BERENT. Olkaa hyvä, ovi on lukossa, au'aiskaa — —
TJOELDE (nousee) Totta! — Anteeksi!
BERENT (ottaa hattunsa ja takkinsa). Ettekö samalla kutsu vaimoanne tänne?
TJOELDE. En. Vähän ajan päästä. — Nyt on pahin edessäni!
BERENT. Niimpä luulen minäkin; mutta juuri sentähden —
(Tarttuu kellonnauhaan, soittaa).
TJOELDE. Mitä teette?
BERENT. Minä tahdon olla varma, ennenkuin lähden, että vaimonne tulee.
TJOELDE. Tuota ei teidän olisi pitänyt tehdä!
(Konttoripalvelia tulee).
BERENT (katselee Tjoeldeä).
TJOELDE. Pyydä rouvan — pyydä vaimoni tulemaan tänne — —
BERENT (lisäten) — heti. (Palvelia pois). Hyvästi! (Menee).
TJOELDE (vaipuu tuolille oven pieleen).
KOLMAS NÄYTÖS.
Konttorissa.
Ensimmäinen kohtaus.
Tjoelde, (sitten) Rouva.
TJOELDE (yksin, tuolilla oven pielessä, äskeisessä asemassa. Istuu pitkän aikaa liikkumatonna, — yht'äkkiä nousee hän). Mitenkä pitää mun nyt alkaa? — — Vaimoni ja sitte lapset — — sitte työväki — — — ja sitte kaikki muut! — Jos voisin mennä tieheni? Mutta oikeudenpalveliat? — Oi, ilmaa, raitista ilmaa! — (etumaisen ikkunan luo). Tämä päivä on suloinen — vaan ei mulle! — (Aukaisee ikkunan) Voilakka? (kääntyy) En, min'en siedä sitä katsella! Miksikä se lie satuloittu? — Totta, pitihän mun, keskustelun jälkeen asianajajan kanssa — — mutta nyt on kaikki mennyt! —
(Ajatus pistää hälle päähän, hän kävelee hetken, äkkiä).
Niin, tuolla hevosella ennätän ulkosatamaan, ennenkuin ulkomaan laiva lähtee! (Katsoo kelloonsa). Minä ennätän! Ja sitten on mulla jälessäni — (pelästyy, kuullessaan jonkun tulevan rappusia alas). Kuka se? Mitä?
ROUVA (rappusilla). Sinä kutsuit mua?
TJOELDE. Niin. (Vähän kummastellen) Sieltäkö sinä tulet?
ROUVA. Minä levähdin pikkuisen.
TJOELDE (tunteella). Oi — sinä makasit; ja minä annoin sinut herättää?
ROUVA. En, minä en maannut.
(On vitkaan astunut alas).
TJOELDE. Etkö maannut? — (Pelolla) Oletko siis — — (its.). Min'en tohdi kysyä.
ROUVA. Mitä tahdot?
TJOELDE. Minä tahtoisin — (huomaa hänen katselevan revolveria). Sinä kummastelet, miksi olen sen esille ottanut? — Siksi, että ai'on lähteä matkalle.
ROUVA (nojaikse pulpettiin). Ai'otko matkustaa —?
TJOELDE. Ai'on. Asianajaja Berent oli täällä, niinkuin ehkä kuulit? (Ei vastausta). Asioita. Minun täytyy heti lähteä ulkomaille.
ROUVA (heikosti). Ulkomaille?
TJOELDE. Ainoastaan muutamaksi päivää. Sentähden tavallinen matkalaukkuni, vaatekertamus ja pari paitaa. — Mutta pian.
ROUVA. Minä luulen, että laukku on kunnossa vielä tämänpäiväisestä matkastasi.
TJOELDE. Sitä parempi. — Tuotko sen tänne?
ROUVA. Sinä matkustat — nyt aivan heti?
TJOELDE. Niin — ulkomaanlaivalla — joka lähtee ulkosatamasta.
ROUVA. Sitte on aikasi täpärällä.
TJOELDE. Etkö voi hyvin?
ROUVA. En — juuri.
TJOELDE. — Tavallinen kohtauksesi?
ROUVA. Niin! — Nyt menen noutamaan matkalaukkua.
(Tjoelde tukee häntä, vieden hänet rappusille).
TJOELDE. Sinun ei ole hyvä olla; mutta kerran vielä kohtalosi paremmaksi muuttuu!
ROUVA. Kunhan sinun kohtalosi vain olisi parempi.
TJOELDE. Jokaisen pitää kantaa kuormansa.
ROUVA (tarttuu rappusiin; Tjoelde laskee irti). Jos toki jakaisimme kuorman raskauden?
TJOELDE. Minun asioitani sin'et käsitä, — ja sinun asioistasi min'en ole ehtinyt puhumaan.
ROUVA. Niin — et ole.
(Alkaa nousta rappusia).
TJOELDE. Pitääkö mun auttaa sua?
ROUVA. Ei, kiitos vain.
TJOELDE. (astuen esiin). Aavistaneeko hän? Hän on aina semmoinen. — Hän on tykkänään vienyt multa miehuuden. — Mutta mitään muuta keinoa ei ole! Siis: — rahat! Onhan minulla muutama kultaraha täällä? (Rientää pulpetin luo, aukasee sen, lukee muutamia kultarahoja pulpetin kannelle, sattuu kohottamaan päätään ja huomaa vaimonsa, joka on istunut rappusille). Rakkaani, istutko siinä?
ROUVA. Minua alkoi niin vaivata. Kyllä minä menen.
(Nousee, astuu vitkaan rappusia ylös).
TJOELDE. Vaimorukka, hän on liian uupunut. (Tarkastelee) Ei! — 5, 6, 8, 10 — — nämät eivät riitä. Pitäisihän niitä vielä olla muutama kappale (etsii) — ja kun ne loppuvat, niin onhan mulla kello ja vitjat — — 20 — — 24 — — — ei, nyt ei löydy enää. Mutta paperit! Niitä en suinkaan millään muotoa saa unohtaa. (Etsii papereita, nostaa niitä pulpetille). — Maa polttaa jalkojani! Eikö hän jo tule? — Tuossapa ne roskat ovatkin. — Oi, se koskee häneen varmaankin katkerasti! Mutta kuitenkin vähemmin, kun minä olen poissa. Ihmiset ovat armeliaammat — sekä hänelle — että lapsille. Niin, lapset! — (Puuhaillen) Kunhan nyt vain pääsisin pois, pois, pois! Ajatukset kyllä seuraavat! — Kas tuossa hän onkin! — (Ääneen, säälitellen) Autanko mä sua?
ROUVA. Niin, kiitos; — tahdotko ottaa vastaan tämän?
TJOELDE (ottaa sen; rouva tulee vitkaan alas). Se on vähän painavampi, kuin ennen.
ROUVA. Onko?
TJOELDE. Minun pitää panna moniaita papereja siihen. (Menee pulpetin luo; pistää rahat taskuunsa ja paperit laukkuun). Mutta lapsi-kulta, täällähän on rahoja laukussa?
ROUVA (läheten vitkaan). On, — — — moniaita kultarahoja, joita minulle tuon tuostakin annoit. — Minä arvelin sinun nyt voivan käyttää niitä.
TJOLDE. Tääll' on paljon rahoja!
ROUVA (hymyillen). Et kai tiedäkkään, montako olet mulle ajan pitkään antanut.
TJOELDE, Hän tietää kaikki! Nanna! (Avaa sylinsä).
ROUVA. Henning! (syleilevät toisiaan, katkerasti itkien).
ROUVA (irtautuen, kuiskaa). Menenkö mä lapsia noutamaan?
TJOELDE (samoin). Älä, älä virka mitään vasta sittemmin. (Syleilevät).
TJOELDE (ottaen laukun). Mene tuonne ikkunan ääreen, jotta näen sinut, astuessani satulaan. (Lyöpi laukun kiini, rientää, seisahtuu). Nanna!
ROUVA. Henning!
TJOELDE. Anna mulle anteeksi!
ROUVA. Kaikki!
TJOELDE (rientää, tapaa aivan ovessa konttoripalvelian, jolla on kirje.
Palvelia pois). Berent'iltä? —
(Avaa, lukee ovella, astuu esiin laukku kädessä, lukee uudestaan).
"Kun tulin luotanne, näin satuloitun hevosen pihallanne. Poistaakseni väärinkäsitystä, saan ilmoittaa, että poliisit vartioivat taloanne. Kunnioittamalla, Berent."
ROUVA (pitäen pulpetista kiini). Etkö voi matkustaa?
TJOELDE. En. (Äänettöm. Panee pois laukun, pyyhkii hikeä otsastaan).
ROUVA. Henning! Rukoilkaamme yhdessä?
TJOELDE. Mitä sillä tarkoitat?
ROUVA. Rukoilkaamme — — taivaan Jumalalta apua.
(Pyrkähtää itkemään).
TJOELDE (on vaiti).
ROUVA. Tule, Henning! (Lankee polvilleen). Näethän sen, ihmisvoimat eivät enää auta mitään.
TJOELDE. Mutta minä tiedän, ett'ei rukouskaan auta.
ROUVA. Oi, koeta kerran, suurimmassa hädässäsi.
TJOELDE (on suuressa kamppauksessa).
ROUVA. Et koskaan ole sitä tahtonut! Et koskaan ole puhellut kanssamme, et koskaan Jumalasi kanssa! — Et ole koskaan avannut sydäntäsi kellekkään.
TJOELDE. Vait!
ROUVA. Mutta mitä päivällä salasit, sen yöllä lausuit; ihmisen täytyy puhua. Ja minä olen ollut valveilla ja kuullut sinun tuskasi. Nyt käsittänet, miksi voimani ovat sortuneet. Ei unta yöllä eikä luottamusta päivällä. Minä olen kärsinyt vielä enemmän, kuin sinä.
TJOELDE (heittäikse nojatuoliin kaminin vieressä).
ROUVA (nousee, menee hänen luokseen). Sinä tahdoit paeta. Kun on ihmisiä pelkääminen — ei voi luottaa muihin, kuin Häneen, Tähtelässä tuolla. Luuletko, että minä enään eläisin, ellei luottamukseni Häneen olisi mua ylläpitänyt?
TJOELDE. Kerjäten olen minä matelemalla ryöminyt Hänen jalkojensa juuressa — oi! — mutta aina turhaan!
ROUVA. Henning! Henning!
TJOELDE. Miks'ei Hän siunannut työtäni ja taisteluani? Nyt on kaikki samantekevä!
ROUVA. Oi, — paljon on vielä jälellä.
TJOELDE (nousee). Niin, — pahin on vielä jälellä —
ROUVA. — — sillä se on meissä itsessämme!
(Äänettömyys).
Toinen kohtaus.
Entiset. Valborg. Valborg (näkyy rappusilta, jonne hän, huomattuaan toiset, jääpi).
ROUVA. Mitä tahdot, lapseni?
VALBORG (tukahdutetulla liikutuksella). Huoneestani näin poliisia talomme ympärillä. — Ja nyt tulee oikeudenpalvelioita — —?
ROUVA (istuu tuolille, jonka Tjoelde jätti). Niin, lapseni. Isäsi on uskomattoman kamppauksen jälkeen, jonka ainoastaan Jumala ja minä tunnen, hetki sitte luopunut omaisuudestaan.
VALBORG (on astunut pari askelta alaspäin, jää siihen. Äänettömyys).
TJOELDE (ei ajan pitkään voi pidättää itseään, vaan puhkeaa sanomaan).
Sano mulle nyt samalla heti kaikki, mitä Nanna Möller sanoi isälleen!
ROUVA (nousee). Sitä et tehne, Valborg! Anna Jumalan tuomita!
TJOELDE. Sano minulle, että olen niin pahoin kohdellut, rääkännyt sinua, (liikuteltuna) — ett'et koskaan voi sitä mulle anteeksi antaa, — että ikipäiviksi olen kadottanut sinun kunnioituksesi ja rakkautesi!
ROUVA. Lapsi, lapsi!
TJOELDE. Onhan sinun kiusasi, sinun häpeäsi ääretön!
VALBORG (astuu alas). Isä! — Isä! (ulos konttorin ovesta).
TJOELDE (ylitse, kuin tahtoisi hän seurata Valborg'ia, mutta horjuu rappusien luo, joihin nojaa).
ROUVA (vaipuu jälleen tuolille. Pitkä äänettömyys).
Kolmas kohtaus.
Tjoelde. Rouva. Jakobsen.
JAKOBSEN (juhla-puvussa, kuitenkin lyhyt palttinatakki frakin sijassa.
Tulee perältä. Tjoelde ei huomaa, ennenkuin Jakobsen on aivan hänen
takanaan, kohottaa kätensä kuni rukoillakseen ja väistääkseen; mutta
Jakobsen käypi suoraan häntä vastaan, sanoo kiusan sortamalla äänellä).
Konna!
TJOELDE (väistyy).
ROUVA. Jakobsen! Jakobsen!
JAKOBSEN (ei kuule sitä). Minä tulen nyt oikeudenpalvelioiden kanssa. Oluttehtaan kirjat ja paperit otettiin takavarikkoon. Liike pysäytettiin siellä. Vaaprikoissa samoin.
ROUVA. Voi, surkeutta!
JAKOBSEN. Minä sain usein sanoa oluttehtaan omaisuutta suuremmaksi, kuin se olikaan.
(Puhuu tukehtuneella, vaan kiusan ja liikutuksen
synnyttämällä äänellä).
ROUVA. Hyvä Jakobsen!
JAKOBSEN (kääntyen rouvaan). Enkö mä hälle aina sanonut, kun mun piti kirjoittaa nimeni alle: "Mutta siellä ei ole niin paljon. Ja sen vuoksi ei tämä ole oikein". — Mutta hän vastasi: "Tämä tehdään ainoastaan näön vuoksi, Jakobsen". — "Niin, mutta se ei ole rehellinen näkö" — minä sanoin. — "Se on kauppatapa," sanoi hän; "niin tekee jok'ainoa kauppias". Mutta mitä minä kauppaa ymmärrän, sen olen oppinut häneltä, jotta luotinkin hänen sanoihinsa. (Liikutettuna) Ja hän sai mun useasti uudistamaan katalan tekoni. Mutta nyt olen minä velassa, jota en ikinäni voi maksaa. Minun pitää sekä elää että kuolla epärehellisenä miehenä. Mitäs siihen sanotte, rouva?
ROUVA (on vaiti).
JAKOBSEN (Tjoeldelle, joka rukoilee puolestaan). Kuuletkos! — Hänen täytyy vai'eta! Konna!
ROUVA. Jakobsen!
JAKOBSEN (edestakaisin kovassa liikutuksessa). Teitä minä syvimmästi kunnioitan, rouva. — Mutta hän on saanut minun pettämään muitakin! Minä olen hänen nimessään tehnyt monta onnettomaksi! Ihmiset luottivat minuun ja minä luotin häneen. Minä kutsuin häntä tämän seudun hyväntekiäksi; hänen muka piti kuitenkin saaman apua kovina aikoina. — Nyt on monta kelpo perhettä viekoiteltu mieron teille. Ja siihen on hän käyttänyt minun apuani! (Tjoeldelle) En tiedä — — vaan minulla olisi kummallinen halu käydä sinuun käsin! (aikoo tehdä niin).
ROUVA (nousee). Älkää! Minun tähteni, Jakobsen!
JAKOBSEN (jättää). Niin, teidän tähtenne, rouva; sillä teitä minä syvimmästi kunnioitan. Mutta kuinka saatan minä näyttää kasvojani niille, jotka olen syössyt onnettomuuteen? Ei maksa vaivaakaan kertoa asioiden oikeata menoa; sillä se ei tuottaisi niille jokapäivästä leipää! Ja kuinka saatan tavata vaimoani! (Liikutettuna) Hän on niin vakaasti luottanut minuun, hän, ja niihin, joihin minäkin luotin. Ja lapset sitten? — Lapsille se on ilkeintä, sillä ne kuulevat niin paljon kadulla. Ne saavat kai kohta kuulla, minkälainen isä heillä on; ne saavat kuulla sen niiden lapsilta, jotka minä olen onnettomuuteen polkenut.
ROUVA. Nyt tunnette itse, kuinka surkea tämä seikka on. Säästäkää sentähden muita; olkaa armelias!
JAKOBSEN. Teitä minä syvimmästi kunnioitan; — mutta kova on kotoinen kohtalomme, me emme saa nauttia leivänmuruakaan, jonka saattaisimme sanoa omaksemme; sillä minä olen niin suuressa velassa, ett'en sitä ikinäni maksaa voi! Se on katkerata se, rouva. Minkälaisiksi muuttuvat nyt minun ja lasteni iltahetket — ja sunnuntaipäivämme sitten? — Mutta — sen saakin hän kuulla minulta! Konna! Tuntikaudet minä sinua piinaan!
(Tjoelde pakenee peloissaan perälle, josta tulee virkamies, jota seuraa kaksi todistajaa sekä Sannaes. Tjoelde menee perälle, horjahtaa pulpettia vastaan nojautumaan, selkä tulioihin päin).
Neljäs kohtaus.
Entiset. Jako-oikeuden virkamies. Todistajat.
SANNAES.
VIRKAMIES. Anteeksi! Kirjat ja paperit.
(Tjoelde pelästyy, siirtäikse kamiinin tuo, johon nojaa).
JAKOBSEN (hänen luokseen, kuiskaten) Konna!
(Tjoelde muuttaa jälleen tuolille ovenpieleen, peittäen kasvonsa käsiinsä).
ROUVA (nousten, kuiskaa). Jakobsen! — Jakobsen! (Jakobsen lähenee) Tahallaan hän ei ole ketään pettänyt! Se, miksi häntä sanotte, se hän ei ole eikä ikipäivinä siksi tulekkaan! (istuu).
JAKOBSEN. Teitä, rouva, minä syvimmästi kunnioitan. Mutta ellei hän ole valehtelia ja petturi, niin ei kukaan maailmassa! (Itkee).
ROUVA (peittää myöskin toivotonna kasvonsa, nojaten taaksepäin tuoliin,
Lyhyt äänettömyys).
(Sitte kuuluu kaukaa melu, monen sadan ihmisen ääni. Virkamies ja todistajat keskeyttävät tarkastuksensa ja kirjoituksensa, toiset katsovat ylös).
ROUVA (peloissaan). Mitä se?
(Sannaes ja virkamies katsovat perimmäisestä ikkunasta,
Jakobsen etumaisesta).
JAKOBSEN. Työväki laivanveistimöltä, oluttehtaasta, vaprikoista ja varastoista. (Jälleen rouvan luo). Koko liikkeemme on toistaiseksi seisahdettu; — mutta tänään on palkanmaksupäivä, eikä ole ollenkaan rahoja!
(Toiset jatkavat työtään).
TJOELDE (tulee toivotonna esiin). Senpä kokonaan unohdin!
JAKOBSEN (häntä vastaan). Niin, mene tuonne, niin saat kuulla, mikä olet!
TJOELDE (aukasee laukun, hiljaa). Täss'on rahoja; mutta pelkkää kultaa.
Menkää, vaihtakaa nämät kaupungissa pienemmiksi ja maksakaa palkat!
ROUVA (samoin hiljaa). Tehkää se, Jakobsen!
JAKOBSEN (myös hiljaa). Kun te sitä pyydätte, niin — —. Vai niin? — Täällä on rahoja, — matkalaukussa. (Aukasee sen) Ja se on varustettu matkaa varten. — Hän on päälliseksi aikonut paeta! Ja viedä työväen palkat mennessään! — Ellei hän ole konna, niin — —!
(Melu lähempänä).
ROUVA (Tjoelden väännellessä itseään tuskissaan; hilj.). Kiiruhtakaa; — muuten ne tulevat tänne!
JAKOBSEN (Myös hiljaa). Minä menen.
VIRKAMIES (estää). Anteeksi; täältä ei saa viedä pois mitään, joka ei ole tarkastettu ja luetteloon kirjoitettu.
JAKOBSEN. Tänään on palkanmaksu ja tässä on rahat.
ROUVA. Jakohsen tekee niistä tilin.
VIRKAMIES. Se on toinen asia. Jakobsen on rehellinen mies (Työhönsä).
JAKOBSEN (jälleen rouvan luo, kovin liikutettuna). Kuulitteko, rouva? Hänkin sanoi minua rehelliseksi? — Ja kohta ei yksikään ihminen enää sano siten! (menee Tjoelden ohitse, jolle kuiskaa). Konna! — Minä palajan kohta!
VIRKAMIES (näkyy olevan valmis lähtemään, lähenee Tjoeldeä). Anteeksi; — talon avaimet!
ROUVA (Tjoelden puolesta). Emännöitsiä seuraa teitä. — Sannaes, — täss'on avainkaapin avain. (Sannaes ottaa sen).
VIRKAMIES (katsellen Tjoelden muhkeita kellonperiä). Mitä tarpeelliseen pukuun tulee, se ei meihin kuulu; vaan jos siinä mahdollisesti olisi kalleuksiakin — —?
TJOELDE (aikoo antaa kellon).
VIRKAMIES. Älkää — pitäkää se vain! — Mutta se pitää kai ottaa luetteloon.
TJOELDE. Min'en tahdo sitä pitää.
VIRKAMIES. Kuten tahdotte. (Toinen todistaja ottaa sen). Hyvästi!
(Tämän on Signe ja Hamar hänen takanaan nähneet konttorin ovesta.
Virkamies, Sannaes ja todistajat aikovat oikealle).
VIRKAMIES. Ovi on lukossa.
TJOELDE (kuni unesta heräten). Se on totta! (Menee aukasemaan).
Viides kohtaus.
Tjoelde. Rouva. Signe. Hamar. Valborg (myöhemmin).
SIGNE (töytäten esiin). Äiti! (heittäikse polvilleen hänen eteensä).
ROUVA. Niin, lapseni, nyt on koetusten päivä tullut! Ja minä pelkään, että me kaikki olemme liian heikot.
SIGNE. Äiti, kuinkahan nyt käypi — —?
ROUVA. Niinkuin Jumala tahtoo!
SIGNE. Minä seuraan Hamar'ia hänen Guldborg-tätinsä luoksi. — Me lähdemme heti.
ROUVA. Se riippuu siitä, huoliiko Guldborg-täti enää vastaanottaa sinua.
SIGNE. Guldborg-täti? — Mitä sanot — —?
ROUVA. Sinä olet ollut rikkaan miehen tytär etkä tunne elämää — —
SIGNE. Hamar, eikö Guldborg-täti enää huolisikkaan minusta?
HAMAR (mietittyään). En — — en tiedä.
ROUVA. Sinä kuulit, lapseni. Sinä opit parissa tunnissa enemmän, kuin tähän saakka koko iässäsi.
SIGNE (kuiskaa, kauhistuen). Luuletko myöskin — —?
ROUVA. Hs!
SIGNE (toivotonna, tyynesti). Mutta mitähän meistä sitte tulee?
ROUVA. Mitä Jumala tahtoo. (Äänettömyys).
HAMAR (on mennyt verkkaan perältä).
VALBORG (hiljaa). Signe, katsoppas taaksesi!
SIGNE (nousee, katsoo taakseen, huudahtaa heikosti).
ROUVA. Mitä se?
SIGNE. Niin, sitä minä aavistinkin!
ROUVA (enemmän peloissaan). Mitä se?
VALBORG. Joka voipa perheellä on luutnanttinsa, ja meidän on nyt mennyt. Ei muuta.
ROUVA (nousee). Signe, lapseni!
SIGNE (hänen syliinsä). Äiti!
ROUVA. Nyt eroaa kaikki, mikä ei ollut todellista; — älkäämme vaikeroitko!
SIGNE (itkussa). Äiti, — äiti!
ROUVA. Näin on parempi, kuin toisin. Kuule — älä itke!
SIGNE. Min'en itke; — mutta minä häpeen — oi, minä häpeen! (itkee).
ROUVA. Häpeä on minun — kun ei mulla ollut voimaa estämään sitä, minkä näin hullusti käyvän.
SIGNE (kuin ennen). Äiti!
ROUVA. Niin, nyt olemme jo kohta niin hyljätyt, kuin koskaan voimme olla. —
VALBORG (esiin, kiihossa). Ette vielä, äiti; — nyt minä jätän teidät!
SIGNE (kääntyy sisareensa päin). Sinä, Valborg? Jätät meidät — nyt?
VALBORG (liikutuksella). Talohan joutuu kuitenkin vieraan valtaan, — nyt täytyy jokaisen meistä itse pitää huolta itsestään!
SIGNE (kasvot sisareen, selkä katsojiin päin). Mutt' entäs minä, jok'en mitään taida —?
ROUVA (on vaipunut tuolille). Voi, kuinka kelvoton äiti minä olen ollut; nyt en saata pitää lapsiani yhdessä.
VALBORG (kuin ennen). Emmehän me enää saata olla yhdessä! Emmehän me saata ruveta elämään konkurssi-pesästä, kuten sitä sanotaan; olemmehan me jo tarpeeksi kauan eläneet — — —
ROUVA. Hs, isäsi on täällä! (Äänettöm.) Lapsi, mitä aiot?
VALBORG (toistettuaan, tyynesti). Minä ai'on konsuli Holst'in konttoriin; — minä tahdon oppia kauppaa — ja sitte alkaa itse.
ROUVA. Sin'et tiedä, minne menet.
VALBORG. Mutta minä tiedän, minkä jätän.
SIGNE. Ja minä, minä olen vain kuormaksi, kun en mitään taida — —
VALBORG. Sinä taidat! — Mene maailmaan, vaikka palvelustytöksi, — mitä se tekee? Elää konkurssi-pesästä? Ei päivääkään, ei hetkeäkään!
SIGNE. Mutta mitähän äidistä tulee?
ROUVA. Äiti jää isän luo.
SIGNE. Mutta yksin —? Sinä, niin kivulloisena?
ROUVA. En yksin! Isä ja minä.
TJOELDE (esiin, suutelee kättä, jonka rouva ojentaa hänelle, vaipuu polvilleen hänen tuolinsa ääreen, pää hänen syliinsä).
ROUVA (silitellen hänen hiuksiaan). Antakaa anteeksi isällenne, lapset; se on kauniinta, mitä tehdä voitte.
(Tjoelde nousee jälleen, menee veralle päin. Konttoripalvelia
tuo kirjeen).
SIGNE (väistyen, tuskassa). Tuoss'on kirje häneltä! Ei enää! Min'en tahdo! (Konttoripalvelia tarjoo sitä Tjoeldelle).
TJOELDE. Minä en enään ota vastaan kirjeitä.
VALBORG. Sannaes'iltä.
TJOELDE. Hän myöskin!
ROUVA. Lue se, Valborg! Tulkoon nyt vain kaikki yht'aikaa!
(Palvelia antaa kirjeen, menee).
VALBORG (aukasee sen, katsoo siihen ensin, lukee — ei aivan ilman liikutuksetta)
"Korkiasti kunnioitettava hra isäntä!
Teitä on minun kiittäminen kaikesta, mitä olen talossanne nauttinut pienestä poikosesta saakka. Älkää siis panko pahaksenne ehdotustani! Te tiedätte, että minä kahdeksan vuotta sitten sain pienen perinnön. Sitä olen kasvattanut kaupoissa ja asioissa, joita ei suuri liike vielä ole sekoittanut (Pysähtyy).
Summan siitä — 7,000 spd — tarjoan teille kunnioituksella ja kiitollisuudella; sillä teitä on minun alkujaan kiittäminen siitä, että olen saanut ne koonneeksi. — Te taidatte käyttää niitä monin kerroin paremmin, kuin minä.
Jos mahdollisesti tarvitsette minua, on rakkahin toivoni,
vielä edeskinpäin jäädä palvelukseenne.
Suokaa anteeksi, että tein tämän ehdotuksen juuri nyt!
En voinut muuta.
J. Sannaes."
(Tjoelde on tätä luettaissa tullut yhä edemmäksi etu-alalle; nyt seisoo hän vaimonsa oikealla puolella).
ROUVA. Henning, kun tämmöisenä hetkenä edes yksikin niistä, joita olet auttanut, tulee luoksesi, tuntenet itsesi kyllin palkituksi.
TJOELDE (nyykäyttää päätään, menee takaisin).
ROUVA. Ja te, lapset, huomaatteko kuinka hän, ventovieras, on isällenne uskollinen?
(Äänettömyys; Signe pulpetin ääressä itkien. Tjoelde jälleen perältä, kävelee pari kertaa lyhyen matkan edestakaisin; menee sitte rappusia ylös).
VALBORG. Minä haluaisin puhua Sannaes'in kanssa.
ROUVA. Niin, tee niin, lapseni! Minä en voi nyt eikä luultavasti isäkään. Tee niin! — (nousee) Tule, Signe, mennään me puhelemaan kahden kesken, — nyt kai on mielesi taipuva. — Oi, milloinka me olemmekaan oikein puhelleet keskenämme!
(Signe on liittynyt äitiinsä).
ROUVA. Missä on isä?
VALBORG. Hän meni ylös.
ROUVA (jota Signe tukee). Vai niin. Niin, niin — kylläpä hän jo taitaakin kaivata lepoa; vaikk'ei hän sitä nytkään nauttia voine. — (Mennen). Voi, tämä oli ankara päivä; — mutta Jumala kaikki parhaaksi kääntää!
(Oikeanpuolisesta ovesta pois, nojaten Signeen).
VALBORG (menee perälle, soittaa; konttoripalvelia tulee). Jos Sannaes on siellä ulkona, niin pyydä hänen olemaan hyvä ja tulemaan silmänräpäykseksi tänne. (Palvelia pois). Hän ei kenties tulekkaan, kuultuaan minun kutsuneen — — (Kuuntelee). Hän — hän tulee! (Astuu esiin).
Kuudes kohtaus.
Valborg. Sannaes. (Myöhemmin) Tjoelde.
SANNAES (tulee; pysähtyy, huomattuaan Valhorg'in, panee heti kätensä selän taakse). Tekö, neiti — —?
VALBORG. Olkaa hyvä, tulkaa lähemmäksi.
SANNAES (astuu varovasti muutaman askeleen).
VALBORG (ystävällisesti). No, tulkaahan toki!
SANNAES (lähenee reippaasti muutaman askeleen).
VALBORG. Te olette kirjoittanut isälleni kirjeen.
SANNAES (ajateltuaan). Niin.
VALBORG. Ja tehnyt hälle kauniin tarjouksen.
SANNAES (kuin ennen). Niin — niin, se on, luonnollistahan se oli.
VALBORG. Vai niin? — Ei toki minun mielestäni. Se on kunniaksi sille, joka niin tekee. (Äänettömyys).
SANNAES. Minä toivon hänen toki ottavan sen vastaan.
VALBORG. Sitä en tiedä.
SANNAES (hetken kuluttua, surullisesti). Vai ei hän ota sitä! —
Eiköhän — toki?
VALBORG. Sitä en ollenkaan tiedä. — Se riippua kai hänen uskalluksestaan.
SANNAES. Hänen uskalluksestaan — —?
VALBORG. Niin. (Äänettömyys).
SANNAES (peläten Valborg'ia). Onko neitillä muuta käskettävää?
VALBORG (naurahtaen). Käskettävää? Minulla ei ole mitään käskettävää.
— Te olette myöskin tarjoutunut vastaiseksi jäämään isäni luoksi.
SANNAES. Niin — - niin, se on, jos isänne tahtoo.
VALBORG. Sitä en tiedä. — Teitä tulee siis perheesen ainoastaan isä ja äiti ja te; — ei muita.
SANNAES. Vai — niin —? — Entäs te toiset?
VALBORG. Mitä Signe aikoo, en varmaan tiedä; — mutta minä jätän tämän talon vielä tänäpäivänä.
SANNAES. Vai niin — neiti — —?
VALBORG. Minä menen erääsen kauppakonttoriin. Teille tulee siis hyvin yksinäinen palvelus isäni luona tästälähtein. (Äänettömyys). Te ette kenties ajatellut siten?
SANNAES. E — e-n, niin, se on, sittehän isänne vielä tärkeämmin tarvitsee minua.
VALBORG. Varmaan. — Mikä tarkoitus teillä on, yhdistäissänne oman tulevaisuutenne isäni tulevaisuuteen? Onhan hänen nykyinen kohtalonsa tuiki epäiltävä.
SANNAES. Tarkoitus —?
VALBORG. Niin; pitäähän miehellä kaikessa olla tarkoitus!
SANNAES. Nii-n, niin, se on, minä vain arvelin, että hänen kai on hyvin tukala nyt ensi alussa.
VALBORG. Mutta minä tarkoitan teillä itse? Lieneehän teilläkin ajatus — tulevaisuudestanne?
SANNAES (hämillään). Min'en ollenkaan kernaasti puhuisi itsestäni.
VALBORG. Ja minä puhuisin niin kernaasti. Teitä ei pitäisi vahingoittaa ottamalla vastaan tarjoustanne.
SANNAES. Mitä siihen tulee, saatte olla aivan huoletta.
VALBORG. Teillä on siis jotain muuta, johon luotatte.
SANNAES. Koska mun niin välttämättömästi pitää se sanoman, — minulla on varakkaita sukulaisia Amerikassa, jotka jo monta vuotta ovat toivoneet minua sinne. Minä saan siellä heti hyvän toimen.
VALBORG. Vai niin —? — — Miks'ette jo aikoja sitten ole käyttänyt hyväksenne niin erinomaista tarjousta? Eihän teillä täällä ole ainoatakaan sukulaista, mitä minä tiedän.
SANNAES (on vaiti).
VALBORG. Te olette siis tehnyt uhrauksen, näin kauvan olemalla meillä? —
SANNAES (on vaiti).
VALBORG. Ja yhä suuremmalta se tuntunee, jos vielä edelleenkin jäätte —?
SANNAES (aivan hämillään). Min'en voi sanoa, mutta minä olen niin vain ajatellut.
VALBORG. Mutta isä ei varmaankaan voi ottaa teiltä niin paljon.
SANNAES (pelästyen). Miks'ei?
VALBORG. Siksi, että se todellakin olisi liikaa. Sillä se suorastaan vahingoittaisi teidän tulevaisuuttanne. — Ja joka tapauksessa minä sitä vastustan.
SANNAES (melkein rukoillen). Te, neiti —?
VALBORG. Niin. Väärinkäytösten ajan pitää nyt olla ohitse.
SANNAES. Väärinkäytösten? — Sitä, joka minulle itse olisi niin rakasta, sitä — —
VALBORG — — hän ei voisi ottaa vastaan, tarkoitatte?
SANNAES. Niin, — min'en ymmärrä, mikä siihen olisi esteenä.
VALBORG. Kun minä vain puhun isän kanssa, luulen hänen sen ymmärtävän.
SANNAES. Mutta miksi te sitä vastustatte, jos hän itse — —?
VALBORG (yhä lempeästi), Sillä minä luulen tuntevani seikat paremmin, kuin hän.
SANNAES (peloissaan). Mitkä — seikat —?
VALBORG (ajateltuaan). Ne seikat, jotka saattoivat teidän tekemään meille niin suuren uhrauksen — ja nyt vielä suuremman.
(Äänettömyys; Sannaes on antanut päänsä vaipua; peittää kasvonsa käsillään, mutta muuttaa ne heti selkänsä taakse jälleen ja seisoo eteenpäin kumartuneena).
VALBORG (lempeästi, vaan totisesti). Minä olen \ jo lapsuudestani saakka harjoitellut tarkastamaan töitten ja sanojen salaista tarkoitusta.
SANNAES (samassa asemassa; tyynesti). Te olette harjoitellut itseänne hirveän katkeraksi, kovasydämiseksi ja väärintekiäksi.
VALBORG (hämmästyy, vakiutuu, lempeästi). Älkää sanoko niin, Sannaes! Min'en ollenkaan kovasydämisyydestä enkä katkeruudesta ajattele teidän tulevaisuuttanne — minä tahdon säästää teidät pettymästä.
SANNAES (tuskallisella liikutuksella). Neiti!
VALBORG. Olkaa todellinen itseänne kohtaan, — niin tuomitsette sananikin todellisemmin.
SANNAES. Onko teillä muuta käskettävää?
VALBORG. Minä en käske, kuten jo sanoin. Minä sanon teille nyt jäähyväiseni. Ja sen teen sydämestäni, kiittäin teitä kaikesta hyvyydestä, jota olette osoittanut minulle ja meille kaikille. Voikaa hyvin, Sannaes! Jos nämät jäähyväiset ovat viimeiset, sanon vielä kovemmin: Voikaa hyvin! —
SANNAES (kumartaa).
VALBORG. Ettekö anna mulle kättänne? Totta: Minä olen loukannut teitä. Minä pyydän teiltä sitä nyt anteeksi. (Pysähtyy vähän). Ja minä annan teille anteeksi, että ensin loukkasitte minua.
SANNAES. Minä? — Min'en ole koskaan loukannut teitä!
VALBORG. Olettepa; saattaa nainen naurunalaiseksi, se on todellakin loukkaus.
SANNAES (kumartaa, aikoo mennä).
VALBORG. Mutta Sannaes! Erotkaamme toki hyvinä ystävinä! Te matkustatte Amerikaan, — minä vieraan luo, — kumpikin omalla tuskalla, — kadotettu aika jälessämme, tuntematon edessämme. Erotkaamme, toivottaen ainoastaan hyvää toisillemme; olemmehan me toki aina katsoneet toinentoisemme hyvää. —
SANNAES (liikuteltuna). Voikaa hyvin, neiti! (Menee).
VALBORG. Sannaes, — kätenne!
SANNAES (seisahtuu). Ei, neiti!
VALBORG. Älkää olko epäkohtelias; sitä en ole ansainnut!
SANNAES (aikoo jälleen mennä).
VALBORG (kiivaammin). Sannaes!
SANNAES (pysähtyy). Te voisitte sillä pian maalata itsenne! (seisoo uljaana).
VALBORG (voittaen itsensä). No, niin; me olemme loukanneet toisiamme. Mutta miks'emme myöskin voi suoda toisillemme anteeksi nyt, kun eroamme ken tietää, kuinka pitkäksi aikaa?
SANNAES. Siksi, että te tänäpäivänä jälleen olette loukannut minua, — ja pahemmin kuin koskaan ennen.
VALBORG. Ei, tämä on liiaksi! Minä puhelin kanssanne nyt senvuoksi, että velvollisuuteni itseäni kohtaan vaatii minun karttamaan petollista asemaa, ja velvollisuuteni teitä kohtaan, säästämään teitä pettymyksestä, — ja sitä te kutsutte loukkaukseksi? Ken on tässä suhteessa loukannut toistaan?
SANNAES. Te, — kun voitte ajatella minusta semmoista! Se juuri on loukkaus! Te olette hirveästi katkeruuttanut mieltäni elämäni suloisimmasta työstä?
VALBORG. Mutta ainakin aivan ehdottomasti. Minua vain ilahuttaisi, jos olisin erehtynyt.
SANNAES (raivoissaan). Ilahuttaisi! Vai ilahuttaisi teitä se seikka, ett'en minä ole konnamainen heittiö!
VALBORG (tyynesti). Kuka nyt semmoisesta puhuu?
SANNAES. Te puhutte! Te tunnette minun sisällisimmän heikkouteni: — mutta siitä syystä luulla minun nyt vaanivan, koetellen keinotella isänne onnettomuudella, neiti, se — —. niin, min'en saata antaa kättäni sille, joka on ajatellut minusta niin katalaa! — Ja kun te niin useasti olette uudistanut tuon solvauksenne, ett'en enään osaa pelätä teitä, niin totisesti sanon samalla: — Nämät kädet (näyttää niitä) ovat kohmettuneet ja tulleet punaisiksi uskollisessa palveluksessa isänne talossa. Ja senvuoksi olisi hänen tyttärensä pitänyt pitää itsensä liian hyvänä pilkkaamaan niitä! (Aikoo mennä, kääntyy heti). — Ei, vielä yksi asia: Pyytäkää te nyt isältänne hänen kättänsä, ja pitäkää siitä lujasti kiini, sen sijaan että ai'otte hyljätä hänet juuri onnettomuuden päivänä. Se on parempi kuin pitää huolta minun tulevaisuudestani. Sillä siitä pidän kyllä itse huolen! (Aikoo mennä, kääntyy heti). Ja kun ensin hänen palveluksessaan, joka vast'edes lienee ankara palvelus, kunnialla saatte näin punaiset kädet, kuin minun tässä, sitte varmaankin ymmärrätte, kuinka katkerasti olette minua solvaissut! — Nyt ette sitä käsitä.
(Menee hyvin reippaasti konttorin ovea kohti).
VALBORG (lystillisesti). No, — hän raivosi! (Totisesti). Mutta todellakin —! (katselee oveen päin).
TJOELDE (ylhäältä). Sannaes!
SANNAES (ovessa, kovaa, kuni liikutuksessa). Niin!
TJOELDE (tullen rappusia alas). Sannaes! Sannaes! Minä näin Jakobsen'in tulevan! (Kuni suuren pelon vallassa, esiin, Sannaes seuraa). Hän etsii minua tietysti jälleen. Pelkurimaista on, ett'en kestä kaikkea; mutta min'en voi, — en tänään, en nyt — — min'en kestä enempää! — Estäkää häntä, älkää päästäkö häntä tänne! — Minun pitää tyhjentää kalkkini pohjaan saakka, — — (melkein kuiskaten) vaan ei yht'aikaa! (Peittää kasvonsa käsiinsä).
SANNAES. Hän ei tule; olkaa aivan huoletta!
(Menee reippaasti).
TJOELDE (samassa asemassa). Tämä on vaikeata! — oi, tämä on vaikeata!
VALBORG (hänen viereensä). Isä?
TJOELDE (katsoo häneen, peläten).
VALBORG. Ne rahat, joita Sannaes tarjoo, voit huoletta ottaa vastaan.
TJOELDE (ihmetellen). Mitä sillä tarkoitat?
VALBORG. Minä tarkoitan, — — sitten en minä jättäisi teitä, vaan tahtoisin olla mukana, minäkin.
TJOELDE (epäillen). Sinä, Valborg?
VALBORG. Niin, minä tahdon kauppakonttoriin; mutta kernaimmin sinun konttoriisi.
TJOELDE (pelolla). Min'en ymmärtäne sinua — —?
VALBORG. Etkö ymmärrä minua, isä? Minusta tulee kelpo konttoristi, luulen ma. — Ja sittehän voimme alkaa alusta jälleen — ja koettaa, Jumalan avulla, maksaa velkasi.
TJOELDE (pelokkaalla ilolla). Lapsi! Mikä ajatus! Keltä sen olet saanutkaan!
VALBORG (käsi hänen kaulansa ympäri). Isä, anna mulle anteeksi rikokseni! Oi, minä koen kaikin voimin parantaa ne jälleen! Oi, minä ryhdyn kaikella sydämeni innolla toimiin ja — — —!
TJOELDE (vieläkin puoleksi epäillen). Lapsi? Mun lapseni?
VALBORG. Minulla on ääretön halu rakastamaan ja tekemään työtä! (Toisellakin kädellä hänen ympäriltään). Isä! Oi, kuinka minä sinua rakastan, ja kuinka minä teen työtä sinun eduksesi!
TJOELDE. Niin, nuo ovat sinun sanasi! Tuota minä jo aavistinkin sun pienuudestas saakka! Mutta me eksyimme toisistamme.
VALBORG. Ei siitä enää! Eteenpäin, isä, eteenpäin! — "Kaupat ja asiat, joita ei suuri liike vielä ole sekoittanut" —, niinhän ne sanat kuuluivat?
TJOELDE. Sekö lause sinuunkin tarttui?
VVALBORG. Siinä on meille nyt jotakin! Ja sitten yksinäinen, rauhallinen paikka, — pikkuinen rakennus jossain meren rannalla, ja minä autan sinua, ja Signe auttaa äitiä, — oi, nyt vasta me oikein alamme elää!
TJOELDE. Mikä ilo!
VALBORG. Eteenpäin, isä, eteenpäin! Yksimielinen perhe on voittamaton.
TJOELDE. Tämmöinen apu ja lohdutus juuri nyt!
VALBORG. Niin, nyt kiiruhdamme kukin toimeensa — toimiin, joissa sinä ennen olit yksin! Hyvät henget ympäröitsevät sinua; mihin ikinä katsahdat, huomaat iloisia silmiä ja näppäriä sormia kaiken päivää, — ja pöydässä ja iltasin pitää meillä olla niinkuin silloin, kun olimme pieniä!
TJOELDE. Ei, vielä tämäkin —!
VALBORG. Haha, sateen jälkeen liiruttavat lintuset! Ja tätä iloa ei voi mikään masentaa; sillä nyt on elämällämme jalo päämaali!
TJOELDE. Ei, nyt äidin luo! Tämä sopii äidille!
VALBORG. Oi, isä taivahinen, kuinka minä näinä viime hetkinä olen oppinut rakastamaan äitiä!
TJOELDE. Nyt työskentelemme ainoastaan äidin eduksi.
VALBORG. Niin, äidin, äidin, jonka nyt pitää saada levähtää. — Nyt äidin luo!
TJOELDE. Mutta suudelma ensin, tyttäreni, (liikutuksella) — siitä on jo niin kauvan!
VALBORG (suutelee). Isä! —
TJOELDE. Ja nyt äidin luo!
(Menevät).
NELJÄS NÄYTÖS.
Kolmatta vuotta on kulunut. — Syyspäivä, meren rannikolla. Aava, tyyni meri tekee oikealle lahdelman, jolla on priki täysissä purjeissa, kuni olisi se lähdössä tai olisi vasta siihen saapunut. Vasemmalla estää näköalan pienen puuhuoneen nurkka perällä. Suuri, avonainen ikkuna näyttämölle päin. Siitä näkyy Valborg, joka istuu kirjoitustyössä pulpetin ääressä. Näyttämö kuvaa koivupuista lehtoa. Ylt'ympäri huonetta kukkaisia. Oikealla etualalla puutuoleja kivipöydän ympärillä, vasemmalla samoin. Yksinäinen tuoli oikealla, perällä, näkyy unohtuneen siltä, joka sillä viimeksi istui.
Ensimmäinen kohtaus.
Valborg (ikkunassa). Tjoelde. Rouva. (Sitten) Signe.
(Esiripun noustessa näkyy Valborg; näyttämö muuten tyhjä. Hetkisen kuluttua tulee Tjoelde, kuljettaen vaimoaan mukavassa pyörä-tuolissa).
ROUVA. Jälleen ihana päivä!
TJOELDE, Ihana! Yöllä ei liikkunut ainoatakaan aaltoa tuolla merellä. Pari höyrylaivaa etäällä, purjelaiva, joka niitä seurasi, ja kalastus-veneet kulkivat aivan hiljaa.
ROUVA. Ja kun muistelee myrskyä kaksi päivää sitten?
TJOELDE. Niin — ja kun nyt muistelemme oman elämämme myrskyä noin puolikolmatta vuotta sitten. Tiedäppäs, minä mietiskelin sitä viime yönä.
ROUVA. Istuppa viereeni!
TJOELDE. Mutta emmekö jatka kävelyämme.
ROUVA. Nyt on ilma liian lämmin.
TJOELDE. Ei minusta.
ROUVA. Hyvä, sinä sankari, siis minusta vainen. — Näetkös, minä tahdon kernaammin katsella sinua.
TJOELDE (ottaa tuolin). No, katsele sitten!
ROUVA (ottaa hältä hatun päästä, pyyhkii hikeä). Onhan otsasi toki aivan hiessä, armaani. Voi, sin'et ole milloinkaan ollut niin kaunis, kuin nyt!
TJOELDE. Onnipa siis, että sinulla nyt on kylliksi aikaa katsella minua.
ROUVA. Kun mun on vaikea kävellä, tarkoitat kai?
TJOELDE (huokaa). Niin, Nannaseni, hyvä on, että voit ilomielin kestää kaikki. Vaan että sinä olit ainoa, joka sai niin tuntuvan merkin onnettomuutemme ajoista, se on — —
ROUVA (kesk.). Äläpä unhota sinäkään harmaita hiuksiasi! Nekin ovat merkkinä siitä, vaikka kauniina merkkinä! — Ja mitä minun sairauteeni tulee, tiedäppäs, minä kiitän Jumalaa siitä! Se on ensinnäkin melkein tuskaton ja toisekseen antaa se minun täydellisesti tuntea teidän kaikenpuolisen hyvyytenne.
TJOELDE. Sinä vietät siis mielestäsi hyviä päiviä, niinhän?
ROUVA. Aivan niin, — oikein mieleni mukaisia.
TJOELDE. Saat vastaanottaa mielittelyä ja itse mielitellä meitä kaikkia?
VALBORG (ikkunassa). Nyt sain tilin valmiiksi.
TJOELDE. Eikö tullut niinkuin sanoin?
VALBORG. Melkein aivan täsmälleen. Vienkö mä sen heti pää-kirjaan?
TJOELDE. Oho! Oletpa iloinen, koska sull' on niin kiire?
VALBORG. Niin olenkin! — Meill' on nyt oiva liike!
TJOELDE. Ja siihen ryhtymästä kielsitte minua, sekä sinä että Sannaes mitä ankarimmin!
VALBORG. Kaksi älypäätä!
ROUVA. Niin, lapset, isä on teidän mestarinne!
TJOELDE. Niin, toista on olla johtajana pienen joukon, joka menee eteenpäin, kuin suuren, joka on pakoretkellä.
(Valborg ryhtyy pää-kirjaan).
ROUVA. Ja kuitenkin oli meidän kovin vaikea luopua tuosta suuresta.
TJOELDE (its.). N-niin — niin, niin —!
ROUVA. Sydäntä kirvelee, erotessa siitä, johon on kiintynyt. —
TJOELDE. — Niin, Nanna, vieläpä itse valheestakin —!
ROUVA. — Ja ihminen pitää sitä nöyryytyksenä, — —
TJOELDE. — joka on sielumme ylennys. Niinpä niinkin, Nanna! Saat uskoa, minä mietiskelin sitä viime yönä. — Jos Hän olisi antanut silloin tahtoni täyttyä, Hän tuolla ylhäällä, — niin miltä me nyt näyttäisimme? Näetkös, sitä mietiskelin.
ROUVA. Konkurssipesämme nykyinen, lopullinen selvitys on varmaankin jälleen saattanut sinut noihin mietteisiin, armaani!
TJOELDE. Sepä kyllä.
ROUVA. Siitä saakka, kun Sannaes eilen meni sitä noutamaan, en minäkään ole voinut juuri muuta ajatella. Se pitää sanomani. Tämähän on merkillinen päivä, tämä! — Milloinka luulet Sannaes'in ehtivän takaisin?
TJOELDE (katsoen kelloonsa). Tuossa tuokiossa. — Minä jo kaipaan kuulumisia!
ROUVA. Signe puuhailee pientä juhlapäivällistä; nyt saamme nähdä hänen kykynsä! — Tuossapa hän onkin!
TJOELDE. Ehkä mä nyt menen vähän katselemaan Valborg'in laskuja (menee ikkunan luo).
SIGNE (kyökkipuvussa). Äiti, kuuleppas — maistappas tätä soppaa, äiti! (tarjoo kupista lusikallista).
ROUVA. Mainiota, lapseni! — Ehkä se sallii vähän enemmän — ei, se on varsin hyvää noin. Sinäpä olet näppärä!
SIGNE. Enkös ole? — Joko Sannaes tulee pian?
ROUVA. Isä sanoo odottavansa häntä joka silmänräpäys.
TJOELDE (ikkunassa). Älä, odota, — minä tulen sisään (vasemmalle; näkyy sitten seisovan Valborg'in vieressä).
ROUVA. Signe-pikkuiseni, minä mielisin kernaasti kysyä sinulta erästä asiaa.
SIGNE. Vai niin?
ROUVA. Mitä oli siinä kirjeessä, jonka sait eilen illalla?
SIGNE. Haha, tuota jo arvelinkin! Ei mitään, äiti!
ROUVA. Siis ei mitään, joka olisi saattanut sinua rauhattomaksi.
SIGNE. Minä olen maannut kuin kivi koko yön.
ROUVA. Se ilahuttaa mua. Mutta mielestäni on tuo ilosi vähän pakoitettua?
SIGNE. Vai niin? — Niin, min'en tahdo saada kylliksi hävetyksi! —
Mutta siinä kaikki!
ROUVA. Jumalan kiitos! —
SIGNE (huudahtaa). Sannaes tulee varmaankin —! Minä kuulin vaunujen jyrinän. — Niin, hän se on! Nyt hän tulee liian varhain; päivällinen on valmis vasta puolen tunnin päästä?
ROUVA. Hyvä, hyvä!
SIGNE. Isä, tuoss' on Sannaes!
TJOELDE. Oivallista! Minä tulen kohta!
(Signe vasemmalle ulos; Tjoelde esiin vasemmalta)
Toinen kohtaus.
Sannaes. Tjoelde. Rouva. Valborg (ikkunassa).
TJOELDE ja ROUVA. Tervetuloa!
SANNAES. Kiitos! (panee päällystakkinsa ja ajohansikkaansa kiiruusti tuolille perälle, astuu esiin).
TJOELDE. No? — —?
SANNAES. Niin, — nyt on konkurssi-pesä lopullisesti selvällä!
ROUVA. Ja päättyi —?
SANNAES. Melkein siten, kuin odotimmekin.
TJOELDE. Siis melkein siten, kuin Berent kirjoitti.
SANNAES. Siten juuri, — paitsi moniaita pienempiä poikkeuksia. Tässä — katsokaa! (antaa hänelle paperitukon). Korkeat hinnat, hyvä pesänhoito on vähitellen muuttanut koko asemanne.
TJOELDE (on auaissut tukun ja katsonut jäännössummaa). Deficit 60,000 spd. Vajavuus siis 60,000 spd. Kiitos Jumalan! (ottaa vaimoaan kädestä ja suutelee häntä).
SANNAES. Minä vakuutin teidän puolestanne, että koetatte maksaa mainitun summan sillä keinolla, jonka itse parhaaksi katsotte. Ja sitte —
TJOELDE. Ja sitte — —?
SANNAES. — Minä selvitin siellä sitäkin, jonka olette velkaa
Jakobsen'ille.
ROUVA. No — eikös vain — eikös vain!
TJOELDE (alkaa laskea paperin reunaan lyijykynällä).
SANNAES. Kokouksessa vallitsi yleinen tyytyväisyys, — ja kaikki pyysivät minun tervehtimään teitä ystävällisimmästi.
ROUVA. Oi, niin — kun kaikki käypi hyvin, niin —!
TJOELDE (lopettaa laskemisen). Niin, jos kaikki asiamme käyvät edelleen niin hyvin, kuin nyt näyttää, Sannaes, niin saan minä noin 12-14 vuoden kuluessa kaikki maksetuksi.
ROUVA. Eikä meillä enää lie juuri pitempää aikaa elettävänäkään,
Henning. — —
TJOELDE. — Ja sitte me kuolemme aivan varattomina. Sitä min'en toki saa valittaa!
ROUVA. Et, et suinkaan! Lapsille jääpi ainakin hyvä nimi perinnöksi — ja se on kallisarvoinen.
TJOELDE. Ja sitte heillä on hyvä liike, jota voivat jatkaa, jos tahtovat.
ROUVA. Oletko kuullut, Valborg?
VALBORG (ikkunassa). Jok'ainoan sanan! (Sannaes tervehtii häntä). Nyt menen minä kertomaan nuo uutiset Signelle. (Pois.)
ROUVA. Mitä sanoi Jakobsen? Tuo kelpo Jakobsen? —
SANNAES. Hän oli kovin liikutettu — kuten tavallista. Hän tulee varmaankin vielä tänään tänne.
TJOELDE (jälleen lehditellen papereita). Ja asianajaja Berent?
SANNAES. On varmaankin jo heti paikalla täällä; minun piti juuri sanoman terveisiä häneltä, hän lähti aivan minun jälkeeni.
TJOELDE. Sepä herttaista! Me olemme hänelle suuressa kiitollisuuden velassa!
ROUVA. Niin, hän on ollut uskollinen ystävämme — Vaan apropos uskollisista ystävistä — Sannaes, minulla olisi tehtävä teille pieni kysymys.
SANNAES. Minulle, rouva?
ROUVA. Tyttö kertoi, että te, eilen kaupunkiin lähteissänne, otitte suurimman osan vaatteitanne mukaanne. Onko se totta?
SANNAES. On, Rouva.
TJOELDE. Mitä? — Ethän sinä ole puhunut mulle siitä mitään?
ROUVA. Niin, minä arvelin käsittäneeni sen väärin. Mutta nyt kysyn minäkin: — Mitä se merkitsee. — Aiotteko matkustaa pois?
SANNAES (sormittelee tuolia). Ai'on rouva.
TJOELDE. Minne? Ettehän ennen ole semmoista mitään puhunut?
SANNAES. En; mutta minä olen aina ajatellut, että sinä päivänä, kun konkurssi-pesä on lopullisesti selvällä, olen minäkin valmis lähtemään täältä.
TJOELDE ja Rouva. Te ai'otte jättää meidät?
SANNAES. Ai'on.
TJOELDE. Mutta minkätähden —?
ROUVA. Minne te ai'otte?
SANNAES. Sukulaisteni luoksi Amerikaan. Minä voin nyt vähitellen, vahinkoa tekemättä, eroittaa omaisuuteni yhteisestä liikkeestämme täällä ja aloittaa uuden siellä.
TJOELDE. Ja muuttaa kauppanimemme?
SANNAES. Te olette luultavasti kuitenkin aikonut uudistaa entisen kauppanimenne.
TJOELDE. Tietysti. — Mutta: Sannaes? Mitä tämä merkitsee? Mikä syy teillä on tehdä siten?
ROUVA. Ettekö viihdy täällä, missä kaikki teistä pitävät?
TJOELDE. Voihan teille koittaa sama tulevaisuus täällä, kuin
Amerikassakin.
ROUVA. Me kestimme yhdessä onnettomuuden päivät ja eroaisimme nyt onnen päivinä?
SANNAES. Minä olen niin suuressa kiitollisuuden velassa teille kumpaisellekkin.
ROUVA. Herrainen aika, mehän juuri olemme teille niin suuressa kiitollisuuden velassa — —
TJOELDE. — - ett'emme sitä koskaan maksaa voi. (Toruen) Sannaes!
Kolmas kohtaus.
Entiset. Valborg. Signe.
SIGNE (ei enää kyökkipuvussa). Toivotamme onnea! Niin, onnea! Isä! Äiti! (suutelee kumpaistakin). Tervetultua, Sannaes! — — Mutta ettekö te ole iloiset? — Mitä? (Äänettöm.).
VALBORG. Mitä nyt on tekeillä?
ROUVA. Lapset, Sannaes aikoo jättää meidät. (Äänettöm.).
SIGNE. Mutta, Sannaes —!
TJOELDE. Miks'ette ole sanonut siitä sanaakaan ennenkuin juuri nyt, kun ai'otte lähteä? — Tai onko kukaan teistä kuullut siitä mitään?
ROUVA (pudistaa päätään).
SIGNE (samalla). Ei.
SANNAES. Siksi — — siksi — — että päätin matkustaa aivan samassa, kuin saisin sen sanotuksi. — Muuten se olisi liian vaikeata.
TJOELDE. Mutta sittehän teillä lie ani ankarat syyt! — — Onko teille tapahtunut jotain — jotain, joka tekee sen välttämättömäksi?
SANNAES (vaiti).
ROUVA. Ja jota ette saata uskoa kellekkään meistä?
SANNAES (kainosti). Minä arvelin pitää sen salaisuutena. (Äänettöm.).
TJOELDE. Se on meille vieläkin raskaampaa. Täällä, meidän pienessä perheessämme, jossa olette ottanut osaa kaikkeen, voitte te mieleenne kasvattaa mokomia salaisia tuumia?
SANNAES. Älkää lausuko noin kovia sanoja! Uskokaa, jos saattaisin, niin jäisin, ja jos saattaisin, niin sanoisin teille kaikki!
(Äänettömyys).
SIGNE (hiljaa äidilleen). Kenties Sannaes aikoo naida?
ROUVA. Niin, mutta eihän se estäisi häntä jäämästä meidän luoksemme?
Se, jota Sannaes rakastaa, on myös meillekkin rakas.
TJOELDE (Sannaes'ille, laskien käsivartensa hänen olkapäilleen). Puhukaa kaikki suoraan yhdelle, ellette kaikille! Emmekö me millään voi auttaa teitä?
SANNAES. Ette.
TJOELDE. Voitteko sen itse päättää? Usein ei itse arvaa, mitä muiden neuvo ja vanhempain ihmisten kokemus saattaa vaikuttaa.
SANNAES. Sen pahempi on kaikki niinkuin sanoin.
TJOELDE. Mutta sittehän lie tilanne ylenluonnollisen tukala?
SANNAES. Minä pyydän, älkää —!
TJOELDE (päästää hänet). Te ette ainoastaan jätä meitä, vaan vielä lisäksi vallan tuskan sortamina. — Se tuntuu meistä monenkertaisesti katkeralta!
ROUVA. Ettekö toki sittemmin edes kirjoita meille, mitä nyt ette voi sanoa? Kaikki me, jotka pidämme teistä, jäämme jälleen tuskiimme — — —
TJOELDE. — — emmekä tiedä, mikä teitä vaivaa!
SANNAES. Kyllä minä joskus kirjoitan, niin, sen teen! Mutta nyt ei enää enempää siitä! Uskokaa, uskokaa, kaikki te, joista minä pidän, ainoat, joista pidän, — minulle on tämä vaikeinta, minulle, minulle! Mutta näin pitää olla! Ja nyt ei tästä enempää! (Äänettömyys).
TJOELDE. Niin, Sannaes, tämä tykkänään hämmentää koko tämänpäiväisen ilomme. Minä kaipaan teitä niin syvästi — kuin en milloinkaan ole ketään ihmistä kaivannut.
ROUVA. Min'en tiedä, mitenkä voin ajatellakkaan perhe-elämäämme ilman
Sannaes'iä!
TJOELDE. Kuuleppas, ystäväni, mennäänkö sisään jälleen?
ROUVA. Mennään, — nyt ei täällä ole ollenkaan siimestä enää.
(Menevät).
SIGNE (tahtoo Valborg'ia mukaansa, sattuu katsahtamaan häneen. Huudahtaa heikosti. Valborg ottaa häntä käsivarresta. Katsahtavat toisiinsa). Missä ovat ajatukseni olleet!
(Menee, katsellen Valborg'ia ja Sannaes'iä).
Neljäs kohtaus.
Valborg. Sannaes.
SANNAES (vaipuu tuskiinsa, aikoo mennä; näkee Valborg'in ja on samassa kylmä).
VALBORG (toruvalla äänellä). Sannaes!
SANNAES. Mitä käskette, neiti?
VALBORG (kääntyy poispäin, — sitten jälleen häneen, katsoen toisaalle). Vai te ai'otte todellakin jättää meidät?
SANNAES. Ai'on, neiti!
(Äänettömyys).
VALBORG. Me emme siis enää tule olemaan samassa huoneessa, kumpikin pulpettimme ääressä selin toisiimme?
SANNAES. Emme, neiti!
VALBORG. Vahinko; — minä jo siihen totuin.
SANNAES. Kyllä kai te pian totutte toiseenkin — selkään.
VALBORG. Toiseen, — toinen on kuitenkin toinen.
SANNAES. Niin, anteeksi, neiti; min'en ole tänään leikki-tuulella.
(Aikoo mennä).
VALBORG (katsoen ylös). Onko tämä jäähyväisemme, tämä tämmöinen?
(Äänettömyys).
SANNAES (pysähtyy). Minä arvelin jälkeen puolenpäivän — ottaa jäähyväiset koko perheeltä.
VALBORG (askeleen häntä kohti). Mutta eikö meidän kahden sitä ennen olisi tehtävä selitys toisillemme?