BOLSHEVIKIT KEKSIJÖINÄ
Teekeittiötä lukuunottamatta — jos nyt sitten sekään on alkuperäinen venäläinen keksintö — eivät venäläiset tähän saakka ole keksineet muuta kuin bolshevismin. Tietysti ei se tosiasiassa ole venäläinen keksintö, mutta ainakin lankeaa ryssälle kunnia pitkälle menneistä kommunistisista kokeiluista.
Näissä kokeiluissa ovat ryssät kuitenkin tehneet eräitä keksintöjä, joita heidän lehtensä »Ekon. Shisnj» on paljastanut hämmästyvälle maailmalle.
Tiedämme, millainen kiire ja into bolshevikeilla oli saada ruplan arvo mitättömäksi. Bolshevikit luulivat että se kapitalismin ruma ja musta pahahenki asuu juuri ruplassa. Bolshevikit puhuivat ensin keskenään ja sanoivat sitten kaikelle kansalle, että jos saadaan raha mitättömäksi, niin silloinhan häviää kapitalismi itsestään. Porvareista päästään tappamalla heidät, ja kapitalismista päästään tappamalla rupla, painattamalla niin paljon paperirahaa, että se tulee mitättömäksi.
Tuumasta toimeen. Ohjelman edellinen puoli sujui mainiosti. Porvareista päästiin todellakin tappamalla heidät.
Ja ruplan tappaminen onnistui myös yli kaikkien odotustenkin. Maailmanhistoriassa on ennenkin esiintynyt kelvotonta ja arvotonta rahaa, mutta niin arvotonta kuin bolshevikkirupla ei ole esiintynyt eikä tule vastakaan esiintymään, koska todennäköisesti ei tule maailmassa koskaan olemaan muita sellaisia finanssineroja kuin bolshevikit, jotka harkitsisivat kannattavaksi painattaa »rahaa», mikä ei ole likimainkaan sen paperin arvoinen, jolle se on painettu.
Mutta pää tulee lopulta vetävän käteen. Bolshevikinkin.
Bolshevikitkin ovat, raha-asioitaan tuumiessaan, alkaneet katsella toisiaan pitkin silmäripsin. Ja nyt he kuiskailevat ällistyneen näköisinä toisilleen. Omituista! Ruplan tapoimme, niin että se nyt on kerrankin tapettu, mutta kapitalismin paholainen ei kuollutkaan! Se päinvastoin kasvaa ja vahvistuu Venäjällä päivä päivältä, sillä vaikka bolshevikkien hattua ei haittaakaan Venäjän satamiljoonaisen kansan nälkään kuoleminen, niin eivät bolshevikit itse kuitenkaan halua kuolla nälkään. Ja se on edessä, ellei kapitalismille tehdä uusia myönnytyksiä joka päivä.
Sekin pieni sivuseikka jäi bolshevikeilta ovelissa laskuissaan huomioon ottamatta, että valtion maksukyky meni penkin alle samalla kertaa kuin ruplan arvokin. Tämä laskuvirhe on tuottanut paljon murhetta bolshevikkien huushollissa. Mutta asiaa ei voida enää auttaa. Marx ei ole neuvonut, millä tavalla rupla saadaan takaisin arvoonsa, sitten kun se kerran on saatu niin arvottomaksi kuin se nyt on.
Nyt vaatii edellämainittu vaikutusvaltainen bolshevikkilehti ankarasti ja aivan vanhaan porvarilliseen tapaan, että valtiopankin setelinanto-oikeutta on rajoitettava.
Kun se vain kävisi päinsä. Bolshevikkien asioissa olisi paljon korjaamista, joka on yhtä helppo sanoa kuin vaikea tehdä. Nyt on heille kirkastunut »uusi» totuus, että mitä enemmän paperirahaa painattaa, sitä arvottomammaksi se tulee. Ihmeellistä ja käsittämätöntä on kai polsujen mielestä, että tämä kapitalistinen luonnonlaki pitää paikkansa myöskin bolshevistisilla autuaitten niityillä.
Ja vielä toisen suuren keksinnön on bolshevikkilehti julistanut maailmalle. Kapitalistisessa maailmassa se kyllä on tietty ennenkin, mutta bolshevikit eivät uskoneet. Nyt alkavat hekin vähitellen uskoa.
Ja nyt he riemastuneina keksinnöstään hokevat, että »teollisuutta on hoidettava niin, että se kannattaa!» Ja ettei teollisuuden ole elettävä valtion kustannuksella!
Todellakin! Valo tulee idästä. Suuri valo tuli Moskovasta, ja me olemme häikäistyt.
Bolshevikit ovat siis antautuneet taloustieteellisiksi keksijöiksi, eikä kenkään voi sanoa, mitä uusia paljastuksia he vielä tekevät. Kukaties siirtyvät he piakkoin puhtaaseen matematiikkaankin ja ilmoittavat kaikille kaikille kaikille, että Venäjällä on laajojen, kokeilujen vahvistamien tutkimusten perusteella tultu siihen vakaumukseen, että kaksi kerta kaksi on neljä kommunistisessakin yhteiskunnassa.
Eri asia on, voivatko bolshevikit enää tässä ajallisessa elämässään käyttää tieteellisiä saavutuksiaan ja voittojaan hyväkseen.
Sillä bolshevikit ovat kuin ilmailijat, jotka nousivat lentokoneellaan korkealle, liki taivasta ja olivat iloisia. Ja kaikki kansa ällisteli heitä. Ja sitten he heittivät moottorin ja potkurin maahan ja huusivat, että katsokaa, se lentää sittenkin! Ja se lensikin vielä vähän matkaa entisellä kapitalistisella vauhdillaan. Sitten se alkoi laskeutua, ja lopuksi läksi tulemaan nurinniskoin ja häränpyllyjä heitellen hurjaa vauhtia kohti vankkaa maankamaraa. Nyt pyörivät silmät ilmailijain päässä, ja he kiljuvat ja tekevät lentoteknillisiä keksintöjä, mutta se alkaa olla hieman myöhäistä.
»Roskareissu, mutta tulihan tehtyä».
Niinkuin entinen markkinamies sanoi.
(1923.)
KOMMUNISTIT »KAPITULEERAAVAT»
Ovat siis kääntyneet Hämeenlinnan kommunistit anomuksella Porvoon tuomiokapitulin puoleen.
Hämeenlinnan kommunistit tahtovat nousta sorron yöstä ei kansan kaikkivaltiaan luisevien nyrkkien vaan kirkkoruhtinaitten pehmeämpien kämmenten avittamina. Tapaus lienee toistaiseksi ensimmäisiä maailmanvallankumouksen jylhässä historiassa ja ansaitsee siis tulla kahvipöydässä muistetuksi.
Hämeenlinnan kommunistit ovat jättäneet tuomiokapituliin valituskirjelmän, missä anotaan kumottavaksi Hämeenlinnan kirkkovaltuusmiesten päätös kapinallisten haudoille aiottua muistopatsasta koskevassa asiassa. Niinkuin muistettaneen, kiinniriippuvat myöskin Hämeenlinnan Sepeteukset tässä suhteessa tunnuslauseessa, että »ei patsast' eikä napaa».
Sallikaa meidän hetkiseksi vajota nuoruuden muisteloihin.
Palatkaamme ajassa neljännesvuosisata taaksepäin.
Erääseen meille viheriöivässä nuoruudessamme sangen tuttuun pikkukaupunkiin.
Siellä oli silloin pappi, mukava ja joviaalinen herrasmies sivumennen sanoen, nyttemmin vainaja jo monta ajastaikaa.
Oli siellä myöskin eräs räätäli, joilla kautta aikojen on kunnia- ja haukkumanimenä ollut »pukki».
Tämä räätäli oli ainakin siinä suhteessa Kambyseskeisarin korkian kaltainen, että hänkin usein »viinall' karais' kurkkuans». Hän oli paikkakunnan kuuluisin ja uutterin raataja viinamäen töissä, siihen aikaan, jolloin miedompia väkijuomia myytiin vapaasti tavallisissa sekatavarakaupoissa ja puteli esim. »Husson tuiskua» maksoi muistaaksemme 80 penniä.
Eräänä ehtoohetkenä oli räätäli — sanottakoon häntä nyt vaikka
Mesikämmeneksi — väsähtänyt katuojaan.
Katuliikenne ei siellä ainakaan silloin ollut kovin vilkas. Yksi ja toinen kulki kuitenkin ohi, ja Mesikämmen, joka ei ollut mainehikas ainoastaan mahtavan janonsa vuoksi — hänen kuuluisuutensa perustui etupäässä hänen suulauteensa ja sukkeluuteensa eritoten hönössä ollessaan, ja muussa tilassa ei häntä tavallisesti nähtykään — teki ohikulkeville avunpyyntiesityksiä, jotka eivät kuitenkaan johtaneet toivottuun tulokseen. Ohikulkijat vain virnuilivat ja sanoivat, että mikäs hätä sinulla siellä on, pehmeässä ojassa lämpimänä kesäyönä? Ja jos ei vuoteessa olisikaan leveyttä liiemmälti, niin pituus kai ainakin riittää? Ja menivät menojaan, vaatturimestari Mesikämmenen puhjetessa monisanaisiin ja tyylikkäisiin sadatuksiin omien seurakuntalaistensa taholta saamansa epäkristillisen kohtelun johdosta.
Mutta lähenipä vihdoin kirkolta päin itse seurakunnan paimen, kaupungin pastori, rauhallisesti kävellen, ja uusi toivo välkähti Mesikämmenen sameissa silmissä. Ja kun pastori saapui uupuneen seurakuntalaisensa kohdalle, tervehti viimeksimainittu häntä rukoilevalla äänellä seuraavalla tilapäissäkeellä:
»Laupias lammasten paimen,
auta pukkia ojasta!»
Ja pastori olikin tällä kertaa se laupias samarialainen, joka pelasti eksyneen pukin kosteasta olinpaikastaan.
Eri juttu on, ojentaako Porvoon tuomiokapituli auttavan kätensä
Hämeenlinnan punertaville pukeille.
Mutta räätäli Mesikämmen olikin paljon hauskempi mies kuin nykyiset kommunistit.
(1923.)
TOISELLA PUOLEN
— Kah, päivää, kunnioitettu ystävä Pjotr Velikij!
— Aaa… Vladimir Iljitsh! Toivotan hyvää jatkoa! Kuinka on nerokkaan päänne laita? Joko alkaa parantua?
Lenin tunnusteli vaistomaisesti otsaansa ja takaraivoansa ja räpytellen silmiään kirkkaassa auringonvalossa vastasi:
— Paranemassa on, kallis ystäväni ja hyväntekijäni Pjotr Velikij. Te kun silloin kerran, kun politiikasta väittelimme, minua nyrkillä pääkalloon läjäytitte, niin että kourallinen herneitä ja papuja aivoistani irtosi, niin siitä lähtien on parantuminen ihmeellisesti edistynyt. Siitä teille suuret kiitokset edeskannan, ystäväni ja hyväntekijäni Pjotr Velikij!
Pietari suuri hymähti tyytyväisenä, sillä suurestakin miehestä on mieluista, kun hän saa kiitosta ja tunnustusta. Usein ehkä mieluisampaakin kuin jostain pienemmästä miehestä.
— Minulla aina onkin hyvät käsivoimat ollut, Vladimir Iljitsh!
Koetelkaapas, olkaa hyvä, tuota hauislihasta.
Pietari suuri jännitti lihaksensa, koukistaen oikean käsivartensa.
Lenin tunnusteli hauislihasta ja myönsi:
— Niin on kuin puuta… ikäänkuin jollakin toverilla työläisellä tai toverilla talonpojalla.
— Ei teidän tovereillanne, veikkonen, ole koskaan sellaisia lihaksia ollutkaan! Laiskureita ovat. Mutta tällä nyrkillä minä korkeimman omakätisesti annoin selkään pojareille, jos musikoillekin. Isotkin herrat saivat hovissa korvilleen niin että läiskyi. Kerrankin Pietarissa… kuulkaapa, Vladimir Iljitsh, lakkamme käymään Pietarissa! Nyt on kaunis ilma kävelläksemme.
— Leningradia tarkoitatte kai, Pjotr Velikij? Ei haluta takaisin.
Kiitin kun pääsin.
— Mitä pelkäätte? Enhän minäkään pelkää.
— Mitäs te, porvari! Mutta minun käymiseni siellä olisi vaarallista kommunismin opeille. Venäjällä nyt seitsemän vuotta joka koulussa taikauskoa pois on kitketty ja sanottu, ettei mitään muuta elämää ole kuin se, mikä kommunistisessa yhteiskunnassa on, ja nytkö minä menisin sinne kummittelemaan ja tekemään koko valistuksen tyhjäksi! Nietu.
— Myönnän, johdonmukainen olette, Vladimir Iljitsh, sangen johdonmukainen! Minä pojareilta ja musikoilta pitkät parrat leikkasin, te leikkasitte koko pään. Olisitte valmis leikkaamaan omankin päänne, jos voisitte sillä saada laumat uskomaan opinkappaleitanne.
— Totta on, ystäväni ja hyväntekijäni Pjotr Velikij! Toivotan teille onnea matkalle! Katselkaa ja kuunnelkaa, kuinka asiat kulkevat, ja palatkaa terveenä kertomaan minulle, mitä uutta kuuluu. Ja selko ottakaa, tehkää hyvin, minkä verran se suuri tulva Leningradissa…
— Pietarissa!
— Älkäämme kiistelkö, katselkaa, pyydän, joko tulvantuhot perustamassanne kaupungissa, vallankumouksen kehdossa, ovat korjatut työläisten ja talonpoikain voimakkaan hallituksen viisailla toimenpiteillä.
Suuren Pietarin kookas vartalo alkoi haihtua ja oli lopuksi näkymättömissä. Lenin jatkoi matkaansa. Hän oli menossa haukkumaan Marxia, sillä Leninin tapana oli käydä kerran viikossa haukkumassa Marxia mitä voimakkaimmilla venäläisillä haukkumasanoilla. Välistä tarttui hän Marxin isoon partaankin, ravisti sitä kiukkuisesti ja huusi:
— Ja minä, pöllö, tuhosin suuren valtakunnan ja miljoonia ihmishenkiä teidän, juutalaiskuonon idioottimaisilla teorioillanne kokeillessani! Siitäkös vasta konkurssi tuli, senkin saksalainen karvaturpa!
Kuinka kauan Pietari suuri matkallaan viipyi, sitä ei voida tarkalleen sanoa, koska siellä ei ole aikaa. Mutta kerran, kun Lenin kurkisti sisään tämän ovesta istui Pietarin perustaja saappaitaan kuivaillen uunin edessä.
— Mitä kuuluu, kallis ystävä Pjotr Velikij? Terveenäkö palasitte? Kuinka jaksaa diktaattori Sinovjev? Vieläkö ryyppää ja pöydällä »pikku ryssää» tanssii? Samanlainen aasi muutoin kuin muutkin nykyiset komissarit, Trotskia lukuunottamatta, niinkuin testamentissani olen osoittanut. Pietari suuri aivasti ja sanoi:
— Tätä sinne kuuluu, kaupunkiini Pietariin! Nuhan sain! Siellä oli taas tulva. Nevskilläkin vesi lainehti. Polviin asti oli pääkadulla vettä. Saappaiden suista sisään meni. Ja muualla oli vielä enemmän vettä. Te, punaiset hölmöt, kuvittelitte lähettävänne Venäjältä sellaisen tulvan, joka upottaisi koko maailman, mutta siitä ei tullut mitään. Pieni Virokin teille päihin antaa. Mutta aina kun alkaa milloin lounainen tuuli puhaltaa Suomenlahdelta, niin kohta on toinen teidän pääkaupungeistanne hukkumaisillaan, eikä kolmannen internatsionaalin pääpesään pääse muuta kuin soutamalla. Mitäpä te voitte luonnonvoimille?
— Tosi on, kallis ystäväni ja hyväntekijäni! Luonnonvoimia emme hallitse. Pietarista minä viis — tarkoitin Leningradia. Mutta on kamalampi luonnonvoima kuin vesi — venäläinen talonpoika. Sitä emme me bolshevikit ole koskaan ymmärtäneet. En edes minä itse. Mitä hautoo sataviisikymmentä miljoonaa musikkaa? Ja mitä tekevät jälkeläiseni, kirotut pässinpäät, kun se tulva nousee? He vihaavat meitä bolshevikkeja, musikat. Eivät he rakastaneet tsaariakaan, mutta meitä he suorastaan vihaavat. Mitä tehdä, ystäväni ja hyväntekijäni, jolle Venäjänmaan suuruus ja mahti on kallis?
— Kysykää Marxilta! vastasi Pietari tsaari ivaten. — Ehkä on hänen tuuheassa parrassaan joku teoria senkin mahdollisuuden varalta!
Lenin sylkäisi vihaisesti ja läksi.
Mutta maanpäällä painattivat lehdet tavaksi tulleita sähkösanomiaan:
»Pietarin kaupunki on jälleen suurten tulvien vallassa. Nevan vesi on noussut 7 1/2 jalkaa yli normaalikorkeuden…»
(1925.)
»NEUVOSTO-AAPINEN»
Joku kotimaahan äskettäin pistäytynyt aunukselainen on Sortavalaan palattuaan tuonut tullessaan tuliaisiksi »Laatokalle» venäjänkielisen, 10 sivun laajuisen ja Petroskoissa painetun »Aapisen täysikasvuisille». Aapinen tietysti opettaa kommunismin alkeita pitkäpartaisille opetuslapsille ja kuuluu siinä olevan m.m. painettuna seuraavia perustotuuksia:
»Me emme ole aaseja».
»Me emme ole pässejä».
»Sinä rakastat neuvostoja, mutta herrat eivät rakasta neuvostoja».
»Me olemme alastomia ja paljasjalkaisia, mutta me emme tee työtä herrojen hyväksi».
»Sinä kasvoit paljasjalkaisena, mutta herrat eivät ole paljasjalkaisia».
Ja niin poispäin.
Meillä ei ollut onni oppia hyödyllistä lukutaitoamme bolshevistisesta aapisesta. Se oli päinvastoin sitä vanhaa, porvarillista hapatusta:
»A.
Aamu iltaa viisaampi.
Ö.
Öisin yököt lentelevät».
Mutta luodessamme näin ikämiehinä katseen taaksepäin tuntuu meistä siltä, kuin olisi itse Lenin nyttemmin tunnustanut, että sillä meidän porvarillisella aapisellakin oli puolensa.
Hän on nukahtanut pienen unosen kommunistihuumauksensa jälkeen. Pää tuntuu hieman raskaalta ja kitalaki epämiellyttävän kuivalta, mutta samalla ovat kaikki joutavanpäiväiset haaveet haihtuneet. Hän siemaisee kulauksen kylmää teetä, pesee kasvonsa raikkaalla vedellä ja tuntee itsensä verrattain uudeksi ihmiseksi. Sitten hän lähtee neuvoston kokoukseen, nyykäyttää päätään eräille uskotuilleen, puristaa ohimennen jonkun kättä, astuu puhujalavalle ja alkaa puhua:
— Taisi tulla eilen illalla vähän hummattua… sattuuhan sitä. Aatteet ovat tietysti sinänsä erinomaiset, mutta niillä on kieltämättä ainakin toistaiseksi se pieni vika, etteivät ne käytännössä kävele — tuskinpa vielä konttaavatkaan. Porvareilla Suomessa on ollut joskus jokin aapinen, jossa oli lause »Aamu iltaa viisaampi». Tänä aamuna minä havaitsin tuon lauselman varsin hyvin mahtuvan myöskin kommunistiseen ajatustapaan. Meidän aapisessamme taas sanotaan: »me emme ole pässejä». Sekin on totta, sillä me olemme painattaneet aapiseemme ainoastaan kommunistisia totuuksia. Mikä on pässi? Se on eräs nelijalkainen, joka puskee päänsä vaikka seinään, tekemättä sitä ennen minkäännäköisiä mittauksia ja arviolaskelmia tuon seinän paksuudesta ja vahvuudesta. Me olemme myöskin puskeneet päätämme kerran toisensa jälkeen meitä ympäröiviin porvarillisiin seinämiin — Suomi, Viro, Puola… hm, ja muutamiin muihin, ja koska en minä ainakaan ole sellainen pässi, joka ei olisi osapuilleen selvillä seinän vahvuudesta ja otsaluuni kestävyydestä, niin olen minä päättänyt, että eilisiltaiset voimalauseet siirretään aunukselaisiin aapisiin ja me ryhdymme tekemään kauppaa porvarin kanssa … löytyväthän ne tunnuslauseet sieltä aapisesta, jos joku sattuisi niitä tarvitsemaan.»
Olkoon Lenin muuten sisimmältään — kukali hänellä mitään »sisintä» on — mikä hyvänsä, niin se tunnustus täytyy hänelle ainakin antaa, ettei hän ole, eikä ole tähänkään saakka ollut mikään pässinpää.
Me olemme kuvitelleet mielessämme sen homeerisen hymyn, joka leikitsee »suuren Leninin» tutkimattomilla kasvoilla, kun hän lukaisee läpi sen Suomen kansaneduskunnan kommunistien Ville Vainion ja Hilda Hannulan allekirjoittaman eduskuntaehdotuksen »Laiksi Suomen hallitusmuodon perusteiksi», joka äskettäin on eduskunnalle jätetty ja kaikessa hauskuudessaan kommunistilehdissä julkaistu, ja jossa esitetään Suomen tasavallan muuttaminen »Suomen Sosialistiseksi Neuvosto-Tasavallaksi» — kaikkea muuta kuin kommunistisessa järjestyksessä, nimittäin:
»Suomen Eduskunnan päätöksen mukaisesti, joka on tehty 20 päivänä heinäkuuta 1906 annetun valtiopäiväjärjestyksen 60 §:ssä määrätyllä tavalla».
Arvelemme, että toveri Lenin naurahtaa hörähtää itsekseen, hieraisee huvitettuna leukapartaansa ja murahtaa:
— Vot kak… aamu iltaa viisaampi. Siis laillisessa järjestyksessä — tällä kertaa.
(1925.)
ISOT KIRJAIMET
Kasanin kuvernementissa, Jegorofkan piirikunnassa, asui olkikattoisessa tuvassaan musikka Ivan Ivanovitsh. Astui hänen tupaansa päivänä erähänä kylän kommunisti.
Ivan Ivanovitsh ei ollut tietääkseenkään. Hänellä kun ei ollut enää mitään ottamista.
Mutta eipä kylän kommunisti ollutkaan tällä kertaa tullut ottamaan, vaan antamaan.
— Mitä sinä teet, Ivan Ivanovitsh? kysyi kommunisti, joka ennen vallankumousta oli kylän kesken tunnettu nimellä varas-Proshka.
— En mitään, vastasi Ivan Ivanovitsh. — Istun ja ajattelen.
— Mitä sinulla on ajattelemista, turakka?! kiljaisi kommunisti. — Eikö ole hyvä ollaksesi, koiranturpa?
— Ajatteleminen on semmoinen paha asia. Se on kielletty komissariaatin käskykirjeellä Y 97685471, lisäsi hän lempeämmin.
— Mitä tehdä, pyhä veli? kysyi Ivan Ivanovitsh, tukkaansa kylmien. —
Eihän voi maatakaan viljellä, kun ei ole siementä.
— Menisit halkometsään!
— Ei ole kirvestä, toveri.
— Aa, se on totta. Kirveet on otettu takavarikkoon. Ei voi jättää tuhmalle kansalle niin vaarallista asetta. Tarttuisit siihen vielä, pöllö, ja päähän kajauttaisit! Mutta tässä on sulle lukemista, toveri. Sitä kun tutkit, niin ajatella et tarvitse ensinkään. Ne ovat toiset miehet, jotka ajattelevat.
Ja kylän kommunisti, ent. varas-Proshka, jätti Ivan Ivanovitshille korallisen bolshevistista »valistuskirjallisuutta».
Mennessään kääntyi hän vielä taakseen katsomaan, heristi nyrkkiään ja uhkasi:
— Vai vielä sinä tässä ajattelemaan, turjake! Jos tulen ja kuonoosi sivautan, niin lähtevät sulta semmoiset tuumailut päästä!
Jonkin ajan kuluttua poikkesi kylän kommunisti taas Ivan Ivanovitshin tupaan.
Ivan Ivanovitsh istui uunin pankolla, huopasaappaisiin, aivinaisiin housuihin ja lammasnahkaturkkiin puettuna. Kädessä oli miehellä bolshevikkin lentolehtinen.
— No mitäpäs nyt, Ivan Ivanovitsh? kysyi kommunisti.
— Luen, näethän itse, vastasi Ivan Ivanovitsh. Kommunisti tuli lähemmäksi.
— Voi sinuas, tomppeli! huusi kommunisti. — Lehtihän on ylösalaisin kädessäsi.
— Kuinka minä tietäisin, toveri, miten se on pidettävä? kysyi Ivan
Ivanovitsh. — Minä en tunne kirjaimia.
— Pimeyttä! huusi kommunisti. — Monarkistista taantumusta! Porvari taidatkin olla, burshui, vietävä!
Kovin oli suuttunut kylän kommunisti.
Kulkipa tarkastuksella piirikunnassa korkea valistuskomissarion virkamies Vasili Rasboinikov, entiseltä nimeltään Isaak Silberstein, juutalaisista vanhemmista.
— Kuinka täällä ovat asiat, toveri? tiedusteli tarkastaja Ivan Ivanovitshin kotikylän kommunistilta. — Onko vastavallankumouksellista kiihoitusta?
— Vastavallankumouksellista kiihoitusta ei ole, vastasi kommunisti.
— Burshuit tapettiin käskyn mukaan. Mutta pimeää on kansa. Ivan
Ivanovitsh pankolla istuu, lukee, sanoo, a kniga hänellä on nurinpäin
kädessä. Parta on äijällä hopeassa, a puustainta ei vielä tunne.
— Ei ole ollenkaan hyvä asia, sanoi komissari Rasboinikov synkästi. — Eikö täällä tiedetä, että neuvostohallitus on käskyn antanut, että jokaisen on opittava lukemaan määräajan kuluessa? Kolme vuotta sitten jo viimeinen määräaika umpeen meni!
— Tiedetty on, toveri komissari, mikseipä olisi tiedetty. Mutta Ivan Ivanovitsh ei ole oppinut lukemaan. Tulivat toverit kommunistit toisesta kylästä, muutamia tappoivat, opettajan myös tappoivat, veitikat. Ei ole ollut sitten, kuka opettaisi Ivan Ivanovitshin lukemaan.
— Kyllä minä teidät nyljen! ärjyi komissari. — Nimenomaan on sanottu, ettei pidä tappaa opettajia, jos on riittävästi muita tapettavia! Opettajat ovat meille tarpeellisia, jotta kansa oppisi lukemaan Leninin kirjoituksia. Rutto teidät syököön! Minä lähetän tänne Moskovasta uuden opettajan, joka saa opettaa Ivan Ivanovitshin lukemaan. Siihen opettajaan jos rohkenette koskea, niin parempi teille olisi, jos ette olisi syntyneet. Kyllä minä teille näytän!
Tuli uusi opettaja Moskovasta, rokonarpinen laiha mies, joka ei pelännyt paikkakunnan kommunistejakaan, vaan löi ja potki heitä, milloin halusi, näyttääkseen havainnollisesti, että kaupunkikommunistin ja maalaiskommunistin välillä on suuri ero. Ja hyvin oli kohtelias Ivan Ivanovitshille, ainoastaan harmittaakseen kylän kommunistia.
Tuostapa Ivan Ivanovitsh kovin ilostui, ryhtyi tutkimaan tieteitä, yks' kaks' jo lukemaankin oppi.
Opettaja läksi takaisin Moskovaan ja antoi raportin:
— Selvä on! Jo oppi lukemaan Ivan Ivanovitsh! Päivänä muutamana kylän kommunisti taas poikkesi.
Ivan Ivanovitshin tupaan. Ivan Ivanovitsh, lammasnahkaturkissaan, istui uunin pankolla, ja kädessä oli hänellä Pravdan puolikas, jonka oli käärepaperina saanut kauppapuodista.
— Sinä lueskelet, Ivan Ivanovitsh? kysyi kommunisti.
— Lukemisen olen toimessa, veli pyhä, myönsi Ivan Ivanovitsh. — Se on niin somaa tuo lukemisen asia: kirjaimia on kuin torakoita pyhän Miihkaelin päivän aamuna, ja kun niitä peräkkäin sommittelet, niin niistä joitakin sanoja tulee, semmoisia ettei niitä juutaskaan ymmärrä. Mutta aina on ensin iso kirjain ja sitten tulevat pienet kirjaimet. Se on niinkuin elämässäkin, ensin on aina herra — ennen oli porvari ja nyt on bolshevikki — ja sitten vasta tulee rahvas. Eivätpäs ole puustaimetkaan samanarvoisia!
Järkkyneenä kuunteli Ivan Ivanovitshia kommunisti. Ivan Ivanovjtsh oli ruvennut filosofeeraamaan. Sitä oli vallan kamala kuulla.
Kiireellisesti laati hän salaisen raportin Moskovaan.
* * * * *
Äskettäin oli sitten lehdissä uutinen, että Neuvosto-Venäjän kansanvalistuskomissari harkitsee isojen kirjainten poistamista venäjänkielestä, »yhdenmukaisen kirjoitustavan saavuttamiseksi muitten neuvostotasavaltojen kanssa, ja kun ei itämaisissa kielissä yleensä käytetä isoja kirjaimia».
(1925.)
KAIKKIEN MAIDEN KÖYHÄLISTÖLLE VODKAA
Bolshevikeilla, niinkuin tiedetään, ei ole kieltolakia.
Silloin kun ryssä sotkeutui maailmansotaan, julisti tsaari jonkinlaisen kieltolain sodan ajaksi.
Kuinka tarkoin sitä noudatettiin, ei ole tiedossamme. Joka tapauksessa ryssä »voitti» sodan omalla tavallaan, aika selkäsaunalla.
Sitten tulivat bolshevikit, panivat suitset musikan suuhun, ottivat ohjakset käteensä ja sanoivat että alappa ravata. Hyvähän nyt on ollaksesi, kun sinulla on vapauskin. Paitsi muuta.
Ja musikka ravasi, mikäpäs siinä.
Bolshevikki on nyt uudistuksia laatinut. Se tsaarin kieltämä ryyppykin on taas päästetty koleasta kivimäestä, seitsemän lukon takaa. Ettei bolshevikki ole tehnyt sitä ilman tarkkaa harkintaa, siitä voimme olla varmat. Ja asia on muutoinkin järjestetty niin hyvin kuin asiat yleensä Venäjällä osataan järjestää.
Yleisvenäläisen kansantalouskomitean ohelle ja yhteyteen on ensiksikin perustettu valtion väkijuomamonopolin keskushallitus.
On annettu määräys, että väkijuomia saadaan valmistaa niin hyvin valtion ja osuuskuntien kuin yksityistenkin omistamissa tehtaissa. Viimemainitun laisiakin on näet taas, niinkuin tunnettua, maailman ensimmäisessä kommunistivaltakunnassa.
Ryytiviina ja hedelmäliköörit saavat sisältää 40 prosenttia alkoholia, konjakki ja muut liköörit 60 prosenttia.
Mutta vodkaa, paloviinaa, venäläisen miehen virvoitusjuomaa ikimuistoisista ajoista, valmistaa vain valtio, ja on vodkan alkoholipitoisuus määrätty 40 prosentiksi.
Ettäs sen nyt tiedätte.
Kun nämä hallinnolliset ja kemiallis-teknilliset seikat oli järjestetty, otettiin käsiteltäväksi kysymys »kuvasta ja päällekirjoituksesta».
Venäjän viinapuotien kuten pullon etikettienkin tunnusmerkit ovat aikojen kuluessa jonkin verran vaihdelleet, niinkuin maailmassa kaikki muukin vaihtelee enemmän taikka vähemmän. Gogol mainitsee eräässä teoksessaan, että venäläisen viinakaupan oven yläpuolella oli ennen muinoin Venäjän kaksipäinen kotka, mutta hänen aikoinaan vain »lyhyt ja selkeä kirjoitus: viinaa».
Bolshevikit päättivät palata takaisin valtion vaakunaan vodkapullon etiketeissä. Onhan heillä nyt oma vaakunansakin, jossa on sirppi ja vasara ristissä (tarkoitus kai on, että vasaralla isketään ensin burshui, porvari, pökerryksiin ja sirpillä sitten hänen kurkkunsa poikki sivautetaan).
Hallituksessa laskettiin, että tulo- ja menopuolen tasapainoon saattamiseksi on ensi hätään saatava myödyksi 120 miljoonaa litraa paloviinaa. Tilattiin siis 120 milj. kappaletta viinapullojen nimilippuja.
Näissä nimilipuissa oli se edellämainittu Neuvosto-Venäjän vaakuna sirppeineen ja vasaroineen, mutta sitäpaitsi myöskin se tunnuslause, jonka bolshevikit ovat sosialistisilta oppi-isiltään omaksuneet ja joka Venäjällä säteilee lukutaitoista Venäjän miestä vastaan kaikenlaisissa paikoissa:
»Kaikkien maiden köyhälistö, liittykää yhteen!» Bolshevikkien korkein vodkaneuvosto tarkasteli näitä etikettejä hieman epätietoisen näköisenä… hm…
Ja korkeimmat vodkakomissarit vilkaisivat toisiinsa ja mutisivat:
— Hm…
Asiasta syntyi keskustelua. Propaganda on propagandaa, mutta kuitenkin… hm…
Vodkapullon etiketti tuntui jollakin tavoin ikäänkuin kainostuttavan kaikkien maiden köyhälistön esitaistelijoita.
Ja lopuksi päätettiin, että jätetään tuo sotahuuto, niin hyvä ja rakas kuin se onkin, kumminkin tällä kertaa pois. Onhan se kaupalliselta kannalta tarpeetonkin. Hyvä tavara saa kyllä ostajan takinhelmasta kiinni vähemmälläkin.
Mutta ne olivat jo painetut, nuo 120 miljoonaa vodkapullon etikettiä.
Sääli oli polttaa semmoista läjää hyvää ja kaunista paperia.
Siispä päätettiin, että ollaan taloudellisia ja painetaan punaisella värillä paksu viiva yli tuon kirjoituksen: »Kaikkien maiden köyhälistö, liittykää yhteen!»
Niin myös tapahtuikin.
Uskomme todellakin, että jos bolshevikit, mikäli he valmistavat ensiluokkaista tavaraa, saavat sitä kaupatuksi ulkomaillekin, niin kaikkien maiden köyhälistö kyllä ymmärtää yhtyä näissä merkeissä ilman nimenomaista vaatimustakin. Ja että lukuisa joukko taantumuksellisia porvareitakin liittyisi mielellään samaan liittoon, ainakin siihen saakka kunnes putilkassa olisi vain haju jäljellä.
(1925.)
KUN SOMERON KERKKOLA KIROTTIIN
Niin, se on nyt tapahtunut.
Someron Kerkkolalta on armonaika viimeinkin loppunut. Tuomio on langetettu. Itsellensä rangaistukseksi ja muille tasavallan kyläkunnille terveelliseksi opiksi ja vakavaksi varoitukseksi on Someron pitäjän Kerkkolan kylä jätetty lopullisesti kulkemaan surkeaa perikatoansa kohti.
»Hämeen Kansan» julkaisemasta kuvauksesta päättäen eivät Someron kerkkolaiset olekaan olleet niitä kaikkein valkovillaisimpia pikku karitsoita tässä sekalaisessa lammas- ja vuohipukkilaumassa, johonka meillä kaikilla on kunnia kuulua. Lehti todistaa, että »Kerkkola ja sen lähikylät ovat olleet Someron hirmupaikkoja. Näillä seuduilla on tehty useimmat niistä murhista y.m. tihutöistä, joista Somero on tullut surkeaan maineeseen. Hulikaaniterrorin vuoksi ei Kerkkolan työväenyhdistyskään ole moneen vuoteen voinut mitään toimia. Puukko ja revolverisankarit ovat saaneet sellaisen ylivallan, että kaikki, jotka eivät ole kuin yhtä maata heidän kanssaan, ovat kuin henkipattoja, eikä yhdistyksen kokouksissa ja iltamissa voitu pitää heidän mellastuksensa vuoksi minkäänlaista järjestystä. Työväentalon lattialla näkyivät vieläkin siellä vuosi sitten tehdyn verityön jäljet. Useimmat ikkunat oli pirstottu, esirippu revitty puukolla riekaleiksi ja kaikkialla muualla näkyivät hävityksen jäljet».
Asianomaisten sosialististen johtopiirien taholta tahdottiin kuitenkin tehdä vakava yritys kerkkolaisten käännyttämiseksi, ja lähetettiin heidän tykönsä täysivaltainen yhdystoiminnan järjestäjä ja tarkastaja tekemään mitä tehtävissä oli.
Kun tämä toimihenkilö saapui Kerkkolan kylän työväentalolle ja katseli ympärilleen sekä huomasi verisen lattian, pirstotut ikkunat, puukolla revityn esiripun riekaleet ynnä muun hävityksen kauhistuksen, synkistyi hänen mielensä ja hän kutsui kerkkolaiset koolle.
Kerkkolaiset tulivat vähän epätietoisen näköisinä ja täyttivät salin, minkä jälkeen toimihenkilö astui esiripun riekaleitten eteen ja piti jylisevän rangaistus- ja parannussaarnan, mitä paikkakuntalaiset kuuntelivat vaiteliaina, ilmaisematta omaa mielipidettään puolesta enempää kuin vastaankaan.
Annettuaan kerkkolaisille entisestä elämästään mitä kuului muutti puhuja äänensä vähän lempeämmäksi ja ilmoitti, että nyt on tullut aika aloittaa yhdistyksen toiminta uudestaan siistimmissä merkeissä. Puhuja kehoitti siis läsnäolevia ilmoittautumaan tämän uudestaan muodostetun yhdistyksen jäseniksi.
Pitkä äänettömyys. Kukaan ei ilmoittautunut.
Puhuja loi seurakuntaansa uhkaavan silmäyksen ja ilmoitti, että ellei yhdistyksen toimintaa uudelleen aloiteta ja rauhallisemmalle pohjalle perusteta, niin hän julistaa yhdistyksen lakanneeksi ja tekee yksin tein tiettäväksi, ettei Kerkkolan työväentalolla vastedes saa toimeenpanna minkäänlaisia tilaisuuksia, ei huonoja eikä hyviä.
Puhuja antoi kuulijakunnalleen vielä hiukan ajatusaikaa, mutta kuulijakunta mulkoili vain puhujaan ympyriäisillä somerolaisilla maapässinsilmillä ja vaikeni kuin muuri.
Kiusallisen hiljaisuuden jälkeen julisti puhuja silloin lopullisen ja peruuttamattoman pannatuomionsa ja pyyhki Kerkkolan työväenyhdistyksen pois elävien kirjoista ja ajoi kuulijakuntansa pellolle taikka oikeammin pimenevälle somerolaiselle maantielle, lukitsi talon ja pisti sen avaimet taskuunsa, vieden ne mennessään pois koko Kerkkolan kylästä.
Puoluekiroukseen joutuneet kerkkolaiset jäivät seisoskelemaan sinne omaan ulkonaiseen ja sisälliseen pimeyteensä, sinkoamatta yhtään kiveä tai edes rumaa sanaa ankaran tuomarinsa jälkeen, joka tämän odottamattoman ilmiön johdosta toteaa matkakertomuksessaan hieman ilkeästi: »Syy lienee sama kuin Ollilassakin, s.o. ei tahdottu näyttää tapojaan vieraille.»
Mutta tuomion julistaja ja täytäntöönpanija meni matkoihinsa ja kirjoitti »Hämeen Kansaan» selonteon asiasta, lopettaen sen seuraavalla kaamealla toivotuksella:
»Juokoot, tapelkoot, ja murhatkoot nyt toisensa sukupuuttoon!»
Oikein huutomerkin kera.
Tätä verilöylyä puolustaa hän sillä, että »olisihan silloin maailmassa muutamia kymmeniä hulikaaneja vähemmän — — —».
Jos me sattuisimme olemaan Someron kerkkolainen, niin kyllä me tämän jälkeen muuttaisimme kirjamme ja itsemme johonkin toiseen seurakuntaan.
(1925.)
MITÄ KUKIN KAAPPII,
sitä hän tavallisesti saapi.
K. herrat bolshevikit, joista lukija on silloin tällöin kuullut, ovat kuluttaneet paljon aikaa, vaivoja ja varoja, nyhtääkseen Venäjän suuresta ihmismerestä kaikki ihmisyyden ilmaukset ja idut. Koti, perhe, vanhempain kunnioitus, isänmaan rakkaus, uskonto ja niin poispäin ovat vanhaa porvarillista mädännäisyyttä ja typerää ennakkoluuloa, jotavastoin kommunismi, irtolaisuus ja huliganismi ovat ne päämäärät, joihin uuden ajan proletäärin kaikissa maissa yleensä ja suuressa emämaassa erityisesti on pyrittävä.
Bolshevikit tuntuvat onnistuneen tuossa yrityksessään erinomaisesti. Muissa yrityksissään he ovat vähemmän onnistuneet, mutta kansansa huliganoiminen on sujunut yli odotusten.
Pitkät ajat on neuvostolehdistö oikein tulvinut kaikenlaisia raakuuksia ja törkeitä väkivallantöitä, mitkä tavallisesti varustetaan otsakkeella »Huliganismia». Yhtä oikea olisi tietysti otsake »Bolshevismia», mutta k. herrat bolshevikit tuntuvat jostakin syystä hieman kuin kainostelevan tuon ylevän etiketin käyttämistä tässä yhteydessä. Kainous on tietysti sekin porvarillista tyhmyyttä ja ennakkoluuloa, eikä se, totta puhuen, bolshevikkeja paljon rasitakaan, vaikka miten lienee tässä asiassa jäänyt vähän tuota vanhaa hapatusta tiinun pohjalle.
Yleinen mielipide Venäjällä — kummaksemme kuulemme siis, että Venäjälläkin voi olla jotakin sellaista kuin yleinen mielipide — kuuluu olevan hyvin kiihdyksissä lisäytyvän ja paisuvan huligaanisuuden vuoksi, joka ei anna kuonohon ainoastaan yleiselle mielipiteelle, vaan myöskin herroille bolshevikeille, kun niikseen tulee, sillä oikea huligaani arvelee, että välipä tällä, ukko kuin ukko.
Yleinen mielipide vaatii mitä ankarimpia rangaistuksia, siis ampumista. Se on nyt kyllä vähän harkittava asia, sillä ikävä on ampua toveria niinkuin jotakin porvaria, mutta ikävä on toisekseen sekin, jos kaveri on niin hävytön, että nitistää jonkun kyläkomissarin. Jota myöskin tapahtuu. Nitistää ja ottaa ne hyvät, kiiltävävartiset saappaat jaloista.
Myöskin neuvostojohtajia, niitä pääjehuja, kuuluu huligaanisuuden paisuminen huolestuttavan. Niinpä onkin sisäasiain komissariaatissa näinä päivinä pidetty erikoinen neuvottelukokous, jossa on pohdittu keinoja huligaanivaaran torjumiseksi.
Tässä konferenssissa on sisäasiain komissario Beloborodov pitänyt huomiota herättäneen puheen, missä hän on maininnut, että huligaanien enemmistö on 18-25 ikävuoden välillä olevia nuorukaisia. Edelleen on toveri Beloborodov todennut, että huligaanit ovat saaneet kasvatuksensa ja heidän kukoistuksensa on niinsanoaksemme puhjennut kuorestaan vallankumousvuosina, minkä jälkeen hän on hieman surunvoittoisesti jatkanut — ikäänkuin vanha täti, joka haikailee nykyajan nuorison kevytmielisyyttä: »Perhe-elämä on muuttunut. Vanhempain auktoriteetti on hävitetty. Etenkin tehtaissa oli ennen vanhempien työläisten vaikutus nuorempiin paljon suurempi kuin nykyisin. Ylimalkaan on tapojen rappeutuminen hirvittävästi lisäytynyt».
Miksi Leninin nimessä niin hapan naama, toveri komissari? Nythän siis alkaa bolshevistinen ihannetila olla saavutettu, mikäli se tässä vajavaisessa maailmassa on mahdollista. Rehelliset bolshevikit eivät ole jaksaneet kyllin nauraa ja irvistellä ja hirnua »vanhempien auktoriteetille», ja nuorille huligaaneille on tämä valistunut maailmankatsomus erinomaisesti kelvannut.
Beloborodovin apulainen Jegorov todisti päämiehensä kuvauksen paikkansa pitäväksi ja lisäsi m.m.: »Nuoret työläiset ovat ammattitaitoonsa nähden kymmenen kertaa huonompia kuin työmiehet ennen maailmansotaa, ja heidän käyttäytymisensä on kaiken arvostelun alapuolella».
No, soromnoo. Mitäpä sillä oikeastaan väliä.
»Pravda» kertoo puolestaan, että tammi-heinäkuun välisenä aikana on yksin Pietarissa rekisteröity 12,000 huligaanitekoja koskevaa tutkintopöytäkirjaa. Miliisi ei mahda juuri mitään huligaaneille, mitkä lyöttäytyvät joukkioiksi, joita vastaan mahtavatkaan miliisiosastot eivät voi sitä eikä tätä. Merkillepantava on bolshevikkien pää-äänenkannattajan ilmoitus, että melkoinen osa huligaaneista on kommunisteja, etupäässä punaisten nuorisokerhojen jäseniä.
»Oi Venäjä! minne kiidät sä?» kysyy Gogol. »Suloista helyä soittavat tiukuset, ilma jyrisee ja myrskyksi yltyy. Ohi vilahtaa kaikki, mitä maan päällä on, ja karsaasti katsellen syrjään väistyvät muut kansat ja valtakunnat».
Juuri niin. Justiinsa.
(1926.)
KOMMUNISTI MUISTI SAATAVANSA
Kommunisti ja porvari asuvat naapureina eräässä pitäjässä täällä
Uudenmaan läänissä.
Kommunistilla on torppa ja porvarilla jonkinlainen talo. Niinkuin molemmin puolin asiaan kuuluu.
Kuinka sitten lie sattunut eräänä lämpöisenä heinäkuun päivänä 1915 leipä kesken kaiken lopahtamaan siinä porvarin talossa. Taikina oli kyllä kohoamassa, mutta eihän se joutunut tähän hätään.
— Juokse pyytämässä leipä lainaksi tuolta Heikin torpasta, sanoi emäntä palvelustytölle, ja tyttö lähti juosta hanttuuttamaan, toimitti asiansa ja saikin leivän kainaloonsa.
— Kyllä se kohta maksetaan takaisin, vakuutti tyttö ja kommunistin emäntä sanoi, niinkuin semmoisessa tapauksessa sanotaan, että ehtiipähän tuon.
Se päivä kului, ja kului seuraavakin, mutta leipää ei kuulunut takaisin.
— Ovatkohan ne unohtaneet koko leivän? aprikoi kommunistin emäntä, ja muistutti tavatessaan palvelustytölle, että tämä toisi sen lainaleivän.
— Kyllä, kyllä, minä sanon emännälle, vakuutti tyttö. Mutta mitenkä lie ollutkaan, ei sitä leipää vain kuulunut.
Maailmansota riehui yhä kasvavalla raivolla, verta lainehtivat länsi- ja itärintaman taistelutantereet, sitten tuli Venäjän vallankumous… yhä se leipä oli maksamatta.
— Ei tuo, ei tuo vain porvari leipävelkaansa, ajatteli kommunisti, katsellen akkunastaan naapuritaloon päin.
Tuli sitten punakapinakin, vaikka nämä naapurit antoivat toistensa olla aloillaan.
Ei maksanut porvari leipävelkaansa.
Ja kapinakin kapinoitiin loppuun ja tulivat taas rauhan vuodet, ja elintarvepulat ja jonotukset ja leipäkortit siirtyivät yhä kaukaisempien muistojen joukkoon, mutta leipä se vain oli velkana.
Kunnes vihdoinkin, niin pitkän ajan perästä, kommunisti otti kynän käteensä ja mustepullon sekä puoli arkkia viivoitettua kirjepaperia eteensä ja laati naapurilleen seuraavan kirjelmän:
»Arv. Maanviljelijä V.Ö.!
Heinäkuun 10 päivänä 1915 otti Teidän palvelustyttönne meiltä lainaksi yhden ruisleivän (ehkä noin lähes 1/2 kg painoisen) sillä vakuutuksella että talostanne tuodaan se mitä pikimmin takaisin. Pitkäaikaisesta odotuksesta sekä useista huomautuksista huolimatta ei ole vieläkään tullut suoritettua tuota kysymyksen alaista leipää. Olen ajatellut merkitä sen jo epävarmojen saatavieni joukkoon. Olen ajatellut, että onko se juriittisesti oikein että isäntä velvoitettaisiin vastaamaan palvelustyttönsä tekemistä veloista. Tästä olen kumminkin tullut siihen johtopäätökseen, että koska kysymyksessä olevassa tapauksessa tuo kysymyksessä oleva leipä tuli todistettavasti syötettyä talon omistajalle kuuluvalle elukalle, niin on myöskin talon omistaja velvollinen takaisin toimittamaan kysymyksessä olevan lainan.
Pyydän siis ystävällisesti huomauttaa, että Te pikaisesti ja hyvällä suorittaisitte tuon kysymyksessä olevan lainan, että minun ei tarvitsisi sen johdosta ryhtyä laajempiin toimenpiteisiin.
Kunnioittaen:
H. A.
Huom!
Leipä pitäisi olla tervettä, eikä pahasti homehtunutta.
Vaikkakin, niinkuin tiedetään, olen aikaisemmin ihannoinut kommunistisia aatteita, eli t.s. »leipää kaikille nälkäisille», olen nyt yhtäkkiä saanut täydellisesti porvarillisen maailmankatsomuksen, jotenka minä alan armahtamatta karhuta kaikkia saataviani, koskekoon ne sitten köyhiä tai rikkaita.
Sama».
Myötätuntomme on tämän kommunistin puolella. Hänen pitkämielisyytensä tässä leivän odotuksessa on ollut erinomainen, vaikka hän valtiolliselta maailmankatsomukseltaan kuuluukin niihin n.s. äkkijyrkkiin.
Toivottavasti hän nyt vihdoinkin on saanut leipänsä.
(1927.)
KULLAKIN OVAT OMAT KYYTINSÄ
Tasavallan v.t. presidentti on sosialisti. Pääministeri on sosialisti, ja sisäministeri on sosialisti. Ulkoministeri ja kaikki muutkin ministerit ovat sosialisteja, kaikki tyyni, suurimmasta pienimpään. Maan ohjakset ovat sosialistien enemmän tai vähemmän — arvattavasti kuitenkin vähemmän — känsäisissä kourissa; valtakunta, voima ja kunnia lepää suurena taakkana heidän hartioillaan. Ehkä on se taakka kuitenkin, kokoonsa nähden, merkillisen keveä kantaa, melkoista keveämpi kuin leiviskä höyheniä, koska niin moni äärettömän kernaasti haluaisi alistua sen alle.
Mutta se on nyt taas eri juttu.
Tahdoimme vain päästä siihen, että kun nyt sosialistit ovat kukkoina tunkiolla tasavallan kotipellolla, ei olisi ihmeteltävää, tuskinpa tuomittavaakaan, vaikkapa yksi ja toinen syrjäisemmässäkin asemassa oleva toveri tuntisi rintansa paisuvan puolueensa vallan ja voiman tunnosta.
Joutsan puolesta on tämä asia:
Siellä oli verotuslautakunta ähkinyt joutsalaisten oikeudenmukaisen ja tasapuolisen verollelaskun hyväksi, minkä lieneekin ähkinyt kolmisen kuukautta. Mutta maailman palkka on yleensä tiedossa, eikä se jäänyt nytkään tulematta. Melkoisen suuri prosentti äyritettyjä joutsalaisia ei suinkaan huokunut kiitollisuutta ja tunnustusta oikeudenmukaisesta ja tasapuolisesta verotuksesta, vaan valitti kuin Israel Egyptin orjuudessa taikka Baabelin pajupehkoja kasvavien virtain rannalla ja päätti valittaa ankarasti myöskin tutkijalautakunnan edessä.
Saadakseen kuitenkin mahdollisimman paljon pontta ja terästä valituksiinsa päättivät tyytymättömät Joutsan sosialistit hankkia itselleen »vullmahin» eli valtuutetun asiamiehen, jotta kaikki vastaansanomattoman lakijuristillisesti täytettäisiin.
Naapuripitäjässä on sosialistinen pienviljelijä, joka tosin ei ole tuomarin kouluja käynyt eikä tutkintoja suorittanut, mutta joka on ennenkin hoidellut tällaisia tehtäviä. Joutsalaisten valittajien keskuudessa pidettiin puhetta, että siinä kuuluu olevan mato miehekseen.
Lopputuloksena oli, että Joutsan tyytymättömien verovelvollisten lähetyskunta t.k. alussa matkusti naapuripitäjään, pyytämään pienviljelijää vullmahikseen.
Nyt oli pahin kelirikko, ja sosialisti sanoi, että periaatteellisessa katsannossa hän kylläkin on valmis ottamaan vastaan hänelle tarjotun tehtävän. Onhan niitä ennenkin suoritettu. Mutta kyyti hänelle pitää olla Joutsaan, muuten ei hän paikaltaan hievahda, niin puoluetovereita kuin tässä lietäneenkin.
Arvoisat puoluetoverit katselivat toisiinsa epätietoisina korvantaustojaan kyhnien ja myönsivät, että pitäisihän se kyyti kyllä… mutta kun ne tiet nyt ovat niin mahdottomat, ettei niitä pääse reellä eikä rattailla eikä — autoilla. Jos miten kuten passaisi kuitenkin kävellä…?
— Ei, sanoi aateveli jyrkästi. Puolta kolmatta peninkulmaa hän kun ei rupea kävelemään, ei sitä vastenkaan. Ei yleensäkään, eikä tuommoisessa siivossa missään tapauksessa.
Se oli paha paikka, ja eräs lähetystön jäsenistä tiedusteli, eikö vullmahti ottaisi ratsastaakseen Joutsaan? Kyllä he hevosen hommaisivat.
Naapuripitäjän toveri ei kai ollut havainnut itsessään mitään ratsumestarimaisia taipumuksia, sillä hän suhtautui ratsastusesitykseenkin lievimmin sanoen viileästi. Mutta hyväksi onneksi johtivat neuvottelut kuitenkin lopulta onnelliseen ratkaisuun.
Ja kuluvan toukokuun 2 p:nä nähtiin Joutsan ja naapuripitäjän välisellä keväisen hatarahkolla järven jäällä mieltäkiinnittävä näky.
Naapuripitäjän sosialistinen luottamusmies ja toimihenkilö istui piippua poltellen selkä suorana ja asiakirjanippu sylissään potkukelkassa, Napoleonin kaltaisena, kun tämä samosi kohti Moskovaa, laskeakseen valtansa alle koko itäisen maan.
Tosin ei naapuripitäjän toverilla ollut muassaan sellaista karaistua ja pelättävää armeijaa kuin kuuluisalla Korsikan pienellä korpraalilla, mutta joka tapauksessa oli hänellä olosuhteisiin nähden säädyllinen saattue: sillä samalla kuin yksi hänen päämiehistään ja puoluetovereistaan veti potkuria jukkonuorasta ja toinen aateveljistä hiki hatussa lykkäsi kelkkaa takaapäin, asteli 5-6 hänen muuta päämiestään vartiostona kelkan kummallakin puolella siltä varalta että jää pettäisi.
Ja niin eteni kulkue arvokkaasti ja juhlallisesti kohti Joutsan kirkonkylää.
(1927)
KUN TULI LIIKAA
Hämeenlinnan luokkatietoiset työläiset ovat lopullisesti työlästyneet helsinkiläisiin kommunistihuligaaneihin. Heille on käynyt niinkuin vanhalle Väinämöiselle eräässä tilaisuudessa, mistä mainitaan, että kuuluisa kansallisrunoilijamme silloin suuttui ja häpesi. Heidän mielestään on Helsingin toverien menettely ollut liikaa, niinkuin se kemiläinen naiseläjä sai kissoja liikaa. Meidän kai täytyy ensin kesken kaiken kertoa se Kemin asia?
Kemin naiseläjä oli tuntenut yksinäisyyttä ja hankkinut kissan seurakseen ja hoivatakseen sitä. Kissa viihtyi erinomaisesti, eikä sillä ollut puutosta mistään, ja se ylisti tuttavapiireissään niin innokkaasti uutta asemaansa, että tuttavapiireissä heräsi kateudensekaisia uteliaisuuden tunnelmia. Ja eräänä päivänä ilmestyi naiseläjän asuntoon toinenkin kissa.
Naisihminen ei siitä ollut pahoillaan, eikä vielä siitäkään, kun kissoja seuraavana päivänä oli kolme. Mutta kun kissat näkivät, että heitä suvaitaan, niin tuli niitä uusia joka päivä lisää, niin että niitä lopuksi oli yksitoista!
Kissat täyttivät kaikki paikat, niitä oli tuoleilla ja sängyssä ja ikkunalla ja vaikka missä, ja ne olivat syödä naiseläjän perikatoon. Naisihmisen täytyi näin ollen pyytää, että jos herrasväki olisi hyvä ja lähtisi sinne mistä on tullutkin. Naiseläjä avasi vielä ovenkin ja sanoi, että siitä on uloskäynti, hyvästi nyt ja kiitoksia, käynnistä!
Mutta kissat eivät lähteneet ajamallakaan, sillä niistä oli hyvä niinkuin nyt oli, ja ne sähisivät ja sylkivät ja uhkasivat kynsiä emäntänsä hyvän omaksi, jos hän uskaltaisi ryhtyä joihinkin väkivaltaisuuksiin.
Naisihmisen täytyi nyt kääntyä miesväen puoleen apua pyytämään, ja lopuksi tuli eräs iso miehenrumilas ja sanoi, että kyllä hän kissat sortteeraa, mikäpäs siinä. Ja hän ryhtyi heti asianomaisiin toimenpiteisiin ja passitti kissan toisensa perästä niinsanotuille autuaammille metsästysmaille. Mutta kun hän oli lopettanut viiden kissan maallisen vaelluksen, niin valtasi kauhu ne kuusi, jotka vielä olivat jäljellä, ja ne huusivat toisilleen, että tappaa se tuo hurjimus meidätkin, jollei nyt lähdetä muille markkinoille. Ja kissat livistivät niin että häntä suorana.
Mikä on liikaa, se on liikaa. Ja niinkuin sanottu, helsinkiläisten kommunistien vierailunäytäntö Hämeenlinnassa viime lauantaina oli ollut Hämeenlinnan työläisistäkin liian paksua.
Jo kesällä kerrottiin lehdissä, että Tampereelle oli Helsingistä saapunut sakki suomalaisia ryssiä, nimittäin helsinkiläisiä kommunisteja, joilla oli yllään housujen päälle vedetty punainen paita, paidan päällä nahkaremmi, jalassa pussihousut ja saappaat, lakissa bolshevikkiryssien kokardi ja hihassa jonkinlainen punainen tähti. On epäämätön todistus suomalaisesta pitkämielisyydestä, että tällainen hävettävä ja suomalaista työläistä häpäisevä roskajoukko sai selkäsaunatta esiintyä kirkkaalla päivällä, aiheuttamatta yleisön taholta muuta kuin ivaa ja hyvin ansaittua halveksimista.
* * * * *
Viime lauantaina vietti Hämeenlinnan muurarien ammattiosasto 25-vuotisjuhlaansa. Mielialaa kohottamaan oli Helsingistä taas sinnekin saapunut ylläkuvatunlaisia suomalaiskommunistisia punapaitapolsuja, ja paikkakunnan työväenlehti kertoo häpeän punan nousseen monen rehellisen työmiehen poskille moisen iljettävän näyn nähdessään.
Seuraavana päivänä, sunnuntaina, saivat Hämeenlinnan työläiset kuitenkin vielä enemmän hävetä äkkijyrkkiä helsinkiläisiä vieraitaan, kun nämä ajelivat autoilla kaupungilla ja puistolanmäessä arvoisien hengenheimolaistensa luona vierailuilla, ja pöhnäpäissään esiintyivät julkisilla paikoilla tavalla, jota ei tässä voi selostaa. Riittää maininta, että sikäläinen työväenlehti leimaa asian suureksi häpeäksi ja todistaa, ettei kommunistiparatiisin edustajain rähjääminen »lainkaan poikennut Helsingin hulikaanien menettelyistä».
— »Ja niitä tuotiin oikein Helsingistä saakka Hämeenlinnaan nähtäväksi, niinkuin ei niitä täällä olisi», huomauttaa lehti harmistuneena.
On hyvä, että työväen kunnollisten ja valistuneitten ainesten silmät aukenevat näkemään kommunististen maailmanparantajain todellisen olemuksen oikeassa karvassaan ja loistossaan.
Enemmän vain sellaisia vierailuja, toverit kommunistit! Ne ovat Suomen kansalle niin terveellisiä että oikein!
(1927.)