ASELEPONEUVOTTELUT
On niin tyynnyttävää lukea päivästä toiseen uutisia Suomen ja Venäjän välisistä aseleponeuvotteluista.
Tuntee mielihyvää, joka riittää melkein aamiaiseen asti, todettuaan, että aseleponeuvottelut jatkuvat. Jatkuvat häiriytymättä.
Ohjelman mukaan, joka kuuluupi: hiljaa hyvä tulevi, ajatellen aivan kaunis.
Ja miksikä täytyisi meidän — tai heidän — iskeä päämme seinään suuressa touhussa?
Ennättäähän tässä vielä. Katsellaan nyt.
Me olemme Neuvosta-Venäjän kanssa käyneet eräänlaista sotaa jo kaksi vuotta. Ja me kykenemme jatkamaan sitä vielä kaksikymmentä vuotta. Jos niikseen tulee. Ja jos sotatoimet yhä edelleenkin voivat supistua eräänlaiseen vihanpitojurnutukseen rajan kahden puolen ja halveksiviin silmäyksiin.
Niin että eipä niillä aseleponeuvotteluillakaan siis ole niin erinomaista kiirettä.
Mutta niitä pidetään kuitenkin vireillä, maltillisessa hengessä, ja se on pääasia.
Silloin tällöin kokoontuvat suomalaiset ja venäläiset valtuutetut keskustelemaan aselepoehdoista.
tervehtivät toisiaan suopea, vaikkakin ehkä hieman miettiväinen ilme kasvoillaan.
He kumartavat ja istuutuvat pitkän pöydän ympärille.
Sitten ollaan joku aika vaiti.
Kellot vain naksuttelevat liivintaskuissa ja jostain ulkoa kuuluu rattaiden ratinaa.
Joku siirtää hieman tuoliaan. Joku toinen raapaisee jalallaan lattiaa. Kolmas ottaa taskustaan suuren punaraitaisen nenäliinan ja niistää ja siivoo nokkaansa suurella perusteellisuudella ja hieman äänekkäästi.
Vihdoin kohottaa päätään ja avaa suunsa ja katkaisee äänettömyyden venäläisten valtuutettujen puheenjohtaja, hra
Lasjewitsh: — Me emme voi hyväksyä teidän ehtojanne.
Kenr. Wetzer: — Emme mekään voi hyväksyä teidän ehtojanne.
Äänettömyys.
Akkunaruudulla pörisee päiväpaisteessa kärpänen. Se on lihava kärpänen ja se pörisee iloisesti.
Muuten on hiljaista.
Raukaisee.
Joku neuvottelijoista tukahduttaa väkinäisesti haukotuksen ja lupsauttaa raskaita silmäluomiaan.
Sitten hän, pysyäkseen valveilla, alkaa tiukasti ajatella.
Hän ajattelee, että mistähän se tuo kärpänen on tuohon akkunaruudulle tullut? Pöräjämään. Onkohan se ollut viime kesästä asti horroksissa tässä huoneessa, tuolla uunin päällä, ja nyt taas virkistynyt, vai onko se tämän vuoden satoa?
Olisi se mukava tietää.
Peijakkaasti se pöriseekin.
Kas kuinka sen kintut luiskahtelevat lasissa! Katsos vain ettet nyrjäytä koipiasi!
Kenr. Wetzer: — Onko teillä jotain muuta sanottavaa?
Lasjewitsh: — Niet.
Kenr. Wetzer: — Ei meilläkään ole mitään sanomista.
Äänettömyys.
Pitkä äänettömyys.
Koko maailma tuntuu vaipuneen horroksiin.
Se kärpänenkin on lakannut pörisemästä.
Mikähän siihen meni?
Nukkuukohan sekin? ajattelee se äskeinen ajattelija puoliunissaan.
Kenr. Wetzer: — Haluavatko herrat jatkaa kokousta?
Lasjewitsh: — Minä ehdotan että keskeyttäisimme kokouksen.
Kenr. Wetzer: — Hyvä… me keskeytämme kokouksen yhdeksi vuorokaudeksi.
Rauhanneuvottelijat nousevat, päästävät pitkän helpotuksenhuokauksen ja hajaantuvat kukin taholleen.
Lasjewitsh lähtee sähköttämään Moskovaan.
Kenr. Wetzer lähtee Helsinkiin.
Mutta vuorokauden tai parin perästä kokoontuu aseleponeuvottelukunta taas jatkamaan työtään.
Herrat kumartavat ja istuutuvat.
Äänettömyys.
Lasjewitsh: — Me emme voi hyväksyä teidän ehtojanne.
Kenr. Wetzer: — Emme mekään voi hyväksyä teidän ehtojanne.
Pitempi äänettömyys.
Aseleponeuvottelut jatkuvat.
Luojankiitos.
(1920.)
»PUNAINEN NAURU»
Englannin työväenliikkeen johtajat ovat nauraneet. Toiset remakammin, toiset hillitymmin. Niinkuin kirjeenvaihtajamme eilisessä lehdessä olleesta asiallisesta ja mieltäkiinnittävästä selostuksesta saimme tietää.
Aiheen näihin anglosaksilaisen huumorintajun ja ilomielisyyden näkyväisiin ja osaksi kuuluviinkin purkauksiin on lähinnä antanut eräs heille esitetty kysymys.
Suomen eduskunnan varapuhemies, sosialistijohtaja Kotonen sen kysymyksen teki.
Hän esitti miehenä miehille, sosialistina sosialisteille, toverina tovereille näin kuuluvan välikyselyn:
»Uskotteko, että vallankumous, jonka kautta luotaisiin työväen diktatuuri, on mahdollinen Englannissa?» Kirjeenvaihtajamme ei nimenomaan mainitse, että työväen johtomies mr Parker, jolle Kotonen ensiksi kysymyksensä esitti, olisi nauranut.
Mahdollisesti antoi hän siis hyvinkin vakavan vastauksen. Sitäpaitsi sanoi hän sen jyrkin sanoin:
»Englannin työväki ei tule koskaan antamaan kannatustaan niille suunpieksijöille, jotka suosittelevat parlamentarismista luopumista».
Toveri Kotonen kumarsi toveri Parkerille, ja mr Parker kumarsi hra Kotoselle, minkä jälkeen viimeksimainittu läksi Labour Partyn toimistoon haastattelemaan mr Gillies’tä.
Tämä mr oli vielä jyrkempi kuin edellinen.
Kuultuaan hra Kotosen kysymyksen seivästi hän Suomen eduskunnan varapuhemiehen tuimalla katseella teräksenharmaista silmistään ja sanoi oitis, ilman kauniita esipuheita ja esikuvia ja tunnustähtiä ja vuohensarvia ja torahampaita, että jos te odotatte Englannin työväen ryhtyvän vallankumoukseen työväendiktatuurin aikaansaamiseksi, niin te »saatte odottaa tuomiopäivään saakka».
Lopuksi ei ankara mr Gillies kuitenkaan voinut olla luopumatta ankaruudestaan. Hänen piirteilleen levisi suopea hymy. Anton Kotosemme oli nimittäin siirtänyt puheen Landsburyyn, bolshevikkien ihailijaan. Mr Gillies hymyili rauhoittavasti. Niin, Landsbury! Oikein hyvä mies. Mikäpäs siinä. Päävärkki vain pienenpuolinen, niin että — — — Kyllähän hänet täällä kotona tunnetaan. Ei se ole sen vaarallisempaa. Ja mitä vallankumoukseen tulee, niin ei yksikään englantilainen sosialistien huomattavampi johtomies pidä sitä edes mahdollisena — eikä suoraan sanoen suotavanakaan…
Edustaja Kotonen painoi knallin lujasti päähänsä ja otti ajurin ja ajoi ei sen pienempään paikkaan kuin Englannin parlamenttiin tavatakseen Iloisen Englannin sosialismin pääjehut kerrankin oikein yhdessä rykelmässä, oikein lyhteessä.
Tässä aikomuksessaan onnistui hän täydellisesti. Hänet vietiin erääseen syrjähuoneeseen, missä oli koolla kymmenkunta työväenpuolueen parlamentaarikkoa mr Clynesin johdolla, ja sitten alettiin keskustella vakavista asioista.
Historian hengetär teroittaa lyijykynänsä ja jatkaa:.
»— — — mutta kun eduskuntamme varapuhemies mainitsi, että Suomessa eräät piirit uskovat, että Englannissakin ennen pitkää syntyy valtavia vallankumousliikkeitä, joiden mainingit ulottuvat mannermaallekin ja tukevat mannermaan kumousliikkeitä, silloin mr Clynes ja kaikki hänen parlamenttitoverinsa purskahtivat äänekkääseen nauruun».
Ja sitten määrättiin yleisen iloisuuden vallitessa, johon edustaja Kotonenkin kohteliaana vieraana toivottavasti otti osaa edes pienellä hymyllä, jyrkimpien työläisainesten äänillä valittu mr Maclean ilmoittamaan terveiset Suomen kommunisteille, että Englannissa ei kukaan vakavasti ajattele väkivaltaista kumousta. Jos te siellä mannermaalla rupeatte toimeenpanemaan kumouksia, niin ette ainakaan Englannin työväeltä apua saa…
Sitten oltiin taas ylimalkaan hyvällä tuulella ja taidettiin vähän ihmetellä, että minkälaista ainestahan ne Suomen kommunistit oikein mahtanevat olla.
Kääntelemme eilistä, lehteä ja joudumme 4:nneltä 8:nnelle sivulle, vapunviettoon bolshevikkiparatiisin hyvän- ja pahantiedonpuun juurella, Moskovassa.
»Itse Moskovan toimeenpanevan komitean jäsenet työskentelivät puheenjohtajansa Kamenevin johdolla luudin lapioin Moskovan Neuvostotorilla».
Ehkäpä heitäkin vähän nauratti.
Sitten illalla, työn päätyttyä.
Nähdessään, minkä verran hevoskultavarastot olivat tämän neuvostohallituksen korkeimman-omakätisen ahertelun kautta vähentyneet Neuvostotorilta.
Mutta mahdollisesti ei heidän naurunsa sentään ollut aivan yhtä välitöntä ja raikasta kuin Englannin työväenpuolueen johtajien nauru siellä parlamentin sivuhuoneessa.
(1920.)
KAUVATSAN KAAMEA LUURANKOLÖYTÖ
Siellä Kauvatsalla elää kotimainen Nimrod, vanha ammattimetsästäjä ja jalo riistankaataja Herransa edessä, ja helmik. 2 p. 1918 ampui hän suuren suden, ollessaan juuri lähdössä vapaussotaan pelastamaan isänmaataan toisenlaisten susien hampaista.
Se susi jäi Kauvatsalle ja nyljettiin kotona, lihat syötettiin kesylle huuhkajalle, joka pisteli ne kiitollisuudella poskeensa, ja viimein suden luut viskattiin metsään yli piha-aidan, mutta pääkallo lähetettiin myöhemmin yliopiston luonnontieteellisiin kokoelmiin.
Loppui sitten sota ja metsästäjä palasi kotiinsa ja hänen asuntonsa piiri oli entisille punikeille kirouksen ja kauhun paikka, jota he eivät tahtoneet lähestyäkään.
Ja niin vuodet vierähtivät ja kuukaudet kierähtelivät ja tultiin kevääseen 1920, ja ankara metsästäjämme pani laukun selkäänsä ja tulikeihään olalleen ja muutti entisestä asunnostaan toiselle puolen pitäjää.
Nyt uskalsivat toismielisetkin saapua kurkistelemaan metsästäjän asunnon ja pihamaan nurkkia, että kummoiselta sen oikean lahtarin ja lihamiehen kylmille jätetty pesä näyttää, ja niinpä eräs tilaisuutta läsnäolollaan kunnioittava kokopunainen suutari ja entinen punakaartilainen löysi suden selkärangan.
— Mitäs tämä on?
— Tämähän on i-ihmisen luuranko?
— Tässä on varmasti aatetoverin maallista tomua.
— … tanan lahtari!
— Tämä on saatettava koko kylän toverien tietoon.
Ja pian kokoutuikin sudenluiden ääreen akkaa jos tyttöäkin.
Vesissäsilmin katseltiin aatetoverin viimeisiä murheellisia jäännöksiä.
Yksi ehdotti, että veisataan sille.
No, veisattiin:
»Saammekohan tulla yhteen…»
Yksi tytöistä väänsi katajista ja puolanvarsista yksinkertaisen seppeleen, jonka laski luiden päälle. Nauhat oli ajateltu myöhemmin hankittaviksi, ja niihin kirjoitus:
»Viimeinen tervehdys oikeuksiensa puolesta kaatuneelle toverille. Kosto elää».
Tästä kaikesta syntyi melkoinen hälinä sekä Kauvatsalla että lähitienoilla, ja julmat huhut kiertelivät kyliä, ja poliisi ryhtyi asianvaatimiin toimenpiteisiin, saapuen tarkastamaan ruumista tai ainakin luita, ja katseli jonkun aikaa miettiväisenä selkärankaa ja lausui sitten mielipiteenään, että tämä vainaja kuuluu kehityshistorian aikaisempaan kauteen, jolloin ihmisellä on ollut pidempi häntä kuin nykyjään, eikä siis voi olla lahtarin tappama.
Ja mihin on pää joutunut?
Häntä on, mutta päätä ei näy missään.
Ja se viranomainen meni pois ja kuulosti mutisevan, että on siinä kanssa yks suutari, kun ei sutta tunne.
Vaikka vanhat ennen sanoivat sudesta ja suutarista, että:
»suutari se vasta aika susi on — se syö lihat ja repii nahat».
(1920.)
NYT SE ON JO VALITETTAVASTI MYÖHÄISTÄ
Mutta kun olisi juontunut mieleen aikaisemmin.
Sillä messuillehan ne olisi pitänyt ne Suomen ja Venäjän väliset »rauhanneuvottelut» sijoittaa.
Ei Tivoliin. Rauhanneuvottelut ovat vakava asia. Niille olisi pitänyt rakentaa oma paviljonki. Rauhanneuvottelupaviljonki. Ja ainakin 5 mk sisäänpääsymaksua yleisöltä. Ehkäpä olisi voinut ottaa saman maksun kuin lentokoneesta hyppäämisen katsomiseltakin, 8 mk. Saaliin olisivat valtio ja messujohtokunta voineet jakaa keskenään ja päästä siten pienenrahan puutteesta.
Sillä kukapa meistä ei maksaisi muutamia vähäpätöisiä markkoja saadakseen kuulla keskusteluja sellaisia kuin kysymyksestä: »Onko Suomen ja Venäjän välillä vallinnut sotatila?»
Jotka keskustelut, saapuneiden tietojen mukaan, sujuivat seuraavaan yhtä henkevään kuin hedelmälliseenkin tapaan:
Kershentsew:
— Ehdotan, että otetaan keskusteltavaksi kysymys, onko Suomen ja
Venäjän välillä vallinnut sotatila.
Suomalaiset:
— Otetaan vain.
Kersh.:
— Mielipiteeni on, ettei Suomen ja Venäjän välillä ole ollut sotatilaa. Kaikkihan sen tietävät. Minä, sinä, hän, me, te, he, tietävät: ei ollut sotaa. Rauhassa on oltu, hyvät ystävät.
Suomal.:
— Sota oli. Ammuttiin kovasti.
Kersh.:
— Aa… ammuttiinko? Kuulitteko varmaan? No, jos oli sota, niin te sen aloititte. Me emme aloittaneet.
Suomal.:
— Kas tässä! Trotskin oma sähkösanoma, josta näkyy, että te aloititte.
Kersh.:
— Kuka on Trotski? — aa — vot — näkyy olevan telegramma. Ehkä oli sota. Emme muistaneet. Mutta ei ollut sota Suomea vastaan. Saksaa vastaan oli sota. Suomea olemme aina suojella tahtoneet. Suojella ja varjella ja syleillä ja suudella molemmille poskille. Mutta saksalainen paha mies. Saksaa vastaan me olemme Suomessa sotineet.
Suomal.:
— Jos te soditte Saksaa vastaan Suomessa, niin te rikoitte Suomen, itsenäisen maan, puolueettomuutta!
Kersh.:
— Ei ole rikottu. Mitään emme ole rikkoneet — ei ole ollut sotaa Saksaa vastaan Suomessa. Mitään sotaa ei ole ollut.
Suomal.:
— Tässä on lisää todistuksia siitä, että meillä oli sota. Jos ette näitäkään usko, niin voimme esittää satoja uusia todistuksia.
Kersh.:
— Paljon on teillä todistuksia, jei Boohu! Minkätähden keskustellaan siitä, onko Suomen ja Venäjän välillä ollut sotatila? Emme me ole tahtoneet siitä keskustella. Puhutaan jostakin muusta.
Messuilla olisi tämän näytelmän pitänyt tapahtua. Omassa paviljongissa. Taikka jossakin teatterissa. Näyttämöllä. Koroitetut pääsylippujen hinnat.
Valitettavasti on se jo myöhäistä.
(1920.)
JOKU MÄÄRÄ AAPISIA, ESIM. 100,000,000,
saisi nyt hyvin kauppansa. Nimittäin venäjänkieliset aapiset. Suljemme asian kustannusliikkeittemme huomioon. Siitä voisi tulla paremmanpuolinen afääri.
Niinkuin näet tiedetään, on Venäjällä ryhdytty lukuhommiin. Lukutaito ei ole ollut venäläisen vahvimpia puolia, mutta nyt on muutos tapahtumassa. Hallitus on yksinkertaisesti antanut lain, että jokaisen venäläisen on opittava lukemaan ja kirjoittamaan kuuden kuukauden kuluessa. Ei se ollut sen monimutkaisempi juttu.
Joka ei kuuden kuukauden kuluttua osaa konstia, saa sakkoa 5,000 ruplaa.
No, se nyt ei kai ketään säikäytä. Onhan niitä ruplia. Mutta ellei sakko auta, niin tulee kovempaa perässä. Laiskanläksyläiset tuomitaan pakkotyöhön tai menettämään leipäkorttinsa.
Millä tavoin otetaan 6 kuukauden kuluttua selville, osaako Venäjän kansa lukea?
Arvattavasti toimeenpannaan koko maata käsittävät yleisvenäläiset neuvostolukukinkerit. On siinä popotus, kun joku sata miljoonaa tai enemmänkin ukkoa ja akkaa tavailee ja kakistelee kurkkuaan. Kyllä siinä tulee monta tukkapöllyä, ja moni pitkäpartainen mushikka pääsee pöydän alle häpeämään.
Tarvittaisiin nyt sata miljoonaa aapista.
Ja sata miljoonaa ällätikkua.
Kokonainen suuri metsä ällätikuiksi.
Venäjä itse ei voi aapisia painattaa siitä selvästä syystä, ettei ole varattu paperia. Paperi on käytetty ja tarvitaan yhä edelleenkin 1,000 ruplan seteleiksi. Joita painetaan 3 miljoonaa kappaletta päivässä, mutta joita tarvittaisiin 5 miljoonaa päivässä, koska päivittäinen setelintarve on 5 miljardia neuvostoruplaa.
Mutta saakoot mushikat aapisia tai ei, niin lukemaan on opittava. Olisi
opittava yksin tein kirjoittamaankin, mutta sillä vaatimuksella ei
Lenin itsekään liene totta tarkoittanut. Kunhan nyt ensin lukemaankin.
Sakkojen, pakkotyön ja leipäkorttien menettämisen uhalla.
Ja ellei sekään auta, niin onhan neuvostohallituksella vielä viimeinen ja tehokkain keinonsa jäljellä. Ampuminen. Annetaan uusi laki, jonka mukaan kaikki ne, jotka eivät vuoden kuluttua osaa lukea, ammutaan. Kun se pikku puhdistus on toimitettu, voi ampumatta jääneestä osasta väestöstä sanoa, että se on lukutaitoista.
Jos kuitenkin venäläiset sitä ennen ottavat kiinni Leninit ja Trotskit ja kaikki muut suuremmat ja pienemmät komissarionsa ja ripustavat ne näkyville paikoille nuoranjatkoksi, niin voi siitä päätellä, että mushikat todellakin ovat oppineet 6 kuukaudessa sen taidon, jota ne eivät tähän saakka ole oppineet 600 vuodessa.
(1920.)
IHANNEVALTAKUNNAN »RAHAT».
Ajat kuluvat ja aurinko ja kuukin nousevat ja laskevat, ja lopuksi tulee sellainenkin päivä, jolloin aletaan saada jonkinlaista järjestystä sillä laajalla alueella, joka ennen muodosti »suuren ja pyhän» Venäjän valtakunnan, niinkuin ryssät itse, jotka aina ovat olleet jonkunverran runsaspuheisia, rakastivat sanoa.
Ja kaiken maailman kapitalistit ja teknikot ja tirehtöörit ja insinöörit tulvaavat yli rajan ryhtyäkseen panemaan kuntoon taas kaikkea sitä, jonka ryssät tunnetulla taidollaan ovat onnistuneet epäkuntoon saamaan, mutta mahtavin itse, se vanha, lihava, sarvipää Mammona, joka ajaa ja kaahaa ihmiskuntaa edellään kuin lammaslaumaa, kääntyy rajalta kalpeana takaisin ja istahtaa lähimmälle puiston penkille ja ottaa olkihatun päästään ja pyyhkii hikeä otsaltaan ja pyytää käheällä äänellä pullon sitruunasoodaa.
Mitä on siis Mammona nähnyt kurkistaessaan yli rajan? Mikä on tehnyt tähän arvoisaan vanhukseen niin syvän vaikutuksen?
Mammona on nähnyt rahaa. Mammona on nähnyt paljon venäläistä, tsaarillista, duumallista, kerenskillistä, judenitshilaista, koltshakilaista, denikiniläistä, bolshevistista rahaa, pietarilaista rahaa, moskovalaista rahaa, rahaa kuin roskaa sanan kaikkein täydellisimmässä merkityksessä, nähnyt koko tuon jättiläismäisen valtakunnan paperiraharoskan peitossa, eikä Mammona, joka ei mitään niin rakasta kuin rahaa, nimittäin oikeaa, täysiarvoista rahaa, mieluimmin kultarahaa, taas toiseltapuolen mitään niin pelkää ja inhoa kuin sellaisia paperipaloja, joiden peitossa Venäjän n.s. valtakunta on. Mammona tulee kipeäksi sellaista »rahaa» ajatellessaankin.
Mutta bolshevikeilla ei ole aikaa eikä halua ryhtyä miettimään, mitä itse Mammona mahdollisesti arvelee heidän rahoistaan. Heillä on täysi työ uusien rahakeksintöjen tekemisessä ja käytäntöönsovelluttamisessa ja kaikkien paperivarastojen jalostamisessa seteleiksi.
Tuonnottain he keksivät painattaa seteleitä perforeeratuiksi arkeiksi, niinkuin postimerkkejä painetaan, joista sitten saattoi tarpeen mukaan irroittaa setelit. Tämä oivallinen aate ei kuitenkaan liene erikoisemmin kohentanut neuvostovallan finansseja, koskapa se nyt on ryhtynyt painattamaan uusia eräänlaisia kuukausiseteleitä, seteleitä, jotka ovat voimassa vain kuukauden, ja jotka ovat kontrollin vuoksi värjätyt erivärisiksi eri kuukausia varten.
Hohhoi. Voi sanoa ryssälle, että »paljon sinä suret ja pyrit». Mutta tokkohan sinä sitä lopullista konstia kuitenkaan keksit?
(1920.)
VAPAUDENSANKARIN HAUTALÖYTÖ INKEROISISSA
Siitä on jo kiertänyt uutiset kaikissa porvarilehdissä — sosialistilehdet ovat tällä kertaa olleet hyvin niukkasanaisia — mutta koska meille on lähetetty useita kirjeitä lähempine selontekoineen tästä valkoisen terrorin tapauksesta, josta mahdollisesti tulee vielä välikysely Englannin parlamentissakin, puhumattakaan Tarton rauhanneuvotteluista, niin täytynee meidänkin kertoa, että:
N.s. Inkeroisten ruumislöytö tapahtui Sippolan pitäjän Mämmälän kylässä, lähellä Inkeroisten asemaa.
Siellä on Hallasenlammiksi nimitetty hiekkakuoppa sitä ympäröivine kanervikkokankaineen.
Jota on aikoinaan käytetty itsestäänkuolleitten kotieläinten viimeisenä leposijana.
Niinpä haudattiin sinne kolme vuotta takaperin Salmelan talon lehmävainaja.
Kun hauta oli luotu umpeen, jäi sen päälle vähäinen hautakumpu.
Tänä kesänä kulki siitä ohi marjamiehiä Inkeroisten tehtaalta, ja he puhelivat mennessään, että tässä se on nyt se Hallasenlampi, täällä sitä kuuluu olevan meilänkin tovereita naulattuna… katsokaas, tuossa on hautakumpu.
Käsin ja seipäin naiset ja lapset ja miehetkin hautaa kaivamaan.
Tuli vihdoin vainajan rintakehä näkyviin.
— Istualleen ovat haulanneet, koska rinta oi siin asennos!
— Siin on sitt taas yks meilän miähii, huokailivat kaivajat ja kaivoivat yhä syvemmälle ja leveämmälle.
Kulki ohi porvari ja kysyi, että mitäs te kaivatte, ja kaivajat katsoivat häneen vihaisesti ja syyttävästi ja surullisesti ja murhaavasti ja ajattelivat, että kehtaa vielä kysyäkkin, — keleen lahtari, ja vastasivat synkästi:
— Kyll se on niit kapinan jälkiseurauksen uhrii…!
Sitten löytyi kyynärvarren luu, ja iso se olikin kyynärvarrenluuksi.
— On ollukkin tavallist rotevamp miäs, huokasivat kaivajat, ja koristelivat haudan lepänoksilla ja kävivät voimisteluseura »Terhon» urheilukentän juoksuradalta laudanpätkän ja kirjoittivat siihen punaisella kynällä yksinkertaisesti ja koruttomasti:
»Lepää rauhassa!»
Ja sanoma löydöstä levisi Inkeroisten tehtaalle, josta alkoivat toivioretket hautapaikalle, mutta eräät sanoivat:
— Tarvis sannoo vallesmannit että korjais sen raalon siält pois haisemast.
Tekeillä olevan urheilukentän juoksurata siltä puolen, josta hauta oli, tuli melkein tasaiseksi ilman jyräämistä, ja urheilijat sanoivat:
— Tarvis olla lehmänhaulat joka puolell kenttää, niin helpommaks tulis juoksuralan tasottaminen.
T.k. 1 p:nä oli työväen urheilujuhla, jonne tuli juhlapuhuja muulta paikkakunnalta, ja juhlapuhujalle kerrottiin, ettei taila olla viälä teilän tielossanne, kun täällä lahtarit on haulannu yhlen meikäläisen istuvalles, ja käsitteli puhuja esityksessään tätä valkoisen terrorin tapausta.
Mutta muistotauluun piirrettiin edellisten lisäksi seuraavat sanat:
»Tässä lepää vapauden sankari».
Maanantaina t.k. 2 p:nä ikäpuolella alettiin hautaa vihdoin yleisen mielipiteen ja poliisiviranomaisten vaatimuksesta perusteellisesti avata, ja kaivettiin sieltä esille »vapauden sankarin» etusorkka ja ennenmainittu rintakehä. Ja lopuksi löytyi sankarin pääkallokin. Siinä oli vahvat sarvet. Eikä sitten muita luita enää löytynytkään.
Ja kun näin oli lopullinen selvyys saatu, alkoi tilaisuuteen saapunut suuri ja harras väkijoukko hiljalleen poistua hautapaikalta.
Eikä sinne lopuksi jäänyt muuta kuin se muistotaulu:
»Tässä lepää vapauden sankari. Lepää rauhassa!»
(1920.)
AATE JA NYRKKI
»Joukkotappelut Raisiossa. Kiroukset, huudot ja laukaukset kaikuvat kauas ympäristöön…»
Häh?
No ei se ole sen vaarallisempaa. Turkulaisen lehden iltamauutisen otsikko vain. Raision työväenyhdistys Voima viettää iltamaa voimaperäisine ohjelmineen. Ja »suuri joukko tunnettuja ehdonalaisia Raunistulan huligaaneja vahvasti päissään» on saapunut toverilliseen illanviettoon Raision aateveljien luo.
On aate pyhä ja kallis, sen puolesta taistellaan!
Muuallakin kuin Raisiossa.
Tanskassa on eräs telakkatyöläinen käsitelty aatteen nimessä puolikuoliaaksi.
Oli ollut lurjus liian ahkera.
Toveripiiri oli katsellut tätä ahkeroimista synkkien kulmakarvojen alta.
Lopuksi oli toveripiiri antanut huomautuksen.
Se ei auttanut.
Mies vain ahkeroi.
Toveripiiri antoi ankaran varoituksen.
Mies jatkoi työtään. Tunnusti kyllä aatteen niinkuin toisetkin, mutta teki työtä.
Asia oli vakava.
Lähetettiin lähetystö päällystön luo vaatimaan, että mätäpaise oli puhkaistava. Työruttoinen oli yleisen turvallisuuden nimessä poistettava pois telakalta.
Päällystö ei suostunut potkaisemaan ahkerinta ja kykenevintä miestään.
Tietäähän ne porvarit.
Aatteen nimessä ryhtyivät telakan konetyöläiset silloin itse asianvaatimiin toimenpiteisiin, ja kun ahkera mies yritti karkoitustilaisuudessa harata vastaan, niin sattui tulemaan hakatuksi puolikuoliaaksi.
Aatteen varsinaisessa luvatussa maassa, Venäjällä, ori liian ahkeroimisen vaarasta tietysti päästy. Siitä on päästy niin perusteellisesti, että itse Lenin ja Trotski ovat antaneet ymmärtää, ettei sentään ollut tarkoitus päästä siitä aivan niin perusteellisesti. Ja kun jossakin tehtaassa on siitä huolimatta yritetty pitää kiinni aatteesta puhtaana ja väärentämättömänä, niin on tehtaan ympärille asetettu erinäisiä vakuuttavan näköisiä kuularuiskuja sekä muutamia satoja alaansa perehtyneitä kiinalaisia ja kirgiisejä, jonka jälkeen juutalainen komissario on tullut kädet taskussa tehtaan portista sisään ja kysynyt toverillisesti, että eikö täällä haluta tehdä työtä niinkuin käsketään, vai onko mahdollisesti tapahtunut joku väärinkäsitys?
Johon työläisten taholta on kiiruhdettu selittämään, että väärinkäsitystäpä tietenkin. Kukapa ei haluaisi tehdä työtä.
Sitähän minäkin, on komissario vastannut. Ystävällisesti ja toverillisesti kuten aina.
Mutta jos joku työläisistä kuitenkin on uskaltanut huomauttaa aatteesta ja 6-tuntisesta työpäivästä, niin on häntä pyydetty hyväntahtoisesti käymään pihamaalle keskustelemaan tarkemmin tästä periaatteellisesta kysymyksestä. Sitten on kajahtanut lyhyt ja terävä yhteislaukaus kuudesta kiväärinpiipusta. »Asia julistettiin loppuunkäsitellyksi ja keskustelu päätettiin pitää vastauksena kysymykseen».
Eikä tarvita mitään salkkuniekkoja varatuomareita välitysmiehiksi työriitaisuuksissa. Eikä muita porvarien keksintöjä.
Porvarit ovatkin siellä lyödyt ei vain puoli-, vaan kokokuolleiksi. On sitä lyöty Venäjällä ennenkin, mutta ei aina niin pontevasti.
Nyt sitten pitäisi, mikäli aate pitää paikkansa, lyömisen olla lopussa.
Mutta kumma kyllä ei se niin ole. Kun itse Leninin »Pravda» Moskovassa sen kertoo, niin täytyneehän toki uskoa.
»Pravda» toteaa »yleiseksi ilmiöksi, että venäläinen työläinen hakkaa akkaansa, jolloin tutkimuksissa on käynyt selville, että tämä työläinen kuitenkin on — kommunisti!»
»Miten on mahdollista», huudahtaa lehti, »että vanhat raakalaistavat vielä elävät meidän Neuvosto-tasavallassamme?…»
Kummaltahan tuo kuuluu. Sillä ellei neuvostojärjestelmä ole ollut omiaan edistämään Venäjällä korkeinta kulttuuria, tapojen hienoutta ja seurustelutaitoa, niin mikäs sitten? Me olimme luulleet, että bolshevikkinen työläinen teitittelee puolisoaan niinkuin ranskalainen markiisi markiisitartaan. Ja nyt tulee »Pravda» ja sanoo suorasukaiseen tapaansa, että bolshevikki pieksää akkaansa. Niinkuin ennenkin.
Asialla on kuitenkin luonnollinen selityksensä. Me tahdomme sen selittää. Ehkäpä joku meikäläisistä kommunisteista toimittaa tämän selityksemme muun postin mukana Moskovaan, jotta »Pravdakin», jolla ei tunnu pää olevan aivan äsken hiottu partaveitsi, saisi huojennuksekseen tietää, ettei vika ole aatteessa eikä miehessä, vaan akassa itsessään.
Akka on nähkääs menshevikki. Koska akat aina vetävät eri köyttä.
Sentähden hakkaa bolshevikki akkaansa.
Ilmoitettakoon tämä kaikille, kaikille, kaikille:
Akkapiru on menshevikki!
Sentähden on aivan paikallaan, että hän saa selkäänsä.
(1920.)
MINKÄTÄHDEN VUOSI LOPPUI VENÄJÄLLÄ KESKEN
Ja miten siitäkin pulasta selvittiin.
T.k. 13 p. oli kaikilla Neuvosto-Venäjän rautateillä julistettu alkavaksi yleinen korjausviikko.
(»Vapaus».)
Moskovassa on julistettu »työnsuojeluksen viikko».
(»Mosk. Isvestija».)
Kun Neuvosto-Venäjä oli ollut olemassa kolme vuotta, tapahtui eräänä päivänä, että neuvostohallitus, tutkiessaan punakantista allakkaansa, huomasi talven olevan tulossa.
Silloin antoi hallitus määräyksen, että kaikilla Neuvosto-Venäjän alueilla oli ensi maanantaina aloitettava yleinen polttopuuviikko.
Tämän johdosta lähettivät komissarit ja alueneuvostot Moskovaan ilmoituksia, joista kävi selville, ettei polttopuita ollut enää saatavissa, koska valkokaartilaiset olivat antaneet iskun vallankumouksen selkään noitumalla kaikki polttopuuvarastot ja metsät palamaan jo viime kesänä.
Neuvostohallitus painatti 5 miljardia lentolehtistä ja lähetti avaruuteen 50,000 kipinäsähkösanomaa, joissa tehtiin tiettäväksi, että neuvostohallitus, selvittyään Wrangelista ja Puolasta ja Galitsiasta ja Ukrainasta ja Japanista ja Ranskasta ja Englannista ja n.s. pienestä ententestä ja eräistä muista vihollisistaan ja tuhottuaan yleismaailmallisen vastavallankumouksellis-imperialistisporvarillisen rosvo- ja riistäjäkoplan on ensi töikseen vääntävä maan akselia sen verran, että Venäjä joutuu päiväntasaajan kohdalle. Samalla määräsi neuvostohallitus toimeenpantavaksi yleisen turkiseläinten metsästys- ja nylkemisviikon Itä-Venäjällä ja antoi määräyksen, että talonpoikien tuvat ovat revittävät polttopuiksi ja talonpoikien on muutettava navettaan, jossa on hyvää tilaa, sittenkun viimeinen lehmä oli teurastettu puna-armeijalaisten tarpeiksi.
Silloin pitivät paikallisten neuvostojen edustajat kokouksen, josta he lähettivät sähkösanoman Moskovaan, pyytäen selvitystä siitä, miten kaikki täksi vuodeksi määrätyt yleisvenäläiset talkooviikot saadaan neuvostokalenteriin mahtumaan, koska entisiäkin viikkoja on vielä rästissä ainakin seuraavat:
Yleinen kengänpaikkausviikko puna-armeijan hyväksi. Ehdottomasti välttämätön, koska armeija ei voi taistella avojaloin talven tultua.
Taudinsiementen pesäpaikkojen, hyyskien ja likaläjien puhdistamisviikko. Välttämätön, koska taudinsiemenet ovat vastavallankumouksen edistäjiä.
Lumenluomisviikko rautateiltä. Tarpeellinen sikäli, mikäli on aikomus harjoittaa rautatieliikennettä talvenkin aikana.
Elintarpeiden ryöstämisviikko talonpojilta. Ehdottomasti välttämätön.
Viljan jauhamisviikko käsivoimin, koska myllyt ovat rappiolla. Hyvin tarpeellinen.
Täintappamisviikko. Erittäin tarpeellinen, sittenkuin täi oli julistettu vallankumouksen viholliseksi ja siitä suuttuneena alkanut purra entistä kipeämmin proletääriä.
Uuninpäällänukkumisviikko elintarvekulutuksen vähentämiseksi. Niin välttämätön, että olisi pidennettävä nukkumiskuukaudeksi.
Neuvostohallitus hajoitti paikallisten neuvostojen edustajakokouksen asevoimalla ja julisti sen valkokaartilaisten pimittämäksi durakkijoukoksi, mutta hiljaisessa mielessään ei Lenin, joka on teräväpäinen mies, voinut olla myöntämättä edustajakokouksen huomautuksia perustelluiksi.
Lenin mietti asiaa puolitoista minuuttia — eikä kaksi minuuttia, niinkuin ulkomaalaiset vallankumouksen viholliset olivat ilkkuen väittäneet — ja teki sitten päätöksensä.
Sen tuloksena oli neuvostohallituksen päätös, jossa säädettiin:
Koska 52-viikkoinen vuosi on porvarillista perua ja kyllä riittävä laiskoille vastavallankumouksellisille rosvoja riistäjäkoplille, jotka eivät oikeastaan tarvitse yhtään viikkoa, niin määrätään täten, että neuvostovuosi on viime tammikuun 1 p:stä lähtien laskettava 104-viikkoiseksi. Alas imperialistiset porvarirosvot! Eläköön neuvostovallankumous! Kaikkien maiden proletaarit liittykää kylki kylkeen! Tuhotkaa hallituksenne ja perustakaa neuvostovallat!
Täten saatiin taas vuosi riittämään — toistaiseksi.
(1920.)
EI VAIN TUNNUSTETA
Tiukassa tuntuu olevan.
Olipa kerran muudan Koltshak.
Hän nousi kuin musta pilvi idässä, ja hänen kerallansa oli paljon kansaa, ja hän ryhtyi Venäjää valloittamaan.
Hän tuli, hän näki, ja hänet voitettiin.
Oli muudan Denikin.
Hän nousi etelässä, ja hänellä oli paljon miehiä ja hevosia ja hän läksi kohti Moskovaa.
Hän tuli, hän näki, ja hänet voitettiin.
Kumpikaan näistä herroista ei pitänyt tarpeellisena erikoisesti kiirehtiä Suomen itsenäisyyden tunnustamista. Ennättääpähän siitä sitten keskustella, velihopeat, kunhan on päästy Pietariin ja saatu sinne muutamia satoja tuhansia hyvästivarustettuja Iivanoita, Vassileita ja Nikolashkoja. Vot sitten keskustellaan naapurienkin asioista.
Missä nyt lienevät Koltshakit ja Denikinit.
Tuli sitten näyttämölle Wrangel, kasakka reima ja solakka. Hän teki, niinkuin Lermontow kauniisti laulaa »Kasakan kehtolaulussa»:
»Aika rientää nopeasti
Alkaa sunkin työs:
Ratsaille käyt rohkeasti,
Pyssyn sieppaat myös».
Hän tuli ja hän näki ja hänet nähtiin. Mutta häntä ei vielä ole voitettu. Tosin ei hänkään vielä ole voittanut.
Mutta hän on ennättänyt tehdä tunnetuksi, ettei hän ole tunnustava Suomen itsenäisyyttä. Että hän pitää edelleenkin Suomea Venäjän valtakunnan osana.
Ei ole tarpeellista tuoda taaksemme nojatuolia, johon voisimme ällistyksestä pudota istumaan. Emme me putoa.
Koko maailma meidät jo on tunnustanut, mutta Wrangel ei. Onneksi ei Wrangel ole koko maailma, eipä edes koko Venäjäkään. Onneksi on Wrangelin valtakunta ainakin toistaiseksi hyvin pieni tilkku Venäjänmaan kartalla, ja Suomen tasavallan ja Wrangelin valtakunnan välillä on hyvin pitkä matka maata ja muheata mustaa multaa. Pitkät on matkat ja monet on vielä tiellä kitkat ja katkat. Ennenkuin Wrangelin hallituksen mielipiteillä Suomen ja Venäjän väleissä alkaa olla käytännöllistä merkitystä, on Wrangelin suoritettava eräitä ehkä hänelle hyvinkin helppoja, mutta jokatapauksessa toistaiseksi suorittamatta olevia ja todennäköisesti ainakin jonkinverran aikaavieviä järjestelyhommia, valloitettava esim. Moskova ja Pietari ja ylipäätään koko Venäjä j.n.e.
Pitkä on hänellä vielä matka Pietariin, yksi ja toinen eväspiirakka ja lampaankääpä kuluu sillä taipaleella. Näin ollen on hänen nähdäksemme hieman ennenaikaista vaivata kaunismuotoista päätään kovin paljon Suomen itsenäisyydellä ynnä sen kanssa mahdollisesti yhteydessä olevilla probleemeilla. Katsellaan nyt ensin, kuinka se Venäjänkin valloittaminen sujuu. Suomen valloittaminen takaisin Venäjän valtikan alle on aikaisintaan keskustelukysymys nro 2. Mutta voi tapahtua, että siihenkin väliin ennättää pujahtaa muita kysymyksiä.
Mitä siis kenraali Wrangeliin ja hänen ilmoittamaansa suhtautumiseen maamme itsenäisyyteen tulee, niin voitaisiin meikäläiseltä taholta sähköttää hra kenraalille ja hänen hallitukselleen eräs havainto, joka ainakin täällä Suomessa on tehty kuusta. Täällä näet ei kuukaan paista ennenkuin se nousee.
(1920.)
AKKA AUTUAANA
Hämeenlinnassa on eräs akka.
Siinä nyt ei vielä ihmettä.
Onhan niitä akkoja Hämeenlinnassakin.
Se akka on bolshevikki.
Sekään ei ole harvinaista.
Valkoinen korppi on paljon harvinaisempi lintu kuin bolshevikkiakka.
Yleensä onkin akkaväellä melkoiset taipumukset bolshevismiin. Se on niin suoranuottinen oppi, ja paljon yksinkertaisempi kuin sosialismikin kaikkine teorioineen ja taktiikkoineen ja marksilaisuuksineen ja monimutkaisine puoluejärjestöineen ja veroineen. Mutta tässä bolshevismissa ei muuta kuin pää poikki porvalilta ja koko hoito kommunisteille ja akoille vehnäskahvit kolmesti päivässä.
Tämä akka — se hämeenlinnalainen akka — on kuitenkin eräänlainen mallimuija, jonkinlainen ihanneakka bolshevistisessakin katsannossa. Vaaksan verran edellä kaikista muista bolshevikkimuijista tässä ent. edelläkävijämaassa, ja ansaitsee tulla sentähden mainituksi. Niinsanoaksemme aatteen akaksitulemus.
Eräänä päivänä tänä syksynä tulla hanttuutti hän kotiinsa kesken päivän ja kesken kiireiden ja kesken Hämeenlinnan maailmankaupungin kiireellisimmän arkisen aherruksen, melun ja hälinän ja helskeen ja vilinän, kiiruhti kotiinsa kasvot hehkuen ja silmät loistaen, riisui oikein repimällä yltään arkitamineensa ja pukeutui kiireesti pyhävaatteisiinsa.
Mitä siis oli tapahtunut?
Oliko hän saanut kutsun parhaan bolshevikkiystävättärensä syntymäpäiväkekkereihin, vai oliko hänet sähköteitse kutsuttu juhlapäivällisille siihen hienoon bolshevikkisalonkiin Helsingin kaupungissa?
Ei.
Hän ei ollut saanut mitään kutsua minnekään, eikä hän lähtenytkään minnekään.
Vaan hän lennätti kahvipannun tulelle, pisti kahvijauhoja pannuun kaksinkertaisen annoksen, juoksi leipurista ostamaan leivoksia, ja istuutui sitten, pyhävaatteissaan, juomaan kahvia ja syömään vehnäsiä ja yleensä viettämään päivää juhlapäivänä, jonka kunniaksi hän illan kuluessa viritti kimakalla äänellä kaikki osaamansa sosialistiset ja kommunistiset laulut, ja kun ne loppuivat, niin aloitti alusta.
Kysymme vielä kerran:
— Mitä oli siis tapahtunut?
Juu:
Akka oli saanut tiedon Wrangelin häviöstä!
Wrangel-parka!
Äsken vielä olit maailman kuuluisimpia miehiä.
Kuvasi oli kaikissa kuvalehdissä, teoistasi ja aikomuksistasi sähkötettiin joka päivä kaikilla kielillä kaikille maailman kulmille.
Mutta sitten sait selkääsi.
Ranska sinut hylkäsi. Sinulle tuli kiire lähtö. Lenin sähkötti kaikille kaikille kaikille, maltillinen porvaristo kohautti olkapäitään ja sanoi, että arvasihan sen.
Ja bolshevikkimuija Hämeenlinnassa puki ylleen pyhävaatteet.
Mutta historian hengetär kirjoitti ruhjotulle suuruudelle samanlaisen reseptin kuin valhelääkäri eräässä Tshehowin novellissa:
»Rec.
Sic transit — 0,05
Gloria mundi — 1,0
Aqva destillata — 1,1
Ruokalusikallinen kolmesti päivässä».
Hämeenlinnan bolshevikkimuijan naapurit eivät tästälähin tarvitse sanomalehtiä.
Katsovat vain, millaisessa puvussa muija on, niin tietävät kyllä, mihin suuntaan maailma on menossa.
(1920.)
»MYI VAIMONSA 75,000 RUPLASTA»
Se on nyt niitä tuoreimpia uutisia.
Myyjä oli eräs kivennapalainen talonpoika, ostaja bolshevikkikomissari rajan toiselta puolen. Myyjällä oli nuori ja kaunis vaimo, bolshevikkikomissarilla oli 75,000 tsaarin ruplaa. Myyjän teki mieli saada nuori ja kaunis kivennavatar. Kaupat syntyivät. Vaimo lähetettiin kaupasta tietämättömänä rajan toiselle puolen muka muulle asialle ja tuli pidätetyksi sopimuksen mukaan.
Sotaoikeus kuuluu nyt Terijoella käsittelevän tämän kaupan laillisuutta.
Venäläisillä ruplilla voi siis vielä saada vaimon.
Mutta miestä niillä ei saa.
Sekin on koetettu.
Tässä joku aika takaperin saapui Kaukaisesta Idästä, muistaaksemme Wladivostokista, joukko venakoita, jotka olivat työlästyneet, eikä ihmekään, oloihinsa kotimaassa, eräällä laivalla Filippiineille, Manilaan. Amerikkalaiset viranomaiset eivät kuitenkaan olleet halukkaita päästämään tätä katrasta maihin, vaan alkoivat käännyttää sitä takaisin laivaan laiturilta, käskien kapteenin viedä lastinsa sinne mistä oli sen tuonutkin.
Joukko Manilan miespuolista väestöä seisoskeli sikaarit suunpielessä, olkihatut päässä ja kädet housuntaskuissa, seuraten satamakaupunkilaisten puoliuneliaalla mielenkiinnolla tätä selvittelyä.
Silloin eräs naisista, joka oli kuullut, että jos olisi naimisissa jonkun paikkakuntalaisen kanssa, niin saisi tietysti jäädä kaupunkiin, otti taskustaan ison tukun 1,000 ruplan seteleitä, heilutti niitä ilmassa ja kysyi puolikuunmuotoisessa piirissä seisovalta miespuoliselta filippiiniläisseurueelta, kuka tahtoisi ottaa hänet ja setelit.
Filippiiniläiset mulkoilivat sekä venakkoon että hänen seteleihinsä, mutta yhtään halukasta ei ilmestynyt.
Venakko astui kaksi askelta eteenpäin. Filippiiniläiskehä astui kolme askelta taaksepäin.
Eikä miestä irronnut Manilasta ei kuinkaan köyhää, ei kuinkaan pientä eikä kuinkaan pahannäköistä.
Mutta jos tuo paksu setelitukko olisi ollut 1,000-dollarin seteleitä, niin eiköhän olisi ilmestynyt uros, joka olisi käynyt kauppaan.
Ja kuka meistä ei olisi sitä tehnyt?
Mutta Mäntyharjulla ei saa sulhastakaan 40 markalla.
Johtuuko se sitten Suomen rahan arvon alenemisesta taikka Mäntyharjulla vallitsevasta yleisesti tunnetusta miesten puutteesta, sitä me emme tiedä.
Sillä Mäntyharjulla on puute poikamiehistä. Koko maa tuntee laulun: »Kun Mäntyharjun pojat läksi reissullen, kun Mäntyharjun pojat läksi reissullen, ja kun Mäntyharjun pojat läksi reissullen, niin Mäntyharjun pojat läksi reissullen». Siitä lähtien on ollut yleisesti tunnettu myöskin se totuus, että Norjan sillejä ja Mäntyharjun miehiä on joka työmaalla.
Jotavastoin Mäntyharjun pitäjässä itsessään vallitsee sitä suurempi miesten puute.
Tässä äskettäinkin odotteli eräs avioliittoon esteetön Mäntyharjun neitsy kosijoita, mutta kun sellaisia ei kuulunut, päätti hän hankkia itselleen sulhasmiehen mustalaisen avulla.
Sulhasen hinnaksi määräsi mustalainen 40 markkaa, minkä summan neitsy maksoikin äitinsä suostumuksella.
Toimitus ei, meille annetun selostuksen mukaan, ollut kovinkaan monimutkainen. Levitettiin lakana metsässä sellaisen katajan yli, jossa oli kolme kuivanutta latvaa. Neitsy istuutui pensaaseen lakanan alle, Kainin jälkeläisen juosta hölkytellessä katajan ympäri, kolmasti vasta- ja kolmasti myötäpäivää. Sitten kömpi mustalainen vuorostaan pensaaseen, ja nyt juosta liuhtoi neitonen yhtä monta kertaa katajan ympäri, ravasi niin että hameen helmat hulmusivat.
Sulhasta ei kuitenkaan tullut. Paljonkos sitä nykyjään 40 markalla saakaan.
Kilon voita ehkä.
(1920.)
KOMMUNISMIN AIKAKAUDELLA
Niiden lukuisien taikka oikeastaan lukemattomien väärinkäsitysten ja kuvittelujen joukossa, joita tästä kansasta on ollut vallalla, on piintyneimpiä ja yleisimpiä se, että tämä kansa olisi muka vanhoillisuuteen taipuvaista ja hidasta uudistuksiin.
Viime vuodet ja vuosikymmenet ovat järisyttävällä tavalla osoittaneet, ettei mikään ole suurempi harhaluulo. Tämä kansa on aina etunojassa, olipa kysymys mistä uutuudesta hyvänsä, ja tulee oikein kipeäksi, jos jokin muu maa tai kansa jossakin uudistuksessa ennättää siitä kukon askeleen verran edelle.
Uudet aatteet menevät tähän kansaan niinkuin häkä. Etteivät ne siihen vanhalla ajalla menneet, johtui vain siitä, ettei vanhalla ajalla ollut mitään uusia aatteita. Nykyisin on kommunismi se taikasana, jonka lumoissa sadattuhannet tässä maassa toikkaroivat, nähden unta seisaallaan ja silmät auki, ja kommunismi se askarteli Ruhtinansalmen Juntusen aivoissa silläkin hetkellä, jolloin hänen vaimollaan oli käsissä se tilaisuus, josta Kalevalassa sanotaan, että
»Päästä piika pintehestä,
Vaimo vatsanvääntehestä».
Kaikki meni kuitenkin onnellisesti. Uusi Juntunen oli ukko-Juntusen sukupuolta, ja niinkuin kajaanilaisessa kommunistiäänenkannattajassa »Työväen Lehdessä» olleesta ilmoituksesta näkyi, sai nuori Juntunen ristimänimekseen Osmo Kommuni.
Usko Kommuni olisi kuitenkin ollut yhtä hyvä nimi ja vielä paremmin vastannut Juntusen ja Juntuskan maailmankatsomusta.
Kommunistisella maailmankatsomuksella on kuitenkin omat vastuksensa ja vihollisensa, ja Karstulassa tekevät koiratkin haittaa kommunistisen yhteiskuntajärjestyksen valtaanpääsylle, ainakin porvarien koirat, sillä kirjeenvaihtajamme ilmoittaa meille, että täällä Karstulassa on eräs kiihkeä kommunisti, joka läksi kiertämään ympäri kuntaa yllyttämään puoluelaisiaan vaaleihin ja jakamaan heille räikeään kommunistiseen henkeen sepitettyjä vaalijulistuksia. Tällä matkallaan yöpyi hän veljensä, varakkaan maanviljelijän, luo, joka on maailmankatsomukseltaan yhteiskuntaa säilyttävä eli suoraan sanoen porvari. Täällä hän ei uskaltanut hiiskua matkansa tarkoituksesta mitään, vaan kätki paperipinkkansa visusti talon eteiseen, josta ei talonväki tiennyt mitään.
Mutta talossa oli toisella vuodella oleva, porvarillisen kasvatuksen saanut koiranpentu, jonka tarkka vainu tunsi paketissa kalman hajua, ja tämä pentu ryhtyi harjoittamaan valkoista terroria ja kommunistien vaalivapauden häiritsemistä, käyden raatelevilla hampaillaan kommunistisen paketin kimppuun ja röyhkeällä tavalla raastaen niitä lehtiä, jotka eivät tosin kyyhkysen nokassa olleet tulleet talon eteiseen, vaan kommunistimiehen näpissä, mutta jotka myöskin ennustivat uuden maan paljastumista porvarillisesta vedenpaisumuksesta.
Kirjeenvaihtajamme tiedustelee, mahtaneeko asiasta tulla tehtäväksi välikyselyitä Englannin parlamentissa ja Suomen eduskunnassa.
Englannin parlamentista emme uskalla mennä takuuseen, mutta Suomen eduskunnan sosialistit eivät kai tällä hetkellä ennättäne kiinnittää tapaukseen tarpeellista huomiota.
He ovat nimittäin ryhtyneet jarruttamaan.
Jarrumiehistä voi näet aikanaan kohota vaikka koko junan kuljettajaksi.
(1920.)
VOIKO KUKAAN LAINATA MEILLE
puhtaan nenäliinan? Ei sen tarvitse välttämättömästi olla silkkiä.
Tai pöytäliinan. Tai hyvin mankeloidun lakanan.
Meidän täytyisi välttämättä pyyhkiä silmiämme, ja oma taskuliinamme on jo likomärkänä. Se on nyt kuivamassa lämpöjohtopatterilla.
Me olemme sisällisesti hyvin järkytetty. Sanoisimme kernaasti, että olemme liikutetussa tilassa, ellei tuo sana sopimattoman väärinkäytön johdosta voisi luoda meihin ruman varjon. Ainakin tällä kertaa ihan syyttömästi.
Kun me ajattelemme kaikkea sitä kaunista, mitä lumoavat ja lumotut silmämme ovat viime aikoina lukeneet, niin me tulemme aina uudelleen niin liikutetuksi, että me haluaisimme langeta jonkun, kenen tahansa — vaikka partaisen sipuliryssän — kaulaan, painaa punehtuvat kasvomme hänen olkapäätään vasten ja nyyhkyttää, nyyhkyttää… ja nikottaa…
Oletteko muuten kuulleet, että Helsingissä on puhjennut nikotustauti? Me olemme sen kuulleet aivan varmalta taholta, vaikka meitä tämän ilmoituksemme johdosta eilen kohdeltiin toimituksessa osittain epäluuloisilla, osittain ivallisilla huomautuksilla. Me pyydämme kuitenkin pysyä edelleenkin väitteessämme siihen saakka, kunnes se mahdollisesti on arvovaltaiselta lääketieteelliseltä taholta kumottu.
Mutta asiaan.
Emme tahdo palata enää siihen kauniiseen hymniin, joka pääkaupungin johtavien lehtien palstoilla kohosi Neuvosto-Venäjän ylistykseksi. Se viisu oli suloinen ja ihana kuin Eskon häälaulu, ja mekin lisäsimme siihen jo pienen peräkaneetin, antaen sillä kurin nuotille enemmän kiivautta ja voimaa: tilulii, tilulii, tilulilu, lilulii. Emme tahdo siihen siis enää kajota. Muistutamme mieliin vain, asian yhtenäisyyden vuoksi.
Mutta luettuamme, että Perhon porvarit ja sosialistit menivät viime kunnallisvaaleihin vaaliliitossa keskenään, toistensa kanssa, käsi kädessä ja ilolintujen laulaessa, niin me aavistimme, että jotain uutta oli lähenemässä, vaikka eivät ruumiilliset silmämme sitä vielä erottaneet tulevaisuuden hämärästä.
Ja kun me sitten olimme saavuttaneet mielemme tasapainon osapuilleen entiselleen, ja jatkaneet löytöretkeilyjämme isänmaamme sanomalehdistön troopillisen rehevissä aarnioissa, ruovostoissa ja viidakoissa, niin me kohtasimme uutisen, että Pihlajaveden suojeluskunta ja työväenyhdistys olivat viettäneet yhteiset riemulliset iltamat, ja kutsuneet vielä nuorisoseurankin ja sonniyhdistyksenkin ynnä raittiusseurankin yhteiseen iloon, jolloin me hyökkäsimme ulos kadulle ja ravistelimme ensimmäistä vastaantulevaa poliisia kauluksesta, niin että leukaluut kalisivat kuin luupussi, ja näytimme sitten poliisillekin uutista. Poliisi luki sen — se oli muuten tuttava poliisi, luojankiitos -ja hieroi silmiään ja arveli, että häneen mahtaa olla tulossa unitauti, kun hän on lukevinaan lehdistä jo aivan olemattomia asioita. Seuraavana päivänä ei sitä poliisia näkynyt enää passissa, ja me kuulimme, että hänet on viety sairaalaan, ja häntä pitää olla siellä toinen poliisi kiinnipitelemässä.
Sitten me emme kahteen päivään uskaltaneet tutustua edelläviitattujen aarnioiden, ruovostojen ja viidakoiden salaisuuksiin, mutta eilen me taas rohkaisimme itsemme ja katso, kuule, kuule kuinka soitto kaikuu, Väinön kanteleesta raikuu:
Sattui käsiimme kommunistilehti »Vapaa Sana». Sattui siitä silmiimme artikkeli, kruunattuna kauniilla ja lupaavalla otsakirjoituksella: »Valkoisten petturisosialistiemme viimeinen valhe», jossa tehtiin selkoa siitä, mitä maist. Westerlund oli Venäjällä nähnyt, ja mitä tri Ryömä.
Ja sitten sanottiin:
»Ylläolevista sitaateista täydelleen selviää, että maamme porvaristo on sanonut rehellisesti mielipiteensä julki».
Aatelkaa, veikot, siskot, että se on kommunistilehti, joka antaa porvareille tämän tunnustuksen.
Ja sitten sanottiin:
»Luokkatietoinen työväestö kuitenkin osaa jo tällä hetkellä kunnioittaa enemmän rehellistä vastustajaansa, totuutta puhuvaa porvariakin, kuin työväestön suosiota valehtelemalla kerjääviä valkoisia sosialidemokraatteja».
Näin on maailma muuttunut. Punakaarti ja suojeluskunta käsikädessä Pihlajavedellä, rauhan pihlajat käsissä, joiden kukkien tuoksu kohoaa taivaaseen asti.
Ja kommunistilehti sanoo meitä valkoisia porvareita rehellisiksi… tuokaa meille nenäliina… sanoo meitä totuutta puhuviksi… tuokaa meille kaksi nenäliinaa… sanoo kunnioittavansa meitä…
Anteeksi, emme voi jatkaa… äänekäs itku tekee sen mahdottomaksi, ja huolestuneita toimitustovereita näkyy alkavan keräytyä ovellemme…
(1921.)
ALAHÄRMÄ ELI SEITSEMÄS INTERNATSIONALI
Se on nyt sitten Alahärmälläkin oma internatsionalinsa, ja on sen nimenä Alahärmän eli Seitsemäs Internatsionali.
Niinkuin järjestysnumerosta näkyy, on se kokonaisen konkariaskeleen edellä Moskovankin eli kolmannesta internatsionalista, ja Lenin ja Trotski tuntevat olevansa takapajulla alahärmäläisistä.
Se Alahärmän internationaalin perustaminen tapahtui sikäli, että tuossa joulun alla sai eräs nimitetty räätäli Alahärmässä kirjeen joltakin Suomen kommunistiselta toimistolta, missä kirjeessä sitä työväenyhdistystä, jonka puheenjohtaja mainittu räätälimestari on, kehoitettiin liittymään kolmanteen internatsionaliin.
Räätäli ajatteli, että pirhanan internatsuunit kesken joulukiireiden, mutta aatteen miehenä kutsui hän kuitenkin yhdistyksensä koolle vakinaiseen tyyssijaansa, joka on n.s. Hakolan kämppä 8 km Alahärmän kivikirkolta.
No, Alahärmän proletariaatti sai kutsun ja käveli Hakolan kämpälle, ja kun seurakunta oli kokoutunut, katsoa mulautti räätälipuheenjohtaja virallisen kankeasti laumansa yli ja alkoi kaivella, taskujaan.
Se pahuksen kirje oli kuitenkin unohtunut kotiin, minne lie sotkeutunut vaatekaavojen joukkoon. Räätäli ajatteli, että jääköön. Osaahan nyt tuon asian pohjustaa omastakin päästään. Ja pohjusti myös. Puhui että niin ja niin, on porvaleita ja noskelaisia ja työkansan pettäjiä, mutta roletaarin on liityttävä seitsemänteen Internatsunaaliin. Joo, että mitäs kaverit arvelevat?
Kaverit ne tuijottivat lattian rakoihin, ja lopuksi eräs mäkitupalainen sanoi pelkäävänsä, että seitsemäs internaali on liian polssevistinen kommuuni. Ja kaksi mäkitupalaisen hengenheimolaista ilmaisi kannatuksensa äänekkäällä murahduksella.
Alahärmän muut roletaarit muljottivat vihaisesti mäkitupalaiseen ja hänen aateveljiinsä ja tirskauttivat hampaittensa välistä pitkän syljen ja melkein yhtä pitkän p—leen, ja räätäli sanoi, että jos sitten äänestettäisiin, jotta nähtäisiin, kussa on totuus.
Ka äänestettiin.
Se mäkitupalainen hävisi oikein rotevasti. Hänen ehdotuksensa takana ei ollut kuin hän itse ja ne kaksi äskeistä kaveria, jotka olivat uskolliset loppuun saakka.
Ja siten tuli perustetuksi Alahärmän eli Seitsemäs Internatsionaali.
Suottakos ne alahärmäläiset laulavatkin:
»Ne saa hypätä pöyrälle,
Jotk' on meittiä verrempiä».
(1921.)