YHTEENVETO KOMMUNISTIEN ILTAMASTA SUOMUSSALMELLA
Luodessamme katsauksen kommunistien iltamaan Suomussalmella elokuun 10 p:nä iltapuolella, muodostuu yleissilmäys iltamaan ja juhlapuhujan äkilliseen ja ankaraan pahoinvointisuuteen seuraavansisältöiseksi:
Aatteen lipun hulmuttamiseksi ja proletaarin diktatuurin peruskivien paikoilleenvääntämiseksi ilmoittivat Suomussalmen äkkijyrkät toimeenpanevansa iltaman, täysipainoisille ja vaihtelevine ohjelmineen, huippukohtana yleinen suomussalmelainen kansantanssi, edellämainittuna iltapäivänä.
Mihin ilmoitukseen paikalliset valkoisen tasavallan virkanyrkit suhtautuivat eivät ainoastaan viileästi vaan suorastaan kielteisestikin.
Mutta kun määräpäivän aurinko oli sivuuttanut puolipäivän korkeuden ja määrähetki löi, kokoontuivat sorron yöstä Suomussalmen äkkijyrkät, viranomaisten kiellosta huolimatta, iltamapaikalle. Kokoontui myöskin virkavalta, tukenaan osa tasavallan armeijan jalkaväkeä, läsnäolollansa juhlallistuttamaan toverillista yhdessäoloa.
Kun runsaslukuinen kansanaines oli aikansa mulkoillut virkavaltaa, lukeakseen sen valantovaskenkaltaisista piirteistä valtiomahdin aivoitukset ja tarkoitusperät, sekä silmämääräisesti arvioinut rajasotilaiden läsnäolevan lukumäärän ynnä hartialeveyden ja hauislihojen vahvuuden siltä varalta, että tulisi kysymykseen ja ratkaistavaksi, kummanko puolueen kohtalo on määrännyt ensiksi pyörimään portaista alas, Suomussalmen syvät rivitkö vai sodanjumalanko pojat tai ainakin veljenpojat, käänsi mainittu runsaslukuinen kansanaines jäykän silmäyksensä kajaanilaisen kivityömiehen ja kommunistisen kansanedustajan Nahkalan Antin puoleen.
Ja nosti tämä silmäys ikäänkuin vilutaudin oireiden tapaisen kutsumuksen Antin rintaan sekä selkä- ja kylki-, että osittain myöskin vatsapuolelle ruumista.
Sillä olipa Antti lupautunut juhlapuhujaksi tähän tilaisuuteen, ja lähtipä tuo vaativainen, jäykkä ja vääjäämätön katse niistä riveistä, joita edustamaan Antin oli saavuttava Mooseksenpäiväksi Helsinkiin. Mutta olipa myöskin saapunut alle saman kurkihirren se sama virkavalta, joka oli kieltänyt tämän kommunistisen valistus- ja virkistystilaisuuden. Tuntien Antti olevansa tällä hetkellä ikäänkuin puun ja kuoren välissä.
Odotti Suomussalmen kommunistinen kansa, odotti virkakunta ja odotti koko lyhyen Pohjolan kesän luomakunta, kuinka tällä hetkellä menettelisi juhlapuhuja, jossa tunteet erinomaiset mutta vähemmän miellyttävät kulkivat ylös ja alas, ylös ja alas yhä nopeammin ja nopeammin. Puhu, Antti! määräsi kommunistisen joukkotahdon tiukka ja uhkaava tuijotus. Älä puhu! varoitti virkakunnan vakava katsanto. Ja Antista itsestäänkin tuntui siltä kuin olisi puhuminen, ehkä jossain toisessa tilanteessa vaikkapa selvää hopeaa, tällä kertaa useassakin suhteessa taloudellisesti alempiarvoista vaikenemisen keltaisen, täysipainoisen kullan rinnalla.
Mutta sittenkin nousi Antti puhujalavalle. Joukkotahto hänet hypnotisoi, sama tahto, joka oli kohottanut hänet eduskuntaan. Nyt se nosti hänet puhujalavalle.
Ja hän alkoi puhua.
Mitäkö?
Emme tiedä, hyvät ystävät, mitä. Ja on meillä vaistomainen aavistus, ettei hän itsekään sitä niin tarkkaan tiennyt.
Sillä äkillinen ja voimallinen sairaus lankesi hänen päällensä, ja sitä ankarampana, mitä useammin hän katsahti kasvoista kasvoihin viranomaisia.
Läsnäollut »Kajaanin Uutisten» kirjeenvaihtaja selostaa hänen puheensa harvinaisen lakonisesti, kymmenkunnalla sanalla:
»Hän puhui yhtä ja toista, enimmäkseen rykien, aivastellen ja vatsaansa pidellen».
Sitten hän äkkiä keskeytti.
Luoden vähemmän kommunistisen, anteeksipyytävän katseen aateveljiinsä ilmoitti hän äkisti sairastuneensa ja tuli alas puhujalavalta, vikkelämmin kuin oli sille noussut.
Viranomaiset selittivät Suomussalmen kommunisteille, että koska heidän luottamusmiehensäkin oli vähemmän tyydyttävässä, kurkku-, nenä- ja vatsataudin rasittamassa terveydentilassa, niin voisi yleisökin nyt poistua, tyytyväisenä siihen, mitä olivat Nahkalan Antin puheesta kuulleet ja nähneet.
Kirjeenvaihtaja toteaa, että »kehoitusta noudattikin suurin osa, ainoastaan nuoremmat naisihmiset alkoivat räkättää vastaan, jolloin sotilaat tyhjensivät huoneen».
Mutta painuessaan avoimesta ovesta porraspäihin niin että hameenhelmat lepattivat, sinkosivat Suomussalmen harmistuneet keijukaiset ja sinipiiat — vai sanoisiko nykyaikaisemmin: punapiiat — solttupojille seuraavan kaamean uhkauksen:
»Koska ei täällä saa tanssia, niin ei tästä kylästä enää koskaan ilmesty kasarmin tanssiaisiinkaan kevytkenkäisiä tanssijoita!»
Niin päättyi Suomussalmen kommunistien suuri iltama yleiseen nyreyteen, »kevytkenkäisten tanssijoiden» manatessa vormupukuisia kavaljeerejaan entisistä kasarmin muistorikkaista tanssiaisista kasvot suuttumuksesta hehkuen ja kivulloisen juhlapuhujan siirtyessä jonnekin syrjemmälle »rykimään, aivastelemaan ja vatsaansa pitelemään».
Kerrotaan edesmenneestä kuuluisasta ja upporikkaasta kiinalaisesta valtiomiehestä Li-Hung-Tshangista, että hän aina sairastui vakavaan diplomaattiseen tautiin (taisi silloin tällöin tilapäisesti kuollakin), kun neuvotteluissa eurooppalaisten valtiomiesten kanssa tuli tiukka paikka.
Ehkä tulee meille kajaanilaisesta Nahkalan Antista uusi Li-Hung-Tshang?
(1922.)
OHRANAT
Emme ole sattuneet tapaamaan yhtään minkään kommunistilehden numeroa, jossa ei olisi ollut edes jotain ohranasta. Enemmän tai vähemmän. Tavallisesti enemmän. Tilanpuute ei tee ensinkään kiusaa, kun on kysymys ohranoista.
Jos joku muu sattuu sellaisen numeron tapaamaan, niin olisi hyvä ja lähettäisi sen meille. Emme maksa siitä mitään, koska järkevä periaatteemme on olla maksamatta sellaisesta, minkä kukaties voi kiitoskaupallakin saada, mutta me ajattelemme hyvää lähettäjästä. Teosofian mukaan on tällaisella hyvällä ajatuksella suurempi vaikutus kohteensa terveyteen ja hyvinvointiin kuin verenpuhdistustipoilla ja isolla ruokalusikallisella mikstuura simpleksiä. Liittäisimme lehden harvinaisuuskokoelmiimme, joihin otetaan vain todella merkillisiä harvinaisuuksia.
Oikea sosialisti ei usko eikä liene ennenkään uskonut kaviojalkaiseen ja sarvipäähän paholaiseen, sillä etenkin vanhemman polven sosialisti on hyvin lukenut Ingersollinsa, joka nyrkit pystyssä taisteli sielunvihollista vastaan. Oikealla vanhan polven sosialistilla oli omana pahimpana pöppönään »porvari», lausuttuna niin monine ärrineen kuin mahdollista. Ja vanhan, Valppaan aikuisen »Työmiehen» lukijat muistavat vielä, mikä peloittava hirviö ja kummitus tuo »porvari» oli. Vanha, nilkuttava ja lyhyine tynkäsarvineen pikemminkin naurettava kuin kammottava paholainen oli viaton ja yksinkertainen veikko »porvarin» rinnalla.
Tietysti on porvari vieläkin porvari. Mutta »Posthumus, Posthumus», itki roomalainen runoniekka, mikä on suomeksi tulkittu sanoilla »aika rientää». Kaikki maailmassa haalistuu ja vaalenee vähitellen. Julma porvari nimikin on menettänyt entisen tenhonsa. Se lausutaan vielä, mutta enemmän noin niinkuin ohimennen, jonkinlaisena lievempänä kirosanana kuten peijakas t.m.s. Sen entisen valta-aseman sosialistisessa ja eritoten kommunistisessa kielenkäytössä on vallannut ohrana. Ohrana on tunkenut syrjään lahtarinkin. Nyt on »ohrana» osapuilleen vanhan »porvarin» ja lahtarin yhteissumma, kerrottuna kuinka suurella luvulla tahansa.
Kommunistilehtien kirjoitusten mukaan ovat juuri kaikkein viattomimmat ja vaarattomimmat, täydellisesti syyttömät kommunistit ohranan uhreja. Kaikki ovat tähän saakka olleet viattomia. Kielletty kirjallisuus, ryssien antamat vakoiluohjeet ynnä muut raskauttavat painetut ja kirjoitetut paperit ovat jollain salaperäisellä tavalla, josta syytetyillä ei ole aavistustakaan, joutuneet ohranan uhrikaritsojen haltuun.
Mutta kaikki tämähän on vanhaa ja ennentunnettua. Eikä tässä oikeastaan olekaan siitä kysymys. Vaan kommunistien omista ohranoista.
Joku aika takaperin hävisi kymmenittäin Oulun kommunistien bassotorvelle »Pohjan Kansalle» lähetettyjä aateveljien kirjeitä, joissa oli ilmoitus- tai tilausrahoja. Bassotorvi möyrysi hirveästi ja syytti tietysti ohranaa. Sitten kävi selville, että ohrana oli eräs lehden omista juoksupojista, joka oli noudattanut kommunistisia periaatteita ja avannut kirjeet ja varastanut niissä olleet rahat ja ajanut autolla ja käynyt elävissä kuvissa. »Pohjan Kansa» yskähti ja siirtyi puhumaan muista asioista.
Mutta Lappeenrannan kommunistisella »Sos. dem. Nuoriso-osastolla» tuntuu olevan todellakin oma ohranansa sekä vankiloineen että niihin kuuluvine vankeineen. Osasto nimittäin joku viikko sitten tiedoitti ilmoituslehtisissään toimeenpanevansa seuraavana sunnuntaina tanssi-iltaman Lappeen Armilan V.P.K:n talolla, huomauttaen että »tulot käytetään osastomme jäsenten poliittisina vankeina olevien avustamiseksi».
Meiltä on tiedusteltu, ketä ne vaivaiset mahtavat olla, jotka ovat joutuneet kommunistisen nuoriso-osaston ohranan komeroihin ja venetsialaisiin lyijykammioihin.
Meillä ei ole aikaa ryhtyä ottamaan siitä selvää, mutta meistä tuntuu todennäköisimmältä, että ne ovat porvarien »ohranoita».
Kaunis piirre joka tapauksessa tanssia rahoja niiden lihottamiseksi.
Jokohan meidän porvarien täytyy kilpailun vuoksi ryhtyä tanssimaan meidän ohranamme »poliittisina vankeina olevien avustamiseksi?»
(1922.)
RYSSÄN RUPLAT
Sittenkun ryssän rupliin oli tullut niin paljon nollia, etteivät ne enää paperille mahtuneet, ryhdyttiin Moskovassa miettimään keinoja ruplan uudistamiseksi.
Laitettiin komitea.
Komitea istui kolme yötä ja makasi kolme päivää ja antoi sitten mietintönsä:
— Pyyhitään nollat pois!
— Vot! sanoi bolshevikki. — Pyyhitään nollat pois! Ja nollat pyyhittiin.
— Mikäs rupla tämä on? Kysyi ryssä, katsellen paperia. — Eihän tässä ole yhtään niitä pyörylöitä.
— Tämä on nyt kultarupla, selitti bolshevikki. Mutta ryssä ei uskonut sitä kultaruplaksi, eikä sitä oikein uskonut kukaan muukaan. Kun bolshevikki sanoi paperia yhdeksi kultaruplaksi, niin sanoivat kaikki muut sitä biljoonaksi bolshevikkiruplaksi. Vaikka siinä ei ollutkaan nollia näkyvissä.
— Eivät uskoneet! valitti bolshevikki, ja sanoi komitealle, että laatikaa uusi ehdotus.
Nyt olemme lukeneet lehdistä, että komitea on saanut uuden suunnitelman valmiiksi.
Mikäli mahdollista, on se vielä ovelampi kuin se nollajuttu.
»Krasnaja Gasetalle», kertoi uutinen, lennätetään Moskovasta, että aiotaan ottaa käytäntöön uusi rupla, kun kultarupla »jouduttuaan keinottelun esineeksi» ei kelpaa arvon mitaksi eikä siihen voida perustaa tilejä eikä valtion budjettia.
Nyt tulee »tavararupla». Joka »kuvastaa perustavarain arvot».
Sitäpaitsi saamme tietää, että »tämän perusruplan ohella otetaan käytäntöön myöskin muita ruplia, kuten maatalous-, vienti-, tuonti-, budjetti- y.m. ruplia».
Arvelemme, että koska tulee tuontirupla, niin tulee kai myös aikanaan juontiruplakin. Kukaties syöntiruplakin.
Ja kaikenlaisia ruplia tulee. »Y.m. ruplia», lupaa »Krasnaja Gaseta», joka tietää asiat.
Tulee komissarirupla ja tulee jätkäruplakin.
Tulee siivottomuusrupla ja tyhmyysrupla ja ryssänhajurupla.
Ja rosvorupla ja varasrupla ja tshekarupla ja vankirupla.
Kaiketi myöskin nälkärupla ja sipulirupla ja hapankaalirupla ja vodkarupla ja kissanmakkararupla ja kolerarupla ja punapaitarupla ja partarupla ja täirupla ja tshort-vasmii-rupla ja juutalaisrupla ja nooottirupla ja proletaarirupla ja kaikille-kaikille-kaikille-rupla.
»Ynnä muita ruplia», juuri niinkuin »Krasnaja Gaseta» tietää kertoa. Monenkaltaisia ruplia tulee. Jotka toivottavasti »eivät joudu keinottelun esineiksi».
Ei ole kukaan niin kekseliäs kuin bolshevikki. Aina se osaa voittaa vaikeudet. Muut finanssinerot ne seisovat sormi suussa ja raapivat toisella kädellä päätään, mutta ryssä senkuin vain antaa huristaa.
Niinkuin se on aina antanut huristaa.
»Niinhän sinä, Venäjänmaa, kiidät kuin saavuttamaton troikka», kirjoitti Gogol. »Sakeana savuna pöllyää tie allasi, kaikki jäävät jäljelle. Katsoja pysähtyy, jumalallista ihmettä hämmästyen. — — — Oi Venäjä, minne kiidät? Ei vastausta. Suloista helyä soittavat tiukuset, ilma jyrisee ja myrskyksi yltyy, ohi lentää kaikki, mikä maan päällä on, ja karsaasti katsellen syrjähän väistyvät ja tietä tekevät muut kansat ja valtakunnat».
Juupa juu. Pois ne raivautuvat, hyvän sään aikana, ryssän uuden ruplatulvan alta.
Sillä paljon tulee uusia ruplia. Kaikenlaisia ruplia tulee. Ynnä muita ruplia.
(1922.)
ALKAVAT LEIPÄÄNTYÄ
Eduskunnan kommunistit ovat saaneet aikaan skandaalin eduskunnan istunnossa.
Tässä maassa on paljon kansalaisia, joiden mielestä kommunistit ovat joutuneet aivan väärään paikkaan päästessään eduskuntaan säätämään lakeja kansalle. Nämä kansalaiset ovat nyt ehkä sitä mieltä, että jos se edustaja, joka »uhkaavana riensi puhujaa kohti», niinkuin sunnuntai numeron selostuksessa sanottiin, olisi tarttunut rähjäävän kommunistin kaulukseen ja lennättänyt hänet pohjoisnavalle asti, niin ei siitä olisi koitunut mitään korvaamatonta vauriota eduskunnan lainsäädäntötyölle.
Toisetkin kommunistit kuuluvat jo kohotelleen housujaan, mikä meikäläisissä oloissa merkitsee epäilemätöntä valmistautumista asioiden ratkaisuun kourien ja hauislihasten välityksellä. Mahdollisesti olisi siis tapahtunut vielä suurempi skandaali, ellei kommunisti olisi viimeisellä hetkellä korjannut luitaan puhujalavalta.
Kun nyt kommunistit, jotka nimenomaan ovat ilmoittaneet tulevansa eduskuntaan vain kiusantekoon ja saadakseen häiriötä aikaan, kerran ovat siellä ja näyttävät alkavan leipääntyä ja tuntea olonsa kodikkaalta ja rupeavat tositeolla toteuttamaan ohjelmaansa, niin olisi mielestämme ryhdyttävä miettimään keinoja, millä heidät saadaan jotenkuten pysymään nahoissaan.
Valtiopäiväjärjestyksen mukaan ei puhemiehen tehtäviin kuulu sellaisten edustajien heittäminen korkeimman omakätisesti alas puhujalavalta, jotka eivät suvaitse ottaa huomioonsa puhemiehen määräystä puheenvuoron lopettamisesta. Jos taas porvarillisten edustajien on joka kerta noustava ylös paikoiltaan ja riennettävä toimittamaan häätö, niin aikaansaa sekin häiriötä, keskeytyksiä ja hämminkiä eduskuntatyössä.
Voitaisiin ajatella jonkinlaisia pedellejä, jotka tunnettaisiin virkapuvuistaan, ja joiden tehtävänä olisi puhemiehen päätösten toteuttaminen niissä tapauksissa, jolloin niiden täytäntöönpanoon tarvitaan ruumiillista voimaa. Pedelleiksi olisi tietenkin otettava vahvoja ja kookkaita miehiä, tunnetuilla raskaansarjan painijoilla etusija. Pelkkä tieto tällaisten pedellien olosta jossakin kamarissa Heimolassa vaikuttaisi epäilemättä rauhoittavasti yleismaailmallisessa vallankumoushurmiossa oleviin puhujiin.
Mutta nykyisellä sähkön aikakaudella on olemassa huokeampia ja miellyttävämpiäkin keinoja. Puhemiehen pöydässä on oikealla puolen nappula, jota painamalla sähkökellot rupeavat soimaan koko talossa ja kutsuvat edustajat istuntosaliin istunnon tai äänestyksen alkaessa. Me esitämme, että pöydän vasemmalle puolen laitetaan toinen nappula, ja puhujalavojen permannot muodostetaan ponnahduslaudoiksi. Jos puhemies painaa vasemmalla puolen olevaa nappulaa, ponnahtaa puhuja kauniissa kaaressa takaisin ryhmänsä helmaan. Ryhmän asiana on ojennetuin käsivarsin pitää huolta siitä, että lentäjä »päättää kaaren kaunihisti», eikä alastullessaan loukkaa itseään.
Puhemiehen asiana on pitää huolta siitä, ettei hän hajamielisyydessään paina väärää nappulaa. Varmuuden vuoksi olisi ehkä parasta, että ulosheittonappula olisi punainen ja sen päällä lasikupu niinkuin palokunnan hälyytyskaapeissa.
(1922.)
VIRALLISIA TIETOJA KARHUJEN, SUSIEN JA KETTUJEN KUVERNEMENTISTA
Neuvosto-Venäjän uusin ehdotus Suomen hallitukselle on meitä suuresti lämmittänyt.
Etenkin se kohta, jossa esitetään, että käytäisiin neuvotteluihin rauhansopimuksen 35 artiklan valtiopetosrikoksia koskevien määräysten ulottamisesta myöskin vastaaviin rikoksiin, jotka ovat tehdyt rauhansopimuksen voimaanastumishetkestä tähän päivään saakka.
Tämä suunniteltu suosionosoitus ja laupeudentyö, jonka itu on putkahtanut Neuvosto-Venäjän äidillisestä sydämestä, sisältäisi toisin sanoen sen, että meillä avattaisiin vankilan portit niille maankavaltajille, kommunistikiihoituksen levittäjille, vakoilijoille ja sotilassalaisuuksien myyjille, jotka ovat sattuneet joutumaan käpälälautaan ja lueskelevat nyt toistaiseksi joutessaan tiilenpäitä, kiinnittäen erityisesti huomiota siihen, kuinka monta tiiltä on pitkin- ja kuinka monta poikkipäin kussakin neljässä seinässä.
Ymmärrämme hyvin sen hellän osanoton, jota Neuvosto-Venäjä tuntee mainittua arvoisaa joukkiota kohtaan. »Omaansa lempokin nuolee», sanoo eräs porvarillinen sananlasku.
Neuvostohallitus olisi yksin tein voinut esittää 35 artiklan määräysten ulottamisen hamaan epämääräiseen tulevaisuuteen ja yleiseen maailmanvallankumoukseen saakka, joka yhä edelleen on tulossa. Se olisi tietenkin ollut vielä suurempana konkariaskeleena »vahvan keskinäisen luottamuksen perustuksen luomista kohti ja hyvien naapuruussuhteitten vahvistamiseen Venäjän ja Suomen välillä».
Pankaamme pois siis kaikki sarvet ja torahampaat, rakentakaamme rauhaa ja naapurisopua, älkäämmekä kävelkö kuin kaksi lautapäätä härkää, joista toinen on punainen ja toinen valkoinen. Sovinto ja ystävyys on paras, heijuuh! sanoi Esko.
Sitäkin parempi, kun siihen voidaan niin helposti ja yksinkertaisesti päästä.
Itäisen naapurimme diplomaattisen aloitteen johdosta on huomiomme taas hetkiseksi kiintynyt sikäläisiin oloihin, ja mielenkiinnolla olemme lukeneet pietarilaisen bolshevikkilehden »Krasnaja Gasetan» viime numerosta uutisia.
Niistä havaitsemme m.m., että viime perjantaina on pidetty Pietarin neuvoston raha-asiain-, tuotanto-, muonitus- ja kunnallisen osaston yhteinen kokous. Käsiteltiin »kysymystä raha-asiain järjestämisestä». Se kuulostaa hieman yllättävältä, sillä meikäläisten uskonveljien uutisista päättäen ei bolshevikkien raha-asioissa pitäisi olla mitään järjestämistä. Ne ovat aina järjestyksessä. Järjestelemistä tarvitsevat raha-asiat ovat vain luhistuvan kapitalistisen yhteiskunnan mädännäisyyksiä.
Pietarin neuvoston kokouksessa kuitenkin ilmoitettiin, että Pietarin kuvernementissa olivat viime vuonna paikalliset tulot peittäneet noin 26 % menoista. Vajaus ei ole suuren suuri, mutta kuitenkin 74 prosenttia koko putsetista. Onhan sitä siinäkin aihetta tuumia pikku järjestelyä.
Neuvoston vallankumoukselliset hehkulamput raapivat punaisia partojaan ja tuumailivat keinoja tulojen kartuttamiseksi, mutta »tieto sanomalehti-ilmoitusten aiotusta verottamisesta aiheutti ivaa ja vastalauseita, kun lehdet päinvastoin olisivat avustuksen tarpeessa».
Lopuksi kokous »tunnusti hallituksen rahapolitiikan oikeaksi ja hetken vaatimuksia vastaavaksi».
»Hetken vaatimukset» kai koskevat edelleenkin uusia nollia, sillä t.k. 18 p:nä noteerattiin kultarupla Neuvosto-Venäjällä virallisesti 18,000,000 neuvostoruplaksi. Kuinka monta nollaa siihen epävirallisessa elämässä lisätään, sitä ei lehti mainitse ja lieneekin se enimmäkseen makuasia.
Koska ulkomaillakin vielä eräissä piireissä vallitsee suuremmoinen käsitys Venäjän n.s. »luonnonrikkauksista», niin voimme, yhä edelleen Kr. Gasetan uutisiin nojautuen, ilmoittaa, että nuo rikkaudet ovat ainakin Pietarin kuvernementissa nopeasti kasvamassa. Tosin ilmoittaa lehti hirvien, jänisten ja metsojen hävinneen sukupuuttoon, mutta sensijaan »ei ole 50 vuoteen ollut niin paljon susia, kettuja ja karhuja kuin nyt». Ähäh, porvari! Mitäs siihen sanotte?
(1923.)
PÄÄSI PERILLE, VAIKKA VÄHÄN VIIPYIKIN MATKALLA
Me puhumme nimittäin siitä bolshevikkien meteorista.
Se on jotain erinomaista, niinkuin kaikki muukin Venäjällä.
Eräs työmies Tuusniemellä tuli kyllä alas paljon nopeammin. Vaikka onkin vain tavallinen tuusniemeläinen työmies eikä mikään meteori. Mutta olihan tosin matkakin lyhyempi.
Se työmies nimittäin ryhtyi eräänä kuluvan tammikuun päivänä poistamaan suustaan kipeätä hammasta vanhastaan koetellulla ja luotettavaksi havaitulla tuusniemeläisellä konstilla. Eräästä kuopiolaisesta lehdestä luemme, että hän »punoi langasta lujan rihman, sitoi sen toisen pään kipeään hampaaseen, nousi sitten tuolille ja sitoi narun toisen pään tuvan orteen. Kovasti ärjäisten potkasi hän tuolin altaan pois jääden itse hetkeksi riippumaan taivaan ja maan välille hampaastaan. Mutta vain silmänräpäykseksi, sillä hammas lähti heti aivan juurineen, vaikka olikin iso takahammas».
Mutta ei meidän pitänyt puhuman tuusniemeläisten hampaista vaan bolshevikkien meteoreista. Ne ovat oikeastaan eri asioita.
Uutinen, että Venäjältä saadaan viedä ulkomaille 45,000 puutaa luujauhoja, koska se määrä on yli oman tarpeen, ei meitä ensinkään hämmästyttänyt. Mikäli olemme kuulleet eri tahoilta, on Venäjällä viimeisten vuosien kuluessa joutunut käytännöstä vapaaksi erittäin runsaat määrät luita jos nahkojakin. Ja kun on luita riittävästi, niin kyllähän niistä myllyssä jauhoja saa.
Mutta meteori ansaitsee aivan eri huomion. Se on oikea neuvostometeori. Selvästi se on neuvostoystävällinen, koska ei pudonnut Leninin päähän Kremliin, vaan putosi jollekin pellolle tai niitylle Leninin kihlakunnassa Tsaritsynin kuvernementissa.
Pyyhkikää suunne ja ottakaa tietoonne seuraava STT:n kautta saamamme todella huomattava uutinen:
»Kr. Gasetan mukaan on Leninin kihlakunnassa Tsaritsynin kuvernementissa pudonnut maahan tammik. 1 päivän vastaisena yönä meteori, jonka lähestyminen kuultiin jo kuusi päivää aikaisemmin. Meteori nousee neljä syltä maanpinnan yläpuolelle. Sen paino arvioidaan 200,000 puudaksi».
Olemme ottaneet itsellemme vapauden kursivoida erään kohdan, jotta se sitä helpommin pistäisi lukijan silmiin. Siitä havaitsemme, että meteori on tehnyt joulusta lähtien tuloaan. Se on jotain ennenkuulumatonta meteorien historiassa. Kuusi vuorokautta ovat polsut kuunnelleet hänen humuansa, kylmät renkaat ja väristykset selkänahoissaan, voimatta sanoa mistä hän tulee ja kuhunka hän menee. Ja aina vain meteori tulla jyrisi lähemmäksi.
Nyt se on onnellisesti perillä, ja Neuvosto-Venäjällä on uusi ihme entisten lisäksi, millä hämmästyttää velttoa maailmaa.
Niillä on kai tarkat korvat, niillä bolshevikeilla.
Mutta ne ovatkin niin kauan kuunnelleet maailmanvallankumouksen tuloa, että siinä on ennättänyt kuulo herkistyä.
(1923.)
IHMEELLINEN, MUTTA TOSI KERTOMUS KOLMESTA AHKERASTA KOMMUNISTISTA
Meidän kunnianhimomme päämääränä on löytää kaikenlaisia ihmeellisiä, outoja, eriskummallisia, hämmästyttäviä ja ällistyttäviä tositapahtumia Suomen kansan jokapäiväisestä elämästä ja rientää toitottamaan niitä ympäri maailmaa. Mehiläisen ahkeruudella me etsimme hunajaa kaikenlaisista luonnollisista, jopa joskus erehdyksessä tekokukistakin, onnistuen pyrkimyksissämme milloin paremmin, milloin huonommin, mutta tällä kertaa on meillä syytä ylpeillä löydöstä, joka merkillisyydessään ja harvinaisuudessaan kilpailee faarao Tutankhamenin vanhan huonekaluston kanssa, ja joka toivottavasti täyttää kateudella kaikki virkaveljemme Amerikassa ja Austraaliassa asti. Me olemme nimittäin löytäneet kolme kommunistia, jotka ovat siinä määrin innostuneet työntekoon, että eivät syömäänkään jouda, ja siis ainakin siinä suhteessa kelpaavat esikuvaksi porvareillekin, jotka kyllä muistavat katsoa kelloaan silloin, kun päivällisen aika lähestyy.
Koko tämä juttu olisi vain jonkinlaista kaunokirjallisuutta, vieläpä kaikkein köykäisintä laatua, ellei sen pohjana ja perustuksena olisi vakava, suorastaan ankaraan ja moittivaan sävyyn laadittu asiallinen selostus viipurilaisessa »Kansan Työssä».
Siinä kerrotaan, että nuo työteliäät kommunistit ovat Pekonlahdella, sikäläisen lautatarhan töissä. Pekonlahti onkin muutoin Hiitolassa, joten ei ole ihmeellistä, että tämä on hitonmoinen juttu.
Eikä sillä hyvä, että nämä kolme miestä raatavat kuin turkaset kaikki kahdeksantuntiset työpäivät umpeensa lautatarhassa, niin että lankut ja laudat läiskivät. Kun he kuulivat, että eräällä toisella yhtiöllä oli siinä lähistöllä propsien lastausta, niin juoksivat he propsipösöjen luo ja tarjoutuivat ottamaan ylitöikseen myöskin propsien lastauksen.
Tätä työtä havittelivat myöskin eräät muut, kommunistit ja nosket, mutta lautatarhan kovat kommunistit tarjoutuivat ottamaan sen huokeammalla tehdäkseen ja saivat tietysti urakan.
Ja liehuttuaan työpäivänsä täyteen lautatarhalla, lähtivät miehet illalla toiselle työmaalle, ja kyllä siellä sitten propsit kolisivat ja lentelivät.
Tämä tavaton tapaus herätti luonnollisesti ansaittua huomiota Pekonlahden valveutuneissa yleismaailmallisen vallankumouksen esitaistelijoissa, jotka eivät tahtoneet uskoa korviaan, vaan lähettivät kurkistelijoita propsien lastauspaikalle ottamaan asioista selkoa.
Kurkistelijat vuorostaan eivät aluksi tahtoneet uskoa silmiään ja hieroivat siitä syystä näköelimiään, mutta lopuksi palasivat he takaisin antamaan raporttia, ja yleismaailmallisen vallankumouksen esitaistelijat saivat pahimmat ja synkimmät epäluulonsa vahvistetuiksi.
Asian outouteen ja kiireellisyyteen katsoen kutsuttiin paikkakunnan ammattiosasto koolle ylimääräiseen kokoukseen, missä kiihkeän mielialan vallitessa tehtiin osaston jäsenille selkoa ennenkuulumattomasta ilmiöstä ammattiosaston ja Pekonlahden ja koko Hiitolan historiassa, ja lausuttiin luokkatietoinen tuomio moisesta pullistelemisesta porvarillisen yhteiskunnan työmaalla keskellä valkoisen terrorin ja riistokäpälien ohranamaisia otteita.
Tämä kiivas kokous pidettiin t.k:n 4 p:nä, ja hyväksyttiin siinä yksimielisellä ja ankaralla äänimäärällä kansan halveksiminen, ja päätettiin kiireellisesti ilmoittaa noille kolmelle työnhaluiselle kommunistille, että heidän on heti lakattava työstä, tai ainakin propsien lastauksesta, ja jolleivät he lakkaa propsien lastauksesta, niin on heidän laputettava lautatarhasta.
Kun tämä internaalin päätöslauselma oli saatettu lähetyskunnan välityksellä työnhimoisten kommunistien tietoon, vastasivat viimeksimainitut, mikäli arvelemme, antamalla kissan hännän päätöslauselmalle, koska ahvääri on ahvääri, ja läiskäyttivät lautakantamustaan, niin että kaiku vastasi Pekonlahden kallioista, ja ilmoittivat, etteivät he aio lakata propsien lastauksesta ja vielä vähemmän laputtaa lautatarhasta.
Mutta koska kansan tahto oli saatettu työvimmaisten kommunistisolujen tietoon, niin oli ammattiosasto vakuutettu siitä, etteivät nämä uskalla uhmata vallankumouksellista joukkovoimaa, ja kohautti olkapäitään varmana siitä, että kun huomisilta saapuu, niin ei noita kolmea kamalaa miestä enää nähdä ylitöikseen porvarien propseja lastaamassa.
Seuraavana iltana levisi kuitenkin huhu, että kommunistit olivat jatkaneet yltiöpäistä työskentelyään, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja t.k. 6 p:nä lähetti ammattiosasto jälleen kurkistelijat ottamaan selkoa siitä, millä kannalla vallankumouksellisuus ja kommunistinen aate olisivat propsien lastauspaikalla.
Ja kurkistelijat palasivat takaisin tukka ja silmät pystyssä ja kertoivat kauhistuneille soluille, että nyt ne vallan riiviössä ovat ja olivat ruokatunnillaankin lastaamassa, niin että vaunut rytisivät.
»Kansan Työn» kirjeenvaihtaja ei ole jaksanut kestää sitä jännityksen hirveätä höyrynpainetta, jonka nämä maailmanlopun tapahtumat ovat Hiitolassa nostattaneet, vaan on avannut varaventtiilin ja kirjoittanut asiasta selonteon »Kansan Työhön», lausuen lopuksi ääni vapisten: »Mikähän soppa tästäkin vielä syntyy? Sopii mainita, että tämän ylityön antaja on myöskin kommunistijärjestön jäsen ja on hyväksytty luottamusmiehen tehtäviin yllämainitulle lautapihalle jo viime vuodeksi, mutta nyt on kuukauden ollut työnantajain apurina. Kysyn häneltäkin, sopiiko se sosialistiseen yhteiskuntaan».
Tämä on käärmeellinen ja pureva kysymys. Emme tiedä, kykeneekö kommunistijärjestön luottamusmies siihen ollenkaan vastaamaan. Me hänen sijassaan vastaisimme nöyrästi, että eihän se työnteko tietysti sosialistiseen yhteiskuntaan sovikaan, mutta kun sitä vielä ollaankin tässä ohranamaisessa valkojehujen valtakunnassa, niin arvelimme että tuota noin…
(1923.)
OPPIPAS RYSSÄ HIIHTÄMÄÄN!
Tsaarivallan aikana ei ryssä oppinut tuhannessakaan vuodessa hiihtämään.
Mutta tuli neuvostovalta, Lenin tuli ja Trotski tuli, ja juks kaks ryssä hiihdon oppimaksi.
Ja mitä nyt sanoo Sakari Pälsi? Ha ha ha!
Tri Pälsi on epäillyt ryssän hiihtotaitoa. Eikä vain taitoa vaan kehityskykyäkin. Jouluksi ilmestyneessä kirjassaan puhuu hän ylimielisessä äänilajissa ryssän hiihtämisestä. Hän pilkkaa sitä. Näin hän muunmuassa kirjoittaa: »Venäläiset olivat aikaisemminkin koettaneet opetella hiihtäjiksi. Muuan helsinkiläinen hiihtäjämestari palkattiin maailmansodan alussa opettamaan tätä taitoa venäläisille sotilaille, ja tsaarin armeijalle tilattiin suksia Ruotsista sekä sauvoja Suomesta. Mitä tuloksia näistä toimista aikoinaan lienee ollutkin, varma vain on, että venäläisiltä jäi sillä kertaa hiihto oppimatta, ja heidän jalkaväkeänsä uppoili avuttomina joukkoina Karpaattien kinoksiin».
Edelleen kehuu kirjoittaja, että suomalaiset kuuluvat hiihtävään ihmisrotuun, ainoaan muka maailmassa, jonka kaikki jäsenet tulevat toimeen suksien päällä. Ja sitten alkaa kirjoittaja taas naureskella ryssille ja ryssien hiihtämiselle, ja kertoo muun ohella, että »venäläisille suksi on suora vihollinen. Olen joskus huvin vuoksi narrannut herkkäuskoisen ryssän suksille. Mies kaatui ennenkuin oli alkuunkaan yrittänyt, nousi sitten pystyyn ja katsahti kauhistuen taakseen. — Herra armahda! Hän uskoi välttäneensä vaarallisen väijytyksen eikä enää lähestynyt suksia».
Kun me joulunpyhinä, täytettynä kinkulla ja tortuilla, lepäsimme divaanillamme nauttien olemassaolosta ja porvarillisesta yhteiskuntajärjestyksestä ja Pälsin kirjasta, ajattelimme tuota hiihtolukua tutkiessamme, että varmaankin on tämä niinkuin kaikenlainenkin ylpeileminen vaarallista ja käy lankeemuksen edellä. Tosin olemme itsekin olleet mainio hiihtäjä nuoruudessamme — vaikka ei tämä maineemme ole levinnytkään laajemmalle kuin parin kolmen samannikäisen liperintaipalelaispojan tietoon, jotka puolestaan, naurettavaa kylläkin, pitivät itseään vielä etevämpänä hiihtäjinä — ja tiedämme siis, että suomalainen on synnynnäinen hiihtäjä. Mutta me olemme myöskin kuulleet kaikenlaisia ihmeitä Neuvosto-Venäjän saavutuksista kaikilla inhimillisen tietämyksen ja taitamuksen aloilla, joten emme olleet ensinkään varma siitä, etteikö ryssä oppisi myöskin hiihtämään. On aina uskallettua lähteä väittämään olevansa ensimmäinen jollakin alalla, silloin kun naapurina on sellainen ilmiömäinen taituri ja nero kuin neuvostoryssä.
Ja niinpä, kun me täällä valkoisen pursuj-tasavallan ohranamaisessa pääkaupungissa parhaillaan vietämme talvikisoja ja pidämme erityistä mökää juuri hiihdostamme, saapuu äkkiä STT:n kautta seuraava tieto, mätkähtäen keskuuteemme kuin pommi:
»Isvestijan mukaan on Moskovan sotilaspiirin joukkojen kesken ollut näinä päivinä hiihtokilpailu, johon otti osaa 14 eri komennuskuntaa eri pitkillä matkoilla. Eräs joukkue on hiihtänyt 122 virstaa 13 tunnissa leväten lisäksi välillä kaikkiaan 32 t. 12 min. Ensimmäisten 8 tunnin kuluessa hiihti joukkue puolitoista puutaa painavan kantamuksen kanssa 78 virstaa saavuttaen täten maailmanennätyksen, joka tähän saakka on ollut Ruotsin armeijalla, joka v. 1913 hiihti 8 tunnissa 65 virstaa. Toinen ryhmä hiihti 180 virstaa 60 t. 30 minuutissa ja kolmas ryhmä 160 virstaa 59 tunnissa levähdykset mukaanluettuina».
* * * * *
Noh, mitäs siihen sanotte, Pälsit ja muut?
Ryssä nousi suksille, otti puolituista puutaa hartioilleen ja läksi lykkimään, ja vot, heti tuli maailmanennätys. Vähempi kuin maailmanennätys ei ryssän arvolle olisi sopinutkaan. Ryssällä on maailmanennätys monella muullakin alalla, rahan kurssissa, meteorissa, jonka lähestymisen jyminä kuultiin viikkoa aikaisemmin, ja niin edespäin. Ryssän armeijalla on jo ennestään maailmanennätys juoksussakin, sillä muutama vuosi sitten, Varsovan taistelussa, ryssän armeija juoksi sellaista vauhtia, etteivät puolalaiset suurimmistakaan ponnistuksista huolimatta saaneet sitä kiinni.
Ja nyt on maailmanennätys myöskin hiihdossa.
Oli luonnollista, että siitä tuli maailmanennätys, jos kerran mitään tuli.
Kysyttäväksi vain jää:
Kuinka oppi ryssä hiihtämään?
Sekin on oikeastaan äärettömän yksinkertaista asiantuntijoille, ja allekirjoittanut on yksi aniharvoja asiantuntijoita.
Kuinka sitten ryssä oppi lukemaan?
Niinhän se oppi, että neuvostohallitus antoi määräyksen, että jokaisen ryssän on opittava lukemaan niin ja niin monen kuukauden kuluessa. Ei se ollut sen monimutkaisempi juttu.
Nähtävästi on neuvostohallitus antanut määräyksen, että ryssän on opittava myöskin hiihtämään. Ja kun ukaasi tuli, niin ryssä tietysti oppi hiihtämään. Ja katso, pyhä veli: heti hän hiihti maailmanennätyksen.
Nyt voi joku huomauttaa, että eihän se ryssä oppinutkaan lukemaan, mikäli polsujen omat tilastot paikkansa pitivät.
Mutta hiihtämään se kuitenkin varmasti oppi. Kuinkas se muuten olisi saanut maailmanennätyksen?
Ryssä on hauska.
Yksi hymy hiihtävälle ryssälle.
(1923.)
TAKSOITUSLAUTAKUNNAN TÄYSI-ISTUNNOSSA SAVONMAASSA
siinä kunnassa, jota emme tahdo nimeltänsä mainita, koska kirjeenvaihtajakin pyytää, että »kunnan nimeä ei kuitenkaan tarvinne mainita — täällä asia kyllä tunnetaan», paukkuu nyttemmin kaksi vasaraa muiden pienempien paukahdusten säestyksellä, ja antaa tämä todenmukainen kertomus asiallisen ja tyhjentävän kuvan tärkeästä verotustoimituksesta eräässä Pohjois-Savon tunnetussa ja vauraassa kunnassa.
Ukkoja tähän taksoitukseen tässä kunnassa ottaa osaa kolmattakymmentä, toiset kovia porvareita, toiset vähintäänkin yhtä kovia kommunisteja, mutta suurimman työn tekivät aluksi puheenjohtaja, puheenjohtajan vasara ja kirjuri, muiden ukkojen torkkuessa, tupakoidessa ja syljeskellessä ja puhuessa savolaisia asioita ja asianhaaroja ja elämän havainnoita, ja virkistyessä vain »oman kylän kohdalla» valvomaan omia ja naapurien etuja, oikeuksia ja velvollisuuksia. Paitsi milloin kommunistit ryhtyvät äkkiyllätykseen yleismaailmallisen tai ainakin savolaiskansallisen vallankumouksen hengessä ja koettavat äänestämällä lisätä jonkun paksuniskaisen ja isomahaisen manttaaliporhon, talonjussin ja lehmäjehun äyrejä. Silloin kyllä porvarit heräävät puolustamaan laillista yhteiskuntajärjestystä ja isiltä perittyjä oikeuksia ynnä yhteistä valkosavolaisrintamaa, ja istuntohuoneen ilmakehän kyllästyttävät hörinä ja pörinä ja välihuudahdukset ja letkaukset ja naurunrähähdykset, kunnes äänestys on toimitettu ja rauha palaa Savonmaahan ja piiput taas kodikkaasti ja uneliaasti kurisevat.
Mutta istuupa tässä arvoisassa lautakunnassa myöskin räätäli, tulipunainen kommunisti tietysti, ja istuupa siellä suutarikin, vielä tulipunaisempi kommunisti luonnollisesti. Ja räätäli se eräänä päivänä ensiksi huomasi, ettei sentään tässä porvarillisessa yhteiskunnassakaan ole tuiki mahdotonta yhdistää huvia, hyötyä ja kansalaisvelvollisuuksia käymään käsikädessä. Sinä päivänä toikin räätäli taksoituslautakunnan istuntohuoneeseen saksensa, mittanauhansa, rässirautansa ja kangaspakkansa, ja alkoi ommella sujautella housuja, porvarillisille ihramahoille leveämpiä housuja ja riistetylle punikkikansalle kapeampia housuja, hankkien täten ruunun ajalla itselleen tarpeellista lisätienestiä ja muille taksoituslautakunnan jäsenille mieltäkiinnittävää ja virkistävää katselemista ankarassa, luita ja lihaksia rasittavassa istumatyössä, jonka yksitoikkoisuus kovin painosti ja unetti sekä porvaria että kommunistia.
Sinä päivänä punainen suutari monta kertaa miettiväisenä katsoa muljautti punaisen räätälin puoleen ja päästi silloin tällöin pitkän syljen, mutta ei sentään sanonut mitään, taputtelihan vain kengänpohjillaan permantoon Internaalin tahtia, ollen tuumailevaisen näköinen. Mitä silloin miettikään, sit' ei tiennyt yksikään, mutta nähtävästi hän ajatteli, että onko sitten kraatari parempi kuin suutari?
Sillä seuraavana päivänä, taksoituslautakunnan jälleen kokoutuessa rasittavaan, mutta välttämättömään toimeensa, ja räätälin istuessa jo jalat ristissä pöydällä ompelemassa niitä talokas Jussi Issakaisen uusia laveita sarkahousuja, astui suutari sisään iso laukkunsa selässään, teki ylimalkaisen hyvänpäivän niin aateveljille yleensä ja räätälille erityisesti kuin porvareillekin, ja levitti loukkoon lestinsä, pikilankansa, harjaksensa, naskalinsa, vasaransa ja kaikki muut työkalunsa sekä nahkatarpeet, ja ryhtyi valmistamaan sille Pirhosen rengille niitä pitkävartisia vedenpitäviä lapikkaita, joita Pirhosen renki on jo useampaan kertaan kiirehtinyt.
Ja nyt paukkuvat kilpaa puheenjohtajan nuija ja suutarin vasara, suutarin takoessa nauloja Pirhosen rengin lapikkaanpohjiin ja puheenjohtajan naulatessa äyrejä verovelvollisille, ja taksoituslautakunta torkkuu vähemmän kuin ennen, sillä siitä on mieltäkiinnittävää, jopa jännittävääkin katsoa, mitkä ensiksi valmistuvat, Jussi Issakaisen sarkapöksytkö vai Pirhosen rengin lapikkaatko.
(1923.)
»VELJESVIHA» PORLAMMILLA
Marianpäivänä pitivät Porlammin Lotat iltaman, minkä porvarillisen
hapatuksen vastamyrkyksi Porlammin sosialistit päättivät tilata
Loviisan kommunistisen näytelmäseuran esittämään samana päivänä
Porlammilla kapinahenkistä näytelmää »Veljesviha».
Loviisan korkeimmissa kommunistisissa teatteripiireissä otettiin tämä toverillinen anomus suosiollisesti huomioon ja päätettiin lähteä Porlammille »Veljesvihaa» esittämään.
Vierailunäytäntö herätti ansaittua huomiota myöskin huligaanipiireissä, jotka päättivät läsnäolollaan kunnoittaa tätä Porlammin oloissa harvinaista taidetilaisuutta, ja kun Loviisan kommunistien näytelmäseura matkusti Porlammille, seurasi sitä samassa junassa joukko Loviisan ja Valkon huligaanimaailman valioedustajia, jotka ahkerasti voitelivat sisällisiä saranoitaan ollakseen perillä parhaassa esiintymiskunnossa.
Porlammille saavuttuaan läksi varsinainen näytelmäseura pitämään pääharjoitusta työväentalolla, mutta huligaanit tunkeutuivat erään porvarin navettaan vaatimaan itselleen äskenlypsettyä ja terveellistä lehmänmaitoa.
Sitä ei heille annettu, josta syystä Loviisan ja Valkon huligaanit vähän hermostuivat ja ryhtyivät hajoittamaan porvarillisten maitopösöjen navettaa, aloittaen ikkunoista.
Tämän johdosta kiiruhtivat porvarilliset maitopösöt samaan navettaan edustamaan porvarillista maailmankatsomusta ja pönkittämään lahoa kapitalistista navettajärjestystä, ja tämän vastavallankumouksellisen toiminnan lopputuloksena oli, että kommunistisen katsantokannan edustajat lensivät toinen toisensa jälkeen navetasta raittiiseen ilmaan kauniimpina kuin he olivat navettaan mennessään olleet, sillä heidän etufasadinsa ja osittain myöskin takafasadinsa olivat auliisti koristellut sekä heleämmillä että tummemmilla punajuovilla ja sinimarjoilla, vihertävään vivahtavilla makkaroilla ynnä koristeellisilla kuhmuilla ja sarven-aluilla.
Kokouduttuaan jälleen maantielle panivat loviisalaiset ja valkolaiset vieraat katkeran vastalauseensa tällaista menettelyä vastaan, joka olennaisesti poikkesi suunnitellusta ohjelmasta, ja lausuivat halveksimisensa ei ainoastaan porvarilliselle vaan myöskin sosialistiselle Porlammille ja koroittivat äänensä ja kirosivat Porlammin ja julistivat hajoittavansa ensin Lottien iltaman ja sitten työväentalon »Veljesvihan».
Kun sanoma tästä päätöksestä levisi Porlammilla, ryhtyi suojeluskunta valkoiselle pistinvaltakunnalle kuvaavaan toimenpiteeseen ja asetti vahdit suojelemaan Lottien iltamaa.
Tämän johdosta Loviisan ja Valkon huligaanit, lausuen ankaran tuomionsa porvarillisesta kenkkuilemisesta, jättivät Lottien iltaman omaan arvoonsa, ja päättivät kohdistaa koko toimintansa työväentalon seuduille.
Talolla näyteltiin juuri »Veljesvihaa» ja valkokaartin kauhistuttavia varjopuolia ja punakaartin miellyttäviä ja liikuttavia valopuolia, kun Loviisan ja Valkon huligaanimaailman vispikerma saapui talon pihamaalle ja nosti pöyristyttävän sotahuudon ja ryhtyi ryntäämään sisään teatterihuoneistoon.
Järjestysmiehet huusivat, että älkää hyvät veljet, ja huligaanit huusivat, että nyt näytetään se oikea veljesviha, ja kommunististen taiteilijain esittäessä »Veljesvihaa» niillä petäjälaudoilla, jotka Porlammilla kuvaavat maailmaa, vetivät huligaanit esille pamppunsa ja puukkonsa ja järjestysmiehet vetivät esille pamppunsa ja revolverinsa, ja se veljesviha, joka nyt esitettiin eteisessä ja portailla, voitti todellisuudentunnussa, draamallisessa voimassa ja sujuvassa esityksessä ja yhteisnäyttelyssä ehdottomasti lavalla näytellyn, vaikka eivät järjestysmiehet eivätkä huligaanit olleet ennättäneet edeltäkäsin ensinkään syventyä ja eläytyä osiinsa, eivät olleet pitäneet mitään yhteisharjoitusta, eikä heillä ollut edes kuiskaajaa käytettävänään.
Läsnäolleet vakuuttavat huligaanien tulleen siinä määrin pehmitetyiksi, että heidän selkäpuolensa voi suurin piirtein katsoen arvostella kutakuinkin yhtä pehmoiseksi kuin vatsapuolenkin, ja kun heidät täten oli lyöty, hakattu, piesty, revitty, raastettu, peipoteltu ja riepoiteltu ja lopuksi heitetty jonkinlaisina myttyinä tunkiolle, saanemme katsoa heidän tulleen osapuilleen tuntemaan veljesvihan ja sen tuhoisat seuraukset, jonka jälkeen he verisin naamoin ja käyttäen kieltä, mistä ei henkinyt mikään erikoisempi suopeus Porlammia ja sen toverien taideharrastuksia kohtaan, vetäytyivät erääseen riiheen paikkailemaan itseään, mitä paikattavissa vielä oli.
Minkäjälkeen, niinkuin säännönmukaiset iltamaselostukset päättyvät, »itsekukin läksi kotiansa kohti», tuntien saaneensa suunnilleen sen, mitä oli lähtenyt hakemaankin.
(1923.)
INKILÄN EMÄNOSKET KYSELEMÄSSÄ TURHIA KOMMUNISTISOLULTA
Torstai-illaksi oli Inkilän työväenyhdistyksen talolle ilmoitettu kommunistipuhujan, kommunistisen nuorisopiirin edustajan puhetilaisuus. Paikalle oli saapunut myöskin Viipurin piirin sosialidemokraattisen nuorisojärjestön edustaja, sammuttelemaan tarpeen vaatiessa sen ruman tulisia nuolia.
Ja oli tilaisuuteen saapunut, paitsi luokkatietoista kommunistista yleisöä, myöskin Inkilän emänoskeloita.
Kommunistipuhuja selvitteli laajapintaisessa puheenesityksessä työläisluokan kommunistiset ja noskelaiset gategoorit ja työläisluokan politiikan hämäämiset porvaripetojen kesyttämisen merkeissä, mikä on johtanut uinuvan luokkatietoisuuden kammottavaan heräämiseen kapitalistivaltion patruunatehtaan synkässä ympäristössä. Tuontapaisen työväenpolitiikan hermokeskuksissa on havaittavissa ilmeistä väsähtyneisyyttä, ja suunnan ainemassoista, itse puolueesta kuulee kuka tahansa asioita tarkata tahtova vulgaanista jymyä. Sosialidemokraattien leirissä pidetään kyllä paljon parranpärinää, mutta se ei ole aatteellisuuden innoituksen tuimaa hyökkäyshuutoa, vaan pikemminkin torjuvia liikkeitä tekeväin valitusta.
Sittenkun puhuja vielä oli esiintuonut, että noskelaisten luottamus luokkataistelutekijöihin, joukkovoimiin ja joukkosieluun on kadonnut jättääkseen tilaa ajatuksellisesta laiskuudesta johtuvalle poliittiselle näpertelylle, mille sanontatavalle Inkilän rikkiviisaat emänosket irvistelivät ala-arvoisesti ikeniään, ryhtyivät viimemainitut kohentelemaan pikkuporvarillisia pöksyjään ja esittämään esitelmöitsijän harkittavaksi, vastattavaksi ja Inkilän ainemassoille selvitettäväksi eräitä kysymyksiä.
Kommunistisolun niistettyä nenänsä ja luotua tutkivan silmäyksen inkiläläisen ainemassan sfinksimäisiin kasvoihin esittivät Inkilän emänosket kysymykset: mitkä menettelytavat olisivat olleet sosialidemokraattisia parempia Suomessa jälkeen kansalaissodan?
Kun ei kommunistisolu tuntunut kysymyksen ajatussisällystä aluksi oikein tajuavan, esitettiin se hänelle uudelleen, jonka jälkeen puhuja kakisteli kurkkuaan ja puhui jotain, joka nähtävästi saattoi olla yhtä läheisessä yhteydessä Tutankhamenin hautalöytöjen kuin esitetyn kysymyksen kanssa.
Koska Inkilän ainemassat eivät olleet saaneet vastausta tehtyyn kysymykseen, niin vetosivat paikkakunnan emänosket hartaasti kommunistipuhujan parhaimpiin tunteisiin ja pyysivät häntä vain vastaamaan tähän kysymykseen: mitkä menettelytavat olisivat olleet sosialidemokraattisia parempia j.n.e.?
Sittenkun esitelmöitsijä oli sekautunut internatsionaaleihin ja Lex Kallioon, mutta kysymys oli jäänyt vastaamatta, totesivat Inkilän emänosket, ettei puhuja näkynyt olevan sen enempää selvillä Lex Kalliosta kuin nykyisistä internatsionaaleistakaan, ja esittivät hänen vastattavakseen seuraavat kysymykset: mitkä menettelytavat vievät paremmin kuin sosialidemokraattiset sosialistiseen yhteiskuntaan? Jos sellaisia on, niin mitä ne ovat?
Pyyhittyään hikeä niskastaan ja otsaltaan ryhtyi kommunistisolu puhumaan teoriasta ja käytännöstä, ja koska hänen käsityksensä teoriasta ja käytännöstä näyttivät hämäriltä, niin pyysivät emänosket häntä, jos mahdollista, selvittämään, mitä ne semmoiset teoriat sitten hänen mielestään olivat?
Puhuja hengähti helpotuksesta, ilmoittaen heti, että teoriat ovat vain semmoista, jota joka mies voi laatia.
Inkilän emänosket päästelivät useita koleita hohotuksia, mitkä vaikuttivat hämmentävästi kommunistisoluun, ja vastasivat, etteivät noskelaiset siitä huolimatta niin vain tee itse teorioita, vaan seisovat sen isopartaisen Marxin teorioiden pohjalla.
Minkäjälkeen Inkilän emänosket kalkkarokäärmeellisesti hymyillen pyysivät saada uudistaa äskeiset kysymykset.
Kommunistisolu huomautti tämän keskustelun osoittavan, että kysymyksiä on helpompi esittää kuin vastauksia, mihin erinäiset pikkunosket yhtyivät halpa-arvoisilla räkätyksillä, eräiden viitatessa sananlaskuun, että yksi hullu voi kysyä enemmän kuin yhdeksän viisasta vastata.
Kun täten oli keskusteltu 4 tuntia ja kun kaikki muut väittelyt olivat päättyneet samalla tavalla, hyväksyivät Inkilän emänosket törkeällä äänten enemmistöllä 17 äänellä 7 vastaan joukon päätöslauselmia, joissa väitettiin kommunistisolun saaneen kovasti saparoilleen ja hävinneen väittelyn.
Kokous loppui ja Inkilän emänosket kehoittivat kommunistisen nuorisopiirin puhujaa menemään uudelleen kouluunsa ja tulemaan sitten takaisin, kun korvantaustat ovat kuivuneet, ja poistui puhuja talolta noskelaisten ihmissyöjien irvistellessä pirullisesti ikeniään.
(1923.)
JULMA LAKI
Odotamme, että maailmanvallankumouksen jossakin määrin käheäksi käyneestä kurkusta kohoaa piakkoin tuskan ja raivon huuto kuulakkaalle kevättaivaalle. Oikeastaan olisi sen jo pitänyt kuulua. Olemme kuulostelleet pää kallellaan ja oikea etukäpälä samanpuoleisella korvallisella, mutta sitä ei vielä ole kuulunut.
Mahdollista on, että maailmanvallankumous juuri tätä kirjoittaessamme raaviskelee parransänkeään ja miettii, missä muodossa se oikeastaan päästäisi hätähuutonsa valloilleen.
Juttu on nimittäin tällä kertaa hiukan omituinen.
Maailmanvallankumouksen praktiikassa ei ole moista tapausta vielä sattunut.
Syypää on Bulgaarian synkkäkatseinen porvarillinen hallitus ja sen päämies Stambulinski.
Hra Stambulinskin valtakunnassa on niinkuin muuallakin bolshevikkeja, joitten päämääränä on kukistaa hra Stambulinskin hallitus sekä koko porvarillinen bulgaarialainen yhteiskuntajärjestys, ripustaa hra Stambulinski kaulastaan mahdollisimman korkeaan lennätinpylvääseen ja muodostaa Moskovasta saatujen ohjeitten mukaan uusi neuvostoparatiisi.
Kun hra Stambulinski on ensiksikin porvari ja toiseksi hyvin jyrkkätuumainen ja itsenäisiä suunnitelmia hautova porvari, niin ovat Bulgaarian bolshevikit erikoisella mielenkiinnolla odottaneet, kuinka hallituksen päämies lopuksi heihin ja heidän edesottamisiinsa suhtautuu. Onko hän, meteleitä ja rymäköitä peläten, olevinaan ikäänkuin ei huomaisi bolshevikkien olemassaoloakaan, vai ryhtyykö hän ankariin vastatoimenpiteisiin ja tekemään kuolemantuomioiden ja vankiloiden avulla kommunisteista marttyyrejä maailmanvallankumouksen punaiselle alttarille?
Nyt on maailma saanut tietää hra Stambulinskin ja hänen hallituksensa suunnitelmat.
Ja kaikki maailman kommunistit ja erityisesti Bulgaarian kommunistit istuvat suu auki ja tuijottavat kauhusta jäykistynein silmin Bulgaarian hallitukseen, julmaan, armottomaan hallitukseen.
Sillä Bulgaarian hallitus ei olekaan ryhtynyt taistelemaan bolshevismia vastaan eikä tekemään bulgaarialaisista kommunisteista uhrilampaita ja veritodistajia maailmanvallankumouksen alttarille.
Vaan on Bulgaarian hallitus päättänyt ryhtyä vakavasti toteuttamaan kommunismia valtakunnassaan!
Ensi maanantaina kokoutuu Bulgaarian uusi eduskunta, sobranje. Ja hallitus on antanut laatia kommunisteja koskevan lakiehdotuksen eduskunnalle esitettäväksi.
Lakiehdotuksessa säädetään, että jokaiseen bulgaarialaiseen kylään, jossa on enemmän kuin 10 kommunistista äänestäjää, perustetaan kommunistinen yhteiskunta, johon jokaisen paikkakunnalla asuvan kommunistin on pakko kuulua. Kaikki kommunistien kiinteä ja irtain omaisuus sekä tulot takavarikoidaan ja julistetaan heidän yhteisikseen. Näin syntynyttä kommunistista omaisuutta hoitavat viranomaisten ja kommunistien edustajista muodostetut lautakunnat. Kommunististen perheitten jäsenten perintöoikeus lakkaa, ja menevät heidän perintönsä kommuunille. Kommuunin jäsenten on tehtävä kaikkien työtä samojen sääntöjen mukaan, ja ruokatavaransa ja muut elintarpeensa saavat he rahatta kupongeilla kommuunin varastoista.
Näin tulee kommunistinen yhteiskunta toteutetuksi mitä puhtaimmassa ja ihanteellisimmassa muodossaan Bulgaarian kommunistien keskuudessa. Mutta porvareita ei siihen päästetä sotkemaan asioita ja punomaan mustia vastavallankumouksellisia juoniaan. Porvarien täytyy edelleen pysyä vanhan ja lahon järjestelmänsä mädännäisyydessä ja katsella aidan takaa vesi suupielessä kommunistisen yhteiselämän riemuja ja ihanuuksia.
On huomattava, ettei tässä ole kysymys mistään vapaaehtoisista järjestöistä. Lakiehdotuksen mukaan on Bulgaarian kommunistien, niinkuin sanottu, pakko ryhtyä toteuttamaan kommunismin suuria ja yleviä periaatteita käytännössä ja omassa elämässään. Kommunistisia Aatamia ja Eevoja ei karkoiteta välkkyvillä miekoilla unelmiensa paratiisista, vaan heidät ajetaan päinvastoin vaikka väkisin sinne sisään. Bulgaarian hallitus tahtoo pestä kätensä Historian marmorikovien kasvojen edessä ja antaa kullekin alamaiselleen etsimättömän tilaisuuden tulla autuaaksi omalla tavallaan.
Mutta entäpä jos joku tai jotkut kommunistit sanovat, että kiitoksia vain, mutta meitä ei vielä haluta ryhtyä elämään kommunismin oppien mukaan? Me haluamme vielä toistaiseksi itse päättää omaisuudestamme, perinnöstämme ja työstämme vanhassa porvarillisessa järjestyksessä. Olkaa hyvät ja menkää hiiteen lakeinenne! Emme tahdo ryhtyä elämään kommuunissa.
Siltäkin varalta on lakiehdotuksessa pykälänsä, johon aate on todennäköisesti saatu suoraan Neuvosto-Venäjältä. Siellä, niinkuin tiedämme, on ampumista käytetty laajassa mittakaavassa ja hyvällä menestyksellä niitä vastaan, jotka hangoittelevat kommunismia vastaan. Ja niinpä säädetään nyt myöskin Bulgaarian hallituksen lakiehdotuksessa, että ne bolshevistisen kommuunin jäsenet, jotka koettavat elää porvarilliseen tapaan ja elättää itseään muussa kuin kommunistisessa järjestyksessä, tuomitaan kuolemaan ja ammutaan julkisella paikalla.
Kauhusta väristen on sekä sivistynyt että bolshevistinen maailma vastaanottanut tiedon Bulgaarian hallituksen aikeista. Sillä voiko kuvitella mielessään vertahyytävämpää julmuutta, kuin että kommunistit pakotetaan elämään omien oppiensa mukaan.
Mutta Bulgaarian tyly hallitus on sitä mieltä, että juuri se on paras lääke kommunismia vastaan.
Meikäläisten kommunistien ei kuitenkaan pidä tästä pahasti pelästyä. Luonnollisesti itkee heidän sydämensä verta kommunistiseen elämään tuomittujen bulgaarialaisten aatetoveriensa kovan kohtalon vuoksi, mutta omalta mieskohtaiselta osaltaan voivat he tuntea itsensä turvallisiksi. Täällä eivät vallitse Balkanin olot, täällä saavat kommunistit kyllä edelleenkin elää porvarillisessa yhteiskunnassa, eikä kukaan pakota heitä perustamaan kommuunia. Pikemminkin heitä estellään moisesta onnettomuudesta.
Tässä valkoisen hirmuvallan ohranamaisessa järjestyksessä on ainakin se hyvä puoli.
Saa nyt sitten nähdä, millaisen mötäkän kommunistiset lehtemme nostavat, jos sobranje todellakin hyväksyy, niinkuin kylläkin mahdollista on, Bulgaarian hallituksen epäinhimillisen julman lakiehdotuksen.
(1923.)
SIINÄ SE VASTA MIES!
Järvi lepää rasvatyynenä. Kuuma on. Ilma väreilee paahtavaisuuttaan. Kalat ovat idiootteina, eivätkä välitä pyydyksistämme vaan lausuvat niille raukean halveksimisensa.
Laiskottaa. Huomaamme, ettemme ole Trotski. Trotskia nähtävästi ei laiskottaisi tässäkään tilanteessa.
Olemme syventyneet erääseen täkäläiseen lehteen lainattuun kuvaukseen Trotskista, Neuvosto-Ryssän nykyisestä pääjehusta. Kuvausta ei ole kirjoittanut Trotski itse — ainakaan ei hän kainona miehenä ole viitsinyt pistää omaa nimeään alle, — vaan eräs bolshevikkiolojen innostuneena kiivailijana tunnetuksi tullut hra Georges Popov. Ja tällä kertaa on hän virittänyt balalaikkansa Trotskin kunniaksi.
Varmastikaan ei hra Trotski, jonka oikea ja alkuperäinen juutalaisnimi on Bronstein, ole mikään jokapäiväinen vallankumousilmiö. Juutalaisella seikkailijalla, joka jo puolikymmentä vuotta on ollut suurten miljoona-armeijain ylipäällikkö ja joka tällä hetkellä, kun Lenin on myönnetty lopullisesti toheloksi ja pois pelistä joutuneeksi, lienee Venäjän todellinen hallitsija, täytyy olla päässään muuta kuin vanhoja sahanpuruja. Ainakin on hän kavereineen onnistunut saattamaan äsken vielä mahtavan ja pelätyn suurvallan sellaiseen alennustilaan ja viheliäisyyteen, ettei historia ole moista romahdusta nähnyt, ja sekin on jo jotakin, josta hänelle ja hänen kumppaneilleen on annettava täysi tunnustus ja vilpitön kiitos.
Kuitenkin on kaikki se mielestämme vielä vähäistä sen rinnalla, mitä hra Trotski — hra Popovin kuvauksen mukaan nimittäin — muutoin tekee ja ehtii.
Ensiksikin on hänen hartioillaan hallitustaakan pääpaino. Sitäpaitsi on se hän, joka oikeastaan johtaa Venäjän ulkopolitiikan. Hän se on järjestänyt suuret teollisuustrustit, ja hänen kourissaan ne ovat koko kommunistipuolueen ohjakset.
Kuulkaamme edelleen: »Paitsi huolenpitoa punaisesta armeijasta ovat hänen käsiteltävinään asiat, jotka koskevat sisä- ja ulkopolitiikkaa, teollisuutta, kauppaa, kirkkoa, nälänhätää, kaivosteollisuutta, lentolaitosta, kommunistista internationaalia, maailmanvallankumousta, propagandaa, raha-asioita y.m. y.m. Hurjaa vauhtia risteilee hän Venäjän äärettömillä lakeuksilla puuttuakseen itse asioiden kulkuun, missä sitä tarvitaan, tai tullakseen omin silmin vakuutetuksi asiain tilasta. Sillävälin on hänellä aikaa ottaa osaa sotajoukkojen katselmuksiin ja pitää sytyttäviä puheita. Niin, onpa hänellä »vapaahetkinään» aikaa harjoittaa kirjallisia tutkimuksiakin; hän valmistelee lakkaamatta suurteosta »20:nnen vuosisadan kirjallisuudesta». Levätessään maa-asunnollaan Moskovan ulkopuolella sanelee hän puhelimitse tätä teostaan kaupungissa olevalle sihteerilleen».
Puh, sallikaa meidän välillä vähän huokaista. Meille tuli jo hiki hra
Popovin kuvausta suomentaessammekin
Juu, kyllä se on aika poika. Vaikka ei tällaisen ilmiön tarvinnekaan koskaan syödä eikä nukkua, niinkuin muiden ihmisten, niin on se sittenkin paljon ennätetty ja jaksettu, etenkin kun Trotskinkaan vuorokauteen ei mahtune enempää kuin 24 tuntia.
Mutta edelleen! Älkää luulkokaan, ettei Trotski muuta ennättäisi. Kyllä hän ennättää. »Joka päivä lukee Trotski kaikki neuvostolehdet, mikä lueskelu useimmiten aiheuttaa määräyksiä, päätöksiä ja toimenpiteitä, hän tutkii sitäpaitsi johtavat venäläisten maanpakolaisten äänenkannattajat ja maailman sanomalehdistön etevimmät edustajat. Todellisina lepohetkinään syventyy hän Einsteinin, Spenglerin, Kautskyn ja muiden suurmiesten teoksiin».
Jo moinen luku-urakka veisi jonkun muun sällin päivän aivan tarkkaan, mutta me arvelemme, että Trotski muiden yli-inhimillisten kykyjensä ohessa osaa myöskin katsoa kieroon ja lukea kahta lehteä yht'aikaa, samalla kun joku hänen sihteereistään lukee kolmatta lehteä hänen oikeaan korvaansa ja toinen sihteeri neljättä lehteä hänen vasempaan korvaansa.
Trotskin urheiluharrastuksista ei hra Popov mitään mainitse, joten meidän täytyy jatkaa omin päimme. Pysyäkseen ruumiillisesti kunnossa sellaisen työtaakan alla täytyy Trotskin tietysti hoitaa terveyttään ja urheilla. Otaksumme, että hän aamulla mylleröi 15 minuuttia, juoksee sitten maratonin Moskovan ympäri, heittää kuulaa ja keihästä, saavuttaen uusia maailmanennätyksiä, ja toimeenpanee köydenvetokilpailun: Trotski köyden toisessa päässä ja komppania puna-armeijalaisia toisessa päässä. Trotski vetää vastaan haraavaa komppaniaa perässään pitkin ketoa niin että tomu pölisee, ja aidan takana katselevat bolshevikit nakkaavat lakkinsa ilmaan ja huutavat »uraa!»
Trotskista aikakautemme etevimpänä taidemaalarina, kuvanveistäjänä, säveltäjänä, skruuvinpelaajana, huuliharpunsoittajana j.n.e. ei aikamme anna tällä kertaa puhua. Me emme ennätä niin paljon kuin Trotski.
Mutta Trotski ennättää sitä enemmän. Hän tekee kaiken. Muiden bolshevikien ei tarvitse muuta tehdä kuin istua ja pyöritellä peukaloitaan. Vuoroin myötäpäivään ja vuoroin vastapäivään.
Ja ryssien huusholli on edelleen sillä kannalla kuin on. Ja toivottavasti pysyy vielä kauan. Eläköön Trotski!
(1923.)