtajaa. Asiaa harkittuaan kokous lausui vakaumuksenaan, että kyllä kai me nämät asiat ilman puhemiestäkin hoidamme.
Merkittiin.
Sihteeri kysyi, että eikös pitäisi muodon vuoksi olla vähän ohjelmaakin?
Tämän kysymyksen johdosta erinäiset valveutuneet kansankerrokset lievästi hymyilivät.
Pussisen aikamiespoika ilmoitti, että jos on ohjelmaa tarvis, niin hänellä olisi taskussaan »Punalippu, tämän maan työläislasten ainoa oma lehti».
Kokous suhtautui asiaan mielenkiinnolla.
Sihteeri Mikko Tarjus pohjusti alustettavaksi kysymyksen, voidaanko sallia Pussisen pojan, III:manteen internaaliin kuulumattomuudestaan huolimatta, esittää ohjelmaa?
Toveritsitar Riitta Käyhkö hymähti, että esittipä tällaisessa kokouksessa mitä tahansa.
Pussisen aikamiespoika otti ohjelman taskustaan ja selosti lyhyesti, ettei se olekaan »Punalippu, tämän maan työläislasten ainoa oma lehti», vaan kaunokirjallinen magahsiini »Liekki».
Koska ei kokouksella ollut mitään sitäkään vastaan, niin luki Pussisen poika huomattavalla antaumuksella lehden ensimmäisen kertomuksen, jonka nimi "Jäälilja myrskyssä".
Kokouksen harvalukuisuuden vuoksi ei onnistunutta esitystä tervehditty aploomeilla.
Sihteeri Mikko Tarjus perusteli selväpiirteisesti kysymyksen, mistä kävi selville, että edustajamiesvaalit valtiopäiväasioita varten tapahtuvat tämän kuun lopussa taikka ainakin ensi kuun alussa, joten että puolueen olisi määriteltävä kantansa.
Toveritsi Simo Tarnainen piti tämän johdosta valtiollisen esitelmän, mistä kävi epäämättömästi selville, ettei yhteistyö porvarillisten hengenheimolaisten kanssa liene tällä hetkellä suotavaa, koska Englannin inhoittavat riistokäpälät uhmaavat sovjettia ja sasukraatti Tannerheimo on paraadissa tervehtinyt valkaisukaartia.
Hyväksyttiin.
Sihteeri Mikko Tarjus kysyi, olisiko valveutuneilla kansankerroksilla mahdollisesti halua lausua vastalauseensa kaikkia sasuakraatteja kohtaan.
Hyväksyttiin inhomielisesti.
Rouva Riitta Käyhkö kysyi, onko mitään perää siinä, että erään komisariuksen kuoleman johdosta on ammuttu Neuvosto-Liitossa erinäisiä vastavallankumouksellisia. Mihin Mikko Tarjus, pää-äänenkannattajan selostuksiin viitaten, vastasi puolileikillisessä sävyssä, että napsuttelihan ne niitä.
Kokous lausui tämän johdosta tunnustuksensa.
Riitta Käyhkö esitti valveutuneitten kansankerrosten naurahtaessa, että tällä teloituksella on oleva merkityksensä vähävaraisten ainesten lopulliseen voittoon viemisessä.
Asiaa pohdittaessa päätettiin, että niin on, ja että kommunististen solujen on vaaleissa äänestettävä sitä puoluetta, jonka äänenkannattaja on »Punalippu, tämän maan työläislasten ainoa oma lehti».
Kokouksen päättäjäisiksi laulettiin tunnelmapitoisesti:
»Kiikkuri, kaakkuri, kirjava lintu. viidellä, kuudella äänellä vinkuu».
Sihteerinviran puolesta:
Mikko Tarjus.
(1927.)
KOMMUNISTIEN POIGOTTIKOKOUS PÖLLÖLÄSSÄ
Kommunistien yleispöllöläläinen internaali pidettiin Pöllölän
Hölölässä, Iso-Hölön pirtissä lauantaina klo 19 1/2 ip.p.
Läsnä oli useita tunnettuja kommunistin soluja sekä Pussisen aikamiespoika.
Arv. kunniasolu, ikäpuheenmies Jerobeam Näppinen viittaili nousevan auringon säteilemiseen vallankumouksen aamutaivaalla ja esiintoi häpeällisiä syitä noskelaisuuden kepulipolitiikassa työläisten ja talonpoikien asian hämäämiseksi.
Kysyttiin, missä elinkautinen kunniasihteeri Mikko Tarjus on, kun ei ole tullut pöytäkirjaa pitämään?
Pussisen poika ilmoitti Mikko Tarjuksen olevan toverien Justus Tiilikaisen ja Aatami Kihosen kanssa kortilla Törkysen saunassa. Tämän johdosta lausui tov. Näppinen kummastuksensa.
Esiintuotiin kapitalistijehujen saalistukset rautateiden halkovarastoissa ja hyväksyttiin vaatimus, että ne pitää loppua.
Esitettiin tannerilaisten sosdemien raukkamainen keljuilu lahtarikaartien ja sotaväen kokoamiseksi Englannin siirtomaan kätyröimistä varten Neuvosto-Venäjää vastaan ja kysyttiin, onko kansan tahto, että päänoske Lauri Tannerin on erottava hallituksesta koko koplakuntineen? Vastattiin yksiäänisesti että on. Eropäätöstä hallituksen tietoon saattamaan valittiin tov. Kaisa Kompura avonaisella valtakirjalla.
Laulettiin moniäänisesti:
»Ennen minä makaan mallassaunassa, vaikka ois kuinka hiki hiki hiki».
Toveri Lötjösen ehdotuksesta huudettiin alas eduskunta ja sen sihteeri.
Tov. Mari Rytkyläinen ehdotti, että huudettaisiin alas kaikki muutkin virkakunnat ja koko hoito, mikä hyväksyttiin vilkkailla huomion osoituksilla.
Kohotettiin kaksinkertainen eläköön-huuto kansainväliselle Moskovan kolmannelle internaatille.
Toveri Esa Muikkuri luki mielenkiinnolla Johan Ludvig Kramsun runon
»Työn orjat sorron yöstä juoskaa».
Esitettiin päiväjärjestykseen kysymys kapitalistien verioikeudesta
Amerikan Yhdysvalloissa.
Toveri Näppinen selvitti aateperäisesti tollariruhtinaitten likaiset imukärsät työläisten ja talonpoikain neuvostosuunnitelmaa vastaan, jotka eivät karta oikeusmurhaakaan kammottavissa piirteissään, avaten työläisten silmät näkemään pakko- ja asevallan luokkaluonteen. Tiedon saavuttua Cacco Wanstetin asiasta on Pöllölän luokkatietoinen köyhälistö kutsuttu koolle panemaan vastalauseensa raakamaisen kapitaalin hirmutoimia vastaan ja lausumaan inhonsa Cacco Wanstetin polttamisesta sähkötuolilla työväestön peloittamiseksi.
Kokous päätti salaisella huutoäänestyksellä lausua halveksimisensa Cacco Wanstetin polttamisen johdosta. Päätös päätettiin saattaa Amerikan esikunnan tietoon kommunistisen »Narratun Voiman» uutisilmoituksella, minkä laatiminen järkiperäiseen muotoon jätettiin puhemiehen tehtäväksi.
Laulettiin tunnelmallisesti: »Mustalaiseks' olen syntynyt».
Esitettiin Ammattijärjestön julistuksessa määrätyt toimenpiteet Amerikan yhdysvaltalaisten tavarain panemisesta poigottiin, ja päätettiin avata poigotti huomenna klo 11 aamupäivällä.
Keskusteltiin Amerikan tavara-artikkeleista ja esitettiin harkittavaksi kysymys, olisiko myöskin Amerikan kiljun pinta eli silava pantava poigottiin.
Pussisen pojan esitettyä eräitä hinta- y.m. näköpuolia käskettiin
Pussisen pojan pitää turpansa kiinni ja mennä hakemaan sihteeri Mikko
Tarjus pois Törkysen saunasta, ennenkuin ennättää pelata viimepyhäisen
tanssi-iltaman tulot.
Kiivaan puheenvaihdon ja yleismölinän jälkeen päätettiin melkoisella äänten enemmistöllä yksimielisesti, ettei Amerikan läskiä hyväksytä poigottiin.
Pussisen poika teki kokoukselle ilmoituksen, että hänet ajettiin ulos Törkysen saunasta. Tämän johdosta lausuttiin ulkopuolella pöytäkirjan kokouksen kummastus.
Lopuksi laulettiin yksiäänisesti hanurin säestyksellä:
»Jos ruikutella voisin mä kielin sataisin».
(1927.)
TUPPURAINEN JA TAPPURAINEN
Niin kauan kuin he, nimittäin herrat Tuppurainen ja Tappurainen, olivat toisilleen vain takausmiehinä, sujuivat asiat erinomaisesti.
Tappurainen asioitsi Saksanmaassa, ja lihava, pitkäpartainen bolshevikki-Tuppurainen se takasi reilusti Venäjänmaassa: uskokaa te vain veli Tuppuraiseen, kyllä minä vastaan hänen ahvääreistään rahallani ja mahallani, jos veli Tappurainen lisää luottoa tarvitsee.
Mutta sitten sattui Tappurainen vippaamaan veli Tuppuraiselta suoranaista käteistäkin rahaa. Ja siitä tuli kohta käsiin sekava sykkyrä pitkänsiiman laskijoille.
Toveri Joffe Moskovassa ja toveri Cohn Berlinissä sähköttelevät nyt toisilleen — ja kaikille, kaikille, kaikille! — että niin ja niinhän se oli se yksi asia ja näin ja näinhän sen pitäisi olla muistaakseni sen toisen asian… ja missäs ne rahat ovat, jotka minä annoin veli Tappuraiselle marraskuun 5 ja 6 päivän välisenä yönä… ja eihän veli Tuppurainen niin paljon antanut, eikös veli Tuppurainen muista, että sitä oli sen ja sen verran?
Eikä asia vain tahdo oikein selväksi tulla.
Toveri Cohn koettaa sähköttää niin selvästi ja vakuuttavasti ja rehellisesti ja vilpittömästi ja peittelemättömästi ja avomielisesti kuin vain vallankumouksen tekijät osaavat.
»Toveri Joffe antoi minulle rahat marraskuun 5 ja 6 päivän välisenä yönä».
Huomatkaa, kuinka tarkoin muistan ajan! Oli yö, ja tähdet paloivat taivaalla, kun toveri Joffe pani setelipinkat eteeni pöydälle.
Mutta kun toveri Joffe muistuttaa, että olemmehan me saaneet paljon enemmän rahaa, niin täytyy minun asian kaikinpuoliseksi selvittämiseksi ja valaisemiseksi huomauttaa:
»Tällä ei ollut mitään tekemistä niiden rahaerien kanssa, jotka hän aikaisempien ilmoitusten mukaan oli antanut aseiden ostoa varten».
Nehän ovat aivan eri rahoja. Eihän nyt ole niistä kysymys. Nyt on kysymys niistä yörahoista.
Ja mitä niihin tulee, niin on seikka seuraava:
»Käytin rahat vallankumouksen levittämiseksi, mutta valitan, ettei minulla ollut tilaisuutta käyttää koko määrää».
Kyllä minä, saakeli soikoon, olisin pannut luistamaan joka kopeekan, mutta kun se vallankumouksen vietävä tuli vähemmälläkin.
Toveri Joffe puhuu vielä tileistäkin. Tietysti, tietysti, onhan tilit tehtävä. Kuinkas muuten? Mutta nyt ei vielä oikein passaisi.
Ja toveri Cohn-Tappurainen raapii korvantaustaansa ja sähköttää yhä lisää:
»On toivottavaa, että se aika pian koittaa, jolloin voin niistä tehdä tilin venäläisille puoluetovereille».
Ja koska toveri Joffe-Tuppurainen nyt niin paljon puhuu niistä rahoistaan ja tilinteosta, niin sopii hänen huomata seuraavakin seikka:
»Saksaan sijoitetuista arvoista hän ei jättänyt kaikkia, vaan ainoastaan 4 miljoonaa ruplaa Saksan vallankumouksen käytettäväksi».
Eikä pankki, ikävä kyllä, luovuttanut niitäkään. Pankki haisteli toveri Joffen antamaa valtakirjaa ja sanoi, ettei me tällaisilla papereilla… hiisi tiesi, mikä paperi tämä on, mutta ei tämä ainakaan mikään laillinen valtakirja ole.
Vallankumous, joka Saksassa kävelee vielä lasten kengissä, sellaisissa pienissä, parin- kolmen tuuman pituisissa pipottimissa, on siinäkin suhteessa vielä sangen kaukana takapajulla venäläisistä saavutuksista, että pitää olla jonkinlaiset selvät paperit, ennenkuin saa pankeista rahaa. Mutta toivottavasti tästä penikkataudista pian Saksassakin päästään. Kehitys kulkee nopeasti kiihtyvää vauhtia oikeaa venäläistä latua.
Sähkösanomat sinkoilevat. Tuppurainen kyselee ja Tappurainen vastailee.
Ja antaa siinä sivussa pieniä ihmetteleviä paikkauksia toveri
Tuppuraiselle.
Onhan siinä oikeastaan ihmettelemisen syytä syrjäisellekin. Miksi tämä hälinä muutamista vaivaisista miljoonista? Vallankumouksessa Venäjällä on pantu liesuun kymmeniä miljaardeja, eikä niistä kukaan ole mitään tiliä kysynyt.
Voimme kuitenkin olla vakuutetut siitä, ettei tämä vähäpätöinen intermezzo millään tavoin tule häiritsemään Venäjän ja Saksan vallankumousten veljestymistä. Koska toverit Tuppurainen ja Tappurainen eivät kuitenkaan tarvitse näissä asioissa liikutella yhtään kopeekkaa eikä pfenningiä yksityisomaisuuttaan.
Ja porvareilla on miljoonia.
(1918).
KARTTULAN TALLUSKYLÄN TOVERIEN GRAMOFOONI
Vuoden kestäneen horrostilansa jälkeen olivat työväentalot Karttulassakin vapautetut porvarillisesta painajaisestaan ja saattoivat taas esteettömästi jatkaa ylevää, kohottavaa ja isänmaallista toimintaansa veljeyden, vapauden ja tasa-arvoisuuden punaisten periaatteiden kehittämiseksi täällä kylmässä pohjolassa, ja niinpä nähtiin Maarianpäivänä myöskin Talluskylän toverien tallustelevan kepein askelin talollensa aloittamaan uuden ajanjakson Talluskylän internatsionalessa oivallisella ja reilulla talluskyläläisellä tavalla.
Iltaman ohjelmasta näkyi tulevan lupaava, m.m. musikaalisessa elikkä suomeksi sanoen soitannollisessa suhteessa, sillä myöskin naapuripitäjän etevimmän pontikkakauppiaan nähtiin pyrkivän kohti talluskyläläistä aatteen ahjoa, vetäen perässään kelkkaa, jossa oli suuri laatikko, minkä kannesta pisti esiin, ylevänä ja avomielisenä, upea gramofoonitorvi, joka tavattoman suurena ja loisteliaana säteili maaliskuisen iltapäiväauringon hehkussa, ja oli näkyväisenä takeena, ilmoituksena ja reklaamina niille raikuville sävelten aalloille, jotka olivat kätketyt tuohon kelkassa olevaan laatikkoon ja odottivat vain koneiston virittämistä ja levyn ja neulan paikoilleen panemista täyttääkseen ihanilla sfäärien soinnuilla ilmakehän Talluskylän työväentalolla ja sen lähimmässä ympäristössä.
Ja musiikkia saatiin sinä iltana kuulla Talluskylän »yhtistyksessä», moniäänistä ja sekaäänistä musiikkia, kimakkaa kuin kalasääksen kirkuminen ja karheaa kuin vanhan variksen vaakkuminen. Sillä naapuripitäjän miehen gramofooni oli kaikkein uudenaikaisinta mallia. Ei edes itse Edissonkaan ole kai voinut sellaisesta uneksia. Se ei laulanut itse yhtään kiekausta, niinkuin vanhanaikaiset gramofoonit tekevät, vaan se laulatti sitä enemmän muita, eikä ainoastaan laulattanut, vaan vieläpä tanssittikin. Sen levyt olivat 200 — 500 gramman pullojen muotoisia, ja kun Talluskylän toverikunta oli muutaman tunnin asetellut niitä sisälmyksiinsä, niin ei ollut puutetta laulusta enempää kuin muustakaan äänen runsaudesta, ja myöhemmällä oli koko meininki yhtenä hulinana.
Sellainen oli se uusi ja ihmeellinen gramofooni, ja niissä merkeissä alkoi työ aatteen hyväksi Talluskylässä.
(1919)
MIKSI KAPINALLISESSA VUOHENSALOSSA UUNIT KAADETAAN
Käkisalmen pitäjän Vuohensalon kylän asukkaat ovat alkaneet särkeä uunejaan isojen rautakankien avulla. Mahdollista on, ettei Käkisalmen pitäjän Vuohensalon kylässä ensi kesänä ole enää yhtään uunia. Tämä saattanee sinusta kuulostaa kummalliselta, mutta kyllä sinä asian käsität, jahka minä sen selitän. Niinhän on tapahtunut monessa muussakin asiassa.
Käkisalmen pitäjän Vuohensalon kylässä on jo vuosikymmeniä asunut ja vaikuttanut ent. maakauppias Niilo Levonen. Oli hänellä ennen maakauppa, mutta se joutui vähitellen n.s. juoksevalle tilille. Sitten kun oli loppunut tavarat hyllyiltä ja rahat laatikosta, ryhtyi hra Levonen omistamaan kykynsä ja työtarmonsa enemmän tai vähemmän jakamattomana Vuohensalon kylän kukoistavan postipysäkin hoitoon.
Vuohensalon kyläläiset ovat jo vuosikausia joka sunnuntai kirkossa ja välistä arkipäivinäkin kotonaan rukoilleet taivaallista isäänsä, että taivaallinen isä korjaisi Niilo Levosen pois Vuohensalon kylästä, joko luoksensa tai sinne lämpimämpään paikkaan taikka edes johonkin toiseen kylään Viipurin läänissä. Taivaallinen isä on kuitenkin asian johdosta antamillaan välipäätöksillä harkinnut kohtuulliseksi, etteivät vuohensalolaisten anomukset anna aihetta mihinkään toimenpiteisiin hänen puoleltaan mainittuun Niilo Levoseen nähden. Hän katsoi, ettei Hänellä ollut mitään syytä puuttua vielä mainitun Levosen ja vuohensalolaisten keskinäisiin asioihin.
Kun ei korkeampien voimien taholta eikä valitustietä saatu muutosta asioihin, ryhtyivät vuohensalolaiset omin keinoinsa toimimaan siihen suuntaan, että saataisiin Niilo Levonen pois paikkakunnalta, missä tarkoituksessa eräs naapuri osti hänen talonsa, tietenkin siinä luulossa ja toivossa, että Niilo talon myytyään muuttaisi siitä pois. Tämä otaksuminen osoittautui kuitenkin harhaanjohtavaksi, sillä Niilo tosin myi kernaasti talonsa, mutta ei suinkaan muuttanut sieltä pois. Talon uusi omistaja kävi monta kertaa pyytämässä, että hän muuttaisi, mutta Levonen katseli vain häntä levollisesti, eikä muuttanut minnekään.
Eräänä aamuna muutama viikko sitten heräsi Levonen eräänlaiseen jyrähdykseen, ja avattuaan levolliset silmänsä näki hän, että tuvan savupiipusta oli pudonnut iso kivijyrkäle hänen kiisselikattilaansa, joka illalla oli jäänyt pankolle.
Tapaus näytti Levosesta mielenkiintoiselta, ja käännettyään kylkeään jäi hän odottamaan jatkoa.
Jota myöskin tuli, ja tuli kiviä savupiipusta oikein satamalla, ja uuden omistajan ääni kuului ullakolta kuin Siinain vuorelta, eikä aikaakaan kun mies pujotti päänsä siitä reiästä, mistä savupiippu menee katolle, ja lausui tätä vähemmän tavallista tietä hyvänhuomenen toivotuksen Niilo Levoselle sekä ilmoituksen, että koska Levonen edellisenä iltana oli kieltäytynyt laskemasta uutta isäntää enää sisälle ovesta puhumaan muuttamisesta, niin oli hän tänä aikaisena, kauniina ja tarkoitukseen muutenkin sopivana aamuhetkenä kiivennyt poikineen katolle ja rautakankien avulla ruvennut purkamaan uunia.
Saatuaan tämän selityksen veti Levonen levollisesti muijineen ja lapsineen peitettä korviinsa, uunin seinien kaatua rumahdellessa maahan ja savun ja tuhkan tuprutessa tupaan, niin ettei ikkunoiden reikiä enää erottanut. Vasta sitten, kun tuvan uusi omistaja seisoi hänen vuoteensa vieressä rautakankineen, valmiina vääntämään vuoteen nurin, alkoi hän haukotella ja kysellä kuulumisia.
Kaadettuaan vielä kaikki toisetkin uunit talosta palasivat uuninkaatajat tyytyväisin mielin aamiaiselle kotiinsa.
Levonen katseli, mitä tapahtunut oli, ja muutti sitten. Mutta kun toisissa Vuohensalon kylän taloissa oli vielä uunit, piti Levonen aivan tarpeettomana muuttaa toiseen kylään. Hän muutti vain erääseen naapuriin läksiämeksi.
Pari päivää myöhemmin kokoutui kylän väki yleiseen kansalaiskokoukseen päättämään, mihin kylän postipysäkki olisi näiden Vuohensalon postioloja järkyttäneiden mullistusten jälkeen sijoitettava, ja 30 äänellä 3 vastaan päätettiin se sijoittaa Mikko Javanaisen taloon. Mutta kuultuaan kokouksesta otti Levonen aivan levollisella mielellä mahtavan kokoiset pihdit kainaloonsa, irroitti postipysäkin kyltin sekä kirjelaatikon entisen asuntonsa seinästä, ja kun kyläläiset palasivat kansalaiskokouksesta, käveli heitä vastaan tiellä Vuohensalon postitirehtööri postilaatikko selässä ja kyltti rinnalle sidottuna.
Isännät pysähtyivät katsomaan tätä mieltäkiinnittävää näkyä ja raapivat vähän korvallistaan ja kaivelivat vähän nenäänsä ja sanoivat sitten, että tuli päätetyksi siirtää se postipysäkki Mikko Javanaisen taloon.
Tähän vastasi postitirehtööri Levonen levolliseen tapaansa tulleensa omasta puolestaan päättäneeksi siirtää postipysäkin Kurosen taloon, ja valtion virkamiehenä ja Vuohensalon postilaitoksen ylimpänä päällikkönä panevansa tämän päätöksen myöskin täytäntöön.
Kaikesta huolimatta kokoutui Vuohensalon kapinallinen väestö seuraavana posti-iltana Javanaisen taloon odottamaan postia ja suuren maailman kuulumisia, mutta heidän nenänsä venyivät kaksi, jopa kolmekin millimetriä, kun posti ajaa kalkattelikin Kurosen taloon, jonka seinään Levonen oli levollisesti naulannut sekä nimikilven että kirjelaatikon.
Vuohensalon kyläläiset ovat nyt pitäneet uuden kokouksen, jossa on hyväksytty ponsi,
että ellei postipysäkkiä muuteta Javanaisen taloon, niin kaadetaan Kurosenkin talosta uunit.
Tämän johdosta on Levonen antanut julistuksen, jossa hän ilmoittaa,
että Javanaisen taloon ei postipysäkkiä muuteta ennen kuin se on ollut jokaisessa muussa talossa Vuohensalossa.
Levonen asuu yhä edelleenkin Vuohensalossa ja on aivan levollinen.
On pelättävissä, että Vuohensalon kylästä Käkisalmen pitäjässä kaadetaan tämän kevään kuluessa kaikki uunit ja koko kylä jää kylmille. Yhden talon uunit ovat jo raunioina ja toiset ovat vakavassa vaarassa.
Lukijani:
Suomen kansa on pieni kansa, mutta se pitää kiinni periaatteistaan.
(1919.)
PANNAAN PANTUJA
Suomalaista kirjallisuutta on kohdannut raskas isku.
Amerikan Suomalainen Sos. Kustannusyhtiö on päättänyt »olla levittämättä useiden suomalaisten kirjailijain teoksia siitä syystä, että sanotut kirjailijat ovat suhtautuneet suopeasti valkoisten toimiin punaisen vallan kukistamiseksi Suomessa».
Tähän saakka on pyhä sosialidemokraattinen pannakirous kohdannut seuraavia teoksia:
Juhani Aho: Yksin, Tyven meri, Suomi kaunokirjailijainsa kuvaamana, Sasu Punanen, Rauhan erakko, Rautatie, Panu, Minkä mitäkin Tyroolista, Lastuja 1, 2, 3, 4 ja 5, Lastuja kouluja varten, Kevät ja takatalvi, Kevään kevät, Katajainen kansani, Italiasta, Tuomio sekä Kuvia ja kuvaelmia Suomen historiasta.
Ilmari Kianto: Vienan virroilta Karjalan kankahille, Turjanlinnan satukirja, Talviretkiä Pohjolassa, Pyhä rakkaus, Punainen viiva, Porokirja, Orjantappuroita, Nuoren miehen kädestä, Metsäherran herjaaja, Vienan rannoilta Kaspian poikki, Nuoria lauluja vanhasta säästöstä ja Hiljaisina hetkinä.
V.A. Koskenniemi: Runon kaupunkeja.
A. Meurman: J.V. Snellman, Martti Luther, Sanakirja ja Siivosta esiintymisestä.
Akseli Järnefelt: Suomalaiset Amerikassa.
Ei ole meidän, nöyrän, hiljaisen ja vaatimattoman sepustelijan, asia lähteä punnitsemaan ja harkitsemaan, mistä syystä »Sipolan Aapon kosioretki», »Siihen aikaan kun isä lampun osti», »Kievarin pihalla», »Muudan markkinamies», »Papin tytär», »Hellmanin herra», »Helsinkiin» ja »Papin rouva» ovat vähemmän vaarallisia kansainväliselle internatsionalelle kuin esim. »Rauhan erakko» tai »Rautatie», samalla kun paremmin käsitämme sen,, ettei esim. »Maailman murjomaa» ole kirottu punaisella kirouksella, mutta että »Aatteiden mies», joka kaikesta huolimatta oli ilmeinen herra ja porvari, on jäänyt pois luettelosta, sen täytyy johtua joko erehdyksestä tai sitten ja luultavasti siitä syystä, ettei sosialistisilla kavereillamme lämpimässä Amerikan maassa ole täyttä käsitystä ja tietoa siitä, mitä kaikkea tuotteliaan Juhani Ahon kultaisesta kynästä on täällä vilun-arassa Suomessa valmistunut.
Yhden poikkeuksen kehoitan amerikkalais-suomalaisten sosialistien kuitenkin Juhani Ahon turmiolliseen tuotantoon nähden tekemään: tilaamaan suuret määrät Juhani Ahon uusinta, 3-niteistä teosta »Hajamietteitä kapinaviikolta». Heidän olisi hyödyllistä ja opettavaista tutustua etenkin siihen kirjaan.
Koskenniemi, Kianto ja Akseli Järnefelt ovat tietenkin saaneet vain ansaitsemansa palkan kättensä töistä, joutuessaan pannaan. Hieman hämärämmältä tuntuu sitävastoin asia A. Meurmaniin ja hänen sanakirjaansa nähden.
On luonnollista, ettei »Siivosta esiintymisestä» niminen kirja voi miellyttää luokkatietoista suomalaista punikkia, esiintyköönpä hän sitten Suomessa tai Amerikassa. Mutta millä tavoin on kunnon Agaton Meurman »suhtautunut suopeasti valkoisten toimiin punaisen vallan kukistamiseksi Suomessa?»
Sillä mikäli tiedän ja muutkin muistanevat, on »Kangasalan karhu» nukkunut nurmen alla jo kymmenisen vuotta — niin, hänhän kuoli 1909.
En voi selittää asiaa muuten kuin että hän jonkinlaisen langattoman sähkötyksen taikka spiritistisen pöytänakutuksen avulla on taivaastaan protesteerannut Amerikan punikeille Suomen punikkien eläimellisyyttä ja siivotonta esiintymistä vastaan. Ja kun punikit arvaavat, etteivät he kuitenkaan pääse taivaaseen haastamaan ukko Meurmanin autuasta, mutta vastavallankumouksellista sielua vallankumousoikeuden eteen tekemään tiliä porvarillisista mielipiteistään, niin panevat he edes hänen kirjansa pannaan.
Olisi muuten hauskaa tietää, mitä Meurmanin sanakirjoista he tarkoittavat: ranskalais-suomalaistako vai venäläis-suomalaista vaiko »Sanakirjaa yleiseen sivistykseen kuuluvia tietoja varten?»
Arvatenkin juuri viimemainittua.
(1919.)
VENÄLÄISTEN KÄRSIMYKSET
Tiedättekö, että he kärsivät, nimittäin venäläiset ihmiset?
Te vastaatte kuivasti: tiedämme! Ja ajattelette kääntyä pois meistä takaisin akkunan ääreen katsomaan, miten se äsken kadulla alkanut koirien tappelu päättyy. Mutta me emme päästä teitä. Me olemme tarttuneet takinnappiinne ja haluamme jatkaa keskustelua.
— Tiedättekö sitten myöskin, missä he kärsivät?
Te katsotte meihin kärsimättömästi ja vastaatte hieman hermostuneesti, ikäänkuin tahtoisitte päästä meistä eroon:
— Tietysti Venäjällä.
Siinäpä se oli. Sitä me juuri olimme odottaneetkin, ja siihen pyrkineet. Siihen, että saisimme teidät kiinni väärästä vastauksesta.
Me huudamme riemuiten:
— Väärin! Väärin!
Ja jylhä kaiku vastaa Skandinaviasta:
— … äärin!… äärin!
Tietysti eivät venäläiset ihmiset kärsi Venäjällä. Miksi he siellä kärsisivät? Onhan siellä vihdoinkin saavutettu se lopullinen ihannetila, johon ihmiskunta halki vuosituhansien on pyrkinyt, ensin hämärästi ja itsetiedottomasti, sitten tarkoitusperäisesti ja päämäärästään tietoisena: Utopia, Schlaraffenland… ja mitä muuta hauskaa tahansa, jota voi täysin siemauksin nauttia maassa, jonka taivas on siunannut bolshevismilla siinä määrässä kuin juuri Venäjän.
Mutta venäläiset kärsivät Suomessa. Heidän kärsimyksensä tässä kirottujen tsuhnojen kirotussa tsuhnolassa ovat määrättömät ja lukemattomat niinkuin Aabrahamin siemen. Niin todistaa »Verdens Gangissa» venäläinen sanomalehtimies Wladimir Grossmann, joka nimestään päättäen hänkin polveutuu samaisesta edellämainitusta siemenestä suoraan alenevassa polvessa, kuten myöskin Trotskit ja Kamenevit ja monet muut bolshevismin suurimmista pyhimyksistä.
Grossmann kertoo Suomen hallituksen antaneen »viranomaisille valtuudet vaivata ja kiusata venäläisiä niin kauan, että he olisivat lopuksi pakotetut jättämään maan».
Meille muistuvat mieleen Ilmestyskirjan sanat: »Ja se annettiin heille, ettei heidän pitänyt heitä tappaman, vaan viisi kuukautta vaivaaman: ja heidän vaivaamisensa oli niinkuin skorpionin vaivaaminen, koska hän on ihmistä pistänyt».
Eikä ole loppua venäläisten ihmisten kärsimyksillä Suomenmaassa. Emmekä me enää mitään muuta ihmettele kuin että mitä varten he sitten ylimalkaan ovat siirtyneet Venäjänmaan paratiisista tähän Gehennaan ja vaivan paikkaan? Mutta ehkäpä ovat oikeassa ne venäläisen psykologian tutkijat, jotka väittävät, että venäläinen sielu rakastaa kärsimystä, että se haluaa viehkuroida kärsimyksissä kuin kala, esim. lohi tai ahven, vedessä. Kuitenkin luulen, ettei tässä maassa aivan katkerasti itkettäisi, vaikka venäläiset siirtyisivätkin parantelemaan täällä ruhjottuja olemuksiaan johonkin toiseen, vieraanvaraisempaan maahan.
Samasta lehtemme numerosta, vieläpä samalta palstalta, jolta luimme venäläisten sydäntäraatelevasta kärsimyshistoriasta, luimme myöskin seuraavan uutisen: »Eräs amerikkalaisista vieraistamme on kertonut, että eräissä täkäläisissä hotelleissa aivan avonaisesti tarjoillaan leipää venäläisille ilman kortteja samaan aikaan kuin amerikkalaisilta tällainen leivän tarjoilu ehdottomasti evätään». Tämä on sitä meikäläistä: amerikkalaisille, jotka ovat saapuneet meille viljaa tuomaan, ei tietysti voida antaa leipäpalaa ilman korttia, mutta suomalaista sortoa kaikelle maailmalle parkuville ryssille kyllä. No, eräiltä meikäläisiltä hotelleiltahan voi odottaa mitä tahansa.
Grossmann ilmoittaa myöskin:
»Venäjän työväki palaa halusta hyökätä Suomeen».
No, joo. Sitä me emme yhtään epäile bolshevistista. Se palaa, se hehkuu, se säkenöi.
(1919.)
ISOÄIDIN TOIVOMUS
Oletteko kuulleet isoäidistä, joka on pannut vanhat, ryppyiset kätensä ristiin ja katselee rukoilevasti ympärilleen himmeillä vetistävillä silmillään, ja kyselee, eikö missä olisi niin hyväsydämistä ja armeliasta ihmistä, joka menisi ja vääntäisi niskat nurin hänen tyttärenpojaltaan?
Sellainen mummo on nyt Yhdysvalloissa.
Me emme muistaaksemme ole kuulleet puhuttavan Venäjän vallankumouksen äidistä, mutta sitä enemmän olemme me aikoinamme kuulleet sen isoäidistä, vanhasta rouvasta Breshko-Breshkowskajasta. Ehkä on äiti kuollut. Mutta mummo ei ole kuollut. Tuonnottain muistelemme kyllä lukeneemme, että mummokin muka on sammunut, mutta nyttemmin on selvinnyt, ettei mummo olekaan kuollut. Eikä haluakaan kuolla ennen kuin on nähnyt sen ilonpäivän, että rakkaat ja avuliaat naapurit ovat käyneet taittamassa niskan hänen lapsenlapseltaan. Mummo Breshkowskajan on nimittäin onnistunut päästä Yhdysvaltoihin, ennen kuin hänen rakkaan tyttärenpoikansa, jonka päättäväisyys, ripeätuumaisuus ja toimintahalu on yleisesti tunnettu asia, onnistui kierauttaa mummon omat niskat poikki.
Ja siellä istuu nyt mummi ja siunailee ja päivittelee maailman pahuutta ja lastenlasten ilkeyttä ja kiittämättömyyttä ja kertoo kaikille ihmisille, millainen riiviö hänen tyttärenpoikansa on, josta muori oli luullut tulevan maailman suurimman ja jaloimman sankarin ja hyväntekijän, mutta josta tulikin sellainen huligaani, että itse hänen mumminsakin, joka oli kasvattanut ja hoitanut häntä kuin omaa lastaan ja ohjannut hänen ensimmäisiä horjahtelevia askeleitaan ja nostellut häntä lätäkköjen yli ja kammannut hänen päänsä ja solminut kauniin, punaisen nauharuusukkeen hänen pienen, pyöreän leukansa alle ja antanut hänelle uuden koltin ja opettanut hänelle ihmistapoja ja puhdistanut tarpeen vaatiessa hänen nenänykerönsä, että tämän hyvän ja kiltin mumminkin täytyi pojan kasvettua ja vahvistuttua jättää kahvipannut hellalle kuohumaan ja lähteä kiireesti käpälämäkeen.
— Höp-pöp-pöp…, höpöttävät mummon kurttuiset, hampaattomat leuat hengästyksestä ja mielipahasta. -Se-he-hellainen poika! Ja tämäkö on minun tyttärenpoikani… siunatkoon sentään! Rakkaat ystävät, menkää ja vääntäkää hänen niskansa nurin!
»Kuten God. Rodiny Kööpenhaminan kautta saapuneen tiedon mukaan kertoo, kannattaa nykyjään Yhdysvalloissa oleskeleva Venäjän vallankumouksen isoäiti Breshko-Breshkowskaja innokkaasti ulkovaltojen väliintuloa Venäjällä».
Kaksi vuotta takaperin olisi tällainen kertomus tuntunut yhtä uskomattomalta kuin se nyt tuntuu uskottavalta. Ajat muuttuvat kahdessa vuodessa ja me muutumme aikojen mukana. Vallankumouksen sedät ja tädit ja enot ja kummit ja isoäiditkin muuttuvat. Hekin ovat saaneet enemmän kuin tarpeekseen nuoren isännän parannuspuuhista vanhassa talossa.
Mummo Breshkowskaja on havainnut todeksi sen vanhan mietelmän, ettei sitä aina tiedä mikä sika mistäkin porsaasta kasvaa. Se on surullista, mutta minkäs sille.
Joka nyt vääntäisi lapsenlapselta niskat kaksinkerroin, se saisi ensimmäisenä mummolta siunauksen.
(1919.)
KUTKA PELASTIVAT LENININ?
Mahtaakohan hra Lenin, o.s. Uljanow, osoite Moskova, Kremli, enää muistaa, kutka hänet pelastivat erittäin pallasta kiipelistä vähän päälle 10 vuotta takaperin, tarkemmin sanoen joulun edellä v. 1908. Ei se ainakaan oikein siltä tunnu, sillä siitä, ettei hra Lenin niihin aikoihin joutunut häntä innokkaasti etsivien venäläisten ohranamiesten kynsiin ja sitä tietä mahdollisesti johonkin tarkoituksenmukaiseen ja tilaisuutta varten pystytettyyn hirsipuuhun jonkun venäläisen vankilan takapihalla, saa hän kiittää niitä samaisia suomalaisia, joiden pään menoksi hänen joukkonsa mielellään hiovat puukkojaan Rajajoen toisella rannalla.
Tukholman »Aftonbladetissa» on ollut pitkä ja mieltäkiinnittävä selostus Leninin paosta Suomesta v. 1908, ja on se kirjoitettu sitä suuremmalla asiantuntemuksella, kun kirjoittaja itse oli auttamassa Leniniä pakoon Turusta.
Lenin oli piileskellyt kolmisen viikkoa Helsingin lähellä Oulunkylässä, kun ohranamiehet pääsivät hänen jäljilleen. Kuultuaan olevansa vaarassa päätti Lenin heti poistua maasta ja nousi Turkuun lähtevään junaan, ja huomasi junan Karjalta lähdettyä saman urkkijan, joka oli ennenkin metsästänyt häntä, istuvan vaunussa ja pitävän häntä tarkoin silmällä. Lenin pelastui ennen Turkuun tuloaan hyppäämällä junasta sen lähdettyä Littoisten asemalta, sekä jatkamalla kävellen matkaansa Turkuun.
Turusta auttoivat suomalaiset Leninin Paraisiin, missä hänen turvallisuuttaan valvoi m.m. paikkakunnan silloinen poliisikonstaapeli. Sieltä pääsi Lenin vähitellen, osaksi hengenvaarallisten jäämatkojen jälkeen, Nauvoon, mistä hän vihdoin voi jatkaa matkaansa »Borella» Tukholmaan. Lenin oli pelastunut, oltuaan muutamia vuorokausia ruotsalaisten, jouluryypyksissä olevien saaristolaisukkelien keskuudessa niin suuressa pelossa ja vapistuksessa, että hän kirjoittaessaan Kööpenhaminasta auttajilleen kirjeen, missä kuvaili matkan loppuvaiheita, vakuutti että »es war viel schlimmer als in Sibirien» — »se oli paljon kamalampaa kuin Siperiassa!» — Erikoista mieskohtaista rohkeutta ei Lenin auttajansa ja matkatoverinsa kuvauksesta päättäen osoittanut kertaakaan koko aikana. Päin vastoin pelkäsi hän niin kovasti, että toisia välistä oikein harmitti.
Suomalaisia saa siis Uljanow-Lenin kiittää siitä, että hän nyt hallitsee Neuvosto-Venäjää. Tähän katsoen olisi meillä niin ollen oikeastaan syytä vaatia häneltä hieman kiitollisuutta palveluksistamme niiltä ajoilta, jolloin hän ei vielä ollut peljätty tiikeri, vaan vavahteleva jänis, jota itsepintaiset, lotkokorvaiset vainukoirat ajoivat takaa. Mutta ehkäpä ei Lenin enää muista niitä aikoja. Sen jälkeen on paljon tapahtunut, ja ihmisen muisti, niinkin hyväpäisen miehen kuin Leninin, verrattain hatara. Ja totta puhuen täytyykin meidän tunnustaa, että me tuntisimme itsemme hieman vaivatuiksi, jos Lenin alkaisi ylistää meitä ja silitellä päätämme. Tuntisimme itsemme ikäänkuin jossakin suhteessa noloksi muun maailman ihmettelevien katseiden edessä. Niin että ehkäpä sittenkin annetaan ne entiset tuttavuudet olla sillään, ja jos vasta satutaan tapaamaan, niin esitellään itsemme uudestaan, ikään kuin näkisimme toisemme ensi kerran.
Ajat vaihtelevat. Ja se tää maailma muuttuu. Jos hra Leninin silloiset suomalaiset ystävät olisivat osanneet arvata, millaiseksi se ja heidän venäläinen holhottinsa vielä muuttuu, niin olisivat he todennäköisesti antaneet hänen itse hoidella asiansa.
(1919.)
PETKUTUSTA JA VÄÄRENNYSTÄ
En halua luottaa enää muihin kuin siihen vanhaan, vilpittömään suteen. Se on rehellinen sielu näinä turmeluksen aikoina, eikä viitsi muuttaa muotiaan. Suden muoti, niinkuin lapsetkin tietävät, on se, että se liikkuu mieluimmin lammasten vaatteissa. Ja kun kaikki sen tietävät, niin ei se petä ketään. Jos näet otuksen, jolla on yllään lammasten vaatteet, niin tiedät sen ilman muuta sudeksi ja voit rauhassa mennä taputtelemaan sitä päälaelle, mikäli sinun on tapana taputella susia päälaelle.
Mutta muuten ei voi luottaa enää mihinkään. Jos näet hyvintehdyn oikeannäköisen tuhatmarkkasen, niin on se väärä, etenkin jos sen ovat valmistaneet Kalle Viinikainen, Erkki Jämsén ja Bernhard Korhonen Rautalammilla, ja jos näet vielä paremmin tehdyn väärännäköisen kymmenmarkkasen, niin on se oikea, varsinkin jos Suomen Pankki myöntää sen tekemäkseen. Suomen Pankki näkyy aina tahtovan itselleen kunnian kaikista hyvintehdyistä ja oikeista kymmenmarkkasista. Mutta myöskin Kalle Viinikainen Rautalammilta on saanut hyvät arvostelut teoksistaan, paljon paremmat kuin Helsingin nuoret taiteilijat saivat kevätnäyttelystään. Saa nähdä, eikö Suomen Pankki taas kiiruhda selittämään, että setelit ovatkin oikeita ja sen tekemiä.
Sillä vaikka ei tässä muutamia päiviä takaperin ollut kysymys kuin pahanpäiväisistä, mutta hyvintehdyistä kymmenmarkkasista, niin teki Suomen Pankki saman tempun. Täällä oli kaupungilla liikkeellä sangen hyvin tehtyjä kymmenmarkkasia. Koska ne olivat niin hyvin tehtyjä, niin leimasi yleinen mielipide ne tietysti vääriksi. Mutta Suomen Pankki sanoi, että kyllä ne ovat oikeita — meillä tehtyjä…
Huonommin tehtyjä ei arv. pankki sitä vastoin koskaan tunnusta omikseen. Se on niin sen tapaista. Missä määrin se on kaunista ja vaatimatonta, siihen emme tahdo vastata.
No niin. Tässä maailmassa tai ainakin tässä maassa on sekä oikeaa väärennettyä rahaa että väärennettyä oikeaa rahaa, eikä se meitä ollenkaan ihmetytä, emmekä me voi koskaan olla varmat siitä, kumpaa lajia meillä on kukkarossa, vai onko kumpaakaan lajia.
Mutta se on meistä ihme, että täällä löytyy sellaistakin tavaraa kuin vääriä ämmiä, väärennettyjä vanhoja akkoja.
Mihin voi enää luottaa tässä maailmassa, ellei edes siihen, että vanhat ämmät ovat oikeita eivätkä väärennettyjä? Näet Kouvolan asemalla vanhan koukkuleukaisen akan ja ajattelet, että hyi perhana, onpas tuossa pahannäköinen ämmä, mutta sepä onkin väärennetty ämmä, valmistettu nuoresta tytöstä eräillä yksinkertaisilla menettelytavoilla, jotka tunnetaan jokaisella paremmanpuolisella seuranäyttämöllä.
Se on vanha uutinen, että vanhat ämmät yrittävät joskus, mahdollisuuksien mukaan, väärentää itsensä nuoriksi tytöiksi, ja se on, vaikkakaan ei juuri puolustettavaa, niin ainakin inhimillisesti ymmärrettävää. Mutta ajatus pysähtyy ja päätä huimaa, kun nuoret naiset alkavat väärentää itseään vanhoiksi ämmiksi. Se on huikeampaa kuin Poen kertomus likinäköisestä monsieur Froissartista, joka kosi isoäitinsä isoäitiä.
Kouvolan asemalla vangittu väärennetty ämmä kuljetti bolshevistista kirjallisuutta. Väärennetyt ämmät ovat siis bolshevikkeja, ja vain todelliselle bolshevikkinaiselle voi leimahtaa päähän sellainen pöyristyttävä ajatus kuin itsensä naamioiminen vanhemman näköiseksi kuin todellisuudessa on. Silloin kun joku oppi voi viedä naisen niin kauas todellisesta luonnostaan, niin ei tarvita loistavampaa todistusta siitä, että se oppi on isästä p- -leestä.
Hohoi.
En luota enää mihinkään. Enkä kehenkään.
Paitsi siihen vanhaan, yksinkertaiseen suteen, joka hieman tylsästi hymyillen löntystelee se kulunut lammasnahkaturkki hartioillaan.
(1919.)
VALKOINEN TERRORI
Olen odotellut sähkösanomaa Lontoosta, Englannin parlamentista,
Wedgewoodin välikysymyksistä Pöytyän tapauksen johdosta.
On ihmeellistä, missä se viipyy. Johan sen olisi pitänyt ennättää, mutta sitä ei vain kuulu.
Sähkösanoman pitäisi olla ollut sanamuodolleen osapuilleen seuraavanlainen:
»Lontoo, elok. 31 pnä (Reuter S.T.T:lle). Alahuoneessa tiedusteli Wedgewood, onko Suomen hallitus tehnyt mitään esitystä lainan saamisesta, ja edelleen, onko Englannin hallitus tällaisessa tapauksessa tiennyt, että suojeluskuntalaiset ovat ampuneet Kalle Larmin Pöytyällä. Greenwood vastasi ulkoasiaindepartementin edustajana, ettei Suomen hallitukselle aseteta mitään vaikeuksia lainan ottamisen tielle. Toista kysymystä ei tällaisissa olosuhteissa tarvinnut nostaa. Wedgewood tiedusteli edelleen, eikö Englannin hallitus katso suotavaksi olla myöntämättä näitä helpotuksia Suomen hallitukselle, koska suojeluskuntalaiset ovat ampuneet Kalle Larmin Pöytyällä. Greenwood ilmoitti vastanneensa alkuperäisiin kysymyksiin eikä voivansa lisätä mitään enempää. Wedgewood kysyi, eikö ole sekä Englannin että Suomen etujen mukaista, että olisi ryhdytty kaikkiin toimenpiteisiin Kalle Larmin ampumisen ehkäisemiseksi Pöytyällä. Greenwood selitti, että Englannin hallitus on ryhtynyt kaikkiin toimenpiteisiin, joihin voidaan ryhtyä».
Semmoisenhan sen sähkösanoman olisi pitänyt olla. Siinä ei ole mitään muuta vikaa kuin ettei sitä sähkösanomaa ole saapunut.
Missä vika?
Onko vika Reuterissa vai S.T.T:ssä?
Vai eikö Wedgewood olisikaan tehnyt tuollaista välikysymystä?
Mistä syystä?
Nukkuuko Wedgewood? Onko hän matkustanut Kalle Larmin hautajaisiin
Pöytyälle ja joutunut lahtarien käsiin ja saanut n.s. leipäkortin?
Sillä jos hän olisi hengissä, pitäisi hänellä jo aikoja sitten olla ollut tieto Kalle Larmin joutumisesta valkoisen terrorin uhriksi Pöytyällä.
Johan punaiset pöytyäläiset useita viikkoja takaperin levittivät tietoa
Larmin Kallen väkivaltaisesta lopusta.
Larmin Kalle oli kadonnut tuntemattomalla tavalla, ja Pöytyän punaiset olivat saaneet selville, että hän oli joutunut suojeluskuntalaisten käsiin. Siitä oli tullut Larmin Kallelle hyvin lyhyt prosessi.
Pöytyän punaiset sanoivat, että sellaisissa oloissahan sitä täällä
Pöytyälläkin eletään. Pitää kirjoittaa Helsinkiin, että lähettävät
sanan sille Wetkewootille, kun ei oma eduskunta ole koossa, jotta
Hakkila voisi hoitaa tämän asian.
Pöytyän nimismies ryhtyi virkansa puolesta tutustumaan asiaan ja etsimään Kalle Larmin ruumista. Kävi selville, että ruumiin oli nähty vielä huhun liikkeelläoloaikana tanssivan eräissä nurkkatanssiaisissa. Mahdollisesti oli ruumis kalpea, niinkuin valkoisen terrorin uhriksi joutuneitten ruumiit tavallisesti ovat, mutta hyvin vilkkaasti se kuitenkin nykyaikaisilla kivääreillä kuoliaaksi ammutuksi mieheksi oli tanssinut. Oli täytynyt tanssien väliajoilla pyyhkiä hikeä otsaltaan, mutta tietenkin se oli sellaista kalman kylmää hikeä.
Pöytyän nimismies pudisteli paheksuvasti päätään kuullessaan Kalle Larmin maallisten jäännösten huvitteluhalusta, ja jatkoi sitten ruumiin etsimistä.
Valkoisen terrorin uhriksi joutuneen Kalle Larmin ruumis löydettiin lopuksi eräältä pellolta Alastarosta. Kuuluu olleen siellä rukiinleikkuupuuhissa ja tekeytyneen ihan tietämättömäksi valkoisesta terrorista.
Enempää ei meillä ole tietoja Larmin Kalle-vainajan nykyisestä voinnista ja puuhista.
Mutta missä hitossa se Wedgewoodin välikysely viipyy? Nukkuuko
Wedgewood?
Vai onko hän matkustanut Pöytyälle ja joutunut siellä valkoisen terrorin uhriksi niinkuin Kalle Lännillekin kävi?
(1919.)
»PERINNÖLLISET KUNNIAPROLETÄÄRIT»
Kommunismin enemmän tai vähemmän taivaallisessa, mutta enteistä ja tunnustähdistä päättäen tuskin tuhatvuotiseksi elävässä valtakunnassa ei sopu tunnu oikein sijaa antavan. Vaikka emme otaksuisikaan kultavaakaa käytetyn joka sanaa punnittaessa siinä »Latvia Sargsin» uutisessa, jonka mukaan »Lenin on antanut käskyn Trotskin vangitsemisesta, mutta Trotskin käskystä on Lenin vangittu», ja vaikkapa yleensäkin uskoisimme mieluummin bolshevikkien omien lehtien, »Krasnaja Gasetoiden» ynnä muiden, verrattain niukkoihin tietoihin punaisten armeijan asemasta rintamilla ja tapahtumista Moskovassa, niin käy niistäkin ilmi, että sisäistä hankausta on olemassa ehkäpä enemmän kuin ennen, ja että bolshevikkien vastustajainkin taholta aletaan luopua mainittujen vikkien naureskelemasta »porvarillisen kansanvallan voinpehmeästä rauhanystävyydestä» sekä kokeilla huolellisesti valmistettujen ja pontevasti ladattujen käsipommien vaikutuksesta sekä yksityisiin komissarioihin että kokonaisiin kommunistikomiteoihin.
Nyt on neuvostohallitus päättänyt antaa pommiräjähdyksissä kärsineille kommunisteille arvonimen »perinnöllinen kunniaproletääri».
Monilla muilla aloilla ovatkin jo bolshevikit huomanneet sittenkin ainoaksi mahdolliseksi bolshevikkikommunismin pystyssäpysyttämiseksi ne vanhat kirotut porvarilliset järjestelmät: ankara kuri sotaväessä, ankara kuri liikkeissä, suuret palkat liikkeenjohtajille, urakkapalkat, Taylor-järjestelmä työnteossa j.n.e. Nyt tulevat kunnianimet, perinnölliset aatelisarvot — tietenkin proletaarisessa hengessä — ja kaikki muut ihmisluonteen kaipaamat koroitukset.
Perinnöllinen kunniaproletääri…
Neuvostovaltioneuvos… todellinen neuvostovaltioneuvos… kommunismin sihteeri… salabolshevismineuvos… Marxin ritarikunnan ensiluokan proletääriritari oikeudella kantaa ryöstetyillä jalokivillä koristettua kansainvälisen luteen kuvaa torakanvärisessä nauhassa… kaikkeinkorkein kommunistinen ylipyöveli… oikeauskoisen bolshevismisynoodin yliprokuraattori… köyhälistökreivi… hänen kommunistinen korkeutensa suurrepaleruhtinas…
Ei, me jätämme uusien arvonimien keksimisen yhä edelleenkin neuvostohallitukselle, sillä aivan epäilemättä on se osoittava suurempaa kekseliäisyyttä kuin me. Perinnöllinen kunniaproletääri… alku on yhtä kaunis kuin lupaavakin.
Kuinka paljon perinnöllisiä kunniaproletäärejä Venäjällä tulee nimitettäväksi, riippuu kai taas siitä, miten perusteellisesti sosialivallankumouksellisten ja menshevikien onnistuu toimeenpanna lupaamansa vastaterrorismi, suhteessa jo räjähdytettyä kommunistia 1:tä surmattua sosialivallankumouksellista vastaan.
Tasa-arvoisuus ei ole enää korkeassa kurssissa Neuvosto-Venäjällä, sillä kaiketikin ovat miljoonat bolshevikit luulleet tähän saakka olevansa — perinnöllisiä kunniaproletäärejä.
(1919).
AIKAMME KUVIA KUOLAJÄRVELTÄ
Kaukaisille perukoille me nyt lukijamme saattelemme.
Sinne etäiselle, köyhälle Kuolajärvelle pyydämme vielä vaivata väsyneitä ystäviämme.
Siellä on eräs talo.
Jossa alkaa kohta olla kilin ajatukset.
Kun leipä loppuu.
Olisi hevosiakin, millä käydä heiniä talon ulkoniityltä, mutta kun ei ole heinähäkkiä.
Melkein joka tai joka toinen päivä täytyy käydä naapurissa heinähäkkiä lainaksi anelemassa.
Nyt oli juuri äsken kolmattasadantuhannen markan tukinajourakka aivan kylän läheltä — siitä olisi tullut rahaa semmoinen läjä, mutta ei voinut…
Sitten tulivat toisen pitäjän miehet ja valtasivat sen urakan, kun ei kilpailua ollut.
Ihmisystävällinen lukija pudistelee meille nuhtelevasti päätään. Aiommeko tehdä pilkkaa köyhyydestä? Tahdommeko julkisesti irvistellä puutteelle? Emmekö tiedä, että peltojen kylvämiseen, heinähäkin tekemiseen ja kolmattasadantuhannen markan tukkiurakan suorittamiseen tarvitaan miehiä ja hevosia.
Hyvä. Käykäämme talliin. Siellä on, niinkuin näkyy, puolisen tusinaa hevosia, jotka kuopivat kavioillaan permantoa ja luimistelevat meille korviaan.
Ja tuolla tuvassa on kymmenkunta väkevää miestä.
Ne makaavat siellä pitkin penkkejä pirtin hioittavassa lämmössä, kiroillen työmiehen raskasta orjuutta, tai puolinukuksissa mietiskellen keinoja maailman ja olevien olojen korjaamiseksi. Tuolloin tällöin ne kirota jyräyttävät tälle maailmalle, ja silloin aina karisee noki laesta hienona sateena.
Yksi veljeksistä oli kyllä ollut mätämuna, mutta se oli heitetty ulos tästä yhteisestä pesästä.
Se oli ollut ihan kuin mikä lahtari. Oli esittänyt, että alettaisiin tätä maailmaa ja Kuolajärveä parantaa siitä päästä, että ruvettaisiin hiukan töihin. Töihin! Että muka tehtäisiin, kun tässä on kymmenkunta vahvaa ja ikäänsä levännyttä miestä, taloon edes oma heinähäkki, ettei sitä tarvitsisi melkein joka päivä käydä naapurista lainaamassa.
Mutta toiset, aatteelle uskolliset veljet, valtasi pyhä viha tämän kapitalistisen suunnitelman johdosta, ja he ajoivat tuon porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen kätyrin, joka kierolla tavallaan tahtoi keljuilla rehelliset työn raskaan raatajat ensin heinähäkin tekoon ja sitten tietysti kirottuihin peltotöihin, kukapa tiesi vielä siihen kolmattasadantuhannen markan tukinvetourakkaankin, sadatellen ulos yön selkään. Eikä hänellä ole sitten enää ollut asiaa kotiinsa.
Nyt vallitsee pirtissä taas yksimielinen punainen tunnelma ja materialistis-sosialistinen maailmankatsomus. Joku kuorsaa, joku mutisee unissaan, joku horroksissa suunnittelee sitä uutta yhteiskuntaa, jossa vain porvarit — ne, jotka on eloon jätetty — saavat tehdä työtä, joku kiroaa itsekseen, ja se onneton, jonka on vuorostaan lähdettävä heiniä noutamaan — miksi ne paholaisen lehmät eivät elä ja lypsä heinittä? — kopeloi naulasta lakkiaan, lähteäkseen naapurista pyytämään heinähäkkiä lainaksi.
Mutta paikkakunnan lehden kirjeenvaihtaja lausuu maaseutukirjeessään, että »joutavalta näyttää sivullisistakin, kun niin moni terve ja voimakas mies makoilee vain joutilaana pirtin penkillä kiroillen työmiehen raskasta orjuutta…»
Eivätköhän ne kuitenkin tällä hetkellä mahtane kiroilla etupäässä sitä kirjeenvaihtajaa, porvarikeljua, joka yleisen mielipiteensä painolla koettaa pakottaa kuolajärveläisen veljessarjan raskaaseen, selkää pakottavaan heinähäkin tekoon?
(1919.)
SINNE TOIVON SIIVILLÄ NYT SYDÄN
pieni lennä…
Perjantaina tammik. 7 pnä 1920 klo 3 i.p. asettui sydämeeni asumaan Kaiho…
Kaipaus…
Tiesi, poistuuko se sieltä enää milloinkaan.
Onnen kultamaa, johon ihmiskunta aina on ikävöinyt, mutta jota se ei vielä ole saavuttanut, on nyt löydetty'.
Suomalaiset valtuutetut sen löysivät Rajajoen toiselta puolen.
Ja sen maan nimi on Neuvosto-Venäjä.
Kaikki soraäänet ovat siellä vaienneet. Iankaikkisia tähtiä kohti kohoaa vain sopusoinnun, rauhan ja yksimielisyyden ihanasti värähtelevä hymni.
Valtuuskunta kävi kahdeksannen yleisen neuvostokongressin istunnossa.
Katso:
»Kaikki ehdotukset hyväksyttiin säännöllisesti yksimielisesti».
Ei mitään vastalauseita. Ei melua, ei huutoja, ei jalkojen tömistystä, ei lenteleviä mustepulloja eikä vesikarahveja. Ei jarrutusta.
Ei muuta kuin suuri, monumentaalinen yksimielisyys.
Missä muualla voisi sellainen tulla kysymykseenkään tässä matalassa maailmassa?
Ei ainakaan Suomessa. Eikä missään muuallakaan. Ei muualla kuin
Neuvosto-Venäjällä.
Jaa, ja eräässä toisessa paikassa, tosiaankin:
»Tuonen lehto, öinen lehto… — — — Tuonen viita, Rauhan viita, Kaukana on vaino, riita, Kaukana kavala maailma».
Niin, sielläkin on lapsen lysti olla. Siellä ja Neuvosto-Venäjällä.
Oikeastaan me emme muita todistuksia tarvitsisikaan. Mutta jos joku haluaa, niin saa hän lisääkin:
Eräs näyttely antoi edullisen kuvan neuvostovallan kehityksestä.
Teatterissa, jonka nimenä oli yhtä onnistunut kuin purevakin »Vallankumouksen satiiri», esitettiin kappaleita, joissa »neuvostovalta asetettiin erittäin edulliseen asemaan».
Näyttämöllepano ja esitys erittäin aistikkaat ja loistavat.
Entäs baletti! Entäs Taiteellinen teatteri. »Esitys oli aivan ensiluokkainen. Teatteri oli ollut erittäin siisti, samoin yleisö». Rouva Heltzer tanssinut 52-vuotisilla säärillään erinomaisella siroudella.
Näyttämötaide erittäin korkealla.
Palatsit erittäin hyvässä kunnossa.
Mitään nälänhädän vaaraa ei ole olemassakaan.
Virkamiehet, vieläpä porvaritkin ja sivistyneistö tyytyväiset asemaansa.
Olot aina vain paranemassa.
J.n.e.
Kaiho, kaipaus, ikävöiminen asettui sieluuni, riisui päällystakin yltään, kalossit jaloistaan, ja rupesi taloksi, ilmoittaen, ettei aikomuksensa ole enää poistua.
Ajattelin, että vallan autuas se, joka täältä sortuisi sinne.
Mutta sitten tuli se peevelin sosialisti ja sanomalehtimies, tri Ryömä, ja vuodatti katkeraa sivumakua sulokaihon kultaiseen maljaan. Hänen kuvauksensa ei ollut niin loistava. Kaikkien kauppojen ovet kiinni ja näyteakkunat laudoilla peitettyinä. Siellä täällä kadunkulmassa jono, jossa kukin siinä oleva odottaa kansallistettua limppuaan. Raitiovaunut, sikäli kuin kulkevat, kulkevat suurimmaksi osaksi tyhjinä, sillä niihin pääsevät vain etuoikeutetut. Ihmiset vetävät kelkoilla tavaroitaan ja kantavat kainaloissaan halkoja, saadakseen hiukan lämmitysaineita kotiinsa.
Filosofiset kirjailijat julkaisevat mietelmänsä käymälän seinillä, jotka ovat muodostuneet oppositsionin sanomalehdistöksi. Siellä on luettavana sekä »vakavat artikkelit, että satiiriset ja humoristiset pakinat».
Siltasaaren noskelaiset, tri Ryömä ja veljeni Sasu, tahtovat karkoittaa kaihon sydämestäni, tahtovat peloitella minua sillä, että minun täytyisi kirjoittaa siellä pakinani sellaisten ja sellaisten seinille.
Mutta meittiä ei petetä. Eivät meitä ketut pienenäkään syöneet. Sitäpaitsi on tri Ryömä jäävi puhumaan, koska hän sai Venäjällä mustelman.
Kuka hullu käskee ruveta oppositsioniin Neuvosto-Venäjällä!
Joka on ainoa onnen, rauhan, tyytyväisyyden ja ennenkaikkea sopusoinnun ja yksimielisyyden maa täällä Pohjantähden alla.
Sinne toivon siivillä
siis sydän pieni lennä.
(1920.)
VALKOINEN TERRORI.
Valkoinen terrori on riehunut Mouhijärvellä.
Paikkakunta on ollut kauhun vallassa.
Onneksi on kansanedustaja Väinö Tanner selviytynyt hengissä suuresta vaarasta.
Mutta jokseenkin vähissä hengin.
Vaikka siellä ammuttiin, niin ei henki kuitenkaan vielä mennyt.
Mutta kun julmurit koettivatkin lopettaa hänet kuristamalla.
Kertoi Väinö Tanner ja »Suomen Sosialidemokraatti».
Kurkusta näet kruuvasivat, niin että henki vain vähän pihisi. Kertoivat samat äärettömän luotettavat lähteet.
Suomen kansa värisi mielenliikutuksesta.
Se värisi samalla tavalla kuin se värisi silloin, kun Kuusinen petomaisella tavalla teurastettiin ja paloitettiin kappaleiksi.
Sitten ryhdyttiin pitämään poliisitutkintoa. Ja siinä muisteli hra Väinö Tanner hieman tarkemmin asiaa ja myönsi, etteivät ne sentään tainneet hirttää häntä. Eivät edes kuristaneetkaan. Eivätkä ampuneet häntä seulaksi. Eivät ruhjoneet hänen päätään kiväärinperillä murskaksi.
Mutta jotain pöyristyttävää oli kuitenkin tapahtunut.
Nimismies oli vaatinut hra Tanneria ilmoittamaan nimensä.
Sellaiseen raakalaisuuteen voi valkoinen terrori tässä porvarillisessa yhteiskunnassa johtaa.
Mutta nimismiehellä oli nyt kerta kaikkiaan se vanhoillinen ja epäkansanvaltainen käsitys tehtävistään, että kun pahamaineiseen pesään saapuu tuntematon mies pitämään kokousta tunnettujen punikkien ja ehdonalaisten kanssa, niin täytyy viranomaisten ainakin tietää, kuka se vieras on, joka kunnioittaa Mouhijärveä läsnäolollaan.
Hra Tannerilta on kysytty, että miksi hän herran nimessä sitten ei tahtonut nimeänsä ilmaista.
Hra Tanner on selittänyt, että häntä »huvitti» olla sanomatta nimeään.
Mutta me arvaamme, mikä takana piilee.
Tiedämmehän, että jättiläisten valta vanhaan aikaan perustui siihen, ettei kukaan tiennyt heidän nimeään.
Olettehan lapsuudessanne lukeneet Topeliuksen »Lukemisista lapsille» jättiläissadun ukko Finnistä.
»Ol' vanha jättiläinen muinoin, puun mittainen ja julma partasuinen. Hän oli Pohjoismetsän asukas ja jättiläisten aimo kuningas».
Noh, hra Tanner ei tosin ole varreltaan ja vartaloltaan mikään jättiläinen. Ei sinne päinkään. Mutta hän kai lukeutuneekin niihin nykyaikaisiin hengen jättiläisiin, joista ei maassamme ole mitään puutetta.
»Täss' seikka vielä kerrottava lie nyt: Tuon kouvon nimeä ei kenkään tiennyt, ja perustuikin tähän nimehen juur voima sekä valta jättien».
Aivan niinkuin hra Tannerin valta, voima ja kunnia Hakalan punikkitorpassa Mouhijärvellä.
Pappi, jolle Pohjoismetsän jättiläinen oli rakentanut kirkon sillä ehdolla, että saa palkakseen kaivaa silmät papin päästä, kuuli sattumalta jättiläisen akan laulavan lapselleen: »Viel' isäs valta vankka on kuin vuori; jäi salaan ihmisiltä vieläkin ett' erämaiden kuningas on Finn».
Ja kun jättiläinen tuli vaatimaan papilta palkkaansa, niin laukaisi pappi hänelle nimen vasten naamaa: »haastelkaamme hiukan, ukko Finn».
»Hyi, sana tuo se tuiskahutti tulta, ja tomu mäillä tuoksi, siukui multa! Siin' ukko seisoi kuin patsas vaan, ei kättä liikuta, ei jalkaakaan».!
Sosialidemokraattinen puoluejättiläinen Väinö Tanner tuli lopulta sanoneeksi nimensä, ja siihen se sitten loppuikin koko juhlallinen jännitys. Lumous oli poissa.
»Suomen Sosialidemokraatissa» on sitten koetettu tehdä asiasta julma numero, mutta se näkyy kuivavan lopuksi kokoon kuin lasaretin suurus. Sillä kärpäsellä ei näytä olevan oikein voimia kasvaa härkäseksi.
Nyt te tiedätte, miksi hra Tanner ei tahtonut sanoa nimeään
Mouhijärvellä.
Valitettavasti ei hänelle riittänyt sisua pysyä järkähtämättömänä, joten hänen mahtinsa romahti.
(1920.)