E-text prepared by Tapio Riikonen

KONSTANTINOPELIN VALLOITUS

Kertomus Turkin vallan perustamisajoilta kansalle ja nuorisolle

Kertonut

W. O. von HORN

Suomennos

Kuopiossa, U. W. Telén & C:o, 1902.

ENSIMÄINEN LUKU.

Eräänä päivänä alkupuolella toukokuuta 1452 kulki muudan armenialainen Adrianopelin rantakatua pitkin Maritsajoen rannalla olevalle vesiportille päin. Hänen päällään oli pitkä, musta kauhtana ja omituinen armenialainen lakki syvällä päässä. Hän näytti jo ijäkkäältä mieheltä, sillä hänen hartiansa olivat kumarassa ja pitkä, melkein valkoinen parta peitti lähes kokonaan hänen kasvonsa, mutta poskilla hänellä oli vielä nuorekas väri. Ammatiltaan hän nähtävästi oli kuljeskeleva rihkamakauppias, kuten monet hänen kansastaan. Hän näet kantoi edessään leveästä hihnasta pitkulaista neliskulmaista koria, jossa hän nahkapeitteen alla suojellen säilytti tavaroitaan. Siinä oli kalliita ryytejä, tuoksuvia öljyjä ja voiteita, jommoisia turkkilaiset naiset mielellään käyttävät kylvyissään varsinkin voidellakseen tuuheata, tummaa tukkaansa kylvyn jälkeen hyvänhajuiseksi.

Hänen kasvojensa ilme näytti kylmältä ja välinpitämättömältä, mutta jos tarkasti hänen tuikeita, teräviä, levottomasti vilkuilevia, kaikkea tähysteleviä silmiään, niin tuli toiseen käsitykseen, ja tuo näennäisesti tylsä välinpitämättömyys näytti olevansa naamari, jonka taakse hänen kansansa koko henkinen sukkeluus ja neuvokkaisuus kätkeytyi.

Maritsan toisella puolen olevista ihanoista puutarhoista toi leuto tuulen henki tuoksua tuhansista kukista väsynyttä matkamiestä vastaan ja hänen ohitsensa ylvästä kaupunkia kohden, joka seitsemälle kukkulalle rakennettuna, niinkuin vanha Rooma, komeasti loisti laskevan auringon kultahohteessa.

Joen rannoilla hyöri kirjavanaan uimamiehiä ja korkeiden muurien ympäröimissä puutarhoissa käyskenteli paksuihin huntuihin verhottuja naisia, sillä aikaa kun heidän vartijansa, mustat, vahvaruumiiset afrikalaiset olivat vahdissa ovilla.

Ratsumiehiä uljasten, puhdasrotuisten arapialaisten tammojen selässä kiiti ohitse loistavasti koristettuina, niinkuin itämaan tapa vaatii. Dervishejä hiiviskeli pitkin tietä, ikäänkuin heidän ajatuksensa olisivat olleet kaiken maallisen yli korotettuina, ja kuitenkin pälyivät heidän silmänsä joka taholle, niin ettei pieninkään asia jäänyt heiltä huomaamatta.

Turkkilaisten joukossa asteli nöyränä kreikkalainen, joka tarkoin laski, kuinka paljon hänen kannatti millekin vastaantulijalle kumartaa. —

Turkkilaisten antoi armenialainen rauhassa mennä ohi, jos he eivät häneltä mitään ostaneet; mutta kun tuli joku kreikkalainen, joka milloin käyttäytyi nöyrästi kuin orja, milloin taas ylimielisesti kuin käskijä, silloin välähti hänen silmässään kamala loiste ja syvälle juurtunut kansallisviha tuli pian ilmi.

Aivan lähellä sitä paikkaa, mistä tie jyrkästi kääntyi portille, kasvoi iso surupaju Maritsan aaltojen kostuttamana, ja sen hienojen, riippuvien, mutta tuuheutensa kautta varjoisten oksien suojassa oli kivipenkki, joka ei ainoastaan houkutellut levähtämään, vaan myös erittäin hyvin sopi myymäpaikaksi hänen voiteilleen, öljyilleen ja ryydeilleen. Siihen istahti armenialainen. Tuontuostakin koetti hänen katseensa mitata näköpiirin reunaa lähenevän auringon korkeutta.

Tästä hän saattoi nähdä portin lävitse jokseenkin kauvas sitä kaupungin katua pitkin, joka päättyi vesiporttiin.

Eloisan näytelmän mitä erilaisimpia jalkamiehiä ja ratsastajia, joita kulki ulos ja sisään, keskeytti juuri nyt osasto janitshareja, jotka lähestyivät, heidän päällikkönsä, aga, istuen korkealla ratsun selässä.

Sotilaallisesta järjestyksestä heidän marssiessaan ei ollut puhettakaan. He juoksivat sekaisin, puhelivat, nauroivat, laskivat leikkiä, kiusottelivat ohikulkijoita raa'alla tavalla ja käyttäytyivät jotakuinkin niin kuin sellaiset, joille kaikki on sallittua, ja joita kohtaan oikeutetusta pelosta ja kammosta kaikki osottautuivat nöyriksi tai, jos suinkin mahdollista, väistyivät heidän tieltään.

Armenialainen ei voinut toivoa pääsevänsä heidän käsistään, sillä hän ei nähnyt mitään pakotietä: mutta hän veti nopeasti nahkapeitteen sirojen rasioittensa, lasien ja puusäiliöitten päälle ja pani sen soljet niin tiukkaan kiinni kuin hän suinkin sai, koska hän pelkäsi rohkeita kopalluksia.

Hän oli juuri saanut sen tehdyksi, kun he tulivat kohdalle.

Muudan löi lakin hänen silmilleen, toinen nyhtäsi häntä parrasta; jokaisella oli pilasana varalla, mutta ei yksikään ollut loukkaava tai hävytön, ja armenialainen antoi heille takaisin milloin leikillisesti, milloin terävästi ja ähitellen, niin että naurun rähähdys seurasi hänen sanojaan ja halu häntä härnätä tuli vaan suuremmaksi.

Kreikkalainen, jota turkkilainen vihasi enemmän kuin armenialaista, ei olisi päässyt niin vähällä pälkähästä, kuin Armenian vuoriston pikkukauppias, joka nähtävästi tunsi ne, joiden kanssa hän oli tekemisissä. —

Nyt lähestyi aga.

Hän oli komea, noin viidenkymmenen vuotias mies, jolla oli ilmeikkäät, kauniit kasvot ja suuret, terävät silmät.

Armenialainen nousi ylös, paljasti päänsä ja sanoi: "Rauha olkoon sinun kanssasi!"

"Tommaso!" sanoi Muktar-aga, katsoen häneen hämmästyneenä. "Sinä olet kauvan viipynyt poissa, ja sinua odotetaan hartaasti. Älä viivyttele! Minulla oli palatsin vartio viime yönä ja ankarin käsky päästää sinut sisälle mihin aikaan yöstä tahansa." Hän oli ratsastanut aivan armenialaisen luo ja puhui nämä sanat niin hiljaa, ettei niitä paitsi häntä kukaan voinut kuulla.

"Kiitos sulle Muktar-aga", vastasi armenialainen. "Tommaso rientää, minkä hän vain huomiota herättämättä suinkin voi."

Sillävälin kun janitsharien aga meni nopeasti etenevien miestensä perästä, nousi armenialainen, joka uudestaan oli istuutunut ripustaakseen kantokorinsa selkäänsä, jokseenkin reippaasti ja astui nopeammin ja rivakammin, kuin hänen ikänsä oikeastaan olisi sopinut myöntää, portista kaupunkiin, raivasi itselleen yhä lisääntyvässä väkitungoksessa tietä niin paljon kuin hän voi, ja poikkesi ensimäiselle oikealle kääntyvälle kadulle päästäkseen sille kukkulalle, jolla oli suurherran laaja palatsi, joka nyt ihmeellisesti loisti laskemaisillaan olevan ilta-auringon valossa.

Kun hän aikoi astua selkoselällään olevasta portista palatsin suureen pihaan, niin sulki häneltä tien vahdissa oleva janitshari.

"Takaisin, giauri!" ärjäsi hän hänelle.

Tommaso, joksi aga oli häntä nimittänyt, mainitsi nimensä, ja janitshari vavahti säikähtäen, astui syrjään ja antoi hänen esteettömästi jatkaa matkaansa.

Lähellä palatsin ovea riensi neekeri häntä vastaan. Se oli sulttaanin kapidschi, Ferik bei.

"Siinäkö sinä viimeinkin olet?" sanoi hän. "Olen jo kauvan sinua odottanut, ja usein on sinua minulta kysytty. Tule kiireesti!" sanoi hän sitten, otti armenialaisen kädestä kiini ja vei hänet ulkonevan tornin ympäri pienelle muurin ovelle, jonka taa molemmat katosivat.

Ei viipynyt kuitenkaan kauvempaa kuin korkeintaan kymmenen minuuttia, niin tuli neekeri taas ulos kukoistavan nuoren miehen seurassa, joka kävi aivan suorana, jonka vartalo tosin näytti hoikalta ja hienolta, mutta kuitenkin yhtä voimakkaalta kuin notkealta. Hänellä oli armenialaisen viitta ja lakki, mutta ei kukaan olisi tuntenut häntä nyt samaksi valkopartaiseksi vanhukseksi, joka vähäistä ennen oli neekerin kanssa hävinnyt saman portin taakse, josta hän nyt niin ihmeellisesti muuttuneena ja nuortunneena astui esiin.

"Suurherra on kioskissa, Haik Tommaso", sanoi neekeri tuttavallisesti avatessaan puutarhan porttia. "Sinä tunnet täkäläiset tiet yhtä hyvin kuin minäkin, vieläpä useita, joita minä en tunnekaan", lisäsi hän hiljaa, työnsi Tommason puutarhaan, lukitsi nopeasti portin hänen jälestään ja kätki avaimen vyönsä alle.

Haik, joksi turkkilaiset armenialaisia ja nämä itsekin itseään nimittivät erään hyvin kuuluisan Haiko nimisen kansallissankarin mukaan, astui puutarhan hämärille, viileille varjokäytäville ja osoitti epäröimättömällä etenemisellään, kuinka totta neekeri oli puhunut. Pian näki hän kioskin, komean huvimajan, jota kohden hän rauhallisesti asteli.

Orjat, joita oli suuri joukko jonkun matkan päässä kioskin ympärillä, tunsivat hänet, lausuivat hänelle ystävällisesti hymyillen puoli ääneen "salaminsa" ja osoittivat raskaita kultakoristeisia oviverhoja, jotka sulkivat kioskin etusalin holvikaarioven.

Vaikka nuoren Haikin askelet, itsessään kepeät ja joustavat, tuskin olivat kuultavat teiden hienolla hiekalla, niin kuitenkin käsi, musta kuin sysi, nosti raskaan oviverhon, kun hän vielä oli jonkun matkan päässä, ja naama, niin ruma kuin aito neekerin naama kuuna päivänä voi olla, kurkisti esille uteliaana.

Mutta tuskin huomasi neekeri Haikin, kun hänen naamansa meni irvalleen, hänen leveä suunsa vetäytyi vielä leveämmäksi korvia kohden, paksujen huulten välistä tuli näkyviin kaksi riviä lumivalkeita hampaita, — eikä tämä neekeriystävyyden täysikelpoinen ilmaus tarkoittanut ketään muuta kuin Haikia, jolla oli jokaiselle varalla ystävällinen sana ja hyväntahtoinen neuvo, jos sitä tarvittiin, ja josta tiedettiin, missä arvossa Padishah häntä piti.

Ruma neekeri viittasi, ja Haik astui keskeltä jakaantuvan oviverhon läpi huoneeseen, jossa tosin oli kallisarvoiset matot lattialla, mutta ei muita koristuksia kuin pieni suihkulähde, jonka vesisäteet pulppuelivat hopeaisesta torvesta. Takaisin pudotessaan sen pisarat kokoontuivat maljaan, jonka sisusta kaunistivat kalliista kivistä kokoonpannut kasvi- ja kukkakuviot, niin sanotut arabeskit.

Tämän, oikeastaan eteisenä käytetyn huoneen ulko-oven vastapäätä oli toinen samanlainen ovi, jonka sulki vielä runsaammin kullalla koristettu verho, ja oven toisella puolella, joka vei suurempaan saliin, oli varsinainen vastaanottohuone, jossa mahtoi olla "uskovaisten hallitsija", kuten turkkilainen nimittää sulttaaniaan; sillä sitä, että hän todella oli siellä, ei voinut aavistaa siinä, missä neekeri ja Haik seisoivat, kun ei sieltä kuulunut mitään ääntä.

Haik osoitti kädellään sisähuoneeseen päin ja katsoi kysyvästi neekeriin. Tämä ymmärsi kysyvän liikkeen ja pannen sormensa huulelleen antoi merkin, ettei ollut lupa puhua sanaakaan ääneen.

Tuokion kuluttua tuli vastaanottohuoneesta vanha parrakas turkkilainen, jonka Haik huomasi oviverhon liikahtaessa. Hän astui nopeasti neekerin kohottaman raskaan oviverhon isojen poimujen taa, ja vanhus astui ulos kioskista häntä huomaamatta.

"Kuka se oli?" kysyi Haik neekeriltä. "Mureddin, toinen visiiri", sanoi neekeri, "hurja, kiivas mies, joka on laivaston päällikkö, kapudan-pasha."

"Kiivaat myrskyt eivät kestä kauvan!" nauraa hihitti viekkaan näköisenä
Haik ja jatkoi sitten: "ilmoita minut suurherralle!" —

Neekeri pujahti oviverhojen lävitse melkein heilauttamatta niiden suuria poimuja ja ilmestyi seuraavassa silmänräpäyksessä uudelleen viitaten nuorelle armenialaiselle.

Tämä oli juuri kerrotun kohtauksen aikana heittänyt lakkinsa sohvalle, joka oli huoneen seinustalla, oli ohkasilla sormillaan pyyhkäissyt otsaltaan kiharaista, aaltoilevaa tukkaansa, joka nyt valui alas silkinhienoisissa kiemuroissa hänen leveille hartioilleen asti, ja astui nyt kokonaan syrjään nostettujen oviverhojen lomitse keisarilliseen vastaanottohuoneeseen, missä ovea vastapäätä suurherra lepäsi leveällä, vaaleanvihreällä venetsialaisella sametilla päällystetyllä sohvalla.

"Uskovaisten hallitsija" oli iso, vahva mies parhaassa miehuuden ijässä. Mutta vaikka hänen vartalonsa olikin voimakas, niin näkyi kuitenkin hänen kauniissa kasvonpiirteissään hieman ventomielinen ilme. Vaaleanruskea, hiukkasen punertava, kiharainen parta ympäröi hänen leukaansa, suutansa, vieläpä peitti puolet poskiakin. Kauniisti kaarevien kulmakarvojen alta katseli kaksi suurta, kaunista, ilmeikästä silmää, jotka, sen näki niistä, mahtoivat voida singahutella pelottavia vihan salamoita. Otsa hänellä oli korkea ja tuskin vähääkään ryppyinen. Tukasta ei näkynyt jälkeäkään ei ohimoilla eikä niskassa, vaan sen peitti vaalean vihreä, erinomaisen hienosta vaatteesta tehty turbaani, jota otsan puolelta oli kiinipitämässä yksi ainoa välkkyvä, tavattoman suuri timantti.

Valkoinen, poimukas puku verhosi mahtimiehen vartaloa paljasta kaulaa myöten. Vyötäisiltä piti sitä koossa useita kertoja ympäri kiedottu hienon hieno hindostanilainen saali, johon oli pistettynä jalokivillä koristettu käyrä tikari kultaisessa tupessa.

Huoneessa, joka ei ollut kovin suuri, olivat seinät verhotut raskailla vaaleanvihreillä silkkikankailla samoin kuin pehmeät untuvapatjat, joita oli pitkin seiniä, samanvärisellä vahvalla sametilla päällystetyt; sillä vihreä oli Muhamedin, profeetan, lempiväri, eikä sen käyttämiseen ole lupaa muilla kuin profeetan jälkeläisellä ja näkyväisellä edustajalla, "sulttaanilla", "suurherralla" eli "uskovaisten hallitsijalla", jolla myös on padishahin arvonimi.

Haik astui sisälle, kumarsi kolmasti melkein maahan saakka, heittäysi sitten polvilleen ja kosketti kolmasti maata otsallaan ja jäi siihen asentoon, siksi kun suurherra häntä puhutteli ja käski nousemaan ylös.

Suurherra kohensihe nopeasti patjallaan, työnsi paksun käärön vasemman käsivartensa alle, niin että hän tuli puoleksi istuvaan asentoon, ja sanoi sitten kaunissointuisella äänellä hyväntahtoisesti: "nouse ylös, Haik Tommaso, ja istuudu!"

Armenialainen nousi seisomaan ja pannen molemmat säärensä alleen ristiin istuutui pehmeälle lattiamatolle.

"Et ole minulla koskaan vielä näin kauvan odotuttanut, Haik", sanoi suurherra.

"Se, joka kantaa raskasta taakkaa, ei jaksa kiiruhtaa, korkea herra", sanoi Haik, "ja se, jolla on vaan kaksi silmää nähdä, tarvitsee aikaa nähdäkseen saman, mitä neljä silmää ennättäisi nopeammin nähdä."

"Painon mukaanhan palkka määrätään", sanoi sulttaani hymyillen ja merkitsevästi.

"Uskovaisten hallitsija", alkoi nyt Haik puhua katsoen sulttaania silmiin, "sinä tiedät, että vanhan Bytsantiumin muureja on pitkälti ja minun tehtäväni oli tutkia ne tarkoin ja tehdä siitä sinulle selkoa."

"Niin on, ja minä toivon, että sinä olet niitä tyystin tarkastellut ja annat minulle riittäviä tietoja", sanoi suurherra. —

"Sinun orjasi on tehnyt velvollisuutensa", vastasi Haik, "mutta sinä tiedät myös, että nuo kirotut kreikkalaiset eivät luota Haikiin, ja pitävät tarkkaa vahtia nykyään."

"Sinuun nähden heillä on siihen täysi syy", sanoi suurherra, ja hänen kaunis suunsa vetäytyi pilkalliseen hymyyn.

"On kyllä, se on totta", jatkoi Haik; "sillä he ovat murhanneet minun vanhan isäni, he ovat hänet ja minut tehneet kerjäläisiksi. Kirotut olkoot he, niin kauvan kuin yksikään siitä uskottomasta kansasta on elossa!"

"Sinä palkitset heille runsaalla mitalla", ivasi sulttaani.

"Kostoa olen minä heille vannonut, ja kosto on suloinen!" vastasi Haik säihkyvin silmin.

"Hyvä" vastasi sulttaani. "Tule asiaan! Mitä sanovat he linnan rakentamisesta Bosporon rannalle?"

"He näkevät siinä ansan, jommoisia viritetään viekkaalle ketulle, vieläpä enemmänkin, he huomaavat siinä varman vaaran kaupungille, joka oikeastaan käsittää koko keisarikunnan", vastasi Haik, jonka sisu kiehui vihasta. "Sen ulkopuolellahan sinä olet valtakunnan herra."

"Eräs sanoi", jatkoi Haik, kun sulttaani oli vaiti: "Jos sulttaanilla olisi voimakkaita kanuunoita, niin hän voisi kokonaan sulkea Bosporon."

"Niin, voimakkaita kanuunoita!" toisti sulttaani haikein mielin puoliääneen.

Haikin tarkka korva oivalsi suurherran lauseen. "Kaupunkilaisilla", sanoi hän, "ei totisesti ole liiaksi raskasta tykistöä! Mutta se on varma, korkea herra, että jos vastarakennetulla merilinnalla olisi yksi ainoakaan kunnollinen kanuuna, niin pitäisi voida ampua upoksiin jokikinen kaleeri, jok'ainoa kauppalaiva! Mutta tämä ei ole ainoastaan minun ajatukseni, sen on lausunut eräs, joka myös voi auttaa, ja jota Konstantinopelissa kohtelevat niinkuin jokaista, joka sokaistua neuvoo hyvään tai ojentaa kätensä tarjotakseen viimeistä tukea mainehikkaan Itärooman keisarikunnan kurjalle olemassa ololle. Ja siitä huolimatta, että he ovat hukassa, jos sinä, korkea herra, käyt heitä ahdistamaan, ovat he kyllin sokeita, ajaakseen luotaan miehen, joka toki osaisi ainakin valaa heille tulikitoja."

Muhamed II hypähti ylös. "Kenestä sinä puhut Haik?" kysyi hän nopeasti.

"Kanuunanvalajasta!" vastasi Tommaso.

"Voitko sinä hankkia hänet minulle, jos hän mihinkään pystyy?" kysyi suurherra nopeasti ojentautuen ihan suoraksi seisomaan.

"Minä en tiedä, mitä hän kykenee aikaan saamaan", vastasi armenialainen; "mutta se kai puhunee kumminkin hänen puolestaan, että keisari on pitänyt häntä työssään, kunnes rahat ja kanuunoihin tarvittava metalli loppuivat. Muutoin unkarilaista ei haluta kärsiä puutetta uskottomain kreikkalaisten tähden. Hän aikoo mennä Wieniin."

"Pidätä hänet menemästä!" huusi kiivaasti sulttaani. "Eihän hän vaan liene vielä lähtenyt kaupungista, kun sinä sinne palaat?"

"Voit rauhoittua, korkea herra", sanoi Haik iloiten niistä toiveista, joita hän voitti ystävälleen Orbanille; "ei hän pääse lähtemään, kun hänellä ei ole rahaa eikä voi saadakaan virkamiehiä lahjomatta. Jos hän nostaa siitä melua, niin he panevat hänet torniin seitsemän lukon ja salvan taa, eikä yksikään ihmiskorva kuule häntä, kun hän huutaa oikeutta avukseen! — Jumala varjelkoon häntä olemasta kyllin tyhmä niin menetelläkseen; muutenhan sinun keisarillinen korkeutesi menettäisi hänet."

"Jo huomenna pitää sinun jälleen olla Konstantinopelissa", huudahti sulttaani. "Se mies minun pitää saada käsiini!"

"Sen pitää tapahtuman, korkea uskovaisten hallitsija", sanoi Haik, "mutta Orbanilla ei ole rahaa, ja hyvin ansaitsemaansa palkkaa odottaessaan hän on velkaantunut."

"Tiedätkö sinä, mitenkä paljo hänellä on saatavaa keisarilta?" puuttui sulttaani nopeasti Haikin puheeseen. "Minä maksan sen hänelle ja annan kaksinkertaisesti, mitä nämä giaurit ovat hänelle luvanneet, mutta jättäneet antamatta. Sano se hänelle. Muhamed pitää sanansa!"

"Hän on sinun, korkea herra", sanoi Tommaso täysin varmana onnistumisestaan.

"Hyvä", vastasi sulttaani, "siitä ei sinulle ole koituva vahinkoa!
Mutta nyt kerro pian, mitä olet havainnut!"

"Muurit ovat vielä oivallisia niiltä kohden, missä ne vielä ovat roomalaista tekoa, ja tornit lujia", sanoi Haik; "mutta pitkät jaksot ovat kovin huonossa kunnossa. Orbanin kanuunat puhaltavat ne pois niinkuin lapsen henkäys kevyen höyhenen!"

Näin sanoen pisti hän kätensä povelleen, pitkän mustan kauhtanansa alle ja veti esiin käärön, jonka hän levitti sulttaanin eteen kallisarvoiselle lattiamatolle.

"Kas tässä, korkea herra ja käskijä, minun pitkällisen ja vaarallisen työni hedelmä. Jos nuo uskottomat olisivat saaneet minut kiini, niin he olisivat kuristaneet minut kuoliaaksi, niinkuin he tekivät minun syyttömälle isälleni, koska hän tarvitsi rahaa, jota keisari oli hänelle velkaa, mutta ei voinut maksaa. — Katsos tässä nämä paikat, jotka olen merkinnyt punaisella värillä, ovat muurin heikoimmat kohdat. Sinä saat siitä helposti selon, kun minun karttani kuvaa vaan kaupunkia maan puolelta. He puuhaavat parast'aikaa innokkaasti muurien korjaamista; mutta kunnes raha joutuu keisarin kukkarosta köyhän työmiehen tai mestarin käsiin, joka antaa kalkkia muurausruukkiin, ei siitä ole mitään enää jälellä, ja kalkin asemasta pannaan pelkkää savea, joka päältä päin valkaistaan, niin että se näyttää kalkilta ja kuitenkin on vaan haurasta kuin savi. Petosta ylhäältä alas asti, siinä on kreikkalaisten rehellisyys, joka vanhastaan on tullut sananparreksi. Rakennus on laho ja mätä. Miekka riippuu heidän päänsä päällä, ja kun olisi aika varustautua, istuu keisari yhtenä Rooman paavin kanssa, saadakseen aikaan länsi- ja itämaisen kristillisen kirkon yhtymisen! — Ha ha ha!"

"Herra, yhtä hyvin kuin sinä saat tulen yhtymään veteen, niin onnistuu tämäkin! Ja tälle horjuvalle perustukselle rakentaa pelastuksensa mahtinsa menettänyt kreikkalainen, tuo tutiseva pelkuri, eikä lujaan käsivarteen ja oikeaan uljuuteen."

"Sellaiset perustukset eivät pidä", sanoi sulttaani hymyillen ja katsoi säihkyvin silmin pitkää paperikaistaletta, jonka Haik oli levittänyt hänen eteensä.

"Mitenkäs on varustusväen laita?" kysyi hän sitten kohottaen nopeasti katseensa armenialaiseen.

Tämä kohautti hartioitaan.

"Se, jonka täytyy kerjätä, on köyhä", sanoi hän sitten pilkallisesti nauraen. — "Hän, joka sanoo itseään Kreikan keisariksi, kerjää apua latinalaisilta. — He taas ovat kaukana sinun valtasi tuottamasta vaarasta, eikä se, jonka oma kotinurkka ei ole tulessa, viitsi tulla tulta sammuttamaan. Herra, kun sinä ja sinun jalot esi-isäsi tempasitte irti Kreikan keisarikunnasta maakuntia ja maita toisen toisensa perästä, niin katselivat Europan herrat sitä rauhallisina ja arvelivat: Kaukana maalitaulusta on turvassa laukaukselta. Mitä se minua liikuttaa jos pelkurimaiselta kreikkalaiselta kynitään höyhenet, että hän vihdoin näyttää sellaiselta, jollaiseksi kreikkalainen Plato kerran kuvasi ihmistä, sanoen häntä höyhenettömäksi kukoksi? Kiekua kai kreikkalainen vielä voi, mutta taistella häntä ei haluta, koska hän pelkää saavansa naarmuja omaan nahkaansa. Sentähden kerjää hän nyt apua italialaisilta tasavalloilta, paavilta, länsimaiden keisarilta. Luuletko sinä länsimaalaisten unohtaneen ristiretkien ajat ja kreikkalaisten silloisen käytöksen? Arveletko kauppiaan menevän pitemmälle kuin hänen etunsa ulottuu? Jos mieli saada apua Venetsialta ja Genualta, niin Jumala armahtakoon! — Sinä voit huoleti käydä päälle uskonrohkeine joukkoinesi. Vastustajaisi puolustusjoukot eivät ole loitolta koottuja!"

"Luuletko niin?" kysyi suurherra totisena.

"Kah". huudahti armenialainen, "luuletko sinä, että minua haluttaisi panna päätäni pantiksi, jonka sinun kapidshisi voi laskea jalkaini juureen?"

"Palkkasoturien värväämiseen tarvitaan rahaa", jatkoi Haik, "mutta vaikka sitä olisikin, niin kreikkalaisen saastainen saituus ei sallisi siitä paljoa käytettävän; mutta sitä puuttuu kaikista rahastoista, ja toivehikkaasti katsotaan länsimaihin, jotka antavat yhtä vähän rahaa kuin sotilaitakaan. Venetsialaiset ja Genualaiset ovat ainoat, joilla sitä on, ja he osaavat kauppiaina pitää sitä oikeassa arvossaan. 'Minä annan, jotta sinä annat', se on vanha roomalainen oikeusperustus. Sinä näet, kuinka pitkälle se riittää. Oikeata osanottoa ei ole ajateltavissakaan siinä, missä vain oma etu on määrääjänä."

"Teetpä surullisen kuvauksen keisarin tilasta, Haik", sanoi sulttaani nähtävästi hyvillään.

"Surullisen, mutta todellisen!" vastasi armenialainen.

Sulttaani nousi ylös, avasi salaisen oven ja veti esille nahkaisen kukkaron, jonka hän ojensi Tommasolle.

"Se on kultaa, oikeita venetsialaisia kultatukaattia ja tsekiinejä", sanoi hän. "Nyt mene ja toimita tänne minulle se kanuunanvalaja!"

Haik otti kultakukkaron, kumarsi syvään ja kätkettyään sen huolellisesti povelleen avaran viittansa alle, kiitti sulttaania ja poistui lähteäkseen taas vanhana pitkäpartaisena armenialaisena rihkamakorineen paluumatkalle Konstantinopeliin, joka onnistui hänelle vaaratta.

Unkarilainen Orban oli tukalassa asemassa. Hänen varansa olivat loppumaisillaan, eikä keisari taipunut hänen tuumiinsa osaksi siitä syystä, että häneltä todella puuttui varoja, osaksi koska hän toivoi saavansa vältetyksi Adrianopelista uhkaavaa myrskyä kaikenlaisilla verukkeilla ja hänen arvoaan alentavalla rukuustamisella.

Erään saaristolaiskreikkalaisen pitämässä pahanpäiväisessä merimiesten majatalossa lähellä meren rantaa, siinä kohden, missä se pistäkse syvälle molempain niemenkärkien väliin, istui tuo miesparka, joka näki kaikissa toiveissansa surkeasti pettyneensä. Hän nojasi huolten painamaa päätänsä oikeaan käteensä ja mietti, miten hän saisi henkensä elätetyksi lähinnä seuraavana aikana.

Anniskeluhuone oli tyhjä, ei edes isäntäkään ollut tuvassa, kun äkkiä, melkein kuulumattomasi, vanha Haik astui sisälle ja istuutui huomaamatta surullisiin mietelmiin vaipuneen unkarilaisen viereen.

"Mestari", alkoi hän puoliääneen, ja unkarilainen, joka luuli olevansa yksin säpsähti. "Mestari, sinun hommasi eivät näytä käyvän toivomustesi mukaan?"

"Kirotut olkoot nämä bytsantilaiset!" huudahti Orban. "Minä tiedän, että hirttonuora on heidän kaulassaan, mutta he ovat valheen ja petoksen, saituuden ja ahneuden sokaisemia, He viivyttelevät maksujaan, minun rahani loppuvat, ja mihin voin minä ryhtyä vieraassa kaupungissa ilman ansiota?" Niin huusi hän purkaen suuttunutta sisuaan.

"Lähde pois!" kuiskasi armenialainen hänen korvaansa.

"Hyvähän sinun on puhua, Haik", vastasi Orban. "Minnekä pitää minun kääntyä, jossa taidollani voin ansaita leipää? Tiedätkö sinä kaupunkeja tai luostareita, jotka tarvitsevat kelloja, ruhtinaita, joille voisin valaa kanuunoita?"

"Tiedän jälkimäisiä", kuiskasi armenialainen hänen korvaansa.

Unkarilainen kääntyi nopeasti hänen puoleensa: "Puhutko sinä tosissasi,
Tommaso?"

"Minä tunnen sinun tilasi, Orban", vastasi hyvin hiljaa armenialainen. "Mikä oikeuttaa sinua luulemaan, että minä lasken leikkiä näin totisessa, jopa tukalassa asemassa? Ole vallan vakuutettu, että minä täydellä todella tarkoitan sitä, mitä sanoin."

"Niinpä puhu selvemmin!" ahdisti Orban.

"Vielä yksi seikka ensin", sanoi armenialainen, "onko sinusta yhdentekevää, ketä sinä palvelet?"

"Minä palvelen sitä, joka minulle maksaa!" vastasi Orban nopeasti kysyjälle. "Missä puute on oven edessä, ei valinta ole vaikea."

"Siinä sinä olet oikeassa", vastasi Tommaso; "mutta toinen seikka on mieleinen, toinen vastenmielinen ja siihen on usein kaikenlaisia kummallisia syitä, toisinaan ei mitään syitä, ja ikäänkuin hämärä, mutta voimakas vaisto meitä toisaalla vetää puoleensa, toisaalla työntää pois. Etkö tiedä sitä kokemuksesta?"

"Sekin on totta ja oikein; mutta Haik, usko minua, minä palvelen jokaista mielelläni, mutta en vaan näitä petollisia bytsantilaisia. Se on minun ajatukseni!" sanoi unkarilainen vakaasti.

"Vai niin, siis turkkilaisiakin?" kysyi Haik hymysuin ja tutkistellen.

"Miksikä en?" huudahti Orban. "He ovat rehellisempiä kuin kreikkalaiset, ja sulttaani pitää sanansa uskollisesti, siitä on hän tunnettu."

"Nyt pitää minun sinulta kysyä, puhutko sitä tosissasi", sanoi armenialainen viekkaasti hymyillen.

"Ihan tosissani", vakuutti Orban painaen oikean kätensä vakuudeksi rintaansa vasten.

"No niin on asiasi selvillä", vastasi Haik, "sinä olet tästä hetkestä lähtien suurherran Muhamed toisen palveluksessa! Kuinka paljon käsirahaa sinä vaadit, sano!"

"Haik, minä hämmästyn", sanoi Orban ihmeissään tarkastellen terävin silmin armenialaista. "Onko sinulla valtakirjaa, Haik, älä petkuta minua!"

"Puhuisinko minä sillä tavalla, ellei minulla sitä olisi?" kysyi armenialainen. "Paljonko käsirahaa sinä tahdot?"

"Eikö sinusta kaksikymmentä tsekiiniä ole liikaa?" kysyi Orban.

"Ei", vastasi Haik hyvillään siitä, ettei hän häneltä enempää vaatinut, ja painoi pyydetyn summan hänen kouraansa.

Ilonvälähdys näkyi Orbanin kasvoissa. "Paljonkohan luulet suurherran antavan minulle palkkaa?" kysyi hän iloissaan.

"Sitä minä en tiedä", vastasi Tommaso; "mutta vähää sinä et saa pyytää, sillä kanuunanvalajaa hän tällä kertaa tarvitsee. Hän haluaa kanuunoita voidakseen ampua upoksiin laivoja, jotka kulkevat hänen uuden linnansa ohi, eivätkä tahdo mukautua tullia maksamaan."

"Niitä pitää hänen saaman", huudahti unkarilainen, "entäs metallia ja rahaa!"

"Niitä ei sinulta tule puuttumaan, koska niitä ei häneltä puutu", vakuutti Haik.

"Milloinka me lähdemme Adrianopeliin?" kysyi innostuneena unkarilainen nousten ylös.

"Huomenna!" vastasi Tommaso.

Isäntä tuli sisälle ja esti keskustelua jatkumasta, joka nyt kääntyikin muihin asioihin.

Päivää myöhemmin vei neekeri, joka oli Maritsan rannalla olevassa puutarhassa sulttaanin kioskin ovenvartijana, Haikin uudestaan siihen huoneeseen, jonka me jo tunnemme.

Tällä kertaa suurherra ei ollut yksin. Visiiri Halil pasha oli hänen luonaan.

"Kas, siinähän on Haik!" huudahti sulttaani, kun nuori armenialainen käärmeen tavoin kuulumattomasti luikahti sisälle. "Oletko tuonut mestarin mukanasi?"

"Ja lujasti käsirahalla sitonut!" vastasi Haik alamaisesti tervehdittyään.

"Halil pasha korvaa sen sinulle", sanoi sulttaani. "Sinun palkitsemisesi on minun asiani! Missä hän on?"

"Sinun tarvitsee vaan käskeä, korkea herra", sanoi Haik, "hän odottaa puutarhassa."

Heti tuotiin Orban sisälle. Hän oli solakka, kaunis, vielä nuori mies. Hänellä oli pitkä, tumma tukka ja pitkät viikset. Yllään hänellä oli kaunis kotimaansa kansallispuku. Neuvottelua pidettiin nyt innokkaammin. Sulttaani antoi mestarille niin suuren palkan, ettei hän koskaan olisi sitä saanut niin korkealle nousemaan, ellei viekas Haik olisi keskustelua johtanut. Sitten kysyi sulttaani, tokko hän osaisi valaa sellaista kanuunaa, että sillä ampumalla uudesta meren rannalla olevasta linnasta voisi hävittää laivan. Unkarilainen myönsi varmasti osaavansa, ja Halil pasha sai toimekseen lähteä sinne mestarin kanssa jo seuraavana päivänä, jotta hän heti rakentaisi valimonsa ja niin pian kuin mahdollista ryhtyisi työhönsä. Satoja rakennustyömiehiä antoi visiiri Halil pasha siellä hänen käytettäväkseen ja tuntien herransa kärsimättömyyden, hän kehoitti tekemään työtä mitä suurimmalla kiireellä.

Orbanista itsestäänkin oli tärkeätä saavuttaa päämääränsä niin pian kuin mahdollista, ja niin edistyi sulatusuunin ja valimon rakennus hämmästyttävän nopeasti, ja sulttaanista itsestään se näytti loitsimalla tehdyltä, kun hän siellä käydessään näki työn niin edistyneen, että Orban voi pyytää ensi tilassa pitämään huolta metallin hankinnasta, jota kanuunan tavattoman suuruuden tähden tarvittiin paljon enemmän kuin mitä sulttaani oli pitänyt riittävänä.

Kaikki työt olivat vihdoin päättyneet ja valaminen alkoi. Sulttaani oli läsnä ja katseli ihmetellen työtä, kun hän ei ollut koskaan sellaista nähnyt. Mutta kun tuo kauhean suuri kanuuna oli valmiina, silloinpa vasta tuo tietämätön muhamettilainen tuli ihmeisiinsä ja syytämällä syyti kultaa Orbanille.

Uudessa Bosporon rannalla olevassa linnoituksessa, jolle Muhamed II antoi nimen "Bogats Kessen", s.o. meren salmen katkaisija, asetettiin kanuuna käyttökuntoon varta vasten rakennetulle telineelle, valmistettiin tavattoman suuria marmorikuulia ja kanuuna ladattiin; mutta vasta kun kaksi venetsialaista kaleeriaa purjehti ohi, eivätkä linnaväen huudoista huolimatta tulleet maksamaan tullia, vasta silloin tuli kanuuna koetukselle. Kun kapteeni Rizzo ei vastannut turkkilaisten huutoon, tähtäsi Orban kanuunansa laivaa kohden. Kanuuna laukesi ja noin sadan kilon painoinen marmorikuula ruhjoi laivan aivan mäsäksi, niin että se silmänräpäyksessä upposi.

Siitä lähtien nousi Orban yhtämittaa sulttaanin suosiossa, mutta aivan samassa määrässä myöskin viekas ja ovela Haik, joka vakoilijana teki suurimpia palveluksia ja siten koetti todellakin pirullisella tavalla kostaa Kreikan keisarille. Hän tunsi itsensä sitä onnellisemmaksi, mitä enemmän hän voi häntä vahingoittaa — ja itse ansaita rahaa.

Koko Konstantinopelin valtasi kauhu, kun kuultiin tämän kanuunan tuottamasta hirvittävästä hävityksestä ja lisäksi, että samainen unkarilainen Orban, jota Konstantinopelissa oli niin kehnosti kohdeltu, aikoi valaa toisen vielä voimakkaamman kanuunan, joka voisi murskata tomuksi Konstantinopelin muurit. Tämä tieto oli, ilman että sitä aavistettiin, lähtenyt Haik Tommasolta, joka osasi levitellä tietojaan turkkilaisten aikeista asukkaita säikytelläkseen niin viekkaasti, että ne tulivat jokaisen korville, vaan ei kukaan tietänyt mistä ne saivat alkunsa. Itse hän riemuitsi nähdessään vihollistensa hädän.

Sillä välin saapui Konstantinopeliin länsimaiden niukka apu, mutta vielä pahempi kuin länsimaiden avun vähäpätöisyys, oli se sisällinen sekasorto, joka johtui Kreikan ja Rooman kirkon yhdistämisestä; sillä tämä toimenpide, jonka kautta keisari tahtoi saavuttaa vaan ulkonaisia tarkoituksia, nimittäin apua turkkilaisten puolelta uhkaavaa vaaraa vastaan, nosti kapinaan kansan ja kreikkalaisen papiston mielet ja murti yht'aikaa sekä kansan että keisarin voimat vieroittamalla heidät toisistaan.

Mutta siitä huolimatta, että kansanjoukkoja kulki raivoten pitkin katuja ja huusi ja melusi tätä yhdistämistä vastaan, ei kaupungin puolustamista kuitenkaan laiminlyöty.

Armenialaisesta Tommasosta, joka kaikenlaisissa valepuvuissa, mutta varsinkin munkin vaatteissa koetti kiihoittaa rahvasta keisaria vastaan, ei se ollut mieleen. Hän oli kaikkialla ja näki mitä tapahtui; sulttaanikin tiesi siten kaikki, mitä oli tekeillä ja nauroi kristityille, joiden täytyi väkisin pidättää satamassaan venetsialaisia laivoja hankkiakseen itselleen riittävää suojelusta. Kuitenkin oli tämä apu niin mitätöntä ja riittämätöntä, ett'ei edes itse Haikkaan voinut olla sääliväisesti hymyilemättä.

Niin tuli talvi 1452-53, mutta vaikka sota jo oli julistettu, niin lykkäytyi kuitenkin taistelun alku kevääseen asti, ja kreikkalaiset kiittivät Jumalaa, että heille vielä suotiin armon aikaa, kun kaikilta puolin kuului munkkien ja tietäjäin ennustuksia, jotka julistivat Kreikan valtakunnan häviötä ja puolikuun voittoa.

Sulttaani yksin tiesi, — kukaan muu sitä ei aavistanutkaan — että kreikkalaisten ja etenkin keisarin verivihollinen, Haik Tommaso tässäkin oli toimessaan tykkänään lamauttaakseen bytsantilaisten kreikkalaisten entisestäänkin tarmottoman pelkurikansan vähäistäkin rohkeutta. Haik näet muutti niin usein muotoa ja asua ja oli teeskentelyn taidossa sellainen mestari, että häntä oli vallan mahdoton tuntea.

Ainoastaan kaksi intohimoa, ahneus ja kostonhalu täytti nuoren armenialaisen sielun. Hän oli aivan yksin maailmassa, sittenkun hänen isänsä ilmeisesti syyttömänä oli joutunut kuolon omaksi, kun hän oli keisarin hoviin hankkinut tavaroita, jotka hovin virkamiesten käsissä antoivat aihetta hävyttömimpään petokseen, mitä milloinkaan on harjoitettu hovissa, jossa petos ja valhe kuuluvat jokapäiväisiin ilmiöihin. Ne molemmat virkamiehet, jotka petosta olivat harjoittaneet, ainakin anastaneet itselleen suurimman voiton siitä, olivat jääneet rankaisematta, ja Haik Tommason isän oli täytynyt kauvan kitua kauheassa vankilassa, kunnes hänet vihdoin kuristettiin kuoliaaksi — ehkä noiden molempain virkamiesten käskystä, jotka lienevät pelänneet, että hän voisi antaa todistuksia heidän hävyttömistä konnantöistään.

Tämä häpeällinen rikos oli saattanut onnettoman vanhuksen ilmankin kiivaan pojan aivan suunniltaan. Hurja, kaikissa intohimoissaan hillitön luonne leimahti vihanliekissä, ja tyydyttämätön kostonhalu kaikkia kreikkalaisia, keisaria ja Konstantinopelia vastaan oli hänen sielunsa ainainen ajatus, joka sen täytti öin ja päivin.

Hänen isäänsä oli pidetty ainoana syyllisenä tuohon kamalaan hovipetokseen, ja hänen omaisuutensa oli otettu takavarikkoon, ja se oli ollut melkoinen. Siten oli muinoin rikkaan ja arvossa pidetyn Effremin poika tullut kerjäläiseksi, jolla todellakaan ei enää ollut, mihin päänsä kallistaa ja millä nälkäänsä tyydyttää.

Siitä johtui jo aikaiseen hänen sieluunsa toinen vallitseva intohimo, yhtä tyydyttämätön ahneus.

Kerjäten oli hän kuljeksinut pitkin Konstantinopelin katuja, oli villien isännättömien katukoirien kanssa tapellut ruuanjätteistä, ettei kuolisi nälkään, kunnes muudan armenialainen munkki otti hänet huostaansa.

Mitä hätä oli aloittanut hänen henkisten voimiensa teroittamiseksi, sen täydensi oppineen isän kasvatus. Tämä vihasi itsekin kreikkalaisia uskonnon tähden ja hänen koulussaan kehittyi kostonhaluisesta Tommasosta se, jona olemme hänet jo nähneet, mies, joka kauniista, runsaista luonnonlahjoista huolimatta oli hurjien, hehkuvien intohimojen kammottava perikuva. Ne tekivät hänet kokonaan välinpitämättömäksi siitä, mitä uskonto, oikeus, velvollisuus ja omatunto käskivät, kun hän vaan voi tyydyttää kostonhimoaan niitä kohtaan, jotka olivat murhanneet hänen isänsä ja saattaneet hänet kerjäläiseksi, ja kun hän sen ohella oli tilaisuudessa keräämään rikkauksia, vaikkakin paheen ja vääryyden palveluksessa.

Vaikka hän sulttaanin vakoojana oli koonnut rikkauksia, pysyi hän kuitenkin köyhänä Haikina, joka yhä kaikilla tarjona-olevilla keinoilla koetti tuottaa turmiota kreikkalaisille ja itselleen hankkia etuja. Rikkauksiaan ei hän käyttänyt sulostuttaakseen elämäänsä tai auttaakseen onnettomia ja vähentääkseen tai lieventääkseen inhimillistä kurjuutta; päinvastoin hän oikean saiturin tavoin vartioi kultasäkkiään ja kätki ne huolellisesti lattiakivien alle viheliäisessä asunnossaan. Ulkonäöstä päättäen ei siinä luullut asuvan miehen, jolla oli tuhansia takanaan. Hänen onnellisimpia hetkiään olivat ne, jolloin hän sydänyöllä koko luomakunnan nauttiessa rauhallista virkistävää unta, voi laskea kultakolikoitaan, kurjan petoksensa hedelmiä, iloita niitä katsellessaan ja huomatessaan niiden luvun lisääntyneen tai onnistuneesta kolttosesta kreikkalaisten turmioksi.

Kuinka syvälle ihminen siihen suuntaan voi vajota, sen näytti Tommaso hirvittävimmällä tavalla.

Nuo palatsivirkamiehet, jotka olivat olleet syynä hänen isänsä turmioon ja kuolemaan, murhattiin molemmat peräkkäin keisarillisessa palatsissa huolimatta vartioista ja lukemattomasta joukosta kaikenlaisia palvelijoita, joita siellä hyöri kaikkialla.

Ankarimmallakaan tutkimuksella ei saatu syyllistä ilmi, mutta joka tarkkaan olisi voinut katsoa, olisi keisarillisen palvelijan puvussa tuntenut kukoistavan kauniin, nuoren armenialaisen, joka pirullisesti nauraen veti höyryävän tikarin molempien uhriensa rinnasta ja sitten yhtä jäljettömästi hävisi, kuin hän hämärän aikaan oli pujottautunut sisälle.

Siitä lähtien karttoi hän palatsia. Verellä tahratut vaatteet löydettiin eräästä kaupungin kolkasta ja ne tuottivat kovia kärsimyksiä niille, joille ne ko'on ja ruumiinmuodon puolesta sopivat, vaikkakaan tiedusteluilla ei saatu sen enempää selville. Armenialaisen Effreniin poikaa ei kukaan epäillytkään murhaajaksi, koska oikeastaan ei kukaan ihminen koko suuressa, avarassa Konstantinopelissa häntä tuntenut, eikä kukaan hänestä välittänyt; sillä ei kukaan olisi arvannut häntä tuoksi vanhuudesta kumaraiseksi ukoksi, joka laahusteli keisarikaupungin kaduilla kaupitellen koristaan kallisarvoisia ryytejä ja voiteita taikka myös joskus vaelsi maaseuduilla, eikä kukaan olisi luullut häntä vaarallisimmaksi vakoojaksi, joka oli valinnut pyrkimystensä päämääräksi kaupungin luovuttamisen turkkilaisten käsiin.

TOINEN LUKU.

Ei kukaan tietänyt paremmin, miten kreikkalaisten sotavoiman laita oli Konstantinopolissa, kuin keisari ja — Haik Tommaso. Edellinen sai ylimäiseltä ovenvartijalta Frantyeeltä tietonsa siitä surullisesta tosiasiasta, että kaupungin koko puolustusvoima, siihen luettuna kotimaiset ja vieraat joukot, jotka olivat tulleet avuksi, nousi vaan 4,973:een kreikkalaiseen ja 2,000 ulkomaalaiseen.

Tämä tieto oli kirjoitettuna keisarin vastaanottohuoneen pöydällä, johon keisari siitä syvästi masentuneena oli sen jättänyt, kun muudan palvelijoista, eräs viekas kreettalainen kepein askelin läheni pöytää, sieppasi paperin, luki sen ja sitten nopeasti kirjoitti luvut paperipalaselle, pisti sen sukkelasti piiloon ja huomaamatta poistui huoneesta.

Kreettalaisen asunto oli palatsin maakerroksessa. Hän istui samana iltana yksin huoneessaan, kun ovi aukeni ja kreettalaisen laivurin puvussa solakka, kaunis nuorukainen astui sisään ja maan tavan mukaan tervehti keisarin palvelijaa kreetan murteella.

"Minä olen tänään (oli 26 päivä tammikuuta 1453) tullut Kreetasta genualaisen Joan Giustinianin kaleereilla, joilla paitsi hyviä sotatarpeita tuotiin keisarille 700 genualaista sotilasta", sanoi hän puristaen maanmiehensä kättä, "ja tuon terveisiä sinulle sukulaisiltasi kotosaareltamme."

"Ollos kaksinkerroin tervetullut", sanoi kreettalainen sydämmellisesti.

"Sinun isäsi", jatkoi laivuri, "lähettää sinulle tässä kukkarossa sata tsekiiniä."

"Tervetullut lahja näinä aikoina", vastasi kreettalainen palatsinpalvelija. "Siitä on minulle enemmän apua kuin keisarille teidän tuomastanne lisäväestä, josta johtaja Giustiniani lienee paras osa. Minulla ei ole sinulle vastalahjaksi muuta tarjottavaa, kuin tämä paperi!" — Näin sanoen hän ojensi laivurille paperipalasen, jonka tämä nopeasti kätki.

"Onko se oikein?" kysyi hän sitten kumartuen puhumaan maanmiehensä korvaan.

Isidor, kreettalainen palatsinpalvelija vastasi samaten kuiskaamalla: "Se on alkuperäinen ilmoitus keisarin kaikista sotavoimista, semmoisenaan kuin se oli hänen pöydällään."

"Oivallista", huusi laivuri. "Minä luotan siinä asiassa sinuun!"

"Voit luottaakin, niin totta kuin minä vihaan keisaria niinkuin kuolemaa", vastasi palatsinpalvelija.

"Kuinka paljon niitä on?" kysyi laivuri.

"Pyh, seitsemäntuhatta kaiken kaikkiaan", kuului vastaus.

"Ihanata!" kuiskasi laivuri. "Nehän töin tuskin riittävät vartioimaan muureja! Hukka heidät perii!" lisäsi hän riemuiten, "ja koston päivä koittaa!"

"Mutta mitenkäs minä saan nahkani säilytetyksi, kun janitsharit murhaten veressä rypevät?" kysyi Isidor.

"Kyllä minä siitä huolen pidän!" vastasi Tommaso. Juuri hän näet laivuri olikin.

"Me pelaamme uhkarohkeaa peliä, ystäväni", kuiskasi Isidor, "täällä, jossa kukaan ei luota toiseensa kauvemmin kuin hän hänet näkee!" —

"Eikö sinulle vaikein ole onnistunut, Isidor?" kysyi kreettalaiseksi laivamieheksi puettu Haik. "Etkö ole anastanut tärkeää asiakirjaa keisarin pöydältä? Meidän pelastumisemme on helpoin asia maailmassa. Kun kaikki menee mullin mallin, niin osaan minä tien turkkilaisten leiriin, ja siellä me olemme turvassa. Ja ellemme ehkä olisikaan turvassa, niin onhan maa leirin tuolla puolen meille avoinna, ja me pääsemme varmasti pakoon, sillä kun me pääsemme Balkanin toiselle puolelle, niin — ota hiiri hännästä kiinni! Me olemme Konstantinopelista tulleita pakolaisia. Siten on kaikki niin kuin ollakin pitää, ja — sitä älä unohda — minulla on oikeus astua Muhamedin telttaan. Siellä tiedän, mitä tehdä, ja me voimme pitää huolta tulevaisuudestamme!"

"Mitä sinä sillä tarkoitat?" kysyi melkein vavisten kiihkoissaan tuo uskoton, rahanhimoinen kreettalainen.

"Pässinpää!" sanoi Tommaso. "Etkö sinä nyt ymmärrä? Minä tiedän, missä Muhamedin raha-arkku on, jossa on enemmän kultaa, kuin mitä tuo nälkäinen, purppuraan puettu kreikkalainen omistaa."

Hän nauraa hihitti tyytyväisenä ja jatkoi sitten: "Me olemme molemmat sulttaanin palveluksessa. Sinä tiedät, että hän maksaa hyvästi: mutta me emme kumminkaan saa niin hyvää palkkaa, kuin minkä arvoisia meidän palveluksemme ovat. Mitä meiltä kohtuullisesta palkastamme puuttuu, sen me otamme täydellä oikeudella ansioittemme oman arvioimisemme mukaan ja viemme sen varmaan talteen. Sitten me annamme heidän tehdä, mitä he tahtovat, ja haemme suojaa Unkarista muka valloitetusta kaupungista tulleina pakolaisina. Sinä voit kiertoteitä palata Kreettaan, elääksesi siellä hekumassa upporikkaana miehenä, ja minä etsin itselleni tyyssijan jostakin paikasta, joka minua miellyttää. Sellainen on tuumani. Luota ehdottomasti minuun, niin kaikki käy mainiosti. Sinä otat, mitä sinulla on, nahkavyöhön vyötäisillesi, ja minä teen samaten. Niinpä tuli, mitä tuli, me olemme turvassa ja — kosto on suloinen!"

Viimeisiä sanoja sanoessaan hän näytti todellakin pirulliselta, ja äkillisellä, melkein itsetiedottomalla liikkeellä osoitti kreettalainen, että hänenkin sielunsa täytti tunne, joka oli yhtä maata Haikin tunteen kanssa.

"Mutta nyt erotkaamme", sanoi Haik. "Minulla on pitempi matka edessäni. Sinä saat rauhassa laskeutua levolle, minun täytyy siivekkäin askelin vaeltaa vielä tämän yötä, niin että päivän sarastaessa olen Adrianopelin porteilla, — jos se minulle onnistuu. Muhamed odottaa minua ja minulta tietoja, joita hän tarvitsee."

He puristivat toistensa kättä ja erosivat. Tuntia myöhemmin oli vanha armenialainen korineen Konstantinopelin muurien ulkopuolella, ja kun hän oli kulkenut noin tunnin verran, tapasi hän luotettavan miehen, jonka huostaan hän heitti korinsa ja nousi varalla olleen muulin selkään.

Ei edes aasinajajakaan tiennyt, että hän oli vuokrannut elukkansa nuorelle miehelle; hänkin, samoin kuin jokainen muukin, joka hänet näki, piti häntä vanhuksena, jolle niin pitkä matka olisi liian väsyttävä.

Tommaso osasi mestarillisesti tekeytyä minkä näköiseksi tahansa ja osasi täydellisesti hallita itsensä, joten kukaan ei epäillyt, ettei hän muka ollut se, jonka kasvon ilmeitä, puhetta ja tapoja hän matki. Mutta tätä taitoaan hän käytti vaan saavuttaakseen niitä molempia hävyttömiä tarkoituksiaan, joiden ympäri hänen ajatuksensa ja toimintansa pyöri niinkuin saranain ympäri, nimittäin kostoa hänen vihollisilleen ja voittoa hänelle itselleen mistä hinnasta ja millä tavalla hyvänsä. Siveellisyyden mittapuuta hänellä ei ollut, oikeudesta hän ei ollut tietääkseenkään. Hän oli valmis mihin konnantyöhön tahansa, jos se edisti hänen tarkoituksiaan, ja hänestä oli pikku asia pistää tikarillaan kuoliaaksi se, joka tuli hänen tielleen.

Sellaista roistoa tarvitsi Muhamed II saavuttaakseen hänkin tarkoituksensa. Ja vaikka hän häntä inhosi sydämensä pohjasta, koska hän aikoja sitten oli nähnyt perin pohjin hänen siveellisen turmeluksensa, niin hän kumminkin oli hänen palveluksessaan, ja sai siitä syystä mennä mukiin.

Haik oli viime kerralla tavatessaan tarkalleen määrännyt tulonsa ajan ja hetken. Sentähden sulttaani hiljaisessa kioskissaan, jossa ei kukaan tiennyt hänen olevan, paitsi visiiri Halil pasha, odotti kärsimättömästi viekkaan vakoojansa tuloa, jolle hän maksoi runsaasti, mutta joka myös taas maksoi apulaisensa ja otti näiden menojensa korvaukseksi enimmäkseen kahta vertaa suuremmat summat sulttaanilta.

Tänään ei uskovaisten hallitsijan tarvinnut kauvan odottaa. Määrähetki oli tuskin mennyt ohi, kun armenialainen vaiteliaan neekerin saattamana astui Maritsan rannalla olevaan kioskiin.

Tuntikausia kului neuvottelussa, johon Halil pashakin kutsuttiin. Sulttaani ei ollut koskaan ollut hilpeämpi ja iloisempi, sillä tänään oli unkarilainen Orban asettanut hänen nähtäväkseen tavattoman suuren, oivallisesti onnistuneen kanuunan ja tänään toi hänelle usein mainittu Haik sanoman kreikkalaisten tuskin uskottavasta heikkoudesta Konstanttinopelissa.

Aasiasta yhä tulvehti uusia saaliin- ja taistelunhimoisia laumoja hänen sotajoukkoonsa, mutta Konstanttinopeliin ei sotijoita lisääntynyt ja ne, joita todella sinne tuli lisäksi, olivat niin köyhiä ja vähäväkisiä, että he tuskin ansaitsivat mainitsemista. Mitenkäpä nämä harvat pystyivät puolustamaan kaupungin pitkiä muurilinjoja? Kun heitä vaan harvasteensa riitti muureille, niin mitenkä oli ajateltavissa, että kun Muhamed II yhä voi tuoda uusia levänneitä joukkoja taisteluun, he jaksaisivat kestää sellaisen taistelun vaivoja ilman vaihtoa, ilman lepoa? Siitä keskusteltiin kaikinpuolin ja Haik lähti pois saatuaan runsaan palkan.

Muhamed ja Halil pasha neuvottelivat vielä kauvan tasotellakseen niitä teitä, joita vihdoin oli lähdettävä käymään, jos mieli välttää, että sulttaani kärsimättömyydessään ei laiminlöisi tyyntä punnitsemista. Halil pasha ei luottanut Haikiin.

"Jos hän sinua palvelee, uskovaisten hallitsija", sanoi hän, "niin hänessä on miestä samanlaisesta petoksen palkasta palvelemaan myös kreikkalaista. Mitä takeita on hänestä? — Minusta, profeetan parran kautta, ei kaupungissa olevain sotilasten vähäinen lukumäärä tahdo oikein sopia yhteen keisarin ylimielisen puhetavan kanssa."

"Etkö tiedä, visiiri, että ainoastaan heikko pelkuri uhkailee?" kysyi sulttaani. "Haik ei ole minua pettänyt; mitäpä syytä hänellä siihen olisikaan nyt, kun hänen kostonsa täyttäminen on niin lähellä? Mutta olkoon sen asian laita miten tahansa, niin on parasta toimia nopeasti, ennenkun bytsantilainen ennättää koota enemmän apujoukkoja. Pidä sentähden innokkaasti huolta siitä, että edistät taistelua ja tuot lähemmäksi sitä päämäärää, jota minun sieluni himoitsee. Eikö ole häpeällistä jättää tätä Bosporon helmeä noitten arkojen, voimattomien kreikkalaisten käsiin ja nähdä ristin loistavan auringon valossa koristamassa Sofian kirkon korkeata kupoolia? Vasta kun profeetan puolikuu siellä loistaa ja muezzinit kokoovat uskovaisia rukoukseen sen ihanoiden holvikaarten alle, vasta silloin pidän minä työtäni täytettynä!" —

Halil pasha kumarsi maahan asti ja sanoi: "Allah on suuri ja Muhamed hänen profeettansa! Antakoon hän siunauksensa täyttääksesi elämäsi tehtävän!" —

Hän lähti pois lujasti vakuuttaen tekevänsä kaikki, mitä hänen voimissansa seisoi, täyttääkseen herransa vaatimuksia; mutta sulttaanin rautainen tahto ei väistynyt eikä horjunut, ja ellei hän olisi tuntenut Halil pashan intoa ja alttiutta, niin olisi hänen vihansa purkautunut hänen päänsä päälle.

Anatoolialaiset joukot pitivät hallussaan Konstantinopelin ympäristöjä ja heidän telttarivejään ulottui silmänkantamattomiin, vaikka tämä oli ennemmin Halil pashan sotajuoni, kuin että teltat todella olisivat sisältäneet niin suuren määrän sotilaita. Mutta se riitti pelottamaan kreikkalaisia ja estämään heitä tekemästä partioretkiä, jotka turkkilaisille olisivat helposti voineet tulla turmiollisiksi.

Sellaista partioretkeä genualainen Giustiniani yhä uudelleen kehoitti tekemään, ja ainoastaan keisarin huolestunut päättämättömyys sai estetyksi toimenpiteen, josta kaikissa tapauksissa olisi täytynyt koitua hyötyä kreikkalaisille.

Mielellään olisi Haik ilmoittanut sulttaanille tästä uhkaavasta vaarasta; mutta portit olivat ankarasti suljetut, ja olisi ollut suuressa vaarassa joutua pahojen epäluulojen alaiseksi, jos vaan olisi lausunut edes toivovansakaan päästä ulos kaupungista.

Haikissa näyttäytyi muutoin pahan omantunnon voima, joka kuten pyhä raamattu sanoo, kaikkialla varoo pahinta. Siitä lähtien kun hän oli liitossa Isidorin, palatsinpalvelijan kanssa, hän näki kaikkialla juoniensa paljastumisen vaaran ja vapisi aarteidensa puolesta, joita tosiaankin oli jo melkoinen joukko. Hän kaivoi kirkkaina kuutamoöinä majansa lattiaan kuopan ja hautasi häpeällisesti ansaitsemansa kullan niin syvään kuin mahdollista maan sisään, ja torjuakseen kaikki epäluulot hän ilmoittautui vapaaehtoisesti kaupungin puolustukseen ja liittyi muurien puolustajiin, vaikka hän jo oli ne kavaltanut. Tuo viekas vakooja sai sitä paitsi siten tilaisuuden oppia tuntemaan vielä tarkemmin kuin ennen vallien ja muurien heikoimmat kohdat; sillä nyt hän sai arastelematta ja häiritsemättä kuljeksia ympäri tutkimassa laajalle ulottuvia muureja.

Eräällä sellaisella retkellä hän keksi paikan, jossa muuri oli niin matala ja vallihauta sen edessä niin kuivunut, että siitä saattoi olematta edes rohkea hypätä vallihaudan reunalle ja vaivatta ja aivan vaaratta kahlata sen poikki. Tällä paikalla oli vielä se suuri etu, että siellä oli harvassa asuntoja ja muurin matalalle kohdalle asti ulottui puutarhoja, joissa oli runsaasti piilopaikkoja, mihin kätkeytyä. Hän oli siitä hyvin hyvillään, koska hän siitä kautta voi tarpeen tullen päästä sulttaanin leiriin, mutta myös valloituksen aikana päästä pakoon verilöylystä, joka oli odotettavissa.

Tämä paikka ei ollut kaukana Hebdomonin palatsista ja Haik tutustui siihen usein siellä käymällä niin tarkoin, että hän hätätilassa olisi osannut pelastautua sitä tietä vaikka pilkkosen pimeällä yöllä.

Pääsiäisaattona, 31 päivänä maaliskuuta nähtiin turkkilaisten lähestyvän, kuin heinäsirkkaparvien. Spahit ajaa karauttivat vilkkailla arapialaisilla hevosillaan aina lähelle muureja, ja kun pari laukausta suunnattiin heitä kohden, pölähtivät he eri suuntiin ja karttoivat siten vaaran.

Kultaisen sarven satama suljettiin raskaalla suojaketjulla ja kaikki pantiin kuntoon puolustusta varten. Kesti kuitenkin aina huhtikuun alkupäiviin saakka, ennenkuin koko joukon toista sataa tuhatta miestä käsittävä Turkin armeija oli asettunut leiripaikoilleen Konstantinopelin edustalle ja pystyttänyt telttansa, joiden edessä heidän patterinsa sijaitsivat.

Sulttaanin upea, kaunis teltta pystytettiin Maltepen kukkulalle, jolla profeetan pyhä lippu liehui, turkkilaisten kaikkein pyhin esine. Kun se nostettiin liehumaan, niin julistettiin sota pyhäksi sodaksi, johon jokaisen asekuntoisen täytyi ottaa osaa.

Viisitoistatuhatta valikoitua janitsharia pystytti telttansa uskovaisten hallitsijan teltan ympärille sen vartioväeksi. Keisarin teltan vieressä vasemmalla oli visiirin, Halil pashan ja oikealla Orbanin teltta, jota lähellä tuo hirveän suuri kanuuna tukevalla alustalla käänsi vaskisen kitansa kaupunkia kohden ja sen vieressä sen apulaisina kaksi pienempää, jotka Orban samoin oli viime aikoina valanut.

Kesti sangen kauvan, kunnes teltat oli pystytetty, vallitukset luotu niiden eteen ja kanuunat kuljetettu paikoilleen.

Piiritys oli siten alkanut. Keisari, jonka vaaran läheisyys oli ravistanut hereille, lähti palatsistaan ja asettui vastapäätä sulttaania telttaan, jossa hän pysyi uskollisesti ja uljaasti.

Kun Haik näki, että tämä paikka oli Orbanin suurta kanuunaa vastapäätä, niin hän riemuitsi, sillä hän luuli voivansa olla varma siitä, että jo ensi laukaus tuosta hirvittävästä tulikidasta oli tuhoava hänen perivihollisensa.

Mutta tiesikö sulttaani, tiesikö Orban sen?

Haik ei saanut rauhaa, ennenkuin hän siitä kohden, joka oli hänelle niin tuttu, oli hiipinyt ulos kaupungista. —

Tuskin oli hän lähestynyt janitsharien leiriä, kun nämä hänelle huusivat, ympäröivät hänet ja ottivat kiinni.

Onneksi hänelle oli sulttaani antanut käskyn, että kaikki vangit piti tuoda hänen eteensä.

He laahasivat hänet suurherran teltalle, ja kun sulttaani, joka piti herättää, kun joku vanki oli tuotava sisälle, näki hänet, käski hän nopeasti jättämään Haikin kahden kesken hänen kanssansa.

Myös Orbankin herätettiin ja Maltepen kukkulan huipulla he seisoivat kolmen, ja Haik osoitti kanuunamestarille tarkkaan sen paikan, missä keisarin teltta seisoi.

Lähes päivän koittoon saakka jäi Haik sulttaanin luo, jonka telttaa hän terävin silmin tähysteli. Sitten hän riensi salaiselle kulkupaikalleen. Mutta hän ei virkkanut mitään siitä, että sillä kohden oli helppo käydä kimppuun. Ja vielä ennenkuin päivän ensimäiset säteet saivat loistamaan Aja Sofian, kreikkalaisen pääkaupungin komeimman kirkon kultaisen kupoolin, hän oli hiljaisessa pienessä majassaan, jossa hän vielä, ennenkuin hän voi ummistaa silmänsä uneen, tarkoin tutki sitä paikkaa, mihin hän oli aarteensa haudannut.

Se paikka, jossa keisarin teltta seisoi, oli lähellä pyhän Romanuksen porttia. Sitä kohden suuntasi Orban jättiläiskanuunansa mustan surmansuun.

Kun turkkilainen sotajoukko oli tullut lähemmäksi kaupungin muureja ja kaikki kanuunat asetettu paikoilleen, alkoi Orban ladata kanuunaansa. Se ampui 360-410 kilon painoisia marmorikuulia, ja niiden vaikutuksen täytyi olla kauhea ja ruhjoa kaikki rikki; mutta vaikka Orban olikin erittäin taitava kanuunanvalaja, niin hän ei kuitenkaan osannut laskea ruutilatingin määrää singoitettavan kuulan suhteen eikä kanuunansa kantavuutta.

Haik, joka tarkoin tiesi, milloin ensimäinen laukaus oli ammuttava kanuunasta, seisoi muurilla niin kaukana, että hän oli hyvässä turvassa ja hänen sydäntään hytkäytti, kun hän ajatteli, kuinka tuo kauhean suuri kuula murskaisi mäsäksi keisarin, jota hän suunnattomasti vihasi. Hän malttoi tuskin odottaa, kunnes sen laukauksen ukkosentapainen jyrähdys kuuluisi.

Mutta Orban oli tietämättömyydestä pannut kanuunaan aivan liian suuren määrän ruutia. —

Äkkiä täytti jyrähdys ilman, painoi sitä niin kauheasti, että kaikki, jotka seisoivat lähellä, vieläpä itse Haikkin ja kaikki, jotka seisoivat piiritetyn kaupungin muureilla, ikäänkun huumaantuneina kaatuivat maahan; mutta — kuulaa ei tullut. — Se putosi etäälle maahan muurien eteen. Maltepen kukkulalla verhosi suunnaton tomupilvi ja ruudin savu kaikki sisäänsä. Kuului vaan huutoa ja valitusta eikä ilon ja voitonriemun ääniä. —

Sulttaani ajoi täyttä laukkaa siltä paikalta, mistä hän tarpeeksi etäältä ollakseen turvassa oli aikonut tarkastaa hirvittävän kanuunan kauheata vaikutusta.

Mikä näky hänelle tarjoutui! —

Pirstaleina oli kaikki kanuunan ympärillä. — Se itse oli palasiksi särkynyt. Orban ja kaikki, jotka olivat olleet avullisina kanuunan lataamisessa ja laukasemisessa, olivat niin ruhjoutuneet, ettei heidän ruumiitaan enää voinut tuntea. Tykkänään pirstoutuneen kanuunan hehkuvat kappaleet olivat saaneet aikaan kauhean hävityksen janitsharien joukossa, jotka seisoivat ryhmissä loitolla kanuunasta nähdäkseen sen vaikutuksen. Runneltuja ruumiita ja kauheita verilätäköitä oli todistamassa liian kovasti ladatun kanuunan voimaa. Itse keisarin telttakin oli vahingoittunut ja vieläpä luja, mahtavista kivilohkareista rakennettu jättiläiskanuunan alusta oli hirveästi murskaantunut.

Kalpeana pysähtyi sulttaani hävityksen paikalle. Ellei Orban olisi joutunut oman hirvittävän työnsä ja tietämättömyytensä uhriksi, niin olisi uskovaisten hallitsijan peljättävä viha saattanut hänet omin käsin tekemään sen verityön, joka kuului Kapidshi-Bashille, ja antamaan käyrästä sapelistaan niin taitavan iskun, että hänen päänsä olisi vierähtänyt hänen jalkainsa eteen.

Kun tämän yrityksen huono menestys tuli tunnetuksi, kajahti pilkallinen riemuhuuto kaupungin muureilta ja Haik, joka taas oli toipunut säikähdyksestään, polki raivoissaan jalallaan muuria, sillä hän huomasi lähemmäksi astuessaan muurilla keisarin, jonka kasvoista voitonriemu loisti, että niin peljätty ja vaarallinen hyvityksen välikappale oli tehnyt itselleen väkivaltaa ja hävittänyt itsensä.

Sulttaaniin se teki syvän vaikutuksen. Hänen hurjan vihansa sijaan tuli ankara mielenmasennus, eikä hän päiväkauteen näyttäytynyt kenellekään. Sillä aikaa käski Halil pasha niin pian kuin mahdollista poistaa ja hävittää tuon kamalan tapahtuman jäljet. —

Turkkilaisten pattereita kehoitti tämä tapaus ja sen masentava vaikutus sulttaaniin pitämään kanuunoitaan entistäänkin ahkerammassa toiminnassa, mutta eivätpä kreikkalaisetkaan vitkastelleet, vaan käyttivät kelpolailla muureilla olevia kanuunoitaan. Kuitenkaan ei niiden vaikutus ollut mainittava kummallakaan puolella, koska ei kummallakaan puolella osattu käsitellä ampuma-aseita, varsinkaan kanuunoita niin, että niillä olisi voinut olla ratkaisevaa vaikutusta; kaikkein vähimmin näytti noista tavattoman suurista kanuunoista, joihin sulttaani Muhamed oli niin varmasti luottanut, olevan niistä odotettua hyötyä. Se saattoi hänet huonolle tuulelle ja ärtyiseksi.

Sen lisäksi tuli toinen kovan onnen kolahdus.

Turkkilaisten laivasto oli laskenut ankkuriin Beshiktashin luona. Siihen kuului sataneljäkymmentäviisi purjealusta ja se oli mahdottoman suuri kreikkalaisten merivoimaan verraten. Ainoastaan sen kautta voi tämä tehdä viholliselle vastarintaa, että oivalliset genualaiset ja venetsialaiset merenkulkijat olivat sen palveluksessa ja Arkipelaagin kreikkalaisilta saarilta saatiin siihen merimiehiä, jotka pienestä pitäen olivat tutustuneet mereen, jolla he olivat kaiken aikansa viettäneet.

Tässäkin piti sulttaanin kokea syvä nöyryytys.

Juonikas Haik, jolla oli silmät ja korvat kaikkialla ja jolle hänen ystävänsä, palatsin palvelija Isidor myös teki hyviä palveluksia, oli tavallista tietään ilmoittanut sulttaanille, että satamaan oli tulossa keisarillinen laiva vehnälastissa Sisiliasta ja kaksi gennalaista laivaa tuoden myöskin täytensä muonatavaroita piiritettyyn kaupunkiin. Pian tämä ilmoitettiin kapudan-pashalle, Suleiman Beille, jonka käskettiin ottaa nämä laivat kiinni keinolla millä hyvänsä. Sen täytyi suurherran laivaston alusten paljouteen nähden olla lasten leikkiä ja suurherra oli siitä sitäkin varmempi, koska hän toivoi siten saavansa pois pyyhityksi toisen iskun jäljet. Turkkilaiset olivat näet tehneet onnistumattoman rynnäkön kaupunkia vastaan, joka heille oli päättynyt hyvin ohrasesti ja tuottanut heille suuria vaurioita, jota vastoin piiritetyt kreikkalaiset eivät menettäneet ainoatakaan kuollutta.

Kello kymmenen tienoilla aamulla tulivat nämä neljä raskaasti lastattua laivaa kaupungin näkyviin. Sulttaani oli suuren seurueen kanssa ratsastamassa meren rannalle, nähdäkseen omin silmin laivastonsa voiton, joka koko voimallaan lähti merelle valloittaakseen nämä neljä laivaa.

Kaupungin näkyvissä olivat ne päässeet melkein niin likelle toisiaan, että taistelu olisi voinut alkaa, kun oikullinen tuuli tyyntyi tykkänään, niin etteivät ne päässeet paikaltaan liikahtamaan.

Mutta ne olivat kumminkin ehtineet tulla jo liian lähelle toisiaan, etteivät olisi saaneet korvatuksi tuulta siihen aikaan vielä tavallisilla soutumiehillä, ja niin pian kuin ne sitten olivat kylliksi lähellä toisiaan ryhtyäkseen taisteluun, alkoi nuolisade ja vesille lasketut venheet vallan peittää meren. Urhoollisuus oli kummallakin puolella suuri, mutta kreikkalaiset ja genualaiset alkoivat yhtäkkiä käyttää niin sanottua "kreikkalaista tulta", erästä juoksevaa ainetta, joka kerran tuleen sytytettynä ei ollut enää millään sammutettavissa, ei edes vedelläkään. Tätä kauheata hävitysainetta he ruukuissa heittivät vihollisten laivoihin, jotka nyt leimahtivat palamaan ilmiliekissä ja auttamattomasti olivat hukassa. Vieläpä ne sytyttivät lähellä olevia naapurilaivojakin ja tempasivat ne mukanaan perikatoon. Silloin alkoi, samassa määrässä kuin silmitön kauhu valtasi turkkilaiset, voitto kallistua kreikkalaisten puolelle. Tätä mitättömän pientä joukkoa laivoja ei siis turkkilaisten suunnaton enemmyys saanut kukistetuksi. Eikäpä kreikkalaisten mieshukkakaan ollut juuri mainittava, jota vastoin turkkilaisten mieshukka oli melkoinen.

Sulttaanin sisu oli kauheasti kuohuksissaan. Hän tuskin jaksoi mielessään sulattaa räjähtäneiden kanuunain tuottamaa hävitystä ja onnistumatonta rynnäkköä kaupunkia vastaan. Nyt hän tahtoi olla näkemässä laivastonsa voittoa ja ratsasti lukuisan seurueen kanssa ulos leiristä lähellä meren rantaa olevalle kukkulalle, josta saattoi nähdä koko sen meren selän, jolla laivastotaistelun täytyi tapahtua. Nyt hän toki kerrankin muka sai riemuita sotavoimainsa voitosta. Ainoastaan Halil pasha oli jäänyt leiriin vahingoittaakseen kaupunkia entistäänkin kiivaammalla ammunnalla ja, jos mahdollista, saavuttaakseen tuloksen, joka jossakin määrin voisi lauhduttaa hänen herransa vihaa. Ja todellakin hänen onnistui, sillä aikaa kun sulttaani viipyi tuolla kukkulalla nähdäkseen meritappelun, jonka voitonvarmuus jo ennakolta ilahdutti hänen sydäntään, ampumalla jaottaa maahan yksi torni niinsanotun kanuunaportin luona ja sen mukana osa kaupungin muuria. Jos hänellä olisi ollut rohkeutta ja päättäväisyyttä käyttääkseen hyväkseen tätä etua, niin epäilemättä hän olisi saanut kaupungin kohtalon ratkaistuksi kymmenentuhannen miehen sotajoukolla silloin vallitsevan hämmingin aikana. Mutta hän tyytyi tähän menestykseen ja piiritetyt tointuivat säikähdyksestään ja korjasivat vahingon niin, että he ainakin jonkun aikaa voivat olla turvassa suuremmilta vaurioilta.

Sulttaanin varma toivo joutui surkeasti häpeään. Tosin kapudan-pasha Suleiman bei työnsi aluksensa raudoitetun nokan niin syvälle keisarillisen laivan kylkeen, että ne tuskin enää voivat päästä toisistaan irti, mutta miehistö puolustautui niin urheasti, että Suleiman beiltä kaatui sataviisitoista sotilasta. Hänen täytyi väkivallalla kiskaista kaleerinsa irti kreikkalaisesta laivasta, jotta hän ei siinä määrässä joutuisi tappiolle, että hän jälellä olevine miehistöineen ja laivoineen olisi joutunut vangiksi. Sillä aikaa kun tämä tässä tapahtui, heittivät kreikkalaiset juoksevaa tultaan ja saivat siten turkkilaisille perinpohjaisen tappion.

Sulttaanin täytyi nähdä kaikki nämä tapahtumat; sillä hän voi täydellisesti nähdä yli koko taistelualueen ja oli kylliksi lähellä huomatakseen kaikki tarkalleen.

Kuta varmemmin hän oli ollut oikeutettu odottamaan ratkaisevaa voittoa, sitä raskaampana kohtasi häntä isku, kun hänen oli pakko pitää tappiota päätettynä tosiasiana. Peloittavana kuohahti hänen vihansa. Hän vimmastui nähdessään, miten hänen laivansa syttyivät palamaan, leimusivat ilmiliekissä ja upposivat, miten hänen merimiehensä ja sotilaansa peljäten hirveästi hävittävää tulta epätoivoissaan hyppäsivät mereen ja ennemmin hukkuivat, kuin tahtoivat sanomattomia tuskia kärsien elävältä palaa. Kun hän vihdoin huomasi, kuinka Suleiman bei luopui taistelusta ja käänsi oman kaleerinsa pakoon, niin silloin ei hän enää voinut hillitä itseään. Ollenkaan ajattelematta painoi hän kannuksensa tulisen arapialaisensa kupeisiin ja ajaa karautti meren rannalle ja hänen suuri seurueensa hänen kintereillään.