Jo aikaisin koetti Katri lähteä työhön. Parin viikon vanha oli hänen pienoisensa, kun hän lähti pesutupaan. Tarvitsihan Juhon tosin levätä yön työssä oltuaan, mutta he ottivat vieraan tyttösen vähän avuksi, ja Liisakin koetti kerjetä, jos suuri hätä uhkasi.
Ne olivat oikeastaan kovimpia hetkiä hänen elämässään.
Ei hän tuntenut niitä ruumiillisia vaikutuksia, joita kovassa työssä raataminen hänelle tuotti, vaan ainainen pelko pienoisensa puolesta vaivasi kauheasti.
Hän säpsähti joka kerta, kun ovi aukeni, luullen jonkun hirmuviestin kotoa saapuvan.
Jokaisessa välissä, missä suinkin voi, hän juoksi kotiin hoitamaan pienoista ja sitten taasen juoksujalkaa takaisin.
Ja sekin tuntui niin kuin hän olisi varastanut työnantajiltaan.
Hänen oli pidettävä kiinni niistä työpaikoista, mitä suinkin oli saatavana, sillä Juhon paranemisen ehtona oli säännöllinen hierottaminen, ettei käsi jäisi kankeaksi, ja siihen tarvittiin rahaa. Täytyipä joskus siitäkin luopua.
Suurinta surua tuotti vanhemmille, kun he jostakin saivat sen käsityksen, ettei lapsi edistykään. Jos joku puhui siihen suuntaan, vahvisti se heidän olettamustaan, ja jos toinen puhui päinvastaista, uskoivat he hänen vaan lohduttavan heitä.
Usein istui Katri pitkät ajat kehdon ääressä, seuraten lapsen kasvojen ilmeitä.
Herra Jumala, kuinka se raukka kärsikään… Suuret silmät katsoivat ylös äitiin. Ne kysyivät… kysyivät…
Eikä äiti voinut vastata kuin kyynelillä…
Turhaan hän tarjosi tyhjää rintaansa. Riistetty oli häneltä ilo, jota äiti saa tuntea, kun lapsi lepää hänen rinnoillaan ja saa siitä ravintonsa. Poissa oli autuus, tilalla tuska… äidin tuska, jonka vertaista, jota syvempää ei voi maan päällä olla. Mitä olisi hän antanutkaan, jos olisi voinut estää, ettei puute ja köyhyys olisi koskenut viatonta raukkaa!
X.
"Kuulepas, Kerttu!" sanoi Anna lauvantaina juonittelevalle tyttärelleen, "jos olet kiltti tänä päivänä, niin illalla pääset… Mihinkähän sinä pääset illalla?"
Tyttö unehutti oikkunsa siihen paikkaan ja hyppäsi äidin luokse.
"Varmaankin…! Mihinkä minä pääsen?"
"Koetapas nyt arvata!"
"Iltamaan! Vai pääsenkö, pääsenkö taasen?"
"Se riippuu siitä, jos olet kilttinä."
"Voi, voi, pääsen!" huudahti tyttö, löi käsiään yhteen ja hyppeli ilosta. "Ostetaanko makeisia niin kuin viime kerrallakin?"
"Sepähän nähdään sitten."
"Voi, voi, ostetaan! Ostetaanhan?"
Tyttö riensi leikkikalujensa ääreen ja siinä alkoi nukkien kasvojen pesu, hiuksien sukiminen ja pukujen muutto jokaiselle. Siinä leimauksessa oli iltamaleikki käynnissä.
Anna unehtui katsomaan tyttärensä leikkiä. Hän näki kuin imeyteneenä lapseensa oman itsensä. Noin sitä oli touhuttu. Ja hän jo jossakin välissä ryhtyi hupattamaan Kertun kanssa. "Nämä tässä menevät näyttelemään, ja täällä ovat katsojat", touhusi hän. "Nyt vedetään esirippu auki… nyt kiinni. Nyt puhuu joku, ja tuossa on runon lausuja. Lopuksi tuolit seinille ja kaikki tanssimaan!"
Anna sieppasi Kertun syliinsä ja polki polkan käyntiin sekä vei niin, että tytön palmikko suorana sojotti. Tyttö kirkui ja värisi sylissä.
Siihen heräsi riippusängyssä nukkuva nuorin lapsi, puolentoista vuoden vanha Laila.
"Laila-polonen, heräsitkö sinä hupakon äidin hullutteluihin?"
Pikku kätöset teutuivat vuoteessa, jossa märkien ja syötinpullosta valuneesta maidosta hapantuneiden vaatteiden välissä kyhjötti kalpea tyttönen. Se ei vieläkään oikein jaksanut ottaa jaloilleen. Mikä sillä lienee, oli Anna monta kertaa arvellut. On niin vaikea osata arvata niiden vaivoja, kun eivät osaa mitään sanoa. Jalat vaan näkyvät väkistenkin painuvan vääriksi, vaikka on kai pidetty kapalossa, että luulisi toista tietä vääriksi painuneen.
Pienoinen pyrki ylös ja ojensi kiihkeästi käsiään, kun äiti läheni vuodetta. Kalpeille kasvoille levisi jännitys, kun hän koetti kohottautua, ja sitten ilon himmeähkö ilme, kun pääsi pystyyn ja äidin sylistä katselemaan Kerttu-siskon leikkiä, kissaa sängyn päällä, kipsistä koiraa piirongin kannella ja kuvaansa peilistä…
"Tutta, tutta, tutta. Äitä, äitä, äitä!" jokeltelee pienoinen peilikuville kankeasti ja tapaillen.
"Jo se on kummaa, kun ei tuon tytön puhe ala selvetä", puhelee äiti itsekseen. "Toisethan nuo ovat niin pian oppineet."
Hän asettaa Lailan jälleen riippusänkyyn ja tukee tyynyillä. Sitten ottaa hän esille pyhävaatteensa, katselee ja korjailee niitä illaksi valmiiksi ja istuu hetken joutilaana, kun ei muutamien minuuttien aikana ehtisi kuitenkaan mitään kunnollisesti alottaakaan.
Yrjö saapui näin lauvantai-iltana nyt uuden päiväjärjestyksen mukaan aikaisemmin kuin muina päivinä. Hän pieni pyhäpuut rakennuksen alla olevassa puusuojassa.
"Veisitkö tuon likavesiämpärin?" sanoi Anna. Yrjö vei sen ja toi ämpärin täyden pienityitä puita tullessaan.
"Tapahtui siellä onnettomuuskin taasen tehtaassa", sanoi Yrjö kahvia juodessaan.
"Herranen aika, eikä puhu mitään! Sinulleko?"
"Ei, ei minulle ole mitään tapahtunut, mutta Päkkilälle. Miten lienee mennyt korjaamaan jotakin paperikoneessa ja sormet joutuivat sylinterien väliin, litistyen aivan muodottomiksi liuskareiksi. Siinä oli käydä aivan pahasti, ehkä olisi seuraavissa silmänräpäyksissä ollut koko mies yhtä litteänä mutta aivan sattumalta osuin toisesta päästä kalanterin luota lähtemään liikkeelle ja johduin juuri siihen, missä pysähdytetään."
"Oi kauhea! Eikö hän ollut perheellinen mies?"
"Viisi lasta kai niillä on."
"Hyvä Jumala, mitä siitä elämästä tulee?"
"Eihän hänestä nyt enää entisen kaltaista miestä tule, sillä luultavasti käsi pitää leikata; mutta onhan hänestä johonkin toimeen."
"Ajattele, jos sinullekin joskus tapahtuisi sellaista!"
"Ei kai se mikään mahdottomuus olisi. Tuskin menee päivää, ettei aina joku onnettomuus kohtaa jossakin tehtaassa. Voihan tulla jotakin odottamatonta, vaikka olisi kuin varovainen."
"Se olisi kauheaa!"
"Mikäpä tietää, kenen vuoro milloinkin tulee. Ihmeesti monet säilyvät, mutta useat saavat jonkun vamman elämässään. Onhan noista sanomalehdissäkin aina. Tuntuu se toisinaan niin tympäsevältä, nytkin. Oikein mieli janoaa jotakin vaihtelua."
Kerttua koetettiin houkutella nukkumaan, että hän jaksaisi sitten illalla valvoa myöhempään. Mutta siitäpä ei tullutkaan mitään. Tyttö penäsi vastaan:
"Heitätte vielä ja itse menette." Sitäkin oli joskus tapahtunut, luvattu ja sitten jätetty. Nytpä hän arvasi olla varuillaan eikä nukkunut uhallakaan, puuhasi vaan iltamaleikissään vieläkin, kyseli ja uteli kaikkea.
"Sepähän on merkillistä, ettei tuo tyttö vielä näyttele tässä maailmassa", ihasteli äiti. "Haluaisitko sinä tulla näyttelijäksi?"
Tietysti tyttö halusi ja näytteli kohta, että vanhemmat saivat nauraa henkihieverissä.
Siitä sitten vähitellen jouduttiin lähtemään. Hentilän leski, joka asui samassa pihassa ja oli aina ollut kotimiehenä, milloin he lähtivät iltamiin tai johonkin muuhun, mihin ei voinut kaikkein pienimpiä ottaa, saapui nytkin. Hänen haltuunsa saattoi lapset heittää niin turvallisesti. Hän oli aivan kuin omiaan juuri siihen. Jos rupesi painostuttamaan, saattoi hän köllähtää pitkällensä sohvalle tai kiehauttaa kahvin huvikseen.
Leveä yhdistyksen huoneuston ovi loukkuu auki ja kiinni. Sisälle kulkevien kengistä varisee lumi kynnyksen syvennykseen, joten ovi jää yhä enemmän auki, ja kylmä ilmavirta syöksyy sisälle. Lumi on sulanut porraskäytävän alalattialla, ja jalkineiden sekä katukäytäviltä kantautuneen hiedan kanssa hankautuvat kirjavat lattiakivet puhtaiksi.
Seinävierustoilla on huomenna näytäntöjään alottavan teatteriseurueen kulisseja.
Eteisessä painautuu joukko pilettiluukkua kohden. Joku jo purkautuu jonosta ulos ja nousee porraskäytävään.
Ovi käy käymistään. Väkeä virtaa sisälle. Tulee joku yksinänsä, tulevat parittain, tulee ryhmiä nauraen ja ilakoiden, poikia savukkeet hampaissa, ja sylkeä roiskivat liukkaille lattiakiville. Joillakin on jo ennen ostetut piletit, ja kaikkikin he vihdoin kohoavat portaita toiseen kerrokseen, katoavat käänteessä sinervään savuun, joka laskeutuu puoliväliin porrasten käänteeseen, ikään kuin ei ylhäällä enää olisi tilaa.
Eikähän sitä olekaan, sillä kohta portaitten päässä oleva eteinen, pukuhuone ja ravintola ovat samaa tupakkahuonetta. Ravintolan seinällä on tosin julistus, jossa tupakan poltto kielletään, mutta ovet ovat auki käytävään, ja siitä virtaa savu sisälle. Vaikka yhdistyksen huoneustoa on muutamia vuosia taaksepäin isonnettu, on ahtaus kuitenkin aivan sietämätön. Yleisön käynti on viime aikoina lisääntynyt tavattomasti.
Eteisen nurkassa on erityinen ryhmä, jonka keskeltä aina löytää Toivosen Eemelin. Heillä on milloin tammilauta, milloin dominot, ja he pelaavat omena- ja sokerileivoksista, teestä, kahvista tai savukkeista ja virvotusvesistä. Keskeltä kohoaa sammumaton uhrisavu irvistelevistä ikenistä. Toiset ovat jääneet katsomaan pelin kulkua ja kuuntelemaan Eemelin hauskaa ilonpitoa. Ovat unehuttaneet päällysvaatteetkin päällensä.
Ammattinsa leimaamaa väkeä huljuilee savun seassa: kenellä hartiat kumarat niin kuin istumatyössä olevilla yleensä, kenellä kämmenet halkeamissa ja happojen ruskettamina, kynnet ainaisessa sini- tai punavärissä, reumatismin patit nivelissä, kangistuneet jalat, luisevat kasvot. Toisissa on katkera, mätänevien nahkain tai satulatavarain löyhkä. Yleensä kaikki ovat verettömiä ja elähtäneen näköisiä.
"Heleijaa! Sieltähän tulee Rinteen herrasväkikin", tervehti joku ystävällisesti. "Minäpä en ole sattunut näkemään isoon aikaan."
"Olemmehan me olleet täällä sentään aika usein", sanoi Anna.
"Ja Kerttu mukana."
"Kerttu mukana. Vähätpä se kotiin jää, kun vaan saa kuulla, että ollaan iltamaan lähdössä."
"Ei kai sitä. Pitäähän toki Kertunkin, saada olla muiden mukana. No missä ne ovat toiset?"
"Sinne jäivät kotiin nukkumaan Hentilän lesken hoitoon. Eihän niitä voi kaikkia mukaan, ottaa."
"Paitsi kesäjuhlaan."
"Niin, kun saattaa vaunuilla kuljettaa. Mutta Kerttuhan juosta reppasee jo mukana."
"Minusta sinä olet muuttunut sitten viime näkemän. Odotappas, miten se on tuo ylähuuli niin laskeutunut? Oletko sinä hakenut maistraatista fasaadin muutosta ja…?" Naurettiin.
"Tulkaahan meille, niin tippuvat ne huulen pönkät teidänkin suustanne. Hammas joka lapselle."
"Sellaisia te olette", sanoi Anna sitten kuin päätökseksi ja pisti paperista päästämänsä makeisen Kertun suuhun. "Hampaat ja kaikki viette äiti-rukalta."
"Ja vapauden! Kyllä sitä sinäkin lensit ennen."
"Mitäs niistä entisistä. Joka vanhoja muistelee, sille tikku silmään. Kyllä se luonto laskeutuu, kun pyöräyttää joitakin tällaisia maailmaan, pesee ja paikkaa aamusta iltaan, laittaa ruokaa, laukkaa asiat. Tahtoopa jo maistua puulta. Tekee mieli toisinaan lähteä vähän hummailemaan."
"Ei se ole kumma."
Torvien pauhina oli jo alkanut salissa, johon yleisö vähitellen soiton aikana keräysi. Harva kuunteli soittoa, vaan puheen sorakka täytti laajan ja korkean huoneen. Ihmiset keskustelivat toisistaan. Kaikkien huomion esineenä oli aivan äsken myömäpöydän takana palvellut nuori, laulajattareksi yrittelevä torikauppiaan tytär, joka oli usein totuttu näkemään näyttämöllä näin iltamatilaisuuksissa tai työväen teatterissa. Hänellä oli pieni, sievä ääni, ja hän oli nyt ollut puoli vuotta musiikkiopistossa pääkaupungissa. Hänellä oli nyt tukkalaite muuttunut sillä matkalla ja puku oli myöskin vähän erilainen kuin täällä vielä pidettiin. Hän puhui myöskin suuremmalla äänellä kuin ennen ja teetteli jonkunlaista huoletonta vapautta, joka on niin taiteilijoille ominaista. Usean mielestä hän oli vähän lihonut sillä matkalla, mutta sievä hän oli vieläkin. Ilmeisiin oli tullut jotakin maamme huomattavaa taiteilijatarta jäljittelevää. Joku joukosta vähän ylpeilikin tästä keskuudestaan kohoamassa olevasta nuoresta laulajattaresta, mutta eipä hän suinkaan jäänyt myöskään ilman pilapuhetta. Useat muistivat, minkälainen "räpäkkö" hän oli aivan äsken ollut.
Useilla oli lapsia mukana. Metallisorvari Lindkin tuli vaimonsa ja poikansa kanssa. Vaimo oli väljässä pukimessa, silmät kuopalla ja kasvot täpläisinä. Nuori väki kiipesi parvekkeelle ja katseli yli kaidepuun alhaalla vähitellen kerääntyvää joukkoa.
Näyttämön esirippu liikahteli, ja näkyi, kuinka sen raosta aina joku kävi pilkistelemässä alas katsomoon. Esiripun takaa kuului puhetta ja kulissien naulaamista. Tuskin oli heillä aikaa lakkauttaa se avajaispuheen ajaksi.
Aivan Rinteitten eteen oli asettunut maalari Heikkinen pienen poikansa kanssa. Tuolla etäämpänä näkyi tehtaan entinen seppä Ponkala. Useat pitivät ihmeellisenä, että hän oli vielä mahtunut tulemaan tänne, sillä hänhän oli kuuleman mukaan käynyt hyvin porvarilliseksi, päästyään Dahlin lesken naituaan talon omistajaksi. Mutta sielläpäs vaan istui, molemmat punatukkaiset tytärpuolensa seuranaan. Ja leski, joka oli sellainen tossukka, on niin komistunut. Tietäähän sen.
Ennen pitkää alkoivat lapset väsyä. Siellä he istuivat hento vartalo kokoon kutistuneena myöhäiseen iltaan saakka, pää painuneena hartioitten väliin, olkapäät koholla. He nuokkuivat ja olivat pudota tuoleilta. Maalari Heikkisen poikakin torkahteli ja "onki kiiskiä". Se oli Kertusta niin hirveän hauskaa, että hän nauraa kiherteli yhtä mittaa. Nauruun yhtyi äitikin, ja kappaleen ajan kuluttua kaikki läheisessä ympäristössä olevat alkoivat olla huvitettuja pikku miehestä, joka taisteli unta vastaan. Viimein huomasi pojan isä asian ja veti lapsen puoleensa. Pian nukkui pienokainen lieheellä suin isänsä kylkeä vasten, ja univesi valahti auki jääneestä suusta isän takille.
Kertustakin alkoi jo tuntua ikävältä. Puheen sorakka hänen ympärillään aina väliajoilla oli niin nukuttavaa. Turhaan hän koetti lukea kirjoituksia näyttämön otsikosta, lamppuja katosta, harjanteita rautakamiinin kyljestä. Silmäluomia kuitenkin alkoi pakottaa ja tahtoivat ne painautua väkistenkin kiinni. Hän katsoi pikku poikaa, joka nukkui edessä olevalla penkillä, ja hänestäkin olisi ollut niin mukavaa nojata isään taikka äitiin. Mutta ei hän uskaltanut sitä tehdä. Sehän oli piiskojen uhalla kielletty. Hän koetti esiripun poimujen välistä löytää jotakin… Ahaa, tuossapa on tuollainen katu ja siinä niin kuin nukke mukamasten! Mutta sitten sekin häipyi. Mihin lienee kadonnut?
Välillä kävi joku sanomassa aina jotakin. Eräs harmajassa puvussa oleva setä, jolla oli pitkä tukka, mikä pyrkii silmille hänen runoa lausuessaan, jäi enimmin Kertun mieleen. Hänellä olivat silmät niin kummalliset. Ja hän luki kirjasta ja kiroilikin kirjasta ja sanoi tulevansa väkisten. Kertoikohan hän siitä miehestä, joka eräänä yönä pyrki väkisten heidän kotiinsa ja örisi juovuksissa, ja jota isä sitten tyrkkäsi leukaan, että hän kaatui selälleen jäätikköön. Kerttua vieläkin pelotti.
Toimittajan pitkän puheen aikana pyrki uni tulemaan aivan ehdottomasti. Hän kuuli puheen äänen kuin seinän takaa ja näki kaiken kuin paksun usvan läpi. Puhujalava, seinät, sähkölamput, lämmityslaitokset, punaiset esiriput, mustat akkunaverhot, kaikki sekaantuivat keskenään. Viimein ei hän nähnyt mitään. Pää painui äidin käsivarteen.
"Kerttu! Nukutko sinä? Et saa nukkua!" hätisteli äiti.
Kerttu raotti silmiään, koetti kohottaa päätänsä, katseli vähän aikaa ympärilleen, mutta jälleen sekaantuivat kaikki, ja hän painautui äitiä vastaan.
"Kuuletko sinä, Kerttu, et saa nukkua!"
Äiti töykki tyttöään, usahteli sille, niin että ympärillä istujat jo alkoivat hermostuneesti pyörähdellä heihin päin.
"Katso nyt, kuinka kaikki sinua ihmeissään katsovat, kuinka sinä olet paha tyttö, kun rupeat kesken kaiken nukkumaan. Saat tuosta makeista, kun et nuku."
Äidiltä saatu makeinen hetkeksi virkisti Kerttua. Hän jaksoi hetken taistella unta vastaan, semminkin kun äiti näytti niin pahantuuliselta ja toruvalta.
* * * * *
"Hyvät toverit", jatkaa puhuja, "kuinka kauvan me jaksamme kärsiä tällaista kieroa asian tilaa? Joka hetki, joka paikassa, kaikkialla näemme kalpeita, nälkiintyneitä, näivettyneitä työnorjia. Nälkäruoska heiluu kaikkialla. Sen kirvelevät haavat tunnemme selässämme. Koko työnnorjajoukon veri vuotaa näistä. Ei sääliä, ei armoa, — lyöntejä, hosumisia, polkemisia! Ja koko maa huokaa ahdistuksissaan…"
Kohaus käy juhlivassa yleisössä. Kiinteästi katsovat he puhujaan. Jännitys kuvastuu heidän kasvoillaan. Ja sitä mukaa kuin puhuja heiluttaa sanansa säilää, puristautuvat hampaat yhteen, ja kiihkeimpien huulilta jo purkautuu:
"Kylläpä… saa…! Antaapa… iskeepä…!"
Pikku Kerttu ei uskallakaan nukkua enää. Hänestä näyttää kuin tulisi ankara setä yli puhujalavan, kuin tavoittelisi häntä käsillään. Hän puristautuu äitinsä käsivarresta kiinni.
Puhuja levittää syltänsä ja huutaa niin paljon kuin jaksaa. Hän lyö nyrkkinsä lavan rintapuuhun, niin että vesilasi hyppii lautasella.
Kerttu kirkaisee ja pillahtaa itkemään.
"Minä kuulen täällä lasten ääniä", jatkaa puhuja. "Näen kalpeita raukkoja vanhempainsa mukana. Mitä puhuvat he, mitä ilmaisevat heidän itkunsa? Puutetta, kärsimyksiä! Ne kertovat iltalevon häiriöistä ja väsymyksestä. — Mutta kuinka voisi toisin olla? Mihin me ne panemme? Taitaapa olla varaa proletaarilla palkata talon täysi palvelijoita lasten hoitajiksi, silloin kun itse lähtee ilonpitohon, saamaan jotakin nälkäiselle hengellensä. Uni vuoteelta meidän on ne repiminen mukaamme. — Kaikki nämä puhuvat suoraa puhetta…" kääntää puhuja uusille urille.
Koko yleisö on kuin hypnotisoitu. Jokainen mieliala kuvastuu sen kasvoilta. Puhuja on sen suu, joka syytää sanoja, — sen kautta purkautuu sen sydämen kyllyydet, jotka joka hetki tuntuvat kasvavan yhä suuremmiksi. He käsittävät hänen puhuvan heidän kohtaloistansa, lukevan kuin kirjaa heidän kärsimystensä historiaa.
Heidän ympärillänsä unehtuu kaikki. He kääntelevät tuskaisina tuoleillansa. He eivät voi olla puhkeamatta äänekkäihin mielenosotuksiin kesken kaiken.
Tästä puhuja vaan kiihtyy, huutaa äänensä käheäksi, tyhjentää lasin yhdellä siemauksella, ja kun äänen käheys ei luovu, lopettaa.
Syntyy melu huoneessa. Jalkoja poljetaan, hyvähuutoja karjutaan, käsiä hakataan toisiinsa, ja penkkien päässä istujat puristelevat puhujan käsiä, vakuuttaen ettei niin totista sanaa ole kuultu moneen aikaan. Vahinko vaan, etteivät täällä olleet heidän pomonsa ja herransa kuulemassa suoraa totuutta.
"Kyllä he tulevat, jahka puukenkäarmeija astuu heidän ilolinnojensa porteille, ryntäävät siitä sisälle ja vaativat heidät tilille", ryhtyy puhuja selittämään.
Käytävässä kiehuu ihmisjoukko, puhuen suurella pauhinalla. Savukkeet pöllyävät, silmät loistavat ja posket mielivät hehkumaan.
Ravintolahuoneen myömäpöydän ympärillä on tungos. Lippujen myöjä jakaa, minkä kerkiää, ja hopeakerros kasvaa rahalaatikon pohjalle. Suurin osa juo kahvia tai teetä leivosten kanssa, että on samalla illalliseksikin, kun monikaan, jolla ei ole omaa taloutta, ei ole joutanut käymään syömässä iltamaan joutumisen takia. Vanhemmat ostavat lapsillensa, mille voileivän, mille sokerileivän. Monet lapset ovat tottuneet saamaan, kun isällä on tilipäivä, makeisrahaa tai suorastaan makeisia. Nyt sekin asia kuittautuu samalla kertaa.
Äänekäs puheen sorakka ja paksu tupakan savu täyttää koko huoneen. Seassa huljuilee väkeä puhuen suu ruokaa täynnä, huitoen käsillään, muutamassa kohden jo väitellenkin.
Yrjö ja Anna onnistuivat Kertun kanssa pääsemään jonkun pöydän ääreen akkunan edessä. Se oli pyöreässä kulmauksessa oleva akkuna, josta sopi näkemään kahdelle kadulle. Akkunat olivat märkinä hiestä, paperit ruskehtuneet, lionneet irti ja repeilleet, laudalla tuhkaa ja savukkeiden päitä. Alaspäin kulkevissa hikijuovissa taittui nurkassa olevan katulyhdyn valo.
Kerttu pyyhki kädellään hikoontunutta lasia ja katseli alas kadulle. Vastassa olevankin rakennuksen alikerrassa oli kahvila, jonka edustalla seisoa kärvötti viluisia ihmisiä, vaihdellen lakkiaan vuoroin toiselle ja toiselle korvalliselle sekä tuuppien toisiaan lämpimikseen. Vieressä, ihan katujen risteyksessä, seisoi poliisi järkähtämättömän rauhallisena. Ovi aukesi tuolloin tällöin, ja silloin syöksähti joukkoa ulos tai sisälle ja ylös ilmaan harmaja lösy kuin kiehuvasta padasta. Gramofoonin kiihkeä soitto, jota säesti rummun kumea jymähtely, kuului läpi akkunain, ja Kerttu muisti kuinka oli kesällä ollut muiden lasten mukana katsomassa, kun pelastusarmeijalaiset olivat tuolla puistossa, jonka koivut näkyivät seuraavasta risteyksestä, pitäneet kokoustaan, olleet avopäin, silmät ummessa, soittaneet ja laulaneet.
Sähkökello soi, ja yleisö alkoi taasen siirtyä juhlasaliin. Tupakan polttajat kiskoivat viimeiset savut, heittivät savukkeenpätkät uunia kohden sylkiastialle päin, vilkaisivat silmäpuolellaan ovensuussa olevaan vääristelevään peiliin sekä tukkaansa sivellen, kaulustaan, rusettiaan ja takkiaan kohennellen riensivät juhlasaliin.
Valot olivat jo sammutetut, kun viimeiset tulivat. Esirippu oli jo auki ja näyttelijät lausuivat ensimmäisiä vuorosanoja, kun saapui vielä nuoria miehiä kovaäänisesti puhuen ja täysipainoisesti astuen paukkuvia ja rasahtelevia kohokekäytäviä.
Viimein kuitenkin rauhoittui katsomo ja esitystä seurattiin.
Yleisön suosikki Martta Kivelä näytteli taasenkin hyvin, vaikka hänen "vastapelaajansa" Eino Anttila oli ihan mahdoton. Eino ei edes muistanut osaansa ja vilkuili hermostuneesti kuiskauskoppiin. Kerran hän myöhästyikin, kun piti tulla esille, mutta niin taitavasti Martta senkin paikan täytti toiminnallaan ja tuulesta temmatuilla sanoilla, ettei sitä huomannut kukaan muu kuin ne, joille kappale oli ennestään tuttu. Se tyttö oli ihan verraton!
Eino sai osallansa aikaan aivan toista, mitä näytelmän kirjoittaja oli tarkoittanut. Monta alkoivat huvittaa kaikki ne kompastukset, joita hän teki; he nauroivat ihan makeasti sopivissa ja sopimattomissa kohdissa. Mutta sehän juuri olikin heille mieleistä: saada jolloinkinkaan oikein nauraa.
Esiripun kiinni mentyä paukutettiin käsiä oikein vimmatusti.
Kertun silmät vaan eivät tahtoneet pysyä enää ollenkaan auki. Turhaan koetti äiti pitää heralla, työntää suuhun makeisen toisensa jälkeen. Viimein ei ollut enää kuin yksi jäljellä. Sen hän puraisi kahtia ja säästi toisen puolen suurimpaan hätään.
Kuvaelman aikana, jolloin kaikki oli niin hiljaista ja pimeää, näyttämö hämärä ja sen punertava valaistus silmiin koskevaa, ei Kerttu enää voinut katsoa.
"Silmiä karvastelee!" kuului kesken arinta kohtaa.
Koko heidän puoli katsomoa suhitti tyttöä vaikenemaan, vanhemmat enimmin. Kerttu yltyi itkeä kurisemaan.
"Koetappas ruveta siinä!" torui äiti, puraisi puolet makeisen puolikkaasta ja työnsi sen tytön suuhun. "Anna toinenkin!" kärisi Kerttu. "Oletko hiljaa siinä!"
"Pitää antaa toinenkin!" Äiti antoi viimeisenkin. "Nukuttaa!"
"Ole hiljaa siinä!" — Äiti pui nyrkkiään Kertulle. Tyttö oli hetken ääneti, mutta alotti ennen kuvaelman loppua uudestaan, tällä kertaa pyytäen. "Pääsisinkö minä jo nukkumaan?" Sekä isän että äidin huomio on kiintynyt lavalle. "Minua niin nukuttaa, isä!"
Vähitellen valkenee näyttämö, kuvaten aamuauringon nousua.
"Lähdetään jo kotiin!"
"Kohta lapsi, kohta…"
On hetken taasen hiljaista. Pikku Kertun hento vartalo ei enää näytä kestävän. Pää ikään kuin painuu hartioitten väliin. Hän on kalpea ja uupuneen näköinen. Silmät ovat kiinni, ja hän on vähällä pudota tuolilta. "Isä! — Äiti!"
Kertun kuiskaus on kuin rukous ilonjanoisille vanhemmille. — Iloa, lepoa minullekin! värisee hento ääni kuuroille korville.
Kerttu nukkui enää sinä iltana heräämättä. "Senkin tyttö! Noin nyt kävi, kun ei saanut sitä päivällä nukkumaan!" pahoitteli Anna.
Isä otti lapsen syliinsä nojalleen. Vaatteet soluivat siinä ylemmäksi, niin että polvet tulivat näkyviin. Sukan sääressä oli polven kohdalla reikä, josta näkyi paljas iho…
Jälleen kiehui ihmisjoukko väliajalla. Tuoleja siirrettiin joutuin pois, sillä tanssi alkoi tuossa tuokiossa. Yrjön ja Annan iltahuvi tuli häirityksi, sillä heidän täytyi lähteä viemään Kerttua kotiin. Isä kantoi häntä.
Ulkona oli yltynyt lumimyrsky. Vihaisesti kiskoi itätuuli, juoksutti lunta pitkin katuja ja kaasi kinoksia alas rakennuksien katoilta.
Isä koetti suojata ohuesti vaatetettuja jalkoja vihaiselta viimalta…
He saapuivat kotiin mielissä tyhjyyden tunne ja tyytymättömyys…
XI.
Kevät!
Mikä ihmeellinen vuodenaika! Aivan äskenhän oli pakkasen valta vahvimmillaan, huurreturkki metsän yllä, ilmassa soiva heleys, hangella ja oksilla kuroutunut kuura, pimeyden vallassa koko luonto. Tuskin keskipäivällä vähäinen päivän piirto etelän taivahalla näkyi, mutta kohta taasen hämärään peittyi vuoret, laaksot, vaarat, lakeudet.
Ja yön pimeyden aikana puristi tammipakkanen kiinteästi, helläämättä ainoanakaan päivänä, ja samoin teki helmikuun, "pikku tammen" alkupuoli.
Mutta tuskin oli huomattu, mitä oli tapahtunut päivän palauksen jälkeen. Illasta ja aamusta oli pitennyt päivä. Joka vuorokausi kiersi päivän pyörä yhä korkeampaa kaarta.
Eilen näkyi sen yläsyrjä metsän latvojen tasalla, tänään helotti jo melkein puoli palloa ja ylihuomenna ehkä jo kokonaan.
Toisella viikolla ylettyivät kaaren päät kotipellon laidasta toiseen, tällä viikolla keskivainiolta rantavainiolle, tulevalla luultavasti jo takalistosta järven selälle.
Se vasta varmaa nousua, vastustamatonta alueen valtausta!
Saapui "maalimaiden näyttäjä". Jo juoksivat norot seinävierillä, jo paljastuivat kanervat ja marjan varret kankaiden päivänpuoleisilla rinteillä. Sulivat lumilaipat puiden oksilla.
Mutta milloin kallistui aurinko lännen kultaan, silloinpa jo pakkanen, joka oli saanut päiväkaudet piillä varjossa metsän sisällä ja takana, kiirehti jäädyttämään oksilta tippuvat kyyneleet — ilon kyyneleet, vapauden riemun hetteet.
Silloin taas aamun koista yleni lämmön lähde. Sen säteet räytivät jäihin, kiteytymiin, ja kahleet laukesivat.
Näin sadoissa, tuhansissa, lukemattomissa kohdissa luonnon suuressa salissa!
Koko metsän pylvästö elää. Painon alaiset oksat vapautuvat lumilaipoistaan, ojentautuvat suoriksi. Ylemmät ovat jo päässeet, mutta alemmissa on vielä talven valta kiinni. On kuin joku vetäisi niitä alaspäin, niin kuin syvällä hangen sisällä näkymättömät kädet kiskoisivat niitä puoleensa. Mutta toinen toisensa jälkeen heltiää irti, riipoutuu vapaaksi, pääsee puhtaaksi jäästä ja lumesta ja ojentautuu kohti kultaista kumoa, välistä toisten oksien, sivu puiden tutkaimien, kohti valoa valoa…
Ja on kuin valon ja lämmön lähde oikein tällä tavalla vangituita hakisikin. Eilen katsoi tuosta välistä, tänään jo ylempää, suoraan ja viistoon, puolelta ja toiselta. Milloin sattuu runko tai muu este tielle, niin siihen keihästyvät säteet, polttavat ja paistavat, kuin tahtoisivat läpi tunkeutua, päästäkseen etsimään ja vapauttamaan puiden oksia jäisistä kahleistansa.
Eräänä iltana sitten kävi pakkanen oikein epätoivon vimmalla sulavan luonnon kimppuun. Sen ote oli niin vihlovan kylmä, ettei vielä yhtenäkään yönä koko keväänä. Pian olivat jäässä norojen ja purojen reunat, ja kelmeä riitta vetäytyi vapaan veden yli. Sen alla luikerteli välkkyvä vesi yhä ahtaammassa välissä, kunnes ennen aamua oli puro pohjaa myöten jäässä.
Sattui sitten tuulinen päivä, lennättäen pilven taivaalle auringon eteen. Silloinpa pakkanen kävi pikku purojen jäljestä suurempien kimppuun, löi rannat kiintojäähän, kurkotellen jo umpikannen reunasta toiseen. Ja sitten kohti pohjaa… Vangiksi kaikki!
On kuin tuskan vallassa koko riemun alkuun päässyt luomakunta. Mykkä on kevään ensi lintukin, oksaa etsii, mihin auringon säde paistaisi. Ei löydä… ei löydä… Puut paukkuvat puristuksesta. Kankeina törröttävät niiden oksat ja huojuvat kömpelöinä viiman vihoissa, kevätahavan käsissä. Joko tähän loppuikin koko vapautumisen riemu, sillä päivä tulee toisensa jälkeen, eikä hellity ollenkaan kylmän valta?
Ei, ei…! Yön perästä päivä taasen! Uusi päivä! Sen jo latvoilta linnut ilmoittivat varhaisena aamuhetkenä. Ne lauloivat aamun koista, riemuitsivat auringon vallasta, syöksyivät päivänpuoleisille oksille, korkeimmin versoille. Joka kulkku kultaisena, joka rinta riemastuen! Oi, kuinka metsä soi!
"Mikä ilo siellä ylhäällä? Tuleeko, tuleeko se tänään? Joko näkyvät kultaiset vaunut vaaran takaa?"
"Jo näkyvät, jo näkyvät!" helähtää alas maan puoleen.
"Kuuleehan sen…!"
"Ja pilvien vastarinta painuu pois!" Kumma herpautuminen vallitsee latvojen alla. Monta päivää, viikkokauden odotettu tulee taasen, pilkistää tuosta, katsoo, että tyrmistyy. Hetkinen vielä, ja silloin se on täällä.
Äh!
Sieltäkö se tuleekin! Sieltäkö se tuleekin? Toisia teitä, ennen kulkemattomia, viime keväisiä!
Oi sitä päivää, mikä siitä yleni! Minkälainen lämmön ja valon kosketus! Millä vastustamattomalla voimalla tunkeusivat säteet metsän kätköihin! Mihin ei päässyt suorastaan, sen varalle koko ilman lämmitti ja laski sen varjoihin ja pimentoihin. Räytävä lämpö tunkeusi joka paikkaan, oksien alle, hangen sisään. Ja vasta tullut lumi suli siihen paikkaan.
Tuskin oli päivä puoleen kerjennyt ennen kuin purot olivat jo vapaina, repaleina riitat, vetenä jäät, hyhmänä hangen alus, heiluvana hetteenä koko maan valkoinen peite, sohjuna sojottamassa.
Se vasta tulva, mikä siitä syntyy! Mäkien ja vaarojen rinteiltä, kummuilta, kiviltä, joka paikasta, mistä on vähänkään alaspäin viettävää, tirahtaa vettä, lorisee pikku puroja, kiirehtii kasavesiä. Niitä yhtyy sata, tuhat kokoon, tuolta ja täältä, ristiin, rastiin, kiviä kiertäen, kantoja ja mättäitä kaartaen… alaspäin, alaspäin… laaksoon, pohjakouruun ja siitä yhä eteenpäin.
Pikku purot kaivautuvat hankien alta, porautuvat läpi sohjun ja hyhmän.
Koko valkoinen vaippa liikkuu, aaltoaa, laskeutuu, notkahtelee, lysmähtelee alas.
Jostakin rinteen jyrkimmästä kohdasta lähtee lumipallo pyörimään alas, kasvaa ja vauhdilla paiskautuu pohjakourun puroon, tukkien sen.
Hetki on tyyntä, vaikenee virta, heikkenee kuohu. Ylhäältä rinteeltä kuuluu kuin tukahdutettuja huokauksia, kun hanget kohahtavat alas, ja lintujen tuhatkulta liverrys soi metsän latvoilla.
Kasavesi nousee. Tuolla jo kuultaa läpi hangen, kiipeää rinteille takaisin, tasaisena pintana nousten. Hukkuu pohjakourun hanki. Sulaveden pinnassa kuvastuu naavakuusimetsä, pälviset rinteet, taivahan sini, suuri ja ihmeellinen lämmön lähde…
Mitä? Mikä kohina siellä? Mikä pyörre padon luona? Mikä kiivas virran käynti?
Se on murtunut… murtunut! Sinne kaikki! Joka pisara! Hanget mukaan pohjia myöten! Sammalet ja marjanvarret! Kaikki mitä tielle sattuu! Kuohu kukkuraan! Kumu taivaalle! —
Yhtenä ryöppynä on koko viisto pohjakouru, joka metsästä laskeutuu kohti jokea. Kaikki, mitä tielle sattuu, riipoutuu mukaan, turpeet, oksat, latvat. Ei ole asettumista poikkiteloin tielle!
Nurin niskoin paiskautuvat vihdoin rajupäiset ryöpyt joen uomaan, johon jo satoja tuhansia muita on saapunut ja yhä saapuu, yhtä suuria ja suurempiakin, ja jossa hommataan suuria läksiäisiä: joen kannen kohottamista pois paikoiltaan, irti rannoista ja pohjasta, mihin pakkanen on sen valtavasti kiinni jäätänyt, ja sen kuljettamista pois sydänmailta.
* * * * *
Kesälän tilalla, kolmisen kilometriä kaupungista, järveen laskevan, syrjäreitin vesiä juoksuttavan joen rannalla on uusi torppa, kaksihuoneinen. Ranta-aukeamassa avautuu pienoinen pellonpala, jonka laitaan koivujen alle kuin talteen pistettynä on rakennettu punainen tupa kamarineen.
On keväinen lauvantai-ilta. Torpan nuori emäntä on juuri sytyttänyt tulen saunan pesään. Savu tunkeutuu seinässä olevasta reijästä ja vähän auki heitetystä oviaukosta sekä laskeutuu pitkin takapihaa, painuen metsään vihdoin.
Nuorikko poimaisee varisseen oksan pihalta, taittelee mennessään sen käsissään ja heittää puuvajaan pienittyjen risujen ja puiden sekaan. Sitten ottaa hän luudan tikapuiden nojalta sekä ryhtyy lakaisemaan pihaa, jossa jo paikoin nuori heinä näkyy.
Ihana on keväinen iltapäivä. Tyyneys ja rauha lepää luonnon yli; ainoastaan pellon takana pauhaavan virran ääni tuntuu toisinaan häiritsevän. Mutta siihen on jo korva tottunut. Se kuuluu samaan kokonaisuuteen.
Ovat saapuneet linnut jo ja asettuneet aidan taakse sekametsään. Tuhannet äänet soivat sieltä halki vuorokausien. Toisinaan pyrähtävät laulajat pihakoivuihin tai käyvät maassa, nokkasevat jotakin ja kiireesti lentävät metsään jälleen.
Pihan lakaistuaan kiirehtii Katri aidan takaa taittelemaan jonkun kuusen oksan ja asettaa ne porrasten eteen. Ja kun hän näin on saanut ulkopuolet pyhäkuntoon, rientää hän sisälle.
Tahallaan on hän heittänyt huoneiden siivoamisen iltapuolelle päivää, sillä lauvantai hänestä tuntuu aina muita pitemmältä. Siitäpä syystä on hän ahkeroinut käsitöiden ääressä mahdollisimman pitkään, että tulisi kiire ja sen mukana kuluisi aika.
Ja nopeasti käy nyt häneltä työ. Puhtaus ja järjestys asettuu joka paikkaan. Pian hymyilee huone, hymyilee akkuna puhtaine ruutuineen ja vuode lumivalkoisine peitteineen.
Hymyilee myöskin nuori vaimo näin järjestelyssään omassa kodissaan, ja työn tuottama lämmin punaa posken vielä.
Mutta onpa siihen muukin syy. Sillä aina työnsä äärestä vilkaisee hän pihalle, missä lapset leikkivät. Kuinka ne pienoiset nauttivat vapaudesta ja väljyydestä! Siinäpä on ruohoinen tanner temmeltää, puhdas ilma hengittää. Muistuu mieleen oman lapsuusajan viattomat leikit, "taloskivet", oksakiikut, ja hän on niin iloinen ja onnellinen, kun saa nämä luonnon lahjat lapsilleenkin antaa.
Kuinka monen mutkan takaa olikin sentään avautunut eteen onnen ja viihtymyksen päiväpaisteinen kenttä!
Metsäpolkua kiirehti Juho kotiinsa. Nopeasti astui hän kuivaa kangastietä. Huomasipa hän tien ohessa kuivan oksan tai kannon ja otti sen mukaansa. Saihan siitä vähäisen puuta keittopadan alle.
Tiellä tapasi hän appensa, jonka Katri oli lähettänyt sunnuntaiostoksille.
"Täälläpä te puohdatte eteenpäin", sanoi Juho.
"Olen tässä hiljalleen astua latostellut, kun on niin sievä ilmakin eikä ole erikoista kiirettä. Ja olen itsekseni ajatellut, että kyllähän se Anna-Kaisakin mahtaisi mielellään tännepäin kulkea. Tahtoi jo niin viime aikoina kyllästyä hänkin."
"Ei ollut minulla rohkeutta ruveta aikaisemmin näihin puuhiin. Tässähän olisimme kaikin eläneet hiljaisesti ja vaatimattomasti niin kuin nytkin."
"Eipä sitä ihminen arvaa. Kuitenkin sinä olet nuori mies ja perhe-elämä on vasta alulla, siksipä seiso vakavasti kannallasi. Minä koettelemuksien hetkellä tein vähänharkitun päätöksen, ja on sitä saanut katua — ei tietystikään sitä, mikä nyt on kohdalleni tullut sinun kauttasi, mutta pitkin matkaa, pitkin matkaa on ollut yhtä ja toista, jota ei olisi tarvinnut olla — Minäkin sieppaan tuosta kannon."
Juhosta tuntui niin kuin appi olisi mielellään halunnut olla yksin tällä kertaa, ja hän lähti astumaan nopeammin.
Ennen pitkää alkoikin näkyä punainen seinä ojelmuksen päästä.
Tiellä riensivät vastaan Katri ja lapset. "Kylläpä sinä viivyit kauvan."
"En suinkaan. Olenhan tullut, minkä olen kerjennyt."
"Niin kai, mutta minusta on tuntunut niin pitkältä tämä aika. — Anna osa minullekin!" Siitäpä saapuivat he pihalla.
"Kyllä on täällä puhdasta ja somaa", sanoi Juho kiitokseksi puolisollensa.
Ja se tuntui Katrista niin sanomattoman hauskalta, kun Juho noin huomasi hänen työnsä.
Sisälle tultua oli Katrilla tarjottavana kahvia, ja sitä juoden he istuivat avatun akkunan edessä sekä katselivat lastensa huoletonta ja iloista touhuamista.
Mutta vielä ennen kylpyä laittelivat he peltotilkullansa maata kylvökuntoon, eikä väsymystä tuntunut, vaikka kuin olisi raatanut.
Siinä olivat lapsetkin mukana kunnes uupumus voitti ja äiti toimitti heidät kylpyyn ja sitten nukkumaan.
Näin puuhailivat perheen jäsenet työviikon päätyttyä, ja heidän ylitsensä kaukaisuuteen hälveten kiirivät pyhärauhan sanomakellot. Juhlallisina vyörähtelivät kumahtelut, ja onnekas rauha täytti kuulijain mielet…
"Kyllä meidän työmme tähän saakka on ollut kovin toivotonta", puhkesi Juho puhumaan. "Olemmeko me todellakaan ennen tunteneet sitä tyytyväisyyttä ja rauhaa kuin täällä? Tuskinpa vaan, jos laskemme pois pikku hetket. Mutta sellaiseksi se ei voi enää muodostua, sillä maahan kiinni, tähän pieneen palaseen ensi aluksi, olemme nyt jo lujin sitein tarttuneet. Tässä on meidän ponnistuslautamme, ja ehkäpä koittaa vielä se hetki, jolloin saamme kokonaan irtautua kaupungin holhouksesta ja tuntea, että olemme vapaita ja riippumattomia. Ja mikä onkaan tämä oma tanner tässä lastemme leikkiä lyödä!" —
Katri tarttui Juhon käteen, ja Juho painoi hellästi puolisonsa pään olkaansa vasten…
Pihakoivun korkeimmalla versolla lauloi iltarastas.