MATKAKUVIA.

Mies tomuisesta kaupungista astui
Maaniityn laajan kukkatanterelle.
Siell' ilopuvussansa kukkaneitseet,
Hääkauneuksin verhottuina, loisti,
Iloa luoden tuhatlukuisille
Maaniityn perhosille, hyttysille.
Ja lemun heistä tuuli tuoksutteli
Ylt' ympäriinsä vuorten rintehille,
Joilt' ylevinä kuuset, hongat katsoi
Kuin urhot niityn neitsytkauneutta,
Tai kuuli jokirannan kerttukieltä.
Niin yhtyi kukkien ja metsän sohu—
Kun heissä sama salon henki huokui—
Niin yhtyivät ne kosken kohinahan,
Jok' alla niityn vuoren juurell' ähkyi
Ja neuvoi, ett' on elämä vaan taisto
Ja työ, kuin kosken, joka jyskää, jauhaa
Ja myllärin, jok' ohjaa, takoo myllyn
Ja miehen, joka pellollaan par'aikaa
Hik' otsassaan maan muokkaa, kyntää, kylvää,
Ett' taisto ja työ pysyvää luo yksin.
Tuon kosken uurto auk' on läpi aikain
Ja pellon viljelys, kun jatkuu työtä,
Ain' antaa uutta, uutta hedelmätä.
Ja myllärin, maamiehen omatunto
Saa rauhan kestävän ja sopusoinnun,
Kuin ruumiskin yön unen, terveyden.
Niin kukkakunnahat ja metsän rinta,
Niin virran vapaus ja linnun laulu
Ain' uudistuvat luonnon toiminnoista,
Siis työstä, työst' on salon rinta raitis,
Kuin kansakin, jok' uurtaa ahkerasti
Suon kuivaks, salon viljavaksi pelloks:
On raitis peltopoika piikkopaita
Ja paimen paljasjalka paitaressu.
Oi, peltopoika, paimentyttö, teissä
On tulevaisen Suomensuvun väki!

Mies tomuisehen kaupunkihin lensi
Nyt aatostensa siivin: sieltä löysi
Hän pensastot ja kukat käytävillä,
Vaan kaikki nuokkui pölyst' uuvuksissa.
Ei kesälintuja, vaan soittosarjan
Hän kuuli, pensaiss' ei, vaan Turhalassa.
Ja kiihko-äänill' intohimoisilla
Se veltot hermot nosti tuntoihinsa
Tuon seurakunnan, jok' ei virran vilppaan,
Vaan viinalasiensa ääress' istui
Ja imi suin ja korvin "virvoitusta",
Yön lopettaen aamun uupumukseen.

Siin' istui jäykät virkakonehetkin,
Nyt voiteit' ääress', istui moittimassa
Tät' ihmiskuntaa, jok' ain' uutta, uutta
Vaan toivoo, vaatii, himoaa ja tahtoo
Eik' anna asiain ja ajan mennä
Vaan itsestään, noin kauniist' itsestänsä,
Kuin vierii virkatie tai palkka korkoo.

Siin' istui kuivettunut kirjaviisas,
Mies, jonka viisautta luonto nauraa,
Jonk' aattehet vaan asuu kammioissa,
Ei ulkona, kun siell' on raitist' ilmaa.
Ja vasten häntä näkee nälkä-unta
Myös laulaja:—on näillä ruumisrukka
Vaan leivän pelko, hengen hätävara,
Suu sydämen, ei paljo vatsan tähden.

Viel' istuu siellä kielas liikekansa,
Joll' on suu vatsaa, vatsa päätä varten.
Ja kumma! Nyt par'aikaa keskusteltiin
Juur' Runebergist'. Ehkä teoksistaan,
Noist' ihmishengen aarteist'? Eikö mitä!
Pää-omast', ukon raha-aartehista
On juttu seurassa.—"Vai köyhä, hänkö?
Ei sitten maksa muistamisen vaivaa!"

On siinä sitten seuraa kaikenlaista,
Niin löysää, keveää kuin itse turhuus
Tai tuulen tuiskittava niittyvilla,
Niin kiiltävää kuin ontot lasihelmet,
Niin murtuvaa kuin ne—mut sisus löyhkää.
Vaan pohjass' sokur', lopuss' armautta:
Nuo heinävarret, hennot kaunottaret,
Ja uuden kaunotaidon mallikuvat,
Nuo tuulen-arat ansar-ruusut, jotka
Ain' innostuvat muodist' uusimmista,
Joit' imeläiset kirjat ihastuttaa
Ja korvat kutkuu mairekieltä kuullen;
Vaan kansaa, luontoa ja kansan kieltä
Niin kammovat, ett' ennen ahtahassa
He pulloss' asuvat, jos muoti vaatii,
Kuin kansan keskess'; ennen auringossa
He jouten liukenevat palsamiksi
Turhuuden alttarilla haihtuvaksi,
Kuin töin ja toimin, askareinsa ruumiin
Ja hengen jänttä terästyttäisivät.
Voi kukkaa, joka elää haihtuakseen
Ja hedelmää ei kanna elämälle!

Jos kysyt, mik' on oikeaa ja totta
Näilt' itseviisailt': uusin päivälehti.
Mink' edest' elää tahtovat ja kuolla?
Ei kuolla minkään edestä, mutt' elää
Niin ett' on elämä jo kuolemata.

Vaan tuolla astuu urho pystörinta!
Jumalan kiitos, että sodan henki
Viel' ihmiskuntaa asevelvoituttaa!
Niin lahoamast' estää ihmisyyden,
Jok' eksyy luonnosta ja Luojastansa.
Pois väistyi mies. Niin saapui Armonlaaksoon.
Siell' ihanasti päilyi luonnonlähde,
Bethesdana se kuohui terveyttä.
Sen läsnä läikkyi Pohjanlahden laine.
Ja ihmisetkin, luonnost' eksynehet.
Tääll' emonsa luo hoippuellen horjui:
Elämä luonnoton taas luonnon helmaan
Ja epäjärki järjestyäksensä
Maan alkuvoiman aallon kylpehissä.
Josp' aalto myöskin huuhtois ihmishengen!

Vaan kirkas luoma luikui lähtehestä,
Vei vettä nöyräst' aaltoisehen mereen
Ja olemistansa se tuskin muisti:
Kuin tuolla vainiolla kyntömieskin,
Jok' elää, kuolee unhoituksen lasna
Ja kylvää maalle siunausta sentään;
Kuin merimies, jok' elinpäivät soutaa
Maailman aarteit' esi-isäin rantaan
Ja itse unhoittuu kuin lahden laine
Vaan sodassakin raittius ja rauha
On heillä elämässä—kuolemassa
On heidän suuruutensa Jumalassa.

KUKKATARHASSA.

Mielelläni istun täällä
Rannan kukkatarhassa;
Omenoit' on pääni päällä,
Ympär' ruusuin tuoksua.

Tyynnä, rauhallisna noita
Ruusuja ma katselen,
Mieli ei tee omenoita—
Muuta, muuta aattelen.

Saapuu ruusujen luo kukka,
Alle omenaisen puun:
Terässilmä, tummatukka,
Sanat soivat ruususuun.

Silloin rauha rinnassani
Vaihtuu outoon tuskahan:
Kukkaseksi muuttuvani
Soisin—neidon poimivan.

Tai jos omenainen öisin,—
Vaikk' ei sentään kieltyn puun
Neidon hyppysihin voisin
Sutkahtaa—luo ruususuun!

—Hiljaa, sydän! eihän korsi
Kukan kohtaloa saa,
Halvan laulajan ei varsi
Kanna onnen omenaa!

Laula lemmen tuskiasi
Kärsien kuin kyyhkynen,
Mutta jatka lentoasi
Kotkan lailla korkeellen!

NIIN MIETTI.

Niin näyttää, ett'et lemmi laulajaa,
Vaikk' kanneltaan hän sulle soinnuttaa.
Sä mietit, ett' on hänen laulunsa
Vaan ilmalinna, kukkamaailma,
Jok' usvan lailla tuulen tullen haihtuu,
Elämän halloiss' itkuvirteen vaihtuu
Ja laulaja jää kalliolle
Autiolle.

Niin mieti! Mutta laulunhenki luo
Taas uudet linnat, kukkamaailmat,
Sydänten kurjain, onnetonten suo
Se maassa maistaa toivon taivahat.
Jos ryysyissäkin hyljättynä kuljen,
Poveeni aarteen kallihimman suljen,
Ikuisen lemmen synnyinmaalle
Muistokkaalle.

RUNOTTARELLENI.

Runotar, oi ethän päästä
Mua luotasi,
Vaikka toinen tyttö kiehtoo
Usein mieleni.
Kutsutko mun tähtiyöhön
Aattehia etsimään?
Yö on Lyylin tumma tukka,
Tähdet tuikkaa silmistään.
Lahjoittaako tahdot mulle
Aamu-auringon?
Lyylin kauneus ja katse
Suloisempi on.
Rinnoilleni kantaisitko
Kukkatarhat keväiset?
Kukat Eedenin ei oisi
Impyeni vertaiset.
Vaiko viet mun syys-yön hallan
Usvaan synkeään?
Oi, sen tunnen—epäillessä
Hänen lempeään:
Liehun, liikun levotonna
Niinkuin tuuli lehdossa,
Etsin, Runotar, sun luonas
Taasen tyyntä, lepoa.

KUVAIN PALVELUS.

Lie synninteko onnetoin
Tuo kuvain palvelus:
Ma Luojan kuvaa jumaloin,
Siit' uhkaa kadotus.

Ma uskoin: tuoss' on kaikki maan
Ja taivaan kauneus;
Hän jalon, armahan on vaan
Ihana asumus.

Ja sydämeni pyhimpään
Jo kuvan ylensin,
Luo alttarin, ja edessään,
Kuin pappi, suitsutin.

Vaan kuva kauan mykkä on,
Ei sydänt' ollenkaan;
Kun vastaa, kylm' on, tunnoton
"En lemmi" huulillaan.

Jumala ilman lempeä,
Jääpatsas kylmä vaan!
Kuin marmor'kuva, henkeä
Jok' ei saa luojaltaan.

Voi kauheaa! jo temppelin
Nyt seinät vavahtaa:
Jumala särkyy pirstoihin
Ja maahan ramahtaa.

Niin mielen alttarille vaan
Jäi huurut katkerat.
Pois!—Luoja vaatii istuintaan,
Pois valhejumalat!

PETTYNEEN LOHDUTUS.

Tuo poika neittä jumaloi ja laulaa
Ja toivontuskiss' istuu illat, yöt,
Jää tekemättä halvat arkityöt—
Hän muistaa kutoa vaan lemmen paulaa.

Mit' ihanaa ja suloista maa kantaa,
Sen omistaa hän yksin neidolleen:
Maan kastehelmet, kukat keväineen
Ja lintuin laulut—tahtoo hälle antaa.

Mit' ylevää ja jaloa on maassa,
Sen yhteen nimenen hän sisältää,
Ja taivast', isänmaata ylistää
Hän armahansa nimess' autuaassa.

Hän mielellänsä taisteluja kohtaa,
On valmis voittohon tai kuolemaan.
Ja ideaalein tähtimaailmaan
Hänt' impi Beatricen lailla johtaa.

Vaan rakkaus jos epätoivoks raukee
Ja toivo häviää kuin kangastus:
Maan kaiken silloin kuihtuu kukoistus—
Maailma kolkoks erämaaksi aukee.

Ja missä äsken maa ja taivas valvoi,
Siell' asuu häviö ja hiutumus,
Ei tuskaa lievittänyt valitus,
Vaan hengen jänttä mykkä kuolo kalvoi.

Mut silloin aatos nuorukaisen rintaan
Lens' istuimelta pyhän Jumalan:
Kun altis rakkaus on taivahan,
Ei kuolla sovi maisen lemmen hintaan.

Hän erämaassa löysi kosteikkonsa,
Jost' elonvoimaa uutta ammentaa:
Se kosteikko on hälle synnyinmaa—
Se antaa onnen, tarjoo taistelonsa.

Mit' ihanaa ja suloista maa kantaa
Ja jaloa mink' ihmisrinnass' on,
Työn hedelmät ja voitot taistelon—
Ne nöyrästi hän synnyinmaalle antaa.

RAKKAUS.

Jumalan kirous
On pyhä rakkaus:
Kun sydän hyljättynä halkeaa,
Elämä kuihtuu, toivo katoaa,
Yön rauha poistuu, päivän kirkkaus
Ja katkeraa on joka tuulahdus:
On autio, on tyhjä silloin maa.

Jumalan siunaus
On pyhä rakkaus:
Kun sydän sydämelle aukeaa,
Elämä viinin lailla kuohuaa
Ja toivonhelmet loistaa, kirkkaus
Maan, taivaan täyttää, niinkuin heijastus
Maast' autuain, ja aarteit' täynn' on maa.

SAIRAANA.

Oi, Jumalani, ellös ota pois
Mua maailmasta ennen aikojaan!
Niin armasta tääll' asustella ois,
Kun mieli täynn' on toiveit', aatteitaan
Ja sydän vasten rintaa painaltaa
Kun tahtois ihmistä jok' ainoaa.
Mun mieleni vaan luokses nostata,
Suo täällä työtä, anna voimia.
Oi, Jumalani, ellös ota pois
Mua maailmasta ennen aikojaan!

TUONI JA ELÄMÄ.

Tuoni:
Kauan sä kylvät,
Kauan sä kynnät,
Toukoa teet omaks hallan.

Elämä:
Kauanko—kauan!
Elä sano kauan,
Ei kevät kestä kauan.

Tuoni:
Kauan sä toimit,
Kukkia poimit—
Surkastuu kesän kukka.

Elämä:
Kauanko—kauan!
Elä sano kauan,
Ei kesä kestä kauan.

Tuoni:
Kauan sä hyörit,
Niität ja pyörit,
Teet elonkorjua kauan.

Elämä:
Kauanko—kauan!
Elä sano kauan,
Etsin jo hoivaa sauvan.

Tuoni:
Kauan sä horjut,
Myrskyjä torjut,
On elo kaikk' oma haudan.

Elämä:
Kauanko—kauan!
Elä sano kauan,
Syys tuli, murtaa sauvan.

Tuoni:
Halla vei toukos,
Viikate toivos,
Syyssato on oma tuonen.

Ääni haudalla:
Tuonenko—tuonen!
Elä sano tuonen,
Kaikk' elo ei oma tuonen:
Taas valo voittaa,
Uus kevät koittaa,
Nousevi uus elonhuomen!

KESÄPOIMINTOJA.

I. SAIMAAN RANNALTA KARJALAN RUUSULLE.

RUUSUN LUONNE.

Voi armasta, voi veitikkaa!
Semmoista harvoin nähdä saa:
Kun suuttuu, posket ruskoittaa,
Hän sukkaneulat viskaa pois
Ja joukosta pois keikahtaa.—
Ei päivää silloin nähdä vois,
Sen ukkospilvet karkoittaa.

Vaan varropas: kun hetkisen
Siell' istuu lisko murheinen—
Taas ruusu päivänpaisteinen
Huoneeseen tulla heilahtaa:
Hymyilee, sukkaa neuloen.
Voi armasta, voi veitikkaa,
Yön päiväks muuttaa semmoinen!

Hän täynn' on tulta, lempeä,
Vihastuu taikk' on hempeä—
Ei ruusu, jollei piikkiä.
Ken mieltyis valhekukkaseen?—
Hän tuores on ja viehkeä,
Kuin hehku viinin rypäleen—
Sen moist' on harvoin nähtynä!

TAIVASKUVAT.

Saimaalla souti poikanen
Kanss' immen iltasilla.
Kuvastui iltatähtönen
Sen rannan matalilla.
Vaan sorsasiskot uidessaan
Sen kuvan sotki kerrassaan.

Niin suistui venhe salmellen,
Syvälle seljänteelle;
Taas taivas, iltatähtönen
Lask' illan tyynen veelle:
Ui nytkin sorsat sotkuineen,
Vaan kuva selkis uudelleen.

On täynnä taivaskuvia
Ihana Saimaan ranta.
Useesti venhe aalloilla
Pyhimmät tunteet kantaa.
Niit' ehkä melske häiritsee,
Vaan uudelleen ne selkenee.

RAUHAISET RANNAT.

Hämeessä paimen seuraa laumojaan
Kedolla, rohkaisten niit' torvellaan.
Vaan Saimaan rannan laumat rauhalliset
Öin, päivin yksin liikkuu laitumilla;
Ei niitä pedot väijy vaaralliset,
Ei huolt', ei puuhaa niistä paimenilla.
Sovussa versoo lauma luonnon kanssa
Ja paimen laulaa kotikummullansa.
Niin suojass' ollos, kansa Karjalan,
Pedoista myrkkyisistä maailman!

LOUHIPELLOT.

Voi sentään, kuink' on pellot Karjalan
Niin louhiset ja viljan vaivaloiset.
On toista Hämehen ja Pohjolan
Satoisat pellot, järviemme moiset!
Vaan sittenkin nuo louhipellot mulle
Niin tuntuu metisiltä, mieluisilta,
Kun tiedän, ett' on leikkikentät sulle
Ne olleet lapsiajoilt' armahilta.
Voi sentään, kuink' on esi-isäs kauan
Hikoillen työtä tehneet ankaraa,
Ennenkuin moisen hellän kukkavauvan
Nuo louhipellot jaksoi kasvattaa.

KARJALAN KUKKULAT.

Minne kiipeätte, Karjalan
Kukkulat, oi minne kiipeätte?
Niinkuin vuonat lauman iloisan
Ylös hyppien te yllätätte.

Rinnoillanne viljavainion
Povi uhkuvainen aaltoileepi,
Otsaltanne laulut nuorison
Väinönkielin laaksot vallitseepi.

Kiivetkäätte, vuoret Karjalan,
Taivahalle asti kummutkaatte!
Väinön laulut, henki Kalevan
Maailmalle kauas kaikukaatte!

KELLE SEPPELTÄ.

Kun kukkasia poimi poika,
Siteli neito seppeltä.
Oi, kelle palmikoivat noita
Niin onnellisna, hellinä?

Sitooko impi sulhollensa
Suloisen tuoksuseppeleen,
Vai poika kutrit kultasensa
Noin kattaa kukkasiimekseen?

Ei niin! On juhla Karjalassa
Ja kansa joukoin riemuitsee,
Ja nimet suuret kaikuvassa
Se laulussansa mainitsee.

Nimeä laulunlöytäjänsä
Kuvailee kansa kukkihin:
Sitoopi nuoret seppeltänsä
Työn kunniaksi Lönnrot'in.

Siit' otsat onnellisna loistaa
Ja nuorten kasvot kirkastuu:
Maan onni hetken huolet poistaa
Ja kansan henki raitistuu.

KALASTAJA.

Asusti poika saarella
Lähellä kirkkonientä.
Kalahan lähti illoilla,
Vaan kiiskin päät' ei pientä
Tuo aamulla hän kotihin—
Iloisna saapuu kuitenkin.

"On poika pahan noituma,"
Kotona kuiskaa väki,
"Toi kaloja, toi lintuja
Hän ennen kyllältäki.
Nyt, vaikk' yön halk' on kalassa,
On aamuin tyhjä kontissa."

Vaan lintu kirkkoniemessä
Soreesti laulaa illoin.
Unohtuu verkot mielestä
Kalastajalta silloin:
Hän öiksi viihtyy linnun luo.
Kaloja siks ei aamuin tuo.

Se lintu tarttui pyydykseen,
Kaloja kallihimpi,
Kun saaren sulhon venheeseen
Istahti niemen impi:
Nyt saarenväki ihmeissään
Ei noidanjuonta syytäkään.

Rannalta saaren vastakin
Kalahan venhe lähti;
Se lähti illoin, kuitenkin
Kotihin yöksi ehti,—
Vaan saalista toi enemmän
Kuin sulhon' olless' isännän.

SINNE JÄITTE.

Sinne jäitte, immet Karjalan,
Jäitte järven kirkkorantahan
Louhipellon kukkakaunisteeksi.
Muistan loistehesta silmienne
Taivaskuvat tyynten järvienne,
Muisto mieleeni jäi ihanteeksi.

Sinne jäitte, sulhot Karjalan,
Soutajiksi seljän aaltoisan,
Jäitte louhipellon perkaajiksi.
Intonne ja työnne, toimintanne,
Niiss' on toivo, turva Karjalanne
Ollut ja on päiviks ikuisiksi.

Sinne jäitte, vanhat Karjalan,
Kasvattajat polven nousevan,
Jäitte toivon tainten hoitajoiksi.
Siellä lempi äidin Lemminkäisen,
Viisas henki vanhan Väinämöisen
Nuoret nostaa maansa kunnioiksi.

Halla voipi viljat kylmentää,
Koti Karjalan ei kylmäks jää:
Siellä hehkuu lempi hellän naisen,
Urhoihin se lietsoo sankaruutta,
Taisteluun ja työhön intoisuutta,
Onneks maan ja vaaraks vainolaisen.

II.

KEVÄT-AAMU.

On kevät-aamu, Suomen kevät-aamu
Ja kaikki nousee kohden taivasta.
Ei yksin kuusi, honka lehväslatva
Tavata tahdo pilven pengertä—
Matokin nostaa päänsä mullan alta
Ja ruohoin tutkain nousee nurmesta.
Myös kohden taivast' aukee lehden korva,
Kuin kuulla tahtois kieltä rastahan
Tai leivoparven, joka liiteleikse
Ain' ylös silmin siintämättömiin,
Kuin laulujaan veis istuimelle Luojan.
Niin kaikki nousee kohden taivasta.
Nuo mettisten ja perhoin lemmityiset,
Tuo kevät-aamun kukkanuoriso,
Avaapi nousevalle auringolle
Nyt hellin silmin tuoksuhuulensa;
Ja päivän koitto kansan nukkunehen
Jo nostaa töille kevätvainion.
Elämä, henki huokuu kaikkialla
Ja kaikki nousee kohden taivasta.
Niin käen kukku korven liepehellä
Viel' lausuu toivon kaukotuntehet.
Ja silloin neito kanssa nuorukaisen
Myös astuu kevätjuhlan temppeliin.
On kevät-aamu, Suomen kevät-aamu
Ja kaikki nousee kohden taivasta.

SADE.

Maa halkeili jo poudan heltehestä,
Työvoimat kuihtui luonnon elimistä.
Jo linnun laulu kuivi kurkkuhun
Ja kukka laakson rinteell' lakastui.
Niin ihminenkin, luonnon valtaherra,

Käy allapäin ja mielin murretuin.—
Vaan luonnon työstä, elintoiminnoista
Kohosi pilvet paksut taivahalle:
Maan elimiin taas vuoti virvoitus,
Maan jäsenet ja suonet sykki taas.
Vireemmin lauloi lintu, liikkui lehto,
Hymyili laakson kukka auringolle.
Ja ruohot, lehdet kiilsi kiitoksen
Elämän kaiken alkulähteellen.
Niin ihminenkin epätoivostansa
Taas virkosi: hän luotuin keskellä
Nyt loistaa heltyneenä, kyynelsilmin,
Hän riemunkyynelt' elpyi uhkumaan.

ERÄÄSSÄ PUUTARHASSA.

Tääll' oisi luonto kanssa Luojansa
Niin suloisessa sopusoinnussa
Ja taide helmoja sen kaunistais,
Jos halpa käs' ei työtä jaloa
Sais ihmishäpeäksi tahrata,
Jos kaunist' ilkitöill' ei soaistais.—
Vaan opi, armahani, poimimaan
Maan päältä, mik' on taivahista,
Ne kuvat paina sieluhusi vaan—
On täällä paljon, paljon poimimista.

KAKSI KOSIJAA.

Perhonen ja mehiläinen kosimahan lähti,
Molemmilla mielessänsä loisti lemmen tähti:
Tuuli heitä johti
Kukkanientä kohti.

Perho viihtyi niittyvillan hienohelman luokse,
Mehiläistä miellytteli apilahan tuokse.
Kumpainenkin sai sen
Kullan omanlaisen.

Häitä kevät vietettihin; kesä elon jatkaa.
Mutta perho puolisonsa kanssa mietti matkaa:
Tuuli sai ne viedä,
Minne—emme tiedä.

Mehiläinen mesihuulin puolisoinens' eli,
Kotinurmen kaunisteeksi, toimi, tuoksueli,
Kunnes syksy elon
Päätti, antoi levon.

KOTILAMMEN SOUTAJAT.

Oi teitä, kotilammen soutajat,
Oi, kotilammen lapset rauhaisat!
Te valtameren aarteit' ette tunne,
Sen ette myrskyaaltoja.
On kotilammen laine suosittunne,
Se vaikk'ei anna herkkuja:
On souto helppo, myrskyt pienoiset
Ja matkalla ei suuret toivehet;
On illan tullen rauhan valkama,
Isien ranta, tyyni tarjona.
Oi teitä, kotilammen soutajat,
Oi, kotilammen lapset rauhaisat!

NIINHÄN ENNEN.

Kotoisen tien varrella
Ohdakkeenkin latvassa
Kasvoi kukkasato.
Polttiaisten juurella
Loisti kesä-illalla
Usein kiiltomato.
Niinhän ennen kotona,
Kuin lie sitten matkalla.

Kotimurhe mukanaan
Riemun ruusun latvassaan
Kaunihimman kantoi.
Äiti vihmoi vitsallaan,
Vaan hän silmänluonnillaan
Lohdutusta antoi.
Niinhän ennen kotona,
Kuin lie sitten matkalla.

NIITTÄJÄLLE.

Kauanko, niittäjä armoton, niität,
Kukka kuin korsikin tieltäsi kaatuu,
Kauanko niität?
Sääli et pienintä rinnalla suuren,
Nuorta et vanhan vierellä säästä,
Miksi et säästä?
Kun suret lapsias, naistasi nuorta,
Tuoni jos armoton heilt' elon leikkaa,
Miksi et säästä?—
En kysy. Luonnon sääntöä täytyy,
Kuulla sun täytyy:
Korjaat näin elomailtasi viljaa,
"Luonnon herrana", kunneka hiljaa
Lyö sinut vuorollaan terä tuonen—
Huomenna kenties.

NYT JA SILLOIN.

Kedolla paimen etsi kukkia.
Hän kotiinsa sielt' yhden valitsi.
Sen helläst' istutti ja hoiti hän,
Ei muille sois sen hymyilevänkään,
Ja huulten vierasten ei koskevan!
Vaan eihän paimen tiedä, eihän vain,
Kuink' usein ennen perhot kedolla
Sai suudella tuon kukan huulia.

SIIT' ASTI.

Teist' ei lie kaunis Luhtavaaran rinne,
Kun louhinen se on ja kallioinen;
Vaan mieleni mun aina hehkuu sinne,
Kun sielt' on mulla paimenmuisto moinen:
Siell' ennen istuin kanssa paimen-immen,
Siit' asti muistan sieltä kukat lemmen;
Ja missä kasvaa lemmenkukka, siellä
On elinvoimaa, suloutta vielä.

YKSINÄINEN.

I.

Oi, kukkaseni, armas kukkani,
Sä olet ainoa mun riemuni!
Mua maailma kun soimaa, tuomitsee,
Sä siit' et huoli, mulle hymyilet
Ja tuoksull' asuntoni täyttelet—
Mua tuskin muut maan päällä muistelee.
Tuoll' oisi impi kirkkorannalla,
Vaan häntä tuskin tohdin aatella,
Hän kenties millä, millä rankaisee!
Oi, kukkaseni, armas kukkani,
Sä olet ainoa mun riemuni.

II.

Kevähällä ruusuni
Kukki kaksitellen,
Syksyllä on yksi,
Vaan yksi kukkanen.

Kevähällä lintuni
Lauloi kaksitellen,
Syksyllä on yksi,
Vaan yksi lintunen.

Yksinäinen kukkani
Vaill' on viehätystä,
Lintu yksinäinen
On aivan vaiennut.

MUISTOKSI.

Saas tästä tyttö, muistoksi
Tää sinikukka, lemmikki!
Suo hetkinen sen riemuita
Sun silmiesi valossa.—
Voi, kuin se siit' on autuas!—
Kun kyllästyt, niin heitä pois
Tuo joutokasvi lasistas—
Se muutoin toisten tiellä ois:
Hän sen voi tehdä kukallen,
Ken polkea voi sydämen.

SINIKAUNOKKI.

Kysytte, miks' elokaunokki
Kasvoi pellon leipäviljahan,
Kyntömies vaikk' ei ois tahtonut?—
Taivassinellään se muistuttaa,
Että on maan päällä muutakin—
Taivahista, pyhää, ihanaa—
Paljon muutakin kuin leipä vaan.

HERNEKUKKA.

Mist' eksynyt lie ohrapellollen
Tuo hernekukka perhosiipinen,
Vaan ihastuinpa, kun sen siellä näin;
Vaikk' aikaharvoin hernepellolla
Ma silmiäni käänsin sinne päin,
Kun siellä niit' on ylen viljalta.
Jos mikä miss' on harvinaista vaan,
Se kiitoksella usein mainitaan;
Vaan viljalt' ollen moni unhoittaa
Ihailla kaunista ja arvoisaa.

TUOKSUHEINÄ.

Tuoksuheinä tuskin vaan
Kukkaseksi huomataan;
Niin sen muoto kaino on,
Vaatimaton, loistoton.
Usein lähin ruohonen
Nuokkuu vaan sen tuoksullen,
Muut ei tunne, tiedäkään.
Kukkaseuraan loistavaan
Tuoksua sen kaivataan,
Mutta harvoin löydetään.
Useammin löytää sen
Halpa paimentyttönen.

SOPU LUONNOSSA.

Tääll' ei etsi riitoja
Honka kuusen rinnalla.
Koivu tuomen, pihlajan
Luona näyttää suostuvan.
Niityn kukat tuhansin
Rinnan on ja sekaisin,
Sovuss' elää kuitenkin.
Peippo sekä kerttunen
Usein täyttää lauluillaan
Saman lehdon liepehen—
Kiistele ei kumpikaan.
Rastahalle leivonen
Kosk' on ollut kateinen?
Milloin taivas kuvansa
Kielsi lammen kalvolta?
Oi, kosk' ihmismaailman,
Niinkuin luonnon sointuisan
Täyttää sopu taivahan!

TYYNI LAMPI.

En usko, ett' on hongat vuorella,
Tuoll' läsnä taivast' onnellisemmat
Kuin kukkaset ja lehdot laaksossa
Joit' tuskin vuorihongat huomaavat.
Näenhän, ett' on laaksoss' alhaisin
Tuo tyyni lampi—siihen kuitenkin
Maa kuvastuu ja taivas parhaimmin.

VUOSI 1882.

ELIAS LÖNNROT.

Lausuttu Viipurissa 17 p. Huhtik. 1882.

    Lönnrot on kuin Suomen kansa,
    Suomen kansa on kuin Lönnrot.

"Mitä vaadit, suomalainen? Vapautta, valtikkaa!
Köyhä, halpa mökkiläinen vaatiako uskaltaa!
Vapauden valtakirja nosta ensin ilmoillen:
Miehen voima, hengenponsi, millä osoittaa voit sen?"

Voima? Eikö miehuuttamme Runeberg soi lauluissaan?

Sankareimme urhotöitä maine kantaa maailmaan.
Missä uljas miehen kunto, jalo voima loistaa niin,
Kuin ne kukkii puhjenneina Vänrik Stoolin laulelmiin?

Väitettiin: "Ne vaan on laina, vieras kouluanti vaan,
Jost' on Suomi kiitostansa luotu aina laulamaan.
Palveluun tää kansa kelpaa, sill'ei voimaa hallintoon,
Oman hengen ponsi puuttuu,—ilmoillen sen nostakoon!"

Työ ja kunto silloin nosti mökin pojan piilostaan,
Ajan henki hänet kutsui kalleukset kaivamaan:
Vaatimaton niinkuin hyve, ahkera kuin kuntoisuus,
Kaino metsälammen lailla, tyyni niinkuin rauhaisuus.

Sellainen tuo ajan urho, kalleusten kaivaja,
Aluss' unhoitettu, halpa, nyt jo tuntee maailma;
Kätketty kuin Suomen kansa salon synkän unheeseen,
Mutta työllään sieltä nousi, niinkuin kansa aarteineen.

Vaatimaton sanoissansa, kaino käytöksessä hän,
Mutta työnsä hedelmillä vaati ehkä enemmän:
Vaati kansallensa arvon rikkahitten rinnalla,
Laittoi, että Suomen laulun kuulee kaukomaailma.

Suomen vaaroille hän nousi, näki järvet metsien,
Loistavat kuin kiiltohelmet tummuudessa kutrien.
Maansa järvillä hän kuuli laulun hellän helkkävän,
Luonto kiehtoi kuulijata, vaan tuo laulu enemmän.

Laulun helmet poimi urho kielilt' iki kanteleen,
Niistä punoi Suomettaren päähän jalon seppeleen:
Laulut liittyi toisihinsa niinkuin järvet Suomenmaan,
Sinijärvet luotu maata, laulut kansaa kultaamaan.

Niin nyt välkkyi maailmalle Kalevalan tähtivyö,
Kertoi vanha sankar'-aikaa kansan hengen ihmetyö:
Entisyyden muistolaulut, ase ajan nykyisen,
Aatemeri ammennella aukes Suomen kansallen.

Vanha Kanteletar kaikui syvät Suomen tuntehet,
Virvoitti kuin laakson virta uuden laulun kukkaset.
Vihdoin tietäjämme käsi isäin Loitsut ilmi toi,
Neuvomaan, ett' aate, sana, henki muodot muuttaa voi.

Elias Lönnrot, Suomen kansa,—sanat kauas kuuluvat,
Suomen hengen sullojilta ase, voimat vaipuvat.
Snellmanin jo ääntä kuullaan, Runeberg jo uskotaan,
Suomen kansan hengenvoimiin enemmän jo luotetaan.

Rauhan-aikaa kansa kaipaa, vaan tok' ensin voittoa:
Kansan henki kotonansa tahtoo johtaa, hallita.
Vasta sitte rauha koittaa, aika suurten hedelmäin,
Lönnrotimme toivon-aika, päivät rauhan-ystäväin.

Silloin suurten töitten touko kauneutta kukoistaa,
Isäin sankar'ajan henki pojilt' uudet muodot saa;
Suomi loistaa, Suomen yllä nimi laulun löytäjän,
Soiton suorijan ja uuden päiväkullan päästäjän.

Seppeltä nyt Suomi sitoo, viettää päivän nousuaan,
Harmaapäisen kunniata kaikkialla lauletaan.
Seppelehet viheriöivät polvi polvelt' uudelleen,
Niiksi Suomi kukat kylvää lapsiensa sydämeen.

Seppelehet viheriöivät kunniaksi suuren työn,
Kukkasia kylvetty on poistajalle unhoyön.
Joudu sampo suvantohon, sammon sankar' eläköön!
Suomen onnen kultapäivä paistakohon, yletköön!

KUSTAVI AADOLFIN MUISTOJUHLASSA

Viipurissa 18 päivänä marraskuuta 1882.

Hän noussut onko? Taasko valtavasti
Hän miekkaa käyttää, johtaa maailmata?
Kuin aamurusko maitten ääriin asti
Hän säteilee—ja herää vuosisata.

Ja mitkä kirjat miekanterä kantaa?
Vapaus, totuus kuvastuu kuin taivas.
Ne lahjat urho ihmiskunnall' antaa
Ja niille uskonvoimin tietä raivas.

Se usko voimaa, urhoutta luopi,
Se valtaa kansoja ja maailmoita,
Se tunnonrauhan, vapauden suopi—
Ken taisteluissakin ei etsis noita!

Hän ilmestyi, hän rannallemme nousi,
Kuin joulujuhla, ain' yht' uusi, suuri,
Kuin kevät, jonka länsituuli sousi,
Kuin rakkaus, tuo voimain alkujuuri!

Niin muistossa nyt suurena hän loistaa,
Kun astuu Suomen rantain syleilyksiin.
Hän katsoo—silmän valo varjot poistaa—
On kuin hän katsois Suomen sydämyksiin.

Mit' etsii? Ehkä poikaa ohjatonta,
Jot' ennen ohjasi kuin ratsuansa?
Tai sotavanhust' ehkä voimatonta,
Jok' orjan lailla kantaa kahleitansa?

Ei oppipoik', ei vanha sotavanki—
Edessäs seisoo Suomi-nuorukainen,
Miestöihin valmis, raitis niinkuin hanki,
Vaan sydän lämmin kevät sointuvainen.

Tääll' into aaltoaa sun innostasi,
Sun aattehilles hehkuu kansan rinta;
Kuin ennen taistelee se johdossasi,
Vaan sananmiekkaa käyttää mahtavinta.

Kuin ennen, nyt se hengenkahleet laukoo
Ja Suomen voiman nostaa nähtäville,
Se hengenlennolleen nyt teitä aukoo
Ja voitonseppel tarjona on sille.

Me ihmisyyden valtaa nostatamme,
Sen alttarilla Suomen viiri liehuu,
Sen voitoks Suomen voimaa kasvatamme,
Siks into kansallinen täällä kiehuu.

Oi, terve, suuri Kustav Aadolfimme!
Sua muistossakin maamme sylin sulkee.
Me rinnan suurist' aatteist' ottelimme,
Nyt viittomaasi tietä Suomi kulkee.

Vaan vait! Tuo suuri muiston haamu haastaa,
Silm' iskee tulta, paisuu sankar'rinta,
Maa kirkastuu ja Suomen hongat vastaa,
Kuin kuunteleisi armas armahinta.

"Oi, kiitos, suuruuden ja voiman henki!
Sun käsivartes kansat vapauttaa!
Kun tahdot, toimii suurta pienonenki
Ja ihmisyyden kruunun kirkastuttaa.

Tää Demmin'in ja Lytsin urhoin kansa
Nyt kohoaa kuin honkametsä sankka;
Mies johtamaan se nyt on taistojansa,
Kuin Hakkapäällit, murtumaton, vankka.

Pois oudot ohjat!—loppunut se aika:
Ohjattu itse ohjaa kulkuansa.
Mies kunniaa nyt tuottaa—kelpo poika,
Ken kohtaloistaan vastaa vaiheissansa.

En kiitä—olit kiitoksille kaino—
Et urhotöistäs ollut koskaan ylväs.
Ja milloin kohtas kärsimysten paino,
Et valittanut, suuruutemme pylväs.

Ain' uskollinen, sodassakin tyyni,
Asemas ansaitsit kuin vahva muuri.
Iloita voin, ett' on myös minun syyni,
Ett' täällä kansaa johtaa aate suuri."

Noin lausui suuri muiston sankar'haamu
Ja salon rinta liekehti kuin tuli,
Valaisi juhlaa Suomen uusi aamu
Ja Lytsin urho Suomen omaks suli.

KERRAN.

Käyskelin kerran käärmesuota,—
Suo oli onneks jäässä.
Astelin käärmeittenkin päälle,—
Onneksi näin vaan unta.
Vaan Jumalan jos paistaa päivä,
Käärmehet tointuu taasen,
Jos uni vaihtuu valvonnaksi,
Voi toki silloin, silloin!

SALON SILJA.

Niinkuin leivin-uuni hehkui keskikesä helteinen,
Tuulenliekka häirinnyt ei rauhaa lammen pienosen.
Sorsanlapsi turvallisna kaislikossa ui,
Uskoi rauhaa maassa, kunnes kyttä ilmaantui.

Lammen luona peltotyössä Silja hyöri hiessään.
Silloin tällöin loiskahtihen aallon syliin kylpemään.
Vastarannall' Antin Paavo loiski—siitä viis:
Kun on sama saunanlöyly, miksei lampi siis?

Aaltoon Silja laskee, nousee väliin rannan viitahan,
Juoksee, että tuulta syntyis, loiskahtaa taas uimahan,
Kun on uinut, peltoa hän käypi kuokkimaan.
Kuokkii, laulaa—Paavo lauluun liittyy rannaltaan.

Niin on Silja usein uinut, juossut nähden naapurin,
Vaan ei hovinherran nähden, jok' on kansaa kaupungin.

Tuskin torpantytön mieleen herrat johtuiskaan,
Jollei hovissa heit' asuis kesänvietollaan.

Useasti lammen rantaan kalvas herra astelee.
Astuu kerrankin, niin näkee kuinka Silja uiskelee,
Kuinka viitahan hän juoksee eikä huomaakaan,
Että herra viidakossa väijyy piilossaan.

Hovinherr' on paljon nähnyt, matkustaja monen maan,
Vaan naiskuvaa viel' ei moista, neitsyeinnään, puhtainnaan.
Niinkuin ihmiseksi luotu salon kauneus,
Josta puuttuu himon liekki, vaan ei armaus.

Mutta hovinherran rinta syttyi, palaa roihunaan,
Polttopuikseen kultakutrin tytön tahtois kiihkossaan.
Vaan jo ruokakello kutsuu, tyttö vaatehtii.
Hoviin herra astuu, yhä rinta liekehtii.

Vierii viikko, kaksi, niin ei Silja lammess' enään ui.
Turhaan Antin Paavon ääni kaipausta kajahui.
Hovinherralt' otti Silja pestin kaupunkiin,
Maalle Paavokaan ei jäänyt, vaikka kiusattiin.

VUOSI 1883.

TUUTIESSA.

Tuuditan tulisoroista,
Kipenäistä kiikuttelen,
Vaalin pientä valkeaista,
Luojan lasta liikuttelen.

Taivahast' on lahja tullut,
Taivahan tulen kisoista,
Luojan lemmen liekinnöistä,
Ei vahingon valkeoista.

Tuudin lasta maan valoksi,
En vahingon valkeaksi,
Tuudin toivojen tuleksi,
Työn jaloisen jatkajaksi.

Senpä tuudin tuikkeheksi,
Tähdeksi tähän talohon,
Maan hyväksi maineheksi,
Suurionnisten ilohon.

19/2

PETTÄVÄISTÄ.

Uskoa täytyy mun, mitä kertovi tietäjä-vanhat:
Vaahdostaan meri loi rakkauden jumalan.
Siks' yhä vaahtona teutuuttaa omiaan, yhä heittää
Rannalt' toisellen rakkauden kisamiin,
Niin kuni Lemminkäistäki lietoa niemeltä saareen,
Sielt' takasin kotihin, Sariolahan kodistaan.
Surra ja suuttua vaan, jopa uskoa, toivoa antaa,
Onnen tarjotun taas tempaa pettäen pois.

20/2

VAROITUS.

Aisopos kun sanasutkia Delfin toi pyhämaalle,
Syntipä keksittiin, surman sai pilamies.

Muistaos, ystävä: temppelin palvelijoit' elä pilkkaa,
Kiittele vaan miten voit, peittele myös pahojaan.
Tai pahan tietäen vaan ole vait, pysy tyhmänä, tollo,
Jos valo, jos tosi niin kärsii, niin sinä et.
Viisait' ei sovi neuvoa, nousevat niin rasavilliin,
Seppää jos opetat, päähäsi saat vasaran.
Ylpeät leimoistaan ovat valtion puntarit aina,
Heidän huulilta vaan viisaudet putoaa.

27/2

IHME.

Kaikki katsoo Ellin armautta:
Leikkii tuossa hiekan heltehessä,
Läikkyy lainehina kultakutrit,
Liehuellen tuulen tuttavina,
Päilyy ihmelähtehenä silmä
Tumman ripsiverhon siimeksessä,
Kuvastaapi taivahan kuvia,
Tyynen, pilvisaihottoman taivaan,
Kajastaapi kasvojen kukoistus
Vienon, puhtahimman aamupuhteen;
Mut on kaiken kauneuden ihme,
Ett'ei Elli tiedä ihmettänsä.

IHAILUA.

"Ah, ihanaa! Miten on Sulonen! Ihan ihmehen lapsi!
Ainoa onnettomuus: kuuro kun on polonen!"
Hurskahat naiset noin, ihastusta ja sääliä huutain,
Kiertävät last' ihanaa,—onneksi kuuro hän on.

KUUSTOISTAVUOTISEN LAULU.

Mieltäni mun, miekkoisen, ei murhepilvet paina,
Täytin vuotta kuusitoista viime helluntaina.

Siit' on asti mieleni kuin hunajaa ja mettä,
Tunnen toivot rinnassani, vaan en kyynelettä.

Tuntisin jos kaipausta, siit' ei hiiskausta!
Eihän aika-ihminen voi päästää valitusta.

Nouse riemu rinnassani, kaiu korkealle!
Kylvä onnen-omenoita tälle maailmalle!

Auki tiesi, maailma, ja anna työtä, aika!
Toimitan kuin tohtori ja parannan kuin taika.

Kauas hehkuu mieleni ja kunniani palaa,
Liekö tässä Suomessamme tarpeheksi alaa?

Voinhan alkukaunisteeksi kotimaassa koittaa,
Kansalleni seppeleitä solmita ja voittaa.

6/7

KALAMIES.

Kalamies laskee verkkonsa,
Verkkonsa aaltohon.
Kalamies ei voi arvata
Mitä käy verkkohon.
Jumalaan luotetaan,
Hänen on vallassaan.
Kalamies laskee verkkonsa,
Verkkonsa aaltohon.

Moni on yökin valvottu,
Kala ei tartu vaan;
Aamu kun nousee siunattu,
Kalakin nostetaan.
Ahkeruus, luottamus,
Niissä on siunaus.
Moni on yökin valvottu,
Kala ei tartu vaan.

Moni mies voihkaa, oihkailee
Murheen-tuskissaan.
Suru ei auta, työtä tee,
Siit' apu lähtee vaan.
Työtä tee tyytyen,
Onni käy onkehen.
Moni mies voihkaa, oihkailee
Murheen-tuskissaan.

Kalamies hän on uskonmies,
Kalamies kunnokas.
Omat hän neuvot turhaks ties,
Herra on laupias.
Hänen vaan neuvollaan
Saalihit nostetaan.
Kalamies hän on uskonmies,
Kalamies kunnokas.

14/7

KANSALAISLAULU.

Olet maamme, armahin Suomenmaa,
Ihanuuksien ihmemaa!
Joka niemeen, notkohon, saarelmaan
Kodin tahtoisin nostattaa.

Kodin ympäri viljavat vainiot
Kalarantoja kaunistais,
Jalon kansan kuntoa laulelmat
Yli aaltojen kuljettais.

Saisi kuulla maailma kummakseen
Miten täälläkin taistellaan,
Pyhän, kauniin, oikean voitollen
Ilojuhlina riemuitaan.

Kuinka kansa, pieni ja köyhäkin,
Edistyksellen uhria toi,
Ihanteen, jalon aatteen alttariin
Rovon viimeisen kantaa voi

Kuinka uskaltaa sekä toivoa
Tämä kansa on tohtinut,
Vaikka vallitsi nälkä, kuolema,
Valo maast' oli sammunut.

Tohti toivoa sekä voittaakin,
Valon temmata soihdukseen;
Omat laulunsa nostaa kuultaviin,
Ihanimmaksi oppaakseen.

Ja se kuinka nyt kuohuu nuoruuttaan,
Kuni kihlattu morsian.
Vapautta se häiksensä valmistaa,
Tulevaisuuden juhlahan.

Sitä varten kansa nyt kilvan käy
Isänmaallensa uhraamaan,
Valon liedellä nuoriso valmistuu
Toivon-aikoja ohjaamaan.

Nosta, nosta jo henkesi kahleistaan,
Satavuosia sortunut!
Kansa yksi on Suomessa, yhdellen
Voiton-arpa on langennut.

Työhön, työhön yhtenä kansana siis,
Rehellisehen, arvoisaan!
Saman maan, saman kansan onnellen
Joka korsikin kannetaan.

Kuka kurja hylkien silmäilee
Suuriarvoinen alhempaan?
Saman arvon, kunnian ansaitsee,
Joka mies on paikallaan!

Kaikki, kaikk' ylös yhtenä miehenä nyt
Suomen onnea valvomaan!
Hetken työ tuhatvuosihin vaikuttaa,
Isänmaahan ja maailmaan.

18/7

HÄÄLAHJA.

Jo herra viettää häitänsä,
Hovissa juhlaillaan.
On tanssi, soiton helkkinä,
Ja maljaa maistellaan.
Siell' asustaa vaan valkeus
Ja kirkas riemun runsaus.
Vaan ulkona—ken?—Ken?
On kansa murheinen.

Saa murhe yössä hoippua,
Hääjoukko riemuitsee.
On onni keskitaivaalla
Ja varjot väistelee.
Nyt silkit, helmet helskyvät
Ja kultavitjat välkkyvät,
Vaan—tuskanhuutoja!…
On läänin rahvasta.

Saa huuto yöhön vaipua,
Hääjoukko hyppelee.
Ei riemu kuule tuskia,
Sen korvat lumpenee.
Niin kaunihisti notkutaan
Ja soitto kaikuu, kaikuu vaan.
Mut—kostonhuutoja!…
Ne herran orjia.

Saa kosto yöhön hukkua,
Nyt valvoo rakkaus.
On onnellisten seurassa
Vaan armo, laupeus.
Vaan miksi tanssi taukoaa?
Miks soiton kielet seisahtaa?
Kirous julma vaan
Nyt nostaa kauhujaan!

Ja niinkuin myrskyn pauhaten
Ei linnut laulakaan,
Hääjoukkokin on jähmeinen,
Sen riemu kahleissaan.
On morsian nyt kalpea
Ja pilvi sulhon otsalla.
Kirous yöstä vaan
Nyt nostaa kauhujaan.

"Juo sappea sun riemussas,
Isies kylvämää!
Maan meiltä riisti vanhempas,
Sun valtaas henki jää.
Vaan myrkynputket nouseva
On lapsiesi niitulla,
Ja onnentähkäs syö
Kirottu hallayö!"

Uh julmaa! Mistä kylvöstä
Tuo vilja kasvoikaan?
Hääjoukko kuuli mykkänä
Ja sulho tuskissaan.—
Hänehen kääntyy morsian
Ja näyttää kuin rukoilevan.—
Taas päivä paistaako?——
Jo väistyy pilvi, jo!

Iloa sulhon silmiss' on,
Ne säihkyy uudestaan,
Ja syttyi poski morsion
Taas onnen-purppuraan.
Suhaus käy hääjoukossa
Kuin tuulen kuiske lehdossa.
"Mit' aikoo tehdä hän?
Hän näytti päättävän!"

Niin nousi, astui portaillen
Nyt sulho, morsian.
Valoa läikkyi kansallen
Yön mustan helmahan.
Ja nuorikot on ylevät,
Kuin kaksoistähti lempeät.
Ja kansa kuiskuttaa:
"Hän haastaa, kuunnelkaa!"

"Pois muistot!" sulho lausahtaa,
"Pois muistot katkerat!
Nyt onnenkevät aaltoaa
Sen laineet loiskuvat.
Häähuoneesta ne ouruaa
Ja vapautta lahjoittaa."—
"Vapaus!—kuulitko?"
Keskeytti kansa jo.

"Mun hovi, teidän lääni on,"
Niin herra jatkoi nyt.
"Isäntä kukin olkohon
Kuin maat ois perityt.
Jumala vaan ja ruhtinas
Meill' yhteinen on valtias.
Ja rakkaus veljyyden
On side sydänten."

Jo lausuikin hän tarpeeksi.
Vaan kansa vait on myös!
Niin kuunteleeko kylmästi
Tuo joukko jalon työs?
Ei! lämpimyyttään vait on se,
Suun sulkee kuuma kyynele.
Vavahtaa huulet vaan,
Ei lähde sanaakaan.

Niin hetkinen.—Jo raikuu maa
Ja kaikuu kiitokset:
Kun kevätpäivä armahtaa,
On virrat kuohuiset.
Yö kirkastui, kun loistivat
Iloja kokko valkeat.
Maat, järvet riemujaan
Sai kansa kaikumaan.

Ja kansa yhtyi häihin nyt,
Hääjoukko kansahan,
Niin riemu, äsken särkynyt,
Nyt täytti maailman.
Taas soitetaan ja tanssitaan,
Heräsi päivä vuoteeltaan,
Vaan onnellisten häät
Viel' iloitsevan näät.

TAIVAHASI.

Turhaan etsit, tutkivainen, taivahalta tähteä,
Johon maasta matkustajan täältä tulis lähteä.
Et voi eikä tarvis täältä matkustella kauemmas,
Läsnä loistaa tähtyesi, etsittävä taivahas.
Käänny lapsikammiohon, katso pientä kehdossaan:
Puhtahin sen silmän palo,
Herttaisin sen hengen valo,—
Kadotettu taivahasi siinä loistaa kirkkainnaan.

ÄITI.

"Jokivartta pitkin
Kävelin ja itkin:
Lapseni aaltoon hukkunut lie.
Löysin lumenpäljen,
Siinä jalan jäljen,—
Siit' oli surmaan lapseni tie.

Mieheni läks ensin,
Häntä etsin, lensin,
Lintuna, joit' on puoliso pois.
Hän jos hukkui, kuoli,
Elämästä puoli
Mult' ikipäiviksi riistetty ois.

Hukkunut ei vainen,
Kurja,—armahainen,—
Pois paken' aaltoisen meren taa.
Käännyin rantalehtoon,
Mökkihini, kehtoon,—
Kaikkialt' etsin last' ihanaa.

Lasta, lohdutusta,
Etsin,—mökki musta
Hautaan upposi silmissäni:
Laps on poissa;—meni
Koko elämäni!
Synkk' on hauta nyt mökkiseni.

Vaivuin … jälleen nousin,
Juoksin minkä jousin.—
Juoksun' ei kauan kestänyt lie:
Löysin lumenpäljen,
Siinä jalan jäljen,—
Siit' oli surmaan lapseni tie!"—

Näin hän lauloi yksin
Päivät pääksytyksin,
Murheess' uitellen sydäntään.
Polki rukkiansa,
Leipää suolahansa
Painoi, kasteli kyynelillään.

Elikö tai kuoli,
Almusta ei huoli:
"Armoleip' ei mun armottoman."
Tyhjää kehtoansa
Tuutii toisinansa,
Toivoa laulaa toivottoman:

"Isä, kanna lasta,
Vaikka tuonelasta,
Suo hänet äidin viel' omistaa!"
Muutpa moittii vainen:
"Hullu, hullu nainen,
Soimata uskaltaa Jumalaa!"

"Tuuti, tuuti lasta,
Vaikka tuonelasta!"
Äit' yhä laulaa yöt yliten.
"Minut hälle anna
Tai hän mulle kanna!—
Kuukin nousee yön laellen.

Kuukin kuoltuansa
Nousee uudestansa,
Läntisen päivänkin itä tuo.
Öisen valon luoja,
Uuden päivän tuoja,
Äidin murheesen ilo luo!

Tuuti, tuuti lasta,
Vaikka tuonelasta,
Muutoin ei isä anteeks saa."—
Yö on. Kumma valo,
Äitilemmen palo,
Vaimon kasvoja kirkastaa.

Kuu jo kultaa yötä,
Herra armotyötä
Näyttää aikovan maass' alottaa.
Lähenee jo aamu,
Mökiss' outo haamu
Last' ihanaa sylin kannattaa.

Ihmekö nyt kohtaa?
Äidin silmät hohtaa
Kuin valo koittavan auringon.
Juoksee haamun vastaan,
Syleileepi lastaan.—
Murheesen ilo vuotanut on.

"Kiitokset, mies kulta!
Anteeksi sait multa!"
Autuas äiti näin huudahtaa.
Päivä koitti yöstä,
Herran armotyöstä
Rakkaus koston sai sovittaa.

Tuuti, tuuti lasta,
Lahjaa taivahasta.
Vaan vait!—tuutija vaiennut on.
Seis nyt, rukki, kehto,
Tyynny, rantalehto!
Äitikin tyyntynyt on lepohon.

Lepää lautehillaan,
Kasvot kirkkaimmillaan,
Rakkaus loistaa kuolematon.
Missä? mikä pauhaa!
Mökissä on rauhaa;
Äiti jo lapsensa löytänyt on.

POIMULEHTI.

Alchemilla vulgáris. Kevät-aamuina näkee tämän kasvin lehdillä kastehelmen kaltaisia pisaroita, jotka ovat juuripainon vaikutuksesta lehden sisästä pusertuneet.

Poimulehti, olet minun
Kaltaiseni: luonto sinun
Sydänjuurias kun painaa,
Lehdillesi helmet lainaa.
Helmet päilyy päivän alla,
Mieli viehtyy katsojalla.

Painaa myös mun sydäntäni,
Mikä oikein painaneekin,
Vaan se paino mielessäni,
Helmiäpä nostaa sekin,
Nostaa milloin kyyneleitä,
Milloin laulun helmyeitä:
Miellyt niitä silmätessä,
Rakkauden säteillessä.

OPPIA.

Ruista kuin riiheen, oppia otsaan ei sovi ahtaa:
Kuivettumaan sitä ei nosteta, vaan itämään.

TUO ILOA!

Säveleesen.

Leivosen laihin
Taivahilta,
Mieleni, maihin
Tuo iloja!
Sielt' ilo kanna,
Kuin mesi tuo,
Muille sit' anna,
Itsekin juo.
Tuo ilo sieltä
Murheellisiin,
Luo kevätmieltä
Maan asujiin!
Niin joka rinta
Lempeä soi,
Maa ihaninta
Kukkia voi.

MAAMIEHENLAULU.

Kansan säveleesen.

Pois nyt Suomen taivahalta
Mustat pilven saihot!
Suomen kansan vainioilla
Lainehtii jo laihot.

Valistuksen vahva touko
Hengen viljaa tuottaa,
Voithan, Suomi, nousevahan
Nuorisohon luottaa.

Poistu, halla, meidän maasta,
Vainiomme säästä,
Toivon touot kukkimahan,
Kypsymähän päästä!

Herran voima, auta meitä,
Nosta korkealle!
Ja kun nostat, anna meidän
Paistaa maailmalle!

JOULUAATTO.

No, onko tullut kesä
Nyt talven keskellen?
Ja laitetaanko pesä
Myös pikkulinnuillen?

Jo kuusi kynttilöitä
On käynyt kukkimaan,
Pimeitä talven öitä
Näin ehkä valaistaan.

Ja vanhakin nyt nuortuu
Kuin lapsi leikkimään.
Ja koukkuselkä suortuu—
Niin kaikk' on mielissään.

Ja hyvä, lämmin, hellä
On mieli jokaisen:
Oi, jospa ihmisellä
Ois joulu ainainen!