UUSI JULISTUS
Miettiväinen ilme tummansinisissä silmissämme katselemme ulos ikkunasta.
Siellä leijailevat lumihiutaleet. Nenät punoittavat ja henget vähän höyrähtelevät.
On marraskuu.
Jo neljä vuotta ovat tuttavamme, joskaan eivät juuri ystävämme, bolshevikit olleet vallassa aivan meidän tallinnurkkamme takana.
Ovatpa he tuon tuostakin kurkistaneet sen nurkan takaa meidänkin pihallemme, mutta ovat kiireesti vetäneet punertavakarvaisen naamansa takaisin, huomatessaan isännän seisovan hajasäärin keskellä pihaansa, kädet tosin sarkahousujen taskuissa, mutta tukeva aidanseiväs aivan siinä lähistöllä.
Meidän kommunistilehtemme ovat edelleenkin paavillisempia kuin heidän paavinsa itse. Tälle oikeauskoisuudelle, joka pysyy järkähtämättömänä silloinkin, kun profeetta ja ylimmäiset papit ovat justeeranneet opinkappaleitaan, pyyhkineet pois tärkeimpiä pykäliä ja tehneet muihin pykälöihin sangen oleellisia muutoksia, on meidän antaminen porvarillinen tunnustuksemme. »Tuhannet säihkyt ilman kannen kirjaa» — kertoo suurin englantilainen runoilija suurimman roomalaisen deklamoineen kohtalokkaana maaliskuun 15 pnä vuonna 44 e.Kr.s. senaatin täysistunnossa Pompeiuksen teatterissa — »jokainen tult' on, ja ne loistaa kaikki, mut paikkansa vain pitää yksi niistä…» j.n.e. Hra Caesar puhui silloin itsestään ja Pohjantähdestä, joiden välillä hän oli havainnut vertauskohtia. Meidän päivinämme pitänee tuskin mikään muu säihky paikkaansa kuin jonkun kuopiolaisen, tamperelaisen, oululaisen tai vaasalaisen kommunistin tulenpalava usko bolshevismiin — ei siihen vesivelliin, joksi Lenin, Tshitsherin ynnä muut tunnetut luopiot ovat bolshevismin tärvelleet — vaan siihen vanhaan oikeaan, joka pitää alkuperäisistä teorioista kiinni lujemmin kuin sika leivästä, ja jonka vuorenvankkaa uskoa maailman vallankumoukseen ei edes maanjäristys, tulivuorenpurkaus ja tuhat kaikkein pontevinta peruutusta Leninin omasta kaunopuheliaasta suuontelosta kykene millimetrin vertaa hievahuttamaan. Suurin ihme, mitä 20:nnellä vuosisadalla on tapahtunut, oli se, kun meikäläiset kommunistilehdet alkoivat myöntää, että Neuvostoparatiisissa on nälänhätä. Ensimmäisiä tietoja siitä tervehtivät ne punaisella ivanaurulla, ja Lenininkin julistukset, joissa ilmoitettiin, että leikki on kaukana, paiskattiin häpeällä paperikoriin. Mutta sitten alkoivat ne kuitenkin kirjoittaa samasta asiasta. Mikä tämän mielenmuutoksen sai aikaan, sitä me emme tietenkään voi mennä varmuudella väittämään, mutta tuskinpa erehtynemme, jos oletamme, että niistä bolshevikkivirastoista, joista painatusapu meidänkin kommunistilehdillemme heruu, ja joille ei suinkaan ole samantekevää, saadaanko vai ei muu ihmiskunta uskomaan Venäjän hätä todelliseksi, tehtiin aateveljille niin Kuopiossa kuin sen etu- ja takapuolellakin tiettäväksi, että elleivät he ala toisella tavalla suhtautua asiaan, toimitetaan heille itselleen nälänhätä pikemmin kuin he ehkä aavistavatkaan. Ja se naula kyllä veti.
Nyt on puustakatsojalle mielenkiintoista odottaa, milloin meikäläiset uskonveljet alkavat myöntää senkin, että Neuvosto-Venäjä on eräistä painavista käytännöllisistä syistä luopunut tähänastisista uskonkappaleistaan, nöyryyttänyt itsensä länsimaisen kapitalismin edessä ja ilmoittanut olevansa valmis tanssimaan kultaisen vasikan ympärillä piirileikkiä »Väki tuli saaresta, sun frali lali lei, kun ei ollut hauska, sun frali lali lei», käsikädessä Euroopan ja Amerikan suurkapitalistien kanssa, kunhan vain viimemainitut pelastavat Venäjän siitä kaikkein viimeisestä romahduksesta, joka lähestyy peloittavalla nopeudella. Tähän saakka ovat meidän kommunistimme vaienneet tarkoin näistä merkittävistä asioista taikka selittäneet ne vain niiksi porvarien valheiksi.
Sitä innokkaammin koettavat Neuvosto-Venäjän pääjehut saada koko maailman uskomaan, että heikäläinen »Tasala Vilkun gäändmys paremppa elämähä» on todellinen ja vakavasti tarkoitettu. Moskovassa viime kuussa pidetyssä kongressissa antoi Lenin selvin sanoin ymmärtää, että suhteessa ulkomaihin tapahtuu nyt täyskäännös oikeaan, joten on parasta, pojat, ettette enää puhu siitä maailmanvallankumouksesta mitään, ei ainakaan niin kovalla äänellä, että se naapurin pihalle kuuluu.
Ja ranskalaisen »Petit Parisien» lehden kirjeenvaihtajalle on ulkoasiainkomissari Tshitsherin Moskovassa todennut, että Neuvosto-Venäjän on täydellisen katastrofin uhatessa ollut pakko päättäväisesti heittäytyä länsimaisen kapitalismin turviin. Ja että Neuvostolan ulkopolitiikka nyttemmin perustuu ainoastaan taloudellisiin maailmanintresseihin, eikä, niinkuin tähän saakka, kommunistisiin opinkappaleisiin. Sekä että tämä politiikka vastaisuudessa on oleva aivan riippumaton kolmannesta internatsionalesta, ja ettei sillä ole mitään tekemistä luokkataistelun kanssa.
Yhtä innokkaasti kuin bolshevikit vielä joku aika takaperin julistivat bolshevismiaan kaikelle maailmalle, yhtä kovasti he nyt puhaltavat pasuunaansa kaikille ilmansuunnille, tiettäväksitehden »kääntymystään».
Ja jos porvari huomauttaa, että »kyll mar tämä kaikk ny vaa hyvä o ja vallam baikallas, ett snääki Vilkk olet tull hurskaks», niin mutisee Neuvosto-Vilkk vaatimattomasti, että ehkä ei nyt sentään vielä tosin aivan hurskaskaan, »mutt ny ovakki asjat toisi ja mnuull on däys syy muutta elämätän…»
Niinhän tuo kyllä taitaa olla.
Mutta se paha maailma tuntuu vielä hieman epäluuloiselta.
(1921.)
PAREMPI JOTAIN KUIN EI MITÄÄN
Asumme täällä kuin maantien varrella olevassa talossa, jonka isäntäväki on rahtilaisten ja muiden ohikulkevien kesken tunnettu vanhanaikaisesta suopeudestaan käypäläisiä kohtaan, vaikka ne eivät aina erikoisen mieluisiakaan olisi. Matkamies voi poiketa taloon turvallisessa tietoisuudessa, että jollei talonväki hänelle nyt juuri kaulaankaan lennä, niin ei se kiellä myöskään sitomasta hevosta tikapuihin ja ajajaa käymästä tuvassa ryyppäämässä vettä ovensuussa olevasta saavista, jonka laidalta riippuu yhteinen kauha. Toiset ryyppäävät vain vettä, kehaisevat talon kaivoa, ja kopisteltuaan huopasaappaistaan lumen permannolle ikäänkuin korvaukseksi vedestä, lähtevät jatkamaan matkaansa. Toiset taas istahtavat hetkiseksi penkillekin, panevat tupakaksi, sylkäisevät puheen aluksi, kysyvät talon nimeä ja tarinoivat yhtä ja toista, talonväen hommaillessa omissa askareissaan ja kuunnellessa vieraan puhetta puolella korvalla tai kolmanneksella. Välistä vain, kun isäntä palaa tallista tai emäntä navetasta, voivat he luoda johonkin pitkäpiimäisempään kulkijaan hiukan ihmettelevän katseen: yhäkö se istuu täällä, ihan outo ukko.
Olimme jo melkein unohtaneet, että meillä on täällä kotvasen aikaa ollut melkoinen määrä Kronstadtin pakolaisia. Kun ei vierailla ole tuntunut olevan halua lähteä talosta, on niitä neuvottu talon töihin. Metsähallitus on antanut eräitä tietoja näiden töiden sujumisesta. Aluksi ei siinä suhteessa ole ollut juuri kehumisen varaa, koska näillä ammattivallankumouksellisilla on ollut peukalo keskellä kämmentä, mikäli kämmentä on täytynyt ruveta käyttämään tuottavaan työhön. Mutta työ on neuvonut tekijäänsä, niinkuin maassa tapana on, ja peukalo on vähitellen siirtynyt luonnolliselle paikalleen.
Metsähallituksen laskelmien mukaan ovat Kronstadtin pakolaisilla teetetyt työt tulleet noin kolmasosaa kalliimmiksi kuin jos oma kotimainen työväki olisi ne suorittanut. Me voimme kuitenkin nähtävästi olla tyytyväiset siihenkin, sillä pakolaisjoukon ylläpitäminen työttömänä keskitysleireissä olisi todennäköisesti ollut vielä epäedullisempaa. Nyt on viime kesän ja syksyn kuluessa tullut tällä työvoimalla kaivetuksi ojia yhteensä 124 km, perattu uittoväyliä 25 km ja tehty teitä 15 km. Aina se on sekin tyhjää parempi.
Myönnämme, ettei näillä saavutuksilla ole mainittavampaa merkitystä meidän taloudellemme. Mutta sitä tärkeämmiksi voivat ne muodostua Venäjälle. Ennemmin tai myöhemmin voivat bolshevikit saada täältä viisisataa miestä, jotka eivät osanneet juuri muuta tehdä kuin vallankumousta ja kapinaa, mutta jotka nyt pystyvät sekä ojia kaivamaan että teitä tekemään. Viisisataa tie- ja vesirakennusinsinööriä, jotka osaavat itse tehdä työtä ja opettaa muitakin sitä tekemään. Bolshevikit ehkä vielä lähettävät meille langattoman kiitossähkösanoman sen johdosta, että me olemme täällä koukuttaneet heille viisisataa miestä, jotka osaavat hankkia leipää.
Sillä sellaisista miehistä tuntuu Venäjä, suurista luonnonrikkauksistaan huolimatta, kärsivän puutetta. Kuvaavana esimerkkinä — mikäli esimerkkejä ensinkään kaivataan — voimme siinä suhteessa vedota siihen »lähetyskuntaan», jonka Pietarin bolshevikit omien lehtiensä kertoman mukaan lähettivät viime kesänä Etelä-Venäjälle ostamaan viljaa.
Se oli kuin patriarkka Jaakobin poikain matka Egyptiin samanlaiselle asialle, sillä erotuksella vain, että pietarilaiset viljanostajat eivät onnistuneet yhtä hyvin kuin Jaakobinpojat. Heille — pietarilaisille tietysti — oli varustettu oma junansa ja annettu 5 miljoonaa ruplaa matkarahoiksi, mutta retkikunta, juna ja 5 miljoonaa ruplaa katosivat kuin tina tuhkaan avaraan Venäjänmaahan. Pietarin bolshevikkijohtajat odottelivat aikansa, mutta lakkasivat viimein odottamasta, kun huomasivat, että leivänhakijat olivat hävinneet sille tielleen. Eihän se ollut ensimmäinen eikä varmaan viimeinenkään selittämätön katoamistapaus Neuvosto-Venäjän nelivuotisessa historiassa.
Mutta äskettäin löytyi muutaman moskovalaisen rautatieaseman sivuraiteilta juna, joka syystä tai toisesta veti asiaankuuluvien neuvostovirkailijoiden huomiota puoleensa. Junaa tutkittaessa kävi ilmi, että se oli juuri se kadonnut pietarilainen viljanhankintajuna. Ja junassa istuivat ne viljanostoon lähteneet Jaakobinpojat.
— Missäs viljat ovat?
Jaakobinpojat selittivät murheellisina, etteivät he olleet onnistuneet saamaan viljaa.
Tutkijat näkivät junassa 27 tynnyriä ja kysyivät, että mitäs sitten noissa tynnyreissä on?
Viljanostajat vastasivat, että niissä on — hm — viinaa — ostettiin sitä — hm — jottei tarvitsisi aivan tyhjin käsin Pietariin palata. Olisihan edes jotakin tuomisia… kun ei leipää saatu…
Olemme, niinkuin sanottu, sitä mieltä, että ryssä tarvitsee miehiä, jotka ovat oppineet hankkimaan leipää, silloinkun leivänhankkimisesta on kysymys. Meillä on nyt viisisataa miestä opissa. Tosin ei heistä luultavasti ennätä mitään Saarijärven Paavoja kehittyä. Mutta he ovat joka tapauksessa kaivaneet puolessa vuodessa 124 km ojaa. Ja se on hyvä alku.
(1921.)
SOSIALISTIT, KOMMUNISTIT JA RASVANAHKAISTEN PUOLUE
Noottien vaihto tämän maan sosialidemokraattisen ja kommunistisen puolueen välillä näyttää päättyneen, toistaiseksi kumminkin. Käsitteitä on vähän selvitetty puolelta ja toiselta. Kommunistit vetivät henkeä, joka tahtoo välillä loppua, kun pitää jaksaa yhden puolueen haukkua niin porvarit kuin sosialistitkin ja koko maailma, ja kysäisivät sitten hiukan käheällä eikä aivan sydämellisellä äänellä, joko sosialidemokraatit ja noskelaiset tuntevat nahkansa kyllin pehmeäksi, vai lisätäänkö vielä löylyä, ja eivätkö molemmat puolueet ala vähitellen tajuta ajankohdan sopivaksi »hedelmälliseen yhteistyöhön».
Noskelaiset antoivat laajan vastauksen, jolla he todistivat olevansa yhtä pontevia sanaseppoja kuin kommunistitkin, ja asettivat muutamia vaatimuksia, sekä sen yleisen ehdon, että kommunistien olisi ruokottava suutaan eräillä navetanpuhdistusvälikappaleilla ja laimennettava 96-prosenttiset haukkumasanansa, sosialidemokraatteja arvostellessaan, ainakin 50-prosenttisiksi.
Kommunistit ovat torjuneet rukkaskädellä näin ylettömät vaatimukset ja ilmoittaneet, että koska ja kun niin on, niin ryhtyvät he jatkamaan taistelua porvareita vastaan yksin ja omilla keinoillaan, ja sosialidemokraatit saavat pitää hyvänään ne kalikat, jotka heidän kinttuihinsa tässä kahakassa kommunistien käsistä lentelevät. Samalla ovat kommunistit tehneet tiettäväksi, että
»Tässä taistelussa tulee Suomen Sosialistinen Työväenpuolue osoittamaan Sos.-dem. Puoluetoimikunnan avoimessa vastauksessa esitetyt syytökset ja väitteet, jotka koskevat suhtautumista Tarton rauhansopimuksen noudattamiseen ja 'Karjalan kansannousuun' y.m. ja jotka nyt ovat hedelmällisen yhteistyön esteenä, vääriksi, valheellisiksi ja proletariaatin etujen vastaisiksi».
Että taistelua ainakin Sääksmäellä tullaan jatkamaan tepsivämmilläkin aseilla kuin pelkällä kielenpieksämisellä, siitä antaa aavistuksen eilisessä lehdessämme ollut uutinen, jossa kerrottiin, että Sääksmäen kunnanvaltuuston kommunistinen jäsen, kirvesmies Edvard Nieminen on iskenyt puukkonsa saman valtuuston sosialistisen jäsenen, työmies Kalle Lehtosen olkavarteen.
Katsoen siihen, missä merkeissä kunnallinen toiminta Sääksmäellä tänä vuonna on alkanut, ehdottaisimme läänin maaherralle, että hän velvoittaisi Sääksmäen kunnan rakennuttamaan kunnantalon yhteyteen sellaisen asehuoneen, joka keskiajalla oli kirkoissa. Kunnanvaltuutettujen olisi tähän asehuoneeseen ennen kokouksen alkua jätettävä ne puukot, kirveet ja heinähangot, jotka he mahdollisesti ovat kokoukseen lähtiessään varustaneet mukaansa, antaakseen kokouksessa enemmän pontta sanoilleen. Vain puheenjohtajalla olisi oikeus käyttää mitään kättäpitempää, nimittäin puheenjohtajan nuijaa. Varmuuden vuoksi, koska tavallinen visakoivuinen sokerivasara keskustelun vilkastuessa ehkä saattaisi osoittautua liian tehottomaksi järjestyksen ylläpidossa, voitaisiin puheenjohtaja oikeuttaa vasaranaan käyttämään rautapuntaria.
Mutta Toholammilla saarnaava entinen kommunistien piirisihteeri Janne Kaara antaa pitkät ja kylmät vihellykset sekä kommunisteille että sosialidemokraateille. Hän on paljastanut onnellisille toholampilaisille koko humpuugin ja avannut toholampilaiset silmät näkemään, »ettei Suomessa vielä tällä kertaa ole yhtään todellista vallankumouksellista puoluetta». Kommunisteillakin kuuluu vain olevan »kitalaki täynnä suuria sanoja, joita oikein vaahtopäisenä maailmaan laskettelevat, mutta ei ole niin paljon miehuutta, että uskaltaisivat kutsua edes puoluettaan oikealla nimellään, vaan ohranaa peläten pitävät sillä väärän nimen».
Ja on Toholammin uusi apostoli luvannut, että jos hän saa tarpeelliset varat, niin perustaa hän sanomalehden ja puolueen, »johon jäseniksi pääsee ainoastaan rasvanahkaisia talonpoikia ja työmiehiä».
Vaaditaanko tulevassa rasvanahkaisten puolueessa, että rasva on oleva nahkan ulkopinnalla, vai saako sitä ja minkä verran olla nahkan sisäpuolellakin, sen saanemme kuulla sitten, kun Janne Kaara on saanut kokoon välttämättömän kapitaalin.
(1922.)
MINKÄTÄHDEN KORPISELÄN IIVANA KÄSKETTIIN POIS PÖYDÄN TAKAA
Korpiselän kunnan Iivanat ja muut herrat valtuutetut kokoutuivat Korpiselän kunnallisessa elämässä tärkeään tilaisuuteen, kunnanvaltuuston ensimmäiseen kokoukseen, jossa piti taas järjesteltämän kunnallista huushollia ensi vuodeksi, ja jossa oli valittava ensiksikin puheenjohtaja, varapuheenjohtaja ja pöytäkirjuri.
Ja kun ukot olivat asettuneet paikoilleen, niin astui pöydän taakse viimevuotinen puheenjohtaja, katsahtaen läsnäolevaan Korpiselän kansan pienoiskuvaan surunvoittoisella silmäyksellä, ja sanoi sitten, ettei hän halua enää tulla koroitetuksi siihen kunniaan, missä hän Korpiselän kunnanvaltuuston puheenjohtajana on ollut, niin että kiitos nyt sitten vain luottamuksesta ja hauskasta seurasta.
Valtuusmiehet kumarsivat vähän ja murahtivat, että kiitos vuan itellesj, ja sitten tuli kysymys, että kukas nyt koroitetaan Korpiselän valtaistuimelle.
Melkein kaikki puhujat kannattivat O. Huovista kykenevimpänä miehenä puheenjohtajaksi. Maalaisliittolaiset myöskin. Eräs sosialisti vain yhden toverinsa kannattamana pyysi arvoisien läsnäolijoiden suosiolliseen huomioon soveliaana puheenjohtajakandidaattina sulkea erään läsnäolevan Iivanan.
Mutta kun äänestys oli toimitettu, havaittiin Huovisen saaneen vain 6 ääntä, kun Iivana sai 7, joten Iivana tuli valituksi maalaisliittolaisten ja sosialistien kaikessa hiljaisuudessa tekemän salaisen lehmäkaupan avulla.
Mutta mikä oli tullut se oli tullut, ja entinen puheenjohtaja kiitti vielä kerran Korpiselän ukkoja kaikesta suopeudesta ja siirtyi pois pöydän takaa, ojentaen Iivanalle Korpiselän kunnanvaltuuston puheenjohtajan ulkonaisen arvomerkin. Aapisen nimittäin, jonka eräs tuntematon, mutta jalomielinen lahjoittaja oli viime talvena lahjoittanut puheenjohtajalle, arvokkaana ja hyödyllisenä perintönä luovutettavaksi puheenjohtajalta puheenjohtajalle Korpiselän kunnanvaltuustossa.
Uusi puheenjohtaja otti tyytyväisyydestä loistaen aapisen haltuunsa ja astui sitten pöydän taakse puhetta johtamaan.
Sitten istui puheenjohtaja Iivana ääneti pöydän takana ja katseli aapinen kourassa lempeästi johdettaviaan, ja Korpiselän ukot tuijottivat häneen takaisin uskollisesti ja rauhallisesti, kunnes eräs valtuutetuista, joka kai alkoi arvella, että puheenjohtaja ja muu valtuusto tuntevat jo tarpeeksi toisensa, keskeytti tämän hiljaisen hartauden ja esitti, että eiköhän nyt voitaisi ruveta varapuheenjohtajaa valitsemaan.
Puheenjohtaja nyökäytti päätään myöntymyksen merkiksi ja näytti sitten vaipuvan ankaraan ajatustyöhön. Katsojat saattoivat melkein nähdä, miten voimallisesti hänen kehittyneet aivonsa työskentelivät.
Sitten kohotti uusi puheenjohtaja päätään, tuijotti kiinteästi aapisensa kanteen ja kääntyi vihdoin valtuuston puoleen seuraavalla esityksellä: jos valtuusto olisi hyvä ja neuvoisi häntä, miten sellainen vaali on toimitettava.
Korpiselän kunnan pitkäpartaiset luottamusmiehet sipaisivat hieman ällistyneen näköisinä kasvojensa miehekkäitä kaunistuksia ja vilkaisivat sitten omituisesti toisiinsa ja alkoivat tuijottaa lattiaan.
Vihdoin eräs sosialisti lopetti tämän tukalan hiljaisuuden, selittäen puheenjohtajalle lyhyesti ja kansantajuisesti, kuinka vaali lainmukaisesti on toimitettava. Ja samalla vaivalla pyysi puhuja saada arvoisille läsnäolijoille huomauttaa, että tämä puheenjohtaja on siis todellakin, niinkuin puhuja ennen vaalia oli ennustanut, toimeensa jokseenkin yhtä pätevä kuin jos puheenjohtajaksi olisi valittu esimerkiksi vanha saapas. Niin että puhuja antoi puheenjohtajalle sen kansanomaisen ja suorasukaisen, mutta hyväätarkoittavan neuvon, että tämä irroittaisi asianomaisen puheenjohtajan paikalta ja luovuttaisi vapaaehtoisesti ja hyvän sään aikana virkansa Huoviselle.
Sitten valtuusto äänesti omin päinsä, ilman puheenjohtajan arvokasta myötävaikutusta, varapuheenjohtajan.
Puheenjohtajasta tuntui tämä mukavalta, joten hän esitti, että valtuusto samaa vauhtia valitsisi puheenjohtajalleen pöytäkirjurinkin, ja olisi valtuusto vielä senkin tehnyt, mutta ehdotetut henkilöt kieltäytyivät mitä jyrkimmin ja pontevimmin.
Sitten istuttiin ja haukoteltiin ja mentiin välillä tupakallekin ja arveltiin, että puheenjohtaja pitäköön nyt sitten itse pöytäkirjankin.
Vihdoin se sosialisteista, joka oli saanut kohtalokkaan päähänpiston esittää Iivanaa puheenjohtajaksi, nousi tekemään synnintunnustusta ja myönsi äärettömästi erehtyneensä puheenjohtajakykyihin nähden, joten hän ehdotti, että Iivana itse valittaisi vaalista maaherralle ja selittäisi kykenemättömyytensä sekä pyytäisi maaherraa vapauttamaan Iivanan hänen hartioilleen lasketusta liian raskaasta taakasta.
Korpiselän ukkojen silmät kiintyivät silloin toivon välkkeellä puheenjohtajaan.
Mutta Iivana hypisteli aapista ja hymyili leveästi ja ilmoitti, että kun hänet on kerran puheenjohtajaksi valittu, niin kyllä hän nyt aikoo siinä virassa pysyäkin.
Silloin puhkesi kunnanukkojen välillä kiivas ja äänekäs ynnä äärettömän monisanainen keskustelu siitä, että mitäs nyt tehdään, ja pitääkö valtuuston valittaa omasta vaalistaan maaherralle, vai valitako Huovinen ilman muuta puheenjohtajaksi.
Iivana istui vain pöydän takana.
Hän ei kuitenkaan enää hymyillyt, huomattuaan epämiellyttäväksi hämmästyksekseen, että valtuusto todellakin aikoi ottaa häneltä aapisen ja alentaa hänet tavalliseksi valtuusmieheksi.
Mutta valtuuston kokoushuoneen nurkassa oli syrjäisenä kuuntelijana istunut eräs vanha ja arvokas, harmaapartainen korpiselkäläinen patriarkka.
Tämä kunnianarvoisa ukko nousi nyt loukostaan ja kysyi valtuustolta — ei siis puheenjohtajalta — saisiko hän sivullisena lausua muutaman sanan.
— Puhu sie vuan! lupasi valtuusto yksimielisesti.
Silloin vanha patriarkka ojentautui täyteen pituuteensa, astui askeleen puheenjohtajaan päin ja lausui äänellä, joka oli tottunut tulemaan sekä kuulluksi että noudatetuksi, seuraavat ratkaisevat sanansa:
— Sie Iivana astu nyt heti pois sieltä pöydän takaa ja mäne sinne, missä äsken olit!
Ja vanhus osoitti varmemmaksi vakuudeksi sormellaan sitä penkin päätä, jolla Iivana oli istunut ennen puheenjohtajaksi tuloaan.
Ja silloin Iivana erosi ja palasi takaisin penkin päähän.
Mutta aapisen hän sai pitää muistoksi lyhyestä puheenjohtajakaudestaan, joka oli kestänyt noin kaksi tuntia.
(1922.)
KUVIA PORVARILLISESTA YHTEISKUNNASTA
Ottakaamme ensin sakset ja leikatkaamme kyynel silmäkulmassa Vaasan kommunistilehdestä seuraava tunteellinen ja liikuttava:
»Tervehdys vankilassa viruvalle Arvo-sedälle.
Vaasan järjestönuoret kokoutuneena kokoukseensa viime sunnuntaina tunsivat syvän kaipauksen keskuudestamme vankilaan raahatun ohjaajamme Arvo-sedän poissaolosta, sedän, joka vapaana ollessaan oli valmis uhraamaan kaikki vapaahetkensä meidän pienokaisten kasvattamiseksi ja oikealle tielle ohjaamiseksi. Muistelemme ilolla niitä hetkiä, jolloin setä oli tilaisuudessa keskuudessamme työskentelemään. Väsymättömällä tarmolla tulemme jatkamaan jo aloitettua työtä voidaksemme täyttää Arvo-sedän toivomuksen ja ilahduttaa häntä sillä, että hänen meihin istuttamansa siemen on versonut ja kantanut hänen tarkoitusperiään vastaavan hedelmän. Aina tulemme setää muistelemaan meidän parastamme ajavana ohjaajana. Sentähden lähetämme Arvo-sedälle sydämelliset terveisemme ja toivomme pian näkevämme sedän keskuudessamme jatkamassa häneltä keskeneräiseksi jäänyttä työtä.
Vaasan järjestönuoret».
Emme tiedä, mistä syystä kunnon »Arvo-setä» on joutunut toistaiseksi lukkojen taakse. Mutta varmaankin tuottaa sedälle virkistystä tiilenpäitten lukemisen verrattain yksitoikkoisessa hommassa tieto siitä, että hänen »istuttamansa siemen on versonut ja kantanut hänen tarkoitusperiään vastaavan hedelmän». Tietäen Arvo-sedän kovaksi kommunistiksi voinemme kai osapuilleen arvata sekä sedän tarkoitusperät »meidän pienokaisten» ylösrakentamiseksi että myöskin hedelmän laadun.
Porvarillinen postijuna on, siirtyäksemme asiasta toiseen, ollut vähällä tehdä hallaa Oulun lähellä.
Viime sunnuntaiaamuna oli Ouluun järjestetty Työväen Urheiluliiton Oulun piirin toimesta liittolaisten välinen mestaruushiihtokilpailu 30 km:n matkalla. Eräässä paikassa piti hiihtäjien kulkea radan poikki. Kun kolme ensimmäistä, toisista hieman edellä olevaa hiihtäjää meni radan poikki, oli juna enää vain 100 metrin päässä. Veturi huusi ja kiljui ja piti pahaa meteliä, mutta luokkatietoisella välinpitämättömyydellä kulki hiihtäjien häntäpääkin radan poikki. Viimeinen hiihtäjistä olisi kuitenkin jäänyt junan alle, ellei junan vauhtia olisi jarruttamalla saatu hiljennetyksi. Niin likeltä sentään piti, että veturin etuhäkki hipaisi suksen kantoja.
Ja päälletulevaan veturiin vilkaisten kuuluu hiihtomies äkäisesti ähkäisseen: »… kelehen porrrvari!»
Kuolema, joka jo oli aukaissut kitansa luokkatietoisesti valveutuneelle urheilijalle, loksautti tyhjään leukoiaau.
Kuinka työlästä hengestään pääseminen toisinaan voipi olla porvarillisessa yhteiskunnassa, sen on tullut kokemaan eräs amerikkalainen kokki, James L. Smith nimeltään.
Mr Smith oli kyllästynyt päiviinsä ja koko hoitoon ja ryhtyi laajasuuntaisiin varusteluihin, päästäkseen varmasti hengestään.
Antakaamme Amerikan lehden kertoa:
»Hän meni Elk-joen yli vievälle sillalle mukanaan joukko kuolettavia aseita. Hän valeli vaatteensa öljyllä ja sitoi nuoran sillan kaiteeseen. Nuoran toisen pään sitoi hän kaulaansa. Hän asetti paperin jalkainsa juureen ja sytytti sen tuleen. Hän nielasi annoksen myrkkyä ja ampui revolverilla tähdäten päähänsä. Mutta sensijaan, että kuula olisi lävistänyt hänen päänsä, katkaisi se hänen kaulassaan olevan nuoran. Sillä välin olivat vaatteet alkaneet palaa. Hän kadotti tasapainonsa ja putosi jokeen kuten palava soihtu. Vedessä sammui tuli vaatteista. Kun Smith nousi vedenpinnalle, sai hän ankaria oksennuskohtauksia, ja myrkky tuli ulos vatsasta. Kun hän oli hyvä uimari, onnistui hänen päästä rantaan. Palohaavoista ja myrkystä ei ollut sen haitallisempia seurauksia. Viikon kuluttua päästettiin hänet ulos sairaalasta».
Tämän yhtä lyhykäisen kuin uskottavankin kertomuksen antama opetus siis on, että uimataito on hyvä olla olemassa. Niitä lukijoita, jotka eivät vielä osaa uida — uimataidottomia on muuten paljon enemmän kuin uskoisikaan — kehoitetaan senvuoksi opettelemaan uimaan ensi kesänä.
Kokki Smithinkin henki olisi varmaan ollut vakavassa vaarassa, ellei hän olisi osannut uida.
Vaikka kyllä kai hän olisi siinäkin tapauksessa pelastunut jollain ihmeellisellä tavalla.
Sillä Amerikassa tapahtuu paljon merkillistä.
(1922.)
IHASTUTTAVA YKSIMIELISYYS
Katsokaa meitä!
Näettekö, kuinka poskemme hehkuvat ja silmämme loistavat? Huomaatteko, kuinka viehättävä olemme kainossa ja vaatimattomassa kauneudessamme?
Kaikki tämä henkinen ja ruumiillinen kukkeutemme johtuu yksinomaan siitä, että me katsomme ihastuksella ja luottamuksella tulevaisuuteen — sekä omaan tulevaisuuteemme, että koko maailman tulevaisuuteen.
Välistä, havaitessamme kansakuntien ja diplomaattien välillä melkoisia mielipiteiden eroavaisuuksia, jotka ovat maksaneet, muiden kustannusten ohella, eräitä miljoonia ihmishenkiä, olemme me olleet taipuvainen raapimaan oikeaa korvantaustaamme ja lausumaan mielipiteenämme, että kaikki menee hornan tuuttiin… ja menköön, senpuolesta, mitäs se meitä liikuttaa!
Mutta nyt me aavistamme, etteivät ne russelilaiset ja hartevalaiset ja mitä ne lienevät — joita me olemme pitäneet enemmän kuin luvallisen löylynlyöminä tässäkin löylynlyötyjen maailmassa — etteivät nämä enemmän tai vähemmän pitkäpartaiset maailmanlopun prohveetat, jotka näkevät maailmanlopun merkin siinäkin, jos räystäällä päivänpaisteessa nukkuva kissa sattuu putoamaan, etteivät ne sentään taidakaan olla niin aivan väärässä ennustaessaan, että tuhatvuotinen valtakunta on alkamassa, ellei jo alkanutkin. Me näemme jo julman jalopeuran ja tyhmän lampaan, tai pässin, kävelevän kaulakkain viheriäisellä kedolla.
Katsokaamme esimerkiksi sitä suurta, omituisen juhlallista ja huomattavaa yksimielisyyttä, jolla maailman kansat suhtautuvat meihin. Avatkaa näköttimenne ja suvaitkaa nähdä se sydäntälämmittävä osanotto, jolla valtakunnat äkkiä ovat alkaneet harrastaa meitä, kylmän ja pakkasen punanenäisiä lapsia. Mutta ennen kaikkea se yksimielisyys. Kerrankin on koko maailma, tai ainakin huomattava osa siitä, yksimielinen edes yhdestä asiasta.
Katsokaamme:
Ruotsin lehdet ovat käsitelleet kysymystä Suomen ja Puolan liittoutumisesta.
Ruotsin lehdet ovat tulleet siihen tulokseen, että Suomen olisi edullisempaa liittyä Skandinaviaan.
Jahah.
Suomen ruotsalaiset ovat äskeisillä puoluepäivillään käsitelleet kysymystä Suomen ja Puolan liittoutumisesta.
Ruotsalaisemme ovat tulleet siihen tulokseen, että Suomen olisi lähestyttävä Skandinaviaa.
Jahah.
Saksalaiset lehdet ovat käsitelleet kysymystä Suomen ja Puolan liittoutumisesta.
Saksalaiset lehdet ovat tulleet siihen tulokseen, että Suomen olisi edullisempaa liittyä Skandinaviaan.
Jahah.
Mutta entäs nyt… lukija on ystävällinen ja istuu, ettei putoaisi:
Trotski on käsitellyt kysymystä Suomen ja Puolan liittoutumisesta.
Ja myöskin Trotski on sitä mieltä, että Suomen olisi edullisempaa liittyä Skandinaviaan.
Rengas on ummessa.
Ruotsalaisen kansanpuolueen puoluepäiviltä on pitkä huippaus Trotskiin, mutta sittenkin on rengas ummessa, icke desto mindre.
Trotski rakastaa meitä niin lämpimästi, että kai maar tässä on meidänkin, edes »juutalaisten pelvon tähden», opeteltava rakastamaan Trotskia. Kunhan hänellä ei olisi niin hirveän pitkä ja pörröinen tukka. Se tuntuu meistä epäilyttävältä. Tarttis olla parturikone tai Delila.
Mutta muuten miellyttävä mies, ja hyvin herttainen.
Kuulkaa, mitä hän, hellyydestä värähtelevällä äänellä, on Moskovan neuvoston juhlakokouksessa puhunut.
Näin on hän puhunut:
»Tervehdimme ilolla sitä tosiasiaa, että Suomi suuntaisi politiikkansa
Skandinaviaan sen sijaan, että se suunnattaisiin Puolaan ja Ranskaan.
Se olisi edullista sekä Suomelle että meille ja myöskin koko
kulttuurin kehitykselle Luoteis-Europassa».
Trotski hellii Suomen tulevaisuutta ja kulttuurin kehitystä
Luoteis-Europassa.
Totisesti on tämä tuhatvuotisen valtakunnan alkua. Julma jalopeura ja laupias lammas kuhertelevat apilapellossa. Toivokaamme, ettei laupias lammas osoittautuisi tyhmäksi pässiksi.
Emme sentään juuri ihan vielä lankea uuden ystävämme Trotskin kaulaan.
Kunhan hän nyt ensin käy parturissakin.
(1922.)
»HARHAANJOHDETTU TALONPOIKA»
Sallikaa meidän pyyhkiä silmiämme.
Meitä taas itkettää.
Meitä hävettää, että meitä itkettää, isoa miestä, mutta meillä on niin hellä luonnonlaatu.
Kun me kuulemme tai näemme tai luemme jotain oikein liikuttavaa, niin itku tahtoo päästä, väkisinkin. Olemme silloin nauravinamme, salataksemme liikutustamme, mutta kyllä tarkkasilmäinen henkilö sentään huomaa, mistä todellisuudessa on kysymys.
Ja juuri nyt, tällä hetkellä, olemme me sydämellisesti liikutettu.
Me olemme lukeneet Kuopion kommunistilehdestä artikkelin
»Harhaanjohdettu talonpoika».
Me ajattelimme ensin, että kommunisti, niinkuin tavallisesti, kirjoittaa pimeistä talonjusseista, pitkätukkaisista tunkioneuvoksista, rasvaisista rusthollareista, ihramahaisista isäntämiehistä, tyhmänpöyhkeistä manttaalipösöistä, leveänaamaisista lehmäjehuista, työväkeään nylkevistä talokkaista j.n.e. Mutta se oli erehdys.
Nyt tuli aivan toista.
Esimerkiksi tähän tapaan:
»Jos talonpoika kestää, niin kaikki kestää».
»Talonpoika on niin tärkeä tekijä taloudellisessa elämässä, että ilman sitä ei yhteiskunnallinen taloutemme pysy pystyssä, talonpoika on yksi tärkeimpiä perus- ja kulmakiviä yhteiskuntarakennuksessamme. Tästä jo seuraa itsestään, että talonpoika on työntekijä».
Talolliset kuuntelevat silmät pystyssä ja korvat hörössä tällaista puhetta sellaiselta taholta. Se olisi jotain ennenkuulumatonta, ellei samanlaista kieltä olisi käyttänyt — sittenkun punakaartin asiat alkoivat arveluttavasti kääntyä päin mäntymetsää — kapinanaikainen »Työmies»-lehti. Silloin sekin heltyi yhteen otteeseen ja selitti, että sosialistit ovat aina hellästi rakastaneet juuri talonpoikaa, vaikka joitakin väärinkäsityksiä aikaisemmin lieneekin tapahtunut. Mutta nyt ne ovat selvinneet. Lyökäämme siis kädet käsihin…
Suomalainen talonpoika ei silloin ottanut tätä tarjousta vastaan.
Saamme nähdä, onko se nyt alkavassa vaalitaistelussa siihen halukkaampi.
Mutta kuunnelkaamme edelleenkin, kyynel silmäkulmassa, niitä hellyttäviä sointuja, jotka hiljalleen kajahtelevat kommunistisesta kantelosta: »Mitäpä muuta talonpojan elämä onkaan kuin alituista raatamista. Aamusta varhain iltaan myöhään täytyy hänen tehdä raskasta työtä pysyäkseen leipä suussa. Kadehdittavaa ei suinkaan talonpojan elämä ole».
Ja niin edespäin palstamääriä. Tuleepa kirjoittaja lopuksi jo siihenkin tulokseen että kun kaikki ympäri käy, niin on talonpojan elämä vaivaloisempaa ja työläämpää kuin palkkatyöläisen. Vähintäänkin on talonpoikien elämä »yhtä kurjaa ja sorrettua kuin palkkaustyöläistenkin. Molemmat ovat kohtalotovereita».
Näin ollen olisi aivan luonnollista, että talonpojat olisivat kommunisteja ja liittyisivät »yhteiseen taistelurintamaan». Ettei niin ole tapahtunut, johtuu siitä, että »talonpoika, korvenraataja, on jäänyt henkisessä kehityksessään takapajulle» kommunisteista, ja eksynyt väärille poluille. Sillä porvalit, perhanat, »ovat viekkaudella ja kavaluudella onnistuneet talonpoijan eksyttämään harhateille poliittisessa elämässä».
Kommunismin leveä ja lämmin syli on kuitenkin nyt, vaalien lähestyessä, avoin myöskin talonpojille. Heidän ei tarvitse muuta kuin äänestää polsuja eduskuntaan, kyllä nämä sitten vuorostaan pitävät lopusta huolen.
Niinkuin sanottu, olemme me syvästi liikutettu. Näin kaunista puhetta emme ole pitkiin aikoihin lukeneet talonpojasta.
Me vain hieman epäilemme, mahtaneeko maataviljelevä väestömme sulaa yhtä helposti kyyneleihin. Se on luullaksemme vähän paksunahkaisempaa. Sitä nahkaa ovat kommunistit itse ankarasti peitonneet ja parkinneet, ja »korvenraatajalla» on hyvä muisti, vaikkapa hän, kommunistisella kyynärkepillä mitattuna, olisikin »jäänyt henkisessä kehityksessään takapajulle».
Siihen tarvittaisiin nyt paljon pehmikettä.
Epäiltävää on, tokko siihen bolshevikkien rahoilla kustannettujen lehtien palstat ja sanavarasto riittävät.
(1922.)
KYLLÄ TOVERI LENIN…
Usko on vahva uskallus niihin, joita toivotaan, j.n.e.
Suomalaisesta on sanottu, ettei hän usko ennenkuin koettelee, eikä aina sittenkään. Vaan se on nyt sekin kuinka sen ottaa.
Suomalaista on hiukan vaikea saada uskomaan sellaista, mitä hän syystä tai toisesta ei halua uskoa. Taikka oikeammin sanoen on se kerrassaan ylivoimainen tehtävä. »Mutta enpä saa päähäni, ettei minun oman käteni painamaa puumerkkiä tarvittaisi tässä kirjassa». Taikka: »enkeli taivaasta ei tee parempaa saapasta kuin minä!» Siinä ei auta silloin koetteleminenkaan. Vähän yli neljä vuotta takaperin koeteltiin tässä maassa oikein olan takaa, mutta vaikuttiko se erääseen uskoon? Eipä paljon. Lukekaapa kommunistilehtiä! Ne olisivat erittäin suositeltavaa lukemista juuri tähän aikaan kaikille laiskansitkoille porvareille, jotka eivät pidä niin erikoista väliä sillä, tuleeko heidän käytyä äänestämässä vai ei. Koska hekin ovat näitä meitä yksiä samoja suomalaisia kuin sosialistit ja kommunistitkin, niin ovat hekin vahvat ja rauhalliset uskossaan, että kyllä ne asiat taas jotenkuten itsestäänkin pysyvät oikealla tolallaan, kun ne kerran on saatu sille kääntymään. Joutavat toiset äänestää ja rehkiä puolueasioissa.
Tämä on juuri sitä kaikkein harmittavinta joukkoa. Jota on valitettavasti paljon. Typerintä ja itsekkäintä ainesta koko luomakunnassa, ja vielä typerämpää kuin itsekästä. Sillä jos itsekkyys veisi voiton typeryydestä, niin juuri se itsekkäisyys panisi ajattelemaan, että tässä alkaa olla oma raha ja paha maha vaarassa.
Kommunistit ovat nekin sekä typeriä että itsekkäitä, mutta aivan toisella tavalla. Ne eivät lepää n.s. laakereillaan. Ne ovat semmoisessa puuhassa, että liepeet liehuvat. Lakkoliike laajenee laajenemistaan, mitä lähemmäksi vaalit lähenevät, ja uhka on olemassa semmoinen, että ajetaan asiat yhtä kyytiä suurlakkoon asti. Kun sitten on joutilasta sakkia tarpeeksi, niin… mitä sitten tapahtuu, sitä ei aivan selvästi sanota semmoisissa paikoissa, joissa se voi tulla porvarinkin kuuluville. Mutta arvaahan sen sanomattakin. Iskekäämme vain ovelasti silmää ja nyökäyttäkäämme päätä. Kyllä me ymmärrämme toinen toisemme tarkoitukset, vaikka välistä haastelemmekin esikuvien ja tunnustähtien kautta. Emme ole niin tyhmiä.
Varkaudessa, niinkuin tiedämme, on ollut käynnissä suuret lakkomeiningit. Niihin liittyy seuraava eräästä Kuopion lehdestä lipsauttamamme pikku-uutinen:
»Varkaudessa ovat poliisiviranomaiset kuulustelleet erästä henkilöä, joka oli ollut lakkokokouksessa, jossa muuan lakkokiihoittaja esiintyi. Tämä henkilö on kertonut, että kiihoittaja, jota hän ei tunne ja joka tuskin lienee mitään nimeä käyttänytkään, oli kehoittanut työläisiä vankasti pysymään lakossa, sillä, oli kiihoittaja kehunut, kyllä rahaa saadaan, toveri Lenin sitä lähettää ja on jo lähettänyt 25 milj. mk, lisää tulee, niin että voitte huoletta olla lakossa. Kautta maan, niin oli agitaattori edelleen ilmoittanut, pannaan pyörät seisomaan».
Tämä on sitä kommunistista uskoa, joka kyllä menee erääseen osaan työväkeä kuin häkä huonoon päähän. Ja meistä se ei ole niinkään perusteetonta kuin se tylsä porvarillinen usko, josta edellä huomautimme.
Tosin ei tunnu uskottavalta, että toveri Leniniltä enää kovinkaan paljon riittää miljoonia kaiken maailman lakkolaislaumojen elättämiseksi. Toveri Leninillä on peijakkaan paljon murhetta omienkin laumojensa elättämisestä, ja kirkkojen tultua ryöstetyiksi alkaa Venäjä olla kutakuinkin kaput kullasta ja muusta sopivasta maksuvastineesta. Sitäpaitsi on toveri Leninin terveys tätä nykyä arveluttavasti rempallaan, niin että Moskovassakin on mahdollisesti jotakin muuta ajattelemista kuin savolaisten kommunistijätkien onnellistuttamista uusilla suurlahjoituksilla.
Mutta varmaankin ovat tämänkaltaiset »pyörien seisottajat» aikaisemmin saaneet suurelta toveriltaan tuntuviakin avustuksia, niin ettei ole ihme, jos he kukaties vieläkin ovat siinä luulossa, että toveri Leninillä on Aladdinin taikalamppu, jonka henget kantavat hänelle vaunulastittain uutta kultaa, kun entinen loppuu.
Mutta olipa kuinka tahansa: typerintä ja itsekkäintä ainesta koko luomakunnassa ovat ne porvarit, jotka tällaisena aikana eivät ota äänellään osaa isänmaansa tukemiseen. Sellainen joukko olisi ainakin joka kolmas vuosi kylmässä vedessä pieksettävä.
(1922.)
KURKI EI HALUA KUOLLA
Välistä kuuluu tapahtuvan niin, että kurkiparka ennättää kuolla kutkahtaa ennenkuin suo sulaa.
Se on tietysti kova koettelemus kurjelle, sillä oma suu hänelläkin on lähempänä kuin kontin suu, mistä viimeksimainitusta kurjella sitäpaitsi lienee hämärä käsitys.
Kurki seisoo pitkänä ja kylmänä keväänä vuoroin toisella, vuoroin toisella jalallaan jään ja roudan peittämällä suolla, ja ajattelee pää kallellaan ja silmissä uneksiva ilme kaikkia niitä herkullisia aarteita, joita suo, kerran sulaksi päästyään, on sille tarjoava, pitkiä, liukkaita madonloikareita, jotka niin suloisesti luistavat alas pitkästä kurkusta, ja ennenkaikkea lihavia, mulkosilmäisiä sammakoita, ihania sammakoita, hurmaavia sammakoita, taivaallisia sammakoita. Mutta kevät on pitkä ja kylmä. Suo ei jaksa sulaa. Ja eräänä aamuna aurinko ylösnoustessaan näkee kurkiraukan kuukahtaneen sen jäätyneen mättään juurelle, jonka päällä se on uneksinut viimeiset sammakkounelmansa. Se kurki ei enää koskaan tarvitse sammakoita. Meillä tässä suuressa Suomaassa on myöskin eräs kurki, jolle on alkanut tulla uskon puutos.
Mutta se ei halua enää odottaa suon sulamista. Se on saanut siitä odottamisesta enemmän kuin kyllikseen.
Ja henki on sillekin rakas.
Se kurki on meidän viehättävä ja eräiltä näkökulmilta katsottuna ei ainoastaan mielenkiintoinen, vaan tavallaan huvittavakin kommunistinen puolueemme.
Jos kaikki tämän puolueen toilaukset, meiningit ja edesottamiset kirjaan kirjoitettaisiin, niin tulisi siitä paksu romaani.
Mutta niitä ei ole tarpeellista kirjoihin kirjoittaa. Ne ovat enimmäkseen sitä laatua tavaraa, jota siistissä pakinatyylissä sanotaan tuomaskuonaksi, mikä tosin on suuri ja ansaitsematon loukkaus tuomaskuonaa kohtaan. Sillä tuomaskuona on hyödyllistä ja tarpeellista ainetta, jota ei suinkaan voi sanoa kommunismin tuotteista.
Kommunistien aatokset ovat sinkoilleet tässä maassa niinkuin niinsanotut sittapörriäiset pörräävät ilmassa, matalalla lentäen, poutaa ennustavana kesäiltana. Sattuu sitten sellaista, että lentolinjaan osuu aidanseiväs. Sittapörriäiselle ominaisella suoraviivaisella yksitoikkoisuudella lentää pörriäinen päänsä aidanseipääseen ja makaa seuraavassa silmänräpäyksessä maassa selällään, sääriään sätkytellen ja odotellen onnenpotkausta, joka kääntäisi sen jälleen luonnolliseen asentoonsa, jotta se pääsisi taas lentoon ja seuraavaa aidanseivästä etsimään. (Siitä on syntynyt aatepitoinen sananlasku: »Käypä yhtyy johonkin, sanoi sittapörri, kun päänsä seipääseen lensi».)
Enemmän kuin neljä vuotta ovat tämän maan oikeauskoiset kommunistit, jonka ydinjoukon muodostavat ne punakaartilaiset, jotka eivät osaa ottaa terveellistä oppia yhdestä eikä useammastakaan vakavahenkisestä elämäntapahtumasta, odottaneet silmä kovana vallankumousta. Sekä paikallista että yleismaailmallista.
Ryssät, jotka maailman sivu ovat pitäneet tyhmempiään narreinaan ja kyntäneet hulluilla, ovat elättäneet ja ruokkineet Suomen kommunistipuoluetta henkisesti ja aineellisesti tällä maailmanvallankumoustoivollaan. Bolshevikkiryssät, jotka eivät ole pitkään aikaan enää itse uskoneet tuohon heidän heleillä punaväreillä maalailemaansa yleismaailmalliseen kumoukseen — jos ovat tosissaan uskoneet milloinkaan — ovat olleet onnellisia voidessaan löytää aivan Rajajoen takana taajalukuisen lauman sellaisia pässinpäitä, jotka jaksavat uskoa mainittuun uneen, sittenkun kaikki muut kokomaailman pöllötkin ovat lakanneet siihen uskomasta. Nämä jalot, mutta kokolailla naurettavat uskonsankarit ovat suomalaisia kommunisteja. Niistä ei karise usko muuten kuin jos he joutuvat sinne Ryssän paratiisiin. Mutta sitten se kariseekin niistä vähän jumalattoman nopeasti.
Näyttää kuitenkin siltä, että meidänkin sitkeä kurkemme alkaa pitkistyä odotukseen. Tietysti ei se vieläkään epäile näkevänsä sitä autuasta päivää, jolloin nirri on otettu pois viimeiseltä porvarilta, ja eloonjätetyt nosket raastavat kahle kintussa kommunistien orjina, jotka viimeksimainitut luonnollisesti ovat kaikki komissaareja.
Mutta viidettä vuotta odotettuaan päivästä päivään tuota uutta yleistä hulinaa, luvattuaan joukoille sen tuloa ihan just-justiinsa siinäpaikassa ja hohotettuaan kylmää kommunistinaurua kaikille noskeille ja heidän parlamenttaarisuudelleen, ovat kommunistit, olojen Venäjällä kehittyessä yhä kepulimmiksi, oikealla kommunistisella ympäripyörähdyksellä kääntyneet itsekin parlamenttarismin poluille.
Ja ottavat he nyt omana puolueena osaa eduskuntavaaleihin.
Väärinkäsitysten välttämiseksi he tosin suhkavat joukkojensa korviin, että tarkoitus on vain kenkkuilla myöskin eduskunnassa ja siunatun »vallankumouksen» hyväksi. Mutta tosiasia on, että kommunistiagitaattoreille tulee näistäpuolin pitkä nälkä ja hoitajansa laiminlyömän kilin ajatukset, elleivät he mitä pikimmin pääse eduskunnan leipiin.
Se on aivan samantekevää, mitä he vaalikiihoituksessaan sohlaavat vallankumouksesta, sotaväestä, suojeluskunnista ja »ohranasta». Se on pantu vain palstan täytteeksi, pääasia on, että joukko jäätyneelle suolle jääneitä nälkäkurkia pääsisi taas vähän varmemmalle ja aivan porvarilliselle taloudelliselle pohjalle.
Mutta voi vaivaisia niitä yksinkertaisia harjastukkaisia proletäärijoukkoja, jotka haaskaavat kalliin äänioikeutensa moisen sakin hyväksi!
Pimitetyn kansan silmät aukenevat kyllä lopuksi.
Vähän hitaasti ne tosin aukenevat niinkuin sokeana syntyneen kissanpoikasen silmät. Mutta aukenevat kumminkin.
Se on ainakin vankka toivomme.
(1922.)
TRI PERETTIN KÄSILAUKKU
Tohtori Perettin käsilaukusta ei vieläkään kuulu sen enempää.
Ei ainakaan allekirjoittanut ole mistään huomannut, että se olisi löytynytkään.
Ja bolshevikit, ollen kaikkien rosvojen ja varkaiden ystäviä ja hengenheimolaisia, ovat nyt jo useampia viikkoja olleet kovasti huolissaan ei tri Perettin vaan varkaan vuoksi.
Emme tiedä, onko Peretti itse bolshevikki, mutta ainakin kuuluu hän ryssien terveydenhoitokomissariaattiin. Hän oli ollut matkoilla nälkäalueella, ja oli matkalla takaisin Moskovaan.
Hänellä oli muassaan käsilaukku, jota hän säilytti kuin silmäteräänsä, mutta Jaroslavin asemalla jätti hän sen hetkeksi kädestään, ja silloin se varastettiin. Tietysti.
Tri Peretti nosti heti helun ja meni valittamaan ensimmäiselle komissariolle, jonka käsiinsä sai.
— Mikä on hätänä, hospodin tavaristsh? kysyi komissario.
— Varastivat, ryökäleet, minun käsilaukkuni!
— Ikävä asia, toveri, sanoi komissario, sivellen punertavaa partaansa.
— Mutta semmoista sattuu. Ihmeellistä kyllä, sattuu semmoista täällä
Neuvosto-Venäjälläkin. Mutta minkäs sille tekee?
— Varas on otettava kiinni! huusi tri Peretti kiihtyneenä.
— Aa! toveri! nauroi komissario. — Helposti sanottu: ota kiinni! Mutta
Venäjänmaa on suuri ja avara… kuin rannaton meri. Kuljet, kuljet,
a ei tule laitaa vastaan. Ja väkeä on paljon, sata miljoonaa sielua.
Kuinka otat kiinni? Näytä meille varas, ka kohta otamme kiinni.
— Minä valitan tästä Moskovassa! sanoi hra Peretti vihaisesti.
— Mistä?
— Varkaudesta!
— Käsilaukun varkaudesta?
— Niin juuri!
Komissario nauroi. Kädellään huiskautti:
— Vot valita, veikkonen! Valita varkaudesta Moskovassa! Ha ha ha!
Tri Peretti saapui Moskovaan.
Kiiruhti korkeimpaan paikkaan mihin pääsi.
Valituksen teki: semmoinen ja semmoinen oli asia. Käsilaukun varastivat!
Bolshevikit nauroivat:
— Olisit pitänyt paremmin silmällä! Yksilö laukku meillä on varastettu! Meikäläiset varastivat koko Venäjän, eikä tullut sen kummempaa, sinä, veikkonen, semmoisen metelin siitä käsilaukustasi… juokse suolle!
— Tiedättekö, mitä siinä käsilaukussa oli? kysyi tri Peretti.
— Kuinkas sen voisimme tietää, veliseni? Kukaties kultaa, jalokiviä… kukaties vain yöpaita ja hammasharja.
— Ei, sanoi tri Peretti. — Siinä oli viljeltyjä lavantaudin basilleja tieteellisiä tutkimuksia varten. Miljardeja basilleja. Elinvoimaisia, parhaassa kunnossa olevia basilleja. Jos ne pääsevät irti, niin saattaa tapahtua, että puolet Neuvosto-Venäjän väestöstä saadaan haudata.
Silloin muuttui ääni bolshevikkien kellossa.
Syntyi suuri hälinä.
Bolshevikkien sähkösanomatoimisto sai tehtäväkseen määrätä kaikki lehdet varoittamaan varasta.
Sillä kannalla ovat asiat.
Eikä tri Perettin käsilaukusta ole mitään kuulunut.
Bolshevikeilla on nyt n.s. kylmä rengas:
Onko varas tietämättömyydessään jo päästänyt tri Perettin basillit liikkeelle?
Ja jos ei vielä ole, niin osaako hän lukea?
Lukutaito ei nimittäin ole yleensä ryssän vahvimpia puolia.
Nyt enempää kuin ennenkään.
(1922.)
LENIN
Mätäk. 1 p.
Moskovasta sähkötetään amerikkalaisille lehdille, että Lenin on tuntemattomalla tavalla kadonnut Kremlistä jättäen jälkeensä joukon selvittämättömiä asioita. Hänen kiinniottamisestaan on luvattu 75,000 triljoonan neuvostoruplan palkinto ja kaksi kappaa siemenperunoita.
Mätäk. 3 p.
Tieto Leninin katoamisesta varmistuu. Luullaan, että hän on paennut Kiinaan ja aikoo huudattaa itsensä keisariksi. Toisten tietojen mukaan olisi hänet nähty vilahdukselta Helsingissä Apollon talon katukäytävällä.
Mätäk. 4 p.
Riikaan saapunut kipinäsähkösanoma ilmoittaa Leninin lopusta seuraavaa: Lenin myrkytettiin viime yönä klo 12,10 syankaliumilla ollessaan käsi- ja jalkaraudoissa matkalla erääseen kylpylaitokseen Kaukaasiaan terveyttään hoitamaan. Hänen ruumiinsa heitettiin jokeen.
Mätäk. 5 p.
Lenin on lääkärien määräyksestä siirretty eräälle maatilalle Moskovan lähelle. Hänen tilansa on toivoton. Hän kuluttaa aikansa kaalin kasvattamiseen.
Mätäk. 6 p. klo 11 a.p.
Leninin loppu lähenee. Hän ei enää voi puhua. Viimeinen sana, jonka hän lausui, oli »vodkaa».
Mätäk. 6 p. klo 5 i.p.
Ei kukaan pääse enää Leninin lähelle. Moskovassa on? kaduille asetettu kanuunoita ja kuularuiskuja. Oikaisuksi eiliseen sähkösanomaan ilmoitetaan, ettei Leninin viimeinen sana ollut »vodkaa» vaan »vottak» (»kas niin»). Trotski on päättänyt luopua punaisen armeijan ylipäällikkyydestä ja ruveta Venäjän kirkon patriarkaksi. Patriarkka Tihon on tämän johdosta ammuttu.
Mätäk. 8 p.
Lenin saapui eilen Krimille vahvan vartioston seurassa ja asettui asumaan ent. keisarilliseen palatsiin Jaltassa. Häntä hoitaa kuuluisa saksalainen lääkäri, salaneuvos von Humbuggen.
Mätäk. 11 p.
Rosta ilmoittaa virallisesti:
Kaikki huhut toveri Leninin kuolemasta ovat tuulesta temmattuja. Toveri Leninin terveydentila ei ole ollut hyvä, sillä häntä ovat jonkinverran vaivanneet ne kuulat, jotka hänessä katalan murhayrityksen jälkeen vielä ovat, ja joista kuulista kaksi on sydämessä ja kolme aivoissa. Toveri Lenin paranee kuitenkin nopeasti, ja voi jo muutaman viikon kuluttua ottaa osaa hallitustehtäviin.
Mätäk. 13 p.
Täysin luotettavista lähteistä Riikaan saapuneet tiedot vahvistavat jo
kauan liikkeelläoleet huhut, että Lenin on teljetty hullujenhuoneeseen.
Tätä ei kuitenkaan ilmoiteta kansalle, vaan näyttelee Leninin osaa
Kremlissä toimeenpanevan keskuskomitean jäsen Idiotski.
Mätäk. 15 p.
Tukholmalainen »Social-Demokraten» ilmoittaa, että Leniniä ei ole ollut olemassa yhdeksään vuoteen. Lenin kuoli Berlinissä vuonna 1913, ja laski lehden toimitussihteeri seppeleen hänen haudalleen.
Mätäk. 15 p.
Keisarillisten hautojen ryöstöstä Pietarissa ilmoitetaan, ettei
Aleksanteri I:n arkku ollutkaan tyhjä, vaan oli siinä Leninin ruumis.
Tämän kautta on saatu vahvistus tukholmalaisen lehden tiedolle, että
Lenin on kuollut jo 1913.
Mätäk. 16 p.
Moskovasta saapuneet tiedot kertovat yhtäpitävästi, ettei Lenin ole sairas, vaan on hänet syösty vallasta. Hän on vielä hengissä, mutta hänen puhelinlankansa on katkaistu ja vartioivat kansankomissarit Rosvojev ja Huliganov häntä kuin verikoirat.
Mätäk. 16 p.
Trotski ilmoittaa:
Pelasin eilen shakkia Leninin kanssa ja teki hän minusta matin 10 minuutissa. Leninin terveys on täysin parantunut, ja on hänen painonsa lisäytynyt 17 naulaa. Eilen vahvisti Lenin 41 vastavallankumouksellisen kuolemantuomion.
Mätäk. 18 p.
Eilen alkoi Moskovassa Venäjän kommunistisen puolueen neljäskymmenesneljäs yleisvenäläinen konferenssi. Avajaispuheessaan kumosi Kamenev kaikki Leninin sairautta koskevat tarut. Leninin terveys on täydelleen palautunut.
Mätäk. 19 p.
Virallisesti:
Lenin (Uljanov) kuoli tänään.
Mätäk. 20 p.
New Yorkista lennätetään seuraava ääretöntä huomiota herättävä sähkösanoma:
Tänne on saapunut seikkailurikkaan matkan jälkeen Leninin äiti, rva
Uljanova. Sanomalehdille myöntämässään haastattelussa on Leninin äiti
ilmoittanut, ettei Leniniä ole koskaan ollut olemassakaan, koska rva
Uljanovalla ei ole koskaan ollut lasta!
Tieto on aiheuttanut tavattoman kuohun täkäläisessä pörssissä
Mätäk. 21 p.
Mätäkuuta jatkuu.
(1922.)
KOMMUNISTIEN KEINUTUOLI
Kommunistien asema varmistuu yhä. Nyt ne ovat saaneet haltuunsa yhden keinutuolin, joka tähän saakka on sulostuttanut erään oikean päälahtarin elämää. Mutta nyt se on luovutettu, oikeudenkäynnin välttämiseksi, muutamalle Halikossa asuvalle kommunistipariskunnalle. Kommunistipariskunnalle, jota ei oikeastaan voi lukea varsinaiseen ryysyköyhälistöön, sillä pariskunnalla on Halikossa noin miljoonan markkaa maksava velaton maatila. Ja nyt, niinkuin sanottu, on pariskunnan omaisuus lisäytynyt vielä sillä keinutuolilla. Ja sen hinnaksi on arvioitu noin 75-100 mk.
Muutamana viime heinäkuun päivänä sai eräässä Itä-Suomen kaupungissa vaikuttava jääkäriupseeri yhdeltä turkulaiselta »asianajotoimistolta» kirjelmän, joka alkuperäisenä on hallussamme, ja jonka sisällys, nimet poisjättäen, on seuraava:
»Turku, Heinäkuun 6 p:nä 1922.
Ilmoitamme kohteliaimmin, että Maanviljelijä J.M. Halikon M:n yks. tilalta on tehtäväksemme jättänyt oikeuden kautta vaatia Teidän luovuttamaan hallussanne olevan hra M:n vaimon rva J.M:n keinutuolin, jonka Te olette hänen Amerikassa ollessaan, isän kuoleman jälkeen, haltuunne ottanut samalla kun olette haltuunne ottanut muutakin rva M:n yksityisomaisuutta, jonka, paitsi kysymyksessä olevaa keinutuolia, olette palauttanut.
Kun asia kuitenkin on verrattain vähäarvoinen ja sen julkisuuteen saattaminen aiheuttaisi turhanpäiväisen skandaalin, niin pyydämme, että Te heti kysymyksessä olevan keinutuolin asianomaisille palautatte osoitteella Maanviljelijä J. M., Halikko, M:n yks. tila.
Vastauksenne toimenpiteestänne pyydämme lähettämään allekirjoittaneelle viikon kuluessa tästä päivästä lukien, jonka jälkeen, ellei palautusta tapahdu, olemme pakotetut ryhtymään asianvaatimiin toimenpiteisiin.
Kunnioittaen
………………..
Tähän kirjelmään sai asianajotoimisto muutamien päivien kuluttua seuraavansisältöisen vastauksen:
»Helsingissä, heinäkuun 11 p:nä 1922.
Turku.
Vastaukseksi arvoisaan kirjeeseenne t.k. 6 p:ltä saan kohteliaimmin esiintuoda seuraavaa:
Kysymys ei ole mistään yksityisomaisuuden anastamisesta tai muusta semmoisesta, koska ent. sisareni Amerikkaan lähtiessään lahjoitti k. o. keinutuolin isävainajalleni, joka taas puolestaan lahjoitti sen minulle, joten entinen sisareni lahjoituksensa kautta ymmärtääkseni on menettänyt omistusoikeutensa siihen. Vaan toimenpide aiheutuu puhtaasti poliittisista syistä, minä kun edustan sivistystä ja laillista yhteiskuntajärjestystä — hänen edustaessaan kommunistista maailmanvallankumousta ja yksityisomaisuuden lakkauttamista (mikä viimeksimainittu hänen edesottamisiinsa nähden tuntuu jotenkin epäjohdonmukaiselta). Vaikka olenkin vakuutettu voittavani jutun, en kuitenkaan katso taloudellisesti kannattavan ajaa asiaa edelleen oikeudellista tietä, koska se kuitenkin joka tapauksessa aiheuttaisi minulle kustannuksia, jotka olisivat suuremmat kuin riidanalaisen »keinutuolin» arvo (75-100 Smk), ja ilmoitan täten taloudellisista syistä luopuvani omistusoikeudestani kyseessäolevaan esineeseen. Mutta komennettuna vakinaisesta majoituspaikastani väliaikaisesti Helsinkiin olen tilaisuudessa vasta t.k. lopulla lähettämään sen.
Olen asiaa käsitellyt tarpeettoman laajasti, ilmaistakseni Teille asian oikean laidan ja turhamaisuuden. Huvittavaa lienee myöskin Teidän tietää, että kirj. mainittu muu omaisuus tarkoittaa 10-15 kpl valokuvia, etupäässä ent. sisareni perheen keskuudessa otettuja kuvia, joita hän kirjeissä vanhemmilleni ja minulle on lähettänyt, sekä rouvalleni »muistoksi» antamaa muutaman markan arvoista tarjotinliinaa, jotka pyytämättä palautin, koska ne herättivät minussa ainoastaan »ikäviä muistoja».
— — — — —»
Tätä kirjoittaessamme, ja aiheuttaessamme siis sen asianajotoimiston karttaman »turhanpäiväisen skandaalin» lienee Halikon pariskunta jo saanut sen sadan markan keinutuolin rouvan veljeltä. Pariskunta nauttii aatteen voitosta lahtarismin yli ja hyräilee, keinuessaan tässä tärkeässä perhemööpelissä.
»Meillä on soffa ja keinutuoli,
Pelitoosa ja lullu.
Meillä on seinällä Kuusinen, Trotski,
Ja Lenini — nyttemmin hullu.»
(1922.)