KEISARIN, SUOMEN SUURIRUHTINAAN ALEKSANDER TOISEN
viidenkolmatta hallitusvuoden riemujuhlana
Maaliskuun 2 p. 1880.
I.
Kansa, viel' on muistossas
Nuori, uljas Ruhtinas,
Mieli täynnä jaloja
Aatteita ja toivoja.
Sydän nuori aaltoeli
Rakkautta tulvillaan:
Kansain toivot Häness' eli,
Kansain onni kalleinnaan.
Vaikk'ei silloin valtikkaa
Kantanut, loi suloisaa
Lohtua jo kärsiviin.
Valoi kansain elimiin,
Aamuruskon lailla, uutta
Elonvoimaa, tenhoa;
Suojaeli vapautta,
Hellitteli kahleita.
Itse jalo kevät, Hän
Kantoi kansain kevähän:
Tallensi sen povessaan
Suuriss' aatteiss', aikeissaan.
Paljon suurta nuorukainen
Kantanut lie rinnassaan,
Mies kun jalotöillä maineen
Kiitosta sai kaikumaan.
II.
Kun toivottu nous valta-istuimelle
Ja tarttui kansakuntain valtikkaan,
Kohosi miljonien sydämelle
Rukous, nousten uumenista maan,
Ja toivonriemu aavistuksen lailla
Sit' ennusti, mit' oli oltu vailla..
Ja niinkuin kevätpäivä noustuansa
Maan kaiken täyttää siunauksellaan
Ja salot, salmet laskee kahleistansa
Ja kukkaseppeleillä kiehtoo maan,
Niin valtiaankin rakkaus, mahti kansat
Pimeestä päästi, laukoi orjain ansat.
Nyt miljonat, jotk' ennen iestä kantoi,
Vapaina nosti päänsä painuneen.
Ja vapaus se ihmis-arvon antoi
Kuin kevät elonmerkin kukkaseen.
Ja kansakunnan ydin voitti uutta
Nyt sisällistä voimaa, mahtavuutta.
Nuo uudet voimat viisas valta sääsi
Työn, toimen, aatteen palveluksehen:
Tiet korpeen kasvoi, höyrynvoima pääsi
Maat halki;—sydämihin kansojen
Myös tiedontiet ja opinsuonet johti,
Vei maat ja kansat edistystä kohti.
Työt jalot, suuret rajoja ei tunne,
Vaikk' oman maan ja kansan kehdokseen
Ne kaipaa—muuten rientävät ne kunne
Vaan tosi tarve etsii avukseen.
Sen tunsi Ruhtinaamme kansoinensa,
Kun Balkan-niemi kutsui avuksensa.
Nyt kansa vieras läpi vaiheittensa
Ain' ylistellen muistaa Valtiaan,
Jok' ihmiskunnan voitoks uhriensa
Kautt' osti orjuudesta Balkan-maan.
Niin kansa, ennen poljettu, nyt siellä
On kansallisen edistyksen tiellä.
Näin ihmis-arvon, vapauden aiheet,
Näin edistystä maille, kansoillen
On valtiaamme luonut, kansain vaiheet
Uutt' aikakautta kohti ohjaten.
Mutt' itsessään on kansoiss' onnen ponsi,
Jos sampo heill' on eikä tyhjä kansi.
Vaan vaikea ois laulun luetella
Mit' ihmiskunnan sankar' tehnyt on,
Sill' aikakirjain lehdet arvostella
Vaan voipi töitä moisen urohon.
Maa palkintoa niist' ei jaksa antaa,
Sen rinnass' omassansa sankar' kantaa.
III.
Öin usein raaka, jylhä suo
Maan yli ruttohuurut luo
Ja ilman saastuttaa.
Ja sielt' öin hiipii, väijyy hiljaa
Myös hallan henki pellon viljaa
Ja tahtoo tähkät kuolettaa.
Niin noussut keisar'valtion
On sivistyksen peltohon
Myös rutto myrkkyinen.
Sen liitoss' on kaikk' ilkivallat,
Kaikk' inhoittavat surmat, hallat—
Niin ihmiskuntaa häväisten.
Ja valtakunnan kunniaa,
Sen kruunua, maan jaloimpaa
Työt mustat vainoaa.
Hänt', uuden aikakauden luojaa,
Maan edistyksen, onnen suojaa
Pimeys vaanii, ahdistaa.
Mut Korkein kaitsee omiaan.
Niin tuhat juonta julmaa vaan
On turhaks' rauennut.
Ja valtias Hän vaaroissansa
On kirkastunut, kunniansa
On kansain suussa kaikunut.
Niinkauan kuin voi seistä maa,
Ain' ihmiskunta kiroaa
Työn julman, kavalan.
Vaan järjestystä, oikeutta
Ken suojaa, voittaa rakkautta
Ja voittaa jälkimaailman.
IV.
Suomen, synnyinmaamme, kansa mist' on riemuissaan?
Harras kiitosjuhlan henki huokuu halki maan.
Tuntuu niinkuin kautta honkain pyhät tuulet puhaltais,
Kansan elonkorju-juhlaan temppeleihin kokoais.
Neljänneksen vuosisadan saaliist' iloitaan,
Kantain uhrikymmenykset alttarille maan.
Riemu raikuu, kiitos kasvaa, ylttyy ylle pilvien:
Luojallen ja Ruhtinaallen kantaa kansa kiitoksen:
Kansallisen hengen sato meill' on voittona.
Sit' ei koi syö, ruoste, mato ei voi turmella.
Ruhtinaamme sanan voima on sen kasvun suojellut,
Kansan työ ja itsetunto hedelmän on kantanut.
Valistuksen juhlasoihtu koittaa kansallen,
Torjuu mustat työt, kuin hallat, poistaa vääryyden.
Kansa, niinkuin kallis aarre, kätköstänsä kohoaa;
Siit' on riemu Ruhtinaalle, siitä Suomi kukoistaa.
Hänpä armas valtioomme uuden elon loi,
Korvilleen kun kansan äänen jälleen nousta soi.
Niin nyt Suomi, templin lailla, juuristansa rakentuu,
Ruhtinaan ja kansan tahto siinä yhteen tajountuu.
Viel' oi' aarre vartioitta, templi turvatta,
Kansa, niinkuin lapsi, ilman miehen aseitta.
Silloin Valtiaamme tahto liittyi kansan tahtohon:
Ruhtinaan ja maansa suojaks' Suomi nosti vartion.
Täysi-miehen vyölle vyötti miekan Ruhtinas,
Löi kuin ritariksi kansan jalo Valtias.
Miehen uskollisen rinta kiitoksest' on täyttynyt.
Rakkautta Ruhtinaansa Suomen kansa kuohuu nyt.
Siksi palatsit ja mökit, kylät, kaupungit
Juhlariemua on täynnä niinkuin temppelit:
Kaikkialla kiitos kaikuu, kiitos harras Luojallen,
Henki jalo voitossaan kun loistaa yli vehkeitten.
Mitkä myötä-, vasta-vaiheet kohtaa Suomenmaan,
Kansa kiitollinen muistaa jalon Ruhtinaan:
Suku suvun, lapsi lasten kuulla kertoo, siunaten
Suurta ruhtinasta, joka täytti kansan toivehen.
Niinkuin elonjuhlaa Suomi viettää riemuiten,
Ruhtinaansa töitten muistoks' lyhteit' uhraten:
Valistuksen, hyvän, pyhän voitoks' uhraa Suomenmaa.
ALEKSANDER Toisen muisto niistä aina loiston saa.
KESÄKIRJE MAALTA.
Ma täällä maalla käyskelen "pääll' kukkaisten ja ruusuin",
En maailman murheit' tunne ollenkaan,
Mut tunnustan: jos yksinään vaikk' Eedenissä öisin
Mun helposti nälkä tappais oitistaan.
En muuta tee kuin kukkien ja lintuin kieltä kuulen
Ja vahvasti syön ja juon, kun annetaan:
Vaan onneksi on isäntä niin ahkera ja reima,
Mies pyyt, kalat, sorsat, kyyhkyt kantamaan.
Ja emäntä on herttainen, on hyvä niin ett' oikein,
Hän paistit ja ruohotkin saa maistumaan,
Hän lapsiparvess' askaroi, hän toimittaa ja hyörii,
Kuin lempeä mettis-emo huoneissaan.
Tääll' ympärill' on hongikko, joss' oravia juoksee.
Mä istun ja kuulen:—teiret kukertaa.
Kas, tuolla kerttu ahkera kuin käenpoikaa ruokkii,
Tuo joutilas minua noin muistuttaa!
Vaan mont' on puolta elämäss': yks' ensin ampuu linnun,
Sen toinen syö, kun on kolmas paistanut.
Niin vaatii järjestys—mun syönti osaksen' on tullut,
Mut luonto on mun ja käen laittanut.
Siis asetun taas hongikkoon ja aattehia poimin,
Ne tippuvat täällä oksilt' otsallen,
Kuin aamukaste kukkihin, niin virvoitusta luoden
Ja huojentaen maan raskaan heltehen.
Voi sentään kuin nyt kevyt on ja raitis metsän henki
Ja tuo lemu, joka ilmass' aaltoilee!
Ja isäntä ja emäntä on hyvä niin ett' oikein—
Vaan rintani yhtä yhä kaipailee.
21/7 1880.
HÄPEISSÄNI.
Hyi häpeää!
Hänt' ensin jumaloin.
Nyt tuomitako voin?
Jo särkyi jumala,
On ihmisheikkona
Hän kaunis vieläkin,
On kyllin kaunis vieläkin.
Hyi häpeää!
Mä muilta vaadin vaan,
Ja tuskin muistankaan,
Ett' itse syntisin
Maan lapsist' olenkin:
Ma yö, hän kuutamo,
Vaan Luojamme on aurinko.
17/8 1880.
JUMALAN VIKA.
On pikku porsahat niin ihmeen sievät,
Ett' emäntää ne oikein viehättää,
Niin puhtahat ja kaunihit! Ei uskois,
Ett' aika sikoja niist' tulla voi.
On kissanpojat leikkisät ja somat;
Niist' usein koko peihe ihastuu.
Ken uskoisi, kun suuriks' sukeuvat,
Ett' ovat häijyt, salakavalat?
Ja koiranpentu vast' on itse hyvyys,
Aik'ihmisten ja lasten lellimä;
Ja kuitenkin, kun hammas karkeneepi,
Se kyllin haukkua ja purra voi.
Niin moni ihminenkin lasna lammas
On lauhkea, ett' oikein ihmettää.
Sua lohdutan, kun olit lapsest' aikain
Niin häijy, että oikein hävettää:
Jos susi, koira, kissa taikka sika
Sa nyt et lie—se Jumalan on vika.
17/8 1880.
PETTYNYT.
Jo kauan kaiveli aarretta
Hän Paulan rinnasta,
Ei uhrannut kukkoja, kanoja,
Vaan lempilauluja.
Muut, valvoen keyri- ja juhannus-yöt,
Jo löytää aartehen;
Hän kaikki yöt valvoi ja päivän työt
Jäi usein unheesen.
Hän silmänliekkiä vartioi,
Tuot' aarnitultansa;
Ei arvaakaan miten pettää voi
Myös virvan valkea.
Ois luullut jo aartehen löytyneen
Ja vaivat maksavan,
Mut tyhjän löysi hän: ruostuneen
Ja "heikon astian".
19/8 1880.
ANNI.
Tuo Toivolan pikku Anni,
Tuo kahdeksan-vuotias,
On vieraita nähdess' ensin
Niin reipas ja haastelias.
Ei teeskele: aukomielin
Hän tietonsa kertoilee
Ja ääniä sydämensä
Hän kielellä säestelee.
Mut vuosia vuodet seuraa,
Niin Anni on muuttunut:
Hän nyt yhä yksin laulaa,
Vaan muille on vaiennut.
Nyt vuoret ja lahden laine
Vaan tyttöä kuuntelee:
Hän luontohon vielä luottaa,
Mut ihmistä "epäilee.
On tyttö kuin rannan sorsa,
Jok' ensin on pelvoton:
Kun ampujan silmä säihkyy,
Niin lintu on rauhaton.
22/9 1880.
UNO CYGNAEUS'EN TÄYTETTYÄ 70 VUOTTA
Lokakuun 12 p. 1880.
Kun kääntänyt ol' itse suuri Snellman
Jo kansallisen hengen kesannosta;
Kun Lönnrot uuden touon siemenjyvät
Toi kansan muinaisuuden hinkalosta,
Ja Koskinen, kuin kevät-ouru, uursi
Par'aikaa pellon valtakaivannoita:
Loi Suomen muistot eri sarkahansa—
Maa vaati vielä paljon muokkaajoita.
Maa vaati kaiken kansan nostamista
Tuost' ynseästä tainnos-unestansa;
Sill' itse jumalainkin tahto raukee,
Jos heidän hengestään ei syty kansa.
Siks' opin-auran kaikkialla käydä
Pit' ihmissydämiä penkomassa,
Ett' alttihiksi, kylvökelpoiseksi
Maa kypsyis ajan hengen tuoksinassa.
Mies silloin kokemusten koulutieltä,
Elämän aartehisto rinnassansa,
Esille astui: armast' oli kaksi
Vaan hällä: valistus ja Suomen kansa.
Ne vihkiä hän tahtoi toisihinsa
Ja kutsui kaikki Suomen nuorukaiset
Häävierahiksi; sulhaspojat niistä
Hän valitsi ja etsi nuodenaiset.
Niin auraltaan ja rukin luota läksi
Mon' itsepäinen, jäykkä nuorukainen,
Ja jalon innon tunsi, niinkuin tuntee
Se, jonka maata vaanii vainolainen.
Ken rakkaudellaan ja laitoksillaan
Näist' innokkaista luonnontuottehista
Tek' isänmaalle hengen auramiehet
Ja kansan äidit Suomen neitosista?
Ken rinnan rikkahan ja köyhän lasta
Yht'-arvoisina koulutielle johti,
Ett' yhtä kirkas heille toivontähti
Elämän aamutaivahalta hohti?
Ken halki syytösten ja soimausten
Viel' innoll' aina johti joukkoansa
Ja leijussansa kantaa vaihtumatta
Nuo toivonsanat: "Valistus ja kansa"?
Ei kysytä. Työ seitsenkymmenisen
On rakkauden uhri kansallensa,
Ja tunne jalo, jonka povessansa
Hän kantaa, seuraa häntä haudallensa.
Vaan kansallisen hengen kukkiessa
Ja hedelmiä kantaessa kerran,
Ken silloin kieltäis, ett' on ansioita
Myös Uno Cygnaeolla suurten verran?
Kun mahtihenget silloin kansaa johtaa,
Heit' tukee sankat joukot takanansa,
Ja jumalainkin tahto vasta täyttyy,
Kun heidän hengestänsä syttyy kansa.
PIETARI BRAHEN
juhlassa Viipurissa 31 p. Lokak. 1880.
Ei suomalainen syntyään,
Mut meidän maata lempimään
Hän oppi omanansa.
Ja Suomen toivot, tarpehet
Hän tutki, täytti puuttehet
Kuin isä lapseltansa.
Ol' isä maalle tosiaan.
Ja säästämättä vaivojaan
Hän hoiti armastansa,
Vaikk' ylhäisen ain' arvonsa
Hän muisti—"kreivin aikana"
Ei unhoittanut kansa.
Ja Suomen suloutta hän
Niin mielin, kielin lempivän
Kuin maamme lapsi, näytti.
Ei ylistellen innoissaan
Hän toivotuilla aarteillaan
Jo silloin Suomen täytti.
Kuin ennushenki, Suomenmaan
Hän kuningasten kunniaan
Jo aikanansa nosti.
Ja minkä toivoi, tahtoi, sen
Hän valtavasti puuhaten
Töin, toimin meille osti.
Hän missä kulki, kukkaseen
Maa puhkes hänen muistokseen,
Niin tiukkui askeleensa.
Vaan tiedon valolähtehen
Tuon kukkienkin kukkasen
Sai Aura rannallensa.
Kun kerran jätti meidän maan
Sen rakkahana rinnassaan
Tok' ijän kaiken kantoi;
Ja Suomen kansa omakseen
Myös hänen sulki sydämeen
Ja isän nimen antoi.
On vieraskin meill' omainen,
Kun Suomeamme palvellen
Hän yhtyy henkehemme;
Ja toivojamme aikanaan
Ken valmis onpi valvomaan
Hän on kuin omaisemme.
Ei Suomen mies hän syntyään,
Mut meitä oppi lempimään
Ja johti rientojamme;
Siks ylistää ja rakastaa
Ain' omanansa Suomenmaa
Nyt Pietar-Braheamme.
JOULUKUUN 10 PÄIVÄNÄ 1880.
En sano kestä laulelen,
Kun tuntee hänet jokainen:
Niin köyhin, jok' on valveillaan
Jo mökki-huonossansa,
Kuin rikas, jolle onni maan
On kallis ja sen kansa.
Jo "Nuijasotaa" lukeissaan
He miehen oppi tuntemaan.
Hän kansaan, kansa hänehen
Jo silloin kiinsi sydämen.
Siit' asti hyvin tajunneet
He ovat toisiansa,
On käsi kädess' seuranneet
Ja tehneet voittojansa.
Ja kansalla on historia
Nyt toivon tiellä soihtuna.
Ja historiaan tää aimo mies
Niin kansan hengen luoda ties,
Ett' oman muinoiskuvansa
Siell' löytää suomalainen,
Ja toivo kasvaa voimassa,
Jos on se horjuvainen.
Sielt' innon uuden kansa saa
Ja työhön, työhön kiiruhtaa.
Nyt monta muiston helmeä,
Joit' ennen unho synkeä
Tai harhatieto tunsi vaan,
On noussut valohonsa;
On tosi noussut kunniaan,
Sai varjot tuomionsa.
Ja uudet aatesäkeneet
On kansan tielle singonneet.
Niin valaissut on historiaa.
Ja nykyaikan' arvoisaa
Mit' etsii, kaipaa Suomenmaa,
Hän ensi mies on kohta,
Jok' onnen-airot ohjaltaa
Ja Sampolaivaa johtaa:
On Louhen vallan kauhistus,
Vaan kansan ilo, ihastus.
Työ, sana häll' on aseinaan
Ja kansan henki purjeissaan:
Tuo henki, joka yltä maan
Nyt huokuu kaikkialla,
Tuo innostus, jok' aallollaan,
Kuin koski, valtavalla
Kaikk' esteet tieltä kumoaa,
Maan onnenmurut kokoaa.
Viiskymment' on hän vuosiltaan,
Vaan kansa toivois ainiaan
Elävän moisen miehensä.—
Elääkin totta varmaan
Hän aina kansan mielessä
Kuin kuva oman armaan.
Kuin aika nuortuu vanheten,
Niin muisto miesten semmoisten.
Kun suomenkieli sointujaan
Jo luopi kautta kaiken maan;
Kun kaiku Suomen kanteleen
Yli idän, lännen soipi,
Ken silloin voittoseppeleen
Myös häitä kieltää voipi?
On Suomen kansan kilvessä
Hän aina loistohelmenä.
ISÄLLEMME.
Oi, isä armas,
Taivasten Herra!
Henkesi luodut
Uudistelee:
Kun sulo lempes
Maan yli huokuu,
Kuoleman varjot
Pois pakenee.
Maammekin silloin
Yön, lumivallan
Kahleista nousee
Kukkimahan;
Siunaus silloin
Virtoina vuotaa,
Päivänä paistaa
Maailmahan.
Talviyön kahleet
Kansakin katkoo,
Henkensä voiman
Herra kun suo:
Saa valo voiton,
Rakkaus vallan:
Niin jalot urhot,
Kuin kukat, luo.
Ihminen tääll' on
Vaan tomu, tuhka,
Tok' isä meit' ain
Etsiskelee:
Henkensä lahjoill'
Luo elon uuden,
Kuvansa meissä
Kirkastelee.
Aut', Isä, meit' ain
Altisna Sulle,
Oikeudessas
Vaeltamaan:
Niin sulo Suomi,
Kansasi kallis,
Sun ilos on ja
Kaunistus maan!
1881
LEPPÄRUKKI.
Miks sinusta ei, leppä lauhkea,
Miks sinusta ei huoli laulaja?
Jos tietäis sorvarin hän laittaneen
Sun varrestasi rukin rullineen,
Sill' iltakaudet tytön kehränneen,
Jos tietäis sen!
Ja kelle kiersi paitarihmoja
Ja mihin lointa, mihin kudetta,
Ja kuka täytti tytön sydämen,
Kun tullon täytti rihma hienoinen,
Ja ken sai omakseen sen tyttösen,
Jos tietäis sen!
Jos tietäis laulaja, kuin lapsiaan
Se tyttö, emännäksi tultuaan,
Tuon leppärukin ääress' opetti
Ja kuinka heitä neuvoi, nuhteli
Ja usein yötkin istui, kehräsi,
Jos tietäis sen!
Ja kuinka vaimo, miehen kuoltua,
Jäi lasten hoivaks', itse turvatta,
Vaan luotti Luojahan ja rukkiseen
Ja mökki-huonoss' asui lapsineen,
Joi leivän särpimeksi kyyneleen,
Jos tietäis sen!
Kun lapset lintusina lentohon
Jo pääsi, väsyksissä äiti on.
Vaan lapsilleen viel' antoi aartehet
Hän, sydämensä neuvot, ohjehet:
Työn arvon, Luojan armoantimet,
Ne neuvoi hän.
Ja sitten nukkui. Mutta laulaja
Sai kuulla leppärukin vaiheista,
Ett' äidiltänsä tytär peri sen,
Sen peri hän ja puhtaan sydämen:
Ne aartehet ken voitti poikanen,
On onni sen.
Jo tunnet, laulu, lepän vaiheita,
Se halpa on, sai paljon kokea:
Jos muistojen ja toivon kyynelet,
Kaikk' ilon, sulon, surun tuntehet
Tuon leppärukin luota poiminet:
Saat helmivyön.
VÄINÄMÖISEN PALAUS.
ALKUSANAT.
Yli-Ukon luota ilman impi
Muinen alas laskeusi, luoden
Olot uudet, uuden aikakauden;
Maata, maailmata muodosteli,
Tyhjän täytti, autioon loi elon,
Synnyttäen vihdoin viisahimman
Kalevalan kansan luopaneron,
Suuren suku-isän Väinämöisen,
Kansallisen hengen kanta-urhon.
Lailla immen aattehetkin maahan,
Luojan lapset, laskeuvat, syttäin
Sydämissä lemmen liehaukset,
Oudon innostuksen ihmisissä;
Synnyttäen suuret mahtimiehet,
Olot muuttaen ja muovaellen,
Kasvatellen kelvollista uutta
Olevaisen vanhan olkapäille
Kansakunnan onnen oksapuuksi.
Lailla immen laskeusi maahan,
Suomen kansan sydänmaahan, kerran
Aate, oppi taivahasta tullut,
Kaikkivallan neuvokammiosta.
Vaikeasti täällä mielet voitti,
Vaan kun voitti, otti omiksensa
Ikuisesti, niinkuin impi yljän
Uskollisen rinnoillensa riistää,
Kuolemassakaan ei luopuakseen.
Vaan se impi, tullessansa tänne
Suomen rannan sulostuttajaksi,
Oppahan sai oudon matkallansa,
Jalon, vaikka meille muukalaisen,
Tuomisien tuojan kyllä kalliin:
Järjestyksen, oikeuden miehen.
Mutta vierashenkinen sen valta
Työlästytti vanhan Väinämöisen,
Kansallisen hengen kanta-urhon.
Tuota surren, tuskaellen tuota,
Immen oudon suojass' istujalle,
Vierahalle, mielin murretuisin
Väinämöinen valtikkansa jätti;
Jätti kansallensa kanteleensa,
Lapsiensa lohdutteeksi laulut,
Uuden aikakauden ihmetellä,
Ett'ei sorru suruihinsa Suomi,
Kaihotessa valtaa Väinämöisen.
Läksi vanha, jätti valvattinsa
Vierahalle valvateltavaksi,
Ihastelijaksi uuden immen,
Läksi vanha Yli-Ukon luokse,
Kaikkivallan neuvokammiohon
Oppimahan uutta aikakautta
Syvimmästä syitten lähtehestä,
Tullaksensa viittä viisahammin,
Kuutta kuuluisammin kansallensa.
Kerran, kuuluessa kaipauksen
Suomen lasten suusta, sydämestä;
Kerran, kaikuvi kun vanha kannel,
Kalevalan kannel, kaikkialla,
Laulut Väinämön kun vierehtivi
Suomen lasten suusta, sydämestä—
Silloin saapunut on Väinämöinen,
Silloin valloittanut valtikkansa
Kansallisen hengen kanta-urho.
ENSIMÄINEN RUNO.
Astui impi taivahasta tänne:
Valon impi, rakkauden aate
Rinnassa, tuo autuaisen tunnon
Tulikerä, josta Suomen lasten
Sydämihin, ennen synkeöihin,
Paistoi päivä, loisti lemmen hehku,
Sytytteli lemmen liehaukset,
Oudon innostuksen ihmisissä,
Luoden järjestyksen uppo uuden,
Olot muuttaen ja muovaellen,
Uuden taivahan loi, maanki uuden—
Sotkan munist' ei, kuin ilman impi
Muinen loi, mutt' uusist' aatoksista—
Suomen kansan mielehen ne muutti.
Näin kun Suomen kansan kaikkialla
Valon impi, rakkauden aate,
Valtasi ja suli Suomettaren,
Suomen kansan hengettären, kanssa
Yhdeks' sieluksi ja sydämeksi,
Silloin aika, suurten synty-aika:
Hedelmänä kypsynehen lemmen
Syntyi suuret immen ihmelapset,
Uuden aikakauden toukomiehet,—
Syntyneet ei ansiotta sentään,
Mitään suurt' ei synny vaivan vailla,
Ilman neron sormi-nimetöntä:—
Kantoi äiti, aikakauden henki,
Itse kykenivät kynsillensä,
Itse sormillensa suoriuivat
Aikakaudellensa johtajiksi,
Viittojiksi Kalevalan kansan.—
Niinpä suurten luotujensa kautta
Edellensä Luoja maata luopi,
Olot muuttaen ja muovaellen.
Hedelmänä kypsynehen lemmen
Syntyi urhot, aikanansa kuulut,
Kaunisteeksi kansakunnallensa,
Vielä suuret Suomen historiassa
Rakkautensa tähden tähän maahan,
Tähden intonsa ja toimiensa
Kohoitteeksi kansan lemmittynsä.
Hedelmänä kypsynehen lemmen
Syntyi silloin Maunut, mainioimmat
Suomen kansan katoliset miehet,
Aikanansa isät Suomen kansan,
Väinämöisen lasten lohduttajat,
Valon pilkoittajat pimeähän,
Yksin yöhön tuohuksien tuojat.
Moiset syntyi suuret toukomiehet,
Jotka uuden viljelyksen maalle,
Suomen kansan sydänmaalle, kylvi
Aattehia uuden aikakauden,
Kylvivät kuin Luojan kahmaloitse
Siunausta tuottavaisen touon,
Niinkuin muinen Väinämöinen vanha,
Maalle puuttomalle noustuansa,
Kautta palveljansa Pellervoisen,
Siihen kasvun kaikellaisen kylvi,
Vaikka vastuksen toi Luojan tammi.
Tammen lailla tänne kylvettihin
Uhrausten, vaivain halmehelle,
Opin kirkollinen yksinvalta;
Toivottihin kauan kasvavaksi
Suomen kansan onnen oksapuuna.
Kasvoi iloks' ensi aikojansa,
Nuorna ollen kukki kunnioiksi,
Kunnes ylentihe ylpeäksi,
Suoriaikse suureks' yli suurten,
Kuun ja päivän otti oksihinsa:
Tiedon maallisen ja taivahisen
Kätki valtikkansa vahvikkeeksi,
Levitteeksi oman lehvistönsä,
Että ikävissä istuskellen,
Kaiutellen surukanneltansa
Kaipasi jo kansa Väinämöisen
Syvempien syitten lausujata,
Valon päästäjätä paistamahan,
Jakajata tammijättiläisen,
Opin kirkollisen yksivallan,
Kansakunnan onneks' yhteiseksi.
Maalta meren takaiselta silloin
Aate saapui, aikakauden ilme,
Parannuksen, puhdistuksen aate:
Ensin halveksittu, pienen pieni,
Yhden toisen sydämessä sykki;
Kirveskin sen ensin pienen pieni,
Sanankirves, Luojan tapparainen,
Yhden toisen sydämehen iski.
Vaan jo aate, vaan jo sanan valta
Suureks sukesi ja mahtavaksi
Sydämessä urhon suomalaisen,
Urhon, joka kansan kanteleesta,
Sitä oppien ja kuulustellen,
Heltyi hehkumahan rakkautta
Kalevalan kansahan ja maahan.
Kansallisehen kun rakkauteen
Liittyi häness' aikakauden aate,
Suureks' sukesi ja voimakkaaksi,
Tenhoisaksi sanan tapparalla
Kaatamahan tammijättiläisen,
Opin kirkollisen yksivallan.
Suvehenpa kaatui taikatammi:
Valistuksen koittavahan kesään
Runsahinta loi se rikkautta.
Itähän sen tyvi työnnältihe:
Valon puolell' ain' on onnen tyvi.
Osan-ottajillensa se onnen
Kaikenlaisen kartutti kuin aina
Luojan lahjat taiten tasottuina.
Vihdoin päivän päästi kaikkialle
Kautta pilvienki pilkkimähän.
Aavistuksiansa kaukaisia
Lohdutuksen rastas raksutteli.
Suomen kansan toivon kevätkäki
Elpyi kukkumahan kunnahilla.
Moinen uuden aikakauden urho,
Väinämöisen lapsi laatuansa,
Oli Mikkel Agrikola meillä,
Suomen kansan suuri kasvattaja.
Synkeyttä suojelevan metsän,
Katoliset kirkkolaitoksemme,
Kaskeksi hän kaasi viljavalle
Rakkauden sanan siemenelle,
Jonka Luojan kahmaloitse kylvi—
Luojan käsi johti ihmiskättä—
Siunausta tuottavaksi touoks'
Uuden polvikunnan kasvatella,
Niinkuin muinen Väinämöinen vanha
Kalevalan vainioille kylvi,
Kasken kaatun poltettua, ohran
Koivahaisen yhden ympärille.
Moisen koivun Suomen kunnahalle
Agrikola kaatamatta jätti:
Kirkon, kihlakunnan kukkaseksi,
Josta toivon-käki kukkuaapi,
Voiman-henki kokkolinnun lailla
Innon-liekin iskee ihmisihin.
Niin on koivahainen kunnahalla
Suomen kansan onnen oksapuuna,
Kaunisteena kaiken viljelyksen.
Kaikkivallan neuvokammiosta—
Sydänkammiosta Suomen kansan—
Katsahtavi silloin Väinämöinen,
Kansallisen hengen kanta-urho,
Edistystä uuden viljelyksen:
Rukoellen kasvun runsautta,
Toivottavi ajan ehtiväksi
Asettua vanhan valtahansa.
Nouse kansa, niinhän virkki vanha,
Heräjä jo hengen horroksista,
Niinkuin nukka kevätnurmen alta,
Päivän helliväisen paistehessa!
Hyösty sydämissä hengen-touko,
Tohisevan toukopellon lailla,
Toivon kevätkäen kukkuessa
Kirkonpuusta kultaa kunnahille,
Tehden Suomen rannat rakkahiksi,
Mettä mairemmiksi manteremme,
Kasvattaen kansan uskollisen,
Vastasäillä, vaivojenki tullen
Kestäväksi, kaikkivoittavaksi,
Voittavaksi vihdoin valtikkansa!
TOINEN RUNO.
Usein maassa kateuden mahti
Astuu suurten aattehien tielle,
Tarkoitusten suurten sullojaksi,
Niinkuin muinen tielle Lemminkäisen
Satasilmä, tuhatkieli käärme—
Vaikk'ei moista säiky miehen mieli.
Kansallisen voiman kasvannolle
Ylpeästi vastahangan veti,
Joukahaisen lailla, pohjan luonto:
Uljas, uhkea kuin nuorukainen,
Karsasmieli, paljon pauhaavainen,
Tieltä työntymätön, itsepäinen.
Mutta moisen luonnon mahdillansa
Syyti suohon—valtahansa vaati—
Suomen kansa, kunnes kallihimman
Aartehensa vannoi antavansa
Saita vanki—vaikka pettäväiset
Pohjanmaill' on luonnon lupaukset:
Usein kevät morsianna loistaa,
Vaan ei kesä häitä heilimöitse,
Luonnolt' ottaa morsiushelmet halla;
Syksy sulhollen ei armast' anna:
Kättä koskee kylmä saalis—suistuu
Sekin sulotonna mannun maihin,
Luonnon uhriks ihmis-onnen aihe;
Niinkuin Väinämöiselt' armas Aino
Alle aallon unhovallan vaipui,
Jätti äitikullan itkusuulle,
Surupäälle sulhon kaihomielen.
Usein itkusuulla Suomen luonto
Suri kadonnutta kalleuttaan,
Vuoden toivottua tähkäpäätä;
Usein kaihomielin Suomen kansa
Olkisella, hernevartisella
Hevosella—nälkävuotten varsa—
Läksi etsingolle onnen linnun
Miehen vierahansa varpehilta,
Immen luojan, uuden ystävänsä,
Niinkuin Väinämöinen morsianta
Päätyi etsimähän Pohjolasta,
Mutta Joukahaisen jousen tiestä
Myrkkynuoli matkan vaivaloitsi,
Urhon kurjillen vei kohtaloillen.
Myrkkynuolet: rutto, sodan surma
Suomen kansan tielle työnteliiksen,
Alta ampui nälkävuotten varsan,
Kovihin löi kansan kohtaloihin,
Monen vaahtomyrskyn vaivaella,
Että ainoasti Luojan kokko—
Sisällinen suuri hengenvoima—
Kirkonpuusta aina kiitollisna,
Pelastuksen pengerelle kantoi
Kansan, vaivojansa vaikeroivan:
Luonnon kuolettavan vainovallan
Valvovainen henkivalta voitti,
Niinkuin voipunehen Väinämöisen
Kokko kantoi Pohjan pengerelle,
Pohjan vahakansan valvatella,
Kuljetella urhon kotihinsa.
Vaan ei vieras auta ilmaiseksi:
Päänsä päästimeksi Väinämöinen
Uhras Ilmarisen Louhen luokse
Sammon, onnen tuojan, takojaksi,
Pohjan kansan vallan vahvikkeeksi.
Ansioilla eikä armon tullen
Asemansa osti Suomen kansa:
Työn ja vaivan, kunnon kansallisen
Antoi oppi-ahjon laitannaksi,
Taonnaksi tiedon taika-Sammon,
Valtakansan hengen vahvikkeeksi,
Hengen kanneltamme karsovaisen.
Monta miestä, Sammon sankaria,
Ilmarisen lasta laatuansa,
Antoi Suomi vahakansallensa
Sammon, onnen tuojan, takojaksi.
Asemamme maksoi mainetöillään
Kuulut Fleming'it ja jalot Horn'it,
Monet muutkin heidän vertaisensa.—
Usein ehkä loiston lumokuusi
Heitä johti mainematkallansa,
Niinkuin pettynyttä Ilmarista
Valhe-kuuhut vietti Louhen luokse;
Usein ehkä onnen aamutähti
Heille hiilui toivon taivahalta,
Niinkuin Kalevalan sankareille
Pohjan impi kultaniitten luota.—
Heidän työnsä, vaivojensa voitto
Valtakansallen loi vahviketta,
Mutta meille vahvuus valtakansan
Henkivallan muutti muukalaisen,
Kansan hengen katvehesen jätti
Soittamahan surukanneltansa,
Äänin vienoin, kielin sorretuisin.
Niinkuin Väinämöinen, Pohjan neittä
Mielistellen, kotimatkallansa
Kärsi kovan onnen kohtaloita,
Vuodatellen voimaa miehuutensa,
Hurmemettä, sydämensä simaa
Koti-onnen linnun ostimeksi—
Niinpä nouti Väinämöisen kansa
Kaikki valtakansan vaatimukset,
Ostimeksi Suomen koti-onnen,
Ehdon valloin edistyäksensä
Kansallista kutsumusta kohti:
Rauhan ruuhet, sotasoimet siksi
Veisti valtakansan suosioksi,
Suomalaisen kunnon kuulutteeksi.
Mutta vierahilla veikkatöillä
Voimat ehtyi, kansan elinvoimat,
Kunnes vihdoin rauhan kotiukko,
Kooten sankarimme suojahansa,
Parantavat syntysanat muisti.
Niinhän monta kertaa Suomen urhot
Valtakansan vainotöiltä kulki
Kotihinsa ehtynehin rinnoin,
Onnen vailla onnen etsingolta,
Parantuakseen, kuin Väinämöinen
Venheveiston hurmehaavoistansa,
Kansallisen taidon taikomalla.
Pain. 15/1-15/7 1881.
SURUT.
(E. Geibel.)
Nuo surut lailla nokkosten
Ne polttaa, hiljaa pidellen;
Vaan rohkeasti tarttuen
Ei pistä ne niin kirvelien.
Pain. 15/2 1881.
LEIVÄN TÄHDEN.
Elämä on pelkän leivän tähden:
Kerjäläisest' aikain ruhtinaasen
Kaikki hikoaa ja ähkää, puhkaa
Niukan taikka runsaan ruuan vuoksi.
Maamies kuokkii, kyntää, kylvää, niittää,
Korjaa viljan—kiittää leivän tähden.
Tai, kun halla vie, hän päänsä painaa
Alas, katkerasti surren, anoo
Anteiks syntejänsä—leivän tähden.
Vaan kun leipä runsas on, hän kuorsaa
Kirkoss' ajan ratoks istuessaan.
Mitä kielt' ei haastais leivän tähden
Kaupungissa, maalla kauppasuku?
Tosi, valhe, oikea ja väärä,
Käsi liukas, kieli lipeäinen
Tuusin luusin kiehtoo tuhansia,
Leipää, viinaleipää ansaitakseen.
Merimieskin aaltoin kimpuss' etsii
Leipää vaan ja suolaa leipähänsä.
Sotamies senvuoksi puoltaa maataan,
Kun mies maaton leivätön myös onpi.
Papit sitten, suuri hengensääty!
Leivättäkö lähtis sana suusta?
Vaativatpa vielä voit ja juustot,
Lammasjalat leivän höysteheksi:
Henki heissä vaan on leivän tähden.
Virkaviisaat kirjan-oppineetkin
Viisaudestansa leipää syövät,
Todest' ei, vaan leiväst' ottelevat,
Osan saanut vasta rauhoittuupi:
Nauttii viisaan lepoa ja leipää.
Leivällen kaikk' ihmistaito nöyrtyy:
Ericsson'it sekä Edison'it
Keksintöjen kilpajuoksuansa
Kiiruhtavat—leipää huojentaakseen.
Kirjasepät—Scott ja Cooper—kilvan
Sekoittavat mustett' ajatuksiin,
Tapauksiin, ansaitakseen leivän,
Kenties hiukka hienomman kuin toiset.
Runosepät—Cervantes ja Kivi—
Näljissänsä suurta soinnuttavat,
Näljissään he, toiset täynnä ollen,
Mutta kaikki, kaikki leivän tähden.
Joskus keino keksijänsä pettää,
Lasten itkuks isän leipä särkyy,
Viinakoppi vaihtuu velkakoppiin:
Usko silloin loppuu, sammuu toivo:
Myrkky, nuora, ruuti, teräs—teiltä
Kurja henki pelastusta ruinii
Loppuluovutusta suorittaakseen—
Kaikki, totta varmaan, leivän tähden.
Annas, kaikki kun käy Luojan luokse:
Jokainen ois sankar' mielestänsä,
Parhainta ei palkkaa paljoksuisi
Jaloist', ylevistä—leipätöistään!
Niinhän nykyaika lauleleepi.
Lienee totta puolet leikissäkin.
Mutta Luoja leivänjyväsistä
Löytää jonkun lemmen jalokiven,
Tunnon puhtahan ja vilpittömän,
Hyvän tahdon—poimii aittahansa
Kaiken, mikä kukki elämässä,
Lausuu: nuo on siemeneni sato.
Pain. 15/2 1881.
PAARMAT.
Ei ihme jos paarmat sokeat
Noin kilvassa surmaan juoksevat,
Kun monta nähty on näkevää,
Jotk' eivät ymmärrä enempää.
Pain. 15/3 1881.
HAAKSIRIKKO MAALLA.
(Kirje ystävälle.)
Oi, armas veli, onnellinen veli!
Nyt ehkä juuri pullin ääress' istut
Ja kuulet soitantoja Turhalassa
Ja katsot kaunotarten hepan keppaa,
—On silmänruoka myöskin nautintoa—
Tai väsyneenä, nokka vasten pyötää,
Vaan unta näet "syviss' aatoksissa"
Niinkauan kunnes kätten paukkehesta
Taas heräjät ja kutsut täyden pullon,
Ja kallistat—oi onnellinen veli!
Ei pojat äitini niin armahia
Lie mulle, kuin sä, kallis ryyppyveli!
Meit' yhdistävät riennot yhtehiset:
Mont' iloist' iltaa, yötä liekkumaista.
Vaan aamut pisteli ja kiroilutti,
Siks että uusi ryyppy untuvilla
Taas kietoi sydämen—oi onnen aikaa!
Vaan nyt mun toisin: Asun, tiedät, maalla,
Joss' on vaan tuhmaa moukkaseuruetta.
Ja isäntäni, aika itseviisas!
Hän kansallisill' asioilla kiusaa
Ja ärsyttää kuin pistäis neulasilla
(Mun lakimieheksi hän näet tietää).
Ei siinä kyllin—saarnaa raittiutta:
Ei itse juo ja hammastaapi muita.
Siit', armas veli, tunnet asemani.
Hän olkoon se, kun mun suo olla tämän.
Jo arvaat, että etsin lohdutusta
Ja seuraa hauskempaa. Niin rautatiellä
Ma löysin hotellin ja ystäviä.
Siin' iltaa istuttiin ja juotiin yöhön
Ja aamuhun niin hauskast', iloisesti
Kuin ennen muinen. Mutta piru vieköön!
Sun vertaistas ei monta ystävätä!
Kuin tunnet, olen arka kunniasta,
Niin loukattuna suutuin kauheasti:
Löin pirstoiks ikkunat ja tuolit, pöydät,
Yörauhan rikoin.—Olen lakimies ja
Nuo seikat tunnen—kuule armas veli!
Ei armo auta tässä, jos ei raha.
Jos itsemurhan teen, te, virkaveljet,
Kun rakkaudella lain lievennätte,
Mun kunnialla voitte hautauttaa.
Vaan nyt, kun virkamies on valtiolle
Syyn-alainen, on julki rikollinen,
Kun oikeus on vasten valvojaansa,
Jok' elää vielä eikä tahtois kuolla—
Oi, armas veli, täm' on kauheata!
Ja mikä hirmuisinta: pääni, pääni
Ja tyhjä kukkaroni! Auta veli
Ja muista onnetonta veljeäsi!
Oi muista rahalla! Kautt' ystävyyden
Ja yhteisien rientojemme kautta
Mä vannon, että onnekses juon maljan!
Ja sitten saavun kohta kaupunkihin
Ja sovitan——no, itse kyllä arvaat!
Vaan eikö kaiken kovan onnen syynä,
Kun mietin taakse, ollut isäntäni?
Niin tuottaa tuhmat vaivaa viisahille.
Oi, armas veli, onnellinen veli,
Oi, auta onnetonta veljeäsi!
Vaan vielä sana. Kuulehan! Jo horjuu
Mun vanha uskoni ja aavistuttaa
Kuin olis isäntäni oikeassa.
Täm' oire, pelkään, muutost' ennustaapi.
Pain. 15/4 1881.
KIELESTÄ.
(Th. Körner.)
Nuo sanat muukalaiset kielen kautta
Myös vierashenkiseksi muuttaa mielen.
Niin moni korska sokeudessansa
On äidinkielellensä häpeäksi,
Kun mongerrellen kieltä muukalaista
Omalle kielellensä kahleet takoo,
Niin kansan voimaa oppii hylkimähän
Niin pettäin luopuu kansastaan.
Pain. 15/4 1881.
J. V. SNELLMANIN JUHLASSA
Viipurissa Toukokuun 12 p. 1881.
Tienhaarass' seisten Suomi arpaa heitti,
Kääns' itä silmät, länsi sydämen.
Vaan vastaisuuden epätieto peitti,
Kuin ruudinsauhu sotatanteren.
Vaikk' oli ammoin käyty sota Suomen,
Ei vielä valjenneena uusi huomen.
Ken Suomenkansan voittaa omaksensa?
Tai hukkumaanko meidät tuomittiin?
Niin tutkailtiin. Vaan silloin paistehensa
Loi järjen soihtu Suomen toivelmiin.
Uus aamu luki sädeotsaltansa:
On Suomellensa voitettava kansa.
Uus sota syttyi, uusi Suomen sota
Ja Johan Vilhelm Snellman johtamaan.
Kun kansan hengen kuolemalta ota
On särjettävä, siksi taistellaan.
Niin teräs-innon, rautatahdon taika
Nyt nosti kansan—koitti uusi aika.
Niin Kallaveden kainalosta nousi
Maan halki "Saimaan" sananvasamat,
Ei syrjähtänyt jäykkä järjen jousi,
Vaan oikeaanpa aatteet sattuivat:
Sai epäilyksen Goljath kuolinhaavan
Ja kansa näytti oman tahdon saavan.
Ja vanhat kaavat vankkui, herrat horjui,
Kun sananpuuskat tuimat tuiskuivat.
Uutt' urhoa nyt mahtimiehet torjui,
Vaan Joukahaisna suohon sortuivat.
Sill' uros uusi vanhan Väinön tunsi,
Se Suomalaisen paras tiedonponsi.
Ja tiedon tiellä käyvä nuorukainen
Kun innotonna tutki kirjojaan—
Kun leipä, virka hälle kuivanlainen
On hengen palavuutta nostamaan—
Soi silloin korviss' isänmaa ja kansa:
Työ luisti, sydän syttyi, poistui ansa.
Niin Saimaan aallot, Kallaveden vuoksi,
Kuin kevätulva, kansan sydämeen
Tien uursi, hengen ytimehen juoksi
Ja sielun nurmet nosti kukkaseen.
Ja kansan miehet sankar' ympärilleen
On nähnyt yhdistyvän sankimmilleen.
Heit' ylhinnä hän valppahasti johtaa
Ja ruorissa on käsi voimakas.
Kuin nuori, myrskyt vanhanakin kohtaa
Ja taisteluiss' on voiton valtias.
Vaan kesken kirkuville huutajille
Hän hillitys on: Kauko-kumppanille.
Ja Iku-Turson, kansan hengen turman,
Hän alle aallon syöksi syöveriin:
Hän torjui Suomen kansan iki surman,
Kun oman hengen nosti valvoksiin.
Ei Louhen luoma vieras vainovalta
Voi onnen-aarrett' ottaa valvovalta.
Mies suuri, mutta suurin kansallensa
On Johan Vilhelm Snellman tosiaan.
Hän mihin koski tenhotaikoinensa,
Sen suomalaiseks muutti kerrassaan:
Maailman lasta, rahaa, hetken kantoi,
Niin suomalaisen tunnon sille antoi!
Hän vanhana viel' on kuin urho nuorin,
Tult' täynnä sydän, järki valveillaan.
Ei ihmis-arka: sanoissansa suorin
Hän aina on, kun totta tarvitaan.
Siks ihmetykseen innostuttaa nuoret
Tää vanha sankar', juuriltansa tuoret.
Ja siksi Suomi kilpakiitoksilla
Nyt vanhukselle kantaa kunniaa.
On Suomen kevätjuhla. Kukkasilla
Siis seppelöimme touon alkajaa.
Nuo kukat, jotka Suomi hälle laittaa,
Se sydämensä lähteneitä taittaa.
Se sama sydän, lämmin, suomalainen,
Niinkauan kuin tää kansa hengittää,
On hälle ijankaiken kukkivainen
Ja hänet muistaen taas lämpiää.
Niin nuortuu aina uudelleen tää kansa,
Kun muistaa suuren henkiin-nostajansa.
Nyt Suomen silmät tähtää kotirantaa
Ja kansan sydän Suomen oma on.
Mies, jost' on alku, johtoa viel' antaa
Ja uusi polvi jatkaa taistelon.
Vaan alkuaate: kansa Suomellensa,
On vallattava—se on johtehensa.
KEVÄTLAULU.
Päiväsi, oi isänmaani, jo koittaa,
Tullut jo sun keväthetkesi on!
Kunnian, mainehen maa jalo voittaa,
Kansa on astunut taistelohon.
Henkensä haittoja Suomi jo ratkoo,
Kielensä sointuja sommittelee,
Kuin kevät järvien kahleita katkoo,
Salomme lauluilla lumoelee.
Pain. 15/5 1881.
ONNETON NENÄ.
Eli muinen morsian,
Joka kantoi maailman
Kaunihinta nenää.
Siitä kääntyi sulhojen
Pää ja sydän pyöräilen.
Onnetonta nenää!
Vaan se neiti kukkasiin
Mieltyi kaikellaatuisiin,
Vei ne lähes nenää.
Ken ois voinut ymmärtää,
Että kukka myrkyttää?
Onnetonta nenää!
Kukan kupu aueten
Päästi myrkkyhyönteisen,
Joka pisti nenää:
Tuhansien sydänten
Polte nousi nokallen.
Onnetonta nenää!
Kylä itkee säälien
Tähden nenän kaunoisen,
Jok' ei loista enää.
Mutta onhan tervehet
Sulhoin päät ja sydämet.
Onnetonta nenää!
11/7 1881.
PUHDAS TOSI.
Espanjanpa kruunu kantaa
Timanttia kalleinta,
Arvellaan, mut ei sit' antaa
Hijottavaks' tohdita:
Peljätään, ett' tulis ilmiin
Valhekivi ihmissilmiin.
Moni kullaks uskotellen
Kiiltävätä tallentaa
Eikä tohdi tutkiellen
Uskoansa vahvistaa:
Kenties kultasepän luona
Kätehen jää kehno kuona.
Ihaellen piiloittaapi
Moni mielihauteitaan,
Muitten korvaa kammoaapi,
Ett'ei tuomittaisi vaan:
Puhdas tosi peljättääpi,
Epätietohon siis jääpi.
Milloin tosi kallihinna
Ihmismielet kirkastaa?
Milloin sana julkisinna
Maailmalle todistaa:
Parempi on jyvä kultaa,
Kuin on kuorma kuonaa, multaa?
16/7 1881.
MOINEN MAA.
Maa, jossa jotkut jahtiseurat jaksaa
Variksen, korpin, haukan hengen maksaa
Ja sitten yhtyy ilmaan ampumaan
Ja syömään, juomaan voittoriemussaan—
On sekin voitto olla voittamatta
Ja jättää sudet, karhut tappamatta!—
Maan semmoisen ma tiedän: Suomenmaan.
Tääll' laki vainoo koiraa uskollista,
Sit' elättää ei köyhän mahdollista.
Kuus kuuta jänistäkin suojellaan,
Vaan lapset sutten suuhun lahjotaan.
Niin jäniksiä suojaa jänissuku,
Vaan miehen tehtävist' on vähä luku
Ja urhokas on susikunta vaan.
Ja pedoist' esivalta palkinnoita
Jos tarjoaa—et huoli pyytää noita,
Jos tapettuas ihmisverta vaan
Ei susi vuoda, että huomataan
Ett' on se syönyt lasta kymmenkunnan
Ja kauhistuksiin saanut ihmiskunnan—
Kun näytät sen, niin tappos palkitaan.
Kun äidit itkee verta lapsiensa,
Niin urhot nostaa maljan huulillensa
Ja ruutiaan taas ilmaan ampuaa.
Vaan sudet silloin riemust' ulvahtaa.
Ja kosto viattoman verilaineen
On tahra maamme kunnian ja maineen—
On moinen maa tää armas Suomen maa.
Pain. 15/10 1881.
PÖYTÄPUHE.
Mun juhlapöytähäni tulkaa,
Te Suomen pulskat nuorukaiset,
Ja, neidot armahimmat, olkaa
Nyt kutsulleni kuuliaiset.
Vaan, vanhukset, te seurassamme
Olette harmaa kunniamme.
Kas teille annan juhlajuomat
Jaeltaviksi nuorisolle,
Ett'ei nuo voimat Luojan luomat
Sais sukuamme turmiolle:
Te viisain, kokenehin käsin
Täytätte parhain juhlalasin.
Nyt siunatkaatte Luojan vilja
Nimenen urhovainajitten
Ja heille juokaa ensi malja,
Vaan toinen pöytäonneks sitten.
Uus suku entistä näin kiittää
Ja työnsä muinaistöihin liittää.
Nyt ruokahan!—vaan jäniksiä
Me emme suosi paisteissamme.
Meiss' ei lie arkain ystäviä,
Sill' urhous on kunniamme:
Siis tänne karhun pää ja jalat,
Nuo miesten parhaat makupalat.
Vaan lammas lienee naisten ruokaa,
Karitsa itsens' uhraavainen—
Se paisti pöytähän siis tuokaa!
Ett' ain' ois altis hurskas nainen,
Ois onni perehen ja lasten,
Ois seuraenkel' autuasten.
Myös kyyhkyspaistin voitte kantaa
Armaille lemmen kyyhkysille.
Se pyhää kainoutta antaa
Ja helleyttä sydämille:
Niin suojaavat he kodin tulta,
Niin ovat perheen kallis kulta.
Saas tänne kalaa, lohta kanna,
Tuo vedenkarjaa voimakasta!
Se vastavirtojen ei anna
Matkaansa estää joutumasta.
Meill' olkoon myös sen verran mieltä,
Ett'emme kesken käänny tieltä.
Suun levätessä oltta juokaa.
Siin' uikoon karhu sekä kala.
Vaan sitten sopan tulla suokaa,
Ei yksin kulje kuiva pala.
On elämä vaan aika soppaa,
Mies se, ken parhaat palat koppaa.
Nyt puuttuu ispinät, ei muuta.
Makeat sanat niiks on oivat.
Siis, vieraat, käyttäkäätte suuta,
Nuo herkut maistuvat ja soivat.
Vaan muistakaa: ken leikkiin suuttuu,
Imelä väkiviinaks muuttuu.
Jos elämä ois ruokaa, juomaa,
Ei loppuiskaan tää pöytäsaarna.
Vaan eipä niin, sen parhain huomaa
Se, jonka leipänä on kaarna.
Senvuoksi usein henki huokaa
Jotakin pysyväistä ruokaa.
Pain. 15/11 1881.
NÖYRISTY, IHMINEN.
Paisutko, ihminen,
Kyynärän kunniaa,
Mainetta vakkasen
Voitettuas?
Jos yli honkien
Kunnias nousikin,
Ei edes pilvihin
Leijata voi.
Maan tämän äärihin
Maine jos lentelee,
Siivet jo raukenee
Voimattomiin.
Nousisko kunnia
Ain' yli tähtien,
Halk' avaruuksien
Mainehemme!
Voittaisko ihminen
Yhdeksän taivahan
Kunnialoistehen—
Voittaisko sen!
—Heimoa Luojan on
Henk' ijankaikkinen,
Täydellisyytehen
Siks ikävöi.—
Vaan lelu tyhjä on
Kunnia kultineen,
Mainekin mahtineen
Maailmassa.
Kunnian, mainehen
Ainoa lohdutus,
Ainoa siunaus
On isänmaa.
Sen povi nouskohon,
Sen nimi soikohon!
Sen onni ainoa
Onnemme on.
Nöyristy, ihminen!
Liittäy Luojahas,
Mainehes, kunnias,
Unhoittaen!
1881.
RUKOUS.
Oi, Jumal' auta miestä minusta!
Ma yhä syvemmälle vaivun
Ja uppoan kuin lapsi liejussa.
Sun luokses hetkeksi jos taivun,
Kun nostat aatteill', aikehilla
Ja hyvän henkes tuulelmilla——
Taas niinkuin malmi syöksyn syvyyksiin.
Ja ahdistusten alhossa
Ma tunnen tuskaa, puutetta,
Kuin miekka pistäis hengen ytimiin:
Totuuden miekka minut vapahda,
Omakses olentoni valloita!
Mit' auttaa ulkosiivous,
Kun sisäll' asuu kirous?
Mit' auttaa vaikka varjelet
Mua töistä jumalattomista,
Ja joskus juomaan johtelet
Mua lähtehistäs puhtahista?
On sydämeni täynnä saastaa,
Se omaatuntoani raastaa.
Mua pese, puhdista!
Mua auta, armahda!
Mua nosta luokses, laskeu minuhun,
Mun henkeni suo sulaa Sinuhun!
Tee minut kaltaisekses, täytä
Mun vajavuuteni ja näytä,
Ett' olen kuvas, josta heijastaa
Sun valos muihinkin ja nostattaa
Heit' ylhäisiin Sun taivas-ilmoihis!
Tee mua poikas parhaan kaltaiseksi,
Tee vimein luonas jumal'ihmiseksi,
Tääll' avukseni laita enkelisi
1881.
RUNOVIRTANI.
Ei mun runovirtani
Juoksu seiso siitä,
Jos sä moitit töitäni
Taikka kiität niitä.
Min' en laula—luonto vaan
Rinnassani laulaa:
Eihän luonut lintukaan
Itse laulukaulaa.
Eikä virta laaksossa
Väsy vieremästä,
Kunnes lähde vuoressa
Ehtyy päilymästä.
Lähde, laakso, virta vaan
Kaikk' on Luojan töitä,—
Hänpä laululahjoillaan
Muistelee myös meitä.
KOTOINEN SYDÄN.
Mä sydänt' etsin sieltä, täältä,
Maan mustan multapallon päältä,
Vaan silkin, kultakuoren alta
En löydä vertaa maailmalta,
Sydämen vertaa kotoisen.
Kotoni köyh' on mökki vainen,
Salossa Suomen seisovainen.
Vaan matalan sen orren alta
Petäjä maistuu mairemmalta
Kuin voit ja vehnät vierahan.
Siell' äidin ääni hellän soiva
On omantunnon rauhan hoiva,
Ja isän sana, lemmen laki,
Paremmin tuntoon tiensä haki
Kuin runne vitsan vierahan.
Jos erhetyn—kun paljon puuttuu
Maailma mulle tiuskoo, suuttuu;
Vaan kotonani armas nainen
On kaikki anteiks antavainen,
Hän sylihinsä sulkee mun.
Kun väsyn, ken niin virvoittaisi,
Jos kotimökk' ei aukeaisi?
Ken sairasna ja murhemiellä
Niin ohjais uskon, toivon tiellä,
Jos kodin sydän auk' ei ois?
Sydäntä etsin sieltä, täältä,
Maan, mustan multapallon, päältä,
Vaan silkin, kultakuoren alta
En löydä vertaa maailmalta,
Sydämen vertaa kotoisen.
KYYHKYN POJAT.
Kuusi suojas oksillansa
Kyyhkylinnun pesää,
Jossa emo poikiansa
Hoiti kaiken kesää,
Hoiti niinkuin äiti aivan,
Näki yöt ja päivät vaivan.
Kasvoi pojat, viel' ei lennä—
Kuherrusta kuultiin:
"Pakohon täst' ei nyt mennä",
Pesässä niin luultiin,
Vaikka usein pesän luoksi
Kalle Villen kanssa juoksi.
"Häkkilinnut siivot noista
Kyyhkysistä saisi;
Oispa hauskaa kaikenmoista,
Kun nuo kasvattaisi."
Vaan ei poikain päähän lennä,
Mit' ois häkkiin itse mennä.
Poiss' on emo. Pienet puusta
Häkkiin työnnetähän;
Nähdäkään ne ei saa kuusta—
Kylään riennetähän.
Siellä kauhistuvat uutta
Rautahäkin vankeutta.
Ville, Kalle ylpeästi
Voitto-riemuissansa
Äidilleen nyt kiireisesti
Näytti saalistansa:
"Onhan saalis kumma saatu,
Äiti, huomaapas sen laatu!"
Murehtui nyt äidin mieli,
Kasvot synkistyivät,
Nuhteihin sai hellä kieli,
Silmät kyyneltyivät:
"Ah, ett'ei vaan voima Herran
Sois teit' orjuutehen kerran!
Joutuin linnut paikkahansa
Viekää! Rukoilkaatte,
Että vapauden kansa
Aina olla saatte,
Eikä häkkilinnun lailla,
Orja, vapautta vailla."
KONNAN SYNTY.
Tarulla tyttölasta
On kaksi: toisella
On sydän taivahasta
Ja muoto toisella.
Vierekkäin tyttölapset
Lähteelle läksivät,
Kun kuu ja illan tähdet
Kilvassa välkkyivät.
Toinenpa lähtehellä
Ihastui muodostaan.
Sydämell' ylpeällä
Hän puhkes lausumaan:
"Oi, kuinka, lähde halpa,
Kuvastaa tohdit mun?
Kyll' iloita nyt kelpaa
Tuon veden riivatun,"
Vaan toinen tyttö aivan
Siell' löysi aartehet:
Lähteessä tähtitaivaan,
Reunoilla kukkaset.
"Jos kirkas lähde öisin",
Hän puhkes lausumaan,
"Kuvastaa tähdet voisin
Ja taivahan ja maan!
Mun rinnastani autuus
Maan lapsill' aukeais,
Maailman myrskyin suuruus
Sameeksi sit' ei sais."
Nyt puhdas sielu nousi
Kasvoille tyttösen
Ja enkel'haamu sousi
Kalvolle lähtehen.
Vaan toinen tyttö: "Miksi
Mä yhä rumennun,
Sä muutut enkeliksi?
Hyi, lähde, sotken sun!"
Punastui tyttö toinen
Nyt kauneudestaan,
Mut toinen, häijynmoinen
Lähdettä sotki vaan.
Ja tyttö onnetonna
Nyt parkui sotkeissaan,
Kun ruma rupikonna
Hän on kuin onkin vaan.
Kateisna aina siellä
Tuo konna kurnuttaa,
Jalompaa kun hän vielä
Vaan maassa nähdä saa.
EN VIISASTUNUT.
Suopursuin keskelt' ennen aikaan
Kun lakkamarjoja ma poimin,
Pään pakoituksen pahan sain;
Vaan siit' en liioin viisastunut—
Kun löysin, poimin aina vain.
Taas maljan laidalt' ennen aikaan
Kun riemua join vaahtoisata,
Pään pakoituksen pahan sain;
Vaan tuost' en liioin viisastunut—
Kun seura sattui, joinpa vain.
Niin tyttöin keskelt' ennen aikaan,
Kun sydänt' etsin lempiväistä,
Sydämen tuskan tuiman sain;
Vaan milloin viisastuin ma, milloin?—
Kun vanhat jäi, taas uutta hain.
Muut kenties viisastuu, kentiesi,
Mun älyni vaan luonto voittaa—
Tää katkeraa on tunnustaa.—
Tiet' oikeaa on turha koittaa
Mun omin neuvoin vaeltaa.