VI.
Rinne ja Anna olivat lapsineen siirtyneet paikasta toiseen pitkin kaupunkia. Talossa, johon he olivat asettuneet häiden jälkeen asumaan, oli syntynyt heidän esikoisensa, tyttö.
Anna oli sidottu tuon tapahtuman jäljestä. Hänellä oli taipumusta olla pois kotoa hyvin paljon, mutta nytpä tyttö pitelikin häntä kehdon ääressä alinomaa.
Mutta sen sijaan kävivät tuttavat hänen luonansa, ja menettelihän tuo sillä tavalla.
Kuitenkaan eivät he viihtyneet tässä paikassa. Kova onni oli heidät johtanut naapureiksi jonkun perheen kanssa, jonka lapset sairastivat melkein aina. Ei heillä ollut yön eikä päivän lepoa. Seinän takaa kuului yhtämittaista itkua, ja äiti tuntui jo olevan aikalailla hermostunut.
Viimein he olivat asettuneet lähemmäksi tehdasta, jotta Yrjölläkään ei olisi pitkälti tehtaalle.
Täällä syntyi heille poika, joka piteli lujalla kohta syntymästä saakka.
"Tuon kanssa sinä vielä päivillä olet", sanoi Elli. "Katso, minkälainen juhkura se on, aivan kuin Yrjö itse!"
"Entäs sitä äänen pauhua ja kiivasta kiukkua, jollei ruoka joudu ajallaan. — Niin, niin, tällaista se on sitten, Elli!"
"Johan minä olen tuota katsonut. Ei noita ollut tuollaisia kääröjä silloin kun yhdessä asuttiin, ja eikös meillä ollut monta kertaa hirveän hauskaa?"
"Olehan hulluilematta! Mikäs tässä nyt on? Tässähän nämä kasvavat, ettei huomaakaan. Katsopas Kerttua! Siellä pikku ihminen jo ponnistelee puuta vasten pystyyn. Siitä se tämän maailman polku alkaa."
Hän nosti lapsen rinnoiltansa kehtoon, peitti ja liekutti vähän, kunnes lapsi nukkui, ja riensi sitten hellan luokse kahvia laittamaan.
"Koskapa Yrjö on kokouksessa, niin pidetäänpäs täällä hauskaa.
Katsotko näitä kaikkia tässä, niin, minä käyn vähän leipurissa?"
Hän nakkasi huivin hartioilleen ja riensi ulos, palaten pian.
"Ostin oikein hyvää, kun nyt olemme tässä vain kahden."
"Niinhän sinä aina teet, aivan kuin minä olisin joku harvinainen vieras."
"Etkö sinä sitten ole? Eihän ketään ole sinun kaltaistasi. Kutkas ovat tätä maailmaa niin joka puolelta yhdessä katselleet kuin me? Olet kai sinä vieläkin kunnon kahvin arvoinen. Maistapas tuota ja tuota! Kuiva se on paakari itse Pikkarainen, mutta hiivatin mehevän se leivän tekee."
"Ei sinua koskaan näe iltamassakaan enää."
"Mihinkäs tästä pääsee. Jahka nämä tulevat isommiksi, niin sitten…"
"Voi olla sitten toisia pienempiä. Eikö se nyt jo riittäisi?"
"Voisipa ehkä."
"Taitaapa tässä nyt olla ihanaa: pestä latostaa yhtä mittaa lasten vaatteita, kieppua yhtä mittaa kehdon korvassa pääsemättä siitä mihinkään."
"Siinä on sentään kumpaakin, iloa jos ikävääkin. Kun lapset vaan pysyisivät terveenä, niin mikäs tässä olisi."
"Sinä olet niin vanhanaikainen! Eihän sitä nykyään enää sellaista.
Jos minä olisin sinun asemassasi, niin ei ainoaakaan."
"Kyllä nämä kaksi sentään menevät."
"Vai kaksi!"
"No, no, Kerttu! Johan sinä vedit liinan kanssa kaikki sieltä."
"Niin, niin, kun minulle ei anneta mitään", leperteli Elli ja otti Kertun lattialta syliinsä. "Katsopas, kun kummilla on tällaiset kellonperätkin! Voi, vooi, onko kullan kultaset kellonperät?"
Anna laitteli kahvikojeet pöytään, levitti useat lajit leivoksia, ja heillä kului aika hupaisesti.
"Minä olen viime aikoina ollut vähän pahalla tuulella", sanoi Anna, alentaen äänensä kuiskaukseksi. "Tässä asuu seinän takana joku vanhapiika, joka pistää nokkansa joka paikkaan. Nyt se on ruvennut simppuilemaan, kun minä olen lasten vaatteita kuivannut nuoralla pihalla. Ne muka häiritsevät häntä, eikä hän salli, että hänen akkunansa alla liputetaan."
"Vuokranhan tekin maksatte."
"Siinä kuin hänkin! Johan minä sanoin. Ja muutenkin! Kyllä se on koettanut Yrjöllekin sanoa, kuinka täällä kahvikestejä pidetään miehen työssä ollessa, tuhlataan ja mässätään."
"Niin kuin ne hänen pussistaan tulisivat!"
"Johan se oli Yrjökin sanonut. Nytkin on aivan varmasti korva oven raossa. Siinä on tuossa kaapin takana ovi."
"Kaikkein kanssa sitä pitää joutua!"
"Niin kyllästyttää toisinaan, että minä olen jo sanonut Yrjölle, että tästä täytyy muuttaa pois."
"Suotta kai sitä rupeaa kärsimään."
"Niin minustakin! Oma rauha ja vapaus on siksi kallista, ettei sitä päästä kenen nuuskanenän tahansa sissimään ja repostelemaan."
"Juuri niin!"
"Minä olen koettanut olla, etten ole välittänyt mitään. Olen ajatellut, että tuhiskoon turkissaan. Mutta ei sitä rauhallisin mielin saata katsoa, kun on aina niin happaman ja tyytymättömän näköinen ja kun sen tietää johtuvan yksinomaan siitä, kun me olemme tässä asemassa."
"Mitä sinä tosiaankin välität hänestä?"
"Älähän vielä! Eräänä yönä oli Kerttu vähän kuumeessa ja rauhattomana itkeskeli tuossa, niin jopahan löi nyrkillänsä välioveen."
"Älä! Voi, jos minä olisin ollut sinun tilallasi!"
"Minkäs sille mahtaa?"
"Olisin niin potkassut oveen, että olisivat paikat helisseet. Kaikkeapa tässä! No, pitääkin sitä olla jos minkälaista ihmisten ristinä!"
"Kun sitä saiskin elää omaa elämäänsä, niin hätäkös sitten olisi!"
"Oliko tuo niin hävytön, sanon vieläkin. Aivan kuin teidän pitäisi olla hänen orjiaan! Muuttaisi pois, jos ei jaksaisi kuunnella.".
"Muiden tästä on ollut ennenkin muutettava, ja niin teemme mekin. Onhan noita huoneita pitkin kaupunkia. Myötäänsä kuulutetaan sanomalehdissä."
"Muuttakaa, muuttakaa!"
"Ensi kuun rajassa."
"Ja pitäisi sinun joskus muutenkin päästä jalottelemaan ja korviasi lepuuttamaan. Eikö nyt ketään saisi lasten luokse, että pääsisit jollonkikaan teatteriin tai iltamaan?"
"Kyllä kai sietäisi."
"Mikäs oikeus Yrjöllä ja miehillä yleensä on olla kokouksissa, käydä toistensa luona, istua elävissäkuvissa ja monessa muussa iltasilla?"
"Onhan se niinkin. Kun tätä pitemmälle alkaa jatkua, niin kylläpä toisinaan tekee mieli päästä johonkin vähän pistäytymään."
"Ajattele, kuinka vapaita me olimme ennen menemään! Mikäs meitä pidätti! Ja mikäs pidättää minua vieläkään? Kyllä sinä teit hullusti tähän kaikkeen antautuessasi."
"Tehtyä ei saa tekemättömäksi."
"Pöllöksi minun täytyy sinua sanoa, kun et sen vertaa nenääsi pitemmälle ajatellut. Sinä olit aivan kuin tuo hullunen lapsi, joka äidiltä sokeripalaa pyytää. Etkä ole viisastunut vieläkään: sidot vaan itseäsi enempi ja enempi."
"Saanko kaataa sinulle vielä? Ota leipääkin!"
"Kyllä nämä ovatkin hyviä! Saanko tuon vielä tuosta?"
"Ota veikkonen! Näissä ei suinkaan ole säästämistä. Tuossa on
Kertullekin."
Anna kaatoi kahvia ja puheli:
"Kyllä se on totta, että Yrjö on paljon poissa kotoa. Oikeinpa
mielii käydä päivä pitkäksi toisinaan. Mutta hän on hyvä sen sijaan.
Katsopas, mitä hän on hankkinut viimesillä ylityörahoilla! —
Tällaisen päällystakin!"
"Katsopas sitä Yrjöä!"
"Oikeastaan vähän liiankin ylellinen, mutta…"
"Ei ollenkaan! Joutaapa tuo olla joskus työmiehen rouvallakin kunnon vaate yllä. Kylläpä se pukeekin sinua!"
"Minun taasen teki niin mieleni tällaista kukkamaljakkoa, enkä voinut pidättää itseäni. Otin muka Yrjön syntymäpäiväksi, joka on huomenna. Oli se vähän kalliin puoleinen, kuusi ja puoli markkaa, mutta ajattelin, ettei noita monta meillä ole eikä taida heti taasen tulla ostetuksikaan."
"Onko Yrjön syntymäpäivä? Älähän vielä, minä ostan tähän kukat, niin tulee meiltä kummaltakin."
"Minulla ei olisi tuskin ollutkaan muuta kuin männyn hakoja. Menivät rahat niin tarkkaan. Mutta en raskinut olla ostamatta. Ajattelin, että levittää häntä voita leivällensä sen ohuemmasti."
"Ja täytyy kai ajatella kotinsa somistamistakin."
"Täytyyhän sitä, mutta pitää ostaa, kun ei jouda mitään tekemään. Minähän muka jo vuosia taaksepäin alotin tällaista pöytäliinaa, mutta en saa valmiiksi."
"Katsopas! Mistä sinä tätä olet oppinut? Enhän ole sinulla ennen tällaisia töitä nähnyt."
"Kun me asuimme siinä ensimmäisessä paikassa, oli siinä naapurina joku Mattila, jonka itkusista lapsista aina kuulit meillä käydessäsi. Hän oli hyvin työkkyri ihminen ja sai minutkin innostumaan."
"Sinun pitäisi tämä valmistaa."
"Milloin sitä on aikaa? En ymmärrä, kuinka Mattelinska sai niin paljon tehdyksi. Tuossa on hänen teräämiään sukkiakin. Minä kun olin tässä huonossa kunnossa tämän tytön takia ja niin lujalla joka suhteessa, niin vietin hänelle muutamia varsia, kun sukat alkoivat loppua. Hän on niin hyvä kutomaan ja harjaantunut, että kannattaa paremmin teettää hänellä kuin ruveta itse hangottelemaan."
"Jotkut ovat lapsuudestaan saakka oppineet ja käyttävät niin jokaisen hetken päivästä, etteivät suo itsellensä hetken lepoa. Kyllä ne sitten ovatkin läkkituopin värisiä ja haukkovat henkeään. Se kai lienee ihana saavutus. — Mitä kaikkea sinulla onkaan uutta? Eikö tämä esiliinakin ole?"
"On."
"Et kai sinä itse ole ommellut?"
"Milloinpa sitä… kun ei ole oikein harjaantunutkaan. Siinä kuluu aikaakin niin paljon, että jos työlleen vähänkin laskee, niin voitoksi ei jää mitään, kun kankaan hinnan ja kaikki lukee… Siuruan esiliinatehtaassa tekevät sentään aika kuosikkaita. Eikös tuokin helmakoriste ole aika mukavasti tehty? Niillä on sellaiset koneet. Ja hyvin välttävät. Kertun esiliinat maksoivat kolme markkaa, kun ostin niitä pari kappaletta. Tuota rahan menoa on niin puoleen ja toiseen, että saa siinä jänkkäillä päiväpalkasta, jos mielii sillä saada kaikkea."
"Ja saako sillä sitten?"
"Ei puoliakaan. Kyllä minäkin rahalle reijät löytäisin, jos sitä olisi vaan panna jokaiseen. Ne pitäisi paikat olla eri näköiset!"
"Sen minä kyllä uskon, mutta siihenpä ei riitä. Niukasti jokapäiväiset tarpeensa saa. Kyllähän me tiedämme tämän. Muistatko, miten lujalla toisinaan olimme? Ja mitä siitä olisi tullutkaan, ellemme…"
"Älä viitsi kaivaa vanhoja asioita esille. Nehän ovat olleet ja menneet."
"Sinun osaltasi", nauroi Elli. "Sinä olet järjestänyt asiasi tällä tavalla, minä toisella."
"Silloin sitä ei tule ajatelleeksi, kun luonto vetää tikanpoikasta puuhun. Nythän tuo toisinaan palaa mieleen."
"Ja eikös se pane vähän päätä punaltelemaan, että 'voi mua hullua neitoa'? Sinulla ei ole tilaisuutta vaihtaa kertaakaan. Eikö se jo kyllästytä? Mitäs tämä on tuonut sinulle: yksinäisyyttä, unettomia öitä, lapsiliudan, jonka loppupäätä et ole vielä nähnyt."
"Aivanhan sinä ilkut."
"En sillä mielellä, mutta sanon jotakin." Anna ei voinut vastata mitään. Ellihän oikeastaan sanoi, mitä hän itsekin oli monta kertaa ajatellut.
"Kyllähän Yrjö tietysti hupinsa löytää. Miehillähän on niitä omia ilojaan. Istutaan muka kokouksissa, mutta yhtä hyvin niiden päätyttyä tai niinä iltoina, jolloin ei kokouksia olekaan, saatetaan ottaa dominot tai muut pelit esille ja pelata iltakahvisia, sokerileivistä tai muusta sellaisesta. Ja milloin ei näin tehdä, kulutetaan aikaa väittelemällä juttutuvassa. Olen minä sen verran katsonut heidän illanviettojaan."
"En minä sentään usko, että Yrjö sitä niin halusta tekee, jos johonkin lienee mukana ollutkin."
"En minäkään sitä toivo, enkä sano vahingonilolla, mitä olen joskus huomannut. Johduin vaan ajattelemaan ja vertaamaan sinunkin nykyistä elämääsi entiseen."
Annan mieleen jäivät Ellin hämärät viittaukset kuin pahaksi painajaiseksi, eikä hän viimeisen keskustelun jäljestä enää jaksanut yhtä kärsivällisesti kohtaloaan kantaa. Tästä lähtien hän asettui Yrjöönkin nähden enemmän arvostelevalle kannalle.
Miksi todellakin perheessä piti vaimon aina olla alakynnessä, kun miehet samalla kuin jonkunlaisella oikeudella tulivat ja menivät niin kuin heille sopi? Oliko Yrjönkään melkein jokailtaiseen poissaoloon syynä joku kokoukseen meno niin kuin sanoi? Eihän hän vaan halunnut jollakin tekosyyllä päästä pois kotoa.
Mutta hän koetti painaa alas tällaiset mielennousut.
Ellillä oli sitä paitsi aina jotakin uutta mukanansa entisestä toveripiiristä, ja saattoivat he toisissa asioissa löytää viehätystä ja vaihtelua. Ja vaihteluahan Anna taaskin oikein kaipasi.
Sitä saavuttaakseen hän ei ollut suinkaan mikään säästäväinen perheen emäntä. Milloin kukkaro suinkin salli, osteli hän mitä mieli milloinkin halusi. Eikä hänellä viikon lopulla ollut mitään, jäipä usein velkaakin, jota ei tahtonut saada mitenkään maksetuksi. Mutta ei hän sitä suuresti surrut.
Hän ei ollut koskaan oppinut säästämään. Tyttönä ollessaan oli hän tottunut saamaan palkkansa säännöllisesti viikon lopulla. Menettipä sen miten menetti, siitä ei ollut väliä, olihan uusi palkka taasen tiedossa. Siihen turvautuen saattoi asiansa järjestää huolettomasti.
Samoin oli nytkin naimisiin mentyä. Yrjö toi säännöllisesti, antoi hänelle määrätyn viikkorahan ja piti lopun itse.
Eikä hänkään ollut säästäväinen. He olivat ennen naimisiin menoaankin tottuneet yhdessä panemaan kaiken maailman tietä kurjat kolikot. He olivat istuneet iltakaudet kahviloissa tai konditoreissa tai olivat tuhlanneet iltamissa, teattereissa ja elävissäkuvissa. Yrjö oli sitä paitsi hyvin halukas ostamaan Annalle kaikellaista, milloin rintaneulaa, sormusta, albumia, rasiaa tai muuta sellaista.
He olivat naimisiin mennessäänkin niin putipuhtaat, että Yrjön oli pitänyt häitä varten ottaa työväen säästökassasta kahdensadan markan laina.
Nyt jo joskus näytti säästäminenkin tarpeelliselta. Hyvä olisi ollut, jos ennen olisi jo tullut aletuksi. Yht'ainoaa päiväpalkkaa oli monta suuta syömässä. Nyt piti maksaa huoneen vuokraa toisella tavalla, maksaa puista ja vedestä, maksaa korkoa velasta. Jopa toisinaan täytyi turvautua tehtaalaisten keskuuteensa perustamaan n.s. juoppojen kassaan, johon moninkertainen korko perittiin etukäteen.
Toisinaan tuntui elämä todellakin niukalta ja päiväpalkka aivan riittämättömältä. Mutta siitä huolimatta oli vaikea tottua säästäväiseksi, kun koko edellä ollut aika oli ollut elämistä "kädestä kärsään". Jotkut Yrjön työtovereista olivat koettaneet järjestää itsellensä lisäansioita. He olivat rakentaneet torpan maaseurakuntaan, viljelivät kartanomaallaan perunaa ja keittiökasveja sekä tunsivat olonsa paljon mukavammaksi kuin kaupungissa vuokralaisena nujuamisen. Tosin he eivät voineet käydä kotonaan ruokatunnilla, mutta kävelivät tai ajoivat polkupyörillään aamuin illoin puolituntisen tai vähän paremman. Sehän teki hyvää sisätyössä raatajalle, ja ne jalkavaivat tulivat moneenkin kertaan korvatuiksi.
Toisilla oli joku pieni matkustajakoti tai pitivät toiset yksinäisiä nuoria miehiä tai naisia luonaan asumassa, saaden heiltä aina jonkun markan huoneen vuokran lyhennykseksi.
Eräänä päivänä tuli koneenhoitaja Väyrynen Rinteen luokse ja näytti olevan vähän ikävällä mielellä.
Hänellä oli pieni ruoka- ja sekatavarakauppa Eerikinkadulla.
"En minä ollenkaan mielihyvällä sano, mitä sanon", lausui hän alkusanoiksi. "Mutta sinun vaimosi on pitkin talvea ottanut yhtä ja toista sieltä eukkoni kaupasta, eikä se tahdo tulla maksetuksi."
"Mitä?" sanoi Rinne ällistyneenä. "Minä nyt toivon, ettet sinä järkimies pahastu tästä, mutta ymmärräthän sinä aivan hyvin, että kun minun täytyy säännöllisesti maksaa kauppiaille, joilta otan tavaran myödäkseni, niin täytyyhän minun myös saada säännöllisesti."
"Se on luonnollista. Eihän siitä tule kuin joku prosentti myöntivaivoja."
"Niin, niin, kyllä minä ymmärrän sen. Mutta millä helkkunan vuorolla
Anna on sellaiseen jälkimaksuun joutunut? Onko sitä paljonkin?"
"Satakunnan markan seutuville."
Rinne mutisi epäselvän kirouksen.
"Kyllä minun täytyy, toveri hyvä, tunnustaa se aivan suoraan, etten minä tiedä tästä mitään."
"Epäiletkö sinä minua?"
"En suinkaan. Sitä en tarkoita. Mutta eukko on tämän kaiken tehnyt sanomatta minulle mitään. Tämä tulee aivan uutena yllätyksenä."
"Voin minä sanoa sinulle lohdutukseksi, ettet sinä ole ainoa. On teitä useitakin tässä ja muissakin tehtaissa. On niiden takia saanut kärsiäkin, eikä minua se huvittaisi."
"Ei minun puolestani tarvitsekaan, kun annat vähän perään, että saan sinulle vähitellen suorittaa."
"Siitähän voidaan sopia."
"Ryökäle periköön!" sadatteli Rinne Väyrysen mentyä. "Mistähän siihenkin läpeen lohkastaan. Muutaman päivän päässä on kunnallisverojen rästikantokin. Löipä, jukoliste, kiven leipään! Ja mihinkä se upottaa viikkorahan? Lienee hyvinkin totta jutut niistä kahvikesteistä."
Hän oli koko päivän kuin pistoksissa, nousi ja laski samaan asiaan.
Ja hän päätteli mielessään sanoa purevat sanat Annalle. Oli onni, että tämä tuli tiedoksi rupeaman alussa. Kerkesi mieli tasaantua ennen kuin kotiin lähdettiin.
Hän koetti paperiin laskea viikko tulojaan ja nyt aiheutuneen velan lyhennystä, säästöä veroa varten, puurahaa, ruokarahaa…
Ensi palkasta oli lyhennettävä juoppojen kassaankin joku osa.
Ei hän voinut muuta kuin kirota senkin muistaessaan. Hän oli jotensakin tuimalla tuulella saapuessaan kotiin illalla.
"Millä helkkunan vuorolla sinä olet syönyt itsesi kiinni Väyrysen puotiin?" Anna sävähti punaiseksi. "Mistäs sinä sen tiedät?"
"Pitäskö tämä olla muka salaisuus? Huonosti sen olet järjestänyt, koskapa ei ole salassa pysynyt. Väyrynen tuli äsken vaatimaan maksua. Mitäs sinä siihen sanot?"
"Mitäpä minä sanon. Tietysti sitä on tarvittu."
"Onko se ollut ihan välttämätöntä?"
"Taitaapa tässä olla varaa tuhlailla."
"Sitä on kuulunut, että täällä pannaan yhtä ja toista kurkusta alas minun poissa ollessani."
"Uskotko sinä juoruja?"
"Mitä tässä tiennee enää uskoa. Sen minä vaan tiedän, että raataa tässä saa ihan oietakseen, eikä suinkaan ole palsamia sellainen tieto kuin tämäkin. Kyllä ne viidenlaiset kahvileivät saisi vaihtaa reikäleipään."
Rinne ei voinut hillitä pistävää sävyä.
Mutta Annan mieli myöskin kuohahti.
"Vai niin! Nytkö jo aletaan laskea, mitä tämä syö? Joko nyt aletaan mitata kuin naudalle kukin annos. Hyvä! Mitataan vaan! Mutta tehdään se kummallakin puolella. Mihinkäs sinä niissä iltaistunnoissa panet markan toisensa jälkeen? Sitä ei taideta ottaa mihinkään huomioon. Minun varmaan pitäisi täällä kotona lasten kanssa kastaa leipää suolaveteen, jotta sinä saisit 'toverien' kanssa nahistella sokerileipiä."
Anna jatkoi ilkeästi. Hän oli viime aikoina niin kyllästynyt tähän yksitoikkoisuuteen, jotta ei voinut hillitä itseään. Eikä hän liioin halunnutkaan. Mikä velvollisuus hänellä siihen olisi?
Oli vähällä syntyä kiivas riita. Kummallekin tuntui oikeutetulta syytellä toistaan. Pitkin matkaa oli yhtä ja toista patoutunut mieleen ja nyt se pyrki purkautumaan.
Tätäpä ei ollut vielä ennen tapahtunut. Mutta Yrjö oli niin sydämistynyt Annan salaisesta toiminnasta.
Anna taasen luuli Yrjön tositeolla epäilevän häntä tuhlariksi ja huolimattomaksi.
"Kyllähän minä olen sen itsekin huomannut, etten sitä saa maksetuksi", sanoi Anna vihdoin itkien, "mutta olen joka viikko toivonut aina parempaa, eikä sitä ole tullutkaan. Minä en ole tahtonut sillä mieltäsi raskauttaa. Ja nyt, kun kaikki on tullut ilmi, olet sinä valmis kuulemaan jokaista juorua ja uskomaan minusta mitä hyvänsä. Kai minä olen siitä sen ansainnut."
"Mitä sinä sitten rupeat tuolla tavalla selän takana toimimaan, kun et siihen, kuitenkaan kykene?"
"Johan sen sanoin."
"Olisit ilmoittanut itse ennemmin, ettei olisi niin pitkälle päässyt."
Rinteen mieli oli vähän lauhtunut. Annan syytöksissä oli perää, sitä ei tainnut kieltää. He olivat molemmat valmistaneet kohtaloansa. Ei hän olisi välittänyt, vaikka olisi viidessä sadassa ollut velka, kun olisi ollut, millä maksaa. Mutta nyt hän oli puilla paljailla.
"Sano nyt, miten tästä päästään!" Mitäpä siihen Anna taisi sanoa. Eikä heille auennut muuta mahdollisuutta kuin viedä seinäkello, kukkamaljakko ja muutamia muita esineitä, niitäkin joita Yrjö oli muistoksi ostanut, huutokauppakamariin.
VI.
Jaakko oli jo useita vuosia peräkkäin tehnyt työtä nahkatehtaan karvausosastolla. Hän oli aikaisemmin ollut muilla osastoilla, mutta oli jossakin sijoittelussa tullut tähän. Ainakin alusta oli tuntunut tämä mukavammalta, sillä edellisessä työssä oli pitänyt paljon kantaa, eivätkä jalat tahtoneet oikein kestää.
Tässä huoneessa heitä oli työssä alun kolmattakymmentä miestä, apurit vielä lisäksi.
Karvaushuone oli matalassa rakennuksessa tehdasalueen laidassa. Se oli pitkähkö, seiniltään tervaruskea. Katto oli jolloinkin valkaistu liimavärillä, mutta kosteuden vaikutuksesta oli se useista kohdista lohkeillut irti ja varissut pois. Akkunat olivat leveät ja matalat, ja oli niihin räiskynyt märjistä, työnalaisista vuodista kalkinsekaista vettä, johon oli puunkuoripölyä tarttunut. Samoin oli seinillä räiskyneen kalkki veden jälkiä.
Lattiaan oli toinen toisensa viereen upotettu suuria ammeita, ja niiden yli oli laitettu liikutettavia lavoja käytäviksi ja karvausalustoiksi. Ammeiden väliin muodostuneihin lokeroihin, käytäville ja seinän vieriin oli jäänyt puunkuorisilppua ja vuoltuja nahan riekaleita tai oli niihin valunut vettä ammeista nostetuista vuodista.
Karvaushuoneen ilmaan tottumattoman oli melkein mahdotonta tulla kaikkina aikoina ovesta sisälle. Jollakin kypsymisasteella oli nahkoissa niin ilkeä mädänneen haju. Teollisuuskoululaiset, jotka joka vuosi kävivät opintoretkellä kaikissa teollisuuslaitoksissa, oksentelivat tämän huoneen ovella ja heidän lehtorinsa ei voinut tulla ollenkaan sisälle.
Mutta karvaushuoneen miehet olivat vuosien kuluessa siihen tottuneet.
Heidän hajuhermonsa olivat jo turmeltuneet.
Kullakin heillä oli lavalla vuolinrahi, jonka toisessa päässä oli jalat, joten rahi oli vinosti eteen alaspäin. Sen yli he heittivät viikkokausia kalkkivedessä lionneet vuodat sekä molemmin käsin ohjattavalla vuolinraudalla työnsivät helposti irtautuvan karvan pois, leikkasivat lihanretkut ja reunoista palaset, joiden arvostelivat olevan kelpaamattomia. Jokaisella oli esiliinan tapaan, paksusta pohjanahasta laitettu suojus vyöllä ja jalassa kankeavartiset, kalkin ja lian moneen kertaan ryydyttämät saappaat.
Jaakko oli juuri jonkun toverinsa kanssa laittamassa uusia vuotia ammeisiin, jotka olivat lähellä ovea.
Semminkin alaosasta oli ovi harva. Kynnyksessä oli ratakiskojen kohdalla isot aukot, joita väliaikoina lukittiin irtonaisilla laudankappaleilla.
Mutta nyt piti oven olla tavallista enemmän auki, sillä naisapurit työnsivät vaunuilla silputtua pajunkuorta sisälle, kaasivat vaununsa ammeiden yli asetetulle lavalle, josta miehet siirsivät ne kerroksittain nahkain sekaan ammeisiin.
Jaakon selkää pakotti aika ankarasti. Hän oli jo useana päivänä tuntenut kolotuksen kiihtyvän. Nyt se olikin saanut oikein vauhtia, kun hän oli joutunut työhön tähän vetoon. Joka kerta kun naiset avasivat oven, syöksyi kylmä ilma valkeana höyrynä ammeiden yli.
"Koettakaapa siellä tukkia niitä ovenreikiä vähän joutusammin!" sanoi hän vaununtuojille. "Näettehän, että kylmä ilma tulee suoraan tänne."
"Häädymme siinä tarpomaan mekin", sanoi toinen naisista.
"Ei tässä sen kummemmassa olla, eikä pohjonen puhalla leppeämmin meidänkään kintuillemme", sanoi taasen toinen.
He lähtivät tyhjän vaunun kanssa kolistelemaan puunkuorimyllylle, joka oli noin sadan metrin päässä toisessa rakennuksessa, suurten kuorivarastojen vieressä.
Myllyn luona häärivät miehet kuin riihellä. Kokonaiset tomuvuoret oli kasaantunut heidän hartioilleen, tukkaan ja partoihin. Tomu tunkeusi nenään, korviin ja verestäviin silmiin. Pöly muodostui taikinaksi huulille, ja tästä ruskeasta liasta paistoivat valkoiset hampaat ja punaiset ikenet…
Vaunut täytettyänsä ja paiskattuaan jonkun komman mylläreille lähtivät naiset taasen lykkimään vaunuja pitkin kapeaa rataa.
He heittivät pois taikot ja tarttuivat vaunukorin laitaan, johon nojasivat olkapäänsä sekä äännähtivät tutun: "noo'o!" kootakseen voimansa yhteisponnistukseen. Vaunut lähtivät liikkeelle.
Yhtä tasaisesti kuin olivat tulleetkin palasivat he nyt. Puoleksi jäätyneet hameenhelmat kahisivat saapasten varsia vastaan. Jalkaterät olivat kääntyneet sisäänpäin, semminkin vanhemmalla, joka oli tässä vaunun jäljessä kävellyt jo useita vuosia. Nuoremman käynti oli joustavampaa, mutta hänessäkin oli jo päiväpalkkalaisen velttoutta, josta mestari toisinaan puhui kiroillen ja sadatellen. — Mutta hänen astuntansa kävi samassa tahdissa vanhemman kanssa ja taisi hän jo nakata niskaa ja antaa sanansa purra, kun niikseen tuli.
"Vedetään nyt ovi kiinni, ettei Niemelää rupea kovin nikottamaan", ilvehti nuorempi naisista, kun työnsivät kuormansa sisälle. "Taitas siellä eukko illalla luulla, että minkä tuhannen Hikluntin ne ovat sieltä tehtaalta lähettäneet…"
"Älä soita suutasi turhaan!" sanoi Jaakko ammeesta. "Kovin olet vielä kakara, etkä voi tietää mitkä hikotukset ne sinuakin repivät ennen kuin ovat kaikki päivät illassa."
Raskaaksi kävi Jaakon työnteko ennen iltaa. Kun hän ammeiden laitosta päästyään ryhtyi irroittamaan karvaa jälleen ja kääntyi eteenpäin kumarassa työntämään käsillään, tuntui joka lykkäyksellä kuin olisi puukkoa työnnetty ristiluiden väliin.
"Kylläpä minua niin rouhasee selästä, että mitä tästä työnteosta oikein tulleekaan kohta", sanoi hän viereiselle työtoverilleen.
"Sinussako se nyt on? Minullahan oli menneellä viikolla samallaista, mutta se vähän helpotti, kun Kilpelän muori hieroi melkein koko pyhäpäivän."
"Saa näkyä, mikä tästä elämästä oikein tuleekaan. Tuntuu käyvän niin ylivoimaiseksi, Ei olisi varoja paljon rokulipäiviä viettää."
"Kelläpä meikäläisellä niitä on. Eihän tuota ole jaksanut maksaa korkeinta määrää siihenkään sairaskassaan, että saisi täyttä päiväpalkkaa sairastaissa."
"En ole minäkään. Saattaisi tulla kaksi ja viisikolmatta päivältä", sanoi Jaakko.
"Niin, mitä sillä ostaa nykyisten hintojen aikana?"
Raskain mielin ja askelin palasi Jaakko illalla työstä. Siinä hän puohtoi katukäytävällä vääräsäärisenä ja olkapäät omituisesti eteenpäin niin kuin yleensä kaikilla karvaushuoneen miehillä. Nuoremmat juoksahtivat hänen ohitsensa.
"Hyvänen aika, kylläpä sinä nyt olet väsyneen näkönen!" sanoi Anna-Kaisa auttaessaan hänen päältänsä vaatteita, joista levisi huoneeseen ilkeä löyhkä.
"Väsynyt minä todella olenkin", sanoi Jaakko ja istui raskaasti luolille.
Kasvot olivat omituisesti painuneet kuopalle.
"Miten sinä näytät niin oudollekin, että ihan säpsähtää?"
"Väsymystä kaikki. Jouduin siinä vedossa työskentelemään tänä päivänä ja siitä yltyi kolotus."
Anna-Kaisa vei työvaatteet ja kengät eteiseen ilmaa turmelemasta.
"Mitäs me nyt osaisimme tehdä?" sanoi hän tuodessaan kahvia Jaakolle.
"Oliko sitä spriitä vielä?"
Hän etsi kaapista pullon.
"Jos minä nyt itse koettaisin hieroa niin kuin osaan ja sinä joutasit vähän auttamaan, niin eiköhän tuo… Voidellaan sitten. Pääasia se olisi, että pääsisi lämpenemään oikein."
"Olipa toki hyvä, että lämmitin kamarin kunnollisesti. Siinähän saatamme uunin lämpymässä."
"Hyvänen aika, onko isä taas kipeänä?" sanoi Katrikin, kun saapui työstä. "Eiköhän pitäisi hakea hieroja?"
"Koetetaan nyt yhdessä oikein, jospa hyvinkin menee yli."
"Isä paneekin tänne minun kamariini levolle, koskapa täällä on näin lämminkin. Täällä saatte oikein vapaasti olla vuoteella, miten mukavimmalta tuntuu. Isä rukka!"
Anna-Kaisa hommasi tulen uudestaan hellaan ja rupesi lämmittämään maitoa.
Antti sillä välin hoiteli itseään. Hän oli Juholla teettänyt itselleen erikoisen hieromakoneen, jossa oli pyörivä metallisylinteri kädensijassa. Sillä hän hieroi itseään uunin paisteella. Hän pani sen jalkapohjainsa alle lattialle, polki päälle ja vyörytteli edestakaisin. Se koski sanomattoman kipeästi, mutta kappaleen ajan kuluttua jo kärsi sen kosketuksen.
Katri levitti vuoteen lämpöisessä kamarissa ja aikaisin kallistui isä lepoon. Sitä ennen hän kuitenkin söi yksinkertaisen aterian ja joi Anna-Kaisan kiehauttamaa maitoa päälle.
Sprii ja hierominen lämmitti häntä ulkoapäin, lämmin maito taasen tuntui tekevän hyvää sisällisesti. Kun Katri vielä peitteli huolellisesti ja toi päällystakin peiton painoksi, niin tuntui kaikki rauhoittuvan ja hän pääsi kunnollisesti iltauneen.
Naiset toimittelivat surumielisinä ilta-askareita.
Vähän myöhemmällä saapui Juhokin, mutta eivät nuoret nyt lähteneet ulos, vaan jäivät kotiin äidille huviksi. Painostava mieliala vallitsi koko illan.
"Ei se ole kovin lohdullista tuo raataminen tuollakaan tehtaassa", sanoi Juho. "Aina vaarat koneiden ääressä, kylmät ja vetoset huoneet. Saa olla aivan varma, että on ikään kuin johonkin ennenaikaiseen hautaan menossa, kun tehtaaseen tulee. Lieneekö kenenkään työ niin toivotonta kuin tehtaalaisen."
Miksi lieneekin Juhon mieli ollut niin alakuloinen. Katrista tuntui se aivan oudolta. Mitähän, jos joku onnettomuus jolloinkin Juhoakin kohtaisi…
Kun Anna-Kaisa nousi aamuvarhaisella laittamaan tulta, kiehauttaakseen kahvin Jaakolle ja Katrille ennen kuin työhön lähtivät, olikin Jaakko jo hereillä.
"Jokohan pitäneekin jäädä työstä pois, koska tuntuu selkä vielä kipeältä", sanoi Jaakko.
"Eikö olekaan asettunut?" sanoi Anna-Kaisa surullisesti.
"Iltayöstä oli melkein rauhallista, niin että sain levätä kunnollisesti, mutta aamupuolella olen kuullut jokaisen kellonlyönnin."
"Etkä ole minua herättänyt", sanoi Anna-Kaisa paheksuen.
"Enhän ole raskinut, niin kuin sinä et lepoa tarvitsisi!"
"Olisi kuitenkin valvottu yhdessä, niin olisi ollut hupasempaa sinulle."
Lämmin silmäys lennähti vastaukseksi vaimon puheeseen.
Ja niinhän se sitten kävi, ettei Jaakko kyennyt työhön sinä päivänä.
Kun hän koetti nousta, vihlaisi selästä, että oli huuto päästä.
Vaivoin saattoi hän sen verran kohota, että saattoi ottaa Anna-Kaisan
ojentaman kahvikupin.
"Ukko rukka!"
Niin sydämellinen osanotto oli tässä Anna-Kaisan huokauksessa, että ihan unehutti tuskansa. Oli kuin se olisi siirtynyt syvemmälle sielulliseksi tuskaksi: mitähän tästä meidänkin elämästämme nyt tulee.
"Jos minä lähtisin Kilpelään."
"Eipä taida muukaan auttaa. Hierominenhan se on parasta lääkettä tälle. Ehkäpä nyt joku kerta jaksetaan maksaa."
"Jaksetaan hyvinkin", rohkaisi Katrikin. "Olkaa nyt, isä, niistä aivan huoletonna."
Tässä sentään vielä oli toivomisen varaa.
Ja ainahan sitä täytyy olla köyhillä ihmisillä, "vaikka sydän märkiä vuotaisi".
Anna-Kaisa lähti muoria hakemaan ja Katri työhönsä. Lähtiessään sammuttivat öljylampun.
Hellan hiilos loi punertavaa hehkuaan avatusta kamarin ovesta sisälle. Akkunaverhojen raosta näkyi kuinka katulyhty valaisi päärakennuksen lomista kattoa.
Jaakkoa alkoi jo huolestuttaa. Mitähän, jos tässä tulisi oikein pitkäaikaisesti sairaaksi? Miten tultaisiin toimeen? Talvi oli vielä ankara, ja sitä kestäisi kuukausikaupalla. Tuskin puutkaan riittäisivät enää kuin pariksi viikoksi. Menisihän sitä yli ahtaankin ajan, kun olisi terveyttä. Mutta nyt olivat he jo vanhoja ja huonokuntoisia kumpikin.
Samat ajatukset palasivat yhä uudestaan. Niitä ei saanut pois mielestään. Ja tahtoikokaan niitä saada? Eivätkö ne olleet aivan jokapäiväisiä? Eikö täytynyt elääkin yksistään tällaisissa ajatuksissa, aina jonkunlainen epävarmuus mielessä, aina harkiten ja järjestellen, mutta kuitenkin kuin pelon alaisena, että elämä saattaa joskus, millä hetkellä hyvänsä, muodostua ylivoimaiseksi…
Aamun hämärässä mietiskeli Jaakko yhä pitemmälle.
Mitä merkitystä nyt oli ollut hänenkin elämällään, joka oli ohi kulunut monta kertaa samalla tavalla "kuin märkä palaa". Vuodet olivat valuneet menneisyyteen kuin kylmettynyt terva tynnyristä pienen reiän kautta. Semminkin nämä kaupunkivuodet olivat kuin yhtämittaisen ohenemattoman usvan sisässä kulkemista. Sama ikävä ja alakuloisuus mielessä, menipä minne meni — aivan kuin työhuoneen katku vaatteissa, oli sitten tehtaassa, kotona tai ihmisten ilmoilla.
Mitä hyötyä oli ollut kaupunkiin muuttamisesta? Mikä siitä nyt oli näkyvänä järkenä?
Pietolan isäntä oli ollut oikeassa ennustaessaan, että siellä tulee joskus esille kysymys, missä on työsi tulos.
Ja nyt se tuli.
Mikä hölmö hän oli ollutkaan, kun ei seurannut silloin järkimiehen kehotusta ja ottanut häneltä palstatilaa. Vaikkapa siinä olisikin ollut alettava taasen melkein alusta, olisi hän kuitenkin näiden vuosien aikana kerjennyt sentään saada melkoisia aikaan. Antaisi nyt peltomuru perunoita ja leipää, ja maitoa saisi omasta navetasta. Olkoonpa, että hän siinä työssä olisi menettänyt terveytensä niin kuin tässäkin, ehkäpä siellä ei kuitenkaan tarvitsisi laskea jokaista tuntia, minkä oikoo työn runtelemaa ruumistaan.
Jaakko koetti käännähtää vuoteellaan, mutta kylläpä selän pakotus muistutti alallaan pysymisestä.
Mahtoikohan Anna-Kaisa päästä Kilpelään ja joutaisiko muori tänä päivänä tulemaan.
Kyllä hänen nyt pitäisi, sillä terveeksi tästä olisi päästävä jälleen.
Anna-Kaisa onnistuikin saamaan, ja uskollisesti käytti muori hyppysiensä taikavoimaa.
Mutta tällä kertaa oli kipu lujassa. Niin olivat perinpohjin jäähtyneet paikat. Parina päivänä koetti hän oikein uskollisesti, hieroi, minkä nahka kesti. Versyihän sellaisesta jo vähäisen, ja saattoi Jaakko nousta jo jalkeille. Yrittipä hän työhönkin kolmantena aamuna, mutta kesken päivin oli tultava takaisin.
Hän ei kärsinyt puristaa vuolinraudan kahvasta. Ja kun hän näytti reumatismin pöhistämiä sormiansa työtovereilleen, voi heistä useakin oman kokemuksensa perustuksella todistaa, että tuollaisilla käsillä oli aivan mahdoton puristaa työkalusta, niin kuin olikin.
Miten olikin nyt pakotus kuin vimmaan yltynyt? Se oli salassa tullut kai yhä pahemmaksi ja nyt purkautui tuolla tavalla. Se tuntui leviävän yli ruumiin.
Päivä toisensa jälkeen kului, ja yhä vaan Jaakko oli työhön kykenemätön. Silloin jo alkoi elämä tuntua raskaalta. Se vähäinen apu, joka tuli sairaskassasta, ei tahtonut riittää mitenkään: Lääkärikin määräsi aivan uuden ruokajärjestyksen, mutta milläpä kykeni kaikkea säännöllisesti laittamaan. Hyväpä oli, kun sai kaikkein välttämättömintä henkensä pitimiksi.
Todella kituutellen siirryttiin päivästä toiseen…
VIII.
Ohi kuluneet vuodet olivat tuoneet paljon muutoksia. Anna-Kaisa oli kuollut, samoin myöskin Juhon ja Liisan äiti. Aika oli vähitellen jotenkuten kuluttanut umpeen ne haavat, joita se oli näiden tapahtumien kautta iskenyt. Vaikka aluksi oli tuntunutkin niin sanomattoman oudolta, oli siihen kuitenkin vähitellen totuttu.
Kaikkein vaikeinta se oli Liisalle. Ei hän tahtonut ymmärtää, mitä tehdä. Hän oli aina tottunut näkemään äidin samalla paikalla keinutuolissa sukan kudelma käsissään ja helmassaan eriväriset sekä -kokoiset lankakerät, jotka olivat aina joskus sekaantuneet. Hän muisti, kuinka äiti oli aina silloin kysynyt kerää näyttäessään: minkä värinen tuo on? ja kun hän oli sanonut, oli äiti leikkisästi lisännyt: tosiaankin, miten minä noin huonosti katsoin.
Aluksi ei hän tahtonut osata uskoa äitiä poissaolevaksi. Usein hän vilkaisi koneensa luota keinutuoliin nähdäkseen, mitä siellä äiti tekee, tai puhui hän hänelle jotakin…
Herranen aika, kuinka se kummasti puristi sydäntä, kun puheluun ei tullut vastausta ja tuoli oli tyhjä!
Hän unehutti isoksi aikaa työnsäkin. Tuntui kaikki niin epämääräiseltä hapuilemiselta, elämä tarkoituksettomalta.
Kun äiti oli vielä elossa, tiesi hän ahertavansa hänen tähtensä, ja se tuotti hänelle iloa ja viihdytystä. Äitiä oli monessa suhteessa vaalittava kuin pientä lasta, huolehdittava hänen puolestaan kaikista ulkonaisista asioista, hoidettava kuin heikkoa ja turvatonta, jollainen hän todella olikin.
Nyt oli hän poissa. Mitä nyt tehdä? Tuntui niin vähäiseltä ahertaa oman toimeentulonsa takia.
Äidin kuolema oli vapauttanut Juhon tosin mieluisasta velvollisuudesta ja oli hän vihdoinkin, monivuotisen odotuksen perästä, voinut mennä naimisiin Katrin kanssa.
Siitä oli kulunut jo melkein vuosi, ja he asuivat nyt Juhon kotitalossa kamarissa ja keittiössä. Työssä oli Juho Osakeyhtiö Valimossa niin kuin ennenkin.
Mutta entistä oli heillä kummallakin halu maalle. He olivat kuljeskelleet läheisellä maaseudulla katselemassa mökin paikkaa itselleen. Ensi aikoina saattaisi Juho käydä tehtaassa työssä. Ehkäpä sitten joskus voisi päästä siitä ikeestä vapaaksi…
Mitäpä olikaan tämä ensi vuosi kuin iloisen odotuksen ja suunnittelujen aikaa. Eivät he olleet osanneet kuvitellakaan, mitä uutta yhteiselämä mukanansa toisi…
Eräänä marraskuun iltapäivänä askarteli Katri pienessä kodissaan. Harmaata ja alastonta oli jo luonnossa kadun toisella puolella. Puut olivat luoneet päältään kesäpukunsa, joka kellastuneena ja mustuneena ajelehti maassa tuulen kuljetettavana. Taivaan rannalla rakousi vuoroin pouta, vuoroin peittyi pilveen iltapäivän aurinko. Valot ja varjot muuttelivat luonnossa rauhattomina.
Äsken oli Juho lähtenyt päivälliseltä työhön jälleen.
Katri oli tehnyt pienet askareensa ja istui käsitöittensä ääressä. Ei hän ollut vielä Juhollekaan näyttänyt, mitä nyt juuri oli tekeillä. Hänellä oli omia salaisuuksiaan, joista ei kukaan tiennyt — niin hän ainakin uskoi…
Kasvoja kirkasti onnellinen hymy hänen levittäessään eteensä pieniä vaatteita, joiden saumoihin ja poimuihin hän oli jo kätkenyt tuhansia toiveita ja unelmia…
Vallitsi ympärillä hiiskumaton hiljaisuus. Etäällä kedolla liikkuivat rautatievaunut äänettömästi. Mutta ei pysähtynyt Katrin katse mihinkään erikoisesti. Kokonaan toisaalla olivat kiinnekohdat.
Hän ummisti onnellisena silmänsä ja pysäytti työnsä. Hetkeksi unehtui kaikki. Ei hän nähnyt, ei kuullut mitään. Hän puristi kätensä ristiin ja painoi pikku vaatteita sydäntään vasten…
Oi, kuinka suureen tehtävään hän oli kutsuttu tässä maailmassa!
Kestäisikö hän?
Mutta vain silmänräpäyksen tämä kysymys piti häntä vallassaan. Jo toisessa hän tunsi kasvavansa, saavansa voimaa ja rohkeutta. Olihan hän terve ja reipas ja niin onnellinen, niin onnellinen… Ehkä kaikki kävisi hyvin.
Mutta vaikka hän näin tunsikin itsensä reippaaksi ja rohkeaksi, kaipasi hän kuitenkin tukea, ystävää, joka ymmärtäisi. Tuntui toiselta puolen kuin hän olisi vain yksin… niin kuin ei kukaan voisi millään tavalla ottaa osaa…
Saattoiko todellakin olla niin? Eikö Juhokaan? Kyllä hän sentään, hän ainoastaan! Olihan asia hänenkin. Ja kaikessahan oli Juho osottanut hellää huolenpitoa ja suurta ystävyyttä!
Mitä tulisikaan, ellei häntä olisi.
Hän oikein säikähti ajatusta, joka tällä hetkellä vaivasi hänen mielensä: jos tapahtuisi joku onnettomuus, jossa Juho kuolisi. Tuollaiset ajatukset olivat joskus ennenkin tulleet, kun hän oli oikein onnelliseksi tuntenut itsensä. Nyt tulivat taasen. Hän ei saanut mielestään pois kauheita koneita, joita hän oli nähnyt käydessään Juhon luona tehtaassa. Oi kauheata, jos hän jollakin tavalla sortuisi kamaliin pyöriin tai hihnoihin!
Hänet valtaa tuska, niin että täytyy nousta ylös, poistaakseen kauhun kuvia mielestään. — Miksi ne nyt juuri tulivat? Voisiko kohtalo todellakin muodostua niin ankaraksi? Veisikö häneltä tuen ja turvan silloin juuri kun sitä kipeimmin kaipaa? Täytyisikö Juhon elämänsä onnellisimmassa käänteessä kuolla…
Ei, ei! — Kuolla! — Ajatteliko hän todellakin Juhon kuolemaa? Pois sellaiset ajatukset! Uusi ihmeellinen elämähän oli juuri alkanut.
Kuinka monta oli tässä maailmassa, jotka juuri tällaisessa tilassa ollen olivat saaneet jäädä yksin. Niitä oli hänenkin työtoveriensa joukossa, poloisia, jotka olivat saaneet taistella taistelunsa, kestää tai katketa, olla hyljättynä, joutua turvattomaksi. Pitikö hänenkin joutua yksin…
Kyyneleet kohoavat silmiin. Tuntuu niin kuin joku raskas taakka laskeutuisi hänen päällensä ja sydäntä viiltelee…
Liisa sattui juuri silloin tulemaan ja aivan säikähti. Mitä Katri nyt sellaista oli ruvennut hourimaan. Nyt ei saanut sellaisia ajatella ollenkaan. Mitä syytä siihen oli? Kyllä kai Juho siellä tulee toimeen niin kuin ennenkin. Kullakinhan meillä on omat suojelijamme. Ja meidänhän pitäisi muistaa, että olemme täällä Herran kädessä. Minkä hän osaksemme sallii, on meidän siihen alistuttava. Eihän ollut mitään syytä ajatella minkään onnettomuuden kohtaavan. Mutta jos sellainenkin tapahtuisi, eihän kuitenkaan olisi antauduttava toivottomaksi. Sillä eihän Jumala laske meille suurempaa taakkaa kuin kantaa voimme.
Katrin kuvittelut onnettomuudesta vähän hälvenivät Liisan tultua, mutta miksi kuitenkin mieli jäi rauhattomaksi? Kesken kaiken hän kuitenkin huomasi olevansa niissä ajatuksissa jälleen…
Tehtaassa, sorvinsa ääressä työskenteli Juho. Työtoverit olivat tässä joku aika taaksepäin sanoneet keskenään:
"Näkee sen, että Haapala on rakastunut korviaan myöten."
Nyt olivat ukkomiehet iskeneet silmää toisilleen näinä viime päivinä ja lyöneet olalle sekä sanoneet:
"Noo, Haapala, eikö sitä jo ala kuulua, poikako se on vai tyttö?"
Tiesiväthän ne, vanhat kokeneet, jo yhtä ja toista niistä asioista.
Mutta ei hän nyt oikein kehdannut mennä suorastaan kyselemään. Sehän olisi ollut lapsellista. Pitihän sitä paitsi olla jotakin heidän molempain yhteistä, josta ei koko maailma tietäisi.
Eikä hän vastannut heille juuri mitään, myhäilihän vaan.
Mutta työnsä ääressä hän oli kuin toinen mies.
Hän oli jo vuosikausia tehnyt samoja töitä. Hänen sorvistaan oli putoillut satoja tuhansia renkaita koneen vieressä olevaan laatikkoon, ja kuinka monta sataa tuhatta vielä putoaisikaan. Niitä kannettiin valimosta yhä vain, aivan säännöllisesti.
Hän oli jolloinkin kuullut, mihin niitä käytettiin, mutta pitkään aikaan ei hän ollut siitä enää välittänyt.
Ajatukset eivät olleet enää vuosikausiin olleet kiinni metallin kiinnittämisessä sorviin, ei torvien paikalleen asettamisessa, eikä koneen käynnissä. Kaikkeen hän oli jo tottunut. Kädet tekivät itsestään.
Jos joku ääni, mikä ei kuulunut asiaan, ilmestyi koneeseen, erotti hän sen kohta, löysi vian ja korjasi.
Ja jälleen kiljui terä pyörivässä metallissa, lastut sinkoilivat, ja peltisuojus, jonka hän oli kiinnittänyt sorvipenkkiin aivan lähelle terää, esti ne pirisemästä ympärille ja johdatti ne sorvin alla olevaan laatikkoon, josta valurin oppilas kävi ne keräämässä uudestaan sulatettavaksi.
Hänestä oli vuosien kuluessa tullut itsestäänkin kone, työhönsä nähden ajatukseton ja tahdoton. Vuodesta vuoteen oli hän tehnyt samoja liikkeitä yhtä mittaa… Milloin hän nykäisi erikoisella vivulla hihnapyörän pois vapaalta rattaalta ja sorvi alkoi käydä, alkoi samalla hetkellä molemminkäsinen terän kuljettaminen, katsominen nyt tältä, jonkun sekunnin kuluttua tuolta puolelta, vieläpä aivan määrätyssä kohdassa silmiensä suojeleminen räiskyviltä, kuumuudesta sinisiltä lastuilta juuri silloin vapaaksi päässeellä kädellä.
Niin kuin hihnan metallinen liitekohta säännöllisten aikajaksojen kuluttua kalahti ylhäällä katonrajassa olevassa johtoakselin pyörässä ja kohta sen jälkeen sorvin pyörästössä, taasen katossa, pyörästössä ja monet muut liikkeet toistuivat säännöllisesti — niin hänenkin jo aivan itsekseen totuttuun tapaan, ilman vähintäkään mielenkiintoa.
Mutta nyt ne tuntuivat kuin uusilta. Kaikki oli muuttunut, kun hän itsekin oli.
Tänä aamuna oli hän tarkastanut huolellisesti koneensa, voidellut jokaisen laakerin ja pitkästä aikaa kiintynyt katselemaan, kuinka hienoa työtä useissa osissa sentään oli. Oli suuri erotus tämän ja vanhempien sorvien välillä.
Mutta aamupäivällä oli katkennut terä. Sepä nyt — niin kuin noita ei olisi jo vuosien kuluessa oppinut karkaisemaan.
Vielä samalla rupeamalla oli irtautunut vetohihnan liite.
Eikä kaksi kolmannelta: johtoakselissa eivät olleet asiat oikein.
Täytyi kiivetä sinne ylös katsomaan.
Juho haki tikapuut ja lähti kiipeämään.
Mutta kesken kaiken tuli niin kovin vaikea olla. Mitä tämä nyt oli?
Pyörryttikö, vai mikä tässä vaivasi? Hän pysähtyi ja katsoi alas.
Eihän siellä mitään ollut. Viilaajat nyökkäilivät penkkipuristimiensa ääressä. Tuolla vedettiin juuri väkipyörillä koottavan koneen sylinteriä paikalleen.
Hän nousi ylemmäksi ja koetti saada selkoa viasta.
"Eihän siellä liene vain kiila irtautunut", arveli joku alhaalla olevista sorvareista.
"Sitäpä minä epäilen. Näyttäisi niin kuin pyörä olisi vähän kulkeutunut akselilla. Mutta ei tästä sovi oikein näkemään", sanoi Juho ylhäältä.
Katonrajassa leijaili rasvan ja lian katku, jota kiivaasti pyörivät pyörät ja hartsista narisevat hihnat kuljettivat ristiin rastiin.
"Varo, varo takanasi olevaa remmiä!" huudettiin alhaalta.
Saipa tosiaankin olla varovainen. Aivan lähellä kiiti pelottavana toiselle johtoakselille johtava kuusituumainen hihna, joka melkein koski puseron selkään. Pyörien käsivarret risteilivät uhkaavina.
"Eihän vaan ole mitään repeytymää vaatteissasi?" kysyi joku alhaalta.
"Ei ole. Mutta tukekaapa vähän, niin minä kurkotan tuonne toiselle puolelle!"
Siinä asennossa ollessaan horjahti hän ja oli vähällä tarttua kiitävään hihnaan. Kuitenkin hän samalla silmänräpäyksellä käsitti vaaran ja tarttui tikapuihin. Niiden yläpää luiskahti pyörää kohti.
Juho pysyi vielä kylmäverisenä. Hän oli kaikesta huolimatta saanut korjatuksi asentoaan ja yritti kädellään pyörän keskiosasta ponnistaen saada tikapuut kohdalleen.
Tuskin kahta sekuntia oli vielä kulunut siitä kun hän yritti pudota.
Alhaalla olevat olivat huomanneet asian kehityksen.
"Voi hele…!" kirkaisi joku. "Katkase virta! — Herra Jumala! —
Pysäytä moottori!"
Siinä silmänräpäyksessä on se tehty. Samassa hetkessä on myöskin jokainen sorvin terä kiinni metallissa, miehet sorvinsa vetohihnassa painamassa.
Oli sittenkin käynyt onnettomasti. Pyörän lyönnistä sälöytynyt kiila oli tarttunut Juhon vaatteisiin. Samassa oli hiha halki olkapäätä myöten. Juho koetti riuhtaista puseroa auki, kiskaista hihansuunappia irti, mutta sortui pois tikapuilta. Kuitenkaan ei hän pudonnut alas asti, vaan jäi nopeasti akselin ympäri kiertyvien vaatteiden varaan.
Hän kuulee toverien kirkaisun, näkee kuinka hän huimaa vauhtia nousee yhä ylemmäksi. Nyt jo pyörän käsivarret ovat ihan silmien edessä… nyt hän on kiinni akselissa… kiertyy mukana… tuntuu tuskaa käsivarressa… jalat lyövät kattoon… tikapuihin… kattoon… tikapuihin… Enempää hän ei tajua…
Syntyy hälinää alhaalla. Kuuluu kirouksia, siunaamisia. Toiset juoksevat oravina ylös.
"Vieläkö elää? Kuoliko?" kyselee kauhistunut joukko.
Mykkä on jokainen kone. Ei heilu yksikään vasara. Vaimentunut on työn melu joka osastolla. Mutta sorvin luona häärivät miehet nopeasti. Useita tikapuita on jo ylhäällä, telineet kunnossa. Jo ovat vaatteet viilletyt auki, ja toveriensa käsivarsilla laskeutuu Juho alas.
"Onko kuollut?" kyselee joukko yhä kiihtyneenä.
"Ei ole", tietävät jo lähellä olevat. "Mutta ruhjoutunut on."
Pöydälle ilmestyy verilätäkkö, joka virtaa alas lattian likaan, sorvilastujen sekaan.
Pian saapui paikalle tehtaan lääkäri. Toinen käsi oli katkennut kahdesta kohti. Päässä oli ruhjevamma. Tuskin muuta sentään oli tapahtunut…
Juho kannettiin sairaalaan, ja koneet jälleen alkoivat käymään. Mutta harva tarttui työhön enää sinä päivänä. Toiset olivat katkeroittuneita, toiset äänettömiä. Mielistä ei helposti haihtunut kauhun kuva, ja tämä päivä saattoi antaa enempi ajattelemisen aihetta kuin monet muut yhteensä.
IX.
Kova koettelemuksien aika oli nuorella parilla edessä: talvi tulossa, mies käsipoikkeinna, vaimo huonokuntoisena, sairaskassan apuraha vähäinen.
Ei tahtonut jaksaa paljoa eteensä suunnitella.
Kovin oli Katriin koskenut kamala tieto. Vähällä oli hänkin joutua vuoteen omaksi, ja kätilö jo pelkäsi pahinta. Mutta kesken tuskan ja ahdistuksen oli kuitenkin rohkeus kasvanut: olihan hän sentään vielä terve. Ehkäpä löytyisi jotakin työtä, jossa saattaisi ansaita. Sama se mitä olisi.
Vaikka hän toiselta puolen oli ihan suruun murtumaisillaan, piti häntä pystyssä velvollisuudentunto perhettä kohtaan. Nyt täytyi vaan toimia ja toivoa aikaa parempaa.
Mutta lamautumisen tunne kaatui kohti toisinaan melkein ylivoimaisena. Synkät arvelut kävivät painajaisina kiinni: mitähän jos Juho tulisi kokonaan työhön kykenemättömäksi?
Ei se voinut olla mahdollista! Eihän kättä ollut tarvinnut edes katkaistakaan. Tietysti siitä toivottiin vielä ehyttä. On kuitenkin ollut kuumetta. Jos ei kestäisi. — Juhoko ei kestäisi!
Mutta vaikka hän kuin koetti reipastua, tunkeusivat kyyneleet silmiin. Jo sukeltausi esiin synkkä kuva: Juho ruumiina, hän orvon lapsen kanssa arkun ääressä…
Lapsen! Poloisen!
Jälleen hän kuitenkin tuntee rohkeutensa kasvavan, kun suuri elämäntehtävä avautuu hänen eteensä.
Sekavin tuntein hän työskentelee iltapäivään saakka ja lähtee iltavastaanotolle sairaalaan.
"Eivät toki ole asiat huonoimmin", lohdutteli Juho. "Rohkeutta vaan,
Katriseni! Kyllä tästä pian noustaan."
Ja Juho koettaa Katrin mielen kääntää muualle kertomalla, mitä täällä on hänelle nyt tehty tänä päivänä, kuinka on lastoitettu, miten on kääritty ja nyt vaan annetaan rauhassa parantua kiinni.
"Vielä sillä omalla mökillä kuokan ja lapion vartta puristetaan."
"Kaikkea sinä haaveilet! Kyllähän se on mahdotonta."
"Elähän ole epätoivoinen, kun en minäkään ole. Minä tässä olen joutilaana ollessani suuria suunnitelmia laatinut. Saatpahan nähdä, että pian meillä Kesälässä oma tupa pohottaa. Minä jo sitä koivikkoa pidän aivan kuin omanani."
Juhon tekee mieli kysyä, miten kotona nyt jaksetaan, onko siellä mitään elämisen keinoa, mutta ei raski, kun näkee Katrin vähän tyyntyneen hänen suunnitelmistaan.
Ja kun Katri on mennyt, koettaa hän kuvitellen seurata hänen toimiaan, unehuttaa kaikki ympärillä ja niin voimakkaasti kuin suinkin vaikuttaa, että Katri tuntisi hänen näkymättömän läsnäolonsa.
Juho todellakin aivan uskoo, että hän taitaa valaa voimaa ja rohkeutta Katrin mieleen. Hän koettaa oikein haihduttaa pois kaikki ikävät kuvittelut mielestään ja rohkaista itseään ajatuksella, kuinka kaikki saattaisi olla paljoa huonommin. Silloin näyttääkin tulevaisuus valoisammalta, ja tuon mielialansa hän tahtoo säilyttää kaikin mokomin.
Ystävät koettivat tehdä Katrin oloa huokeammaksi. He kävivät usein hänen luonansa ja toivat aina jotakin lahjaa tullessaan sekä auttoivat häntä taloustoimissa, jotka olivat jääneet takapajulle nyt kun hän oli koettanut käydä työssäkin.
Teki niin hyvää, kun Annakin kävi. Oli aivan kuin paljon ikävää ja mieltä raskauttavaa olisi korjautunut entiselle sopusointuisemmalle tolalle.
Aivan siinä mieleen johtui kotimökki ja ahertelut siellä.
Olisipa ollut äiti elossa vielä, niin hätäkö tässä olisi ottaa huonokuntoisuudenkaan päiviä vastaan. Katsoisi lasta, jonka hän voisi luottaen hänelle heittää.
Katri oli toki siksi ymmärtäväinen vaimo, ettei hän heittäytynyt yksistään sairasmaksujen varaan, vaan koetti ansaita siihen lisäksi nyt kun vielä jotenkuten kykeni. Ei se kuitenkaan helppoa ollut. Se kävi päivä päivältä yhä raskaammaksi, sillä synnyttämisen ajat lähenivät.
Työtä hänellä kuitenkin oli. Liisa oli puhunut Katrista muutamille rouville, joita hän tunsi, ja hän pääsi heille työhön. Näin pyhien lähestyessä oli kiirettä kaikkialla. Huoneita oli puhdistettava ja siivoojanaisista oli kova kysyntä. Katri oli iloinen, että hänellekin riitti työtä niin paljon kuin tehdä kerkesi.
Nämä päivät kuitenkin rasittivat häntä kovasti. Ei suinkaan ollut helppoa olla turjustettuna paksuihin vaatteisiin, niin kuin piti olla, että tarkeni vetoisissa huoneissa, joiden akkunat olivat auki tomuttamisen aikana. Tahtoipa siitä huolimatta kylmä kuitenkin karsia.
Kuinka saattoikaan hän kestää kaikkia venytyksiä, kiipeilemisiä ja konttaamisia, ettei niistä mitään kommelluksia aiheutunut!
Niin kuitenkin päivä toisensa jälkeen kului.
Juho sillä välin oli paranemaan päin. Lääkärin määräämä aika alkoi olla jo loppuun kulunut.
Jouluksi pääsi hän kotiin, mutta työhön ei kuitenkaan saanut vielä mennä. Kuitenkin oli hyvä nyt jo näinkin, ja juhla tuntui oikein juhlalta tässä köyhässä kodissa. Rahavähillään he hankkivat joulukuusen, joka valaistiin viimevuotisilla kynttilänpäillä lyhyt hetki. Katri oli säästänyt vähän ryynejäkin, että saatiin keittää joulupuuro. He olivat jo vuosikausia syöneet yhteisen jouluaterian Juhon kotona, eikä siitä kodikkaasta tavasta voitu nytkään luopua.
Mutta ennen kuin oli vielä loppuunkaan päästy, alkoi kynttilä toisensa jälkeen nukahtaa sammuksiin ja kuusi jäädä huoneen pimentoon.
Heistä molemmista tuntui kynttilän sammuminen kuvaavan koko heidän elämänsä vaappumista tällä hetkellä. Heillä oli molemmilla salaisena pelkona: mitä tämä talvi vielä mukanansa tuo, mitä arvaamattomia kokemuksia antaa.
Katri koetti salata kyyneliään, ettei saattaisi Juhon mieltä raskaaksi. Juho näki ja tunsi siitä huolimatta kaiken ja itki hänkin salaa sydämessään. Eivät he olleet kumpikaan osanneet aavistaa, kuinka elämä saattoi koetella vastoin toiveita.
* * * * *
Juho asetettiin tehtaassa toistaiseksi yövartijaksi.
Kun työväki poistui illalla, koneet pysähtyivät ja lamput sammutettiin sekä voiman jättiläiset seisoivat mykistyneinä ja elottomina pimeissä huoneissa, käyskenteli Juho yön pimeydessä yökellon hihna yli olan heitettynä rakennuksesta ja osastosta toiseen. Jokaisen neljännestunnin kuluttua oli hänen milloin missäkin kerroksessa väännettävä avaimella merkki kellon sisällä olevaan paperiliuskareeseen. Hän käveli yhtä mittaa edes ja takaisin, ylös ja alas, merkaten kaikilla kahdellatoista avaimella, jotka olivat pienissä säiliöissä seinillä. Sitä hän teki aamuun saakka, kunnes taasen työväki saapui, huoneet valaistiin ja lukemattomat veivit ja akselit, pyörät ja hihnat alkoivat säännöllisen liikuntansa.
Mutta isännistön ei kannattanut maksaa yövartijan toimesta sitä palkkaa kuin ammattilaiselle. Sitä paitsi ei hän ollut voinut olla säännöllisesti työssä ensi alussa. Siitäpä syystä ei hän ollut voinut saada säännöllistä viikkopalkkaa pitkään aikaan. Tehtaan kassa oli niin kovin herkkätuntoinen, tilikirjat niin kylmän todelliset. Tosin ei penniäkään jäänyt vaille, mutta ei vahingossakaan tullut liikaakaan. Ei pienintäkään korkoa tuottanut vuosien työ tekijälleen. Kaikki kävi niin tarkalleen kuin kello tai mikä muu koneisto hyvänsä, joka käy silloin, kun käyntiin pannaan, ja kun pysähtyy, ei käy ollenkaan… Eräänä yönä sydäntalvella olivat Juhon kellon viisarit kuin tervaan tarttuneet. Jo monastikin oli hän ajantiedon nostanut korvalleen, kun hänen mielestään se oli pysähtynyt. Kunkin avaimen luokse hän tuli liian aikaisin.
Illalla, aivan työhön lähtiessään oli hän vienyt Katrin synnytyslaitokselle ja oli nyt epätietoinen, miten oli käynyt.
Mieli väikkyi toivon ja epätoivon välillä. Hän olisi niin mielellään tahtonut olla lähellä tällä hetkellä. Olihan hän jo kauvan sitten, kun oli uskaltanut joskus kuvitella edessä olevaa mahdollisuutta, iloinnut tästä tapahtumasta. Ja hän oli salaa ylpeillyt siitä kotinsa kolkasta, joka oli pyhitetty uudelle elämälle.
Kuitenkin sen oli täytynyt käydä näin. Tämän salaa jäytävän puutteen takia oli ollut pakko viedä Katri laitokselle. Hän ei ollut jaksanut palkata ketään kotimieheksi.
Tunteiden ristiriidat kiihdyttivät hänen askeleitansa.
Mutta tämä yö antoi heidän elämällensä siksi paljon sisältöä, että he saattoivat monta murheen kohtaa unehuttaa. Olihan kaikki käynyt onnellisesti. Katri ja poika olivat hyvissä voimissa.
Laitoksen johtajatar, jota monen vaikean palvelusvuotensa varrella oli elähyttänyt ihmisten onnellisuus, vietti vaan lyhyen hetken heidän seurassaan ja heitti heidät kahden. Eivätkä he huomanneet ketään muita samassa huoneessa, jossa kuitenkin oli vuode vuoteen vieressä.
"Katsopas nyt", sanoi Katri onnellisena. "Siinä on sinulle kuokkamies omalle mökille."
"Sellaista lahjaa ei joka päivä saakaan."
"Eihän toki", sanoi Katri vastaukseksi.
Ja Juho silitti hellästi hänen niin kovin, kovin kalpeata poskeansa ja laihaa kättänsä sekä kaivoi pikku vuoteesta valkoisten vaateiden sisältä esille niin hennon, hennon "kuokkamiehen" käden ja suuteli sitä.
Sädehti Katrin katse, hymyilivät onnelliset äidit viereisissä vuoteissa.
Ei ollut kumma, jos laitoksen johtajatar olikin voinut kestää vuosia toisensa jälkeen…
Pitkän pitkät olivat Juholle ne kymmenen vuorokautta, jotka Katri viipyi laitoksella. Vaikka tämä elämä oli ollut sellaista nilkuttamista näinä viime aikoina, tuntui nyt kuin kaikki pyörät olisivat olleet poissa paikoiltaan. Ei hän tahtonut ymmärtää, miten viettäisi päivät. Ei oikein saattanut levähtääkään, kun tiesi, että Katrikin siellä päiväsydämellä valvoi.
Mutta vuorokaudet kuluivat sentään vähitellen.
Juho olisi terveellä käsivarrellaan kantanut poikansa kotiin, mutta
Liisapa olikin kerjennyt tilata hevosen.
"Eipä kai sitä nyt miestä sillä tavalla kotiin tuoda", sanoi hän.
Eikä Juholla oikeastaan ollut mitään sitä vastaan, kun sisar niin tahtoi. Muutenkinhan he häätyivät pyytämään Liisan apua ainakin aluksi. Nytkin oli Juhon, melkein heti kun kotiin saapuivat, lähdettävä vetämään kelloaan.
"Tässä on nyt kotisi, pikku raukkani", puheli Katri pienoiselleen. "Eipä tuotu sinua suinkaan mihinkään komeaan taloon, vaan tällaiseen matalaan majaan, puutteeseen ja kurjuuteen. Mutta mitä muutkin täällä, sen saat sinäkin. Saatpa enempikin. Paras on paikka vierelläni, ruokanasi äidin maito. Ja eipä sitä vielä tiedä, mitä isän kanssa puuhailet, kun korva korvan tasalle ylenee. Kyllä kai silloin korpi kaatuu, jahka nuokin kädet kuokkaan tarttuvat."
"Näetkö, kun katsoo niin kuin ymmärtäisi", sanoi Liisa, "vaikkei suinkaan silmänsä erota mitään, jos ovatkin auki".
"Eihän sitä ymmärrä, kun on vielä niin kovin vähäinen", leperteli Katri ja pyyhki hellästi pehmoista hiussuortuvaa otsalla. "Kovin, kovin on vähäinen vielä äidin nuppu. Niin, ihan munasta puhjennut linnun poikanen sitä on vielä. Kuuletko sinä: ihan, ihan…"
Lapsi oli hyvin heikko. Kyllähän vanhemmat sen arvasivat, sillä niin epäedullisessa asemassa oli ollut äiti kantaessaan. Nyt sen lisäksi ei tahtonut olla ruokaa hänelle. Mitäpä saattoi muodostua niin laihoista aterioista kuin heillä oli näinä aikoina. He olivat vähän velkaantuneet ja koettivat idartaa sitä maksetuksi. Eipä heillä kaikesti ollut muuta kuin leipää ja maito tilkka.
Katri koetti kuitenkin järjestää niin, että sai joskus ostetuksi läskin murenen ja sen kanssa kiehautti sitten leipää. Saivat myös joskus ostetuksi perunakapan. Ja vaihteeksi pani hän maidon sekaan suolaa, johon sitten kastettiin leipää…