HAMMASLAHDEN ASEMA
In memoriam.
Se on poissa.
Sitä ei enää ole.
Ei ole muuta kuin kivijalka ja muutamia kapallisia mustia hiiliä
Kiihtelysvaaran kylmien talvimaisemain keskellä.
Sanalla sanoen:
Hammaslahden asema on palanut, niinkuin lehdissä jo on kerrottu.
Kohottakaamme hattua Hammaslahden asemalle. Naiset niiatkoot.
Sillä Hammaslahden asema, ensimmäinen asema Joensuusta etelään päin, oli se asema, josta me kirjoitimme tämän vuoden ensimmäisen pakinan. Ehkä lukija vielä hämärästi muistaa? Se oli se »Kertomus postineideistä, vilkutuksesta ja maalatuista akkunaruuduista».
Kertomus siitä, miten asemapäällikkö eräällä asemalla Karjalan radalla antoi maalata aseman postitoimiston akkunaruudut, etteivät rautatiematkustajat yleensä ja postivaunuvirkailijat erityisesti saisi vilkuttaa aseman postineideille. Tai: saisivat kyllä vilkuttaa, pahuukset, eihän heitä voitu käsirautoihin panna, kädet seläntaakse, mutta postineidit eivät ainakaan näkisi näitä vilkutuksia, eivätkä voisi vastata niihin.
Se asema oli Hammaslahden asema. Me emme tosin silloin maininneet sen nimeä. Mutta se oli Hammaslahden asema. Tulkoon se sanotuksi nyt, kun Hammaslahden asema on poissa. Kun sitä ei ole enää olemassa.
Niin. Se on poissa. Ei ole enää asemaa eikä maalattuja, vaaleanharmaina homottavia akkunoita eikä kalpenevia, riutuvia »postiruusuja» noiden historiallisten akkunain takana.
Kaikki on kadonnut kuin unelma.
Kaikki, mikä tapahtuu Kiihtelysvaaralla ja sen sisäpuolella olevalla Hammaslahdella, on aina jotain erikoista. Jotain, josta maine kuulu kulkevi kauemmaksikin. Me voisimme kertoa ihmeellisiä historioita kiihtelysvaaralaisten edesottamisista esimerkiksi 1905-vuoden suurlakon aikana. Mutta jääkööt. Onhan niitä tuoreempiakin. Mainitsemme vain esimerkin vuoksi, että valtiollisesti valveutuneet Hammaslahden sosialidemokraatit vuoden 1917 vallankumouksen huminassa panivat viralta koko Kuopion läänin virkakoneiston, kuvernööristä vihoviimeiseen v.t. poliisikonstaapeliin, lautamieheen, hierojaan ja kuppariin asti, ja miehittivät paikat hammaslahtelaisen maailmankatsomuksen mukaisesti, joten yhtä ymmärrettävää kuin asianmukaista ja luonnollistakin oli, että esimerkiksi kuvernööriksi huudettiin, valittiin, nimitettiin ja määrättiin yksi oikea, väärentämätön, perisyntyinen hammaslahtelainen. Eikä ollut suinkaan hammaslahtelaisten, vaan yleensä tämän porvarillisen mädännäisyyden vika, ettei uudella hammaslahtelaisella maan isällä ollut tilaisuutta ryhtyä virkaansa hoitamaan isänmaan onneksi ja hammaslahtelaisten tyytyväisyydeksi ja ylpeydeksi.
Ja niin edespäin… niin on Hammaslahdessa oltu ja eletty ja hauska on ollut, peevelin lysti — ja silmää on isketty ja huiskutettu asemalla kukoistaville postiruusuille ja asemapäällikkö maalautti akkunat, josta syystä, kun postiruusujen sisäinen lämpö ei löytänyt ulosmenopaikkaa, kuumuus asemarakennuksessa kävi niin suureksi, että eräs lamppu räjähti ja poltti koko aseman, kaameaksi varoitukseksi kaikille itsevaltaisille päälliköille, joiden akkunain takana kukkii posti- tai muita ruusuja.
(1921.)
NAANTALIN T.Y:N EPÄVARMAT SAATAVAT
Naantali, niinkuin tiedetään, on kaupunki.
Tosin ei se ole mikään jättiläiskaupunki.
Päinvastoin on se verrattain pieni kaupunki. Mutta se on kuitenkin kaupunki, ja sillä on kaupungin arvo ja kaupungin oikeudet. Siellä on pormestari ja raatimiehiä ja rahatoimikamari ja kaupungin valtuusto ja tullikamari, joka ei toivottavasti läkähdy ainakaan liialliseen työnpaljouteen.
Onhan siellä sitäpaitsi työväenyhdistyskin. Ei siis ole sosialismilta
Naantalikaan säilynyt.
Yhdistyksen jäsenluku on vaihdellut tuossa 20-30 korvilla. Ja yhdistyksen rahavarat ovat etupäässä epävarmoja saatavia.
Näistä saatavista on suurin 200 mk., ja liittyy siihen erään niin huomattavassa, ettemme sanoisi maailmanhistoriallisessa asemassa olevan miehen nimi, että se ansaitsee tulla mainituksi laajemmallekin alueelle.
Milloin ja mistä syystä Naantalin työväenyhdistyksellä on ollut tilaisuus lainata hra Santeri Nuortevalle tuo Naantalin työväenyhdistyksen silloisissa raha-asioissa huikea ja vielä nytkin paljon merkitsevä summa Smk. 200: -, se ei ole tiedossamme. Tiedämme vain, että jo monta monituista armon vuotta on Naantalin eli Armonlaakson työväenyhdistyksen tileissä ajastajasta ajastaikaan epävarmojen saatavien joukossa kulkenut tuo aikoinaan Santeri Nuortevalle vipattu summa.
Emme myöskään tiedä, miten kipeään tarpeeseen tuo 200 mk. silloin oli Santeri Nuortevalle, mutta katsoen Nuortevan silloiseen yhteiskunnalliseen asemaan ja taloudellisiin olosuhteisiin voinemme melkoisella varmuudella otaksua, että se varmaankin oli sangen tervetullut.
Siitä lähtien ovat olot muuttuneet paljon. Rahan arvokin on romahtanut, mutta ei niin alas, ettei Naantalin työväenyhdistys vieläkin riemuitsisi sinä onnen päivänä, jolloin Santeri Nuorteva vihdoinkin — vaikkapa ilman korkoja, suorittaisi vanhan velkansa. Sillä mahdollisimman pätevältä taholta, nimittäin naantalilaisen sosialistin omasta suusta, on tietomme, että »Naantalin Työväenyhdistyksen historia liittyy kokonaan siihen, että sen tileissä on pitkät ajat kulkenut »epävarmojen» saatavien tilillä erään maailman suurimman federatiivisen tasavallan huomattavan diplomaatin ja valtiomiehen Santeri Nuortevan velka Smk. 200: — ».
Valtakunnat ovat kukistuneet ja uudet syntyneet, meillä on ollut punakapinat ja muut touhut. Mutta Naantalin t.y. ei ole tahtonut puuttua maailmanmenon väkipyörään. Se on vain haaveillut siitä päivästä, jolloin Santeri Nuorteva maksaa velkansa. Joka vuosikokouksessa on luettu tilit, ja pyhä liikutus on vavahduttanut yhdistystä, kun on tultu kohtaan: »Epävarmoja saatavia: Santeri Nuortevalta 200 mk….»
Sillävälin on Nuortevan aurinko kohonnut korkealle… yhä korkeammalle… paljon korkeammalle kuin Naantalin aurinko on koskaan kohonnut tai tulee vastakaan kohoamaan. Ja jännityksellä on Naantalin t.y. seurannut tätä häikäisevää nousua: pääseekö toveri Santeri Nuorteva vielä niin korkealle, että hän kykenee maksamaan Naantalin t.y:lle 200 mk.
Nyt on Santeri Nuorteva Venäjän Federatiivisen Neuvosto-Tasavallan jonkinlainen ulkoministeri Pohjoismaita varten. Varmaankin liikuttelee hän miljooneja ja miljaardeja keveämmällä sydämellä kuin Naantalin t.y. 50-pennin seteleitä.
Ja nyt, kun diplomaattiset suhteet Neuvosto-Venäjän ja Suomen ja Moskovan ja Naantalin välillä taas ovat alkamassa, vapisuttaa Naantalin työväen yhdistystä huumaava ajatus:
Jokohan nyt Santeri Nuorteva maksaa sen 200 mk.?
Eikä paljon puutu, etteikö se ala meitäkin pian jännittää.
Toivoisin, että joku ystävällinen kommunisti toimittaisi tämän numeron pakinoineen Santeri Nuortevalle, että hänkin saisi tietää, mikä kiihko Naantalissa nyt vallitsee.
Ei Santeri Nuorteva tästä meidän sepustuksestamme pahastu. Hän päinvastoin hymähtää tälle varsin suopeasti ja ehkä hyvinkin pian päästää entiset ystävänsä Naantalissa pitkällisestä pintehestä.
Ei hän suutu.
Me olemme nimittäin vanhat tuttavat, Santeri ja minä.
Juuri niiltä Naantalin ajoilta.
(1921.)
TAAS OLEMME SIIS SAANEET
uutisia Neuvosto-Venäjän todellisista oloista mahdollisimman pätevältä taholta. Nimittäin bolshevikkilähettiläältä itseltään. Hra Behrsin on kertonut venäläisellä avomielisyydellä, ja Helsingin lehtien edustajat ovat kuunnelleet korvat hörössä.
Venäjällä eletään kuin vuohet huhdassa, joten tuntuu käsittämättömältä, miksi kaikki etenkin sivistyneet pyrkivät sieltä pakenemaan. Viljaa on ja joitakin tehtaitakin on ollut käynnissä, vaikka ne taas on pantu seisomaan, ja onpa maassa kaksi sellaista rataosaakin, joita pitkin kuljetaan oikein junalla.
Se on suurenmoista. Suurenmoista, niinkuin kaikki, mikä bolshevikkihallituksen isällisessä varjossa kukoistaa. Taloudellinen elämä elpyy. Talonpojat ovat tyytyväisiä. Heillä on nyt maata. Se tosin ei oikeastaan ole talonpoikien omaa, vaan on se kuitenkin oikeastaan talonpoikien omaa. Talonpojat ovat vapautuneet veroista. (Punakaartilaiset kyllä ryöstävät heidän elintarpeensa muutamia kertoja vuodessa, mutta se on oikeastaan nitshevoo.)
Myöskin kulttuurityötä tehdään voimaperäisesti. Opetetaan luku- ja kirjoitustaitoa.
Teknillisessäkin suhteessa on aikomus päästä »muiden maiden tasalle».
Ei enempää eikä vähempää.
Yleensä ovat olot Neuvosto-Venäjällä erinomaiset, ja erinomaisin on tietysti bolshevikki-hallitus itse.
Sanomalehtimiehet tekivät muistiinpanoja, ja hra Behrsin kuvaili hillittyyn, jossakin määrin surunvoittoiseen tapaansa sitä maallista paratiisia, jota hän on saapunut tänne edustamaan. Hän jutteli niinkuin olisi ollut Honolulussa eikä Neuvosto-Venäjän kynnyksen takana. Mahdollisesti hra ministeri uskoo, että me uskomme asiain juuri niin olevan kuin hän sanoo. Luonnollisesti me uskomme. Niinkuin me uskomme senkin, ettei Neuvosto-Venäjällä ole mitään aikomusta ollut sytyttää yleismaailmallisen vallankumouksen paloa. Se on ollut vain joku väärinkäsitys. Sattuuhan niitä semmoisia, he he. Eivätkä bolshevikit ole harjoittaneet maanalaista yllytystä eivätkä levittäneet kiihoituskirjallisuutta eivätkä tule sitä vastakaan tekemään. Se ei johtuisi heidän mieleensäkään.
Hra Behrsin! Suvaitkaa ottaa allekirjoittaneelta vastaan yksi kunnioittava ja ystävällinen hymy. Jos kaikki muutkin pääbolshevikit ovat yhtä eteviä juttelemaan mukavia kuin hra ministeri, niin minä en ollenkaan epäile, etteikö herroilla ole aika hauska toistensa seurassa.
Eräs sanomalehtimies kysyi, että kuinkas niiden kansalaisvapauksien laita siellä Venäjällä oikeastaan on?
Ja hra Behrsinin kätketty huumori kohoaa yksinkertaiseen, jylhään, monumenttaaliseen suuruuteen, kun hän selittää, ettei niitä kansalaisvapauksiakaan siellä Venäjällä mikään vaivaa. Siellä on kaikkea, onpa kansalaisvapauttakin. Annettaisiin toisten sosialistipuolueiden painattaa sanomalehtiäkin, vaan ei ole paperia.
(Niin että artikkelit täytyy toistaiseksi julkaista mukavuuslaitosten seinillä, niinkuin tri Ryömä kertoi.)
Niin, ajatelkaas: hra Behrsin todellakin ilmoitti, että sekin asia on Neuvosto-Venäjällä oikeassa länsimaisessa järjestyksessä ja yhä vain paranee.
Hra Behrsin ansaitsee vielä kerran yhden kunnioittavan, ihailevan ja ystävällisen hymyn.
Hänen historiansa Neuvosto-Venäjältä ovat oivallisia
Ja me kun uskomme!
Niin vietävästi! (1921.)
»MILLÄ TAVALLA ON TEHTÄVÄ TYÖTÄ»
Tärkeitä ilmoituksia työteliäälle Suomen kansalle.
Kansa, pysähdy!
Avaa korvasi ja kuuntele. Kuuntele hartaasti ja paina visusti mieleesi, sillä kukatiesi emme puhu tästä asiasta toista kertaa.
Me tahdomme sinulle ilmoittaa, millä tavalla sinun on tehtävä työtä.
Sinä arvelet tietäväsi sen meidän sanomattammekin, mutta se on erehdys.
Se on katkera erehdys.
Emme me itsekään sitä tienneet eiliseen asti, mutta nyt me sen tiedämme.
Me nimittäin eilen lueskelimme Pietarin suomalaisten kommunistien lehteä »Vapaus». Helmikuun 15 p:n numeroa.
Ei siinä tosin paljon lukemista ollut. Pieni ja kuiva lehti, ja riivatun huonolle paperille painettu, niin että sitä täytyi pidellä hyvin varovaisesti, ettei se hajoaisi käsiin. Ei siinä edes porvareita haukuttu, ei ainakaan sanottavasti. Kyllä meidän kommunistilehtemme ovat monta vertaa tomerampia. Ne oikein hikoilevat verta — porvali p—leen verta! — ja kalman haju lemuaa niistä kauas.
Mutta tässä »Vapaus»-lehdessä oli kuitenkin yksi erikoisen mielenkiintoinen ja tärkeä artikkeli. Sen otsake olikin ladottu kahdelle palstalle, ja kuului:
»Millä tavalla on tehtävä työtä».
Artikkelista selviää, että bolshevikki-valtakunnassa, jossa on kaikkea, lukuunottamatta porvarillista mädännäisyyttä, on myöskin »Työn Instituutti». Tämä korkea tieteellinen laitos on saanut tehtäväkseen tutkia, millä tavalla todellisen proletaarin on tehtävä työtä todellisessa neuvostoparatiisissa, ja on Instituutti nyttemmin julkaissut tutkimustensa tulokset, hämmästyttäen velttoa maailmaa.
Lyhyyden vuoksi mainitsemme »Työn Instituutin» julkaisemien 16:n pykälän ja ohjeen joukosta vain tärkeimmät, nimittäin 5, 8, 14 ja 15, koska niissä annetaan varsinaisia nerokkaimpia vallankumouksellisia työnsuoritusneuvoja. Muissa pykälissä on vain semmoisia hieman homehtuneelta porvarillisuudelta hajahtavia neuvoja kuin että työkalujen pitää olla kunnossa työhön ruvetessa, roskat on siivottava permannolta työn loputtua j.n.e.
Mutta seuraavat kohdat ovat todellakin tärkeät. Varastakaamme tunnetulla porvarillisella epärehellisyydellämme ja rosvomaisuudellamme tämä kallis tietoaarre vallankumoukselliselta köyhälistöltä.
Huomio! Jopp! Hepp!:
»5. Työhön ei ole koskaan ryhdyttävä päätäpahkaa, eikä olla liikahtamatta paikallaan, vaan kiinnittyä työntekoon vähitellen. Aivot ja ruumis kyllä sitten itsestään ottavat vauhtia ja alkavat kiintyä työhön. Heti kohta työhön käymällä pian ajaa itsensä näännyksiin, kuten sanotaan, ja puskee työn piloille».
Siitä kunnosta, missä olot Neuvosto-Venäjällä nyt ovat, näkeekin siellä tarkoin noudatetun »Työn Instituutin» tärkeää ohjetta. Siellä ei ole suinkaan puskettu työhön päätäpahkaa, vaan niin vietävän varovaisesti, etteivät aivot ja ruumis vielä kolmen vuoden kuluttuakaan ole ennättäneet »ottaa vauhtia».
Mutta edelleen!
Nyt tulee tärkein:
»8. Ruumiin asento on sovellutettava mukavaksi. Mahdollisuuden mukaan on työskenneltävä istualla. Ellei istualla olo käy päinsä, on seisottava hajasäärin; ettei eteen tai sivulle asetettu jalka hievahtelisi paikoiltaan, on sille järjestettävä tuki».
Meidän harras rukouksemme on, että lukija opettelisi ylläolevan tärkeän kohdan ulkoa, joko istuallaan tai seisoen hajasäärin.
Mutta edelleen:
»14. On olemassa hyvin huono tapa: onnistuneen menestyksellisen työn suorituksen jälkeen heti mennä sitä näyttelemään; tässä juuri on välttämätöntä oppia pitämään itseään kurissa niin sanoaksemme, tottumaan menestyksiin, tukahuttamaan ulospäin pyrkivän tyydytyksensä painamalla sen sisäiseksi elämykseksi».
Siinähän se on meidänkin, meidän kaikkien suurin vaara. Aina me juoksemme näyttelemässä toisille, jos olemme saaneet jotakin irti kynsistämme. Maalari, joka on maalannut muutamia kymmeniä tauluja, laatii niistä näyttelyn ja kantaa vielä ovella pääsymaksunkin. Kun me olemme saaneet kirjoitetuksi pakinan, niin emme paina sitä »sisäiseksi elämykseksi», vaan painatamme sen lehteen, hyvin näkyvälle paikalle. Tämä paha tapa on ainakin porvarillisessa yhteiskunnassa mennyt niin pitkälle, että kissakin, saatuaan hiiren kiinni, kiertelee näyttelemässä sitä koko talonväelle. Totuuden nimessä on kuitenkin myönnettävä, että hiirestä sentään lopuksi tulee sisäinen elämys kissalle.
Mutta eteenpäin:
»15. Työn täysin epäonnistuneena mennessä penkin alle on tyynesti suhtauduttava tapahtuneisiin».
Me arvaamme, että siellä Venäjän maalla viljellään siinä suhteessa tyyneyttä koko rotevasti.
Nyt lukija tietää, miten on tehtävä työtä. Nyt on hänellä hallussaan
Neuvosto-Venäjän »Työn Instituutin» koko tietoaartehisto.
Käytä sitä, oi lukija, ja tule onnelliseksi!
Seiso hajasäärin elämän ankaralla työvainiolla ja hanki itsellesi sisäisiä elämyksiä äläkä juokse joka viides minuutti näyttämään aikaansaannoksiasi toisille.
Luettuaan »Työn Instituutin» ohjeet, miten työtä on tehtävä, kulkee
Neuvosto-Venäjä kohti loistavaa tulevaisuutta.
»Oi Venäjä! minne kiidät sä! Vastaa! Ei vastausta. Suloista helyä soittavat tiukuset; ilma jyrisee ja myrskyksi yltyy; ohi lentää kaikki, mikä maan päällä on, ja karsaasti katsellen syrjähän väistyvät ja tietä tekevät muut kansat ja valtakunnat».
Huusi Gogol.
Muista, lukijani:
Hajasäärin, jalka tuettuna!
Ettei se peijakas näet hievahtelisi paikoiltaan.
(1921.)
EN TIEDÄ, USKALLANKO SITÄ KERTOA
sillä on olemassa mahdollisuus — vaara piilee, pyörii — että melkein koko Suomen kansa, luettuaan tämän selostuksen loppuun, ryntää ylös istuinpaikoiltaan ja asumasijoiltaan ja lähtee painumaan Koivistolle. Ja että siinä kansainvaelluksen tungoksessa joukko vähäväkisiä, heikkoja, vaivaisia ja vanhuudenraihnaita, tulee tallatuksi muhennukseksi.
Mutta minä pelkään, ettei asiaa voida auttaa. Minun täytyy täyttää historiallinen tehtäväni ja kertoa asia niinkuin se on.
Lukija ehkä on huomannut, että tasavalta viime viikon lopulla sai jokseenkin odottamattoman ja suhteellisesti tuntuvan väkiluvun lisäyksen.
Väkiluvun lisäys läksi sattuneesta syystä eräänä yönä nopeassa tahdissa kävelemään Kronstadtin nimellä tunnetulta paikkakunnalta jäätä pitkin Suomen puolelle, ja saavuttuaan tämän valkoisen h—tin rantaan katsahti ympärilleen ja sanoi, että tässä me nyt sitten olemme, rakkaat naapurit, tehkää kanssamme mitä lystäätte. Tässä seisomme emmekä muuta voi, niinkuin oppi-isänne Martti sanoi.
Tsuhnojen huikaisevan-valkoiset viranomaiset raaviskelivat korvallisiaan, koettaen kuitenkin näyttää niin vieraanvaraisen näköisiltä kuin arkipäiväisyydestä poikkeavat olosuhteet ja kukonlaulunvarhainen aamuhetki myötä-antoivat ja ryhtyivät sitten lajittelemaan vieraspaljouttaan.
Noin parituhatta miestä siitä lähetettiin myöskin Koiviston kirkolle, ja tuossa tuokiossa olivat kaikki tyhjät ja puolityhjät talot ja riihet ja saunat ja liiterit ja suojukset ja ladot ynnä kaikki muut enemmän tai vähemmän vedenpitävillä katoilla varustetut rakennetut paikat täyttyneet ryssillä ja sillä erikoisella venäläiskansallisella tuoksulla, mikä on heille ominaista ja mitä he eivät lähtökiireessäänkään olleet unohtaneet Kronstadtiin.
Pistimet sojossa juoksentelivat vartijat ryssien perässä, mutta heidän oli valppaudestaan huolimatta mahdoton estää sitä, mikä kohtalon määräyksestä tapahtuva oli. Alkoivat sellaiset markkinat, jollaisia ei ole Koivistolla ennen nähty eikä tulla jälkeenkäänpäin näkemään, ja koivistolaiset kantoivat pakolaisille selät koukussa leipää, pullaa, haileja, perunoita ja savukkeita ja yleensä kaikkea, mitä Koivistolta siinä kiireessä oli saatavissa puuta pehmeämpää, ja koivistolaisten taskuihin virtasi ryssiltä kelloja, kellonperiä, rannerenkaita, kultarahoja, kompasseja, rintaneuloja, jalokiviä, kaukoputkia, revolvereita ynnä monenlaista muuta tavaraa.
Mutta ennenkaikkea ruplia, tsaarinruplia ja duuman ruplia ja neuvostoruplia, kaikenlaisia ruplia, leveitä ja komeita kuin lehmännahkoja, vaikka mahdollisesti ei aivan yhtä arvokkaita.
Ja katso:
Koska oli kulunut vuorokausi ryssien saapumisesta Koivistolle, niin eivät koivistolaiset kuuluneet enää samaan kansanluokkaan kuin muut suomalaiset, vaan olivat he kaikki yhdessä ja kukin erikseen kohonneet aivan toiselle tasolle ja saavuttaneet varallisuuden, jommoista vain harvat ovat unissaankaan nähneet, saatikka sitten silmät auki.
Kaikki koivistolaiset ovat nyt miljonäärejä.
Ainakin ruplissa laskettuna.
Neljänkolmatta tunnin kuluttua kimalteli kaikilla koivistolaisilla, miehillä, naisilla ja lapsilla, suuren ja pyhän Venäjänmaan kultaa ranteissa ja sormissa ja korvissakin, ja miljoonat pullistelivat taskussa. Ja pikkupojat olivat perustaneet pankkiirifirmoja tallien taakse ja navettojen katoille, ja heidän keskusteluistaan voitiin napata seuraavantapaisia katkelmia:
— Annatkos 200 tsaarinruplaa, niin saat 100,000 neuvostoruplaa?
— Maksa 200,000!
— Sama se… kiinni on!
Miehiä ja naisia, poikia ja pieniä tyttöjä vilisee pitkin Koiviston kujia.
Niinkuin ennenkin.
Sillä erotuksella vain, että he ovat nyt kaikki, kuten sanottu, miljoonain omistajia.
(1921.)
IIVANA EI VIELÄKÄÄN TARVITSE AIVOJA
Iivanan entinen isäntä oli oikeauskoinen.
Hän uskoi, ettei Iivana tarvitse aivoja. Onhan isännällä aivot. Isäntä ajattelee niillä Iivanankin puolesta.
Iivana oli myöskin oikeauskoinen. Siis uskoi Iivana niinkuin isäntäkin uskoi. Isännällä on aivot, isäntä ajattelee niillä Iivanankin puolesta. Iivanan ei tarvitse ajatella mitään. Iivana ei siis tarvitse aivoja.
Välistä Iivana kuitenkin pysähtyi tuijottamaan eteensä. Ellei nyt juuri kauemmaksi niin ainakin huopatallukoittensa risaisiin kärkiin. Tuijotti, tuijotti, ja siveli miettiväisen näköisenä pitkää partaansa.
Isäntä katsoi akkunasta ja sanoi:
— Iivana tuijottaa eteensä! Iivana sivelee pitkää partaansa! Iivana on miettiväisen näköinen!
Isäntä juoksi ulos, Iivanan eteen, joka heti otti lakin päästään ja kumarsi maahan asti.
— Mitä töllötät, moukka? huusi isäntä.
— Tallukoitani katson, teidän armonne, sanoi Iivana. — Rikki ovat, varpaat näkyvät…
Ja Iivana kumarsi maahan asti.
— Mitä katsomista niissä on? Etkö ole ennen varpaitasi nähnyt, pöllö!
Ja miksi sivelet partaasi? kysyi isäntä ankarasti.
— Takkuja vain selvittelen luvallanne, armollinen herra. Ei ole kampaa, teidän jalosukuisuutenne.
Ja Iivana kumarsi maahan asti.
— Vai vielä sinulle, musikka, kampa pitäisi! Kukaties alat vielä jonakin päivänä harjaakin toivoa! Sinä olet miettiväisen näköinen… ethän vain ajattele, turakki?!
Iivana hätäytyi:
— En ajattele, teidän korkeutenne! Olkaa armollinen! En ollenkaan ajattele. Mitäpä ajattelisin… se on paha asia, se ajattelemisen asia, talonpoikaiselle säädylle. Herralla on aivot, herra ajattelee, ei minun ole tarvis ajatella.
Ja Iivana kumarsi maahan asti.
Isäntä leppyi.
— Hyvä on, uskon sinua. Tuoss' on kaksikymmentä kopeekkaa. Mene kapakkaan. Mutta muista, että jos ajattelet, niin…!
Iivana kumarsi maahan asti, suuteli isännän kauhtanan lievettä ja läksi kapakkaan.
Isäntä palasi sisään ja huokasi:
— Hohhoi, paljon on huolta ja murhetta tuosta Iivanasta.
Sitten menetti Iivana vanhan isäntänsä.
Tuli uusi isäntä. Juutalainen.
— Nyt olet vapaa, Iivana, sanoi juutalainen. Iivana kumarsi maahan asti ja jäi sitten seisomaan.
— Mitä seisot? kysyi juutalainen. — Etkö kuullut, että olet vapaa?
— Kuulin, herra.
Ja Iivana kumarsi maahan asti.
— Älä sano minua herraksi, huomautti juutalainen. — Minä olen toveri. —
Äläkä kumarra. Ei ole enää herraa. Sinä olet vapaa.
Iivana yskähti, nyki partaansa ja kysyi varovaisesti:
— Saanko sitten tehdä mitä tahdon, herra toveri?
— Tietysti saat! huusi juutalainen. — Sinä olet vapaa, vapaa! Ymmärrätkö?! Saat olla ja elää niinkuin haluat, kunhan vain olet ja elät niinkuin minä käsken.
Iivana yritti kumartaa, mutta muisti sitten eikä kumartanut.
Iivana raapi päätään ja kysyi:
— Saanko minä — ajatellakin?
— Tietysti saat, jos haluat. Kunhan vain ajattelet niinkuin minä tahdon. Mutta minä luulen, ettet sinä osaa ajatella. Herra ei antanut sinun ajatella, niin mitenkäpä olisit oppinutkaan. Mutta ole huoleti, toveri! Ei sinun tarvitsekaan ajatella. Minulla on hyvät aivot, minä osaan ajatella. Sinä vain teet sitten, niinkuin minä määrään. Sinä olet vapaa, toveri!
Iivana otti lakin päästään, kumarsi maahan asti ja suuteli juutalaisen kauhtanan lievettä.
Sitten hän vetäytyi varovaisesti pois.
— Nyt on Iivana vapaa! nauroi juutalainen.
Maksim Gorjki kirjoitti:
»Venäläisiä oppineita täytyy auttaa… Kuolevaisuusprosentti lisäytyy peloittavassa määrässä. Ja heidän mukanaan kuolevat kansan aivot — kallisarvoisimmat aivot».
Suomen hallitus tiedusteli neuvostohallitukselta, saadaanko venäläisille oppineille lähettää apua.
Neuvostohallitus vastasi kieltävästi.
Iivana ei tarvitse aivoja. Mitä se niillä? Rupeaa kukaties vielä ajattelemaan.
Iivanalle riittää, että hän on — vapaa.
(1921.)
VIISIPÄIVÄINEN YHTIÖKOKOUS
Myöskin Amerikassa olevat suomalaiset sosialistit ovat jakautuneet kahteen leiriin, kommunisteihin ja »noskelaisiin», joiden keskinäiset tunteet ja niiden ilmenemismuodot vetävät loistavan voiton kissain ja koirain yleisesti tunnetuista väleistä.
Maaliskuun 16 p:nä alkoi Fitchburgissa Yhdysvalloissa »Raivaajan» talolla Suomalaisen Sosialistisen Kustannusyhtiön vuosikokous. Yhtiökokoukset voivat kestää lyhemmän aikaa ja voivat myöskin kestää pitemmän aikaa. Tämä kokous kesti 5 päivää.
Muutamia päiviä ennen kokouksen alkua saapui Fitchburgin Amerikan suomalaisten kommunistien päämies Vilho Boman järjestämään Fitchburgin »noskelaisille» musertavaa tappiota, ja koska hän pian havaitsi, että yhtiön osakasten enemmistö oli kirottuja noskelaisia, päätti hän koota yhtiökokoukseen muuta väkeä. Mitäs sillä väliä, ukko kuin ukko.
Kokouksen alkaessa saapuikin Vilho Bomanin johdolla kokouspaikalle melkoinen paljous väkeä, joka tuntui ilmeisesti valmiilta ottamaan »Raivaajan» haltuunsa. Tämä joukkue, joka oli varustautunut sadoilla valtakirjoilla, ei tosin kuulunut yhtiöön, mutta niinkuin sanottu, välipä sillä. Kommunistit ovat aina olleet sellaisten muodollisuuksien yläpuolella.
Pikkumainen johtokunta oli järjestänyt valtakirjojen tarkastuksen. Kommunistit huusivat alas johtokunnan ja tarkastuslautakunnan, mutta se ei tullut alas. Se ryhtyi tarkastamaan.
Kommunistit päättivät heittää yhtiön ulos ovesta ja ryhtyivät toteuttamaan aikomustaan, mutta yhtiö jaksoi kuitenkin pysytellä sisässä, ja niin päästiin ensimmäisen kokouspäivän iltana tarkastuksen alkuun.
Toisena päivänä jatkettiin kokousta vilkkaan mielialan vallitessa.
Tarkastuskomitea esitti 900 valtakirjaa hylättäväksi.
Kommunisti Boman esitti, että puheenjohtaja heitettäisiin ulos ja hän, Boman, rupeaisi puheenjohtajaksi. Hra Boman koetti etupäässä päästä käsiksi puheenjohtajan kurkkuun, ja kommunisti Onni Saari, »vaahto suusta valuen, nyrkkiä pöytään takoen ja silmät hurjasti päilyen, milloin pääsisi puheenjohtajan selkäpuolelle», yritti pääasiassa saartaa puheenjohtajan takaapäin, päästäkseen hänen niskaansa samaan aikaan kun toveri Boman pääsee mainittuun niskaan liittyvään kurkkuun käsiksi.
Puheenjohtajan valppaan varovaisuuden vuoksi raukeni tämä hyökkäyssuunnitelma, jolloin kommunistit nostivat niin kovan huudon, että tilaisuuteen saapui joukko poliiseita tiedustelemaan, mistä täällä keskusteltiin.
Tämän johdosta tuli huuto vielä suuremmaksi, kun nyt myöskin poliisit koettivat saada äänensä kuuluville.
Sen jälkeen:
Hyväksyttiin valtakirjain tarkastajain ehdotus 900 valtakirjan hylkäämisestä.
Siitä seurasi, että:
Kommunistit yrittivät taas hajoittaa kokouksen.
Tämäkään yritys ei onnistunut.
Siitä kommunistit hermostuivat.
Jonka johdosta he huusivat nyt niin, ettei semmoista huutoa oltu kuultu
Fitchburgissa eikä monessa muussakaan paikassa siitä lähtien, kun
Kolumbuksen laivan tähystäjä huusi:
— Maata, maata!
Koska puheenjohtaja ei voinut saada ääntään kuuluville, ryhtyi hän kirjoittamaan ehdotuksiaan mustalle taululle.
Siitä oli luonnollisena seurauksena, että:
Kommunistit hyökkäsivät mustalle taululle ja pyyhkivät puheenjohtajan ehdotukset pois.
Sillä välin yhtiön osakkaat järjestivät voimaperäisen hyökkäyksen ja heittivät kommunistien valtakirjattoman varusväen kokoussalista eteiseen.
Sitten he järjestivät poliisit ja lujan vartioväen puolustamaan mustaa taulua.
Tämän jälkeen kirjoitti puheenjohtaja taas esityksensä mustalle taululle.
Koska kommunistien varaväki tuntui alkavan hajoittaa taloa, käytiin välillä heittämässä sanottu varaväki eteisestä kadulle.
Yhtiökokous palasi takaisin ja jatkoi asiain käsittelyä.
Kommunistien varaväki piti kadulla kokouksen, keskustellen uudesta rynnäköstä sekä noskelaisten ja poliisien ulosheittämisestä, mikä kuitenkin jäi tekemättä.
Täten jatkui kokous 5 päivää, ja tulivat siellä sosialidemokraattien ehdotukset päätöksiksi.
Jonka jälkeen »Raivaaja» antoi tovereista kommunisteista seuraavan ystävällisen lausunnon:
»Jos aasit perustavat uuden yhteiskunnan, he myöskin tulevat särkemään sen».
— Luulenpa poikain vähän kiivastuneen, sanoi Karrin isäntä.
(1921.)
NEROJEN VASTAUS
Vaasan bolshevikkilehti »Vapaa Sana» on asettanut vakavan kysymyksen
Suomen kansan neroille.
Se tahtoo tietää »tulevatko he pysymään ymmärrykselleen rehellisinä?»
Siitä näet riippuu, tunnustaako vaasalainen kommunisti-ilmestys edellämainitut nerot »tosi-neroiksi», vai leimaako se heidät heille itselleen häpiäksi ja rangaistukseksi ja aikakaudellemme sekä tuleville sukupolville varoitukseksi »olemattomiksi valhe-neroiksi». Yhtä lyhyellä kuin kajahtavallakin otsikolla
»Vastatkaa!»
varustetussa johtavassa väliartikkelissa Vaasan pikkupolsu valittaa ensin porvarillisen maailman pahaluontoisuutta ylimalkaan ja sitä porvarien ahdasmielistä katsantokantaa, että myöskin kommunistien olisi jossain määrin vastattava sekä sanoistaan että tekosistaan, niinkuin muidenkin ihmisten.
Sitten lehti kertoo, että kun Ranskassa tuonnottain pantiin joukko kommunisteja syytteeseen, niin erinäiset Ranskojen kauniin ja ihanan maan nerot panivat tätä vastaan protestin ja ryhtyivät vaikuttamaan kommunistien vapauttamiseksi.
Tähän me voisimme huomauttaa nerouden ja hulluuden olevan usein aivan rajanaapureita ja aidan olevan niin matalan, että nero monesti tulee ihan huomaamattaan harpanneeksi sen yli, mutta olkoon nyt sentään huomauttamatta.
Sensijaan me voimme palata asiaan ja tulla siihen, mihin vaasalainen bolshevikkilehtikin pyrkii.
Arvoisa aikalaisemme on melkoisen melankoolisissa mielialoissa sen johdosta, että sitä ja sen kunnioitettavia aateveljiä vastaan on nostettu kanteita siitä yhtä vähäpätöisestä kuin naurettavastakin syystä, että nämä lehdet joka numerossaan yllyttävät lukijoitaan nousemaan uudelleen kapinaan, vääntämään porvareilta ryssien hartaalla avustuksella niskat nurin ja panemaan koko tämän kirkkaastikirotun yhteiskunnan niin sileäksi, ettei edes yksikään vanha, nilkosilmäinen kukko jää raunioille kiekuinaan. Näistä »kirjoituksista, joiden todenperäisyyttä ja oikeutusta ei yksikään ajatteleva ja rehellinen ihminen voi kieltää», niinkuin »Vapaa Sana» vakavasti huomauttaa, asetetaan kommunistilehtiä nyt seisomaan Pontius Pilatuksen jylhien kasvojen eteen, ja »Vapaa Sana» vilkuilee vähän hätääntyneenä ympärilleen ja tuntuu olevan sitä mieltä, että nyt olisi Suomen kansan nerojen päästettävä bolshevikkilehdet pintehestä.
Kirjoittaa näinikään:
»Meilläkin on ihmisiä, jotka nimittävät itseään älystön edustajiksi — ovatko he sitä todellisuudessa, sen on lähiaika tuleva näyttämään. He kyllä ymmärtävät, että mielivaltainen vääryys on tapahtumassa, mutta tulevatko he pysymään ymmärrykselleen rehellisinä? Onko meillä ainoatakaan tosi-neroa, joka tietäessään vääryyttä tapahtuvaksi, tietävät samalla velvollisuutensa totuuden puolesta vääryyttä vastaan? — Niin, onko meillä tosi-neroja — vaiko ainoastaan olemattomia, täyttämättä sen käsitteen edellytyksiä, valhe-neroja?»
Ylläolevan johdosta pidettiin täällä Helsingissä Fredrikinkadun yläpäässä lähellä Temppeliaukeata viime keskiviikkoiltana ja sitä seuraavana yönä huippunerojemme edustajiston toimeenpanevan valiokunnan puhemiehistön kokous. Yleinen nerojen kokous ei tule näinä aikoina kysymykseen siitä syystä, että maassamme laskelmien mukaan on 79,361 neroa.
Mainitussa kokouksessa, jossa allekirjoittaneella oli tilaisuus olla läsnä sanomalehdistön edustajana, päätettiin ilmoittaa vastaukseksi »Vapaan Sanan» vaatimukseen »Vastatkaa!» että »vastatkaa itte», sanoistanne nimittäin.
Nerot ilmaisivat olevansa haluttomat ryhtymään toimenpiteisiin kommunistikirjurien nahkan pelastamiseksi, koska kokemus on sekä Venäjältä että muualtakin todistanut, että missä kommunistit pääsevät päällepäsmäreiksi, siellä ovat nerojen ja älymystön omat nahkat ja kaulat paljon vakavammassa vaarassa kuin konsanaan kommunistien nahka ja sileä kurkku porvarillisessa yhteiskunnassa.
Allekirjoittanut valtuutettiin tästä ilmoittamaan nerojen puolesta
»Vapaalle Sanalle» ja muille bolshevikeille.
Tämän jälkeen keskusteltiin kysymyksestä, »onko meillä tosi-neroja — vaiko ainoastaan olemattomia, täyttämättä sen käsitteen edellytyksiä, valhe-neroja», ja tuli kokous yksimielisesti siihen päätökseen, että ainakin kokouksen jäsenet olivat kieltämättä todellisia neroja, koska he edellämainitulla päätöksellään ovat pätevästi, selkeästi ja vastaansanomattomasti osoittaneet »tulevansa pysymään ymmärrykselleen rehellisinä».
Sitäpaitsi pyysivät nerot sanomaan terveisiä.
(1921.)
»APUHARVENNUSTA» SANOMALEHTIMETSÄSSÄ.
Me emme tienneet, että Trotskilla on semmoinenkin komitea, joka harkitsee Neuvosto-Venäjän sanomalehtiasioita.
Mutta nyt sen tiedämme, sittenkun Trotskin komitea on antanut asiasta mietintönsä.
Komitea — s.o. Trotski — on läjännyt yhden kappaleen kutakin nykyisen Venäjän äänipasuunaa eteensä pöydälle, katsellut läjää ensin ääreltään ja sitten huoneen toisesta päästä ja tullut siihen päätökseen, että lehtiä on multum plus plurimum, niinkuin latinan kieliopissa asiasta sanotaan.
Paljon, vieläpä liian paljon. Mihin kelpaa tämä paperin haaskaus?
Liperissä oli pari kolme vuosikymmentä takaperin vanha rovasti, jonka nimi oli Åkerblom, ja joka käytännöllisyyden vuoksi oli tunnettu ukko Okkerin nimellä.
Eräät liperiläiset tekivät esityksen, että rippipyhät kaksinkertaistutettaisiin Liperin seurakunnassa.
Ukko Okkeri ei lähettänyt asiaa mihinkään valiokuntaan. Ukko Okkerin suu vain avautui, ja sieltä tuli päätös valmiina näillä sanoilla: liika ei lihota, jos ei kohtuus elätä.
Seurakunta alistui päätökseen, ja silleen se jäi.
Trotski on sanomalehdistöasiassa tehnyt saman havainnon. Jotapaitsi komitea on harkinnut, että sanomalehtien jakelussa on erityisesti otettava huomioon talonpojat.
Jos Neuvostohallitus on jo todellakin ennättänyt opettaa Venäjän mushikat lukemaan, niin täytyy meidän, vaikkapa vastahakoisestikin, tunnustaa, ettei se ole turhaan elänyt. Pitäisimme kuitenkin asiaa uskottavampana, jos saisimme sille vahvistuksen joltain muulta taholta kuin bolshevikeilta itseltään. Heidän mielikuvituksensa on nim. tavallisesti vähän liian vilkas. Lausuaksemme ajatuksemme asianhaarain mukaisella kohteliaisuudella.
Omituinen sattuma on, että aivan samaan aikaan on myöskin Suomessa tehty samantapainen apuharvennusaloite. Eduskunnan ruotsalainen vasemmisto, johon pääasiassa kuuluvat edustaja Åkerblom — ei kuitenkaan se edellämainittu ukko Okkeri — ja Schauman, tahtovat lopettaa aamulehtien ilmestymisen maassamme. Sanomalehdet saisivat ilmestyä sitten joskus päivällä tai iltapäivällä — mikäs kiire niillä oikeastaan on?
Trotskin mietintö lienee hyvinkin selitettävissä paperipulan avulla, joka Neuvosto-Venäjällä, missä paperia tarvitaan etupäässä 1,000 ruplan seteleihin ja kiihoituskirjallisuuteen, on sangen ankara.
Hrojen Schaumanin ja Åkerblomin anomusehdotus taas lienee parhaiten selitettävissä siten, että tämmöinenkin tuuma sattui juolahtamaan hra Schaumanin päähän, ja hän arveli kannattavan panna senkin paperille. Sitä kun meillä on, vaikka se onkin kalliinlaista. Aikoinaan on se jo ennemmin pyörinyt myöskin joidenkin sosialistien päässä, mutta joutunut sitten ullakolle monen muun tarpeettomaksi havaitun hyrrän viereen.
Taitaisi olla parasta viedä se takaisin ullakolle ja kätkeä visusti sahajauhoihin, ettei hra Schauman sitä uudelleen löytäisi.
(1921.)
»VALLANKUMOUKSELLISIA» Y.M. »MULJAUKSIA».
Tampereelta päin tehtiin viime talvena reklaamia »Nauru-Jussi»-nimiselle julkaisulle, jonka »ulosantajaksi ja vastaavaksi» ilmoittautui eräs Niilo Lehto. Viimemainittu tuntematon, mutta yritteliäs suuruus lieneekin onnistunut keplottelemaan sekä ilmoituksia että tilauksia nauravalle Jussilleen, mutta nauru jähmettyi Jussin huulille, kun sen arvoisa ulosantaja vangittiin Tampereen asemalla tapahtuneeseen 20,000 mkan arvoisen matkalaukun varkauteen syyllisenä. Matkalaukku löydettiin Lehdon asunnosta, ja samalla kävi selville, että Lehto oli harjoittanut ammattinaan matkalaukkujen varastamista asemalta. »Nauru-Jussi» oli vain pieni sivuafääri.
Oman etunsa vuoksi olisi yleisön ja etenkin liikemiesten kavahdettava kaikenlaisia apokryfisiä julkaisuja. Sellaisiin kuuluu hyvänä esimerkkinä eräs Kouvolassa ilmestyväksi ilmoitettu »Suomen Kirjeenvaihtolehti», jonka on perustanut muuan 18-vuotias nuorukainen A.M. Mainitulla lehdellä on oikein omat »firma»-kirjeenkuoret, joihin on m.m. painettu:
»Koska Suomen Kirjeenvaihtolehti leviää jokaiseen kylään, on se ilmoittajille edullisin ilmoituslehti».
Kun olen kuullut, että tähänkin tekeleeseen jotkut herkkäuskoiset ovat antaneet ilmoituksiaan, niin voin mainita, että tiedot Suomen Kirjeenvaihtolehden levikistä niinkuin kaikki muutkin sen antamat tiedot ovat silkkaa valhetta ja humbuugia. Ei sitä leviä minnekään. Koko juttu on lapsellisen ja luvallista yksinkertaisemman nuorukaisen löperöä hommaa, ja »tirehtöörin» kannattavaisuuslaskelmille kuvaavaa on hänen tiedonantonsa, että ne kirjeenvaihtoon halukkaat, jotka lähettävät kuvansa lehdessä julkaistavaksi, saavat osoitteensa ilmaiseksi, mutta jotka eivät lähetä kuvaansa, saavat maksaa osoiterivistään 10 mk. Kun tietää, että kuvalaatan valmistus tulisi »lehdelle» maksamaan 40 mk, niin käsittää, mitenkä juttu »kannattaa»!
Sama nuorukainen oli pyrkinyt ja lopulta, lähetettyään takaukset, päässytkin erään suuren kustannusliikkeen asiamieheksi. Kun hän oli saanut 5,000 mkn edestä kirjoja yksin tältä kustantajalta, eikä mitään tilitystä kiirehtimisistä huolimatta kuulunut, lähti kustannusliikkeestä tarkastaja ottamaan selkoa, miten asiat ovat. Tarkastaja matkusti Kaipiaisiin, jonne kirjat olivat tilatut, mutta Kaipiaisissa sai hän selville, että senniminen henkilö oli jo muuttanut Kouvolaan, jossa hän oli avannut kirja- ja sanomalehtiasioimiston sekä perustanut edellämainitun »kirjeenvaihtolehden».
Kouvolasta mies löytyikin ja myöskin kirjat suurimmaksi osaksi, sängyn alta ynnä muista tarkoitukseen sopivista paikoista. Kuulustelussa kävi selville, että asiamiehen hankkimista »takaajista» toinen oli eräs vaununpesijä ja toinen joku vapauteen päässyt kuritushuonevanki. Nuorukainen oli hyvin ihmeissään kuullessaan, että hänen asioimistoimintaansa pidettiin sellaisena liikehommana, joka pian voi toimittaa hänet itsensä siihen paikkaan, josta toinen hänen takaajistaan oli päässyt irti.
Kaipiaisissa kerrottiin tarkastajalle, että nuori mies oli siellä hankkinut tilauksia »Vallankumouksellisia muljauksia» nimiselle tekeleelle. Ukot pulittivat rahat ja jäivät hymyhuulin odottamaan näitä virkistäviä muljauksia. Mutta aika kului, eikä muljauksia kuulunutkaan. Muljaukset olivat tosin jossakin ilmestyneet, mutta asiamies ei ollut tullut niitä tilanneeksi.
Ukot alkoivat silloin heitellä asiamieheen erinäisiä muljauksia, jotka tosin eivät olleet erityisen vallankumouksellisia, pikemminkin taantumuksellisia, mutta sitä pontevampia, niin että asiamiehen tiukalle jouduttuaan täytyi toimittaa »Vallankumoukselliset muljaukset» kärsimättömille tilaajilleen.
Asiamies kai huomasi senjälkeen vainionsa Kaipiaisissa liian karuksi hedelmälliselle viljelykselle, kopisti Kaipiaisten tomut ja multakokkareet kengänpohjistaan ja siirtyi toimistoineen Kouvolaan
Koska viime aikoina näyttää ilmestyneen markkinoille useampiakin tämäntapaisia yrittäjiä, niin olemme tahtoneet puolestamme antaa yleisölle pienen asiaavalaisevan muljauksen.
(1921.)
OI KUINKA PALJON TURHIA,
vieläpä turmiollisiakin väärinkäsityksiä voitaisiin välttää, jos ihmiset malttaisivat ensin rauhassa keskustella toistensa kanssa, ennenkuin tarrautuvat toistensa kauluksiin!
Puhuenhan asiat selviävät.
Pieni esimerkki:
Suomen kansan suuressa enemmistössä on tähän saakka ollut ja on nähtävästi vielä tänäänkin vallalla se käsitys, että kommunistijohtajat tarkoittavat jonkinlaista totta julistuksillaan, artikkeleillaan ja lentokirjasillaan, joissa proletaaria rummutetaan kokoon, niinkuin Turkin sulttaanin uskolliset jalkamiehet ja henkivartiat janitsharit hälyttivät toisensa kokoon mainehikkaiden sotalippujensa (kenttäkattiloiden) ympärille, tultuaan lopulliseen varmuuteen siitä, ettei heidän jumaloidussa herrassaan ja kaikkien oikeauskoisten osmannien yliherrassa, profeetan jälkeläisessä, ollut mitään muuta vikaa kuin että hänen nerokas päänsä oli liian läheisessä ja kiinteässä yhteydessä hänen muun ruumiinsa kanssa, mikä pieni vika voitaisiin kuitenkin yhtä yksinkertaisesti ja nopeasti kuin käytännöllisestikin parantaa taitavalla kaulanleikkausoperatsionilla.
Kolme vuotta takaperin sattunut suhteellisesti kovakourainen välienselvittely punaisen ja valkoisen Suomen välillä lienee syynä siihen, että yhteiskuntaasäilyttävät suomalaiset kansankerrokset ovat ottaneet todeksi kommunistien julistukset, joissa viimeksimainitut tunnetulla ja tunnustetulla avomielisyydellään ovat tehneet tiettäväksi, että jahka he saavat kengät jalkaansa ja housut koipiinsa ja lakin päähänsä ja tarkoitukseen soveltuvan välikappaleen käteensä, niin isketään sitten uudestaan yhteen, oi veljet rakkaat ja suomalainen sukukunta suuri, niin että seinät kajahtelevat ja noki katosta karisee.
No, toiselta puolen on tämä lupaus käsitetty kutakuinkin sananmukaisesti. Sitäkään ei oikeastaan tarvitse erikoisesti ihmetellä, jos ottaa huomioon, että nykyisten kommunistiemme, silloisten punakaartilaisten toimenpiteet kolme vuotta takaperin maksoivat Suomelle verta enemmän kuin se oli vuodattanut »Puolan, Lutzenin ja Narvan tanterilla» sekä sodassa 1808-1809 yhteensä!
Mutta nyt on Helsingin raastuvanoikeuden edessä ilmoitettu asiantuntevalta, nimittäin kommunistipuolueen johdon taholta, ettei mainitun puolueen uusia uhkavaatimuksia tarvitsekaan enää tulkita niin puustavillisesti kuin edellisellä kerralla, vähän yli kolme vuotta sitten. Tempora mutantur et kommunistit in illis — aika ei jätä jäytämättä itse kommunistejakaan… latinankielen kunnioitetut opettajamme sekä Oulussa että Helsingissä suvaitkoot suopeasti katsoa sormiensa läpi sekä alkutekstisitaattimme että suomennoksen puutteellisuudet. Aika on järsinyt meidänkin klassillista tiedonkannikkaamme, ikävä kyllä.
Niin, Helsingin raastuvanoikeuden edessä seisoi viime keskiviikkona eräitä kommunistipuolueen pylväitä, muiden muassa puolueen nykyinen puheenjohtaja, syytettyinä jostakin säihkyvästä ja tulenpalavasta artikkelista.
Puheenjohtaja kertoi, ettei hänellä ollut ollut mitään tietoa eikä aavistustakaan siitä, että kanteenalainen kirjoitus oli julkaistu painosta yksinkertaiselle ja vitsiä ymmärtämättömälle yleisölle. Ei puheenjohtaja itsekään ollut lukenut sitä, ennenkuin yleinen syyttäjä oli nostanut kanteen ja prosessin sen johdosta. Puheenjohtaja oli näin ollen luonnollisesti sitä mieltä, että kanne oli nostettu ihan väärää ja viatonta henkilöä vastaan.
Helsingin raastuvanoikeus kääntyi tällöin vastaaja Tuomeen, joka ei ainakaan voinut vetäytyä syrjään sen syyn nojalla, ettei hän olisi tuntenut kannustetun artikkelin sisältöä. Eikä hän yrittänytkään vetäytyä. Hän oli valmis vastaamaan. Hän tunsi tämän julistuksen niinsanoaksemme i- ja ä-pilkkuja myöten, eikä ainoastaan sen kirjaimellista muotoa vaan myöskin sen todellisen ja henkisen sisälläpidon, ja hän oli siis jos kukaan oikea mies tulkitsemaan sen ei ainoastaan Helsingin raastuvanoikeudelle, vaan myöskin koko epäluuloiselle Suomen kansalle.
Tämä manifesti, josta nyt on nostettu kysymys, on kansainvälinen, selitti vastaaja. Siis se ei tarkoita mitään erikoista maata. Ei ainakaan Suomea, hiisi vieköön, vaikka se sattuikin tulemaan Suomessa painetuksi…
Vastaaja karautti kurkkuaan ja jatkoi:
— Sitäpaitsi sisälsi se vain teorioja, joita ei voida toteuttaa.
Suomen kansa, ole nyt levollinen. Yllämainitun lausunnon on eräs kommunistipomoistamme sanellut Helsingin raastuvanoikeuden pöytäkirjaan.
Puhuenhan ne asiat selviävät.
Tämmöisetkin.
Kiitos.
(1921.)
VIATTOMIEN LAMPAIDEN VAINOA.
Se alkaa käydä yhä ilmeisemmäksi.
Jos me vaikenemme, niin Töölön kalliot ja Temppeliaukean kivenmöhkäleet alkavat puhua purpattaa:
Että syyttä niitä sorretaan, noita kommunisteja.
Ainakin jos saa uskoa heidän omiin vakuutuksiinsa.
Ja mihinkäs tässä sitten uskoa, ellei niihin.
Aina kun kommunistilehti haastetaan Herodeksen ja Kaiphaan eteen tilinteolle artikkeleistaan ja uutisotsakkeistaan, luo hra vastaava ulosantaja sinisen katseen ihmettelevistä, peilikirkkaista lampaansilmistään ja levittää kätensä ja kysyy, että kuinkahan se voi olla mahdollista, että häntä mistään sellaisesta syytetään, kun ei mitään sellaista ole ollut koko lehdessä?
Silloin hänelle näytetään ja luetaan hänen omasta lehdestään, olla hyvä ja kuunnella vain, että näin ja näinhän täällä seisoo: että tämä porvalin yhteiskunta on hävitettävä tuleen ja vereen ja porvalin suolet vyyhdelle hongan oksaan. Ja suojeluskunnille nikkelöityä lyijyä siihen asti kuin yksikään nokka on pystyssä.
— Jassoo… sanoo kommunisti. — Sitäkös herrat meinasivatkin. Eihän siinä ole mitään pahaa. Eihän me näet kirjoiteta sillä tavalla muuta kuin esikuvallisessa katsannossa. Lapsikin ymmärtää, että kun me sanomme, että porvalilta henki kankaalle ja suolet puun oksaan, niin emme me sillä tarkoita sitä, että porvari tappaa pitäisi. Me vain muuten kirjoitamme sillä tavalla, kun on meillä kerran tapa semmoinen. Joten saamme siis kunnioittavimmin anoa, että kanne kumotaan ja meille suoritetaan kuluja ja vahingonkorvausta 10,000 markkaa ja että yleinen syyttäjä tuomitaan viralta pois ja kahdeksitoista vuodeksi kuritushuoneeseen. Yleensä ovat kommunistit sitä mieltä, että me porvarit aina käsitämme aivan väärin heidän sanansa, sekä painetun että puhutun, mahdollisesti lauletunkin. Nämä valitettavat väärinymmärrykset ovat omansa sekoittamaan porvarien ja kommunistien aivan erinomaisia välejä.
Oikeastaan ovat kommunistit pohjaltaan paljon jyrkempiä porvarillisen yhteiskunnan säilyttäjä kuin sosialistit. Sen havaitsemme siitäkin, että kun Turun hovioikeudessa on näinä päivinä tutkisteltu ja tentteerattu erästä Tilda Maria Leino-nimistä kommunistiakkaa, joka on kehoittanut julkisissa esitelmissään nuorisoa liittymään lippujen juurelle hallituksen ja porvarien aseilla kukistamiseksi, niin Tilda Maria Leino ilmoitti hänet julmasti väärinkäsitetyn ja kertoi vain »nuhdelleensa nuorisoa kevytmielisestä huvittelusta sekä kehoittaneensa heitä seuraamaan vanhempain työläisten esimerkkiä, viljelemään kirjallisuutta y.m.».
Me pyyhkäisemme pienen kyynelpentusen vasemmalta poskeltamme ja jatkamme:
»Hän sanoi olevansa» — huomatkaa: kommunistiagitaattori Tilda Maria Leino sanoi — »olevansa ensimmäinen hirttämään jokaisen, joka yllyttää kapinaan tai vallankumoukseen».
Rakas Tilda Maria! Älkää olko niin ankara yhteiskuntamme vihollisia vastaan! Armahtakaa heitä hiukan, sillä he ovat eksyneitä lampaita. Älkää hirttäkö heitä. Emmehän me lahtaritkaan ketään hirtä.
Rakas Tilda Maria! Haluaisin tutustua Sinuun. Sinä tunnut olevan hauska akka.
Ovatko muutkin kommunistiakat yhtä hauskoja?
(1921.)
TOVERI KELLOSALMI PULASSA
Me olemme lukeneet uutisen kommunisti Kellosalmesta, joka muutamia vuosia sitten oli aika jehu tässä taantumuksen ja poliisijärjestyksen maassa, mutta joka sitten eräänä kauniina kevätpäivänä vuonna 1918 pisti pillit pussiinsa ja soitti suolla mennessään ja kävellä tepsutteli kauniisti ja vallan vikkelässä tahdissa rajan toiselle puolen, nimittäin sen rajan, jonka takaa aurinko nousee.
Kellosalmi kuulostaa harhailevan sielläpäin maailmaa vieläkin ja raapivan päätään ja mutisevan jotain, ja kun häneltä kysytään, onko häneltä unohtunut jotain, niin valittaa Kellosalmi, että »minä kun olen unohtanut, mitä sillä kapitaalilla oikeastaan tarkoitetaan, selittäkääpäs minulle».
Ja kun ryssillä itselläänkin lienevät jokseenkin hämärät käsitykset siitä, mitä kapitaalilla tarkoitetaan, niin on Kellosalmi suuressa tuskassa, koska ei kenkään taida hänelle pätevää vastausta antaa.
Ilmoitetaan myöskin Kellosalmen valittaneen Siperian pastorille Granölle, että »nämä viime ajat ovat olleet niin raskaat, että minä olen aivan kadottanut kyvyn loogillisesti ajatella».
Me pyydämme saada lohduttaa toveri Kellosalmea tässä suhteessa. Me pyydämme saada vakuuttaa, ettei hänen kärsimänsä häviö nähtävästi ole niin suuri, että sen takia kannattaisi surra päätään harmaaksi. Sikäli kuin meillä ennen v. 1918 oli tilaisuus tutustua toveri Kellosalmen loogilliseen ajatuskykyyn, niin ei se nähdäksemme ollut erikoisen huomattava. Meidän on pakko tunnustaa, että me tuskin olisimme ollut halukas maksamaan toveri Kellosalmen ajatuskyvystä viittätoista penniä. Taikka — olkoon menneeksi: viisitoista penniä, vanhan tuttavuuden vuoksi, mutta ei penniäkään enempää. Siis ehkä joku 15,000 neuvostoruplaa. Sillä summalla voi toveri Kellosalmi uudessa kotimaassaan saada pari laatikkoa tulitikkuja, jos onni sattuu hyvin potkaisemaan. Taikka sanokaamme yhden laatikon, koska se on todennäköisempää.
Toveri Kellosalmi olkoon siis reippaalla mielellä, älköönkä pukeutuko surupukuun ajatuskykynsä katoamisen johdosta. Vahinko ei ollut suurensuuri. Jos joku tielläkulkija on sen löytänyt, niin on hän luultavasti ripustanut sen hongan oksalle tien varteen niinkuin vanhan jalkarätin, ja suittaa tapahtua, että toveri Kellosalmi joskus vanhoilla päivillään joutuu jälleen kulkemaan samaa tietä myöten ja löytää kadonneen omaisuutensa, jota hän tuntuu pitävän niin suuressa arvossa.
Mutta suurempana suruna tuntuu toveri Kellosalmella sentään olevan se alussamainittu tapaturma ja vahinko, että hän on unohtanut, mitä sillä kapitaalilla oikeastaan tarkoitetaan.
Toveri Kellosalmi tajuaa vaistomaisesti, että kapitaali on jollain tavoin vaikuttamassa maailmassa, mutta millä tavoin, sitä hän ei jaksa saada päähänsä, kun ei muista, mitä tietoviisaat kapitaalilla tarkoittavat. Hän muistelee varmasti, että hän Suomessa ollessaan kuuli ja kukatiesi itsekin selitti muille, mitä n.s. kapitaali on, mutta elämisen ahdingossa sattui tämäkin tärkeä tieto tipahtamaan tien oheen. Eikä Kellosalmi ole vielä tavannut niin viisasta miestä, joka olisi kyennyt ratkaisemaan tämän Sfinksin arvoituksen.
Meidän tapanamme on silloin tällöin — pyytämättäkin — ollut antaa hyviä neuvoja ja vihjauksia niiden tarpeessa oleville. Ja koska toveri Kellosalmi kuulostaa suuressa määrin olevan sellaisen tarpeessa, niin tahdomme kuiskata hänen korvaansa:
— Jos, kunnon toveri, haluatte saada tiedon siitä, mitä kapitaalilla tarkoitetaan, niin koettakaa jollain kurilla päästä toveri Leninin puheille ja kysykää häneltä. Kyllä Lenin tietää. Lenin ei muuta nykyisin puuhaakaan kuin yhteistoimintaa ulkomaalaisen kapitaalin kanssa ja koko Venäjän huushollin pikaista palauttamista kapitalismin kannalle.
Hän on oikea mies antamaan haluamanne vastauksen.
Lenin tietää.
Tervehdyksemme.
(1921.)
HAUSKA LEHTI
on aina hauskempi kuin ikävä lehti.
Kuopiossa oleva maalaisliiton vilkkumajakka »Savon Sanomat» on hauska lehti. Se nähtävästi kilpailee vakavasti »Tuulispään» kanssa. Mutta kyllä »Tuulispää» vielä on numero yks. Mahdollisesti »Savon Sanomat» on, ainakin välistä, n:o 2.
Eräänä päivänä tässä kesäkuumalla ilmestyi mainittu n.s. maalaispuolueen kellokas tapansa mukaan pirteästi ja valppaasti toimitettuna ja täyteen painettuna sekä hyödyllistä että myöskin huvittavaa lukemista, ja kertoi muun ohella että »sonnia piti aitassaan Karttulan Käpysalosta kotoisin oleva leskivaimo muutamia vuorokausia. Kaiken sen aikaa, jonka sonni vietti herkullista elämää uudessa kesäasunnossaan, saivat sonnin omistajat hakea sitä hikihatussa kumminkaan löytämättä».
Puoluetoverit lukivat tämän hieman salaperäiseltä tuoksahtavan jutun ja sylkäistä ruilauttivat tuvan toiselle puolen ja väänsivät piipunperskat poskeensa ja ajattelivat, että kaikenlaista sitä sattuu tässä maailmassa minkä siellä Karttulan Käpysalossakin.
Sitten puoluetoverit syventyivät jälleen ammentamaan tietoja kuopiolaisesta miltei pohjattomasta kaivosta, ja seuraava uutinen, joka tuli arvoisilla palstoilla heti tämän sonniuutisen jälkeen, oli luonnollisesti lehmäuutinen, vieläpä korkeasti valtiollinen lehmäuutinen, niinkuin maalaisliittolaislehdelle sopiikin.
Ja kuului se henkevyydessään seuraavasti:
»— Troskiko maalaisliittolainen? Meille on kerrottu että Troski on karjanhoitoon niin innostunut, että pitää matkassaan lehmää».
Puoluetoverit kaivoivat piipunperskat poskestaan ja sylkäisivät aina hamaan ovelle asti ja raappivat miettiväisesti päätään ja ajattelivat, että jaa, se Rotski… että niät tätä meijän mualaisliittoo… ja lehmee niät tuntuu pitävän matkassaan…
Ja puoluetoverit tunsivat sisällistä liikutusta ja oikeutettua ylpeyttä ajatellessaan, miten heidän puolueensa paisuu ja leviää ja miten siihen jo kuuluu maailman kuuluisuuksia, niinkuin nyt yhdeksi esimerkiksi vaikkapa tää Rotski.
Mahdollisesti jotkut kuopiolaiset soittelivat »Savon Sanomain» toimitukseen ja anoivat lisätietoja Trotskin maalaisliittolaisuudesta ja hänen lehmästään, sekä selvitystä siihenkin seikkaan, sitooko jo lehmän omistaminen sinänsä omistajan maalaisliittoon, ja kukaties arv. toimitus oli lopuksi huomaavinaan jonkinlaisia pukinsorkkia vilahtelevan näiden viattomien kysymysten liepeiden alta, eikä liene vallan mahdotonta sekään, että toimitus oli kuulevinaan salaperäistä, hillittyä naurunhihitystä jostain, pääsemättä oikein selville siitä, kuka nauroi ja missä nauroi ja minkätähden nauroi — kuinka tahansa, toimitus alkoi rypistellä otsaansa ankaran näköisenä ja toimituksen suupielet nytkähtelivät tarmokkaasti ja toimitus ryhtyi lehtensä seuraavaan numeroon toimittamaan toista uutista maalaisliittolaisesta Trotskista, ja tuli tämä uutinen painokoneesta päivänvaloon seuraavassa muodossa:
»Lehtemme viime numerossa ollut naivi pikkujuttu, joka koski neuvostokomissari Trotskin karjanhoitoharrastuksesta, oli päässyt pujahtamaan julkisuuteen sivusta päin toimituksen tietämättä».
Laaja lukijakunta ja savolainen maalaisliitto kopisteli porot piipunpohjasta kouraansa, paineli niitä toisen käden peukalolla ja sujautti ne huuleensa.
Sitten jäi se tuijottamaan miettiväisenä eteensä.
Siitä tuntui kuin olisi tämä edellisessä numerossa niin selvä asia tullut jollain tavoin hämärämmäksi: onko nyt Trotskilla siis lehmä matkassaan vai eikö, ja kuuluuko nyt Trotski siis maalaisliittoon vai eikö kuulu?
Luulemme voineemme osoittaa, että »Savon Sanomat» on hauska lehti.
Pyydämme saada omistaa yhden pienen, mutta sangen myötätuntoisen hymyilymme »Savon Sanomille» ja sen laajalle lukijakunnalle.
(1921.)