VUODET 1870-1872.

PAIMENELTA.

23.

PAIMENET TULILLA.

Kaikki leikkihin nyt!
Nautinto on karjan työ,
Kuin liekki tuo
Roviolta rangat syö
Ja ilmaa juo.
Kaikki leikkihin nyt!
Yhtykäämme rinkihin,
Kädet käsihin:
Riemu leikin liekki on,
Jossa murheet kortuu,
Leikki karsas, riemuton
Kylmenee ja sortuu.
Laulumme
Leikille
On kuin tuuli liekille.

Leikkivät lehdotkin,
Laulavat linnutkin
Lehdikoissa;
Niinpä me
Laulain leikimme
Nurmen kukastoissa.—
No, no, no!
Nyt loppukohon jo!
Leikki niinkuin laulukin
Lyhyest' on kaunihin.—

Miss' on torvet,
Virkasarvet?
Niihin kynnet, sormet!
Kukin soittamaan,
Posket palkehina liehtomaan,
Että metsä raikaa!
Nytp' on meill' oikein aikaa.

Koko soittosarja
Juur ammoo kuin karja;
Toiset pärrittää ja tärrittää,
Niinkuin ratas tiellä täräjaä;
Toisten torvi voimakas
Raikuu raivokkaasti,
Kuulee korven kuningas
Louhilinnaans' asti.
Ei tästä säiky maailma—
Pedot säikähtyy,
Ei mielly ihmiskuuntelja—
Karjat mielistyy.

Vaan hengästyyhän orhitkin,
Uupuu härjät ammomasta,
Niin miks'ei heikko paimenkin
Torveansa soittamasta.
Hoho, hoho hoi!
Koirat haukkuu, karjan kellot soi.

24.

Ellös kadehtiko onneani,
Paimenellakin on pahat henget:
Paarmat käskee kiroelemahan,
Närhi räiskyttävi ruokotonta,
Korppi kavaluutta ylistääpi,
Varkautehenkin pyytää vares,
Kotka kiihoittavi murhatöihin,
Viel' on yksi pahin kiusanhenki,
Joka täyttää koko sydämeni:
Se on, näet, tuo Nella nilkosilmä.

25.

MYRSKYINEN JA TYYNI LAMPI.

Kun kylmänlintu myrskyn ennustaa,
Ei muut kuin tuuli silloin uskaltaa
Kuohutella lammen lainehia,
Liikutella rannan lehtosia.

Vaan taivasta kun lampi kuvailee,
Niin sorsat siinä kilvan uiskelee,
Sulho soutaa kanssa impyensä,
Taivas täyttää heidän sydämensä.

Näin vaihetellen sydän vallatoin
On usein riehuvainen, rauhatoin;
Vaan kun lohdutus tuo rauhoituksen,
Tyyntyy rinta, löytää virvoituksen.

26.

MARJATYTTÖ.

"Oi te maasta mansikkaiset,
Saatte kyllin suudella:
Teitä etsii ihmislapset,
Teitä lintu laulava;
Vaan ken etsii minua,
Kenen silmä mulle tuikkaa,
Ken se mulle suuta suikkaa?"

Näin se neito suulla soitti,
Mansikoita poimien;
Vuoret kaikui, vaikka koitti
Neito laulaa hymisten:
Metsämiespä hiipien
Suunsa tarjosi,—mut kuuli:
"Pois sä, käärme, myrkkyhuuli!"

27.

Kuuluu kellot, kalkkanat,
Ulkon' orhit kuopivat,
Talohon käy kosijoita:

Tyttö, säpsähtäen noita,
Heräjääpi aitastaan
Ylkävierait' ottamaan:
Silmäns' unen sikkarassa,
Korvans' unen kokkarassa,
Pääns' on turrin tarrillaan,
Suunsa mirrin marrillaan:
Kosiotpa peljästyvät,
Ovest' ulos peräyvät,
Ratsuin kellot helkähtää:—
Tyttö parka yksin jää.

28.

Miksi viheltääpi Vilho,
Miksi ilon itsestänsä
Ottaa aina iltasella?—
Siks kun päiv' on päähän päästy,
Päivä päästy, työt on tehty,
Kulku viepi kullan luokse,
Asunnolle armahansa.

29.

PAIMENTYTTÖ.

Mättähältä mättähälle
Poika seuras neitoa:
"Annathan sä suuta mulle,
Ethän poista huulia?
Eihän torju kukkakaan
Perhosia huuliltaan!"

Mättähältä mättähälle
Neito juoksi allapäin:
"Enpä kuule kuiskujasi,
Elän paimenessa näin:
Satakieltä kuultelen,
Mansikoita suutelen."

30.

Havahduin kevät-aamulla.
Juur ehti korvan' aueta:
Niin kuulin soittavan
Kuin lehtolintusen;
Juur ehti silmän' aueta:
Näin aamun koittavan,
Kuin kasvoist' enkelin.

Ei laulu lehtolintusen,
Ei koite kevätpäivyen:
Ol' laulu oman lintuni
Ja koite kasvot kultani.

31.

Likisti neito kättäni:
Vavahti silloin rintani;
Sivelsi sormin poskeain:
Kuohahti veri rinnassain;
Syleillen vaipui kaulalleni:
Jo luulin jättäväni maan;
Huulensa liitti huulilleni:
En tiennyt mitä luulinkaan.

32.

Sin' et usko tarua,
Ett' ois ruusupensasta
Luotu puiden kuninkaaksi;
Vaan kyll' uskot, poika, sen,
Ett' on luotu neitonen
Sydämesi valtiaaksi.

33.

ARMAANI SYNTYAIKA.

Silloinpa syntyi minun kultani,
Kun kirkas päivä nousi taivahalle:
—Siitä sielun kirkkaus.
Ja kuu kun riensi lempeänä länteen:
—Siitä syämen lempeys.
Koi kaunihisti silloin vilkutteli:
—Siitä silmäin ihanuus.
Ja ruusut juuri puhkeilivat silloin:
—Siitä kasvoin kauneus.
Ja lemmenkukkaa kevät kasvatteli:
—Siitä lempi rinnassaan.
Sen Luoja käski mulle kasvamaan.

34.

Miks aholla mansikkainen?—
Kun vihertää nurmen nukka.
Miks vihertää nurmen nukka?—
Kun lehottaa lemmen lehti.
Miks aholla lemmen lehti?—
Kun heloittaa immen vuode.
Milloin siihen impi untui?
Kaivatessa kultoansa.

35.

EL' AINA.

El' aina kerro keväimestä,
El' aina kevät-aamusta,
El' aina kuisku kukkasesta,
El' aina laula lemmestä!
Vaan mistä nuorna laulaisin,
Kun kevät nuoruuteni on?
Ja oisko kukka-aikakin
Ja lemmenpäivä lauluton?

36.

KEVÄTLAULU.

Vihertää viljasarka
Ja hyppii lammas arka
Edellä paimenen,
Ja vuohet vainiolla
Vipeltää vallatonna,
Kuin hurja poikanen.

Ja tuulten kanssa pillit
Viheltää: pedot villit
Kavahtaa kankailta;

Kaikk' ilkipeikot kuiluun
Pujahtaa, kuullen huilun
Sävelten sointua.

Hyvästi, murhe musta!
Nyt rinnan tahrausta
Kev'-aallot puhdistaa,
Ja kukkain kanssa mieli
Havahtuu: sydän, kieli,
Kuin linnut, laulahtaa.

37.

TAMMEN VARJOSSA.

Mä kesä-iltan' uuvuin
Unehen nurmikolle,
Varjohon vahvan tammen,
Keskellä tuoksukukkain:

Mun luoksen' astui impi
Utuisin hienohelmoin
Ja hapsin hajannaisin,
Valosta välkkyväisin,
Kuin säikehinä kullan.
Kasvonsa loiste hehkui
Kuin helle aamupäivän,
Ja siniliekin lailla
Myös säihkyi silmäsensä.
Mun luoksen' astui impi
Ja taittoi tammen lehvän
Ja kukkakimpun taittoi,
Tul' itse kolmanneksi.

Hän lehvin peitti pääni:
Niin järki raukan sulki.
Kukilla täytti rinnan:
Niin sydämeni ryösti.
Ja tuosta rohkeasti
Syliini itse hiipi:—
Näin kerrassaan mun voitti.
Ei, totta, neito viekas
Näin valvoissan' ois tehnyt.

38.

Kukka rinnoillani on
Kuva lemmen-ruususta;
Lemmen-ruusun varjossa
Säilyy kuva kultani,
Mutta kullan rinnassa
Säilyy oma kuvani.

39.

On jotkut tulleet näkyihin
Ja silloin nähneet enkelin,
Vaan selvälläpä päällä minä
Sain suudellakin enkeliä.

40.

Kaikk' ihmein oudoksuu, kun Katri rohkenee
Levätä aitassa, joss' aavet hoippuilee,
Vaan lujastihan Katri uskoo sen,
Ett' aaveheks ei muutu sulhanen.

41.

  Kukka nukkui—
Neito valvoi vieläkin;
  Linnut nukkui,—
Neito lauloi vieläkin!
  Sulho nukkui,—
Nytpä nukkui neitokin!

42.

Etelä-Hämeestä löydetyn kansanlaulun mukaan.

Yleni vuori kaunis kaukana,
Puu kaunis kasvoi vuoren kupeella,
Puuss' ihanainen oksa viherti,
Ja oksa kantoi pesän ihanan,
Pesässä linnun munan korean,
Munasta sievä lintu liverti,
Linnussa kasvoi höyhen hienonen,
Ja höyhenestä tehtiin tyynynen,
Tyynylle kaunis neito nukahti.
Niin nukahti, vaan siit' ei mainittais,
Jos onnellisen unt' ei uinahtais.

43.

Niin muinen lauloin lemmestä,
Kuin oudon kukan tuoksusta,
Jon tuuli toi
Ja huokua mun soi.

Nyt löysin lempiruusun, nyt
Voin laulaa myös kuin lempinyt,
Ken hunajaan
Kastaapi huuliaan.

44.

ERHETYKSIÄ.

Me ihmislapset usein erhetymme
(Vaikk' erhetyksiä en ylistä):
Kas, äsken janossa mä vettä etsin,
Mut vahingossa tartuin viinahan;
Nyt neitonen toi mulle kukkakimpun,
Mä erhetyin ja tartuin—neitohon.

45.

PAKENEVA LOHDUTUS.

Pisarainen,
Loistavainen
Lehden poimessa:
Kuiskaellos hiljaa mulle,
Mistä löydän vertaa sulle
Kirkkaudessa.

Näin kun lausuin,—tuima tuuli
Kukkaa häilytti,
Hiljaa vavahti sen huuli,—
Helmi hälveni.
Kukka rannan!
Kelle annan
Sinut muistoksi?
Kell' on huulet samanlaiset,
Kasvot, kuin sun, ihanaiset,
Ken on kultani?

Laine läikkyi,—rannan sorti,
Ryösti kukkasen,
Niin mun mielenikin murti,
Jätti murheesen.

Hellä rastas!
Mieli raskas
Multa virvoita!
Lausu voinko toista kuulla
Ääntä suloista, kuin sulla,
Kuulla armasta!

Rastas lauloi—mutta haukka
Hänet karkoitti!
Yksin siinä seisoin, raukka—
Kyynel vierähti.

46.

Tuskan kuumuus liekillään
Murhemaljan kuohuttaa,
Mutta kyynelhelmillään
Kuohut liekin sammuttaa:
Murhemalja vailentuu,
Tuskanliekit laimentuu.

47.

KEVYTMIELI.

Mik' oisi parhain elon malli?—
Tuo kevytsydän kimmopalli.
Mitenkä parhain kuolla ois?—
Lennähtää tuulispäässä pois.

48.

En tiedä miksi laulaa lintunen
Ja miksi jyräjääpi ukkonen,
Vaan itse tiedän siksi laulavani,
Kun sävelehet soivat rinnassani.

49.

Kun sulhoist' impiseura haastelee,
Yks siinä naurahtaa, yks hymyilee
Ja toinen raskahasti huoahtaa,
Salassa kolmas itkuun tillahtaa.

Ken arvaa, miksi näin he kujeilee?—
Ken naurahtaa, sen toivo vahva on,
Ken huoahtaa, sen toiveet horjuilee,
Ken itkevi, se raukk' on toivoton.

50.

Äiti.
Rakas tyttöin, kuulepas!
Kun sä kitket kukkasarkaa,
Ellös kitke kukkias.

Tytär.
Kas, kuink' äiti näiss' on arka,
Vaan ei sääli ruusuja
Sydämeni pellolla.

51.

Kukahti käkö kolme ennustusta
Kes'-yön sydännä talon tanhuvilla:
Kukahti emännälle kuolinvuotta,
Ja leskivuotta lauloi isännälle,
Vaan tyttärelle kuiskui sulhovuotta,
Niin, sulhovuotta sekä naimavuotta.

Tuost' aamusella miel'-aloja syntyi:
Emäntä itki lähdön katkeruutta,
Isäntä armastansa sureksivi,
Vaan tytärtäpä lohduttavi sulho.

52.

Tyttö kaunis ja korea,
Hienohelmainen, sorea
Tuli tanssihin ilolla,
Toivorintana remahti;
Etsi sulhonsa suloa,
Kaihomielin kultoansa,
Etsi silmin, kuuli korvin,
Kuni lintua lehosta.

Vaan ei kuullunna käköä,
Nähnyt ei hunajahuulta,
Kuuli vierahan vikinän,
Sävellykset oudon linnun:
Murhe mielensä pimenti,
Huolia herätti harmi.
Tyttö kaunis ja korea,
Hienohelmainen, sorea
Läksi seurasta surulla,
Kaihoten keraltä joukon.

53.

PAIMEN LÄHTEELLE.

Niin on paimenen elämä,
Kuin on lähtehen lirinä
Läikkyväisen lehdikossa:
Kuuset sulle kunniaksi,
Rannan kukkaset ratoksi
Rengastavat reunojasi,
Hongat huolias puhuvi,
Koko metsä murheitasi;
Lehtolintujen lirinä
Tunnot syämesi sanovi;
Kuun kuvat ja päivän paiston
Kalvosi kimaltelevi;
Tähdet tuikkavan tulensa
Yö-sydännä sylkyttävi
Pintasi pimentehelle.
Lemmeksi sinulle luonto,
Ihmisist' ilo vähempi:

Jos ken juo heleän helmen
Silmäsi sirottamasta,
Kasvonsa ken kaunistavi
Pohjasi pusertamasta,
Niin jo matkalleen menevi,
Sun uralle unhoittavi.
Niin on lähtehen lirinä,
Kuin on paimenen elämä:
Lemmeksi sinulle luonto,
Ihmisist' ilo vähempi.

54.

Tuost' iloitsevi nuorin tyttö,
Kun kohta puhkee ruusunsa,
Vaan tuost' on riemu vanhimmalla,
Kun nyt jo kukkii ruusunsa.
Tuost' iloitsevi nuorin tyttö,
Kun toivoo naimavuottansa,
Vaan tuost' on riemu vanhimmalla,
Kun nyt jo löysi sulhonsa.

55.

MURRETTU SEPPELI.

Tyttö tanssi nurmikolla,
Päässä kukkaseppeli;
Poikajoukko vainiolla
Vallatonna hyppeli.

Tyttö istui nurmikolle,
Nauraen ja ilkkuen;
Poikajoukko ruusustolle
Riensi luokse tyttösen.

Poikajoukko liehakoi:—
Tyttö seppeleensä soi:
Vaan sen ruusu murtui rikki:—
Tyttö vaikerti ja itki:
"Voi, mun seppeleeni, voi!"

56.

VIIMEINEN TOIVO.

Kevät kului kesää toivoen.
Kesä rankka myrskyn raatama.
Tule syyskin, keltahiuksinen,
Haudalleni hapses hajoita,
Käske kukkas saattovierahaksi,
Nurmi haudalleni nukkujaksi,
Iltarusko haudan siunatkoon,
Tuulen viima virren veisatkoon,
Talvi tulkoon, hautapeittoni,
Senpä all' on viime toivoni!

57.

Mik' on kuulla kaunihin?—
Korpin laulu ja vareksen.

Mik' on nähdä ihanin?—
Suden silmät ja ilveksen.
Tuntea mik' armahin?—
Surman sormet ja suukkonen.

58.

TYYTYMÄTTÖMÄT.

Pisara:
Miksi mä kurja
Pisarana?
Miksi ei suotu
Virtana vierrä
Viitojen halki
Järvehen mun?

Virta:
Miksi mä halpa
Virtana vain?
Miksi en järven
Lainehin loiski,
Kuohuen kauas
Merehen käy?

Järvi:
Miksi mä mieto
Järvenä näin?
Enkö mä aalloin
Vyöryvin voisi
Merenä maita
Valtaella?

Meri:
Miksi mä hurja
Rantoja lyön?
Miksi en taivon
Pilvenä päily,
Taikkapa loista—
Helmenä vaan?

59.

Maa yksi, joss' on kukkia,
On mulle herttaisin;
Kukista yksi nurmella
On muista armahin;
Yks impi neitoparvessa
Muist' onpi rakkahin.

60.

PAIMENEN SURMA.

Pelvotonna paimen leikki
Rannalla, joss' aallot vyöryi;
Lainehille lastun heitti,
Venheesen hän itse vieryi—
Aalloistapa äänsi tuuli:
"Paimen, ellös eksy harhaan,
Käänny Tapiolan tarhaan!"—
Leikiksi sen paimen luuli.
Ärjy-aallot mylleröivät,
Kuohutellen vetten karjaa,
Suuret pienempänsä söivät.
Vaan kun hirmun vaahtoharjan
Herkkuihin nyt syttyi mieli,
Kurkkuns' ahnehen se aukas,
Suuretkin, kuin pienet, haukkas,—
Paimenenkin silloin nieli.

61.

Akka raiska käyssäleuka väijyi
Kadehtien kiharoita immen.
Kevät-yösen kuutamossa hiipi
Harvahammas immen vuotehelle;
Siinäpä hän säkkäräiset ryösti,
Iloissahan tuosta ilkkuellen.

Aamullapa auringon valossa
Peilihin nyt silmäs impi rukka,
Hämmästynnä lausuin kyynelissä:
"Unissani kultan' ylisteli
Ihmetellen pääni kiharoita,
Liehuivat kuin tuulen lainehissa,
Päivyen keväisen kullatessa:
Iloitsinpa tuosta ujostellen.—
Vaan nyt ikän' itken ilkityötä,
Kujertelen kurja kiharoita,
Hävetenpä katson kultahani,
Uskallan hänt' tuskin toivoella."
Kevähän ja kesän suri neito
Häpeällä kultasäkkäräänsä:
Kesäiset kun rusoitteli ruusut,
Poskuetpa vaalenivat immen;
Lakastui kun syksyn kukkasarja,
Sammuneena vaipui neidon silmä.

62.

Et suosioa voittavan
Sä näy vaimos rakkahan;—
Mik' ihme, jos en vois mä siis
Mieliksi laulaa maailman,
Jok' on kuin tuhatpäinen hiis?

63.

LYHYT KESÄ.

On lyhyt kesä Pohjolassa, on,
Sit' usein täytyy, usein surkutella:
Töin tuskin lintu ehtii lentohon,
Töin tuskin kevätlaulut lauleskella,
Niin myrsky jo sen lannistaa, ja hän
On nähty kuolevan tai nääntyvän.

64.

YÖN KUU JA TÄHDET.

Yön kuu ja tähdet miksi noin
Hääjoukon lailla loistavat?
Mä mietin.—Arvata jo voin:
Unissaan henget hurskahat
Taivaassa käyvät vieraisilla,
Siit' ilo syttyy taivahilla:
Yön kuu ja tähdet loistavat.

LAULUNI.

Mun lauluin halvat kaikumaan
On alttarilta isänmaan.
Ehk' oiskin parhain jäädä pois,
Kun tehdä vois
Sen poika-innoltaan.

Puhunko tuulta turhanpäin?
Tai voinko peikot peljättäin,
Kuin paimen-torvi toitottaa,
Niin raikuttaa
Ratoksi maamme ystäväin?

Se liikaa ois!—Mä laulan vaan
Kuin paimen kulkein polkujaan
Hyräillen hyppii mielissään,
Vaikk' yksikään
Ei lainais hälle korviaan.

SILMÄYKSIÄ.

Se silmäys, jonk' ensin sulta sain
Ol' liekki maasta jumalain,
Kuin aarnitulten liekki lehkuva,
Niin luoksehen se lumos sielua.

Ja silmäykses toinen polttavan
Löi rintahani vasaman,
Kuin noidannuolen sinipilvistä,—
Se pois on polttaa puoli sydäntä.

Vaan silmäykses kolmas loisti kuin
Salama-pilvet suutasuin
Kun sähkön säkeniä vaihtavat:—
Maa, taivas silloin suuta antoivat.

KULLAN LUONA.

Vaikk' on ilta noin
Synkkä, valotoin
Nips, naps,
Luona kultani
Haihtuu huoleni
Yks, kaks.

Vaikk' on ulkona
Myrsky raivoisa,
Nips, naps,

Luona kultani
Sointuu syämeni
Yks, kaks.

Vaikka taistelun
Kuulen juurikun
Nips, naps,
Vaivun herttaisiin
Lemmen unelmiin
Yks, kaks.

Vaikka maailman
Tiedän murtuvan
Nips, naps,
Kaksi lempivää
Taivas yhdistää
Yks, kaks.

SOINTU JA LEMPI.

Ja neitonen soittaa;
Ja sulho laulaa vieressään,
Hyväillen neittä silmillään:
Kuin soitto liittyy lauluhun,
Niin sielu sulaa sieluhun
Ja syntyy sointuisuus.

Ja neitonen soittaa;
Sulhonsa laulaa, kiertäen
Kahleensa immen kaulallen:

Kuin soinnut äsken tauonneet
Niin taivahasen kohonneet
On sielut lempiväin.

YKSIN.

Kun yksin laulelen,
Näin aina aattelen:
Ah jos kultani
Yhtyis kanssani
Laulamaan!

Kun huulein kosketan
Taas maljan laitahan,
Soisin silloinkin
Huulet huulihin
Yhtyvän.

Ja illan tultua
En muuta toivota,
Kuin: jos nukkuvan
Immen helmahan
Nukkuisin.

ÄITI JA MORSIAN.

Yö myrskyilevä merellä
Upotti poikasen,
Niin turvan ryösti äidiltä,
Tytöltä sulhasen.

Tuost' äiti raukka itkien
Odotti iltoaan:
Hän toivoi hautaturpehen
Levoksi murheistaan!

Mut tyttöp' ei vaan viihtynyt
Hautaansa toivomaan:
Luo kultansa hän riensi nyt—
Merehen kuohuvaan.

RAKKAHAT LAAKSOSSA.

Nyt tarinan Kaiman kalliolta
Surulla kertoilen katkeran;
Sen koski kallion alangolta
On kuiskunut kansan korvahan.

Kuleksi neitonen notkelmissa:
Se vattu-marjoja poimien,
Kutoili seppelen kukkasista:
Sill' aikoi kruunata kultasen.

Vipelsi kallion hartehille
Se neito—kuunteli kuohuja,
Jotk' iloiten vuoren; alkamille
Valoivat hopean hohtoa.

Alhaalla aaltojen kaltehella
Hyräili lauluja poikanen;
Sen soinnut hajoili taivahalle,
Kuin iltasen ruske kultainen.

Tään neito, katsoen kalliolta,
Het' omaks äkkäsi kullakseen:
Kuin kotkan siivet ois hartiolla,
Hän viepi sulholle seppeleen.

Hän juoks, ei muistanut turmioita,
Hän luokse armahan riensi vaan.
Ja alas kiiveten kallioita,
Hän—loukahti surmaan kamalaan.

Ja sulho, silmäten äyrähällä,
Näk' oman armahans' turmion:
"Mik arvo onpi nyt elämällä?—
Sen tuiki sammunut valo on."

Hyvästit otti hän maailmalta
Ja painoi seppelen päähänsä:
Näin syöksihe kuohuin partahalta,
Syvyyteen päättäen päivänsä.

Oili' usein kuullahan aina vielä
Sen kosken huolella huokaavan,
Ja jylhän kallion murhemieliä
Suloista neitoa kaipaavan.

Vaan kevätpäivyen lämpimillä
On nähty rakkahat laaksossa:
Siell' laulavat riemu-sydämillä
Nuoruuden ihanat muistonsa.

TYTÖN MUISTIKIRJAAN.

Runoilijat ne vertaavat
Sun silmiäsi, neitonen,
Sinehen taivahan;
Ja poskillesi laulavat
He sulanneeksi pilvien
Punervan purppuran;
Ja, imarrellen, huulias
Vertaavat pilven reunuksiin,
Joist' annat vuotaa hunajas
Janoovain sulhoin sydämiin:
Ah, neito, ällös vuodata
Siis sielustasi sappea!

VIINA JA RAKKAUS.

Maan päällä kaks on voimakasta,
Jotk' onneen ihmislapset muuttaa:
Yks ydinmehu kuolon maasta,
Jok' ajaks hengen riemastuttaa,
Ja huolet pyörryksihin nukkuvat:
Maan asukkaat sen viinaks kutsuvat.
Vaan toinen taivaan viinapuusta
On ydinneste, vuodatettu
Sammuttamahan kaipausta,
Kun paratiis' on kadotettu;
Maass' autuaita sillä juotetaan
Ja rakkaudeksi se kutsutaan.—
Ken "maast' on tullut", nauttii viinoja,
Ken taivaan tahtoo, etsii rakkautta.

PERINTÖMALJA.

On sata kosinnut jo Rusillaa,
Mont' tarjottu on kihlaa kalleimpaa,
Vaan rukkasill' on tulleet palkituiksi
Ja kotiansa sulhot neuvotuiksi:
Sill' isävainajansa tahtoa
Kuink' unhottaiskaan kaunis Rusilla.

Näin isä: "Mun jo pääni kallistuu,
Sun, rakas Rusillani, kohouu;
Sä perinnöksi jäät ja perijäksi,
Sua sulhosarjat etsii ystäväksi,—
Vaan kihloiksi heilt' ano pikari,
Jonk' isäs sotavuonna hukkasi!

Se, Rusillani, vaadi sulholta,
Ett' töissänsä hän näyttää urholta
Ja maljan vuorenhaltialta tuopi,
Sen tehtyään vast' onnen viinaa juopi.
Tuoli' onkalossa vuoren takamaan
Se malja löytyväksi kerrotaan."

Näin isä lausui, päänsä kallisti,
Vaan tyttärensä ensin siunasi:
Ja tytär vannoi lemmen-hunajansa,
Ken maljan tuopi, sille antavansa;
Ja sulhoja tää saalis lennätti
Nyt maljaa etsimään, mink' enätti.

On sata kosinnut jo Rusillaa,
Ei kenkään voita vuorenhaltiaa,
Viel' ykskään heist' ei niellä uskaltanut
Sit' ihmejuomaa, jonk' on ehdoks pannut
Se vuoren-ukko, antaaksensa sen
Rusillan maljan sekä sydämen.

Jo neidon ruusut luullaan kuihtuvan,
Eik' ikänään sen lemmen koittavan,—
Vaan silloinpa, juur silloin ryöpähyttää
Kalpaavo kartanolle, välkähyttää
Soturi miekkaansa ja vaahtosuun
Oriinsa kytkee oksaan tammipuun.

Niin reipas ei, eik' uljas, voimakas
Muut sulhoist' olleet, kuin tää sotilas:
Pukunsa pulska silmät häikäsytti,
Katseensa valloitti ja peljästytti:
Sill' urhouden kanssa lempeys
On maassa voimallisin väkevyys.

Luo impyen nyt urho lähestyy;
Povestaan kultapikar ilmestyy,
Kivillä kalleimmilla koristeltu
Ja ympäriinsä kauniiks kirjaeltu:
Sen Rusillalle nöyrästi hän tuo
Ja säkenöivät silmäykset luo.

"Teit', armas neito, kauan rakastin
Jo salassa; nyt julki uskalsin,
Kun sallimus teit' antanut ei muille
Ja onni vastakynttä valituille
Osoitti urhoillen, jotk' ensisti,
Kosissa käyden, teitä rakasti!

Kun haltioit' ei nähdä päivällä,
Mä yössä ratsastin kuin pilvessä,
Ja aattelin: kun taistelussa kuolla
Urholle kunniaksi lie, niin tuolla,
Jos voittoa en löydä, kuoleman
Suloisen löydän eestä Rusillan.

Näin, valmis kuolohon kuin voittohon,
Mä ratsastin ja löysin onkalon,
Niin jylhän kuin on kerrottukin noissa
Saduissa haltioiden asunnoista;
Vaan vasta kylmenin ja kuumenin,
Kun vuoren-ukon itse äkkäsin.

Voi hirmua, kun muistan muotoaan,
En ihmislapsiin vertaa suuruuttaan:
Hän pienest' äkkipikaa suurentui ja
Kädessään häälyi vankka rautanuija,
Silmänsä synkät, suunsa ammollaan,
Partansa harmaa, hiukset narrillaan!

Tepastain kuorskui valko ratsuni,
Vaahdossaan vapis, maata tallusti:
Ukolla vaippa pilven-harmajainen
Peljätti niinkuin sota pauhaavainen,
Ja tuskin orhi ehti talttua,
Kun vuorest' alkoi tulta suitsua.

'Saap' impi maljan, urho impyen,
Ken surmajuoman nielee tulisen!'
Näin huutaen hän myrkkyviinaa laski
Sen maljan täyteen, josta juomaan käski.
Ens-hetkeksi tuost' aivan ällistyin,
Mut, keinon keksittyä, selvennyin.

Tein päätöksen—työ seuraa päätöstä:—
Otinpa maljan ukon kädestä,
Tuon maljan, joka silloin tulta hohti,—
Jost' ilkein myrkky ärsyttää mua tohti,
Sen myrkyn paiskasin, kuin salaman,
Silmille julman vuorenhaltian.

Pois ratsastin, kuin tuulten siivillä,
Maa järkyili, soi parku jäljessä:
Mua murhatakseen ukko haperoiten
Ja koston-vimmass' etsi vaikeroiten:
Mut päiväkullan juuri noustua,
Mä kiitin Herraa tuolla kirkossa.

Mä kiitin Herraa, Hän kun kaunisti
Mun voitolla ja neidon lahjoitti
Noin jalon—ah vaan anteeksi tok' suokaa
Tää rohkeuteni ja kaksi tuokaa
Viel' urhotyötä!—ne kun täyttäisin,
Ehk' ansainneeni teidät näyttäisin."

Täst' ihastuu nyt impi sankariin,
Punaisen viinan kaataa pikariin,
Sen hymyhuulin sulholleen hän näyttää:
"Nyt toisen urhotyösi voinet täyttää,
Ja kolmannen teet, kun tään kultaisen
Kädestäin painat sormees sormuksen!"

Näin tarina.—Vaan loppu lausutaan:
"Sokeentui vuoren-ukko viinastaan,
Ja tuskissaan hän tulivuoreen syöksyi,
Niin henkensä ja valtansakin ryöstyi:
Mut tuli tukehtui ja vallita
Nyt ihmislapset voivat vuoria."

KUNINGATAR.

Kuningas armast' itselleen
Yhä etsii ympäri maata,
Ei mielly yksin ylhäiseen,
Jalon impyen tahtoo saada.

Hovissa silmin ahnahin
Kyll' immet hänehen tähtää,
Vaan tytöt kreivin, paronin
Kaikk' katkerin mielin nähdään.

Kuningas vaatteiss' sotilaan
Alhaisten parvehen astuu,
Näin lausuu: "Mökkiin matalaan
Sydän kaunihin, suurin mahtuu."

Hän neittä kolme kuulee—kas!—
Salavihkaa haastelemassa:
"Ken lie se neito, kuningas
Jonk' käypä on kosimassa?"

Yks jatkaa: "Tulkoon naimahan
Hän mun, jok' kutoa taidan
Yhdestä kuidust' aivinan
Joka miehelleen soman paidan."

Vaan toinen näin: "Jos mun hän nais,
Jyväst' ohran laatisin oltta,
Jok' urhot intoon kuohuttais,
Sotaliekkinä vois näin polttaa."

Näin kolmas: "Tää mua hauskuttaa,
Lupa leikkihin, vaikk' ei toivoon,
Jos leikki toiveet ilmoittaa,
Ne haudatkoon tosi kaivoon.

Jos kuningas tänlaisen nais,
Niin poikapa syntyis multa:
Kuut kulmilta sen kumottais,
Kasvoilta auringon kulta."

Kuningas tämän kuultua
Nyt liekkihin leimaht' aivan:
"Ei toista kanna maailma,
Jok' etsiä maksais vaivan!"

Hoviinpa neito saatetaan,
Kuin kruunuhun timantiksi,
Pääs puolisoksi kuninkaan,
Kuin päivytär paisteheksi.

Kuohahti sota surmaava,
Sota karsas, rikkoja rauhan:
Kuningas miekkaan.—Armaansa
Hänt' itkein kaipasi kauan.

Minister' ohjat rauhaisat
Sai hovissa hallitakseen,
Sai käskyt kovin ankarat
Kuningatart' totellakseen.

Unhottain käskyt, himonsa
Hän iski irstahin mielin
Armaasen uljaan herransa,
Vietellen viekkahin kielin.

Pois kuningatar inhoten
Luotansa työntävi häijyn,
Vaan kostoa tää vannoen
Näin miettii: henkeäs väijyn!

Mut ennustettu syntyiki:—
Kuninkaall' ihana poika:
Kulmansa kuita kuvasti,
Kasvonsa auringon koita.

Ja hovi riemulaululla
Nyt liekkihin leimaht' aivan:
"Ei toista kanna maailma,
Jok' etsiä maksais vaivan!"

Ilonsa tahtoo ilmoittaa
Nyt puoliso armaallensa;
Siis tiedon kalliin kirjoittaa
Hän synnystä poikasensa.

Voi tuskaa, voi kun kirveltää!
Kun minister' viestin ryöstää:
Hän valhekirjeen lähettää,
Totuuden jalkoihin syöstää.

Näin kirjoittaa: "Nyt puolisos,
Kuin konnan, synnytti lapsen;
Mun työn' on täyttää tuomios,
Sun tahtos teen, sitä käsken."

Kuningas tät' ei uskonut,
Vakuutta hän vaati tarkkaa:
Minister', keinon huomannut,
Heti väärät vannojat palkkaa.

Nää vannovat, ett' ilkiön
Laill' armas on elänynnä,
Niin synnyttänyt sikiön,
Jost' on kovin hämmästynnä.

Voi tuskaa, voi kun tuomitaan
Päiviltään puoliso surmaan;
Syyt' ei hän tiedä, vaivassaan,
Ei ymmärrä kehen turvaa!—

Suur' tynnyr', kolme vannetta
Sen laitain ympäri kiertyy:
Sinn' äiti syöstään, lapsensa,—
Sen kanssa merehen viertyy.

Voi tuskaa, voi ja itkua
Hovissa ja kaupungissa,
Voi äitiä ja lastansa
Laineiss' ylen kuohuvissa.

* * * * *

Vaan kokko ilmass' uikselee—
Se laskihe tynnyrille,
Se vanteen siitä katkaisee—
Taas lentävä taivahalle.

Kun toinen kokko kiljahtaa,
Niin äitipä rukoilevi:
Taas vanne poikki paukahtaa
Ja ranta jo lähenevi.

Viel' yltyy äidin rukous,
Ja kolmas kokko jo viiltää
Halk' ilmojen: kuin laukaus,
Pois kolmannen vanteen siirtää.

* * * * *

Kuninkaalt' onnen ryöstänyt
Ylen surkee kohtalo ompi,
Miesjoukot henkens heittänyt,
Taikk' on vihamiehen vanki.

Pien' ympärillään joukkonen
Hän piileksii pakoteillä,
Rannalla meren vaahtoisen
Sotalaivat turvan' on heillä.

Ei tiedä tuskaa armaansa
Kuningas, vaan mure miellä
Kadonneeks uskoo toivonsa—
Mut koittaapas valo vielä:

Yht'äkkiä rannall' ilmestyy
Kuu valvas, aurinko kirkas:
Kaikk' ihmetellen ällistyy,—
Kuningas toivohon virkas.

Hän rantaan astuu innolla,
Hän löytävi puolisonsa;
Sen syliss' armaan poikansa,
Kuuvalon ja aurinkonsa.

Ken kertoa voi riemua
Kuninkaan, kuin sotilaitten:
Kun hurraa kaikui kilvalla
Läp' ilmain, merien, maitten.

Kaikk' urhokkaina ryntäävät
Nyt lyömähän vihollista,
Ja voitolla sen pyörtävät
Meren aaltoihin aluksista.

Taas voitto uuden riemun toi
Ja hurraa-huutoja kuullaan,
Ylistys taivahille soi,
Maan, meren sortuvan luullaan.

Ja voittoretkin juhlaisin
Kuningas maillehen kulkee,
Kerallaan armas rakkahin
Syliinsä poikasen sulkee.

Ja riemulaulut raikuvat
Hovissa ja kaupungissa:
"Kiitoksen saakoon taivahat,
Taas onni on maakunnissa!"

Vaan minister' saa surmansa
Ja kansakin kuninkaansa,
Saa kuningatar loistonsa,
Jalo poikanen kunniansa.

POJARI.

Tässä kuvatun tapauksen kertoo kansa toteutuneen Kiteellä
Alakarjalassa. Salmi, jonka yli Pojari pakeni, nimitetään
Syrjänsalmeksi.

"Kosta, kosta korkea Luoja,
Kosta Pojarin ilkeät työt!
Morsiuskammarista hän ryösti
Nuorikon, ainoan tyttäreni.
Mieheni tyttöä takaisin tahtoi,
Pojari surmas miehenikin.
Kyösti nyt itkee, Jumalan suoma,
Armastaan yli kaivaten yöt.
Kosta, kosta, korkea Luoja,
Kosta Pojarin ilkeät työt!

Jumalan kiitos! tyttöni kuoli,
Järven aaltoihin hyppäsi hän.
Paremp' on toki järvehen kuolla,
Kuin himo-uhrina Pojarillen.—
Hauta, jo vie tää kauhtunut korsi,
Vahvankin sekä vehreän veit!
Auta jo leskeä miehensä luokse,
Äitiä johdata tyttären luo!—
Kosta ensin, korkea Luoja,
Kosta Pojarin ilkeät työt!

Tuossa on hauta, mieheni vuode:
Siihenpä vuotaa kyyneleni.
Tuolla on taivas, tyttöni tarha:
Sinne nyt äidin huokaus käy.
Kyynelet näin sanan Tuonehen saattaa:
Kohta jo lähtee puoliso pois.
Huokaus, kuin tulikypenet, nousee,
Siittäen koston salamata.
Välkytä miekkaas, taivahan Herra,
Salamas iske Pojarihin!"—

Äiti näin haudan partahall' itkee.
Kyöstipä kalman kalpeana
Huolet kätkevi vain povehensa,
Lohduttaapi hän leskeä näin:
"Odota aikaas, itkevä äiti,
Noussut ihana päivä jo on!
Noussut on tämä Juhanin päivä,
Jolloin kultainen morsiuspuu
Kruunasi kaunihin tyttäres otsaa,—
Taivahan kosto nyt Pojarin lyö

Morsiot kullan hetalehissa
Kulkevat temppelin kumuhun taas.
Tok' ei heitä nyt Pojari ryöstä,
Vaikka hän, kuin susi, väijyelee.
Niin todentotta kuin päivä nyt Herran
Noussut on kunnaita kultailemaan,
Niinp' on koittanut Pojarin kosto,
Koston kellot kohta jo soi:
Hällepä kauhistusta ne vonkuu,
Meille ne lohdun hetkeä lyö."—

Juuripa kellot kirkkohon kutsui,
Kirkkohon kannusti Pojarikin:
Seljäss' orhin karjuvan kulki
Keskell' uljast' temppeliä.
Korskast' iski hän kekälesilmäns
Ympäri kirkon morsiomiin:
Morsiot vapisi, vaan vihan vimma
Sulhojen rintoja karsi ja söi.
Saarna kun kaikui, Pojarin orhi
Sanoja kuunteli—Pojari ei.

Ylpeäll' orhill' ylpeä herra
Hopeasatulall' istuvi vaan,
Kultapa suitsist' orihin hohtaa.
Kiireest' ain' alas kannuksihin
Herra on kullan ompelehissa.—
Kasvot, kuin sydän, synkkä on yö!
Silmät hehkuvat kuin tulikuulat,
Valmihit saalist' ampuamaan:
Niinp' on Pojari, huikeahattu,
Kuin peto keskell' lampahia.

Kyynelin kuumin rukous nöyrä
Kansan rinnast' uhkuelee.
Saarnan tulisen pappi jo päätti,
Kuultokseen kajos äkkiä hän:
"On kuninkaalta näin kuuluva käsky:
Oikeuden jos ryöstävi ken
Teilt', alamaiset—kostohon käykää
Nimessä Herran ja kuninkahan:
Näin omin kourin oikeus tuokaa,
On majesteetin tahto nyt näin."

Kuin tulivirran kuohuva koski,
Kansa nyt, raivoon yltyen, nous.
Temppeli, kuin ois liekkiä täynnä,
Hehkui koston palavasta.
Kalman hiki nyt Pojarin kastoi,
Kannustaissahan orhia pois.
Koston kiukkua takana kiehui,
Herran huoneest' aaltoellen.
Tuonn' yli salmen Pojari uittaa,
Kansa, kuin verkkona, vastahan käy.

"Verrytä varsaas, verrytä, häijy!"
Pojarin jälkehen huutavi yks.
"Nyt vihan liekkiä saat sitä niellä,
Jot' olet kauan liehtoellut!"—
Takana salmen Pojarin orhi
Maahan kuorskahtaa vahasuin.
Kansa jo Pojarin ympäri kiertyy,
Lennättäin kiven lohkoja: "Näin
Herrallemme nyt lahjoja tuomme,
Täyttäen viimeisen verotyön".

—"Tuossa on ylpeän Pojarin hauta,
Haudan merkkinä roukkio on.
Ravakan orhin vierehen vaipui
Korskean herran rotevat luut.
Vääryydellepä oikeus kosti,
Säätyisyys pyhä rikkojalleen.
Sorrettuin tuhat huokaus-ääntä
Salamaks yhtyi, liekkiä löi,
Rakeina koston kyynelet lankes."
Tämä on siunaus Pojarillen.

KARSIN AIKANI.

Mua revitään ja mua raastetaan,
Kuin korpit raatelevat saalistaan.
En sanaa virki, vaikka kirveltää,
Vaikk' kappaleita koirat häyheltää,
En sanaa virki, kärsin aikani,
Vaan aikani.

Te välttäkää!—nyt teitä varoitan—
Mä tuliterän miekan sivallan!
Te välttäkää, jos ruuti kuuman saa,
Niin kellarikin ilmaan paukahtaa.
En sanaa virki, kärsin aikani,
Vaan aikani.

KALJU LUOTO.

Miksi luotonen merestä
Pinnalle pilaksi nousit,
Kaljupääksi katsellaita,
Kun et nurmena kohonna,
Kuni neitonen, kukilla
Meren soutajan suloksi,
Kunniaks oman elosi,
Tahi maannut maan omana,
Venynyt veden povessa?

Ellös vain mokoma moiti!
Luoto on Jumalan luoma
Ihmislapsien iloksi:
Jos olis syvälle syösty,
Piiloteltu pinnan alle,
Ehk' ois surma soutajalle,
Kuolema meren kululle,
Kuni kahlehet salassa
Väijyväiset vainolaisen.
Vaan nyt, tultua tukalan,
Yön myrskyisen mylleröivän,
Voitpa väistyä pulasta
Luodolle lakeapäälle,
Kuni kultasi sylihin,
Rinnoille oman emosi.

ENKEL'-LAULU.

Nukutti äiti lapsosen
Puun varjoon liinaliekkuhun;
Suut' antoi hälle siunaten,
Riens' itse töitten humuhun.

Laps ääneti vaan nukkuikin,
Kuin lintu oksall' yötähän,
Ja äiti voimin ahkerin
Iloisna riehui töissähän.

Nyt tuuti turvatonta se,
Ken löyhytteli lehtoja;
Se virren lauloi lapselle,
Ken kai'utteli korpea.

Se lämpimän, se valon soi,
Ken kukat aamuin aukaisee;
Se suloiset unelmat toi,
Ken kevätluonnon kultailee.—

Vaan sävel outo illalla,
Kuin veisu, kaikui korvihin;
Siit' aateltiin: "se laulua
Lie lapsoselle enkelin!"

Jo päivyt sammui. Lapsen luo
Riens äiti riemuin kukkineen:
Hän syleilee, vaan—kylm' on tuo!
Tukehtui raukka ryysyilleen!

Niin:—"enkel'-laulu" äskeinen
Vuoteella lapsen veisattiin:
Hän kanssa kultapäivyen
Valoisiin maihin muutettiin.

PERHEEN JOULUHARTAUS.

Tervakset takassa loimotteli,
Juhlapöydäll' loisti kynttiläinen,
Takan ympär' istui perheväki,
Äsken noussut atrialta. Lapset
Kulta-oljill' iloisesti leikki,
Iloisesti muistoks' ilon tuojan.

Katkaisipa sävel lapsileikin:
Perhe veisull' alkoi ylevällä
Ylistellä juhlan sankaria;
Autuaasti sointui sävelvirrat
Leimuavan liekin ympärillä.

Juhlavirren kuminakin taukos,
Niinkuin koski lampehen laseikse
Kuulemahan hongikon humua:
Perhe-vanhin äänell' arvoisalla
Pöydän äärell' luki Raamatusta
Jaloimmasta Isän armotyöstä.
Kiitokset ja rukouspa päätti
Vanhuksen vakavan palveluksen.

Äiti nyt kuus-vuotiasta lasta
Lauluhun kehoitti kunniaksi
Jumal-lapsen, valon ruhtinahan.
Niinkuin kukkareunuksinen virta,
Kulta-aalloin heleästi helkkyy,
Puhdistellen juuret rantapuiden,—
Niinpä lapsen viattoman veisu
Virvoitusta valoi kuulijoihin:

Vavahteli huulet vanhojenkin,
Silmät kiilsi kyynelkarpaleina,
Rauhanvilja solui sydämihin,
Rauhanvilja, joulun jalo lahja.

Lapsi lakkas. Äänetönnä perhe
Tunsi, mit' ei kertoella tainnut:—
Povessansa tunsi jumaluuden.

ÄIDIN HAUDALLA.

Pois äiti läks, jäi tänne lapsensa!
Nyt kuinka maksan huolet, vaivansa
Ja monet kyyneleensä kylvetyt
Mun sairasvuoteheni vierellä?
En maksaa voi niit' itkullani nyt,
En katkeralla murhemielellä.

Oi, kallis äiti, lahja armias,
Useesti lasna nukuin rinnoillasi
Voi, silmäykses, sielus huokaus,
Ne sydämeni pohjaan tunkevat!
Ah, muistutukses, rintas rukous—
Ijäti sielussan' ne valvovat!

Läks äiti pois! Ei itku haudallaan,
Eik' kultapatsas maksa vaivojaan,—
Vaan multa tää, jon nukut helmassa
Odottain suuren päivän pasunaa,
Se mullekin on maassa kalleinta—
Ah, vanhempain ja—munki hautuumaa!

Oisinko maalleni kuin kukkapuu,
Jok' kummun kunniaksi versostuu,
Jaellen ympär' ruusut tuoksuineen:
Niin hautas kunniana loistaisin;
Kuin kukka turpeesen, kuin keväinen,
Niin luokses, riemuksesi raukeisin!

LIPULLE KIRKOSSA.

Sä uljas lippu urho-aikojen,
Sä voitonviiri töitten veristen!
Mik' on sun tuonut aikain telmehistä
Tänn' urkuparven juhlasoitelmiin?
Siell' ennen liehuit kiihoitellen, mistä
Soi sotatorvet saloin sydämiin.

Siell' ennen liehuit, missä parkua
Vaan kuultihin, ei juhlaveisua,
Ja kuulain pauke rummun räminähän
Sekaantui siellä kuolon kutsuna,—
Vaan täällä taivas vuotaa elämähän,
Täält' ilon, rauhan raikuu sanoma.

Siell' ennen liehuit, missä sankarten
Vuos' hurmehet kuin koski höyryten,—
Nyt kyynelvirrat vuotaa hurmehena,
Täält' uhrisauhuna käy rukous;
Et liehu, lippu, seisot vakaisena,
Isäimme töitten jalo muistutus!

Sä sodan muisto rauhan temppelissä.
Sä tänne johdat aikain telmehistä:
Tääll' innostutat rauhan sankareita,
Kun kerrot ihmeit', iki muistojas,
Vaan kiroukses polttava on heitä,
Jos halpan' unhoittavat toiveitas.

TAKKAVALKEAN ÄÄRESSÄ.

Teräksellä piistä voin
Iskeä liekin noin,
Niinkuin silmä silmästä
Iskee lemmen liekkiä.
Kipunat
Polttavat
Ympärille räiskyy;
Kaikki väistyy.
Liekki syöksyy huminalla
Kiukkuisalla
Hormihin.—
Intokin
Nuoruudessa riehuu, reuhaa,
Vaarat ympäriltään peuhaa:
Kohouu,
Kirkastuu.

Liesi tyyntyy, talttuu;
Perhe ympärille käy,
Rauha vaan on, tuult' ei näy.
Näin ne raivomielet malttuu;
Miehuus seuraa nuoruutta,
Järjen johto hurjuutta;
Näin kuin takka perheellen
Vanhemmat on lapsillen:
Valo, lämpö virvoittava,
Karkoittava
Järjen taudin tyhmyyden,
Syämen kolkon kylmyyden.
Niinpä vanhemmat
Taivaan töitä auttavat,
Juurkuin iltatuike on
Apulainen auringon.

Katso yöhön,
Kuinka valhekuvan tuolla
Ikkunaisen ulkopuolia
Lieden työhön
Melkein voisit verrata!
Petos vältä,
Tutki lähemmältä!
Usein tyhjä valon varjo
Kolkon pimeyden tarjoo,
Vaikk' ens näyttää loistoa.

Puutkin riutuu, räytyy,
Niinkuin ihmis-elämä
Täytyy
Vanhuutehen nääntyä.
Liekki puhdas, sinervä,
Niinkuin senki
Jalo henki,
Jok' on juuri lähtevä.
Mutta raitis lämpö jää
Huoneellen,
Perheellen;—
Miks ei siis ylevämpää.
Maansa ja
Kansansa
Sydämiin
Kätke ihmishengen lyhtykin,
Muuttaissaan
Taivaalle loistamaan.

KAMPPIAISET.

  Tuuli huojuttavi hiljaa
  Pellon viljaa
  Valmista.
  Isäntä tuo väkensä:
  Sirpit viuhkaa niittäissä
  Kilvalla.
  Päivät vierii. Kuhilaat
  Vainioll' on mahdikkaat.
  Syletysten jyväkkäät
  Tähkäpäät
  Suutelevat toisiaan:

Kas nyt isäntää, kuink' ilo
Kasvoilla sen väreilee,
Silmistänsä lemmen valo
Emännälleen säteilee.

  "Kiitos Herran!
  Ilmat sääsi, voimat säästi,
  Niiton loppuhun näin päästi,
  Hetken verran
  Suopi huoata.—
  Ravinnolla pöytä täytä,
  Vaimoni, nyt voimme uhrata!
  Täytä pullot, kannut, näytä,
  Ett' on voimaa viljalta!
  Kutsu miehet, käske naiset,
  Sano, ett' on kamppiaiset,
  Ett' on aika riemuita!"

Emäntä nyt olvet laatii,
Keittää, paistaa, höyryttää;
Naapurit pitoihin vaatii,
Toimi töitä pyörittää.

  Pidot alkaa.
  Vieraiks' entää joka henki,
  Suurempi kuin pienoinenki,
  Jolla vaan on kaksi jalkaa.
  Lup' on syödä, juoda, niellä
  Mielin määrin:
  Käskee antajat, ei kiellä.
  Vaan ei väärin
  Vapauttaan käytä kenkään.—

Syöty on ja loppuun liitos
Pantu: antajille kiitos.

  Leikiten
  Lapsiparvi kirskuu lattialla,
  Pojat, tytöt toisialla
  Naureksivat, silmät tulta iskien.
  Äidit, emännät
  Lapsiaan ja miehiänsä tähtäävät,
  Haastaen
  Lehmistä ja lampahista,
  Villoista ja pellavista:
  Työnsä kullai huolena.
  Mutta miesten huulilla
  Kunto on ja toimekkuus,
  Voimakkuus:
  Miesten avuja.
  Ukot taas, nuo harmaapäiset,
  Miettiväiset,
  Ylistellen Luojan tuomioita,
  Muistelevat tekoja,
  Joill' on kiitos, ansioita,
  Halveksivat kaikkea,
  Jok' on tuonut turmioita.

Käsistä käy käsiin olvikannut;
Tuo on juonut, toinen aloittanut.

  Ilta lähestyy,
  Töitten päätös, pitoin jatko.
  Lepoon lähtee, joll' on pakko.
  Kannut pintaralleen vielä täydentyy.
  Vanhus, huulensa kun kastaa,
  Suoraksi selkänsä nyt nostaa,
  Toivottaa:

  "Maasta nouskoon kyntäjälle kyllin
  Tavaraa,
  Syötävää ja juotavaa!—
  Hänellä, jost' on meill' apu hellin
  Ja ken suojannut on tähkät, korret
  Pellolla,—
  Hänelläp' on voima aitat, orret
  Täyttää riistalla:
  Palkita niin talon
  Juhlapidon jalon."

  —Vanhat pois!
  Haittaa ois
  Heistä nuorten kesken.—
  Hyppy alkaa!
  Joka jalkaa
  Nostelee
  Viulu, tullut äsken;
  Hiki virtailee
  Kautta ruskoisen posken.
  Suku nuori kun nuokkuu,
  Hartiot,
  Vartalot
  Verevyyttä huokuu.

Jokainen nyt yhtä sorja,
Kuin on viljan niitossa
Ponteva;
Tanssiss' yhtä nopsas, norja,
Kuin on työssä, toimessa
Tukeva.

Hauskaa on totta
Puristaa tytön kättä,
Tuon ottaa,
Tään jättää;
Riemuss' uiden kaiken iltaa
Polkea salin siltaa,
Kunnes ilta yöhön vie:
Tanssi taukoo, pois on tie,
Viulun kielet sorahtaa—
Kamppiaiset lopun saa.

OLVILAULU.

Tää olvi, kas tää on herkkua vasta!
Jos tynnyr' ois oltta, en katoamasta
Maailmoja kieltäis, olvi kun jäis,
Sill' olvipa huolet hornahan veis.

Muun unhoittakoon tää nouseva polvi,
Mut muistossaan pyhän' olkohon olvi:
Ken unhoittaa, sen parempi ois,
Ett' astuisi maailmastakin pois.

Kas viisas Väinämö, oltta hän nieli,
Ja siitäpä virkos lauluhun kieli;
Ja Lemminkäinen, se urhokas mies,
Myös olven arvoa parahin ties.

Muit' urhoja paits' iloll' lausunen senki,
Ett' ois mun täytynyt hyljätä henki,
Jos oltta en juonut, mutta kas nyt
Olen syntymäst' alkaen vaan elänyt.

TOUKOKUUN 1:NÄ PÄIVÄNÄ V. 1870.

Jo Pohjan taivas pisaroihin puhkeaa,
Jo lämmönmalja loistaessaan läikkyy
Ja maalle terveen elonvoiman vuodattaa,
Jo talvenvalta kesän tieltä väistyy.

Ja linnut, jalon juhla-aamun kaunistain,
Jo tänne rientää matkoiltaan ja laulaa
Nyt kunniata Korkeimman, nyt toivottain
Myös menestystä maallemme ja rauhaa.

Kuin luontohon, niin sydämihin ihmisten
Myös kevään lemmen taivas vuodatteli,
Ja enkel'seuran suojelijaks lintujen
Maan lapsist' ihanaisen valitseli.

Ei murhaten, mut iloisina tervehtäin
Nyt lapset rientää lintulaumain luokse,
Ei niinkuin vihollisten luo, vaan ystäväin
He tästäpäivin merkittyinä juoksee.

Siis terve, Suomen lapset, "Kevätseuroihin"!
Näin luonnon juhla-aamu kuiskuttaapi.
Siis terve linnut tänne Pohjan laaksoihin,
Tääll' ystävien joukko odottaapi!

MANAUS.

Meill' olkoon ansiona työ,
Työ kunniallinen,
Ja totuus vahva rintavyö,
Jok' ei sydäntä syö,
Vaan kantaa miehuuden.

Tuo kumarrusten kunnia
On halpain ansio;
Ei nöyryys kiellä miehuutta.
Vaan koirain tapana
Imarrus olkohon.

Ken möisi maansa onnea!—
Nuo henget irstaiset:
He vieraan jalkapohjia
Nuoleevat raukkoina,
Kuin ruotuvaivaiset.

Hävetköön häijyt!—häpyä
Jos verimadoill' ois:
Ei elonvoimaa, henkeä,
Eik' ihmissydäntä
He kansallemme sois.

Nuo tunnottomat uskaltaa
Viel' luunsa saastaiset
Tän maamme poveen tallentaa,
Hyväillä kunniaa,
Jot' ovat häväisseet!

Vaan maamme multa rauhoa
Ei anna raukoillen;
Uus uljas polvi nouseva
Kiroilee muistoa
Maan kurjain semmoisten.

Työ olkoon ansiomme vaan,
Työ kunniallinen!
Jos nostetaan tai poljetaan,
On onni synnyinmaan
Työmm' alku, loppu sen.