Satulaa myöten seisoi tuo jalo eläin meressä, jonka nousuvesi vyörrytti mahtavia aaltoja rannalle, kun sulttaani huomasi mitä hän oli tekemässä. Hänen äänensä jyrinä taisteli vaahtoavan vuoksen pauhinan kanssa. Hän heilutti saraseenilaista miekkaansa kuin riivattu, ja Suleiman bei näki herransa ja ryhtyi vielä kerran taisteluun; mutta rohkeus oli lannistunut, voima murtunut; kristittyjen voiton huuto huumasi hänet ja hänen miehensä.
Ainoastaan silmänräpäyksen ajan näytti siltä kuin taistelu alkaisi uudelleen, — sitten kääntyi pelottavasti harvennut laivasto yltä yleensä pakoon, ja taistelu oli loppunut. —
Meri oli ruumiiden ja laivansirpaleiden peitossa. Kristittyjen neljä laivaa olivat melkein vioittumatta, ellei ota lukuun sitä läpeä, jonka Suleiman bein kaleeri oli puskenut kreikkalaiseen laivaan, mutta joka oli hyvällä menestyksellä saatu tukituksi.
Kaupungin muureilta kajahti ääretön riemuhuuto. Kaksi kaleeria lähti sisäsatamasta ja toi torven toitotusten kauvaksi kajahtaessa nuo neljä laivaa hinaamalla satamaan.
Ja tuolla rannalla ajoi muudan lumivalkoisella arapialaisoriilla kuin riivattu leiriä kohden, ja päästyään suurherran teltan luo hän hyppäsi vaahtoisen ratsun selästä ja katosi telttaan, jossa hän painoi polttavat kasvonsa sohvan tyynyihin ja kiljasi visiiri Halil pashalle tuskin ihmismäisellä äänellä: "pois! pois!" niin että tämä kauhistuksesta väristen kiireestä kantapäähän sukkelasti pujahti ulos huoneesta ja jätti onnettoman sulttaanin yksin tuskansa ja raivonsa valtaan.
Epätasaista ja siitä syystä turkkilaisille niin onnetonta taistelua ja sen niin peräti nöyryyttävää lopputulosta oli myös kaupungin muurilta ollut katsomassa muudan, jonka sydän julmistui, kun hän näki kreikkalaisten ja latinalaisten, joiksi Konstantinopelissä tavallisesti sanottiin italialaisia, melkeimpä kaikkia länsimaalaisia, saavan niin helpolla niin tärkeän voiton ja heidän laivojensa tulevan satamaan tuoden niin runsaasti muonavaroja, mutta vielä enemmän kunniaa.
Se oli Haik, joka käsivarret ristissä ja pää syvään rinnalle painuneena nojasi tornin kaidetta vastaan ja puolinaisissa huudahduksissa päästi ilmoille ajatuksiaan.
Kauvan katsoa tuijotti hän meritaistelua ja pui nyrkkiä vimmoissaan, kun hän näki, miten Suleiman bei irroittautui kreikkalaisesta kauppalaivasta, jonka miehistö oli niin tuhoisasti harventanut hänen miehistönsä rivejä, että ne tuskin enää riittävät omaa laivaa hallitsemaan ja suojaan viemään.
"Voi sinua!" huudahti hän nyrkkiään puiden, "sinun pääsi ei tosiaankin ole enää tiukassa. Mutta mitäpä apua siitä on?" jatkoi hän muutaman minuutin perästä. "Jos edelleenkin käy niinkuin tähänkin asti, sekä maalla että merellä, niin on Muhamedin kärsivällisesti jätettävä jollekin myöhemmistä jälkeläisistään 'elämänsä tehtävä', joksi hän sanoo Konstantinopelin valloitusta, palattava Adrianopeliin ja kiittäköön hän luojaansa, jos bytsantilainen suo hänelle rauhaa, että hän kerran saa siellä sohvallaan kuolla."
"Ei!" huudahti hän puoliääneen, "tästä täytyy tulla toinen leikki! Mutta ellei yht'aikaa käydä kimppuun sekä meren että maan puolelta, niin kreikkalainen jää huokealla hinnalla voittajaksi."
"Mutta miten? Ketju sulkee sataman. Sitä on mahdoton saada poikki.
Olenhan minä sen niin tarkkaan tutkinut." Kauvan hän oli vaiti.
Kuu loi kirkkaan valonsa maalle ja merelle. Puhtaan ilman läpi se loisti niin ihmeellisen kirkkaasti, että oli valoisa kuin päivällä.
Haik tuijotti kauvan aikaa yli sataman tienoon, sitten hän huusi äkkiä: "Niin, ainoastaan siten se käy päinsä, ainoastaan sillä tavalla se onnistuu! Kun vaan on kylliksi ihmiskäsiä, niin se on vaan lasten leikkiä!"
Vielä kerran loi hän terävän katseensa yli seudun, nyykäytti päätään tyytyväisyytensä merkiksi ja hävisi sitten nopeasti sokkeloisten katujen vilinään.
Pitkä oli matka, jonka hän oli kulkenut satamasta Pyhän Romanoksen portille, mutta hän riensi ikäänkuin hänen jalkopohjiaan olisi polttanut, ja kun hän vihdoin oli saapunut sille paikalle, josta hänen oli tapa mennä ulos ja palata takaisin kaupunkiin, niin hän pian hävisi näkyvistä, kunnes hän taas muurin varjosta päästyään ilmestyi kirkkaaseen kuun valoon.
"Tahdotko panna henkesi alttiiksi, Haik?" kysyi neekeri, joka niin usein oli avannut hänelle oven Maritsan rannalla Adrianopelissa. "Sulttaani on tänään ajanut ulos Halil pashan, joka kumminkin on hänen suosikkinsa, niin että minullekin tuli hätä ja pelko."
"Sen kyllä uskon", sanoi Haik osanottavaisesti, "mutta se, mitä minä tuon, on lääkettä hänelle, koska se virkistää hänen toimintatarmoaan. Ilmoita minut! Sen täytyy tapahtua!"
Neekeri lähestyi vavisten ovea, joka vei sulttaanin sisähuoneisiin ja hävisi kallisarvoisen brokaatti oviverhon taa. Useiden huoneiden läpi hän hiipi kuulumattomin askelin; sitten hän nosti sulttaanin vastaanottohuoneen oviverhoa.
"Mitä on asiaa?" huusi sulttaani, joka istui sohvalla pää käden varassa. Mutta hänen äänessään oli tykkänään toinen sävy, kuin minkä neekeri oli kuullut muutamia tuntia aikaisemmin, kun visiiri pyrki herransa puheille.
Neekeri kumarsi syvään käsivarret ristissä rinnalla ja sanoi vaan:
"Haik!"
"Hän tulkoon!" ja muutaman tuokion perästä seisoi armenialainen sulttaanin edessä siinä alamaisessa asennossa, jonka itämaalainen hovitapa määräsi.
Sulttaani käski sytyttää kynttilöitä ja sanoi, kun se oli tehty,
Haikille: "Istu!"
Heti istuutui Tommaso pannen jalat allensa ristiin pehmeälle lattiamatolle jonkun matkan päähän sulttaanista ja odotti hänen puhutteluaan.
"Haik", alkoi suurherra vihdoin, "näyttääpä melkein siltä kuin pitäisi tuhansien voittojen kautta saavutetun esi-isäini maineen minulta hävitä taistelussa näitä kurjia, teeskenteleväisiä, pelkurimaisia kreikkalaisia vastaan!"
"Siitä Herra meitä varjelkoon!" sanoi Haik, joka tällä huudahduksella tarkoitti täyttä totta. "Ei ole vaikea alku vielä sama kuin loppu, korkea herra! — Tosin", jatkoi hän rohkeasti, kun sulttaani pysyi vaiti, "tästä täytyy tulla muutos. Mutta tekihän Halil pasha eilen kauniin alun."
"Missä ja miten?" huusi sulttaani hypähtäen ylös.
Tommaso kertoi, mitä seurauksia oli ollut kanuunoilla ammunnasta ja valitti vaan, että Halil pasha ei ollut uskaltanut tehdä rynnäkköä ilman suurherran lupaa; sitten hän jatkoi: "Kaupunki oli sinun, korkea herra, niin varmaan kuin minun henkeni on sinun käsissäsi. Se on alku, uskovaisten hallitsija", jatkoi hän, "eikä se jää sikseen, jos tahdot kuulla ja ottaa huomioosi orjasi Tommason ajatuksia."
"Puhu, puhu!" huusi sulttaani innoissaan, "ei vielä koskaan ole sinun neuvosi ollut huono!"
Haik kertoi, miten hän oli ollut näkemässä meritaistelua ja hänen sydämensä vuotanut verta, kun se sai onnettoman käänteen, kuin hän sitten oli ajatuksissaan punninnut kaikkia meren puolelta tehtävän hyökkäyksen mahdollisuuksia, jonka välttämättä täytyisi tapahtua yht'aikaa maankin puolelta, jos sen mieli maksaa vaivaa. "Silloin vain", sanoi hän, "on kreikkalaisten pakko käyttää latinalaisia apujoukkojaan meren puolella, ja heidän poissaolonsa maanpuolella takaa voiton sinulle."
"Saatko sinä laivat lentämään satamaan tuon kirotun ketjun yli?" kysyi sulttaani katkerasti.
"Saan, herra!" huusi Haik ja hyppäsi ylös, niin että hän melkein seisoi sulttaanin edessä.
Tämä rähähti nauramaan. "Kaippa sinä vielä osaat loitsia?" sanoi hän pilkallisesti.
"Samoin kuin minä, voi jokainen järjellinen ihminen loitsia", sanoi Haik ja istuutui taas samalla kertaa kuin sulttaanikin heittäytyi sohvan tyynyille.
"Annappa kuulla!" sanoi suurherra.
"Tunnetko sinä teloja, korkea herra, pitkiä pyöreitä puita, joiden päällä voi liikuttaa raskaita kuormia?" kysyi Haik.
"Tunnenhan minä!" oli sulttaanin vastaus.
"No entäpä", jatkoi Tommaso, "jos ne tuhannet kourat, joita on sinun käytettävänäsi, jonakin hiljaisena yönä vierittävät sinun kaleerisi merestä, telojen päällä pelätyn satamaketjun ympäri satamaan, jos sinun sotajoukkosi on tekevinään maan puolella hyökkäyksen muurien kimppuun ja yhdistää piiritettyjen koko huomion ja toiminnan sinne, ja jos aamulla sinun laivastosi ikäänkuin taikavoiman nostamana on ketjusta huolimatta satamassa ja siellä alkaa hyökkäyksen, samalla kun maan puolella näennäisestä taistelusta tehdään täysi tosi? Mitäs arvelet, herra?"
Hyvän aikaa katsoi suurherra ääneti leimahtelevaan vahakynttilään, joka seisoi hänen edessään, sitten hän äkkiä kääntyi armenialaisen puoleen ja huusi: "Haik, sinä ansaitseisit päästä suurvisiiriksi ja kapudan pashaksi samalla!"
"Uskovaisten hallitsija, minusta ei se, jota ihmiset sanovat kunniaksi, ole parankaan arvoinen [para on turkkilainen raha; 1/10 piasteria, joka on arvoltaan 25 Suomen penniä]. Sinun armosi tuottaa minulle varoja, että voin vaatimattomasti elää kansani tapojen mukaan. Se on minun sydämeni kunnianhimo ja korkein toivomus!"
Sulttaani nauroi. "Yksi tahtoo maineen loistoa, toinen kunnian ja arvon kultaiset ketjut, kolmas etsii ylellisyyttä ja hekumaa, neljäs kultasäkkejä, viides hiljaista, kotoista rauhaa. Kuka on viisain, Haik?" —
"Viimeinen, korkea herra", vastasi armenialainen nopeasti, "mutta häntä korkeammalle asetan kuitenkin vielä sen, joka ei pyydä mitään ihmisten oikulliselta hyväntahtoisuudelta, vaan kaikkea odottaa ja rukoilee Jumalansa armolta!"
"Haik", sanoi suurherra, "sinussa ei ole ainoastaan kekseliäisyyttä, vaan myöskin elämänviisautta!"
"Ennen kaikkea ja kaikessa olen sinun palvelijasi, herra!" kuului
Haikin taiten laskettu vastaus, samalla kun hän kumarsi maahan asti.
Hän tiesi nyt varmasti, mitä oli odotettavissa eikä hän erehtynyt. Muutaman hetkisen jälkeen astui sulttaani runsaasti koristellulle arkulle, pisti avaimen reikään, nosti ylös raskaan kannen ja ojensi Tommasolle kaksi noita tsekiinikukkaroita, joiden sisällyksen Haik vallan hyvin tunsi.
Mutta tuskin oli hän kätkenyt ne kauhtanansa alle, kun muudan janitsharien bei syöksähti sisälle ja huusi: "kreikkalaiset ovat tehneet hyökkäyksen kaupungista ja meidän joukkomme väistyvät!" Kykenemättä mitään muuta ajattelemaan, huusi sulttaani ratsuaan ja syöksyi ulos.
Haik astui peremmäksi huoneen seinäverhojen väliin ja tuijottaen silmiään räpäyttämättä avaimeen, joka oli arkun suulla, hän sanoi hiljaa itsekseen: "Halkokaa te toistenne päitä! Minulla on parempaa tehtävää!"
Nopeasti hän sammutti kynttilät, riensi arkulle, nosti kantta ja sieppasi niin paljon nahkakukkaroita, kuin hän voi kätkeä ja säilyttää, pani sen sitten lukkoon ja pisti avaimen taskuunsa. — Sillä aikaa kuin sulttaanin teltan vasemmalla puolen vaskikanuuunat jyrähtelivät yön selkään ja hurjat sotahuudot pöyristyttävästi kajahtivat halki ilmojen, luikahti muudan notkea olento huomaamatta ulos sulttaanin teltasta ja hävisi janitsharien leirin tyhjien telttarivien väliin.
KOLMAS LUKU.
Haikin ja sulttaani Muhamed II:n välisen yöllisen keskustelun jälkeisenä päivänä vallitsi suuri liike laivastolla Beshiktashin luona.
Loistava gondooli, jota souti joukko veripunaisiin vaatteisiin puettuja merimiehiä, kiiti kahdeksan muun, vähemmän koristellun venheen saattamana nuolen nopeudella yli rasvatyynen meren pinnan ja laski kapudan-pashan, Suleiman bein laivan ääreen. Gondoolin keskeltä kohoavasta, huoneen tapaisesta astui ulos sulttaani ja hänen jälestään Halil pasha ja se neekeri, joka niin usein oli avannut ovea Haikille Maritsan rantapuistossa, ja jolla nyt oli päällään veripunainen puku ja leveä miekka kupeella.
"Voi Suleiman bei parkaa!" kuiskasi muudan soutaja. "Sehän on kapidshi-bashi, suurherran pyöveli."
Padishah nousi laskuportaita myöten laivan kannelle, ja toiset seurasivat häntä.
Silloin astui kalpeana, polvet lokattaen, kapudan-pasha, suurherran laivaston ylipäällikkö, Suleiman bei sulttaania vastaan, notkisti polvensa ja kumarsi päänsä maahan asti.
Sulttaani ei viitsinyt edes katsoakaan häneen.
"Mene alas odottamaan tuomiotasi!" tiuskasi hän hänelle. Aavistaen loppunsa olevan lähellä tuo onneton hoiperteli suureen kajuuttaan viepiä portaita kohden.
Sillä välin olivat kaikki gondoolit saapuneet ja padishahin korkeat arvoherrat nousivat laivaan ja kokoontuivat herransa ympärille.
Kun kaikki olivat koolla, astui sulttaani kajuuttaan, jossa Suleiman bei lankesi hänen jalkainsa eteen ja odotti siinä asennossa, kunnes kaikki seisoivat puoliympyrässä sulttaanin ympärillä. Peräti tuskallinen hiljaisuus syntyi.
"Nouse ylös!" huusi sulttaani jyrisevällä äänellä Suleiman beille ja kun tämä oli totellut, jatkoi hän kovasti kiihtyneenä: "Uskosi ja herrasi pettäjä, kuinka se on selitettävä, että sinä et saanut niin suurella laivastolla edes neljää kristittyjen koirain laivaa valloitetuksi? — Eikö niitä, sitäpaitsi tuulen tyyntyminen estänyt liikkumasta? Mitenkäpä sinä sitte milloinkaan aiot valloittaa laivaston satamassa?"
Nämä sanat lausui sulttaani koko sillä suuttumuksen vimmalla, joka täytti hänen mielensä..
Mies parka oli jonkun aikaa ääneti, sitten hän kysyi masentuneena:
"Saanko puhua, uskovaisten hallitsija?"
"Puhu!" vastasi padishah terävästi.
Hän huomautti, että hän oli purjehtinut kreikkalaisen laivan päälle, niin että se oli vähällä ollut upota, mutta että hän oli taistelussa menettänyt 115 miehistään, eikä ollut enää kyennyt vastustamaan. Sama oli ollut laita muillakin laivoilla, kun vihollinen oli käyttänyt tuota helvetillistä juoksevaa tulta, jota ei kukaan ollut voinut vastustaa ja jonka saaliiksi koko laivasto olisi joutunut, jos hän ei olisi ajoissa vetäytynyt takaisin tappelusta.
Kapidshi-bashin läsnäolo oli sen merkki, että sulttaani oli aikonut muitta mutkitta hakkuuttaa häneltä pään poikki; mutta vanhan miehen sanat lauhduttivat jonkun verran hänen vihaansa.
"Olet ansainnut kuoleman", sanoi hän Suleiman beille, "mutta minä tahdon osoittaa sinulle armoa. Mene pois minun näkyvistäni ja ajattele Aleppon luona pakolaisena niitä velvollisuuksia, joita olet laiminlyönyt, häpeää, jota olet tuottanut profeetan lipulle, ja tee parannusta syvässä katumuksessa, jotta Allah sinua kerran armahtaa."
Kapudan-pasha tahtoi syleillä hänen polviaan, mutta hän potkaisi hänet luotaan menemään.
"Korjaa luusi, petturi!" huusi hän ja kääntyi pois.
Mies raukka, joka jo ennakolta oli korjannut aarteensa varmaan talteen, lähti nopeasti isolta kaleerilta ja nousi Beshiktashin rannalla hevosensa selkään, jolla hän nuolen nopeudella kiiti pois padishahin vihan ulotuttavista, iloissaan siitä, että oli pelastanut henkensä, vaikkakin häpeän tahraamana.
"Nyt neuvotelkaamme, miten saisimme poistetuksi meitä kohdanneiden onnettomuuksien jäljet ja häpeätahran pois pyyhityksi!" sanoi sulttaani ja hänen käskevästä viittauksestaan istuutuivat sotajoukon ja hallituksen korkeimmat edustajat kajuutan seinustoilla olevalle divaanille.
Suurvisiiri Halil Pasha, joka ensiksi sai sulttaanilta puhevuoron, oli vanha turkkilainen, joka oli tuntevinaan sotajoukon ja laivaston monissa onnettomuuksissa Allahin tahdon ja muuttumattoman neuvon, ettei oikea hetki ollut vielä tullut valloittaa Konstantinopelia ja joka sentähden kerrassaan äänesti piirityksen lakkauttamista.
Sulttaanin ilmeikkäille kasvoille lensi tumma varjo. Hänen korkean otsansa rypyt osoittivat tyytymättömyyttä, joka täytti hänen sielunsa, että juuri suurvisiiri oli lausunut sellaisen mielipiteen tässä neuvottelukokouksessa. Se perustui uskonkappaleeseen ja se oli syy, miksi sulttaani oli vaiti, eikä kiivaasti vastustanut visiiriään, koska neuvostossa oli henkilöitä, jotka helposti olisivat voineet käydä hänen uskonsa kimppuun ja heikentää koko hänen vaikutustaan kansan kesken.
Liekkö se riippunut helposti huomattavasta tyytymättömyyden ilmeestä padishahin kasvoilla vai omasta vakaumuksesta — Halil pasha joutui äänestyksessä tappiolle ja taistelua päätettiin jatkaa. Jos mieli saada taistelua pian voittoon päättymään, niin oli sille välttämättä saatava parempi menestys tekemällä merenpuolinen hyökkäys mahdolliseksi. Mutta siinäpä vasta ilmestyi kosolta vastuksia, koska kaikkien mielestä oli mahdotonta tunkeutua satamaan sen suuta sulkevaa ketjua poistamatta.
Vihdoin puuttui sulttaani puhumaan esittäin Haikin ehdottaman suunnitelman. Hänen sanansa saivat mielet syttymään. Kaikki neuvosherrat ihmettelivät ja ylistivät uskovaisten loistoisan hallitsijan viisautta ja viivyttelemättä jaettiin käskyt tuuman toimeenpanemiseksi.
Koko matka Beshiktashista satamaan saakka puhdistettiin siinä rehoittavasta pensaikosta ja varustettiin puusilloilla, paikotellen tukevilla vierityspölkyillä ja kaiteilla ja tämä rännin muotoinen rata voideltiin paksulti talilla.
Laivat vedettiin nyt rullien ja valssien avulla merestä maalle ja laskettiin sitten aivan samalla tavalla "kultaiseen sarveen."
Ihmeellistä oli, että kreikkalaiset eivät huomanneet niitä tuhansia, jotka tekivät sen jättiläistyön, että hilasivat seitsemänkymmentäkaksi laivaa tällä tavalla kultaiseen sarveen, taikka että, jos he olisivatkin sen huomanneet, sitä ei yritettykään estää. Ja yhdessä yössä, joka seurasi neuvottelua, pantiin se täytäntöön ahkeruudella ja innolla, jotka ansaitsivat suurinta ylistystä.
Koko Konstantinopelin valtasi ääretön hämmästys, jolle veti vertoja vaan kauhistus, minkä synnytti turkkilaisen laivaston niin suuren osan ilmestyminen satamaan. Sehän näytti ihan taikatempulta! Kukaan ei ymmärtänyt, kuinka se oli ollut mahdollista, kunnes muudan armenialainen heille selitti, miten turkkilaiset olivat mahtaneet saada sen aikaan. Hänen selityksensä oli aivan totuuden mukainen ja hän tiesi sen, sillä vaikka kukaan ei sitä aavistanut, — hänhän oli koko tuon Konstantinopelille niin pahan asian alkuunpanija.
Olipa se tosiaankin paha asia! Sillä nyt täytyi, se huomattiin, taistella kahdella taholla, eivätkä ne sotilaat, jotka täällä taistelivat vihollisten laivastoa vastaan, enää mitenkään voineet olla puolustamassa muureja vaaranalaiselta maan puolelta. Ja sehän oli valitettavasti huolestuttava seikka, että kaupungissa olevain taistelijain luku väheni joka tappelussa, jota vastoin sulttaanin sotajoukko sai joka päivä vereksiä lisävoimia hänen laajan valtakuntansa kaikista osista.
Iloisempana kuin moneen päivään saapui padishah teltalleen ja heitti arapialaisen ratsunsa suitset neekerille, jota hän piti hyvin hyvässä suosiossa.
"Eikö Haik ole vielä ollut täällä?" kysyi sulttaani.
"On toki", vastasi neekeri. "Puoliyöstä hän odotti sinun korkeutesi palaamista. Mutta, kun hän ei voi palata kuin yön pimeässä, hän lähti takaisin ennen sen loppua."
Sulttaani pudisti päätään; sillä hän olisi mielellään kilisevällä kullalla osoittanut kiitollisuuttaan Haikille hänen oivallisesta neuvostaan. Mutta voitiinhan siihen vielä keino keksiä. Sentähden heittäysi hän väsyksissä vuoteelleen nauttiakseen vielä levosta, ennenkuin aurinko panisi pyhän Sofian kirkon kultaisen kupoolin loistamaan.
Vanha armenialainen oli tullut sataman päällikön Diedon laivalle tarjoamaan kaupaksi laatikostaan jaloja, kallisarvoisia ryytejään. Juuri silloin tulivat venetsialaisten ja genualaisten laivojen kapteenit kannelle: myöskin keisarin virkamiehiä oli läsnä.
Armenialainen oli näennäisesti vaatimattomuudesta painautunut syrjäiseen nurkkaan, josta ei kukaan ylhäisistä herroista häntä huomannut.
Kannelle he vielä kerran pysähtyivät ja Diedo mainitsi vielä kerran aikeestaan polttaa vihollisten laivasto; mutta hän ehdotti vielä kerran pidettäväksi neuvottelua ja arveli, että pyhän Marian kirkko forumin varrella oli siihen sovelias, koska se oli pieni ja sinne helposti pääsi joka puolelta.
Tämä ehdotus hyväksyttiin.
Kun herrat olivat lähteneet pois eikä Diedo ollut huomannut Haikia, hiipi tämä tiehensä, ja juuri silloin laivalta lähtevä venhe vei hänet muurin suojaamalle rannalle. Hänellä oli kiire, sillä neuvottelu oli määrätty kello kolmeksi iltapäivällä.
Ehkä noin puoli tuntia myöhemmin astui jo mainitun kirkon portille nuori, solakka kreikkalainen, joka katseli kirkkoa päältä päin tarkkaan joka puolelta. Hänellä oli paperikäärö kainalossa ja piirustuskynä kädessä ja näytti olevan rakennusmestari.
Kun hän oli päältä päin tutkinut kirkon, astui hän vanhan suntion matalaan majaan ja sanoi vanhukselle: "Minut lähetti arkimandriitti Basilius tutkimaan kirkkoa sisältä. Se on vanha ja mitä huolellisimman korjauksen tarpeessa ja minä olen rakennusmestari. Koska minun nyt täytyy viipyä kauvan kirkossa, niin avaa minulle sakastin pieni portti ja jätä minulle avain!"
"Niin, herra", vastasi vanhus; "mutta minulle on ilmoitettu, että eräät korkeat herrat aikovat täällä tänään päivällisen aikaan pitää kokousta neuvotellakseen salaisista asioista!"
"Mitäpä minä herroista välitän?" nauraa hohotti arkkitehti. "Sitä ennen minä olen jo aikoja kotonani."
Suntio antoi avaimen hänen käteensä ja hän oli pian sakastin oven toisella puolen, poissa ukon nähtävistä.
Niin pian kuin hän oli päässyt ovesta sisälle, silmäili hän tarkkaan rakennusta. Sakasti oli liian pieni suurempaa kokousta varten. Se voitiin pitää vaan kirkon pääosassa ja siinä täytyi puhua kovalla äänellä, jos mieli saada puheensa kuulumaan. Kun hän oli päässyt selville siitä seikasta, niin oli hänen etsittävä jokin piilopaikka, josta hän kenenkään näkemättä voi kuulla tämän neuvottelun. Mutta sellaista paikkaa hän ei löytänyt muualta kuin kaikkein pyhimmän esiripun takaa, jonne ei kukaan maallikko saanut astua.
Mitäpä hän, armenialainen, välitti kreikkalaisten pyhyyden häväisemisestä? Johan se ikivanha viha, joka vallitsi hänen kirkkokuntansa ja kreikan kirkon välillä, poisti hänestä kaikki epäilykset ja tuskin oli hän astunut paksun kultakoristeisen esiripun taakse, kun hän täysin tyytyväisenä taas astui ulos.
Hetkisen nojasi hän seinää vasten ja mietti, miten hän saisi ensimäisen suntion petetyksi. Jumalanpalvelusta ei täällä pidetty, sillä ihanan pyhän Sofian kirkon kaikki ovet olivat selkosen selällään, että aamusta iltaan uskovaisten lauma sai yhtenä papiston kanssa rukoilla pyhille suojelusta Ismaelin villiä poikia, noita Kristuksen pyhän nimen verenhimoisia ja katkeria vihollisia vastaan.
Kun armenialainen, sillä hän se oli, vielä jonkun aikaa oli nauttinut kirkon virkistävästä viileydestä, lähti hän sakastista, kuitenkaan ovea lukitsematta, ja vei avaimen takaisin suntiolle.
"Minusta on tänään liian kylmä kirkossa", sanoi hän vanhalle miehelle. "Minä aion huomenna hyvissä ajoin lopettaa työni!" Ukko myönsi sen ja he erosivat.
Mutta kello ei ollut vielä likikään kahta iltapäivällä, kun nuori arkkitehti lähestyi sakastia toiselta puolen, huomaamatta astui sisälle ja työnsi oven eteen lujan salvan, joka esti ketään pääsemästä ulkoa päin sakastiin. Sitten pujahti hän nopeasti kaikkein pyhimmän esiripun taakse ja istuutui siellä kallisarvoiselle istuimelle, jota vanha piispa käytti lepotuolinaan. Paikan viileys ja häntä ympäröivä hiljaisuus sai hänet pian torkahtamaan. Vasta kun alkoi kuulua kovia, karkeita ääniä, jotka kumeasti kajahtelivat holvien kaarroksissa, hän havahti suloiselta ettoneeltaan.
Kenenkään näkemättä ja aavistamatta kuuli hän, mitä neuvoteltiin suurherran laivaston hävittämisestä satamassa, ja sai tietää, että tämä vaikea ja vaarallinen tehtävä uskottiin uhkarohkealle laivan kapteenille Jacopo Cocolle; hän sai tietää, miten tuuma oli pantava toimeen, ja että se oli tapahtuva seuraavana yönä.
Kun neuvottelussa olleet miehet olivat lähteneet pois, hiipi hän ulos ja riensi, minkä käpälästä kerkesi, sille paikalle, josta hän pääsi ulos kaupungista. Oli todellakin onnellinen sattuma, että hän tällä kertaa jäi huomaamatta, kun hän ensi kerran päiväiseen aikaan lähti uskaliaalle retkelleen sulttaanin teltalle. Siinä tuli hänelle tosin avuksi se seikka, että Halil pasha vastakkaisella puolella pommitteli muureja kanuunoillaan ja siellä odotettiin rynnäkköä, jonka tähden kaikki saatavissa olevat voimat oli koottu sinne.
Kepeäjalkaisena kuin jänis hyppeli Haik Tommaso kerjäläisen puvussa, käyttäen joka pensasta piiloutuakseen, turkkilaisten leirille ja saapui ehjin nahoin padishahin teltalle. Neekeri ei ollut tuntea häntä, mutta sittenkin kun hän oli tuntenut hänet ei hän päästänyt häntä sisälle koska herra nautti lepoa, jota hän viime päiväin ponnistusten jälkeen hyvinkin tarvitsi.
Vasta kun Haik sitä kiivaasti vaati ja huomautti, miten vaarallisia seurauksia siitä saattaisi olla, hiipi neekeri telttaan, jossa hän onneksi tapasi sulttaanin vielä valvomassa.
"Eikö minun korvani ole kuullut Haikin ääntä?" kysyi hän.
"Hän vaatii kiireesti päästä sinun puheillesi korkea herra!"
Haik astui sisälle.
Ystävällisesti katsoi häneen padishah ja sanoi: "Kiitos neuvostasi,
Haik. Se oli oivallinen. Se onnistui ihanasti!"
"Älä huoli siitä, korkea padishah", vastasi Haik nopeasti, "ja kuule, mitä minä olen sinun palvelukseksesi puuhannut, ja mitä on tehtävä, se pitää sinun viisautesi panna toimeen."
Nyt hän ilmoitti hänelle, miten hän oli saanut selville kreikkalaisten aikeet polttaa satamaan tunkeutuneet turkkilaisten laivat. Hän sanoi hänelle, että venetsialainen Coco oli ottanut työn suorittaakseen ja että luultavasti oli aikomus vielä ensi yönä panna se toimeen.
Padishah kuunteli jännitettynä eikä tämä ilmoitus ollut hänestä hauska. Länsimaalaisilla eli latinalaisilla, joiksi genualaisia ja venetsialaisia sanottiin, oli vastustamaton ja sammuttamaton juokseva tuli, tuo hävitysaine, jonka kokoonpano oli turkkilaisille salaisuus. He pelkäsivät sitä täydellä syyllä, koska mikään ei kyennyt sitä vastaan suojelemaan. Sen välttäminen oli sitäkin vaikeampaa, kun kreikkalaiset, samoin kuin latinalaiset osasivat omilla heittokoneillaan heittää sitä pitkän matkan päästä vihollisiin laivoihin ruukuissa, jotka särkyivät ja sitten päästivät sen kaikkialle valumaan. Tuo hirvittävä aine syttyi silmän räpäyksessä ja tarttui joka paikkaan vastustamattomalla voimalla hävittäen kaikki auttamattomasti. Mutta varsinkin sentähden pelkäsivät turkkilaiset sitä, koska yksi ainoa pisara siitä, joka pirskahti ihmisen vaatteisiin, tuotti hänelle tuskallisimman kuoleman polttaen hänet elävältä. Jos voitiin estää vihollisten laivojen lähestyminen, niin oli vaara vältetty. Sentähden neuvoi viekas armenialainen asettamaan laivoihin kauvas kantavia kanuunia ja lisäämään niihin riittävän määrän tarkk'ampujia, jotka puolestaan auttavat nuolisateella pitämään laivoja kaukana.
Se oli ainoa mahdollinen keino vastustaa vaaraa. Sen tunnusti sulttaani ja kiitti ja palkitsi runsaasti Haikia, jonka tällä kertaa täytyi jäädä leiriin odottamaan yötä, jolloin hän voi huomaamatta päästä takaisin piiritettyyn kaupunkiin.
Padishah kutsutti kiireesti Halil pashan luokseen ilmoittaakseen hänelle ilmisaadun salaisuuden. Tämä pani suunnitelman täytäntöön mitä kiireimmin; mutta yö kului, ilman että yritettiin hävittää turkkilaista laivastoa, koska sulttaanin kanssa salaisessa yhteydessä olevat Galatassa asuvat venetsialaiset osasivat lykätä sen lähinnä seuraavaksi yöksi luvaten muka auttaa hävitystyössä. He lähettivät siitä sulttaanille sanan, joka oli yhtäpitävä sen ilmoituksen kanssa, jonka paljoa aikaisemmin ja sentähden paremmalla menestyksellä Haik oli tuonut.
Suurherra oli tosin huomannut, että avain puuttui hänen raha-arkkunsa suulta; mutta hänen ei juolahtanut mieleensäkään ruveta Haikia epäilemään sen varastamisesta, koska hän ehdottomasti luotti tämän sukkelatuumaisen miehen uskollisuuteen. Teetettiin uusi avain, eikä kukaan sen koommin ajatellut asiaa, joka itsessään näytti vähäpätöiseltä ja jonka selitettiin johtuvan siitä, että sulttaanilta sinä iltana oli poislähtiessään ollut niin kova kiire. Kukkaroiden puuttumista arkusta ei sulttaani voinut huomata, koska hän ei tietänyt aarteittensa määrää.
Täydentääkseen varokeinojaan teetti sulttaani, kun ensimäinen yö oli kulunut ilman päälle karkausta, niinkuin Galatassa olevat liittolaiset olivat ilmoittaneet, tuon rauhallisesti kuluneen yön jälkeisenä päivänä "kultaisen sarven" ylitse laivoista sillan, joka turvasi laivojen yhteyden turkkilaisten lujasti miehittämän ja suojeleman rannan kanssa.
Niin odotti sulttaani taas tulevia tapahtumia tuolla kukkulalla, jolta hän oli katsellut ensimäistä onnetonta meritappelua.
Tuli keskiyö, eikä mikään osottanut kreikkalaisten ja heidän liittolaistensa hankkeiden alkavan: mutta aamupuolella näyttäytyi melkoinen joukko kreikkalaisia laivoja ja liikkui hiljaa turkkilaisten laivastoa kohden, joka sitä rauhallisesti odotti.
Hehkuen halusta saada omistaa itselleen onnistuvan yrityksen kunnian riensi Coco toisten laivojen edelle ja tunkeutui turkkilaisten laivaston sisälle.
Silloin jyrähtivät äkkiä kanuunat ja kuulasade yllätti laivan. Kun turkkilaisten patterit laukasivat kanuunansa toisen kerran tuli Cocon laiva niin reikiä täyteen, että se siinä paikassa upposi koko miehistöineen päivineen.
Tämä odottamaton asiain käänne jäi perästä tulevilta laivoilta yön pimeässä ja ruudinsavussa siihen määrin näkemättä, että ne eivät tienneet, oliko Coco vai turkkilaiset alottaneet ammunnan.
Toinenkin suuri kaleeri lähestyi sentähden: mutta senkin vastaanotti turkkilaisten kanuunain jyrinä niin kiivaasti, että se niin ikään upposi. Nyt paljastui kreikkalaisille totuus, että turkkilaisten oli täytynyt saada tieto yrityksestä petoksen kautta, ja he kääntyivät takaisin niin pian kuin mahdollista päästäkseen jälleen satamaan, mikä kuitenkin ei voinut tapahtua ilman suuria vaurioita.
Kun päivä tuli, tervehtivät laivastolla olevat turkkilaiset riemuhuudoilla hallitsijaansa, jonka he tiesivät olleen tapahtumia katsomassa, ja pikalähetti ilmoitti hänelle kahden suuren vihollislaivan häviön ja että koko yritys oli mennyt myttyyn.
Iloisena palasi suurherra telttaansa ja huusi suurvisiirilleen, joka oli häntä vastaan ottamassa: "Sinä olet väärin arvostellut, Halil! Allah tahtoo suoda meille lopullisen voiton; sillä vihollisteni hankkeet eivät ole onnistuneet ja kaksi laivaa on miehineen päivineen uponneet meren pohjaan."
Halil pasha pani kätensä ristiin rinnalleen, kumarsi maahan ja sanoi: "Allah on suuri ja Muhamed hänen profeettansa. Ylistetty olkoon hänen pyhä nimensä!"
Sillä välin oli muuria ammuttu yhtä mittaa saamatta kuitenkaan tuntuvampaa vahinkoa aikaan.
Tukalammaksi uhkasi tulla se seikka, että elintarpeet alkoivat uupua. Mieliala oli sen johdosta tullut kaupungissa levottomaksi ja siellä täällä syntyi suuren tyytymättömyyden ilmauksina meteleitä, joissa armenialainen Tommaso oli kaikellaisissa valepuvuissa osallisena. Samoin hän jo ajoissa tiesi ilmoittaa sulttaanille Giustinianin aikomasta hyökkäyksestä laivaston kimppuun, jonka johdosta tämä yritys onnistui yhtä huonosti kuin edellinenkin.
Pienet laivastokahakat raukesivat tyhjiin, torjutuita rynnäköitä seurasi toinen toistaan sangen tiheään ilman että kumpikaan riitapuoli niistä sanottavasti olisi hyötynyt tai kärsinyt vahinkoa. Nyt alettiin myöskin miinoilla ja vastamiinoilla käydä maanalaista sotaa; mutta senkään menestys ei ollut juuri mainittava. Vain sen puolesta oli kaupunki tappiolla, että sikäli kuin piiritystä jatkui pitempään, sen apuneuvot vähitellen vähenivät, joita se piiritystä kestääkseen tarvitsi.
Turkkilaiset ampuivat yhtämittaa joka päivä. Osia muurista luhistui, mutta piiritetyt korjasivat pirstaleet entiselleen. Mitä suurinta varovaisuutta käyttämällä ei kreikkalaisilta jäänyt tuskin yhtään turkkilaista miinaa huomaamatta. Sitä helpotti paljon se seikka, että turkkilaiset, merkillistä kyllä, kaivoivat kaikki miinansa aina vaan samoille paikoin, eikä niillä siitä syystä ollut vähintäkään menestystä.
Muudan Padishahin lähetystö, joka vaati antautumaan ja tarjosi keisarille Peloponnesosta, jäi vaikutuksetta, kun keisari hylkäsi kaikki, mutta lupasi veroa, jos sulttaani tahtoisi lähteä pois ja jättää Konstantinopelin rauhaan. Kaikki jäi ilman menestystä ja yllytti vaan turkkilaisten intoa.
Sulttaani olisi ollut hullu, jos hän olisi uskonut Konstantinopelin vapaaehtoisesti antautuvan; sillä kaikista hänen yrityksistään sekä hänen tarjouksistaan ei ollut ollut vähintäkään hyötyä. Hänen kärsivällisyytensä loppui. Johonkin tuloksiin täytyi niin pitkän piirityksen perästä päästä, se oli hänen järkähtämätön tahtonsa.
Halil pasha antoi sentähden koko leirille tiedoksi, että suurherra käski jokaisen varustaumaan päärynnäkköön 29:ksi päiväksi toukokuuta. Kiihoittaakseen vielä enemmän sotamiesten intoa hän lupasi, että he saisivat pitää kaiken saaliin, minkä he kolmessa päivässä ehtisivät ryöstää, ja persoonallisen omistusoikeuden kaikkiin, joita he saisivat vangiksi. Ainoastaan kaupungin, muurit ja julkiset rakennukset sulttaani pidätti itselleen.
Nämä myönnytykset olivat raa'an, villin kansan mieleen ja olivat siitä hyvin ansaittuja niin pitkän ja vaivaloisen piirityksen vaatimien uhrausten palkaksi. Riemuittiin ja ylistettiin sulttaania, ja kaikki olivat valmiita taisteluun, joka lupasi heille sellaisen palkinnon. Aiottua väkirynnäkköä ei pidetty laisinkaan salassa, sillä turkkilaisten Beshiktashissa oleva laivasto, samoin kuin sekin osa siitä, joka vielä yhä lepäili rauhassa kaupungin satamassa, oli komeasti valaistu, tulisoihtuja ja pikitynnöriä toinen toisensa vieressä paloi leimuten leirissä, josta mitä hillitsemättömimmän riemun remakka kuului onnettoman kaupungin muureille, niin että se karmi niiden selkää, jotka nyt valmistautuivat kuolinkamppailuunsa.
Pilkkosen pimeä yö vallitsi Konstantinopelissa, jota vastoin turkkilaisten leiri näytti uivan valomeressä. —
Omantunnon tuskat vaivasivat palatsinpalvelijaa, Isidoria. Hän haki käsiinsä liittolaisensa, Haik Tommason hänen viheliäisestä asunnostaan muistuttaakseen häntä hänen lupauksestaan pelastaa hänet rynnäkön aikana.
Haik istui synkkiin mietteisiin vajonneena. Hänen aarteitaan oli todellakin liian paljon, jotta hän olisi voinut viedä ne mukanaan turkkilaisten leiriin. Päin vastoin hän aikoi anastaa sieltä itselleen lisää aarteita, kun rynnäkköön tarvittaisiin kaikki turkkilaiset.
Huoli siitä, miten hän saisi pelastetuksi kultatsekiineillä täytetyt kukkaronsa, ei ollut suonut hänelle lepoa moneen päivään, sillä tiesihän hän, että päärynnäkkö oli lähellä.
Lopultakin hän teki päätöksensä ja hautasi rahansa lujassa puuarkussa, jonka hän oli pelastanut isänsä varallisuuden häviöstä, näkymättömään kolkkaan majassansa ja peitti työnsä jäljet vierasten nähtävistä kiinnittämällä jälleen paikoilleen maaperän peittona olleet kivilevyt.
Hän oli vastikään päättänyt työnsä, jonka hän suureksi osaksi oli suorittanut pimeässä, ja sytytti kynttilän tullakseen vakuutetuksi, että kaikki oli hyvin kätketty. Sitten hän pukeutui mennäkseen turkkilaisten leiriin päästäkseen verilöylyä pakoon, joka kaupungissa oli odotettavissa, ja sammutti taas kynttilänsä. Silloin kolkutti joku hänen ovelleen.
Sanomaton kauhistus valtasi hänet. Vavisten vaipui hän pehkuilla täytetylle divaanilleen, joka oli hänellä ollut sekä istuimena että vuoteena, ja näytti olevan rutiköyhän miehen omaisuutta, niin kuin kaikki muukin saiturin mökkirähjässä. Varmaankin oikeuden palvelijat olivat vihdoinkin päässeet hänen katalan kavalluksensa perille! Varmaan tultiin häntä noutamaan tilinteolle. Niin vaivasi omatunto häntä hänen raskaasta syyllisyydestään.
"Voi miksi piti minun niin kauvan viivytellä!" huudahti hän puoliääneen. —
Mutta — kolkutus ei kuulunut sellaiselta, että sitä olisi seurannut väkivalta, ellei hyvällä olisi avattu. — Se oli joku ystävä! — Mutta kuka se voi olla? Kukaan ei hänestä ollut tervetullut. Jos hän jäi kaupunkiin, niin hän joutui taistelun tuoksinaan, jota hän, arka kun oli, tähän asti oli välttänyt missä vaan oli voinut. — Hänen täytyi päästä pois, ja tulija pidätti häntä.
"Tommaso!" kuului samalla hiljainen huuto. "Avaahan toki! Minä se olen,
Isidor, sinun ystäväsi!" —
"Vai hän se on?" arveli armenialainen itsekseen. "Hänkin tahtoo pelastaa henkensä. Koettakoon hän sitä omin nokkinsa! — Mutta — voisinkohan minä ehkä tarvita häntä? — Mutta mihin? Jos minun onnistuu avata sulttaanin raha-arkku, niin minun pitäisi jakaa hänen kanssaan. — Jakaa? — Ei! Mitä minä saavutan, sen tahdon yksin pitää. Jakaminen on ikävää."
"Tommaso!" kuului ulkoa rukoileva ääni. "Etkö muista pyhää lupaustasi?"
"Narri!" ivasi puoliääneen pimeässä majassaan uskoton Haik. "Sanani pitäminen ei juohdu mieleenikään!"
Vihdoin näytti hädissään oleva Isidor tulevan siihen luuloon, ettei armenialainen ollutkaan majassaan. Nyt alkoi hän kauheasti kirota tuota uskotonta ja poistui neuvotonna.
Haik nauraa hihitti itseensä tyytyväisenä.
"Hänestä olen päässyt", sanoi hän itsekseen ja odotti vielä jonkun aikaa heristäen tarkkakuuloisia korviaan. Mutta kun joka puolella oli hiljaista ja hän oli koetellut, että sulttaanin raha-arkun avain oli hänen salataskussaan ja tilava rahavyö sidottu hänen vyötäisilleen, lähti hän ulos, lukitsi köyhän majansa perästään ja liukui kuin aave talojen vieritse, kunnes hän saapui puutarhoihin ja nyt hän nousi muurille jossa ei näkynyt ei kuulunut puolustajoita.
Hämmästyneenä siitä näystä, joka hänelle tarjoutui, jäi hän seisomaan. Se laaja puolikehä, jonka turkkilaisten leiri muodosti loisti kirkkaassa valossa. Nähtiin tummien olentojen kieppuvan hurjassa tanssissa, kuului riemun huutoja, ikäänkuin olisi ilojuhlaa vietetty. Voiton varmuus, joka ei voinut ajatellakaan vastakohtaa, ja runsaan saaliin toiveet saivat aivan suunniltaan nuo raakalaiset, joista turkkilaisten sotajoukko oli kokoonpantu. Soitto säesti tätä hurjaa menoa ja kohotti vielä innostusta. Jos ei uskonto olisi kieltänyt turkkilaiselta päihdyttävien juomien nautintoa, niin olisi voinut luulla, että koko sotajoukko oli juonut itsensä humalaan.
Nyt oli Haik kuulevinaan kepeiden askelien lähestyvän häntä. — Mutta samassa silmänräpäyksessä olikin hän jo alhaalla kuivassa vallihaudassa ja sieltä hän kerkeästi kuin kissa hyppäsi ylös vallihaudan toiselle puolelle, missä kasvoi matalaa pensaikkoa.
"Saas tästä sinä, roisto!" kuuli hän nyt Isidorin äänen sanovan, ja hyvin tähdätty kivi taitavan, harjaantuneen linkoojan singottamana suhahti aivan hänen korvansa vieritse.
"Huonosti tähdätty, kreikkalainen!" huusi hän nauraen pilkallisesti ja muutamilla hyppäyksillä oli hän päässyt sen vaaran piiristä, jota hänelle petetyn kosto oli tuottanut. Nopeasti juosten riensi hän janitsharien leiriin, jotka hänet tunsivat ja päästivät häiritsemättä lävitse.
Sulttaanin teltassa pidettiin sotaneuvottelua. Sotajoukon kaikki pashat olivat siellä koolla. Neekeri otti hänet vastaan, antoi hänelle ruokaa ja käski ruveta lepäämään hänen omalle divaanilleen; sillä sulttaanin luo hän ei enää voinut tulla, kun sotaneuvottelu kesti paljon yli puoliyön.
Tämä sotaneuvosto ei tosiaankaan näyttänyt iloiselta.
Huolimatta innostuksesta, jonka dervishit eli turkkilaiset munkit saivat aikaan panemalla parastaan saadakseen turkkilaisten uskonkiihkon nousemaan ylimmilleen, oli hyvin arveluttavia huhuja liikkeellä turkkilaisten kesken.
Tosin oli keisari jo aikoja sitten odottanut mahtavata venetsialaista laivastoa pelastuksekseen, mutta se pieni laiva, joka Turkin puolikuu mastonsa nenässä oli lähtenyt vakoilemaan, palasi löytämättä Kreikan vesiltä ja saaristosta jälkeäkään laivastosta. Kuitenkin liikkui leirissä huhu, että tämä laivasto oli lähellä, ja itämaisen mielikuvituksen voimalla sen suuruutta liioteltiin vallan äärettömiin.
Eikä siinä kyllin; kerrottiinpa myöskin unkarilaisen sotajoukon olevan tulossa, joka aikoi hyökätä turkkilaisten selkään. Merkillistä kyllä, nämä molemmat huhut olivat lähtöisin Halil pashasta, tai ainakin hän niitä uskoi, vaikka ne eivät olleetkaan todennäköisiä.
Ylipäätänsä osottautui suurvisiiri kreikkalaisten ystäväksi tai ainakin Konstantinopelin valloituksen vastustajaksi, ja se otaksuminen oli lähellä, vaikka sulttaani ei osottanut sitä uskovansa, että hänet oli ostettu kreikkalaisten rahoilla. Ainakin se seikka näytti sitä todistavan, että jo seuraavana aamuna keisari sai hänen kauttansa kuulla, että sotaneuvottelu oli ollut erimielinen, ja terveisiä, että hänen tuli vaan urhoollisesti puolustaa pääkaupunkiaan, vielä se ei muka ollut hukassa.
Halil puolusti näitä molempia huhuja sotaneuvottelussa ja äänesti, että väkirynnäkkö vielä olisi lykättävä, mutta hänen vastustajansa äänestivät hänet kumoon, ja sulttaanikin taipui heidän puolelleen; kuitenkin jäi hänen mieleensä hiukan epäilyksen kaunaa, että olisikohan vielä lykätä yleistä rynnäkköä.
Vasta leiriin tulonsa jälkeisen päivän iltana pääsi Haik sulttaanin puheille. Innokkaasti kyseli sulttaani, mitä Haik tiesi noista molemmista huhuista.
Haik nauroi. "Korkea padishah", sanoi hän, "usko minua, ne ovat kreikkalaisten valheita, joiden kavala tarkoitus on sinun sotajoukkosi rohkeuden lamauttaminen. Minä tiedän, että keisari toivoi venetsialaisen laivaston tulevan avuksi, minä tiedän, että muudan pieni kaleeri, sinun lippusi mastossa ja laivamiehet turkkilaisiksi puettuina lähti hakemaan laivastoa ja kiirehtimään sen tuloa, mutta etsittyään sitä Kreikanmaan ja Aigeian meren saarten kaikista satamista tuo laiva palasi toivottomana ja kiitti kauppojaan, että se, vaikkakin töin tuskin, pääsi sinun laivojesi huomaamatta. Venetsian dogi näyttää rakastavan uskotonta Bytsantiumia yhtä hartaasti kuin minäkin!"
"Entä unkarilaiset?" kysyi sulttaani.
"No heistä saat olla kerrassaan huoleti. Minä tiedän, miten keisari rukoili apua Budapestista ja Wienistä, mutta siellä, länsimaiden kristittyjen ruhtinasten kesken ei ole sopua nimeksikään. Siellä pitää jokainen huolta itsestään, eivätkä bytsantilaiset tosiaankaan ole tehneet länsimaalaisille sellaisia palveluksia, että nämä nyt viitsivät heidän tähtensä panna henkensä alttiiksi. Usko pikemminkin taivaan luuhistuvan päällesi, kuin länsimaalaisten tulevan Konstantinopelin avuksi. Jos minä erehdyn, niin minä tahdon nurkumatta ojentaa kaulani sinun kapidshi-bashisi miekan katkaistavaksi!"
"Sinun puheesi on luottavaista, mutta rohkeata", sanoi sulttaani.
"Mitäs, jos minä pitäisin kiinni sanoistasi?"
"Tee niin, korkea herra!" huudahti Haik, "tee niin, ja jos minä olen erehtynyt, niin minä otan kärsiäkseni sen, mitä olen sanonut. Lähetä tiedustelijoita Balkanille asti, niin totuus tulee ilmi".
Kului kolme päivää tuosta riemuisasta illasta ja vakoilijat, joita Haik johti, palasivat ilman että olivat voineet havaita jälkeäkään unkarilaisen sotajoukon lähenemisestä. Ja venetsialainen laivasto purjehti toistaiseksi mielikuvituksen merellä, mutta ei sillä, joka huuhteli Italian ja Kreikan rantamia.
"Olisi hullutusta", arveli Haik tehdessään sulttaanille selkoa havainnoistaan, "jos rynnäkkö lykättäisiin tuonnemmaksi. Ulkomuurit", sanoi hän, "ovat niin vioittuneet, että niistä ei ole enää suojaksi puolustajille; miehistön täytyy jo vetäytyä sisusmuureille; eikä heillä enää ole muuta mahdollisuutta hyökkäykseen, kuin että he murtavat auki Hebdomonin palatsin luona aikoja sitten kiinni muuratun portin nimeltä Ksilokerkos, s.o. 'Puuvanne'. Käske väkesi olla siellä varuillaan."
Mitä Haik oli sanonut, se näyttäytyi todeksi. Tämä vanha portti murrettiin auki ja siitä yritettiin hyökätä ulos; mutta Haikin neuvolla oli hyvät seuraukset. Sieltä tehty hyökkäys torjuttiin verisesti.
Toukokuun 29 päivä tuli lopultakin määrätyksi rynnäkön päiväksi, sitten kun huhut venetsialaisesta laivastosta ja unkarilaisesta sotajoukosta olivat näyttäytyneet perättömiksi. Kaupungissa tiedettiin Halil pashan kautta vallan hyvin rynnäkköpäivä ja molemmat, piirittäjät ja piiritetyt, käyttivät toukokuun 28 päivää kaikkiin varustuksiin, jotka toisaalla voivat vahvistaa valloituksen, toisaalla rynnäkön torjumisen toivoa.
Mutta syvä oli mielenmasennus kaupungissa ja itse keisarinkin hovissa. Ymmärrettiin, että Konstantinopeli oli mennyttä kalua. Toukokuun 28 päivän illalla meni keisari hoviseurueineen pyhän Sofian kirkkoon, jossa he nauttivat Herran ehtoollista ja sitten meni jokainen paikalleen varmana ja kuolonrohkeana, sillä jokaisesta tuntui kuin olisi hän saanut kuolinsakramentit.
Yksi vaan riemuitsi. Se oli Haik. Hänen turmeltunut sydämmensä iloitsi saadessaan kostaa keisarille, jopa kaikille kreikkalaisille, joita hän vihasi äärettömästi — ja siitä, että hän oli pelastanut oman nahkansa. — Ainoastaan yksi asia häntä huoletti, nimittäin hänen maahan kaivetut aarteensa. Mutta sieltä, jossa ne olivat, niitä ei varmaankaan kukaan etsinyt ja sulttaanin suosiossa oli hän niin korkealla ja niin taatusti, että hän toivoi voittajana hänen kanssaan astuvansa kaupunkiin ja saavansa ansioitansa vastaavan palkan, taikka — jos hänen suunnitelmansa onnistui päästä avaimen avulla suurherran raha-arkun sisällyksen omistajaksi, silloin lähtisi hän Unkariin, käytyään sitä ennen noutamassa aarteensa majastaan Konstantinopelista. Ne olivat hänen hävyttömät aikeensa, toivomuksensa ja toiveensa.
NELJÄS LUKU.
Toukokuun 29 päivä 1453 oli tiistai. Kaikki valmistukset rynnäkköä varten oli tehty ja aikaisin sammuivat vartiotulet. Sotajoukon tuli nauttia hetkisen lepoa; mutta kukapa voi nukkua hädän alaisessa kaupungissa, kuka saaliin himoisessa turkkilais-leirissä? —
Sulttaani oli antanut määräyksensä. Toisen kukonlaulun aikana, noin kello 2 tienoissa, oli rynnäkkö alettava ja täsmälleen määräaikana alkoi syntyä liikkeitä satamassa olevalla laivastonosastolla ja leirissä.
Ensimäisellä hyökkäyksellä maan puolelta oli salaisena tarkoituksena houkutella kreikkalaiset ulos kaupungista; mutta nämä varoivat sellaista hullutusta tekemästä ja tyytyivät rynnäkön torjumiseen. Toinenkin hyökkäys torjuttiin ja kreikkalaisten kanuunat tekivät suuria aukkoja sulttaanin sotajoukkoon.
Sill'aikaa kun miehet taistelivat, olivat naiset kirkoissa polvillaan alttarien edessä ja rukoilivat Herralta armoa ja laupeutta. Siellä kaikuivat valitushuudot pyhissä huoneissa ja kauhean tuskan pusertamat kyyneleet kastelivat marmorilattiata. Laivaston hyökkäykset torjuttiin urhoollisesti ja sydämmiin nousi iloinen toivo, ettei kärsimyksen maljaa vuodatettaisi täyteen.
Muureihin saivat turkkilaisten kanuunat aikaan korvaamattomia vahinkoja; mutta sisääntunkeumis-yritykset tehtiin tyhjiksi epätoivon urhoollisuudella. Kreikkalainen tuli sai aikaan hävityksiä, jotka kävivät yli järjen ja ruumiskasat kohosivat yhä korkeammalle, mutta myöskin turkkilaisten vimma. Inhimillinen urhoollisuus ei heitä pelottanut eikä myöskään kanuunoiden murhaava tuli, joka niin läheltä ammuttaessa pyyhki maahan kokonaisia sotaväen rivejä; ainoastaan juokseva tuli kauhistuttavine vaikutuksineen oli kammon esineenä ja minne sen virrat valuivat, siinä syöksyivät turkkilaiset takaisin ulvoen raivosta, ja suunnaton määrä heitä paloi elävältä. —
Siinä kuristettiin toisiaan, paiskattiin maahan, murhattiin, valeltiin kreikkalaisella tulella, niin ettei sitä käy sanoin kertominen. Kuin raivoisat tiikerit kävivät ihmiset toistensa kimppuun ja ainoastaan toisen kuolema lopetti kaksintaistelun, joka yhä uudestaan vaan julmempana syttyi joka silmänräpäyksessä. Varsinkin kunnostivat itseään janitsharit, jotka raivoten syöksyivät tappeluun ja murhasivat kuin verenhimoiset tiikerit.
Katkerin kamppailu tapahtui pyhän Romanoksen portilla. Siellä oli keisari kehoitushuudoillaan rohkaisemassa kristityitä sotilaita.
Siellä oli taistelua kestänyt taukoamatta kello 2 aamulla ja ruumisläjät alkoivat täyttää ulko- ja sisämuurin välisen alan. Piiritettyjen voimat olivat lopussa, kun ulkoapäin tuotiin taisteluun yhä uusia, vereksiä voimia ja näytti siltä kuin täytyisi ratkaisun täällä olla lähellä, kun kreikkalaiset alkoivat väistyä. Silloin ilmestyi oikeaan aikaan uusia taistelijoita, jotka astuivat väsyneitten sijalle aukkoihin.
Se oli suuri onnettomuus että Giustiniani sai haavan ja vetäytyi pois taistelusta, — koska hän oli heittänyt kaiken toivon kaupungin pelastamisesta.
Turhaan rukoili keisari, että hän saatuaan haavansa sidotuksi tulisi takaisin. Hän kiiruhti Galataan turvaan. Turhaan koetteli keisari täyttää hänen sijaansa. Sen hämmingin, minkä Giustiniaanin haavoittuminen ja pelkurimaisen paon kaltainen peräytyminen synnyttivät, olivat turkkilaiset huomanneet ja kiiruhtivat käyttämään sitä hyväkseen. Muudan janitshari, jättiläinen kooltaan ja voimiltaan, tunkeutui kolmenkymmenen toverinsa kanssa esiin sinne missä hän huomasi hämmingin. Piiritetyt ottivat nuo päälletunkeutujat vastaan nuolisateella ja kivituiskulla. Tosin puolet turkkilaisista peräytyivät, mutta tuo väkevä janitshari, Hassan oli hänen nimensä, ei horjunut hetkeäkään. Kuolemaa halveksien tunkeutui hän esiin ja nousi muurille. Nyt seurasivat ne, jotka olivat peräytyneet, hänen jäljissään ja tällä kohden heikko miehistö ei jaksanut sitä estää.
Nyt syttyi muurilla mitä raivoisin kamppailu mies miestä vastaan. Mutta jättiläisen kokoisen Hassanin kuolinhetki oli lyönyt. Voimakkaasti lingotettu kivi kaasi hänet maahan ja pian oli hän tapettu. Se lannisti hänen toveriensa rohkeutta ja kohotti samassa määrässä piiritettyjen urheutta. Sisääntunkeutuneet sullottiin maahan paitsi muutamia jotka pakenivat.
Toisillakaan paikoin muuria ei taistelu ollut vähemmän raivoisa, missä se vaati samanlaisia uhreja molemmin puolin.
"Puuvanne" nimisen portin luona tapahtui onneton tapaus. Se oli auki ilman että tiedettiin, miten se oli avattu ja joukko turkkilaisia, jotka sen huomasivat, tunkeutuivat sisälle ja kiipesivät muurille sisäpuolelta. Heidän voitonhuutonsa kuullessaan riensivät heidän ulkopuolella olevat kansalaisensa luokse. Rynnäkkötikapuut nostettiin pystyyn ja he nousivat onnellisesti muurille, joilta puolustajat pakenivat. —
"Turkkilaiset ovat kaupungissa!" Niin kuului huuto pitkin katuja. Kaikki pakenivat pelastautuakseen satamassa oleviin laivoihin. Luottaen erääseen ennustukseen, että kreikkalaiset tulisivat torjumaan turkkilaisten hyökkäykset ja sitten ajamaan heitä takaa aina kaukaiseen Persiaan asti, sulkivat portilla seisovat kreikkalaiset portit, heittivät avaimen mereen ja pidättivät kaupunkilaisia pakenemasta. —
Yhä hurjemmaksi kävi taistelu Romanoksen portilla, jonne turkkilaisten pääjoukko tunki. Keisari koetti hillitä turkkilaisten yhä lähemmäksi vyöryvää virtaa. Hänen sivultaan oikealta ja vasemmalta kaatuivat hänen horjuvan valtaistuimensa ja valtakunnan korkeimmat virkamiehet. Nyt vetäytyi taistelu enemmän Karsiaan portille päin, jossa sulttaanin toinen, rikkiräjähtäneen sijaan valattama iso kanuuna oli hyvän matkaa särkenyt muuria maata myöten.
Pian kreikkalaiset työnsivät turkkilaiset ulos, mutta sitä kiivaammin ajoivat turkkilaiset taas kreikkalaiset takaisin kaupunkiin, ja hillitsemättömästi virtasi nyt turkkilaisten lauma perästä; ja heitä tuli vallan tulvanaan onnettoman kaupungin sisälle, jossa heidän voitonhuutonsa: "Allah on suuri ja Muhamed hänen profeettansa!" levitti lamauttavaa kauhistusta.
Epätoivoissaan keisari huusi ratsunsa selästä uskollisilleen, että he hänen kanssaan ponnisteleisivat virtaa vastaan. Tosin muutamia kerääntyi hänen ympärilleen, mutta yritys jäi onnistumatta. Pakenijoiden virta tempasi hänet mukaansa.
"Voi, eikö siis ole ketään kristittyä, joka minut tappaisi!" huusi keisari epätoivoissaan.
Samassa tuokiossa haavoitti häntä muudan turkkilainen kasvoihin. — Keisari sivalsi häneltä miekallaan pään halki. Sen näki eräs toinen turkkilainen, joka oli keisarin takana. Hän heitti surmansilmukan keisarin kaulaan ja kuolleena vaipui hän hevosen selästä ja hänen ruumiinsa ylitse tulvasi voittoisain turkkilaisten valtava virta. — Se, joka oli hänet tappanut, ei häntä tuntenut ja niin jäi hänen ruumiinsa makaamaan toisten alle ryntääjien jalkojen ja hevosten kavioiden rikki tallattavaksi. Voittajain virtaa ei mikään enää voinut vastustaa. Se tulvasi edelleen hurjina, korkealle kuohuvina aaltoina.
Kaikkiin suuntiin levisivät veriset, mylvivät laumat iskien maahan kaikki mitä heidän tielleen tuli, ikään, säätyyn ja sukupuoleen katsomatta.
Kaikista keisarillisista rakennuksista he riistivät pois kultaiset vaakunat ja pystyttivät turkkilaiset liput niiden sijalle. Verivirtoja valui kadulla ja valitusta ja voihkinata kuului kaikkialla, kunnes ne päättyivät viimeiseen kuolon korinaan.
Noin kaksituhatta kreikkalaista olivat nuo julmat voittajat lyöneet kuolijaaksi. Mutta kun he huomasivat puolustusväen heikkouden, silloin voitti saaliinhimo kaikki muut vaikuttimet. Olivathan näet orjat hyvä saalis ja jokaisen vangin, niin oli sulttaani luvannut, piti tulla sen orjaksi, joka oli hänet vanginnut. Tästä lähtien ei ketään enää tapettu vaan otettiin vangiksi.
He tunkeutuivat nyt taloihin ryöstämään ja saivat käsiinsä runsaita saaliita. Kaikkialla oli hävityksen kauhistus. Muutamia esimerkkejä vihollisen osoittamasta suuresta urheudesta sulttaani kunnioitti, mutta hän ei voinut olla kaikkialla läsnä jalomielisyyttä harjoittamassa.
Venetsialaiset ja genualaiset laivat pääsivät onnellisesti pakoon kun turkkilaisten laivojen miehistö oli lähtenyt kaupunkiin ryöstämään, eikä heitä näin ollen voitu ajaa takaa. Ei yhtäkään laukausta ammuttu niihin turkkilaisista laivastosta. Olisi ollut helppo asia polttaa ne, ellei kuolontuska olisi täyttänyt kaikkien sydämmiä ja — ellei heidän paolleen niin suotuisa tuuli olisi pullistanut heidän purjeitaan ja auttanut heitä pääsemään valloituksen sanomattomien kauhujen mailta, mutta myöskin tukahuttanut kaikki muut ajatukset.
Kauhistuttavimmalla tavalla ilmeni voittajien raakuus ja villiys onnettoman kaupungin ihanimmassa rakennuksessa, pyhän Sofian ylevässä kirkossa, jolle ei yksikään toinen vetänyt vertoja komeudessa ja kauneudessa, pyhien astiain ja kalujen koristuksissa, eikä rikkaudessa.
On jo ollut puhe Konstantinopelin rahvaan uskomasta ennustuksesta, että nimittäin turkkilaiset pääsisivät tunkeutumaan Konstantinus Suuren patsaalle asti; mutta silloin oli tuleva enkeli taivaasta tuomaan eräälle patsaaseen nojaavalle miehelle tulisen miekan; hänen ympärilleen olivat ristin soturit kokoontuvat ja hänen johtamina voittavat turkkilaiset ja ajavat pakenijoita takaa aina syvälle Persian sydämeen.
Aikaiseen kello kuuden paikoilla, kun jo kuultiin turkkilaisten Allah-huutoja, tunkeutui suunnattomia kansanjoukkoja tuohon komeaan, suurenmoiseen rakennukseen ja täytti sen korkeaa kupoolia ja kattoa myöten. Sitten ovet suljettiin. Jokainen tahtoi, mikäli mahdollista, olla näkemässä, kun enkeli tuli leimuava miekka kädessä: jokainen tahtoi nähdä vihollisen paon ja ratketa ylistämään Herraa, kiittämään hänen jumalallista viisauttaan, jonka kunniaksi pyhän Sofian (= viisauden) kirkko oli rakennettu. Voi herkkäuskoisten kauheaa pettymystä!
Turkkilaisten raivoisista kirveeniskuista särkyivät korkean tuomiokirkon ovet ja villit voittajat tulvasivat pyhäkköön. — Tässä alkoi sarja hirmutöitä, joita kynä ei hirviä kuvaella!
Kaksittain köytettiin nuoret ja vanhat vankien joukosta yhteen ja vietiin pois orjiksi. Ne jotka näyttivät olevan tähän tarkoitukseen kelpaamattomia iskettiin kuolijaaksi, niin että verivirta juoksi Herran huoneen ovesta ja sisällä täytyi nilkkaa myöten kahlata ihmisveressä.
Kuvat revittiin rikki, jumalanpalvelukseen käytetyt puvut ryövättiin, samoin pyhät astiat. Sitten ajettiin hevoset sisään ja ruokittiin niitä, tehtiin tulia ruuan keittämistä varten pyhissä astioissa, eikä ainoastaan saaliin himo ja uskonvimma, vaan myöskin raain vallattomuus ja kauhein turmelus olivat pyhäkköä häpäisemässä.
Sulttaani oli ratsun selässä pashojensa ja virkamiestensä ympäröimänä, mikäli nämä eivät olleet päällikköinä rynnäkköä johtamassa, jäänyt telttansa luo ja katseli Maltepen kukkulalta taistelua.
Kello oli 10 aamulla, kun Halil pasha lähetti hänelle sanan, että kaupunki oli valloitettu ja hänen voittoisa sotajoukkonsa kaikissa osissa sen herrana.
Täyttä laukkaa lähti hän heti seisontapaikaltaan ajamaan Adrianopelin porttia kohden, josta hän loistavan seurueen etunenässä ratsasti sisälle suunnaten kulkunsa pyhän Sofian kirkolle. Kenraalien ja pashojen rivin takana seisoi teltan seinää vastaan painautuneena Haik Tommaso.
Hänen kostoa hehkuva sydämmensä sykähti hänen rinnassaan ja himokkain silmin katseli hän vihreitä lippuja, joiden nähtiin kaikkialla liehuvan navakassa pohjatuulessa.
"Vihdoin viimeinkin on minun kostoni täysi ja ja ihana!" huudahti hän puoliääneen, "ja kun Sofian kirkon päältä kreikkalainen risti kaatuu ja sijaan kohoaa puolikuu, silloin on minun työni täydellinen. Mutta — Tommaso, älä unohda itseäsi!" puhui hän itselleen.
Hän veti leveäteräisen puukon taskustaan, joka riippui pitkin hänen oikeaa säärtään ja viilti syvälti ja pitkälti suurherran teltan vaatteeseen ja vetäen halkeaman reunoja erilleen pujahti hän siitä sisälle. Mutta sitä hän ei ollut huomannut, että musta kapidshi-bashi, joka niin usein oli ystävällisesti irvistäen avannut hänelle teltan esiriput, oli kiiluvin silmin pitänyt silmällä jokaista hänen askeltaan ja tätäkin hänen tekoaan.
Ferik bei, se oli neekerin nimi, oli jo kauan kadehtinut vakoojan sulttaanin luona nauttimaa suosiota ja tsekiineillä täytetyitä kukkaroita, joita Haik sai kavalluksistaan.
Hän ei uskonut Haikista mitään hyvää, ja kun sulttaanin raha-arkun avain oli hävinnyt, ei hän paljon epäillytkään enää, että Haik oli sen siepannut hämmingin aikana ja tietysti siinä tarkoituksessa, että hän tilaisuuden tullen käyttäisi sen aarteita omaksi hyväkseen, ehkäpä jo silloin osaksi oli sen tehnytkin.
Jälkimäistä ei voitu saada toteen näytetyksi, kun sulttaani itsekään ei tiennyt niiden summien määrää, jotka olivat hänen kalliissa arkussaan, varsinkaan, kun jalokivien ja kalliiden helmien määrästä ei mitään puuttunut.
Haik ei tuntenut oikein tarkkaan teltan sisäosia. Hän ei sentähden löytänyt niin helposti tietä sulttaanin omaan kammioon ja menetti siten paljon aikaa.
Tämä viivytys antoi neekerille kylliksi aikaa kätkeytymään niin teltan seinäverhojen poimuihin, ettei terävinkään silmä voinut häntä huomata. Mutta piilostaan piti hän arkkua silmällä ja jokaista sen liikettä joka ehkä aikoi siihen kajota.
Viipyi jokseenkin kauvan, ennenkuin Haik uupuneena ja väsyneenä astui siihen huoneeseen, jossa raha-arkku oli.
Hän kuunteli kauvan aikaa henkeään pidätellen, eikö mitään häiriötä ollut odotettavissa. Kun kaikki pysyi kuolon hiljaisena, meni hän varovasti arkkua kohden, irroitti vyöltään leveän nahkavyön ja laski sen matolle viereensä. Sitten veti hän avaimen esille ja avasi arkun.
Kun hän nosti auki raskaan kannen, pääsi häneltä hiljainen huudahdus hämmästyksestä nähdessään silmäinsä edessä äärettömän paljouden mitä kallisarvoisimpia, kaiken värisiä jalokiviä ja harvinaisen suuria ja puhtaita helmiä.
Siinä oli joukko kukkaroita täynnä kultaa. Mitä tuli hänen ottaa? Jalokivet ja helmet vai kulta? Hän mietti. Korkeampi oli jalokivien ja helmien arvo, kun ehkä yhden ainoan arvo oli suurempi kuin kaiken rahaksilyödyn kullan, joka oli näissä kukkaroissa.
Tuokion miettimisellä oli hänen vaalinsa ratkaistu. Kalliimpiarvoinen veti hänen sydäntänsä puoleensa ja hän sieppasi ensin kourallisen jalokiviä ja työnsi ne vyöhönsä, sitten tuli helmien vuoro. Mutta vyöhön mahtui vielä koko joukon enemmän.
"Miksikäs ei kultaakin?" kysyi hän itseltään ja työnsi kukkaron toisensa perästä vyöhönsä; sitten pujotti hän vahvan hihnan silmukoiden lävitse sulkien siten vyölaukun kiinnittääkseen sen nyt ruumiinsa ympärille.
Ferik bashi seisoi teltan seinäpoimussa ja vapisi.
Mitä piti hänen tehdä? Haik oli väkevämpi kuin hän. Tappeluun hänen kanssaan hän ei voinut antautua. Suuren virheen oli hän tehnyt, sitä hän ei nyt salannut itseltään, että hän yksin oli seurannut Haikia. Jos hänellä olisi ollut apulaisia ja niitä oli hänellä suurherran orjien ja teltan vartijain joukosta saatavissa kosolta, silloin olisi hän voinut saada varkaan kiinni itse työssä. Nyt oli tarpeen nopea päätös, ratkaiseva teko, eikä se voinut tapahtua muuten kuin lyömällä Haikin pään poikki yhdellä noita taitavia iskuja, joita hän osasi niin mestarillisesti antaa. Sitten vasta voi hän huutaa niitä, joita hän ei ollut tullut ennakolta kutsuneeksi vieraiksi miehiksi.
Kuulumattoman hiljaa selvittäytyi hän irti poimuistaan, paljasti miekkansa ja astui Haikin huomaamatta suurherran kammion pehmeitä mattoja myöten hänen taakseen.
"Haik, mitä sinä teet?" huusi hän hänelle äkkiä. —
Kimakka kauhistuksen kiljahdus pääsi pahantekijältä, ja pannen kätensä ristiin hän huusi: "Anna armoa, Ferik bashi! puolet olkoon sinun!"
Mutta vielä ennen kuin tuo konna ehti sanaakaan sanoa tai hievahtaakkaan, suhahti kapidshi-bashin tuomiomiekka ilman halki, rikollisen pää vierähti matolle. Verisäde seurasi suurherran pyövelin iskua. Häntäkin oikein pöyristytti ja hän peräytyi työntämään syrjään huoneen oviverhot ja huusi kovalla äänellä apua.
Tuokion kuluttua tunkeutui orjia, päällysmiehiä ja vartioita huoneeseen. Hekin peräytyivät kauhistuen näkyä, joka heille tarjoutui.
"Se on kavaltajan palkka", sanoi kapidshi-bashi osoittaen mestattua ja kertoi heille, mitä oli tapahtunut viime puolen tunnin kuluessa.
Sellainen konnamaisuus inhoitti heitä kaikkia. Orjat tahtoivat viedä ruumiin pois; mutta kapidshi-bashi ei sallinut sitä. Kaiken piti jäädä semmoisekseen ja Ferik bashi jäi palatsipalvelijain kanssa vartioimaan huoneen ovella, kunnes suurherra palaisi; sitten, sen hän sanoi heille kaikille, aikoi hän kutsua heidät, tapahtuman ensimäiset vieraat miehet, todistamaan siitä suurherralle, jonka luottamuksen Haikiin he kaikki tunsivat.