II OSA

I.

Rautatieläisten huoneuston juhlasali oli valaistu kaikilla sähkövaloilla. Torviseitsikko soitteli nurkassa. Torvet rämähtelivät kivisessä huoneessa, pauhasivat marsseissa, ettei tahtonut ääntä kuulua. Noin puolisensataa henkeä oli huoneessa, Rinteen ja Annan tuttuja ja sukulaisia.

Oli ollut vähän erimielisyyttä, käytäisiinkö pappilassa vaiko oikeusvirastossa vihittämässä, mutta kun Anna ja hänen vanhempansa niin välttämättömästi halusivat papin pakinoille, niin oli Rinne vähitellen suostunut, sillä hänen mielestään nyt oli sama, kuka umpisolmun nykäisee, pappi vaiko tuomari.

Olivat siis käyneet kirkkoherran kansliassa, vannoneet ja polvistuneet, ja Rinne oli koko ajan ollut kapinoivalla mielellä.

Sitten he olivat ajaneet hääsaliin ystävien ja tuttavien piiriin, jotka heitä vastaan onnitellen kävivät.

"No, tervetuloa korppien valtakuntaan!" onnittelivat naimisissa olevat naiset.

"Kyllä tänne sopii, käy sisään vaan!"

"Älä muuta ajattele kuin tätä iltaa, niin voit iloita", sanoi eräs keski-ikäinen vaimo onnitellessaan. Hän oli vakava ja surumielinen, väsyneen ja kuluneen näköinen. Hän vetäytyi syrjään kohta onniteltuaan, ikään kuin olisi sanojansa säikähtänyt. Hän jo oikein iloitsi, kun kohta jäljestä tuli Elli ja puisteli nuoren parin yli sellaisen sanahelinän, iloisen naurun kikatuksen ja puolirohkean viittauksen, ettei varmaankaan morsian pysähtynyt ajattelemaan hänen tyhmästi lausumiaan sanoja.

Onnittelija huokasi ja vetäytyi kaikkien taakse. Onneksi ei heistä kukaan ollut huomannut häntä.

Koko juhliva joukko kävi morsiusparia onnittelemassa. Kukin heistä oli varannut heille jonkun lauseen, toverillisen ja tuttavallisen heipä hein.

"No niin! Pillit pois pussista, ja huokailkoot lattiapalkit tänä iltana! Rinteen Yrjön häissä ei pidä surun kaunain silmänurkissa kartata! Pyörähtäköön polkassa ja vantrailkoon valssissa iloinen hääjoukko!"

Samassa sieppasi Rinne Annaansa vyötäisistä raisuun polkkaan, joka juuri silloin alkoi.

Se vasta tanssia! Jo innostuivat vanhatkin. He työnsivät työn kangistamat jalkansa reiluun poljentoon, ja ken ei parina pyörinyt, se paikallaan tahtia polki.

"Näin se piti ollakin!" ihastelivat ihmiset. — Tämä nyt oli oikein rinnemäistä. Kyllä kai saatiin aina häissäkin istua kököttää ja odottaa tarjoilua kuin hautajaisissa. Mutta täällä! Se vasta reilua poikaa! Kuinka monetta tuolla jo vienee! Eipä kulukaan tämä hetki, jolloin nämä sanoivat hyvästit nuoruutensa ajoille.

Ensi tanssin tauottua saapuivat tarjoilijat. Miehet vetäysivät lukusalin puolelle, joka oli varattu miesten tupakkahuoneeksi. Täällä oli isäntänä Rinteen puhemies, valuri Paavola.

Hän oli hyvin hiljainen mies. Ei hänessä ollut oikein puhemiehen mahtia. Tuskin hän oli saanut sanaa suustansa tänä tärkeänä iltana. Sen sijaan oli hän istunut täällä tupakkahuoneessa, tupakoinut ja odotellut.

"No, puhemies Paavola! Tuskin yhtään tahtia! Hitto vieköön! Veturi virallisissa toimituksissa ja täällä istuu kuin pannun piippu tai tulppa pullossa, jota hän vartioi!"

"Hehhehheh!" naurahti Paavola.

Ja hänen punainen muotonsa hohti lämmöstä hehkuvana.

"Hae nyt sitten aarteesi ja otetaan tässä pikku plörö!"

Sepäs sai Paavolankin liikkeelle. Oikein hän vilkastui kuin olis päässyt omalle alallensa. Häneen tuli eloa ja toimeliaisuutta. Hän oli tosiaankin ryyppymies ja oli siinä toimessa tullut huomatuksi, vaikka muussa ei. Oikeastaan hänen naamansa puna maksoi jo paljon, sillä hän oli sitä värjäillyt sekä lomahetkinään että työssä ollessaan. Valimon nurkassa pienessä kaapissa oli hänellä aina jotakin lajia, jota saattoi ottaa talvella lämpymikseen ja kesällä virkistyksekseen, kun aurinko paistoi suurista akkunoista kärventyneeseen hietaan nokimustan valimon lattialle.

Nopeasti täytteli Paavola pikarit viinalla, ja sitä tehdessä kuului hänen suustansa omituinen särpävä ääni ja kurkkunsa korahteli nieleskelystä. Kädet vapisivat pelkästä mielenliikutuksesta.

"Minun täytyy se sanoa, Paavola, että lienetpä minkälainen sankari hyvänsä nokisessa ruumassasi ja hornanuuniesi ääressä, niin pullon kaulassa sinä olet vieläkin etevämpi. Ja jos sinä kuoltuasi joudut itse Vanhan Erkin sulattoon, niin äläpä luulekaan, että hän työntää sinulle valinkauhan käteen tai panee sinut vyöryttelemään koksin möhkäleitä ikuisesti palavaan pätsiin. Ei, vaan ylimmäisen juomanlaskijan virkaan hän sinut asettaa ja tynnyrin tappi on oleva sinun tärkeä virkakapulasi", loventeli Rinne.

"Siellä kai lieneekin aivan kuivakurkkusta väkeä."

"Puuttuu Paavola!"

"Käykääpä käsiksi!" sanoi Paavola; ennen kuin kukaan kerkesi, oli hänellä itsellään jo pikari huulillaan ja maisteli parastaikaa asiantuntemuksella.

"Mistäs hankit, Rinne, oikeaa korpirojua?" kysyi hän hyvillään.

"Ainahan sitä", sanoi Rinne silmää iskien. "Ettäkö tosiaankin olisi…"

"Senhän tuntee kaikesta", sanoi Paavola; ja kun joku vähän epäili, kohotti hän tönkeilevän äänensä ja vakuutti tuntevansa, mikä on tehtaiden tynnyrien virutusvesiä, mikä oikeaa petäjän juurella hautunutta.

"Taitaa olla, voi hyvinkin olla", myöntelivät toiset ja vakuuttivat sikunan maun suuta sulostuttavan.

"Terve nyt sitten, sulhanen!" sanoi Paavola ja nakkasi kirkkaan pisaran punaiseen naamaansa.

Hänellä oli kiire tämän viljan kanssa, ikään kuin se haihtuisi ilmaan, ellei sitä nopeasti toimittaisi asianomaiseen paikkaan.

"Ja nyt sinä olet, Rinne, sitten äijämies", sanoi joku joukosta.

"Nytkö vasta", ilvehti Rinne, ja koko joukko hörähti. "Tarkotan, että välikappaleellisesti, oikein pastoraalisesti."

Samassa saapuivat kahvin tarjoilijat ja Paavola hyväili pulloa kuin asiaan kuuluvana.

Höyryn hiljalleen noustessa ja puheen sorakan käydessä yhä äänekkäämmäksi sekä tupakan savun vahvetessa kului aika miesten huoneessa. Yhä iloisempina he saapuivat lennättämään naisväkeä tanssissa.

* * * * *

Hämärälle kadulle kerääntyi sillä välin uteliaita katsojia kaiken ikäisiä. Häätalo olikin juuri sen kadun varrella, jota myöten hautaussaattueetkin kulkivat. Asukkaat sen varrella olivat erikoisen herkkiä merkkitapauksille. Monta puuroa oli palanut pohjaan sillä aikaa, kun he seisoivat akkunan ääressä tai katukulmauksissa lukemassa, kuinka monta hevosta oli kussakin saattojoukossa, ketä istui reessä tai rattailla, minkälaiset olivat milläkin seppeleet, arvostelemassa, mitä vihdoin oli ollut vainaja, mitä jokapäiväisessä toimessaan, mitä lähimmäisilleen.

Ja nyt oli tämän kadun varrella häät.

Joukkoa kerääntyi oikein kosolta. Tarkeni niin hyvin seisoa, kun sattui suojailmakin.

"Kylläpä nyt!" jahkaili Svenssonska. — Hän oli ensimmäisenä joka paikassa, niinpä tässäkin. Ankaran pyöreät silmälasit kämöttivät ainaisesti tukossa olevalla nuuskaisella nenällä, ja seisoi hän kädet pistettyinä ristiin avaroiksi venyneisiin päällystakin hiansuihin, omituisesti kenossa kauloin, katukäytävän palteella toisella puolella katua. "Tulkaa tänne, Mäkelinska! Täältä sopii näkemään itseensä hääsaliin."

Mäkelinska kiipesi korkealle lumivallille. He polkivat jalkojen sijat itsellensä ja asettuivat toisiansa tukien seuraamaan juhlallisuuksia.

"Kylläpä nyt alotetaan elämää prameasti, kun oikein torvien soitolla", sanoi Mäkelinska. "Juhlasaleissa!"

"Lasikruunujen välkkeessä!"

"Sanokaa te!"

"Juoden ja tanssaten!"

"Älkää te enää sanoko!"

"Mutta kai siitä sitten on tulevinaan lujaa ja hyvää."

"Kuka tuon tiennee! Menin tuota minäkin Svenssonin kanssa yhteen kahdeksanneljättä vuotta takaperin. Ja pitipäs tuo solmu kunnes kuolema aukasi, eikä siinä ollut sen suurempia juhlallisuuksia, kuin että pappilassa kävimme ja sieltä tultua istuttiin Hakalan pienellä puolella, josta sitten tuli ensimmäinen asuntomme, ja ryypättiin kuppi kuumaa illan kuluessa."

"Ja mitä siitä olisi tullut, jos silloinkin olisi tuolla tavalla alotettu? Herranen aika, vaivastaloon olisi kai saanut kulkea koko helaherskapi, suoraan kruunu päässä. Mistä olisi riittänyt rahaa palkata pillipiiparit musiikkia puhaltamaan?"

"Herrain konstia se oli siihen aikaan."

"Haatajan Heikki tuo meidän nuoruutemme aikana soitteli häissä, ja hyvin se vältti. Liekö tuo ollut ilo sen köyhempää silloinkaan."

"Morsianta!" huusi joku lähellä olevista. Koko joukko yhtyi samassa:

"Näyttäkääpä morsianta!"

Joku häävieraista kävi katsomassa akkunasta, ja kappaleen ajan kuluttua vetäistiin akkunaverhoja entistä enemmän syrjään ja avattiin molemmat akkunapuoliskot. Morsiuspari nousi tuoleille ja morsiustytöt asettuivat monihaaraiset kynttiläjalat käsissänsä parin kummallekin puolelle tulennäyttäjiksi. Kappaleen aikaa he seisoivat siinä, ja väkijoukko ulkopuolella asettui hiljaiseksi.

"Sievä on! Kaunis pari! Tuhtia herrasväkeä!" kuului ulkoa arvosteluja.

Osa väestä jo hajausi, mutta toisia tuli tilalle. Svenssonska ja
Mäkelinskakin seisoivat yhä korkealla vallilla.

"Eikö se ollut vähän…?"

Mäkelinska supatti ja pukkasi Svenssonskaa kylkeen.

"Niin se minustakin."

"Niin, niin!" huokaili Mäkelinska.

"Sillä tavalla ne nuoret elämää alottavat."

"Eletään vaan, otetaan päivä kerrallaan ajattelematta sen pitemmälle."

"Mitä ne ajattelevat! Se nyt on sen tuhannen hölläkkää koko elämä."

"Kyllä minä sen muistan aina, kuinka tuossakin Sunilassa elämää alotettiin. Jo sitä Sunila-rukkaakin akalla paiskattiin! Tuollainen oli tehtaan tyttö kuin tämäkin tässä. — Kyllähän sinä muistat Sunilaiskan, entisen Kyllösen Riikan?"

"Muistaa kai tuon nyt. Sellaiset helavärit aina poskilla, milloin vaan pysyi hikoilematta, ja tukka milloin siipinä milloin sarvina."

"No niin! Ne asuivat siinä meidän portin toisella puolella ensi aikoina. Jo minä ajattelin, kun se hailakka häitänsä valmisteli, että mitähän tuostakin tulee. Kyllä siinä ukina kävi, kun se muka ompelikin. Ehkä oli puoli tusinaa pöytäliinoja pallistettuna ja jotenkuten söträtty joitakin vookuja pitkin laitoja eikä mitään muuta, kun tuli Sunilaan. Mutta mitä osaa tehdä ihminen, joka on ollut tehtaalla tyttösestä saakka? Niin se kuollettaa ihmisestä halun kaikkeen muuhun työhön, että kun tulee omasta perheestä huolenpito, niin ei ymmärrä enempi kuin sika hopealusikasta."

"Mutta osasipa näyttää rouvalta ulkoapäin, kun lähti kaupungille."

"Kiilto oli kuoressa, ja hyvin ohuesti siinäkin. Oikein säälitti, kun näki sitä kotielämää. Niin likasta ja siivotonta se oli. Enkä minä ymmärrä, kuinka ihminen saattaakin olla sellainen pöhkö, ettei edes huomaa minkälaisessa läätissä elää. Luulishan tuota näkevän minkälaista on muilla ihmisillä ja kammahtaisi vähän kotinsa siivottomuutta. En minä nähnyt, mutta niinhän nuo ilvehtivät, että pikkulapsen nuhraantuneet vaatteet ja pöytäliinatkin, ne puolitusinaa, joita oli niin koreasti ommeltu, kaikki yhdessä siivossa, vieläpä Sunilan paidatkin lapsen riepuina pesemättöminä — sängyn takana nurkassa. Olivat sitten alkaneet näkyä yli selkämyksen…"

"Sitä siivoa!"

"Ja hajua! Ihan oli seljälleen lentää, kun oven aukasi. Mutta tietäähän sen: lapsi makasi aina samoilla alusilla, kosteilla olkialusilla, raukka. Eikä hän senkin… — en minä osaa sanoa niin ilkeästi kuin pitäisi — viitsinyt niitäkään laittaa edes kahta kappaletta, että olisi toinen ollut kuivumassa, toinen kastumassa, kun ihan sairaana makasi lapsi hirmuisessa vuoteessa, hautuneena kuhjotti, kurja."

"Aivan mieltäni kääntelee!"

"Ja mitä tuosta olisi mahtanut tullakaan, elleivät vieraat olisi sekaantuneet asiaan. Äiti-vainaja kun sai asian tietoonsa, meni sinne, ja silloin tiesi nuori muori tuulessa olevansa. — Siellä olikin kipakka eukko vielä vanhollaankin. — Ja jos minä olisin ollut äidin tilalla, niin selkään olisin Sunilla annattanut, että olisi läikkynyt, niin hakkauttanut haaskaa, että olisi viikon maannut. Sellainen sydämetön ihminen!"

"Ja mitä sai lapsiraukka kärsiä!"

"Sehän itki päivät ja yöt. Äitini sitten tarttui asiaan. Hän huomasi syyn olevan siinä, ettei akka osannut mitään. Hän otti lapsen, toi omia vaatteitaan, pesi, voiteli hautuneet kohdat, otti lapsen omaan hoitoonsa, kutsui Hannuksen Kreetan vaatteiden pesuun ja pakotti akan mukaan oppimaan. Sängyn takuset kaivettiin esille, nurkka puhdistettiin ja raaputettiin…"

"Kummapa, kun se antausi, niin ylpeä ihminen."

"Antausi! Äiti sanoi, että jos se olisi aukassut hänelle päänsä läpeä, niin hän olisi antanut vasten taulua ja toimittanut edesvastuuseen sellaisesta lapsen rääkkäämisestä."

"No, kyllä sitä on jos minkälaista elämän alottelijaa!"

"Älkää te muuta sanoko! Äitikin sanoi, että hän itki ja oli vihassa, niin säälitti ja suututti."

"Mitä siitä Suni sanoi?"

"Mitä siinä oli sanomista? Kyllähän se suutahteli, mutta auttoiko, vaikka olisi silmät poskellensa kiukutellut. Mikäs taisi ampasta akalle taidon, kun ei ollut sitä lapsuudesta saakka harjotellut. Hyppäsi kuin hurtta tyttösenä, eikä velvoittanut vähääkään minkäänlaiseen toimeen. Tuli sitten nuorena tehtaaseen, lensi katuja iltakaudet, rälläten kurkku päälaella. Peukalo oli keskellä kämmentä vielä aikaisena ihmisenä, eikä se siitä enää koskaan lähde. Se on pikku asia latoa lapsia maailmaan — siihen tuota ei näy kovin kummaa kontturaa tarvittavan — mutta hoitaa ne, kasvattaa niitä ihmisiksi — kas siinä se tulee taito kyseeseen."

"Tulee! Naimisiin sitä kyllä pitää päästä, olipa mikä ruha tai rampa hyvänsä."

"Se kun luonto vetää tikanpoikasta puuhun."

"Ja annetaan sille valta."

"Siinäpä se! Lasketaan kuin löysin ohjin. Ja kuka ensimmäiseksi koukkuun käy, niin hyvä on. Sunihan tuo haki koreaa. Ja olihan se Riika kuin susi puhteella. Mutta mitäs niistä seinistä, kun ei ole sammalia."

"Työmiehen vaimoksi!"

"Niin juuri! Jos olisi varaa se panna lasikaappiin, syöttää sokerilla ja siirapilla, niin siihenhän niistä olisi."

"Minkä tästäkin!"

"Tästäkin. Tuossa parissahan tuon on vakka kantensa löytänyt."

Väkijoukko alkoi taasen huutaa morsianta, ja morsiuspari jälleen näyttäytyi.

"Niin ainakin alku näyttää."

"Kyllä, kyllä nyt nähdään!" sanoi Svenssonska ja nyökytteli kakkuloitua päätään. "Hyvä on, pidetään se! Onnea vaan! Alussa on matka ja pitkä taival."

"Pitkä ja monipolvinen", yhtyi Mäkelinskakin. "Onpa juonikas ja oikullinen karjanpolku."

"Ja jos tietäisitte sen kaikki vaiheet, niin hissukseen, hissukseen sille astuisitte. Olisi paras säilyttää riemut vastasen varalle, että riittäisi."

"Jospa he sen aavistavat, että loppuu se kuitenkin, ja siitä syystä nauttivat nyt niin paljon kuin voivat", sanoi joku syrjästä katukäytävältä. "Noinkai sitä pitää alkaakin, sillä ei kai auta ajatteleminen, että kukaan lähimmäisistämme meidän vaiheisiimme myötätunnolla osaa ottaisi."

"Mitä tuhatta se kuuluu kenellekään, miten kukin häitänsä viettää?" yhtyi toinen. "Lempoko ne akat lennättää joka paikkaan kuin kukot aidalle?"

"Lempopa tietenkin!" kiivastui Mäkelinska. "Lempohan niitä akkoja tekee ja kuljettaa. Ei kai niitä muuten olisi, pahennuksia. Mistäpä niitä muuten olisi, kun kaikki ovat nuoria ja nättejä tyttöjä?"

"Ja sitten ne ovat joka paikassa kuin rapakko rattaassa."

"Juuri niin! Sitä kun on niin viljalti sitä akkaväkeä. Sitä on niin kiusallisen paljon. Ne kun elävätkin, luuskat, vuosikymmeniä juuri akkoina. Sehän se on kirotuinta, kun eivät ne pysy ihanina sylivauvoina, senkin krokatit, vaan muuttuvat hampaattomiksi, toraileviksi ämmiksi, jotka pistävät nokkansa joka paikkaan."

"Niinpä näkyy."

"Ne tulevat hääsalien akkunain alle katsomaan, miten nuori kansa käy aviosäätyyn. Ne kiipeävät lumivallin korkeimmalle nyppylälle nähdäkseen koko komeuden."

"Sellaisia näkyvät olevan nämäkin tässä."

"Nämäkin ovat sitä samaa vuohen sarvea. Kukapa meistä olisi poikkeus? Ja kun meidän joukkomme saa tässä taasen yhden lisää, niin tokihan me siinä määrässä kuin se on meille sallittua saamme käydä häntä vastaan ottamaan."

"Ja sieltä korkeudesta pidätte nyt tervetuliaispuhetta."

"Täältä vaan katselemme ja hyngähtelemme. Tämä juhlallisuus saattaa meidät lausumaan jonkun sanan ja palaamaan muisteluissamme kappaleen taaksepäin. Saaneehan tätä nyt sivullinenkin siunustella…"

"Että tämmöstäkö tämä onkin", yhtyi Svenssonska, joka oli ollut kappaleen aikaa vaiti. "Ja tämmöstäpä näkyy olevan."

"Käykö kateeksi?" kysyttiin katukäytävältä.

"Ei yhtään", sanoi Mäkelinska. "Mitäs kadehtimista tässä nyt? Jospa tuota nyt joku tulee prameastikin! On meitä, jotka olemme tähän juhlalliseen joukkoon käyneet näihin verraten kontaten. Mutta niinhän se on tässä kuin koko elämässäkin, että toiset ajavat heluissa ja hetaleissa, toiset käyvät jalan ketaleissa. Mutta mitä me kuitenkin itse kukin olemme loppujen lopuksi?"

Pitkin iltaa kävi katsojia akkunan takana ja monenlaiset olivat ne tervehdykset, joilla nuori pari vastaan otettiin.

Myöhään yöhön kestivät häät, ja reippaat ne olivat, sen jokainen tunnusti.

Yön pikku tunneilla saatettiin nuori pari uuteen asuntoonsa.

II.

Tämä nyt oli heidän uusi kotinsa. Ystävät pyörsivät takaisin. Rinne ja Anna olivat kahden.

Rinne auttoi päällystakin Annan yltä ja ripusti sen naulakkoon.

"Tervetuloa nyt tänne!" sanoi hän ja syleili ja suuteli puolisoaan.

"Samoin sinulle!" sanoi Anna.

Hän kiirehti järjestämään jotakin pöydällä, siirsi tuolia, käänsi lampun ruuvia. Rinne sytytti savukkeen ja kysyi:

"Onko sinulla ollut hauskaa tänä iltana?"

"On kyllä."

"Toivoisin sitä riittävänkin."

"Sitä minäkin."

"Etkö sinä sitten usko sitä?"

"Tietysti! Nyt kai sitä pitääkin uskoa." Lampun lasista nousi paksu savupatsas, ja Anna kiirehti pienentämään tulta.

Rinne huomasi, että Anna oli väsynyt. Eikähän se kumma ollutkaan, olihan oltu monta tuntia yhtämittaisessa humussa. Vähällä piti, ettei hän itsekin tuntenut raukeutta jäsenissään.

"Luulen, että lepo tekisi meille kummallekin hyvää", sanoi Rinne vihdoin. "Olemme niin uupuneita kumpikin, ettemme jaksa ajatellakaan mitään."

Anna rupesi irrottamaan hääpukuaan, ja Rinne riensi avuksi hänelle.
Yhdessä he peilin ääressä päästelivät vaatekappaleen toisensa jälkeen.

Anna ei oikein tuntenut itseään tänä iltana. Hän oli yleensä jaksanut naurahtaa vakavina ja raskaina hetkinäkin, milloin niitä joskus oli ollut. Tänä omana hääiltanaan ei hän sitä jaksanut tehdä. Mikä hänelle oli oikeastaan tullut?

Rinne tuli hymyillen lähemmäksi ja laski kätensä hänen uumilleen. Ja vaikka hän oli monasti ennen hurmaantunut Yrjön rohkeasta otteesta, ei se nyt saanut sillä tavalla häntä valtaansa. Yrjö oli sitä paitsi juovuksissa. Hänen silmiensä loiste oli kummallinen. Ei hän ollut koskaan nähnytkään häntä tuollaisena, melkein inhottavana.

Mitä he olivat ennen olleet toisilleen, oli ollut vallatonta hurjapäisyyttä. Siinä oli ollut jonkunlaista uhmailua kaikellaisia sovinnaisia tapoja vastaan. Ihmisten määräämäähän oli, milloin avioelämä sai alkaa. Eikö sitten yhtä hyvin kukin yksilö saanut sitä määrätä? Ja niinpä oli käynyt sitten, että he saivat kiirehtiä häitänsä.

Anna oli sentään joka hetki luottanut Yrjöön. Kyllähän hänestä puhuttiin paljonkin jonnin joutavia, ja saattoihan niissä olla perääkin, mutta siitä huolimatta hän oli uskonut, että Yrjö pitää huolen hänestä. Tämä oli varmistunut sen jäljestä, kun oli huomannut, kuinka oli käynyt, — kun leikistä oli tullut tosi. Hänen antautumisensa ei ollut suinkaan ollut harkinnan tulos. Se oli kerta kaikkiaan ollut sellaista aikaa, jolloin ei oltu ajateltu tekojen seurauksia.

Kaikkien tyttöjen ja poikien suhdehan oli melkein poikkeuksetta samallainen. Niistä asioista he puhuivat peittelemättä. He tunsivat niissä ikään kuin jonkunlaista viihdytystä.

Pojat sellaisina olivat niin teräksisiä ja tarmokkaita, kuumia ja kiihdyttäviä.

Anna oli monta kertaa ihan värissyt, ajatellessaan uhkarohkeaa elämäänsä. Toisinaan kuin vilahtivat mieleen huomisen huolet ja soimasi omatuntokin. Mutta silloin aina hehkui tyttöjen puheesta ikään kuin jonkunlainen oikeus juuri sellaiseen elämään, joka antaisi arkioloille aivan päinvastaista. Vieläpä saattaisi tuoda voimia kestämään työnorjankin asemaa.

Sillä saattoiko kukaan sanoa, että sellainenkin työ kuin hänen tuotti mitään iloa. Voiko sellaisessa tuntea mitään kaipausta palata huomenna jatkamaan siitä, mihin tänään jäi.

Nämä ajatukset olivat viime aikoina palanneet yhä useammin hänen mieleensä. Ne olivat asettuneet ikään kuin puolustukseen. Sillä toiselta puolelta tuntui epäilys, ettei kaikki sittenkään ollut oikein.

Hiljaisia sisäisiä syytöksiä ei hän voinut kiertää. Ne tulivat joka päivä, yölläkin, kun hän sattui heräämään. Ja vaikka hän joskus koetti niille naurahtaa, naurahtaa kaikelle, naurahtaa yhdessä Ellinkin kanssa, ei hän enää päässyt oikeaan vapauteen käsiksi.

Sitä mukaa kuin viikot kuluivat, tunsi hän itsensä yhä turvattomammaksi. Mistä se johtuikaan? Ei hän ollut vielä koskaan sellaista tuntenut.

Sanomalehdistä oli hän lukenut, kuinka monet hänen asemassaan olevat henkilöt olivat joutuneet epätoivoisiin tekoihin.

Tulisiko hänenkin kohdalleen samallainen?

Hän kauhistui ajatustaan. Mikä hän olikaan, kun tuollaiset hänen mielensä täyttivät? Oliko hänellä syytä siihen? Luottihan hän Yrjöön. Niin, hän luotti, vaikka tuskin Yrjö tiesikään, kuinka pitkälle asiat olivat kehittyneet.

Kerran hän siitä puhui suoraan. He olivat juuri silloin ulkona kaupungista. Yrjö oli vallattomana, kuten tavallisesti. Oli omituista, että hän tunsi ensikerran vastenmielisyyttä häneen. Hän ei voinut hänen mielialojaan seurata niin kuin ennen. Sitäpaitsi Yrjö tuntui niin tyhjänpäiväiseltä tänään. Hän olisi häneltä jo odottanut vähän vakavuuttakin.

Ja kun Yrjö alkoi yhä tunkeilevammaksi, tunsi hän suorastaan inhoa häneen.

Silloin oli hän ilmoittanut, mihin sellainen oli jo vienyt.

He olivat kulkeneet kauvan sen jäljestä äänettöminä Metsä talvitien molemmin puolin seisoi äänettömänä. Annan mielestä tuntuivat puiden latvat kohoavan niin äärettömän korkealle, ja he jäivät alas kapean tien kujanteen pohjalle. Takana näkyi kumotus kaupungin sähkövaloista.

Yrjö ei puhunut mitään. Hänestä oli hetkessä kadonnut kaikki äskeinen. Vaistomaisesti he kääntyivät takaisin metsätiellä.

"Mikset sinä sano mitään?" oli Anna vihdoin sanonut.

Hän ei tahtonut voida pidättää kyyneleitä, jotka tunkeutuivat esille.

"Mitäpä siihen on sanomista", oli Yrjö vihdoin vastannut. Mutta ei enempää.

Ei hän tullut edes sisälle, vaan kääntyi oven edestä takaisin.

Tuon illan jäljestä Anna tunsi itsensä yhä turvattomammaksi. Ja hänen mieleensä palautuivat ne kertomukset, joita hän oli lukenut sanomalehdistä. Hän ihan etsimällä etsi niitä. Joskus oli hän aivan epätoivoon vaipumaisillaan. Se lisääntyi sitä mukaa, minkä useamman päivän Yrjö oli poissa. Mutta odottamasta ja toivomasta ei hän lakannut. Jokainen liike kadulla akkunan alla ja eteisessä sai hänen sydämensä nopeammin sykkimään.

Kuitenkin laskeutui päivä toisensa jäljestä iltaan eikä vaan Yrjöä kuulunut.

Eivät työtoveritkaan tunteneet hänessä entistä hilpeää toveriaan. Vaunupari, joiksi Elliä ja Annaa sanottiin, oli menettänyt toisen puolensa.

Näinä päivinä meni hän paljon taaksepäin. Hän kuihtui alinomaa. Puna katosi poskilta ja silmät olivat raukeina. Hän oli niin väsynyt… väsynyt. Toisinaan hän jaksoi itkeä edes, kaikesti ei. Ei mikään voinut häntä lohduttaa.

Mutta silloinpa oli Elli tarttunut asiaan. Hän oli ottanut Yrjön niin lujille, että pojan täytyi kerrassaan muuttaa kantansa. Ja lieneekö hän todellisuudessa tarkoittanut Annaa hyljätäkään, vaikka hänet oli kyllä vallannut jonkunlainen välinpitämättömyys.

Asiat järjestyivät sen jäljestä sille kannalle kuin ne nyt olivat. Rinne sentään saattoi sopeutua asianhaarain mukaan. Siihen luottaen oli Ellikin peitonnut häntä.

Nämä asiat palausivat Annan mieleen hänen riisuessaan hääpukua yltään. Hänellä oli ollut tuskansa hänelläkin. Ja niiden aikana hän oli elänyt ohi sen, mitä niin monelle hääilta tarjoaa. Hän tunsi kiitollisuutta ja kunnioitusta miestä kohtaan, joka ei ollut heittänyt häntä yksinään epätoivoon.

Mutta kuitenkin hän tunsi kaipausta rinnassaan. Hän olisi halusta itkenyt tänä iltana, mutta ei ainakaan vielä voinut.

Ehkä hän oli väsynyt niin kuin Yrjö sanoi. Niin, väsynyt, väsynyt hän olikin. Siitä se johtuikin.

Eiköhän siihen kuitenkin ollut joku muu syy. Oliko tämä todellakin heidän hääyönsä?

He riisuutuivat, ja Yrjö sammutti lampun. Seinän takana alkoi itkeä pikku lapsi… itki aamuun saakka…

III.

Rinteen ja Annan hääiltana istuivat vanhemmat, Jaakko ja Anna-Kaisa, kahden kotona. Heitä ei oltu kutsuttu.

"En minä sentään olisi tätä odottanut", sanoi äiti.

"Minä en ollenkaan ihmettele", sanoi isä. "Anna on lapsuudesta saakka ollut aivan eri luonteinen kuin Katri. Tällaisia äikkäpäisiä tekoja hän on tehnyt milloin mitäkin. Olinpa melkein varma, että näin kävisi."

"Hän nyt viimeksi kai pahastui niin kovasti, kun sinä käskit hänet pois kotoa."

"Käskinkö minä? Sitähän hän oli uhkaillut jo vuosikauden, milloin vähänkin vastenmieliseltä tuntui — ja milloin eivät sitten vanhempien neuvot ja ohjaukset olleet hänelle vastenmielisiä? Mitä tuohon enää osasi muuta sanoa kuin mene jollonkikaan äläkä aina tuosta karnuta niin kuin sanoin silloin. Enhän minä silloin niin täyttä totta tarkoittanut, mutta olin tuskastuksissani, ja hänellä oli hyvä halu ottaa se täydestä."

"Olishan se saanut jäädä sanomattakin."

"Olis. En tahdo sanojani puolustellakaan, mutta tiedäthän, hyvä ystävä, etten minä joutavia juonitteluja siedä."

"Eikähän hän, jos hänellä olisi ollut lapsen todellista rakkautta vanhempiaan kohtaan, olisi sentään näin tehnyt. Ehkäpä hän ei sitä aavistakaan, miten pahalta se tuntuu."

Anna-Kaisalle kiertyivät vedet silmiin.

"Eivätpä nämä viime ajat ole mitään rakkautta hänen puoleltaan osottaneet. Toisinaan hän on täällä pistäytynyt kuin kissa kuumassa uunissa, enkä minä ainakaan muista, että hän olisi koskaan ollut oikein nöyrä ja kuuliainen, vaan aina tyytymättömän ja happaman näköinen. Ja minkä puhui, tiuskui kuin vihassa, ikään kuin me olisimme jotakin pahaa hänelle tehneet."

"Hyvää kai sillä tarkoitettiin, kun nuhdeltiin häntä kevytmielisestä elämästänsä ja koetettiin ohjata parempaan."

"Kuka vanhemmista ei lapsensa parasta tarkoittaisi. Mutta saaneepa hänkin sentään yhtä ja toista kokea ennen kuin ovat kaikki päivät illassa. Minusta on onnen käänne tapahtunut hänen elämässään nyt, kun hän on joutunut naimisiin. Kun tulevat länget lähelle olkapäitä, niin kylläpä niissä pintehissä ihminen oppinee, mitä ei tähän mennessä ole."

"Samoin minäkin ajattelen. Ehkäpä hänen elämänsä nyt vakaantuu."

He istuivat äänettöminä jälleen. Ei kummallakaan ollut halua puhua, mitä kielet olivat Annasta kannelleet. Eivätkä he jaksaneet niitä kaikkia tosiksi uskoa. Isä ehkä paremminkin sentään, sillä Anna oli vähitellen ikään kuin riipoutunut irti hänen sydämestään.

"Kummalliseksihan muodostui elämä täällä", sanoi vihdoin Anna-Kaisa.
"Ei tuota osannut aavistaa muuttaessa."

Hän oli jo kauvankin tätä ajatellut, mutta olipa karttanut siitä puhua mitään.

Ja niin oli Jaakkokin. Kaikessa hiljaisuudessa hän oli jo ollut kauvan katumapäällä, kuitenkaan siitä kenellekään hiiskumatta — Anna-Kaisalle semminkään.

— Ei siitä käy akkaväelle puhuminen, — oli hän päätellyt itsekseen. — Ne siitä joutuvat vaan pois suunnilta, huokailevat, jahkailevat ja itkeä tuhertavat. Parasta on olla vaiti, eikä päästää vettä myllyyn.

Kun nyt Anna-Kaisa vihjautti siihen suuntaan, asettui hän kohta vastarintaan, pitääkseen hänenkin ajatustaan suoraan eteenpäin, sillä taisiko ainoaakaan kulunutta päivää saada takaisin.

"Emmepä me taida eteemme katsoa, mitä huominen mukanansa tuo, vaan täytyy kaikki ottaa sellaisinaan kuin tulevat", sanoi hän.

"Kuitenkin olivat siellä olot tutut, vastoinkäymiset ja puutteet samoin. Olimme niihin jo tottuneet", etsiskeli Anna-Kaisa Jaakon mielipidettä.

Äänettömänä istui Jaakko.

"Emmekähän ole täällä saavuttaneet, mitä lähdimme etsimään. Ei taidettu täällä mitään Jannellekaan, vaan kuoli hän pois meiltä."

"Se nyt oli hänen onnensa. Ei hänestä olisi kuitenkaan tullut itsensä elättäjää."

"Paras tietysti niin, mutta hänkinhän oli yhtenä syynä tänne muuttoomme."

"Siinäpä se juuri! Me olemme koettaneet parastamme."

Anna-Kaisa huokasi. Niinpä kai. Ihminen päättää, vaan Jumala säätää.

Mutta vaikka hän koettikin alistua kohtaloonsa, pysyi mieli äskeisessä. Johtui taasen mieleen Anna. Ja hän jatkoi itsensä syyttelemistä, kuinka hänkin oli ollut osallisena ehdottelemaan kaupunkiin muuttoa. Sillä siinä juuri oli ollut syy kaikkeen.

"Ainahan sentään maalaisoloissa olisi Annaakin voinut pitää paremmin silmällä. Tänne me toimme hänet suorastaan viettelyksien keskelle", sanoi hän kuin itsekseen.

Se oli taasen kumpaisenkin ajatusten kiinnekohtana. He istuivat alakuloisin mielin puolipimeässä huoneessa, jota valaisi ulkoa tuleva katulyhtyjen kumotus. Jossakin lähellä nousi savu piipusta ja sen varjot väikkyivät rauhattomina akkunaverhoilla. Ei kuulunut muuta kuin joskus Anna-Kaisan raskas huokaus.

IV.

Kello läheni kuutta aamusella. Trikootehtaan tytöt riensivät työhönsä. Alikerrassa olevaan vaate- ja ruokasäiliöön riisuivat he päällysvaatteensa ja kalossinsa. Puheensorakka täytti äsken aivan hiljaisen huoneen.

Mutta kohta kun tehtaan pilli soi ja katossa oleva johtoakseli hihnoineen alkoi jyristä ja narista, hajausivat tytöt koneittensa ääreen Muutaman minuutin kuluttua alkoivat kutomakoneet tehdä uusia kankaita, nauhanlaittajat liittää yhteen eri säikeitä, mankelit käydä, leikkaajain sakset helähdellä ja pienet neulomakoneet surahdella.

Ylikerrassa olivat neulomakoneet asetetut riveihin kahdenpuolen kahta koneriviä yhdistävää pitkää kaukalomaista laitetta, joka oli koneiden kansien jatkona.

"Mitä minä näenkään!" huudahti Katrin vierustoveri Hilja, kun he olivat asettuneet koneittensa ääreen. "Sinullahan on sormus vasemmassa nimettömässä."

Katri hymyili.

"Milloinkas tämä on tapahtunut?"

"Eilen."

"No, onnea ja menestystä! Oikein pitää nousta ylös. Onnea, onnea! —
Katsokaa nyt, tytöt!"

Hilja piti Katrin vasenta kättä omassaan, nosti sen ylös ja näytti toisille.

"Katri kihloissa!" kirkaisivat tytöt ja riensivät luokse. "Heleijaa!
Katri kahleissa! Lykkyä tykö! Onni matkaan!"

"Kenen kanssa?" utelivat toiset, jotka eivät tienneet Katrin suhteista.

"Onko se entinen vaiko aivan uusi?"

"Vanha suolako siinä janottaa, vai…?"

"Vanha, vanha!" koki Katri sanoa vastaan.

"Ei sitä näy arvaavan, kuka meistä kulloinkin siepataan. Nyt hiljanen
Katrimme!"

"Tyynessä vedessähän ne kalat uiskentelevatkin."

"Sano nyt minullekin, kuka hän on?"

"Kerkiätpä sinä tuonnempanakin", sanoi joku ikään kuin Katrin puolesta.

"Eihän tuosta nyt silmä osaa ottaisi, jos minäkin tietäisin ja arvaisin katsoa."

"Eipä tiedä", nauroi Katri.

"Tuosta sen kuulee, kuinka ne ovat kohta niiden omiensa puolesta.
Eihän vaan leski liene?"

"Leski se on!" sanoi Hilja ja nyhjäsi Katria kylkeen.

"Leski! Herranen…! Leskimieshän on kuin lämmitetty lihavelli!"

"Ole hokaroimatta, ei se mikään leski ole, vaan nuori ja komea poika."

Kukin asettui vähitellen paikalleen ja jatkoi työtänsä.

Samassa huoneessa työskenteli useita, jotka olivat olleet yhtä kauvan kuin Katrikin ja enemmänkin aikaa. Juuri vastakkaisella puolella oli noin neljänkymmenen vuotias nainen. Siinä oli hän istunut, kun Katri oli tullut. Kuinka kauvan lienee jo istunutkaan. Hän oli hyvin kalpea ja hengitti raskaasti. Hänen molemmilla puolillansa oli nuoria tyttöjä, joiden tukkalaite vaihteli päivän muotien mukaan, — joiden silmissä oli useina aamuina väsähtänyt ilme ja huulilla salainen kuiske. He iskivät silmää toisillensa ohi kalpean työtoverinsa, joka istui aina äänettömänä, paitsi silloin kun yski.

Kaikissa näissä työpöydissä, joita oli asetettu poikki koko ylikerran lattian, huomasi helposti, minkä leiman työ oli lyönyt tekijöihinsä. Tuossa saattoi nuoruus ja terve elinvoima vielä hehkua täysvoimaisena, palaa poski toisinaan kukkapäänä, olla silmissä tulta, veitikkaa ja äänessä sointua — ja tuossa iän tuoman muutoksen ohella liian aikaisin tapahtunutta vanhentumista, alakuloisuutta, ikävystymistä, raskasta huokausta, lisäksi katkerat piirteet suun ympärillä, tummia katseita, syviä uurteita otsassa.

Ei ollut kumma, jos hyväksyen otettiin vastaan, mitä uutta ja repäisevää joku toi mukanansa aamulla työhön tullessaan. Vaihtelua, vaihtelua!

Pysäyteltiin hetkeksi koneet, annettiin saksien olla helähtelemättä, tehtiin lisähuomautuksia, kutkutettiin esille mahdollisimman hullunkuriset puolet.

Vaihtelua, vaihtelua!

Nyt jo kierteli Katrin kihlautumisasia. Joku sana saattoi kääntää asian uusille urille, toinen siirtää sen toisille tolille. Milloin juoksi yhdellä tavalla tässä konerivissä, milloin palasi toisella tavalla toista puolta, hyppäsi riviltä riville, ristiin ja rastiin, sieltä ja täältä, hyväntahtoisena pilana, salaviittauksena, jonkun taholta taasen vakavamminkin käsiteltynä, osaaottavasti ymmärrettynä.

"Uutta kappaletyötä!" pisti joku. "Tyttöä, poikaa vuoroonsa kerta vuodessa."

"Imettämistä ja lullaamista!"

"Pesemistä ja paikkaamista!"

"Herra varjelkoon!"

"Mustasilmäisiä pikku pakanoita niin kuin isäkin kuuluu olevan."

"Pikisilmäisiä pojan vintiöitä!"

"Se se vasta pikinappivapriiki!"

Iloinen naurun helähdys lähti sanojan luota molemmin puolin kummallakin konerivillä, juoksi kuin koneiden hurahdus päästä päähän.

Ja jälleen helähtivät sakset, kurahtivat koneet, liikkuivat hennot sormet, ja yskivän, elähtäneen ompelijankin huulilla viivähti hetken hymyn häivähdys…

* * * * *

Mutta Katri oli omissa ajatuksissaan. Vaistomaisesti hän hoiti konettansa, muutti uuden kappaleen, liitti katkotut langat ja valmisti paidan toisensa jälkeen.

Eihän niin erikoista mitään ollut tapahtunut, ja kuitenkin hän tunsi olevansa erilaisempien mielialojen vallassa kuin ennen tässä istuessaan. Eihän hänen suhteensa Juhoon ollut tullut sen kummemmaksi. Samalla tavallahan hän häntä nytkin rakasti kuin ennen.

Ja kuitenkin siinä oli jotain muutakin.

Niin suoraan ja avonaisesti ei Juho sentään ollut ennen puhunut tunteistaan häntä kohtaan. Vaikkakin hän oli ne aina tuntenut ja ymmärtänyt muuten kuin sanoista, tulivat ne kuitenkin kuin jonakin uutena suloisena yllätyksenä.

Mitenkä hän niin lieneekin lämmennyt puhumaan sydämensä ajatuksia ja julkaisemaan sisimpiä salaisuuksiaan, joita ei kukaan muu tiennyt kuin hän nyt.

Vuosien kuluessa hän oli sanonut aina vähän kerrassaan säästäneensä työväen säästökassaan kaikkein pahimpien päivien varalta, mutta kun niitä ei nyt ollut kuitenkaan tullut, niin joutaisivat ne sieltä ja voisi niillä ostaa sormukset kummallekin.

Voi, miltä se oli tuntunut. Häneltä oli vähällä ollut purskahtaa itku ja oli hänen täytynyt painautua Juhon käsiin kiinni. Siinä oli hän suudellut työn kovettamia känsiä.

"Rakas, miksi niin teet?" oli Juho kysynyt, mutta lisännyt samalla: "Minä ymmärrän ystävä sinua", — nostanut polvelleen ja suudellut hellästi.

Nyt ei hän huomannut kuinka kone teki työn huonosti, kuinka kävi vähän aikaa ihan tyhjänä ja pysähtyi…

Juho oli ottanut sitten hänen kädestään pienen muistosormuksen, koetellut sitä nimettömään sormeen ja ottanut sen mukaansa mitaksi.

Huomenillalla oli jo tuonut ja kihlannut…

Oli siinä sittenkin jotain muuta entiseen verrattuna. Hän oli tähän saakka pitänyt sen omana salaisuutenaan mitä tunsi Juhoa kohtaan. Ei ollut hänellä niin hyvää ystävää, jolle olisi mitään niistä puhellut, vaikka oli monta kertaa tuntunut oikein tarpeelliselta saada jollekulle purkaa mielialojaan. Visusti oli hän ne kätkenyt, riemuinnut itsekseen onnestaan.

Ja nyt hän oli yhtäkkiä kuin paljastettu. Suurin salaisuus oli tullut julkiseksi jokaiselle. Nyt tiesivät sen jo työtoveritkin.

Tuntui toisin ajoin niin kuin olisi ollut entinen salaisuus parempi, niin kuin olisi jotakin mennyt rikki…

Mutta toiselta puolen tuntui niin väkevä ja voimakas tuki. Hän ei ollut yksin. Heitä oli nyt kaksi ottamassa vastaan, mitä ulkoapäin tulikaan…

Kumpi näistä nyt olikaan parempi? Hennoisiko tästä perääntyä?

Ei, ei! Hänestä tuntui niin kuin hän painautuisi kiinni Juhoon, sukeltaisi hänen takkinsa sisälle, heittäytyisi hänen huostaansa, antautuisi hänen vaalittavakseen — niin kuin hän olisi menettänyt oman itsenäisyytensä, olisi sulautunut olemattomaksi häneen tai tullut turvattomaksi ja heikoksi, joka tarvitsi tukea…

Mitä kaikkea se nyt olikaan. Ei hän tainnut itsellensä selittää mitä mielessään liikkui. Suloista tämä vaan oli.

Ei hän huomannut edes, miten tunnit kuluivat. Miten ne tosiaankin olivat menneet? Mitä tämä merkitsi, — oliko einetunti jo?

Kyllä kai. Kaikkihan nousivat paikoiltaan ja ottivat eväänsä.

"Eikö se morsiamelle ruoka maistukaan", sanoi joku leikillään. "Vai joko nyt alkaa elää pelkillä haaveilla?"

V.

Kaupungin valtuustossa törmäsivät mielipiteet vastakkain. Työväenopiston johtokunta oli lähettänyt kirjelmän valtuustolle, ja siinä pyydettiin opiston vakinaiselle kannalle asettamista.

"Se on lakkautettava kerrassaan!" sanoi joku valtuuston jäsenistä. "Se tulee liian kalliiksi kunnalle. Meillä on menoja puoleen ja toiseen. Kunnallinen köyhäinhoito kasvaa vuosi vuodelta. Nyt sen saa jo laskea sadoissatuhansissa, niin kuin on nähty tänä iltana esitetystä vuosikertomuksesta ja seuraavalle vuodelle laaditusta kustannusarviosta. Kunnallisverot nousevat huimaavasti. Kohtahan me tässä saamme ahertaa pelkästään verojamme varten ja heittää kaiken sen mitä ruumiin ravintoon ja tarpeisiin kuuluu kokonaan syrjään. Tänne tulee kirjelmiä toinen toisensa jälkeen, ja kaikissa pyydetään rahaa, rahaa. Minun ymmärtääkseni meidän pitäisi sangen tarkasti harkita kenelle annetaan. — Onko työväenopisto kipeimmässä tarpeessa? Pyydän arvoisia herroja valtuusmiehiä aluksi kiinnittämään huomionsa kahteen asiaan vierekkäin: kunnalliseen köyhäinhoitoon ja tähän opistoasiaan. Leipää ja rahaa, vieläpä puita ja mitä muita anoneekaan köyhin osa kaupunkimme väestöstä. Kyllä kai lienee joukossa, ja on varmastikin, jotka apua tarvitsevat. Mutta tutkikaapa minkälaista on tämä apua nauttiva joukko: Ensinnäkin muualta tullutta. Tuskin he ovat olleet täällä sen verran, että ovat saaneet kotipaikkaoikeuden, ja silloin kohta heittäydytään kunnan niskoille. Ovatko nämä vanhuksia tai sairaita? Mitä työkuntoisinta väkeä, mutta niin läpi laiskaa ja halutonta. Kuka ei meistä tuntisi Keinäs-Mattia, Juho Kolkkista ja monta muuta! Miehet pulskia ja vereviä kuin komeimmat koko kansasta, mutta kunnan apua vetävät kuin vaivaiset. — Vielä näille iltaopistoa kunnan varoilla! Mitä sanoo tilasto työväenopistosta? Oletteko tutkineet sitä? Luentokauden alussa komeilee satalukuja osaaottavista. Entäs päiväkirjat? Muutamia kymmeniä istuu luennoilla, kourallinen harjoitusaineissa. Kallista lystiä! Ei meidän kannata kylvää rahaa joukolle, joka kylvön tallaa jalkoihinsa. — Mutta katsokaapa katunurkkia! Kuin nuijalla lyötynä seisoo siellä juuri tuota väestöä, jolle tässä nyt avustusta pyydetään, nojailee ja pönkittää siellä kulmataloja, niin että rakennuksien seinät ovat mustuneet hartioitten kihnutuksesta, puhuvat siinä sopimattomia sanoja ohikulkijoille, riitelevät ja räyhäävät, mekastavat ja tappelevat. Näille tässä vielä opistoa! En voi puoltaa opiston vakinaistuttamista, en edes minkään apurahan myöntämistä kolmivuotiskaudeksi."

"En voi olla samaa mieltä edellisen puhujan kanssa", sanoi seuraava esiintyjä. "Kaikki se on totta, mitä on huomautettu. Oppilasten lukumäärä ei vastaa toiveita. Mutta ymmärtääkseni meidän ei auta perustaminen mitään niiden varaan, jotka tuossa osassa kaupunkimme väestöä ovat aivan suuttumusta herättävästi kiusallisia. Olisi sangen mielenkiintoista tutkia, miksi he sellaisia ovat, mutta se ei nyt kuulune meille, enkä tiedä, millä tavalla se asiaan vaikuttaisi. Sen sijaan meidän on käännettävä huomio niihin, jotka opistoa ovat käyttäneet, ja heidän etuansa ajatellen asiat järjestettävä. Ymmärtääkseni ei ole käsiteltävä kevyesti työväestön opiskeluharrastuksia. Ajatellaanpa vähän tätä asiaa, kuinka raskaan työpäivän päätyttyä kuitenkin sentään verrattain moni rientää iltakaudeksi, yhdeksi tai pariksi tunniksi aivan omasta vapaasta tahdostaan kuulemaan sivistäviä luentoja tai muistelemaan harjoitusainetunneilla lapsena saamiansa ensimmäisiä alkeita opinteillä. Eikö se kuitenkin anna meille kuvaa tosi harrastuksesta? Kunnallisen elämämme keskuudessa ei sitä suinkaan ole pidettävä vähäisenä ilmiönä. Minä vaan pyydän palauttaa mieliin aikaisemmin tekemämme erehdykset, kuinka olemme vähäisen harkinnan perästä hyljänneet työtä tekevän luokan parhaimpien pyynnön, kun he anoivat kunnan apua, että saisivat kaupungin maalle perustaa n.s. omakotipalstoja. Me arkailimme myöntää heille rahalainaa. Ja mikä oli seurauksena? Velvollisuutensa kaikkein parhaiten tunteva väestö meni kaupungin rajan ulkopuolelle maaseurakuntaan ja perusti sinne esikaupunkeja niin kuin itse halusi. Ilman ohjausta on niistä muodostunut mitä hyvänsä, joiden elämään, järjestykseen ja yleensä siveellisyyteen ei kaupungin hallituksella ole mitään oikeutta sekaantua ja joista ei tietysti maaseurakuntakaan pidä huolta. Näin me olemme päästäneet heidät, ja jäljelle ovat jääneet huonoimmat, jotka elävät vaivaishoidon varassa niin kuin edellinen puhuja aivan oikein huomautti. Kenen syy? Meidän pitäisi tehtyjä erehdyksiä jollakin tavalla korjata eikä suinkaan tehdä uusia. Kun työväestössä ilmenee valistusharrastusta, olisi sitä kaupungin valtuustonkin kannatettava ja edistettävä. Niin kaukonäköisiä toki pitäisi olla. Kieltäydyttäköön jostakin muusta vähemmän tärkeästä, mutta tästä ei missään tapauksessa."

Molemmilla puolilla oli kannattajansa, eikä yksimielisyyteen voitu päästä. Opiston vakinaistuttaminen jätettiin tuonnemmaksi, mutta myönnettiin sille kuitenkin pyydetty avustus kolmivuotiskaudeksi.

* * * * *

Vaikka asiat eivät olleetkaan järjestyneet kaikkein parhaiten, oltiin työväestön piirissä kutakuinkin tyytyväisiä. Hyvähän oli näinkin.

Valtuuston kokous oli ollut perjantaina, ja lauvantain lehdissä oli painettuna selostus päätöksistä. Kun asia oli työväestöä erikoisesti koskeva, oli kirjeenvaihtaja ottanut osia eri puhujien lausunnoista, joten asian käsittely tuli lukijakunnalle selväksi.

Juho kiirehti kohta työstä päästyään Katrin luokse.

"Olet tietenkin lukenut?"

"Olenhan toki."

"Niin ne saattavat mielipiteet mennä ristiin, mutta hyvä asia on kuitenkin voittanut."

"Voi, voi! Kyllä minä olen niin iloinen!" riemuitsi Katri.

"Niin tietysti, ja minä samoin, mutta on sentään joukossamme monta, jotka eivät pidä tuota juuri minään. Siitä puhuttiin aikanaan paljonkin ennen kuin sitä oli saatukaan tänne, mutta sitten kun se alotti säännöllisesti toimimaan, on vuosi vuodelta tapahtunut laimentuminen. On niin tavattoman monta houkutusta pitkin kaupunkia, jopa itse opistohuoneen aitakin kuuluu oman yhdistyksen elävienkuvien teatterin pianon viheliäinen ääni. Kummakos on, jos ei tahdokaan jaksaa nousta kerrosta ylemmäksi, kun keveä huvi alhaalla vetää pyörteen tavoin."

"Siitähän ne puhuivat valtuustossakin."

"Sehän on aivan luonnollista. Ja täytyyhän se jokaisen myöntää, että tällaisten huvituksien aikakaudella lipuvat monet kuin itsestään pois oikealta tolalta. Se on tietysti vastustajille sangen mieluinen asia. Jopa he pitävät sitä kyllin painavana järjestääkseen asiat juuri sen mukaan. Mutta onneksi on terve järki päässyt väliin."

"Oikein pitäisi käydä kädestä pitäen kiittämässä asiamme puoltajia", innostui Katri. "Ja sepähän kumma lienee, etten minä ainakin muutamia saa innostumaan opiskelemaan!"

"Koeta, koeta! Niin teen minäkin. Tämän uuden kauden ajalta pitää saada paremmat tilastot, joilla voidaan todistaa opiston arvo ja puolustaa sen asemaa. Nyt mekin rupeamme agitaattoreiksi että paukkuu!"

"Tästä pitäisi saada jotain sanomalehteenkin. Kirjottaisit sinä."

"Kyllä kai ne pitävät toimituksen puolesta huolta siitä."

"Mutta sinä olisit niin asianomainen. Toimittajat ovat koulunpenkiltä tulleita, ja minusta tuntuu niin kuin eivät he tarkoin ymmärtäisi monta muutakaan asiaa, josta he leipänsä takia kirjottavat. Mutta sinä olet sieltä sorvien ja työpöytien äärestä. Sinun kirjotuksesi olisi suorastaan tehtaasta ja ymmärrettäisiin siellä paremmin kuin toimitushuoneessa kyhätty. Kirjotathan?"

Katri uskoi, että Juho todellakin voisi tehdä jotakin tässä asiassa. Ja juuri tuo Katrin osanotto ja luja luottamus vaikutti Juhoon kohottavasti.

He saattoivat näin vapaahetkinänsä tuntea oikein iloa ja riemua toistensa seurassa. Heillä olivat aina jalot pyrkimykset etualalla.

Jokapäiväinen työ, joka ei kaivannut sanottavasti heidän henkisiä voimiaan, ei voinut tuottaa työn iloa ja viihdytystä. Se oli niin samallaista päivästä toiseen. Kaiken työnhän oikeastaan teki mahdollisimman tarkasti rakennettu kone, sen jyrsivät terät, pyörivät akselit ja rattaat, hyppivät neulat ja niveleet. Ei koskaan saanut tehdä mitään kokonaista. Tuskin yksikään ainoa esine oli kokonaan tullut valmiiksi heidän käsissään, vaikka satoja tuhansia osia olikin kulkenut heidän työpöytiensä kautta.

Katri muisteli usein Juhon kuvitteluja kerran Hupisaarella, kuinka mentäisiin veneellä sinisten selkien taakse, josta ei koskaan palattaisi. Ei hän oikein tahtonut uskaltaa ajatella sitä mahdollisuutta. Mutta toisinaan tuo haave niin valtasi hänet, että hän löysi itsensä pienen mökin emäntänä, askartelemassa puhtaassa tuvassa, jonka akkunasta avausi näköala järvelle ohi rannalla olevan nuottakodan ja saunan. Mitä kaikkea saisikaan tehdä omassa kodissa aamusta iltaan!

Nuo kuvat välähtelivät hänelle milloin missäkin — jostakin syystä nytkin…

* * * * *

He olivat kumpikin nyt niin innostuneina, etteivät malttaneet pysyä sisälläkään, vaan lähtivät ulos kaupungille, kun sitä paitsi kaunis ilmakin houkutteli.

He menivät Läntiselle Pitkällekadulle, missä tavallisesti työväestö oli iltakävelyllä. Käytävät olivatkin väkeä mustanaan. Toisissa ryhmissä kulki tyttöjä nauraen. Heidän taaksensa kerääntyi suuri joukko poikia, jotka koettivat sanasutkauksin herättää huomiota. He olivat muka keskenään puhuvinaan, mutta tarkoittivat sen tyttöjen kuultavaksi. Sanat eivät olleet ollenkaan valittuja, jopa suorastaan raakoja ja sopimattomia. Tytöt hyikäilivät "tuollaisia roskasuita", mutta kuitenkin he samassa olivat valmiit nauramaan sanojen hupaisille käänteille, rohkeille sivuajatuksille ja yltiöpäisille kaksimielisyyksille.

Pitkin iltaa järjestyivät he paritusten, sanat vähän laimenivat, ja nauraen sekä suuriäänisesti puhuen he kulkivat myöhään iltaan saakka.

Kasvavat poikaset ja tyttöset soluivat mukana. Heillä oli oikein oma ryhmänsä, josta kuului lasten äänien kilittämistä. Pojat olivat jo koko miehiä olevinaan. Tupakan sytyttämisessä kouran sisässä, tulitikun heittämisessä, poltetun savukkeen nakkaamisessa, sylkemisessä, puolittain vetelehtivässä astunnassa, vähän kuin juopuneen tavoin hoippaamisessa, käsien lyönnissä toverien hartioille, kiroilemisessa ja siunaamisessa sekä välillä jonkun laulunrenkutuksen lomauttamisessa oli aikaisempien jäljittelyä. He olivat jo omistaneet kaiken, mitä katu saattoi opettaakin. He tiesivät kaikesta, ja heillä oli kokemuksia kaikenmoisista ilveistä ja eleistä.

Juho ja Katri pitivät kuin velvollisuutena kulkea tässä joukossa, johon he yhteiskunnallisen asemansa puolesta kuuluivat.

Mutta he häpesivät kumpikin. Juho koetti johtaa Katrin ajatukset johonkin asiaan. He rupesivat muistelemaan, mitä oli viime luennossa esitetty. Siitä he johtuivat ihailemaan erästä Juhon työtoveria, joka oli heidän keskuudestaan kohonnut opiskelun kautta, saavuttanut verrattain laajat tietomäärät, oppinut kieliäkin ja mennyt jo niin pitkälle, että oli viime luentokauden alkajaisissa esiintynyt salin täyteisen joukon edessä, saanut myrskyisän suosionosotuksen ja koko joukon ihmettelyn osaksensa.

Mutta raskaan työpäivän raatanut, iloa ja huvitusta etsivä joukko, joka riensi tässä katukäytävällä jonkunlaisessa villissä vapaudessa, ikään kuin repi alas kaikkea tuota.

"Emmekö lähtisi pois täältä?" ehdotti Katri. "En minä saata olla."

He kääntyivät ensimmäisessä kulmauksessa pois koko kaupungista.

Tie meni järven lahdelman poikki, nousi ranta-ahteessa sekametsään ja sen läpi maaseudulle.

He kulkivat aluksi sanaakaan sanomatta, kummankin rinnassa ahdistava tunne, joka kuitenkin vähitellen poistui sitä mukaa, kun kaupunki jäi jälkeen.

Nyt oli täyden kuun aika.

Kuun kelmeässä valaistuksessa lepäsi kevättalven luonto. Etäällä häämöttivät järven rantametsät tasaisen selkähangen takaa, pilkottivat tummaa iltataivasta vasten kuusien latvat. Pitkien tyynten säiden takia oli kuura säilynyt varisematta puiden ja pensaiden oksilla ja latvoilla.

Siinä seisoi metsä valkeassa hohteessa illan rauhassa.

Äänettöminä kulkivat he pitkin talvista tietä, ja hiljaisuus ympäri piiritti heidät. Kuu paistoi takaa, ja varjot lankesivat tielle.

Toisinaan he pysähtyivät äänettöminä tielle, pysähtyivät ja kuuntelivat tai puhuivat kuiskailemalla.

"Täällä on niin ihana rauha", sanoi Katri vihdoin.

"On", vastasi Juho lyhyesti.

"Tuntuu aivan kuin puheen äänikin häiritsisi."

"Eihän meillä ole syytä puhuakaan."

Hiljaisuuden keskeltä alkoi kuulua omituinen ääni.

"Mikä se on?" kysyi Katri.

"Jäniksen katkonainen pajatus."

He pysähtyivät molemmat kuuntelemaan omituista tykytyksen tavoin katkeilevaa tummaa vihellystä tien ohesta.

"Se saattaa vielä tulla tänne, jos jaksamme odottaa", sanoi Juho.
"Odotetaan."

Ääni uusiintui pienien väliaikojen kuluttua. Viimein näkyi jo valkoinen kuukkija kulkevan rauhallisin laukoin hangella. Toisinaan se pysähtyi viheltämään surumielisen säveleensä.

Sillä ei ollut aavistustakaan ihmisten läsnäolosta.

"Minä en ole koskaan sattunut näkemään, vaikka olenkin maalainen.
Tämäpä vasta oli harvinainen sattuma."

"Katsopas nyt!"

Juho vihelsi hiljaa samaan tapaan, ja jänis kohousi takajaloilleen istumaan sekä kääntyi ääntä kohden. Kuitenkin se oudoksui tiellä seisovia ihmisiä ja läksi kuukkimaan metsän varjoisaan pylvästöön.

"Kyllä kai sillä lienee hyvä olla täällä ihanassa luonnossa", sanoi Katri, kun läksivät vielä kulkemaan edemmäksi pitkin metsässä polveilevaa tietä. "Oikein käy kateeksi."

"Kylläpä melkein."

"Vaikka lienee nuo vaaransa silläkin."

He tulivat veräjälle, joka oli pitkin metsälinjaa kulkevassa aidassa.

Tuuli oli ajanut lumen aitaa vasten, muodostellut hauskan muotoisia kielekkeitä ja kouruja, joissa kuun luomat varjot leikkivät. Puiden alemmat oksat olivat taipuneet lumilaippojen painosta, ja kulkivat niiden alatse ja ohi jänisten polut ristiin ja rastiin. Veräjän molempiin pieliin oli tarttunut heiniä, ja kuormain piirrot näkyivät hangessa tien syrjässä.

Yhä uutta katseltavaa tarjosi metsä varjoineen, lumipintoineen, tie polvineen ja yllättävine käänteineen. Metsän päällä kaartui sinertävän kelmeä taivas, jossa kuun seutuvilla joku pilven piirto hitaasti liikkui kuun alapuolitse, ja kuun kehän heikot vesikaarivärit vienosti somistivat sen valaistuja reunoja.

He kävelivät hiljalleen toisiinsa nojautuen vielä pitkän matkaa, poikki niitty aukeaman, ylös mäkeä poikkipuolin asettuneelle selänteelle, alas taasen.

Toisella puolella näkyi talo ulkohuonerakennuksineen. Sen luota aukenivat vainiot riihineen ja latoineen.

"Ei mennä pitemmälle", ehdotti Katri. "Katsotaan vain tästä."

Rakentajat olivat jättäneet koivuja päärakennuksen seutuville, ja niiden kuuraisten oksien alta näkyi tumma seinä. Tuli vilkkui molemmista pääakkunoista.

"Missähän asti me olemmekaan?" kysyi Katri. "Tuntuu aivan kun olisimme siirtyneet syvälle maaseudulle, kauvas pois ahtaasta kaupungista, jossa katse aina vastaa katuun tai seinään."

Eivätkä he kumpikaan oikein rohjenneet toisilleen sanoa, mitä tällä hetkellä tunsivat…

Vaikka he salaa olivat onnellisia näin toistensa seurassa, valtasi kuitenkin kaiho heidän mielensä. Jos Katrista oli joskus tuntunutkin, että hän Juhon rinnalla uskaltaisi alkaa yhdyselämää, ei hän sitä tunnetta kuitenkaan ollut päästänyt aivan voimakkaasti valtaan. Juholla oli paljon huolta, sen hän tiesi, vanhasta, nyt ja sairaalloisesta äidistään. Ei mitenkään sopinut lisätä perheen lukumäärää äidin eläessä, kun kuitenkin Liisa sentään oli äidistä lähinnä huoltamassa. Ansiot eivät siihen riittäneet. Eikä Juho missään tapauksessa tahtonut häntä ottaa puutteeseen ja kurjuuteen.

Mutta vaikka hän kuinka koetti järkeillä, asusti mielessä kuitenkin kaipaus…

Kappaleen ajan kuluttua pyörsivät he kaihoisin mielin takaisin. Etäälle jo näkyi kuinka tehtaiden piipuista nousi savun haituvia ylös korkeuteen. Työn touhu oli lakannut viikon loputtua taasen, lauennut joiksikin hetkiksi kattilain sallittu jännitys, mutta vielä savusivat puoleksi jäähtyneet tulipesät.

Oli jo kymmenen seutu, kun he saapuivat viimein kaupunkiin. Liike kadulla oli jo tauonnut. Ajurien hevoset seisoivat Seurahuoneen ja Palokunnantalon nurkkauksessa alapäisinä ja ajurit nukkuivat istuimillaan tai juttelivat ryhmässä hevosistaan ja viimeisistä markkinoista. Läntisellä Pitkälläkadulla oli vielä aika riento, kisailu ja kovaääninen puhe. Yhdentoista seudussa vasta vaikeni äänen pauhu katukujissa, kunnes teatterista ja iltamista rientävä yleisö sen taasen hetkeksi kohotti.

Mutta vaipui vihdoin lepoon kaupunki, katosivat tulet kivimuurien seinistä ja järjestyksen valvojat kulkivat tasaisessa tahdissa nurkista nurkkiin.