language: Finnish

KONTTORITYTTÖJEN KOHTALOITA

Kirj.

Elin Wägner

Suomentanut

Hella Wuolijoki

Helsingissä, Osuuskunta Työläisnainen, 1913.

SUOMENTAJAN ESIPUHE.

Porvarillinen perhe on tätä nykyään täydellisesti hajoamistilassa. Kapitalistinen talousjärjestelmä on järkyttänyt ikivanhat kristillisen perheen tuet, perhe ei ole enään yhtenäinen tuotanto-osuuskunta, jota se oli keskiaikana. Palkkatyö vaatii kaikki perheen jäsenet valtaansa.

Kapitalistinen tuotanto, suurtuotanto, on ennen kaikkea hävittänyt naisten työn perheessä. Yhä enemmän ja enemmän ostetaan perheessä elintarpeita ja tuotteita ulkoa ja yhä tarpeettomaksi tekevät nämä halvemmat teollisuustuotteet kotiteollisuuden joka muodossa. Porvarillisessa perheessä, jossa vaatteet ja elintarpeet ostetaan, joutuvat juuri naispuoliset jäsenet työttömiksi ja ovat pakotetut hakemaan työtä ulkoa työmarkkinoilta.

Ja sitten tulevat ne lukemattomat konttorit ja toimistot ja nielevät sisäänsä koulusivistystä saaneita tyttöjä konekirjoittajiksi, pikakirjoittajiksi ja kirjeenvaihtajiksi. Ja harvoin kaupunkilaisoloissa enään jonkun verran koulusivistystä saaneet tytöt istuvatkaan työttöminä kotona. Useimmilla heillä on sentään joku pieni paikka Jossain konttorissa. Ja, koska he enimmiten asuvat kotona ja harvoin maksavat mitään ylöspidostaan, käyttävät he palkkansa ainoastaan vaatteisiin ja huvituksiin n.s. »neularahoina».

Mutta on vielä toisenlaisiakin konttorityttöjä, joita tulee yhä enemmän ja enemmän ja jotka pääasiallisesti täyttävät kaikki vastuunalaisemmat paikat. Ne ovat niitä tyttöjä, joita eivät vanhemmat kykene elättämään ja jotka ovat pakotetut joutumaan suorastaan palkkatyöväen asemaan. He ovat useimmiten kotoisin sivistyneistä perheistä ja ovat lapsesta saakka sentään tottuneet ottamaan osaa sivistyneeseen elämään. Heidän asemansa on todellakin hyvin kurja. Heidän palkkansakaan ei ole isompi kuin niitten toisten tyttöjen, jotka asuvat kotona ja käyttävät palkkansa ainoastaan neularahoiksi, mutta kuitenkin heidän täytyy elää palkastaan ja olla hyvin puettuja kuten porvarillinen ympäristö vaatii. He ovat ulkopuolelle luokkaansa, joutuneita henkilöitä, jotka kuitenkin vaistoilleen ovat kiinni siinä vanhassa maailmassa ja väärän häpeän vuoksi koettavat matkia sen elämäntapoja.

Heitä on vaikea saada järjestymään, koska he laskevat itsensä sentään joksikin paremmaksi kuin köyhälistö ja häpeävät tilaansa. Sitä paitsi ovat he melkein enemmän kuin mitkään työläiset riippuvaisia työnantajiensa mielivallasta, koska yhä vaan lisääntyy niitten »parempien» perheitten tytärten, joukko, jotka aikansa kuluksi, sulhasta odottaessaan, ovat valmiit vaikka kuinka pienestä palkasta istumaan puolet päiväänsä konttorissa ja luonnollista on, että kun työnantajilla on sellainen armeija hyvin puettuja tyttöjä tarjolla, eivät he ole halukkaat lisäämään todellakin tarvitsevien palkkaa. Luonnollista on myös, että sellaisten konttorityttöjen palkkariita loppuisi sillä, että kymmeniä tahi satoja uusia tarjoutuisi lakkolaisten tilalle. Eikä niitten taloudellisen aseman parantumisesta ole ennen toiveita, kuin todellakin kaikki työtätekevät naiset tulevat enemmän tahi vähemmän riippuvaisiksi palkastaan.

Elin Wägner kuvaa tässä huvittavassa kirjasessaan Tukholman konttorityttöjen elämän kurjuutta. Kaiket päivät epäterveellistä työtä tomuisissa konttoreissa, halu elää herrasväen tavalla, kiusauksia joka taholta, ainoana lohdutuksena sulhanen, joka pelastaisi konttorista ja joka useimmiten jää tulematta, avutonta, lakkaamatonta, hiljaista, taistelua olemassaolon puolesta… sellainen on tuon itsetiedottoman, sivistyneen köyhälistön elämä.

Elin Wägner on tunnetuita Ruotsin naisasianajajia, joka kertomuksissaan on hyvin usein kuvannut ansiotyöllä eläviä itsenäisiä, sivistyneitä naisia. Tunnetuin näistä hänen teoksistaan on »Pennskaftet» (Kynänvarsi), jossa hän kuvaa naispuolisen sanomalehdentoimittajan elämää, mutta vielä reippaampi kuin tämä, on hänen »Norrtullsligan» kirjansa (sama kuin nyt ilmestyy suomeksi nimellä »Konttorityttöjen kohtaloita»), erinomaisen vilkkaasti ja suurella taidolla kirjoitettu kirja, joka täten annetaan ulos suomalaisessa asussa.

Helsingissä 30 päivänä marraskuuta 1913.

Suomentaja.

1.

Tukholma 29 p:nä syyskuuta.

Mikään ei tapahdu niinkuin sen luulisi. En minä olisi luullut kymmenen vuotta takaperin, että tämmöinen kohtalo minua odottaa. Kun pappi luetti minua, kun minä sain ensimäisen pitkän hameen ja ostin ensimäisen paketin hiusneuloja, jotka sitäpaitsi heti putosivat tukastani.

Vielä vähemmin olisin sitä uskonut viisi vuotta takaperin, jolloin tulin kahdenkymmenen vuotiaaksi ja olin ensimäisen kerran rakastunut. Muistan, miten minä onnellisena ja kuitenkin rikollisesti peläten ensimäistä kertaa eräänä iltana hiivin takakatuja kohtaukseen ja seisahduin erään lyhtytolpan juureen katsomaan kelloa ja rakastettuni odotti minua puistossa. Ei koskaan tulisi enää arkipäivää minun elämässäni, vakuutin minä itselleni. Tulisi vain taivasta ja helvettiä, eniten kuitenkin taivasta, yhä vain ylös ja alas yhtämittaista kelkkamäkeä. Ja jonkun aikaa se menikin niin, mutta sitte yks, kaks, kolme, tuli seisahdus, ja se tapahtui juuri silloin kun minä olin alimmillani. Jos joku olisi silloin uskaltanut minulle sanoa, että minusta tulee konttoristi, minusta, jonka aina piti kuolla seuraavan viikon keskivaiheilla, mutta nyt minä olen sitä.

Ei ollut mitään muuta tehtävissä. Olisi mahdollisesti ollutkin, mutta tämä oli lähinnä. Ja toisinaan kun on hyvin väsynyt, tarttuu lähinnä olevaan.

Mielestäni on nyt juuri silmäini edessä suuri armeija pumpulitnusliinipuseroita ja minä itse viimeksi tulleena pakkorekryyttinä. Ensimäisenä päivänä lokakuuta alkaa harjoitus.

Joku kirjailija on sanonut meistä työskentelevistä naisista, että meidän täytyy siinä kohden myöntää olevan oikeassa, että se ei ole rakkaus työhön, joka meidät pakoittaa miehen työaloille, vaan on se huutava hätä. Se on sangen oikein ja viisaasti sanottu, sillä se on juuri huutava hätä, ja minä olen varma siitä, että minä tulen vihaamaan työtä, jonka nyt olen saanut. Minun sieluni vaistomaisesti värisee kauhusta, kun minä vain ajattelenkin kassakirjaa ja kirjoituskonetta, mutta meidänhän täytyy elää, Puten ja minun, etenkin Puten, ja vaikka Putte tosin on kuten hän itse sanoo, leski ja orpo, ei se riitä. Täällä Tukholmassa tulee hänen koulunkäyntinsä sekä ylöspitonsa niin hirvittävän kalliiksi. Ja niinpä olen sitte velvollisuuden tunnosta ottanut kassanhoitajan ja kirjeenvaihtajan paikan erään tuomarin luona ja kaikki sanovat, että minun pitää olla vallan erikoisesti iloinen, koska sain sellaisen paikan minun iälläni niin mukavasti, ilman mitään suosituksia ja todistuksia enempää Chartaulta kuin Pohlmanniltakaan. Minä en ole kuin 25 vuoden vanha, mutta minä olen kuullut, että ne mieluummin tahtovat saada konttoriinsa nuoria ja sellaisia, joilla on vanhemmat kaupungissa, se kun tulee halvemmaksi. Viattomuudessani tuntuu minusta siltä, että minun pitäisi olla kylläkin halpa, sillä saan vain kahdeksankymmentä kruunua kuussa seitsemän tunnin työstä ja viisikymmentä äyriä ylitunneilta, joita tulen kyllä tekemäänkin, sillä tulot niistä saa Putte. Itse täytyy minun tulla toimeen sillä kahdeksallakymmenellä.

Tulin kaupunkiin kello 7 aamulla kuin mikäkin vaivainen mööpeli, toisin sanoen, huonekalut tulivat sentään paremmin, sillä ne olivat hyvin pakatut ja kannettiin kotiin. Minulle sitä ei tehty, ei edes yhtään elävää sielua ollut vastassa. Mutta eihän nyt sentään tarvitse rohkeuttaan menettää. Teki kyllä mieleni ottaa ajuri, mutta voitin mielitekoni ja nousin raitiovaunuun, luvaten samalla itselleni, että en edes raitiovaunussa tule usein ajamaan, koska piletin hinnalla saa leipää koko päiväksi aamu-, ilta- ja päivällisvoileipiä varten, jos nimittäin ei tee niitä liian monta, eikä liian suuria.

Raitiovaunu oli täynnä aamukalpeita ja viluisia työläisiä. Heidät nähdessäni koetin ottaa tilaisuudesta vaarin ja kohottaa mielialani »ajattelemalla niitä, joilla on vielä vaikeampaa kuin minulla». Koska minun tulee olla konttorissa vasta kello yhdeksän ja näiden alkaa työnsä jo kello seitsemän, olisi minun mielialani kaiken todennäköisyyden mukaan pitänyt parantua. Mutta kyllä se näyttää olevan vain vanhain ihmisten jaaritusta, sillä vaikka minä kuinka näitä kello seitsemän ihmisiä ajattelin, ei tunnelmani parantunut.

Ja se punanen vaunu rämisi Uplannin katua ylös talojen, talojen ja talojen sivuitse, ja kun minä luulin olevamme noin vanhan Upsalan kohdalla, oltiinkin jo Odentorilla. Koko Pohjoistullikatu muistutti jo huonekalumakasiinia ja paljasti hyvinkin sisäisiä asioita perheitten elämästä. Minun oli melkein vaikeata päästä sisään asuntoni portista. Talo, jossa asun, on nimittäin uusi, suuri, melkein kuin linna ja mahtuu siihen ihmisiä melkein yhtä paljon kuin pieneen pitäjään. Porttikäytävästä tullaan sementillä laskettuun pihaan, jonka ympärillä on kivimuuria ja porraskäytäviä aina f:ään saakka. — Jos oikein kurottaa itsensä, näkee kenties neliskulmaisen palan taivasta, joka näyttää yhtä suurelta kuin tavallinen puserokangas, Piha kokonaisuudessaan muistuttaa kaivoa, ja toisinaan johtuu ajattelemaan Jooseppia ja hänen epäystävällisiä veljiään.

Me asumme viidennessä kerroksessa, mutta hissiä ei ole, sillä tämä talo on rakennettu alempaa keskiluokkaa varten. Ihmiset sanovatkin, että rappujen nouseminen pitäisi olla hyödyllistä, ei ainakaan tule turhanpäiten kotiin.

Kun minä vihdoinkin olin hommannut itseni ja matkatavarani sinne viidenteen kerrokseen, vaivuin aivan hengästyneenä istumaan alimmaiselle vintinrapulle. Kukaan ei kuullut minun koputuksiani kyökin ovelle ja silloin minä raivostuin ja paukutin niin että koko talo tärisi.

— Oletko se sinä, Elisabet? — kuului oven takaa.

— Kyllä kai, pitäisihän sinun ymmärtää, ettei kukaan säällinen ihminen tähän aikaan päivästä kulje.

— Olen, minä olen Elisabet, avatkaa!

Sen ne tekivät vihdoinkin, ja silloin minä ymmärsin heidän epäilyksensä, sillä kaikki he olivat enemmän tahi vähemmän yöpukimissa ja tukka kesken kampaamatta. Minun täytyi nauraa. Tämä oli siis se Pohjoistulliliitto, sivistyksen etuvartio Vaasain kaupungissa! Mutta minusta tuntui, että tulisin viihtymään täällä. Oli onni minulle, että tämän iloisen ja kuuluisan liiton yksi jäsen oli mennyt naimisiin ja eli onnellisena maaseudulla, jotta minä voin saada hänen paikkansa. Meillä on kaksi huonetta vuokrattuna eräältä vanhalta rouvalta, jonka pojan pitäisi olla notari; meillä on osa hänen kyökkiinsä ja minä luulen, että tarkoituksena on, että meidän pitäisi elää ainoastaan leivästä ja huuhdella se alas teellä ja kahvilla ilman kermaa. Päivällisen syövät toiset tytöt ulkona, jossain ja joskus, miten sopii ja kannattaa. Tästä alkaen tulen minä kuulumaan siihen ihmisluokkaan, joka näkee niin sanottua kotielämää ainoastaan silloin, kuin vastapäätä asuva naapuri on unohtanut laskea uutimensa alas. Jos me olisimme miehiä, olisimme me tuomitut elämään yksinomaan ravintoloissa. Se voi olla koko hauskaakin sen jälkeen kun on ollut perhetyttönä vanhempain kodissa ja muitten kodissa syntymästään saakka.

Eeva, joka on ainoa, kenen minä ennestään heistä tunnen ja josta pitäisi tulla huonekumppanini, esitti minut.

— Tässä on se uskovainen rouvasihminen omien sänkyvaatteitten kanssa, kuten meidän ilmoituksessamme mainittiin. Minä toivon, että kaupunginlähetti tuo perässä sänkyvaatteet.

Kaikki syleilivät minua nyt ja suutelivat ja auttoivat minua riisumaan päällysvaatteeni ja nauroivat ja lörpöttelivät mahdottomasti, kunnes Eeva vihdoin päästi sellaisen ulvonnan, että se olisi voinut herättää kuolleetkin haudoistaan.

— Mitä taivaan nimessä, Eeva? sanoin minä.

— Notari!

Joku ovi oli narissut käytävässä ja yhtäkkiä olivat kaikki tytöt kuin poispuhalletut kyökistä, muut paitsi Baby, joka oli jo miltei puettu ja varjeli kahvipannua pannessaan kengännauhojaan kiinni. Tietysti ei sieltä mikään notari tullut, vaikka kyllä mies olisi voinut saattaa koko joukon levottomuutta aikaan kanahäkissä tähän aikaan vuorokaudesta.

Heti sen jälkeen pelästyin minä uutta kirkuvaa hätähuutoa.

— Tytöt, kello on kaksikymmentä minuuttia yli kahdeksan!

Minä tulin aivan mykäksi sen elämän johdosta, mikä nyt nousi. Oli aivan kuin olisi pyörremyrsky raivonnut huoneessa. Kahvikupit ja sokeriastiat lensivät piironginlaatikosta, leipää ja voita heitettiin esille eräästä kyökin nurkkakaapista. Baby lennätti kahvin, ja kaikki tekivät itselleen voileipiä kuumeentapaisella kiireellä ja kaatoivat sisäänsä kuumaa kahvia samaan aikaan aivan käsittämättömällä tavalla asettaen hattujaan päihinsä peilin edessä. Heti puoli yhdeksän jälkeen juoksivat he rappuja alas, päällysvaatteet käsivarrella ja hanskat, laukut, sekä vaaleanpunaiset voileipäpussit kädessä. Yhtäkkiä tuli niin hiljaista, että minä oikein hätkähdin.

Odottaessa kaupunginlähettiä lämmitin minä pannullisen vettä ja aloin pestä kyökissä suurusastioita. Se oli elämäni ensimäinen kerta, mutta ei suinkaan tule olemaan viimeinen. Kohtaloni on aina ollut läheisesti yhdistettynä pesupunkkaan.

Nyt tuli tosiaankin notari. Minä raotin hiukan kyökin ovea ja nousin puulaatikon päälle, voidakseni ovessa olevan lasiruudun kautta katsella mitä notari teki. Kuten olin aavistanutkin, ei hän mennyt suoraan eteiseen, vaan meni ensin meidän molempain huoneittemme läpitse. Hän ei voinut muuta luulla, kuin että kaikki olivat poistuneet kuten tavallisesti. Silloin kiipesin minä alas, menin hiljaa kuten pikkuinen enkeli huoneeseeni ja tulin juuri parahiksi nähdäkseni hänen hypistelevän Babyn kirjahyllyä. Hän pakeni pelkurimaisesti eikä edes esitellyt itseään, hän oli pitkä ja ikävän kalpeahko eikä ollut minun makuuni.

Heillä on ollut jo yksi mies mukana romaanissa ennenkuin minä tulin tänne. Mitä tästä alkaen tuleekaan. Minä en tiedä, mitkä miehet ja muut onnettomuudet minua odottavat täällä Tukholmassa. Mutta noin kokemuksien mukaan voi kuitenkin laskea, että sinne, missä minä nyt olen, kerääntyy vuosien päästä yhtä ja toista.

2.

30 p:nä syyskuuta.

Tänään olin konttorissa ja esittelin itseni tuomarilleni. Minut oli otettu valokuvan mukaan ja häneltä näytti pääsevän helpotuksen huokaus, kun hän näki, että minulla on myöskin hyvä iho. Huomenna alkaa työ. Ja eilen tarkastin minä meidän asuntoamme. Eevalla ja minulla on keskikokoinen huone ja siellä on kummallakin meillä ikkuna ja yksi pitkä seinä. Eevan seinä on hyvin häntä kuvaava ja yhtä virkistävä kuin hän itsekin. Keskellä on ihana, leveä leposohva, joka on ostettu monen kuukauden kieltäytymisillä ja sen yläpuolella riippuu taulu, jossa on seuraava kirjoitus: Miehet, älkää millään tekosyylläkään menkö naisten vaunuun. Tämän luostarimaisen määräyksen ympäri ja sen täydellisinä vastakohtina on Sindigin ja Wiegelandin mitä rohkeimpien taulujen jäljennöksiä sekä kirjavassa sekamelskassa runoilijain, näyttelijäin ja kevytmielisten naisten kuvia, Botticellin madonnia ja hänen omia tätejään. Sohvan vieressä on hänellä pikkuinen, houkutteleva tupakkapöytä, mutta ikkunan edessä suuri kirjoituspöytä, jossa hän aina korjailee jotain puseroa, reunustaa hametta tahi silittää kaulapitsiä, sanalla sanoen tekee kaikkea muuta, mutta ei kirjoita. Ikkunoitten välisellä seinällä on toinen pikkuinen kirjoitus, joka vallankin aamulla, jolloin huone on kuin myrskytuulen jäljeltä, tekee hiukan jyrkän vaikutuksen, siinä niin, seisoo: Järjestys on työn edellytys.

Tuollaiset sananlaskut näyttävät Eevalla olevan aivan tautina, sillä käytävän ovenpieleen on hänen käsialallaan liidulla kirjoitettu: Tietä ei pidä kulkea milloin notari kuuluu tahi näkyy.

Omalle seinälleni olen minä asettanut vanhan ja vanhanaikaisen punasen sohvan, joka kotona oli työhuoneessa, sitte on minulla siellä pari taulua, vanhempaini kuvat kehyksissä ja isän kuvan ympärillä on kellastunut tohtoriseppele. Isä raukka, joka ei koskaan suostunut kirjoittamaan »kvinna» sanaa kv:llä. Kyllä se oli hyvä, että sinä kuolit pois ennen kuin naiset saivat oikeuden päästä valtionvirkoihin ja kaikkiin muihin. Ajatteleppas, jos sinun opettajakuntaasi olisi ilmestynyt hame! Sitte on minulla kolme, neljä jäljennöstä Rembrandtin tauluista, joita minä uskollisesti ihailen, Hendrijke ja Saskia, joita kohtaan minä tunnen myötätuntoa ja kaksi Rembrandtin itsestään piirtämän muotokuvaa, toinen Saskian ajalta ja toinen Hendrijken ajalta. Sitte minulla on kaunis ja intohimoinen naisenpää Rosettilta ja sanomalehdestä leikattu Dusen kuva, pää alaspäin ja tuskallinen ilme kasvoilla.

Toisessa huoneessa, josta ovi on suoraan meidän huoneeseemme, asuu liiton nuorin sekä vanhin jäsen, Baby, jonka nimi oikeastaan on Magnhild ja Emmy. Kumpikin ovat he Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten konttorissa. Ennen kuin minä olin puhunut mitään Babyn kanssa, näytti minusta, että koko hänen pikkuinen persoonallisuutensa ilmeni siinä, että hänen ikkunallaan oli lasissa hyasinttisipuli ja pikkuinen purkki Ruotsin maata, jonka hän oli ostanut heinätorilta viidellätoista äyrillä litran ja kylvänyt siihen ruohoa. Tuo tilava ompelupöytä ikkunan vieressä ompelulaatikkoineen ja pikkusille mustepulloilleen, joissa kuitenkaan ei ollut mustetta, on hänen. Pöydän alimmaisella hyllyllä on rikkiluettu ja jumaloitu Heine, Levertinin runokokelmia ja Blicher-Clausenin »Viulu», jonka kannet on selkäpuolelta rikki. Sängyn päällä on sievä tyyny, jossa on Allumin kuva, mutta Baby kääntää aina sen kasvot alaspäin päiviksi.

Emmyn pitäisi kai liiton vanhimpana jäsenenä edustaa kokemusta, mutta minä en usko, että hän elämässään tuntee juuri muita kuin harmaita puolia, työtä ja kieltäytymistä. Yhteenvedon siitä, mitä hän on oppinut, on hän neulonut gobeliinikankaaseen makuusohvansa yläpuolelle. Siellä seisoo aivan lyhyesti:

»Opi kärsimään valittamatta.»

Minä sanoin siitä jotain Eevalle ja hän kertoi sääliväisesti hymyillen, että Emmy koko liittoonkuulumisensa ajan on valmistanut sellaisia gobeliineja.

Minä olin päivällisellä eilen rikkaan enoni luona, joka asuu Rantatorin varrella, ja kaikki perheen jäsenet sanoivat minulle: pikku raukka, tule tänne usein, niin pidämme sinusta huolta! Görel, minun serkkuni, uskoi minulle, että hän käyttää hajuvesiin, hanskoihin ja suklaaseen yhtä paljon rahaa kuukaudessa kuin minun koko kuukausipalkkani on. Mutta kyllä hän onkin sitte paksu ja parfymeerattu. Siitä huolimatta tulin minä sieltä iloisena ja kiitollisena, koska en ollut ottanut vastaan tädin tarjousta asua samassa huoneessa hänen huushollimampsellinsa kanssa ja palvella Göreliä ja juosta hänen kanssaan hänen vaatteitaan koettamassa Jankesin luona. Kun minä tulin kotiin, oli kaikki pimeätä ja hiljaista, ja minä oikein nautin, kun sain panna avaimet omaan lukkooni ja sain istua huoneessa, joka tuntui olevan koti.

Mutta sitte tuli Baby ja Emmy. Baby viserteli kuin lintu ja Emmy murisi hiljakseen tapansa mukaan. Mutta pian tuli kokonainen tuulispää ja Eeva syöksyi sisään reippaana, punaposkisena ja loistavana. Tuskin oli hän päässyt ovesta huoneeseen, kun hän kiljasi yhden tavallisia kauhunhuuto jaan: Herra Jumala, öljy!

— Minä menen hakemaan, sanoi Baby nöyrästi.

— Ei, ole sinä vaan rauhassa, minullahan on päällystakkikin vielä yllä.

Ja samalla pyörähti hän jo kyökkiin öljykannua hakemaan ja sitten suoraa tietä rappuja alas.

Ennen kuin minä olin vielä kunnolleen löytänyt edes tulitikut, soi ovikello.

— Minun täytyi painaa nenälläni sähkönappia, vakuutti Eeva totisena ja hänen kätensä olivatkin todella aivan täynnä. Oikeassa kädessään oli hänellä, öljykannu ja olutpullo puristettuna kainalon alle. Vasemmassa toinen olutpullo ja paketti kynttilöitä.

— Oletkos sinä noin kulkenut pitkin katua, kysyin minä kauhistuneena.

— Olen monta kertaa, mutta ei päivän valolla. Porttikäytävässä on puoti juuri meitä varten ja sieltä me ostamme kaikenlaista ja antaa ne vähän velaksikin. Tapahtuu kyllä toisinaan huonoina aikoina, kun kunnallismaksut hikipäässä pitää suorittaa, että meidän täytyy kuukauden lopulla kulkea pitempiäkin matkoja. Te olette nyt siis velkaa minulle kaksitoista ja puoli äyriä jokainen öljystä ja oluesta, jonka sitte saatte kaataa joko lamppuihin tai itseenne, miten vaan haluatte.

— Mutta miten hienoa sinulla on, Elisabet. Isäsi ja Rembrandt. Mutta sinä oletkin aina tarkasti valikoinut.

— Kyllä, vallankin mitä vanhempiin tulee. Mutta eikös kohta saisi vähän ruokaa.

— Jos juoda tahdot, niin saat sitä silmänräpäyksessä. Ja tapansa mukaan nopeasti aukaisi hän pullon ja kaatoi minulle olutta lasiin.

— Miksi ette juo mieluummin maitoa, kysyin minä.

— Voi taivas, kun sinulla on vielä paljon oppimista, päivitteli Eeva. Luuletkos sinä, että maito on vaan niin juotavissa. Se on kallista ja huonoa ja toisinaan sitä ei tahdo saada rahalla eikä millään. Juo pois vaan, se on hyvää yökötyksiä vastaan.

Minä vakuutin, etten tunne ensinkään semmoisia oireita.

— Vai et tunne. Kyllä sinä varmaan tunnet, sanoi hän. Aina saa yökötyksiä kun tulee Tukholmaan ennen kuin siihen tottuu. Olisitpas nähnyt minut neljätoista päivää takaperin, kun minä tulin takaisin lomaltani. Minä kävelin tässä ihan kuin pyörtynyt silli ja kirosin…

— No mutta, Eeva, sanoi Magnhild.

— Juu, Baby, minä kirosin. Kadut inhoittivat minua, puhumattakaan kaikista noista rumista taloista. Minä olisin tahtonut asettua Odentorille ja oksentaa. Ja niinä olisin tahtonut asettaa pienen pommin konttorin portaitten alle. Mutta nyt minä olen tottunut siihen. Nyt on toimistoni minun mielestäni iloisin ja hauskin hautaustoimisto mailmassa.

— Jospa minäkin voisin sanoa sitä asianajotoimistostani jonkun ajan perästä, sanoin minä.

— Sen tulet varmaan tekemään. Konttorielämä on miellyttävää, hitaasti tappavaa myrkkyä. Sinä tulet kyllä olemaan tyytyväinen mailmaasi. Ainoastaan parempina hetkinäsi tulet sinä tuntemaan, että tyttöjen ei pitäisi olla tyttöjä konttorissa, vaan naituja, joilla on lapsia, jotka juoksevat kilpaa pitkin ketoja, ja kyökki ja kangaspuut, mutta ei ensinkään sivistystä! Ja semmoisina hetkinä tulee sinun paha olla, sen minä takaan.

— Ei se mitään tee, Eeva, sanoin minä. Minun paremmat hetkeni tulevat aina niin pitkän väliajan perästä.

Baby oli sillä välin kadonnut kyökkiin ja tuli takaisin sieltä kauhu kasvoilla.

— Meillä ei ole enään voita kotona, kuiskasi hän.

— Minulla on, selitin minä, ja oli oikein liikuttavaa nähdä kun minä otin esille maalta tuomani leivät ja voit ja munat. Me saimme vallan erinomaisen illallisen. Tunnelma kohosi, Baby otti esiin Levertininsä ja lausui sieltä runonpätkiä voileipiä syödessään. Sitten sammutimme lamput, panimme tulen kynttilään ja aloimme polttaa hartaasti paperossia.

Vasta kello kymmenen aikaan lakkasi nauru kaikumasta ja me rupesimme paneutumaan maata.

Kun me olimme vähän aikaa maanneet ääneti, sanoi Baby juhlallisesti:

— Nyt menee yläluokka Oopperakellariin!

Ja sitten me nukuimme.

3.

9 p:nä lokakuuta.

Ajatelkaas, sunnuntaiaamu! Koko viikko on mennyt yhdessä humussa, ja ellei ole ollut työssä, on ainakin ajatellut sitä. Konttori, konttori ja: olenko minä nyt muistanut sen ja olenko minä nyt muistanut sen. Ja toisinaan olen minä herännyt keskellä yötä unestani ja sanonut: Kassakirja! Ja minun päässäni on kirjoituskone vasaroinut ja sormeni ovat liikkuneet ajatuksen tahdissa ja naputtaneet Remingtonilla.

Päällikköni on kyllä kiltti ja auttavainen ja sanoo, että minun pitää kysyä vain häneltä, milloin jotain asiaa en saa itse selville. Mutta minä mielelläni en tahdo osottaa hänelle, että minä olen niin huono kuin minä todellisuudessa olen.

Liitto nauraa minulle, kun minä en osaa puhua mistään muusta kuin konttorista ja sanoo, että he kyllä saavat konttoriaikana semmoisesta tarpeekseen, ja jos en minä pian tule hauskemmaksi, pitää minun muka muuttaa pois. Eniten pilkataan minua siitä, että olen niin täsmällinen aamuisin.

— Noin erinomaisia mekin olimme kun me olimme uusia, sanoo Eeva.

Niin loppui ensimäinen viikko, ja kun kello viisi lauvantai-iltapäivällä suljin kassakaapin ja kirjoituspöytäni, ajattelin minä, että nyt olen vapaa koko sopasta aina maanantaiaamuun saakka.

Kun olin syönyt päivälliseni, menin noutamaan Puttea, joka asuu Östermalmilla täysihoidossa erään leskirouvan luona yhdessä kolmen, neljän muun koulupojan kanssa. Kävin hänen tähtensä kahdessa eläväinkuvain teatterissa ja leipurissa ja menin sitten hänen kanssaan kotiin ja asetin hänet lukemaan läksyjään. Sitten taivalsin kotiin sateessa, väsyneenä, hameenliepeet märkinä. Juuri silloin kun kaikki ihmiset menivät teatteriin! Mutta minun täytyi käydä puodissa sunnuntaiostoksilla ja sitten kiivetä rappuja ylös.

Kotona oli aivan hiljaista. Vasta kun menin sisimmäiseen huoneeseen tulitikkuja hakemaan, huomasin, että jotain oli sohvalla. Kun menin lähelle ja raappasin tikulla valkeata, huomasin, että se oli Emmy, joka siinä makasi pitkää pituuttaan, aivan hengettömän näkösenä ja äänettömänä, eikä vastannut kysymyksiini. Minä aivan kauhistuin.

Hän on lopussa, ajattelin, ei varmaankaan voi enään koskaan hoitaa tointaan ja mitä me sitten hänelle teemme? Minä odotin ja odotin, mutta ketään ei tullut. Minä seisoin ikkunan ääressä ja katselin kuinka tulta ilmestyi meidän linnamme jokaiseen ikkunaan, niin että talo lopuksi muistutti liituliimaa, joka meillä oli kotona ja johon me panimme kynttilän sisään, niin että joka aukosta loisti tuli. Vastapäätä olevassa kerroksessa paloi takkavalkea ja punertavalla verholla peitetty lamppu. Siellä istui vanha herra ja vanha rouva ja luultavasti lapsenlapsi pöydän ympärillä, jossa oli omenoita ja pähkinöitä. Oli aivan kuin olisi istunut teatterin pimeässä katsomossa ja seurannut valaistulla näyttämöllä tapahtuvaa toimintaa. Toimintaa kylläkään ei ollut paljon, mutta lämpö ja tunnelma tuntui yli pihan. Minun sydämeni kaipasi yhtäkkiä jotain, jota en koskaan ajattele, mutta jonka kanssa joskus toivoisin voivani saada lapsenlapsia.

Se oli hyvin tyhmästi minulta, mutta se johtui siitä, että heidän lamppunsa oli aivan sen kaltainen kuin meilläkin olisi pitänyt olla ja joka jokainen ilta olisi punertavalla valollaan katsellut meidän hiljaista, pyhää onneamme.

Kun olin päässyt sinne saakka, laskin esiripun ja ajattelin: tuo on kyllä hyvä, mutta minullahan on vapaus. Ja sydämeni pohjasta halveksin minä sitä, kuten naiselliset naiset tekevät silloin kun heillä on se vapaus.

Mutta tytöt tulivat, Jumalan kiitos, ja pyhä äänettömyys loppui.

— No missä se uskollinen on? (se olin minä). Lamppuihin tulta. Nyt vietetään sapatti-iltaa. Minä olen ostanut viidelläkymmenellä äyrillä kukkia Heinätorilta.

— Älkäähän nyt, sanoin minä. Emmy on kipeä. Hän makaa aivan liikkumattomana sohvalla ja minä olen turhaan koettanut saada häntä henkiin.

— Oh, et sinä tunne meidän tapojamme. Semmoisena hän on joka viikko. Ei se mitään muuta ole. Kyllä hänet vielä muutaman kerran voi käyntiin vetää. Hänellä on enemmän voimia uhrata Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten alttarille kuin sinä luuletkaan, vai mitä Emmy?

— Niin, jos kerran täytyy kestää, sanoi Emmy. Jos minulla olisi ollut eläke, olisin kuollut jo aikoja sitten.

— Emmy puhuu aina siitä, että täytyy, sanoi Baby. Minä puolestani odotan aina jotain hauskaa, joka vapauttaisi minut Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten konttorista. Jos minulla ei olisi sitä lohdutusta, niin minä menehtyisin.

— Minä odotan ainoastaan kuolemaa, vastasi Emmy ja kääntyi seinään päin.

— Tule Baby, sanoi Eeva. — Hänen selkäänsä varmaankin taas kolottaa.
Ota Levertin mukaasi.

— Baby, sanoin minä, paljonkos sinulla on palkkaa?

— Kuusikymmentäviisi. Kuinka niin?

— Ja kauvankos sinä olet ollut yhtiössä?

— Tuskin vielä vuottakaan. Mutta älä puhu mitään palkankorotuksesta. Minä kerran keväällä pyysin, koska en voinut tulla toimeen kuudellakymmenelläviidellä.

— Noh?

— Niin, päällikkö sanoi vain, että neiti kai tietää, ettei tämä ole mikään armeliaisuuslaitos.

— Ja ne ottavatkin siihen mieluummin parempia tyttöjä, joiden papat ovat yhtiön palveluksessa ja jotka saavat kotoansa huoneen ja siivouksen ja kolme kertaa päivässä ruokaa.

— Ja tarkoitus kai on, sanoin minä, että niitten palkka riittää hajuvesiin ja hanskoihin ja makeisiin.

— Niin on kai tarkoitus, sanoi Eeva. — Mutta Baby, sinä voit kylläkin kertoa siitä. Teidänhän pitäisi tehdä lakko uudeksi vuodeksi pitkin linjaa, jos ette saa korotusta. Eikö se ole komeata, Elisabet?

— Se kuulostaa niin omituiselta, sanoin minä. Eihän sivistyneitten tyttöjen tapana ole tehdä lakkoja.

— Ei, ei olekaan, sanoi Eeva. — Mutta nyt onkin tullut toisenlaiset ajat kuin oli ennen.

Koko iltana emme puhuneet muusta kuin lakosta ja sen menestymismahdollisuuksista ja omasta asemastamme.

Eeva oli erittäin innostunut lakkosuunnitelmista ja oli vakuutettu sen menestymisestä. Baby oli vähemmän innostunut. Babyhän odottaa vain jotain hauskaa, jonka kautta pääsisi pois Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten konttorista ja koko konttorielämästä. Ja sitten hän viis välittää kuinka hänen tovereittensa käy. Sillä semmoisia me olemme.

Tänä lauvantai-iltana ei tullut niin hauskaa kuin tavallisesti ja se oli Emmyn syy. Ainoastaan pikkusen tanssimme paitasillamme bostonia ennen sänkyyn menoa.

Mutta vastapäätä oleva punainen lamppu ei ollut vaikuttanut minuun hyvin. Minä en voinut nukkua, vaan monta tuntia kulutin itseäni ajattelemalla vanhoja, katkeria ajatuksia kaikista muista paitsi Pohjoistullinkadusta, konttorista, päälliköstä ja Remingtonkoneesta.

Mutta ajatelkaas, sunnuntaiaamu! Aamuaurinko paistoi ikkunasta ja kellonsoitto kuului Vaasan kirkosta. Ja minä makasin puolinukuksissa, väsyneenä ja onnellisena, ikäänkuin olisin jostain tuskasta päässyt.

Yhtäkkiä kuulin minä Eevan sanovan:

— Se, joka on nuorin, saa nousta keittämään kahvia.

Ja Magnhild valitti:

— Ei suinkaan minun nyt tänään taas tarvitse nuorin olla. Minähän olin nuorin viime sunnuntaina.

Jonka johdosta minä tein teeskennellyn yrityksen nousta ylös, mutta
Magnhild tiuskasi:

— Koetappas vain ja liehui yöpuvussaan oven sivuitse. Ja yöllisten synkkäin ajatusten jälkeen saada maata rauhassa ja kuulla kahvikuppien iloista kilinää kyökistä sekä tuntea juuri keitetyn kahvin hajua nenässään, se oli tosiaankin täydellinen, joskin vähän lapsellinen nautinto.

Heti sen jälkeen istuimme kuin neljä valkoista kyyhkyistä kahvitarjottimen ympärillä ja joimme itsellemme vatsakatarria ja ylistimme jumalia. Sellainen oli Liiton jumalanpalvelus. Kello puoli kaksitoista olimme puetut.

Heti sen jälkeen tulee pikku lemmikkini Putte ja tahtoo saada Peggin mukaansa Urheilupuistoon. Eeva ja Emmy katoavat myös omalle taholleen, mutta Baby, joka Jumala paratkoon on pyydetty pois illaksi, jää kotiin ja koettaa paikkailla silkkipuseroansa.

— Ja ajatteleppas, kertoo hän minulle kotiin tultuani, minulla on ollut täällä pikkuinen seikkailukin. Kun te olitte menneet, soi puhelin ja kysyttiin notarin äitiä. Ei ole kotona, vastasin minä ja silloin sanoo ääni, että hän on notari ja että hän on unohtanut avaimensa ja täytyy turvautua minun apuuni, päästäkseen sisälle. Minä lupasin pitää varani ja heti sen jälkeen avasin hänelle oven. Hän esitti itsensä hyvin juhlallisesti ja minusta tuntui se hyvin hullunkuriselta, koska hän on niin monta kertaa nähnyt minut aamunutussa ja kampaamattomana käytävässä. Hän kiitti kohteliaasti ja tiedätkös, hän on oikein rakastettava ja hauska eikä ollenkaan niin punssinpunainen kuin muut herrat.

— Ei, mutta hän on kalpea kenties jostain muusta syystä, luulen minä.

— Hän kysyi, enkö minä mene kävelemään niin kauniina sunnuntaiaamuna.
Ja hän toivoi, että me menisimme joskus yhdessä.

— Onko tämä ensimäinen kerta kun joku herra huomaa, että sinä olet olemassa Baby, sanoin minä. Kuinka vanha sinä olet?

— Kahdeksantoista vuotta, Pegg, mutta minä olen koko ikäni asunut
Halmstadissa.

Minä asetin käteni hänen kiharaisen päänsä päälle ja rukoilin hänen puolestaan pienen rukouksen.

4.

16 p:nä lokakuuta.

Sunnuntain jälkeen tulee helposti maanantai, sanoo Eeva.

Kello on noin kahdeksan korvilla, mutta kukaan ei ole vielä liikahtanutkaan. Kello tulee kymmentä minuuttia yli kahdeksan ja silloin alkaa kuulua ruikutusta Emmyn ja Babyn kamarista.

Maanantaiaamun murhenäytelmä alkaa. Huokaus seuraa toistaan. Toinen selittää, että hän on onneton, koska makaa näin kauvan, toinen taas, että hän on mieletön, mutta kuitenkaan ei kukaan liikuta itseään.

— Oppikaa kärsimään valittamatta, tytöt, sanon minä ja olen yhdellä hyppäyksellä ylös sängystäni.

Toiset seuraavat esimerkkiä, mutta tämä on ainoa hetki päivästä, jolloin Eeva on vaarallisella tuulella. Ja sama uudistuu joka päivä. Sama aikainen ja häiritsevä ylösnouseminen, samat valitukset, sama kiire ja sama nelistäminen konttoriin. Minä olen nyt ollut täällä kaksi viikkoa, mutta minusta tuntuu, kuin olisi tämmöistä jatkunut jo vuosikausia. Kunhan olen ollut täällä muutamia vuosia, tulen mahdollisesti ajattelemaan, että se tuntuu viikolta.

Luulen, että konttorissa olevilla herroilla ei ole oikeastaan henkilökohtaisesti mitään minua vastaan, mutta periaatteen vuoksi he eivät hyväksy minun läsnäoloani siellä. Päälliköllä itsellään ei ole luullakseni minkäänlaisia periaatteita naiskysymyksessä, ne sanotaan hänen omasta puolestaan ratkaisevan yksinkertaisesti ja järkevästi, mutta kahdella siellä olevalla nuorella juristilla on sen sijaan useampiakin. Tänään jouduimme aivan kauheaan riitaan päällikön syödessä aamiaista. Ja kävi niin kuinka aina käy, minut saatiin vaikenemaan, mutta ei vakuutetuksi.

Kysymys oli meidän naisten oikeudesta työskennellä, ja ajatelkaas, että vielä meidän päivinämme täytyy sellaisesta asiasta riidellä.

Molemmat nuoret herrat, he ovat sitä paitsi sangen nuoria, olivat jyrkästi sitä mieltä, että meillä naisilla ei ole mitään tekemistä työmarkkinoilla ja ettemme ole koskaan siellä aikaansaaneet muuta kuin harmia. Sen tähden myöskin avioliittojen lukumäärä vähenee. Me otamme suorastaan leivän miesten suusta.

— Mutta mitä meidän pitäisi sitten tehdä, sanoin minä. Lakatako työstä?

— Juuri niin.

— No menisikö se yhtä hyvin sitten ilman meitä?

— Paljoa paremmin.

— Jos me nyt kaikki yhtaikaa jättäisimme työmme, niin voisitteko te hoitaa sekä omat että meidän tehtävämme?

— Se olisi kylläkin helppo asia.

— Mutta mitä meidän pitäisi sitten tehdä? Pitäisikö meidän kuolla nälkään?

— Ei, kyllä teistä huoli pidettäisi.

— Kuka pitäisi? Tekö?

— Niin, onhan meillä kotimme — — Mutta minulla ei ole mitään kotia ja minä olen köyhä ja minulla on pikkuinen veli. Minun täytyy työskennellä ja ottaa vastaan sellaista työtä kuin voin saada. Jos te ajattelette minun kohtaloani, ovat teidän periaatteenne aivan tyhjiä ja järjettömiä.

Minä en itkenyt ollenkaan, vaikka olisin yhtä hyvin voinut senkin tehdä ja sitten tuli päällikkö.

Kun minä puin päällystakkia ylleni, mennäkseni päivälliselle, tuli varatuomari Thyrén minun tyköni ja sanoi:

— Minä olen pahoillani, jos te olette pahoillanne.

— Tosiaankin, sanoin minä, mutta ei teidän silti tarvitse päivällistänne turmella.

— Me sanoimme kai suurusta syödessä jotakin, joka loukkasi teitä.

— Jos te olisitte sanonut, että te sanoitte sen »jotakin» aikomuksella loukata minua, niin olisitte kai ollut enemmän oikeassa, vastasin minä ja käänsin hänelle selkäni. Minä olen totuttanut itseni olemaan välinpitämätön semmoisien suhteen, hyvästi.

Nyt hän ei aivan pian yrittäne uudestaan, toivon minä. Hän näyttää muuten kiltiltä pojalta, eikä hän siihen mitään voine, että hänellä on järjettömät ajatukset naisista, sillä kaikki miehet ajattelevat samalla tavalla. Minä olen tavannut yhden ainoan, joka ymmärsi minun ihmisarvoni, — eikä hänkään sitä tehnyt.

Baby on aina tullut keittokouluun yhdessä minun kanssani, mutta tänään jäi hän pois ja minun täytyi syödä yksin. Ruokakarjaa syötetään siellä pienten pöytäin ääressä, mutta siellä on niin ahdasta, että aina on muutamia nälkäisiä nautoja, jotka odottavat vuoroansa. Usein on siellä seuroja, mutta yhtä usein yksinäisiä, kuten minäkin ja kaikki me istumme ja koetamme tutkia toisiamme, odottaessamme peparuutilihaa. Siellä on nuoria ja vanhoja, mutta enimmäkseen kuitenkin naisia ja enimmäkseen vanhoja. Minusta näyttävät he surullisen hullunkurisilta tulevaisuuskuvilta, nämä tyypit, jotka ovat vanhoja olematta arvokkaita, yhtä vastenmielisiä joko he sitten myhäilevät kalpeata tyytyväisyyshymyä, kun kaalikääreet pannaan heidän eteensä, tahi murisevat pikkumaisina ja tyytymättöminä vastakkaisessa tapauksessa. Kun minä tulen vanhaksi eikä minulla ole kotia eikä lapsia ympärilläni, tulen minä keittämään ruokani kamarini pesässä kotona ja käyn ulkona ainoastaan hämärässä. Mutta vanhoja ajatellessani tuli mieleeni mitä Putte sanoi eilen.

Kuules, Pegg, olisipas se mukavaa, jos sinä menisit pian naimisiin.

— Enkö minä sinun mielestäsi voisi vielä vähän odottaa, kysyin minä hämmästyneenä.

— Tuskin, Pegg, joudut muuten hyljättyjen listalle.

— Mistä sinä sellaista olet kuullut?

— No kun pojat sanoivat lauvantaina, kun sinä olit minun luonani. Mutta ne tuumas, ettei se ole sinun syysi, sillä ei ole niinkään helppo skaffata itselleen miestä, ellei ole messinkilintu.

— Mikä? mitä sinä sanoit?

— Semmoinen likka, jolla on paljon plootuja, etkö sinä ymmärrä?

— Putte, Putte, lapsilta pitää hullujen totuuden kuuleman.

Minä luulen Liiton ymmärtävän, että minulla on alussa ollut hiukan vaikeuksia, kuten Eeva sen ennustikin. Kukaan ei sano mitään, mutta he ovat kaikki niin ystävällisiä. Eilen illalla kun minä tulin kotiin, istui Eeva lattialla Fröding kädessään ja piti spriikeittiötä silmällä. Hän oli kahvinkeittohommissa ja minä luulen, että se tapahtui minun vuokseni. Täällä on kommunismi toteutettu käytännössä. Kaikki, mikä on minun, kuuluu Liitolle, ja päin vastoin. Ja jos jollakulla on sattumalta rahaa, auttaa hän ilolla toisia, joilla sitä ei ole. Ja enimmäkseen niillä ei ole. Me olemme köyhiä, mutta ylpeitä.

— Puhutaanpas pikkuisen pahaa lähimmäisistämme, sanoi Eeva, kun kahvi oli valmis.

— Ei, sanoin minä, puhutaan mieluummin päälliköistämme. Kuinkas sinun päällikkösi kanssa on, Eeva? Eikös hän ole — —?

— Rakastunut minuun? On kyllä. Se on minun kaikkien päälliköitteni omituisuus. Minä olen ollut kaikenlaisissa konttoreissa, mutta miltei joka paikassa on joku tahtonut suudella minua niskaan. Sitten menin minä tänne hautaustoimistoon, sillä minä luulin, että kuoleman alituinen läsnäolo… mutta tämä on kuitenkin kaikista hulluin.

— Ja kun minä muistan missä kaikessa minä olen ollut ja sitten ajattelen vanhaa pappaani, joka ei viime kesänä Linköpingissä antanut minun mennä vakaantuneen nuoruuden ystäväni kanssa kahden kirkkokonserttiin — esitettiin Händelin Largo, sinä ymmärrät, j.n.e. — niin, katsohan, minun täytyy sekä nauraa että itkeä. Ja kun me sitten söimme illallista kaupungin automaatissa, voileipiä ja maitoa — piti hän sen johdosta minulle siveellisyyskysymyksestä esitelmän, joka olisi riittänyt vaikka lentokirjaseksi. Pappa raukka, jospa sinä vain aavistaisit!

— Eikös hän käy koskaan täällä, kysyin minä.

— Kyllä hän oli kerran viime keväänä. Hän kävi minun päällikköni luona tiedustelemassa »kuinka minun tyttäreni käyttäytyy» ja pyytämässä että se äijän rahjus pitäisi »isällistä huolta» minusta.

Ja päällikköni piti itsensä vakavana ja sanoi, että pappa voi olla vakuutettu siitä, että hän tuntee velvollisuutensa työssään olevia nuoria tyttöjä kohtaan.

— Mutta seuraajana päivänä tuli minulle taas uusi ja mieluisa tilaisuus kivauttaa häntä korvalle käytävässä. Mutta kuinka sinä panet naamasi niin maalaiseksi, Elisabet. Odota vaan, kyllä sinäkin saat sitä vielä kokea. Sinähän olet Liiton kaunotar.

Sitte hän sieppasi harmonikan ja lauloi että kaikui paikat:

    »Velkoja on meillä, velkoja on meillä,
    Viattomuut' ei kelläkään.»

— No mutta Eeva, sanoi Emmy ankarasti.

— Oh, oh, sanoi Eeva, minä unohdin sinut kokonaan.

— Entäs Babyn, sanoin minä koetteeksi.

— Etkö sinä ole nähnyt, mitä Baby hommailee? kysyi hän vastaan. Hän tuli kotiin puolen tuntia takaperin ja meni kyökkiin ja minä olen vallan varma, että hän kaikessa hiljaisuudessa koettaa ruokota kengistään ja hameistaan enintä kuraa. Se tapahtui hänelle vasta ensi kerran eilen ja hän oli aivan sen näköinen kuin se saven kappale, josta meidän herramme loi Aatamin. Sanoppas, minkä tähden rakastavat parit aina menevät semmoisia teitä, joilla kura menee yli kalossien.

— Notariko se on? kysyin minä.

— Niin, ja Eläintarhakävelyt.

Eeva oli tosiaankin oikeassa siinä, että pian saisin kokea jotain uutta.

Mutta voiko siitä tulla jotain muuta kuin vanha juttu uudella nimellä?

5.

20 p:nä lokakuuta.

Baby täytti eilen vuotensa, ja vaikka se tapahtuikin hyvin sopimattomaan aikaan, juuri kuukauden lopussa, oli hän kuitenkin kutsunut puolisen tusinaa parhaita ystäviään luoksemme kahville, ja Liitto oli hassannut sateenvarjollisen punaisia kukkia ja minä kirjoittanut runon, jossa tuskallisesti koetin hakea rimmiä notarille.

Mutta Babyllä oli koko päivän ruusu tukassa ja onnellinen katse silmissä ja molemmat olivat notarin ansioita.

Meillä oli aika työ saada kaikki järjestykseen. Baby ja minä hotkasimme pari lihapullaa Vaasa-automaatissa, sitten kiersimme leipuripuoteja ja hedelmäkauppoja, jonka jälkeen syöksyimme rappuja ylös kotia päin. Puolivälissä tuli meitä vastaan Eeva, joka oli päässyt konttoristaan tavallista aikaisemmin. Kädessään oli hänellä kaksi suurta pilleripurkkia, joissa kummassakin oli ollut 500 Blaudin rautapilleriä ja hän selitti menevänsä ostamaan kermaa. Mutta hän vakuutti huuhdelleensa kummankin purkin kuumalla vedellä.

Kun me tulimme ylös, kompastuimme me Emmyyn, joka pesi eteisen lattiaa, rillit päässä. Eeva oli jo pannut kukat veteen ja me katoimme pöydän niin hienosti kuin suinkin osasimme, vaikkakin itse saimme juoda kukkavaaseista eikä kaikkia vieraita varten ollut teelusikoita. Leipäkorina oli ylösalasin käännetty lampun kuuppa, johon oli pantu servietti, mutta, kuten Eeva sanoi, ottakoot vieraat lusikoita mukaansa. Ja jos tätä kutsuu mustalaiselämäksi, niin muuttuu kaikki heti hienommaksi kuin kristalli.

Kaikessa hiljaisuudessa olin minä ollut hieman levoton Babyn juhlan tähden, sillä puolen tusinaa naisia ei ole minusta mikään hauska seura. Mutta se meni paremmin kuin minä luulinkaan. He tulivat tietystikin kuten Jumalan ilma kaikki kuusi yhtaikaa ja ympäröivät Babyn, mutta he olivat mukavia ja yksinkertaisia ja iloisia ja ainoastaan kaksi heistä teki rouvasihmisen vaikutuksen. Pari kertaa minun tosin täytyi poistua lepoittamaan korviani, mutta ylimalkaan kaikki meni erinomaisesti.

Baby oli nätti emäntä, kauniine tukkineen ja pehmeine, punaisine poskineen ja hänen valkoinen esiliinansa teki hänet oikein kodikkaaksi. Ja kaikki sanoivat:

— Sinun pitäisi olla naimisissa, Baby, sinä sopisit siihen paljoa paremmin kuin konttoriin.

— Kylläkin, mutta luuletteko te sitten, että minä saan sen, jonka minä tahdon? kysyi Baby, ikäänkuin kaikki olisivat voineet nähdä notarin aikomukset ja tulevaisuuden.

— Ei, Baby, sanoin minä, ei sitä koskaan saa, jota tahtoo, mutta kenties voi saada sen, jota joku toinen haluaa ja se on yhtä hyvä, kenties parempikin.

— Tästä siirtyi keskustelu aivan huomaamatta konttoriherroihin ja minun täytyi hetkeksi aikaa mennä kyökkiin pesemään astioita.

Sinne tuli minun luokseni eräs Babyn vieraista, vanhin heistä, laiha ja suonikas, joka oli kutsuttu mukaan sen tähden, että hän vanhoilla päivillään oli tullut humoristiseksi.

— Hän harrastaa enimmän yhteiskunnallisia asioita, kuin kukaan muu meistä, oli Baby minulle selittänyt, ja toruu meitä aina siitä, ettei meillä ole yleisiä harrastuksia. Hän sanoo, että meidän täytyy kypsyttää itsemme yleistä äänioikeutta varten, mutta hän ei myös koskaan ole ollut nuori eikä semmoista (semmoisella tarkoittaa Baby rakastelemista). Baby luulee, että yhteiskunnalliset harrastukset tulevat iän mukana ja minä vastaan, että se olisi hyvä, jos asianlaita niin olisi, sillä silloin olisi myöskin Babystä jotain toivoa. — Ei, minä olen ajatellut mennä naimisiin, — ja se on hänen mielestään johdonmukaista, niinkuin se kyllä onkin.

— Ei suinkaan neitikään pidä siitä roskasta, mitä ne tuolla sisällä puhuvat, sanoi humoristinen minulle.

— Ehkä en, vastasin minä, mutta jos te olisitte ystävällinen ja auttaisitte minua astioitten kuivaamisessa, olisin teille kiitollinen. Jättäisimme heidät vähäksi aikaa oman onnensa nojaan.

— Joukkoja ei voi suinkaan jättää oman onnensa nojaan, sanoi hän, niitä täytyy opettaa. Kai ne on teille jo sanonut, että minä olen sen tähden yhteiskunnallisiin asioihin innostunut, koska en ole rakkausasioissa menestynyt. Tiedätte kai, että se olen minä, joka järjestän lakkoa uudeksi vuodeksi. Voitteko te millään pelillä aikaansaada musikaalista meteliä?

— Kyllä, harmonikalla.

— No ettekö te suostuisi vetämään sillä jotain pientä laulua, että minä saisin puhua heille muutaman sanan, se sopisi niin hyvin tässä pienessä, valitussa ja luotettavassa seurassa.

Minä suostuin siihen. Me pakotimme heidät vaikenemaan »Työväen marssilla», jonka jälkeen humoristinen nousi tuolille ja puhui:

— Niin, pikku likat, täällä te nyt istutte ja lörpöttelette kasööreistä ja insinööreistä.

Joku kuiskasi pilkallisesti: Pihlajanmarjoja!

— Ovat kyllä happamia, ovat! keskeytti hän kuivasti. Minä olen kyllä niitä maistanut. — Mutta te ette tahdo ajatella vakavasti asemanne parantamista muulla kuin avioliitolla ja muilla semmoisilla arpajaisilla. Teillä ei ole ensinkään yhteiskunnallista tunnetta. Ei, eikä mitään oman arvon tuntoa. Teitä ei liikuta ollenkaan meitä kohtaan harjoitettu vääryys. Me kun saamme noin puolen palkkaa samasta työstä, ei, ei samasta, sillä me ehdimme, jumalauta, me ehdimme enemmän. (Lörpöttelet! Ajatteleppas kasööri Svenssonia, tosiaankin Svensson j.n.e.). Se on kevytmielisyyttä, ymmärrättekö (lyö nyrkkiä pöytään) ja se on oikein teille, että se on niin kuin se on. Mutta kuitenkaan en voi olla koettamatta panna hiukan järkeä teihin. Uutena vuonna tulemme kaikki koettamaan saada palkkamme korotetuksi kahteensataan kruunuun kuukaudessa ja työaika pitää olla yhtä tuntia lyhempi. (Sinä olet hullu! Luuletkos tosiaankin? Tirehtööri ajaa meidät ulos — —.) Vai ei käy, sanotte te, vai ei hyväksy? No tietysti silloin me teemme lakon. (Mutta millä me sitten elämme? Säästöillämmekö?) niin, jatkoi hän, mistään huolimatta, — vaikkapa säästöillämmekin ja sitte me käännymme kaikkien naispuolisten konttoristien puoleen ja pyydämme heidän apuansa. Kyllä se menee, jos olemme yksimielisiä. Mutta kukaan ei saa ruveta petturiksi.

Ja hän astui alas tuolilta.

Mutta nyt olimme me muut päässeet vauhtiin ja viitisen minuutin kuluttua oli lakkoliitto perustettu, jossa oli puheenjohtajana tuo humoristinen ja jokainen maksoi viiden kruunun lakkokassaan. Kun tuli Emmyn vuoro, vetäytyi hän syrjään ja tahtoi ajatella asiaa.

— Minun mielestäni meidän on nyt hyvä olla, mutisi hän. Sitä paitsi en minä jaksaisi oikein olla mukana. Tehän puhuitte kaikki yhtaikaa. Ja sitä paitsi eihän tässä enään ole paljoa jälellä.

Heti sen jälkeen menivät he pois ja me huomasimme olevamme lopen väsyneitä. Mutta koko illan me kuitenkin kiljuimme toisillemme, ikäänkuin me olisimme olleet Niagaran putouksen ääressä.

6.

Baby ja minä olimme ulkona illalla. Oikeastaan ei Baby aikonut mennä minun kanssani ulos, mutta notarilla oli yövuoro. Kaupunki oli peittynyt historialliseen marraskuun sumuun tänään niinkuin eilenkin. Ei se ollut sellaista tavallista tiheätä, sitkeätä, läpipääsemätöntä sumua, joka tekee kadulla vaeltamisen seikkailuksi, vaan sumu oli vanhaa, velttoa, itkunsekaista, jossa ainakin minä olen heikommalla puolella. Kosteus kaduilla tunkee naisellisen pehmeästi ja hyväilevästi kengän ruojuja myöten, kääriytyy hameen helmoihin ja vielä ylemmäs ja sitä tulee niin väsyneeksi ja kyllästyneeksi — ellei ole rakastunut niinkuin Baby, kuten ymmärrätte.

Baby on ihastuttava, mutta sitä hän ei itse huomaa. Illalla kävelemme me kaikki muut väärinä, väsyneinä ja kiharat suoristuneina, mutta hän on illallakin yhtä kiharainen ja reipas kuin aamulla.

Hän pitää kiinni minun käsivarrestani ja puhuu notarista, paitsi milloin seisomme paremmanpuoleisten puoti-ikkunain ääressä. Notari hakkailee häntä ja on valloittanut tuon lapsikullan sydämen. Hänen puhuessaan ajattelen minä, että kuinkahan se kaikki oikeastaan mahtaa loppua. Minä kyllä huomaan, että Baby ajattelee kolmea huonetta ja kyökkiä Vaasain kaupungissa, mutta minä en uskalla sanoa hänelle, että minua epäilyttää. Mitä vanhemmaksi minä tulen, sitä helpompi on ymmärtää asioita, mutta kokemuksiani minä en tunge kenellekään. Minua kuitenkin hiukan hymyilyttää, kun minä Babyssä tunnen oman itseni, semmoisena kun olin siihen aikaan, jolloin en luullut joutuvani kenenkään uhriksi, vaan rakastettuna kehuskelin ensimäisestä omastani. Hän ei tosin ollut notari, ja notarilla kyllä on hieman paremmin istuvat kravatit, mutta muuta erotusta ei minun mielestäni siinä olekaan.

Babyssä on minun mielestäni, niinkuin aikoinani minussa itsessänikin, joku määrä tuota viatonta, liikuttamatonta aarretta, tuota ylpeätä ja nöyrää, ilmaista ja läpinäkyvää rakkautta, johon on sekoittunut joku määrä salaperäistä hartautta, kuten johonkin pieneen pyhimykseen ja joka ei oikeastaan vielä itse tiedä, mitä hänen ruumiissaan ja sielussaan liikkuu. Kun sitten ajattelen mitä tästä kaikesta oikeastaan tuleman pitää, kouristaa minun sydäntäni. Ja minä, joka oikeastaan en koskaan ole tunteellinen, tulen nyt siksi, ajatellessani Babya. Sillä hän on kuitenkin liian hyvä, joutuakseen porttikäytäväromaanin ja rantakatukävelyjen uhriksi.

Pysähdyimme Laivasaaren sillalle ja katselimme unisia, sumun läpi näkyviä valoja ja käännyimme pois ja minua väsytti yhä enemmän ja enemmän. Kaarle XII:n torilla tarjosin niinä Babylle vapaan raitiotiematkan Pohjoistulliliittoon, jollaista ylellisyyttä en ole pitkään aikaan itselleni sallinut, mutta matkahan oli niin pitkä ja minä niin väsynyt.

Vaunussa tapasimme erään Babyn toverin Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten konttorista — ainahan sitä raitiovaunussa jonkun tapaa — ja otimme hänet mukaamme kotiin. Liiton asunnosta on sitä paitsi tullut jonkinlainen meidän kodittomain ystäväimme kokoontumispaikka. Niitten joukossa myös eräs rakastava pari, jotka Eeva on sinne mukaansa kiskonut ja jota hän suojaa, ja minua aina kotiin mennessä hirvittää, että nyt se taas on siellä ja meidän muiden täytyy pysyttäytyä kyökissä. Mutta se etu siitä kuitenkin on, sanoo Eeva, vastaukseksi minun murimiseeni, että meidän ei tarvitse lämmittää niin paljoa, koska aina rakastavaisten poismennessä on ilma aivan kuuma suudelmista.

Tänään oli tietysti myöskin siellä paljon väkeä. Miespuoli oli, Jumalan kiitos, mennyt pois, mutta likka istui vielä ja kokoili voimia uskaltaakseen mennä emäntänsä silmäin eteen.

Emmy oli taas kipeä ja makasi, mutta en minä enään viitsi hänen kivustaan niin pelästyä kuin alussa. Minä tiedän kuitenkin, että huomen aamulla hän on puettu ennen meitä muita.

Eeva istui ja hypisteli jotain, josta hänen mielestään pitäisi tulla talvihattu, mutta meidän sisääntultuamme ponnahti hän ylös ja ehdotti, että panisimme tulta uuniin ja hiukan juoruaisimme.

— Mutta eihän meillä ole puita eikä ajatuksia, sanoin minä.

— Minulla on ainakin itsemurha-ajatuksia, jos ne kelpaa, sanoi meidän viimeksi tullut vieraamme ja horjahti Emmyn sohvalle.

— Oletkos sinä Gerda raukka taas huoneen haussa, sanoi Baby.

— En, sanoi Gerda. — Minä kävelen vain ulkona ja haistelen täysihoitoa.
Se on vielä pahempaa. Minä en enään tahdo asua yksin…

— Liittyykö siihen liian paljon kiusauksia?

— Ei, sanoi hän. — Päin vastoin, liiankin vähän ja sentähden täytyy minun muuttaa ennen ensimäistä päivää joulukuuta. Mutta vielä en minä tiedä kuhunka pääni kallistaisin.

— »Kultani, pääsi mun sydäntäni vasten hiljaa…» Baby aivan vakavasti deklameerasi Levertiniä.

— Niin, mutta kuulkaapas tytöt, sanoi Gerda aivan yhtäkkiä.

— Jotain täytyy tehdä. Tukholman täysihoidon pitäjät ovat varmaankin laskeneet hintansa semmoisten tyttöjen mukaan, joilla on sivutuloja. Oh, niinä olen ollut tänään niin monessa paikassa. Ja kuulkaahan… Mutta saanko minä paperossin. Ai, neiti Elisabet on kovin rakastettava. — Ensimäisessä paikassa, johon menin, tuli vastaani likainen, oluelta tuoksuva, käsittämättömän näköinen olento ja huoneen takaa avautui ovi, josta kuului kirkunaa, naurua ja »Ilosta leskeä». »Lehdessä oli ilmoitus». Jahah, ja mulle näytettiin huonetta, eikä se hullumpi ollut ja hinta kahdeksankymmentä ja »jahka minä tätä nyt ajattelen huomiseen».

Koottuani voimia automaatissa marssin Östermalmille erääseen komeannäköiseen ja arvossa pidettyyn taloon suuren liikekadun varrella. Oven aukaisi eräs pystynokkainen, hameella varustettu askeetti, tulin sisään östermalmilaiseen eteiseen, sen tapaisen, joka tekee semmoisen vaikutuksen, ettei sinne tee mieli jäädä. Vastaani tulvasi semmoinen rasvan ja siveellisyyden tuoksu, joka olisi minusta varmaankin, jos olisin sinne jäänyt, karkoittanut kaiken lihanhimoitsemisen ja perkeleen ja koko maailman. Olisittepas nähneet huoneen. Sillä voitteko kuvitella kuningatar Isabellan paitaa päivää ennen kuin maurit ajettiin Espanjasta, ja huonekalut olivat kaikesta siveellisyydestään huolimatta sellaiset, kuin olisi koko Tukholman irtain väestö ne prostitueerannut.

Gerdan puhuessa tarkastelin minä häntä. Hän oli noussut kokonaan sohvalle kuten kissa ja oli kuosikkaan näköinen. Hän oli hyvin puettu ja kammattu, kasvot olivat kylläkin hieman karkeat, mutta kauniit ja ainoastaan epäedullisessa valaistuksessa huomasi hänen olevan kolmekymmentä vuotta vanhan.

— No aiotteko te sitte vastata siveellisyydelle huomenna, kysyin minä.

Hän kääntyi minuun vastatakseen ja silmissään oli hituinen ylpeyttä.

— En, sanoi hän. — Minähän sanoin etten voi asua pohjoisessa. Silloin vakuutteli hän, että se olikin etelä, mutta minusta se on uskomatonta. Sitä paitsi olen vielä ollut parissa paikassa, joissa oli kylpyhuone ja maksoi satakaksikymmentäviisi ja satakolmekymmentä kruunua kuukaudessa. Minulla on kahdeksankymmentä kruunua palkkaa enkä koskaan saa enempää ja se lyö kai hyvin yhteen vai kuinka? Tuskin tässä muu auttaa kuin joutua S.S.B.B:een.

— Älä komeile, sanoi Eeva, luuletko sinä, että sinne on niin helppo päästä.

— Minä ajattelin juuri ehdottaa, että hankkisitte itsellenne rakastajan, sanoin minä.

Baby ja morsian hätkähtelivät, me muut nauroimme.

— Minä olisin tehnyt sen jo aikaa, sanoi Gerda ja heilautti huolimattomasti kättään. — Keneltä te luulette minun siitä kiitosta saaneen, että olen ollut kuten sankarittaret Sophie Marie Schwartzin romaaneissa?

— Ei ainakaan miehiltä, sanoin minä.

— Eikä muiltakaan, kuten näkyy. En pääse sentähden edes täysihoitoon.

— Et, huomautti Eeva, joka koetti hattuaan ja tyytyväisenä koketeerasi kuvansa kanssa peilissä. Et sinä pääse edes Leskikotiin etkä Fristadiin.

— Kyllä neiti vielä pääsee naimisiin, kun vaan se oikea tulee, sanoi morsian. (Niin ne sanovat aina!)

— Rakas kulta, sanoi Gerda. Se oikea on ollut täällä niin monta kertaa, mutta se on aina saanut mennä takaisin.

— Sitä minä en ymmärrä, sanoi Baby kainosti. Jos se oikea tulisi, jota minä rakastaisin oikein sydämestäni, niin minä menisin sen kanssa vaikka mihinkä.

— Mutta ajatteleppas, sanoin minä lempeästi, jos sinä esimerkiksi juuri silloin pesisit tukkaasi.

Babyn silmiin tuli suuret, kosteat kyyneleet ja minua kovasti kadutti.
Mutta Gerda sanoi hienotunteisesti Babyyn päin kääntyen:

— Meillä ei ollut mitään missä me olisimme menneet, Baby. Kellään niistä oikeista ei ollut venhettä, joka olisi kannattanut enemmän kuin yhden ja sentähden se on jäänyt.

— Pitäisi antaa nuorille miehille korkeat palkat, että he voisivat ottaa tyttöjä venheisiin. Sitten he voisivat saada vähemmän ja vähemmän, sen sijaan että he nyt saavat myöhemmin lisää. Sitten meidän ei tarvitseisi soutaa toistemme tiellä.

— Eikä kaataa toisiamme.

— Eikä tapella airoilla. Mutta tosiaankin. Se on hyvä ajatus. Kuinka sinä olet viisas, Eeva. Tosiaankin vahinko, että sinulla on niin vähän vaikutusta maailman järjestykseen.

— Niin, siinä tapauksessa olisi kyllä jotain tulevaisuutta, vaikka olisikin siveellinen, sanoi Gerda. Ajatelkaas, minua harmittaa vallan kuolemakseni, että olen ollut niin arka, että ainoastaan vastenmielisesti ja harvoin olen antanut suudelman jollekin miehelle, jonka en luullut voivan mennä minun kanssani naimisiin. — Niin, se on totta, joko uskotte taikka ei. — Viimeinen huomautus oli minua varten, jonka suupielissä taisi olla hieman epäilevää myhäilyä.

— Mutta kyllä sulla sitte on kuivaa elämässäsi ollut, sanoi Eeva suoraan. Etkö sinä ole koskaan toivonut olevasi mies.

— Kyllä, sillä emmehän me saa naisiakaan olla.

— Siinä on se suuri ero, sanoin minä, että kun miehinen konttoristi on väsynyt päivän työstä, menee hän ulos ja tuhlaa pari seteliä huveihinsa. Mutta kun naiskonttoristi on väsynyt, tulee hän kotiin ja ottaa aspiriinipulverin.

— Niin se on ollut, sanoi Gerda, mutta sitä ei saa jatkua. Ei, nyt minun täytyy mennä kotiin, tytöt. Ja minä soitan teille saatuani rakastajan. Mikäs teidän telefooninumeronne on, vaikka minä kyllä sen heti unohdan. Se on se sama, kuin »Sun selvä päiväs nousee taas», sekä kolmas värssy virsikirjasta, sanoi Eeva. Minä tulen mukanasi, koska sokeri on lopussa.

Nyt minä näin, että Baby oli kalpea ja masentunut ja sanoin.

— Kultani, ei hän sillä mitään tarkoita.

Mutta en minä kuitenkaan ole varma siitä.

Kolmenkymmenen vuotiaana tekee nainen enemmän tai vähemmän helposti sitä, minkä hän on kaksikymmentävuotiaana tuominnut.

7.

Sunnuntaina, päivämäärän olen unohtanut.

Menin kotiin tavanmukaisilta sunnuntaipäivällisiltä Rantatiellä asuvan enoni luota. Serkkuni Görel oli ollut tavattomasti kihloissa ja minä kestin hänen juttujaan aika kauvan, mutta kun hän sanoi, että hänen sulhasensa ei ollut koskaan rakastanut muita kuin häntä, silloin minä läksin, sanoen tekosyyksi että Puten pitäisi lukea läksynsä. Tuo sulhanenhan oli kesällä meidän kaikkien silmien edessä ollut silmittömästi rakastunut erääseen rouvasihmiseen, jolla oli aika kirjava menneisyys.

Sellaisen ylitse voi kyllä vetää ristin, mutta ei sentään saisi kehua vasten parempaa tietoaan.

Jätin Puten hänen tanttinsa luokse ja lähdin kotiin päin. Minusta oli hauskaa tietää, että siellä kaikki on pimeätä, hiljaista ja tyhjää. Teki mieleni mennä sohvan kulmaan ja ottaa mukaani 25 äyrillä karamelleja ja uneksia, että minä olenkin sentään vanha, jolla on jo kokemuksia takanaan.

Kaupunki oli eläväin kuvain teatterista tulevan valon peittämänä ja haisi huonoille sikaareille. Tyhjä ruumisvaunu meni Rödbodintorille päin. Minä kävelin Kuningattarenkatua myöten ja kuusi kertaa puhuteltiin minua Rauhankadun ja Kuninkaankadun välillä. Kuudes oli minun päällikköni, mutta hän huomasi pian kenen kanssa oli tekemisissä ja valehteli, että hän oli tuntenut minut muka jo kaukaa.

Se päällikkö, se on vähän omituinen. Ei ainoastaan sen tähden, että hän on aika iloinen hulivili, mutta että hän myöskin tekee sen vaikutuksen, kuin pitäisi minun olla mahdollisimman miellyttävä, voidakseni kelvata hänelle. Toisinaan ajattelen minä, voi voi, jos tosiaankin voisin olla paremmin puettu kuin nuo monet muut, jotka täällä kävelevät, jotta voisin asettaa hänet polvilleen eteeni. Jos minulla olisi sellaiset hameet, jotka kahisisivat aivan kuin pidätetty nauru ja pikkuiset kengät Sjöbergiltä, joihin voisi rakastua ja pitsiä ja plyymiä ja saippuaa, joka maksaisi 25 kruunua kappale.

Silloin hän rakastuisi minuun.

Silloin — —.

Hän seisahtui ja alkoi keskustella. Ei hän näyttänyt ollenkaan niin kauniilta kuin tavallisesti, mutta hän näytti sen sijaan hieman kiltimmältä ja oli hiukan pahoillaan. Ja silloin kuin mies on hiukan pahoillaan, täytyy hänen kertoa siitä, vallankin kun nainen ei ole vielä kolmeakymmentä vuotta täyttänyt.

— Kuulkaas neiti, sanoi hän. Minä olen hieman pahalla päällä, masentunut ja kaipaan jotain ihmistä, joka ymmärtäisi minua.

— Minä kyllä huomaan sen, sanoin minä.

— Vai niin, kyllä minä sen arvasin. Ettekö te kenties tahtoisi kävellä minun kanssani tuonne alaspäin. Minulla tarvitsee oikeastaan aina olla joku vieressäni, joka on iloinen ja reipas, muuten en minä voi kävellä tämän kaupungin katuja tällaisena hirveänä iltana rauhallisena. Otaksukaa, että minä luulen, että te voitte tuntea itsenne tyytyväiseksi, vaikka te kävelisittekin Kuningattarenkadulla sateisena sunnuntai-iltana.

— Niin kyllä, sanoin minä, sillä minun mielestäni tunnelmani ja mielialani eivät koskeneet häntä.

— Mutta löytyy kuitenkin jotain, jota kutsutaan sunnuntai-ikäväksi, sanoi hän opettavaisesti.

— Tosiaankin, sanoin minä!

— No ettekö te sitten sitä tiedä?

— Ei minulla ole varoja eikä aikaa ja sitä paitsi en minä tahdokaan sitä tietää, sanoin minä reippaasti. (Sillä naisen suurin voima on olla heikko, silloin kuin mies on vahva ja kun mies osottautuu heikoksi, silloin taas pitää osottautua olevansa vahvempi kuin onkaan.)