VUOSI 1884.

TIMANTTIPUIKKONEN.

Mitähän tarkoitti
Tyttö, kun kirjoitti
Nimensä ikkunaan?
Syvähän piirsi sen
Timanttipuikkonen,—
Lasi ei tunne vaan.

Timanttipuikkonen
Oletkin, tyttönen,
Sydäntä säästä vaan!
Miksi et säästänyt?
Sydäntä särkee nyt,
Polttaa hullunaan.

Vaan sinä, tyttönen,
Timanttipuikkonen,
Hymyilet, naureksit.
Työtäsi jaloa,
Kuin tulipaloa,
Ihaillen silmäilet.

ONNELLINEN.

Olit onnellinen, äitini,
Kehdossa kun nukkui poikasi:
Paljon pojastasi uneksit,
Paljon rukoilit ja toivotit.

Onnellinen hänkin, poikasi,
Poikavuosinaan kun juokseli,
Jaksoi uskoa ja toivoa,
Jaksoi riemuita.

Onnellinen nytkin äitini,
Vuorostaan kun hänkin nukkuvi,
Nukkuu nousematta milloinkaan
Näkemähän turhaa toivoaan.

Dresden 9/4

KAKSIN.

Kaks asteleepi nyt nuorukaista,
Tietysti tyttö ja poikanen,—
Ihailla kevätmaailmaista
He tahtovat,—no arvaa sen.
Parastaan luonto tehdä koittaa,
Maailma kukkii, linnut soittaa;
Nuo kaks ei nää, ei kuule muuta
Kuin kahta silmää ja yhtä suuta.

26/4

DRESDENIN LAMMILLA.

On täällä järviä niitä, noita,
Kuin Suomen paunia, lammikoita,
Joilla joutsenet uivat.
Oi, joutsenet, jos tietäisitte
Te Suomen järvien kauneutta,
Joilla joutsenet uivat,
Niin sinne kilvaten rientäisitte,
Siell' uiden, laulaen suloutta,
Kuin Suomen joutsenet uivat.
Niin luulisin, mut mieluisin
Lie kotiaaltonen teillekin.

ELBEN LUONA.

Elben luona lauloi lintu harmaa;
Kuulin, luulin Suomen rastahaksi.
Mutta mik' on maailmassa varmaa?
Saman-uskoista on tuskin kaksi.
Toista mietti saksalaisen mieli:
"Tuo on Elben rannan satakieli."

Kumpi meistä lienee oikeassa?
Toinen polvi uskoa voi toisin.
Kaikki vaihtuvaist' on maailmassa.
Suomen rastaan satakieleks soisin,
Sen on sävel herttaisin ja sulin.—
(Liiaks ehkä lausuneeksi tulin.)

8/5

MOKOMA LOKOMOTIVI.

Mokoma lokomotivi!
Ohikulkien viskasi hiilosen,
Näki siitä syttyvän sydämen,
Mutta ei pysähtynyt,
Hiilonen hehkuu nyt,
Poroksi polttelee vihannan,
Ihanan lempirannan,
Kyyneleistä ei sammu tuli,
Kevähän elementit suli.—
Mokoma lokomotivi,
Viskasi hiilosen!

9/5

UTELIAS KUU.

No, onpas kumma vasta:
Kuu katsoo akkunasta!
Sen varmaan taivahankappaleet
Uteliaist' ovat naisista oppineet,—
Paljonhan oppii heistä,
Luomisen enkeleistä.
Kas, mitähän mahtaa kurkistaa,
Viattomuuttako nukkuvaa?
Kuu kulta, olit myöhäinen:
Viattomuus jo kauvan
Täält' otti matkasauvan,
Palauttaa jos voisit sen!—
No, voi nyt mitä huokailen.

Dresden 9/5

AVUTOIN.

On aivan yksin se mökki
Ja kylä on kaukana
Ja mökissä sairas vaimo
Makaapi hoidotta.

Ei nousta hän, vaimo raukka,
Voi sairasvuoteeltaan,
Ei puuta takkahan kylmään
Saa heikko nousemaan.

Ja viimeisen palasensa
Jo jakoi hän koirineen;
Niin ristihin liitti sormet
Ja vaipui vuoteelleen.

Oi, astu jo ihmisjalka!
Ei;—pakkanen paukahtaa.
Soi, lempeä ihmiskieli!
Ei;—koirapa haukahtaa.

Niin sairas huokaa ja huokaa,—
Jo taukoo huokaus,
Ja haikeastipa silloin
Soi koiran ulvahdus.

Pien' ikkuna päivän päästää
Nyt kasvoihin ryppyisiin:
Suu jäykkänä auk' on, paiste
Käy jäisihin valkuisiin.

Vaan koira kun ulvoo, ulvoo,
Mies tulla kehjottaa,
Mies vainajan.—Vaimo on kuollut,
Siis koiran hän pelastaa.

11/6

ELÄÄKÖ JUMALAS?

Ihailet Venusveistoas!
Elääkö sulle jumalas?
Valaiset häntä tuohuksella,
Niin onkin parhain tarkastella:
Hämärähetkin Venuksen
Voi tunnustella parhaiten.

13/6

HERTTUATA NÄHDESSÄ.

Oli kerran herttua,—onhan noita
Paljonkin vielä herttuoita.
Kylähän kulki herttua kerran,
Niin kansakin näki suuren herran.
Ja vanha koulumestari vastaan
Kuljetti myös sata oppilastaan.
Iloisna lapset leipakoivat:
Nyt toki ihmeen nähdä voivat!
Mestari herra vaan vapiseepi,
Kun hattuvanhustaan piteleepi.
Myös jälkijoukkona vanha kansa
Suo tuulen huuhtoa tukkiansa.
Niin lähestyvät kuin jumaluutta.
"No, lapset, näättekös korkeutta?"
Niin mestari. Lapset: "Taivas tuolla!"—
"Teill' onkohan silmät etupuolla?
Pää painakaatte tok' alas maahan!"—
"Ah, ihanaisehen kukkamaahan!"—
"Ei! kohti herttuan ylhäisyyttä!
Hän suopi teille nyt ystävyyttä!"—
"Niin, herra tuossako!"—Lasta sata
Tähysteleepi nyt herttuata.
Ja nähden vanhojen vapistusta,
Jo nuoret tuntevat vaikutusta.

Dresden 26/6

PEIPOLLE ELBELLÄ.

Oi, sinäkö täällä, peipponen!
No, kiitetty olkohon Luoja!
Ja pihlajassako laulaen,
Kotoni kevähän tuoja?
Kaks ystäväistäkö yhtehen
Ja kolmas pohjatuulonen!

Mua neljänneksi tok' ottakaa,
Niin yhdessä laulelemme
Ja, kummastuttaen kuulijaa,
Keväästä kuiskelemme:
Keväästä Suomen rantojen,—
Se kuullaan täällä epäillen.

Epäiltäköön, kun kuunnellaan,
Usko on töitä Herran;
Hän Suomen puolehen aikanaan,
On kääntävä kansat kerran.
Ja silloin, peippo, sun laulusi
Ei rauennut ole turhaksi.

29/6

KUKKIEN MIELEEN.

Minua kukkaset miellyttää,
Hyväilen oikein heitä,
Ja lemmin, oikein rakastan
Kuin hyviä enkeleitä.
Tekisi mieleni poimimaan,
Mutta en henno kuitenkaan.

"Voi sua tuhmaa Jussia!
Sehän on kukkien mieleen,
Heitä kun lempii, rakastaa,
Asettaen rintapieleen,
Heitä kun riipoo rinnoilleen,
Ottakoon vaikka juurineen."

/6

MIKS ELETÄÄN?

On joutsen harmaa lapsena,
Vaan vanhempana valkea.
Min' olin lasna valkoinen,
Vaan vanhetessa tummenen.
Miks eletään?
Miks eletään,
Kun ruostutaan vaan yhtenään?
Kentiesi aivan siksi,
Ett' tunnettaisiin selvempään
Itsemme ruosteisiksi.

Dresden 5/7

KAIVATESSA.

Käki aamuin kukkuaa,—
Tok' ei käki kotoinen.
Rastas aamuin raksuttaa,—
Tok' ei kotirastainen.
Aamuin ruusut puhkeaa,
Tupaseeni tuoksahtaa,
Lemu tuulelmassa,
Tapaa laulamassa:
Tupasessa vierahassa,
Kukkasista vierahista.

—Tuuli, lennä Suomehen,
Tuothan pikku sävelen
Suomen lintusilta!
Tuuli, lennä Suomehen,
Tuothan hienon tuoksusen
Suomen kukkasilta!—
Tuossa orvonkukkanen,
Minä tässä kaivaten,
Vierahassa keväimessä,
Kotikevät sydämessä.

Dresden 5/7

LAPSENI NUKKUU.

Lapseni nukkuu, nukkuu,—
Iäksi nukkukoon!
Taikka jos herää, herää,—
Aina hän valvokoon!
Aina jos nukkuu, välttää
Pahoja maailman,
Aina jos valvoo, voittaa
Pahuudet maailman.

13/7

VALHEITA:

Valo heijastuu,
Esineestä esineesen singahtaa,
Tyynnä kuvastuu
Veden alla valhetaivas, valhemaa,—
Valon valhekin on ihanaa.

Sointu heijastuu,
Kalliosta kalliohon kimmahtaa,
Korva hairahtuu,
Valhevastaus kun kajahtaa,—
Soinnun petoskin on sointuisaa.

Lempi vaihettuu,
Esineestä esineesen singahtaa,
Sydän hairahtuu,
Valhesoinnun, valheonnen kuvastaa:
Alku armas, loppu katkeraa.

Dresden 13/7

HÄN JÄÄPI.

Siin' istuu tyttö yksinään,
Ja lukee, kirje edessään.
Vaan kissa litkii takana
Pois kermakullan maidosta,
Voi kissaa vallatonta!

Ja tyttö, ennen punakka,
On nyt kuin kerma vaalea.
Tuo kirje mitä merkitsee?
Se posken ruskot nuolaisee,—
Voi kirje vallatonta!

Tupahan paista, aurinko!
Kevääsen astu, tyttö, jo!
Suo luonnon poskes ruskottaa.
Oi neittä hallan puremaa,—
Hän jääpi vaaleaksi.

Dresden 14/7

ONNETON.

Sappho ihana ja onneton,—
Onneton ken etsii onneaan,—
Jospa muistit lyyriäsi vaan,
Tuntematta mitä lempi on!
Mutta lempi tuimin tuskineen
Kiedottu on kieliin kanteleen,
Siksi, ihana ja onneton,
Syöksyit kalliolta aaltohon,
Myrskymieli mereen myrskyiseen.

Dresden 15/7

VAAN KAKSI.

Meitä on nyt vaan kaksi,
Minä ja koirani.
Mieheni petti ja juoksi,
Vierahan vaimon luoksi.
Lapset—kaks oli heitä—
Kulkevat mieron teitä,
Vierasta palvellen.
Meitä on nyt vaan kaksi,
Minä ja koirani.

15/7

NENISTÄ AATELIN.

Nenistä aatelin ja kuninkaan
Nyt useasti vielä haastellaan,
Ne osoittavat muka mahtavuutta
Ja valtaa, voimaa, mielenjaloutta.
Niin vanhaa virttä yhä lauletaan,
Sisällys vaikk' on tyhjiin kulunutta.
Ei huomata, kuink' usein Heikkilällä
On nenä aatelin tai kuninkaan,
Ja suvustansa ylvästelevällä
On nenä aivan tavallinen vaan.

Dresden 20/7

HUOLETI.

"Poika, oi poikanen,
Elelet leikkien,
Ruusuja painelet
Tyttösi rintahan,
Toisia suutelet
Poskilta pois!"—
"Huoleti!—sydämeen
Jäävät ne iäkseen,
Muuten ei onneni
Kestävä ois!"

Dresden 25/7

ELÄINTARHASSA.

I

No, onpas täällä eläintarha suuri!
Vapaina toiset, toisill' orjanmuuri
Tai häkki, niinkuin noilla apinoilla.
Ravintolassa tuolla vapahammin
Apinan jälkeiset on pakinoilla.
Niin luulisi! vaan viittä viekkahammin
Jumalanvilja kahlehtii tok' heitä.
Oi, Diogenes, etsipäs jos keitä
Täält' ihmisiä voisit kohdata!
Jos Darwinia pettänyt ei harha,
Niin maailma on suuri eläintarha.

II.

Noin ennen aina toivotin: "oi naiset,
Te tallennelkaa kyyhkyn untuvaiset,
Ja jääkää aina hentolintusiksi!
Te miksi vapautte kalkkuniksi,
Noin kartanoilla julki kotkotellen
Ja ruusunpunaiselle vimmastellen!"—
Vaan voi kuin pettää ulkountuvat,
Ne huuhkalla kun ovat hienoimmat!

III.

Vapaana ollen nauroi kyyhkynen,
Elämän-onnestansa riemuiten,
Nauroi ja sai metsän nauramaan.
Nytkin, eläintarhan orjana,
Naureksii hän, vaikka tuskissa;
Ymmärtää ken hänen nauruaan?
Nauraa katkerasti maailmalle,
Itse vapautta kaihovalle,
Joka muita kytkee kahleillaan.

Dresden

UNKARIN TYTTÖ.

Alas Elbeä Tonavan mailta
Tuli tyttönen Unkarin.
Ja hän laivan helmenä loisti,
Oli tähtönen kirkkahin.

Muut tähdet kiertävät päivää,
Kukat huomaavat auringon,
Niin laivalla kaikkien ihme
Tuo Unkarin tyttönen on.

Ja nyt Unkarin taivahan auki
Näki maa hänen silmissään,
Ja tukka kuin Tokain tarhat
Yli varjosi ylpeän pään.

Kevyt Elben aaltonen läikkyy,
Soma vartalo heilahtaa,
Vene seisoo: Unkarin ylväs
Myös rantahan astahtaa.

Väki tulvii, tyttönen väistyy.
Mihin?—Suurehen maailmaan.
Yhä siellä hän rintoja hurmaa,
Kuin viinikin Unkarinmaan.

Elbellä 26/7

KAHLITULLE.

Sua säälin, joutsen jalolentoinen,
Kun rajoittuu nyt liikkees lampehen.
Vaikk' ennen korkealla lentelit,
Kun joskus miellytti, niin uiskelit.
Nyt ken sun—siipesi on leikannut,
Niin leikikseen sun lampeen kahlinnut?
Liet yksi niitä, joilta maailma
Vaan huvikseen on siivet katkaisna.

Teplitz 1/8

ITSENÄISELLE.

Olet itsenäinen? No kaikkia vaan
On luotu maailma kuulemaan!
Olet ympäristöä, hengit sitä.
Sitä aattelet ja sit' uskot, mitä
Esivanhempas sekä kansalaises.
Ja toista mieltä jos huomataan,
Sua kohta syrjästä kolhitaan,
Ja kahleesi on omat uskolaises.
Kuin tuskaloiselta tuntuukaan,
Jäät ennelleen yhä istumaan,
Ja yhteiskuntasi vitjassa
Olet ruostuvaisena rengasna,
Joka uutena välkkyy kilkahtain,
Mut vanhana soi kuin muutkin vain.

Teplitz 3/8

PÄIVÄNRUUSU.

Moni kukka on kaunis tarhassaan,
Yli aidan ei näy kuitenkaan.
Vaan päivänruusu on loistava,
On kukkavaltion herrana,
Yli muurin katsovi maailmaan,
Lumoustaan luo ohikulkijaan,
Ja toiset kukkaset mielellään
Hänelle nyökäyttävät pään.
Hän vastaa nöyränä toisia:
"Mitä onkaan kukkien kauneus!
On suuri kuin pienikin luontoa,
Jota kirkastaa valon rakkaus."

6/8

TYTÖN MUISTIINPANOISTA.

Siell' istui hän mua silmäten,
Ma naureksin vaan ilveillen.
Pois päänsä käänsi hän kainosti,
Taas vaikenin,—hän silmäsi.
Ja syvää tuota silmäystä
En unhoittaa voi milloinkaan,
Mut puhkesin toki nauramaan.
Hän tunsi tuskaa, häväistystä,
Sen luin hänen kasvoistaan.
Niin poistui, silmää nostamatta,
Katosi puiston varjoihin.—
Katunut olen sittemmin.

Teplitz 10/8

KAKSI KIRSIKKAA.

Katolisissa maissa näkee vähän väliä pystytettynä ristiinnaulitun kuvia.

Poika puistossa
Poimi marjoja,
Noita kypsiä, ruskeoita
Böhmilaaksojen kirsikoita.

Näki tuonnempaa
Kaksi kirsikkaa,
Näki tyttösen silmää kaksi,
Halu leimahti polttavaksi.

Vesi seisauttaa
Kulovalkeaa,
Pojan kiihkoa tyttösestä
Purot, viinitarhat ei estä.

Veri kiehahtaa
Ja hän kiiruhtaa,—
Tytön painavi rinnoillensa,
Tytön huuloset huulillensa.

Poika, tarkasta!—
Risti vuorella!—
Mitä tehnyt poika ois muuta,
Jos nähnyt ei ristinpuuta?

Teplitz 11/8

VASTAHAKAAN.

Päivä alkoi laskuaan,
Mielenipä nousuaan.
Sammui silmä auringon,
Syttynytpä sydän on.
Päivä painui syvimmilleen,
Ihastuin jo ylimmilleen.
Päivän vuoro valjeta,
Mielenipä laimeta.
Koitti aamun aurinko,—
Mieltymyspä loppui jo!
Mieleni ei luonnoton,
Vaikka lyhytlentoinen:
Iltatähden, kuutamon
Kanssa nousten, laskien.

Teplitz l4/8

PIKKU TUIKKEHET.

Poimin sinut, pienoinen
Kiiltohiekan jyvänen,—
Halveksittu, heikkokiiltoinen.
Poimin piilevänkin kukkasen,—
Kainous on helmi sydämen.
Laulan kastehelmyestä,—
Hetken helmi kaunoinen!
Silmästä ja kyynelestä,—
Lähde tuo ja puronen!
Illan kiiltomatosesta,
Jok' ei valoaan
Peitä, pienoistaan,
Asunnosta loistaa alhaisesta:
Yhdessä te, pikku tuikkehet,
Välkytte kuin kaukotähtyet,—
Monivärisemmin vaan.

Teplitz 15/8

SALAISUUS.

"Mulla on pieni salaisuus.
Asia on vielä aivan uus.
Siskoni! äsken kirjeen sain,
Siit' elä hiisku muille vain!
Täällä voin metsässä kuiskata:
Kuulehan!—olen kihloissa!"
"Kihloissa!—kylässä huudettiin,
Että jo menet naimisiin!"

5/9

KERRAN ITSE.

Venehessä vanhempasi
Istuskelet, pienoinen,
Heitä pidät turvanasi,
Heihin luotat uskoen.
Kerran tartut airoihin,
Kerran itse soutelet.
Kehen silloin luottanet,—
Omihinko voimihin?

Berlin 5/9

ONKIMISTA.

Oikein istut ongellen,
Mustalaisen poikanen.
Mit' on elämäsi rata?—
Onnen-onkimista vaan.
Edessäsi uipi sata,
Onkehes käy harva vaan:
Onnen tunnet etsiessä,
Vaan et sitä löytäessä.

Berlin 6/9

HÄIRIÖ.

Vaimopa suuttui mieheensä,
Uhkasi koskehen juosta,
Mies paha tuost' oli ihmeissä,
Aikoipa koskehen juosta:
Vaimonsa kosken partaalta
Löysikin nauramasta.
Siitäpä riemu vasta!
Alkoivatpa nyt kilvassa
Rannalta kotihin juosta.

Berlin 6/9

ENSI KEMUJEN JÄLKEEN.

Voi, kuinka kaunis on maailma
Kotoni ulkopuolia!
Ja tänä iltana tanssissa,
Kuink' onnellist' oli tuolla!

Ne nuoret herrat niin herttaiset,
Ett' aivan mieleni suli!
Ja syttyi heilläkin sydämet,
Kun kuka luokseni tuli.

On kukan vaikea valita,
Kun noin on perhoja monta;
Suon heidän luonani tanssia,—
Odotan verratonta.

Berlin 8/9

RISUMUMMO.

Risutaakkani alla nyt horjun,
Ei ainoat' auttajaa;
Vilukuoloa tuskin torjun,
Jopa nälkäkin ahdistaa.

Oli ennen auttelijoita—
Oli poskeni ruskoiset—,
Silloin ei tarvinnut noita
Käsivarteni valkoiset.

Nyt:—ryppyinen vaimo rukka,
Vene aaltojen murtama,
Sydän särkynyt, harmaa tukka
Ja autio maailma.

Berlin 8/9

VAIHDOS.

Piti paljon tyttönen koirastaan:
Kun koira itki, niin hänkin,
Kun koira sairasti, hänkin,
Kun kuoli,—eipä se kuollutkaan.
Näki itse nälkää mielellään,
Kun koiransa sai tyytymään,
Ja parhain tyttönen riemuitsi,
Kun koira haukkui, reuhasi.
Mut muuttunut on hän kokonaan.
Nyt tuskin koiraa muistaakaan:
On pentu raukan paikallen
Hän päästänyt poikasen.

Berlin 8/9

LAULA, MURHEETON!

Laula, laula, murheeton!
Sydämesi on niin raikas,
Viel' on riemuella aikas,
Henkesi on saastaton.
Tunnen jotain riemustas:
Kuin se kaukaa kajastaisi,
Kaipaukseni toteuttaisi,—
Tarttuu puhtaudestas.

Berlin 18/9

LUONA KEISARIN HOVIN.

Luona keisarin hovin
On lähde kaunoinen,
Ylös kuohuvin povin
Se silmää taivaasen.

Luonnon lähtehen lailla,
Se purkaa helmiään,
Luonnon alkua vailla
Tok' ehtyy yhtenään.

Berlin 21/9.

"TIKI TAK".

"Tiki tak" käy kello, lapsonen,
Tiki tak, se lapsia miellyttää.
Mut hyötyä siit' ei, lapsonen,
Et viisareita voi ymmärtää.
Niin virran kuuntelet kohinaa
Ja kuulet kello kun naksuttaa,
Vaan kulje et virran seurassa,
Ja tunne et aikaa arvata.—
Tiki tak vaan lapsia hauskuttaa,
Kohu virran pieniä uinuttaa.

Berlin 27/9

SPARTAN NUORUKAISET.

Helooteja pyysivät aikoinaan
Nuo Spartan nuorukaiset.
Ken mies oli oikein ampumaan,
Ken tarkkaan tähtäsi nuoliaan,
Sitä kiitteli kansalaiset.

Helootien on nimi vaihtunna—
Niin muoto on vaihtuvaista—,
Mut nuorukaiset nyt Spartassa,
Kuin ennen, juoksevat jahtia:
He pyytelevät nyt naista.

Ei pyytäjä ammu nyt jousella,
Vaan kättä ja silmää käyttää,
Ja valtava on hänen voimansa,
Hän ansaitsee nimen leijona,
Niin urhokkaalta hän näyttää.

Berlin 8/10

TAPA.

Näen sarjan noita
jaloja sotijoita:
Ken kaatui voitolla, ken tappiolla,
Ken eli tappion, ken voiton jälkeen.
Mut kunniapa yhteinen on heillä,
Ett' ovat vakuutustaan puoltaneet,
Ei veltost' aina "jaa, jaa" laulaneet,
Kuin kurja tapa vaatii meillä.

Wien 11/10

SYYS KEVÄÄLLÄ.

Kaunihisti kuolet, kukkanen,
Syksyn tuulehen kun lakastut,
Kaunihisti syksyn koivunen
Aivan aikanasi kellastut.
Lakastutte uudistuaksenne:
Ennätitte jättää siemenenne.

Toist' on kuolla kesken kevättään,
Kuolla nuorna kevätkoivuna,
Toivonmaailmahan viheriään
Aivan toivotonna vaaleta,
Täynnä haikeata tutkimusta,
Syyntutkimusta—ilman lohdutusta.

Wien 23/10

SUKUTUSKAT.

Tarinan muistan veljeksistä,
Joit' ahdisti käärme yhteinen,
Ja tuskaa tuottaen kauheata,
Pit' orjanansa se jokaisen.

Ja veli toinen jos toista syytti,
Niin käärme vaivasi uhmemmin,
Vaan julmaa yhdessä vastustellen
Myös tuskat huojeni kultakin.

Mut vapahiksi ken tiesi milloin
He päässevät sukutuskistaan;
Kentiesi silloin, niin, ehkä silloin,
Kun kukin vuoronsa haudataan.

Wien 11/11

KULKIJA.

Miks, äiti, pientäsi ohjasit
Pois kotikullasta maailmaan?
Oli kirkas aamu kun talutit
Hänt' ulos luontohon kukkivaan.

Ja poikas silmissä toivo koitti,
Sun silmyeissäsi kyyneleet,
Ja rakkautesi kaikki voitti,
Te ette turmia peljänneet.

Ja käärme, uinuva kukkasissa,
Ei silmiänne viel' auaissut,
Ja pahan voimia kuolevissa
Ei sydän nuori viel' uskonut.

Niin kauas pienesi sitten kulki
Ja kasvoi suureksi matkallaan,
Vaikk' käärme montakin katkeruutta
On hälle ehtinyt tuottamaan.

Miks ei jo loppunut käärmevalta,
Sen pää kun poljettu kerran on?
Sen myrkky kiehuvi kaikkialta,
Pää kaipaa kultakin poljennon.

Wien 11/11

KADUN VARRELLA.

Istua ikkunassa,
Katsoa maailmaan:—
Maailma kaunis kulkee
Lainavaunuissaan.

Kulkee, virtana kulkee
Joukkoa kirjavaa.
Vaunuparvessa vaunu
Muita on oudompaa:

Loistava lainavaunu,
Enkeli yllä sen,
Enkelin alla arkku,
Verhossa kukkien.

Kukkaset arkkua seuraa,
Elämä kuolemaa.
Elämä kuolemaako?—
Kuolema maailmaa.

Laina on kaiken aikaa
Auttanut vainajaa.
Viimeisen teki lainan,
Maasta kun matkustaa.

Raskas laina on kaikki,
Elämä kaikkineen,
Loppulaskua tehden
Päättyvä tyhjyyteen.

Wien 27/11

PELISSÄ.

Pelataan, ystävä, pannaan
Elämä kortin kulmaan:
Mieltyisi ken elin-aikaan,
Kiusauksehen julmaan!

Peliä, onnenkauppaa,
Juonta ja keinotusta,
Harvoin rehtiä, totta
On tää elämä musta.

Voititko?—naura, naura
Tuttavas tappiota,
Naurua ansaitseekin
Elämän tyhjä sota!

Tyhjäkö?—jotakin voittaa,
Päättänyt ken on pelin:
Maailman tappioista
Kylläisnä—kääntyy selin.

Wien 28/11

POIKANEN.

Poikanen, astuit puikkosen
Pienehen jalkahasi.
Siit' elä itke, haavasen
Hoitavat vanhempasi.
Montakin vielä puikkoa
Maailmassa voit astua.

Poikanen juoksi maailmaan,
Jättäen vanhempansa;
Äiti ei siellä ollutkaan,
Haavojen-hoitajansa.
Vaan moni pitkä puikkonen
Haavoitti siellä poikasen.

Kyynelin voiti haavojaan
Poikanen ensimmältä,
Mutta kun tottui astumaan,
Tuntunut ei kipeältä:
Jalka ei ollut milläänkään,
Päästänyt silm' ei kyyneltään.

Wien 11/12

KANSIEN TÄHDEN.

Nykyaikaan kaunihit kannet
Ovat muodissaan,—
Kirja ostetaan.
Ja kauniskantiset ihmiset
Jokaisen ovat mieleiset.
Min' en myös hylji kumpaakaan,
Toki kansien tähden kirjaa vaan
En lähtisi ostamaan.

Wien 12/12

VANHA MUMMO.

Kasteli kukkaa vanha mummo,
Kukkaa ikkunalla.
"Missä on tyttösi, vanha mummo?"
—"Kaukana maailmalla."

"Tiedätkö millä hän kulkee tiellä,
Vaivainen mummo kulta?"—
"Tiedä en,—maailma taisi niellä,
Taikka jo peittää multa:

Kastelen kukkaa, armastani,
Muistelen tyttölasta,
Tuskinpa jälleen puhdastani
Löytänen maailmasta."

Wien

KÖYHÄ RUNSAUS.

Oi runsasta,—oi köyhää maailmaa!
Niin paljon ja niin vähän lahjoittaa:
Maa mulle vuotaa viiniä,
Mut vettä vaan on veljellä.
Syön hekkumoiden herkkuja,
Mut veljyt kalvaa pettua.
Ma uinun höyhenpatjoilla,
Ja veljeni puulla paljahalla,
Tai kulkee mieron matkoilla,
Yöt kärsien usein taivas-alla.

Kun mulle taitehen kukkaset
Jaloa luovat virvoitusta,
Niin veljyt raukalle lapsoset
Soi puutevirttä ja ruikutusta.—
Ja kuitenkin, voi kuitenkin!
Se tuhlannut on paljonkin,
Ken hukkasi helmen parhaimpansa:
Mielt' onnellista, unta rauhaisaa
Ei aarteet maailman voi lahjoittaa,—
Oi, veljeni!—hällä on parhaimpansa!

EPÄSOINTUA.

Kuulinpa mainion konsertin:
Sata viulua vinkumassa.
Toki tuskastui moni sittenkin
Sävelpiinassa kauheassa:
Kun puolet aikaa tuhlattiin
Virityksihin epäsointuisiin.

Epäsointujen aika on tottakin,
Virityksien vuosisata,
Sopusointu jos kohtaa korvihin,
Se on onnea, sattumata.
Ja kiusankieliä kuullessaan
Jo maailma voihkaa tuskiaan.

Mut tuskia toivo lieventää,
Kuin synnytyksien alla:
Voi soinnunlapsonen hengittää
Ajan koittavan rintamalla;
Ja lapsonen miehistyttyään
Saa kielet sointuhun yhtymään.

NUORET.

Ylös vuorta kahden kulkivat,
Eri puolta tiestä astuivat,
Käyden riitelivät keskenään,
Koira haukkui heidän välillään.

Raskahasti kaiku vastaltaa,
Raskas kulkea on vastamaa,
Toki poika, toki tyttönen
Koirinensa nousee vuorellen:

Ta'ustalla metsän siintävän
Näytti taivas maata etsivän,
Taivas maata etsi, vettä maa,—
Sydäntäkin sydän halajaa.

Ah, kuin kaunihisti soveltuu
Havumetsän luona lehtipuu,
Veden luona maa ja taivas maan,
Miehelläkin nainen rinnoillaan.

Nuoret lähenevät toisiaan.
Niinkuin metsä yhtyy oksistaan,
Kättä lyöden, silmää silmäten,
Liittyy poika nyt ja tyttönen.

Koira huomaa, kääntyy laaksohon,
Maata suutelee ja leuto on.
Mutta taivassilmin, käsikkäin
Nuoret kiiruhtavat laaksoon päin.

Taivassilmin, uppo onnessaan,
Kuvaellen kultalaksi maan,
Kerjuvanhust' eivät oivalla,
Jonk' on koira tieltä haukkunna.

Kerjuvanhus seisten tarkastaa:
"Nuorten myötä-, vanhan vastamaa.
Vaan kun kohtalo tuo kokkaran,
Näette taivaan maahan tarttuvan."

KOLME LINTUA.

On viljapellolla kuhilaat
Ja varpuset kuhiloissa,
Mut yllä laulavi leivonen
Ihannemaailmoissa.

Sen siipi pyrkivi aurinkoon
Ja sydämiin sulo kieli,
Ja aavistuksihin kaukaisiin
Sen kuullen puhkevi mieli.

Mut pääsky laulavi lapsilleen:
"Pois hurjankorkea lento!
Ken viihtyy laulaen pesällään,
Ei väsy eik' ole vento."

Niin ruokavirsihin varpu jäi
Ja pääskynen pesähuoleen,
Mut leivo pyrkivi yhtenään
Valohon, taivahan puoleen.

VUOSI 1885.

NYT JA SITTEN.

Astele, armas pienoinen,
Äitisi ohjaa lastaan;
Et voi langeta, lintunen,
Äitisi ottaa vastaan.
Lankeatko, no, nostetaan,
Luonas on auttajoita.
Mutta kun joudut maailmaan,
Turhaan huutelet noita:
Siellä ne töykkii toisiaan,
Harva on valmis nostamaan.

München 19/1

PEIPOLLE IISARILLA.

Kerran Suomen metsämaalla
Lauloit, peippo, muistelen;
Sama lintu, samat laulut,
Hyvin vielä muistan sen.

Oksalla nyt vierahalla
Soitat Suomen laulua,
Rannall' Iisarin vaikk' istut,
Muistat Vuoksen aaltoja.

Muistathan, kun synnyit, kasvoit
Suomen keväthengessä,
Laulathan, kun lasna kuulit
Suomess' äitis virsiä.
Siellä herännyt on henkes,
Siellä syttyi ensi lempes:
Vaihtukoonkin paikka, aika,
Laulussas on Suomen taika.

München 2/4

PIENI.

Verhossa hennon harson
Pieni nyt nukkuu vaan,
Silmät ei auenneina
Viel' ole maailmaan.
Silmät jos aukeaakin,
Harso ne verhoaa,
Harso jos poistuneekin,
Ilma tok' auertaa.
Vuosia viettyy vielä,
Auerkin siirtyy pois,
Maailma kirkas loistaa,
Jos silmäsi terveet ois!

München 16/4

IISAR.

Miks riennät, Iisari kiiruissas
Ja juokset vaahtokierroksissa?
Suo kuvain syntyä povessas,
Ihaile kaunista rannoillas
Ja opi sointua lintusissa!

"Ei aikaa!" lausut ja juokset vaan,
"On paljon työtä ja kantamista."
Ja rupaa raskasta aallossaan
Vie Iisar merehen valtavaan,—
Sit' aina liikenee kaupungista.

Vaan rannat Iisarin kukoistaa
Ja kaunis kaupunki loistaa,
Käy herrat jouten tai ratsastaa,—
Työmies vaan uurtaa ja puurtaa.

München /4

SUOMENLAHDELLA.

Lainehet Suomenlahtosen,
Länsimailta kun vyörytten,
Lempeä kantakaatte,
Suven lahjoja rannoillen
Suomen, orpotyttösen!

Lainehet Suomenlahtosen,
Pohjosesta kun vyörytten,
Mainetta kantakaatte,
Suloa orpotyttösen
Mailla etelän kiittäen!

Lainehet Suomenlahtosen,
Vierahista kun vyörytten,
Vihoja haudatkaatte!
Suomen rantoja kohdaten
Suudelkaatte te siunaten!

9/5

LAPSONEN.

Sä päivin istut säteiss' auringon:
Onnen-auringoisen.
Öin kuunvalo sun verhonasi on:
Lemmenkuutamoisen.
Ja kyyhky povessasi kuhertaa:
Viattomuuden kyyhkynen.
Mit' etsit vielä armaampaa,
Oi, lapsonen?

28/5

RUNOTTARELLE.

Aate puhjennut Vatikanissa Raffaelin kirkastuskuvan (la Trasfigurazione) johdosta.

Runotar vuorelle kirkastuksen
Vei ennen aattehen maailmaan,
Ja loitsi onnen ja ihastuksen,
Ett' into puhkesi laulamaan.

Nyt, seisten alhossa, kauhistumme,
Kun lempo tempoopi uhriaan,
Apostoleihimme kumarrumme,
Vaan heist' ei terveeksi loitsimaan.

Runotar, riennä jo loitsuinesi,
Ett' inhahenkiset parantuis,
Ja paina maailma rinnoillesi,
Se armaudestasi uudistuis!

Ja temppeliisi vie sitten meitä—
Ei hetken kirkkausvuorellen—,
Pois ihanteilta yön verho heitä
Ja luonto kirkasta taiteesen!

30/7

ENSIN JA NYT.

Ensin mairekukkasin sun pääs ja rintas kaunistin,
—Katselit niin säihkysilmin.—
Ylistelin avujasi, kauneuttas kiittelin,
—Kuuntelit niin herkkäkorvin.—
Mettä luulin antavani, annoin myrkkyä;
Tein niin heikkouden synnin, tein sen lemmestä.

Nyt sua ohdakkeilla tuikin, polttiaisin hautelen,
—Katselet niin karsosilmin.—
Vasten mieltän' ivansuolaa sydämeesi kylvelen,
—Kuuntelet niin kammokorvin.—
Kuumeesen jos sairastuisit, myrkky hiestyis pois,
Vaan jos tuskaan kuolisit, niin syy mun lempen' ois.

30/7

KIERTOKULKU.

Mit' on pienet kiiltomadot noille
Suuren sähkövalon vartojoille,
Mitä laulu kevätpeipposen
Vartojoille torvisoitinten?

Joka ilta uudistaapi muistoon:
Pitäis tulla sähköliekit puistoon!
"Toiste, toiste," laulaa peipponen,
"Tänään vilkkuu kiiltomatonen."

Kansa kaipaa, kaipaa lumousta,
Luonnon pienet ei tee vaikutusta;
Vaikka iltasilla nousee kuu,
Senkin valo nyt jo vanhentuu.

Kevät kulki, tuotti satakielen,
Hetkeksi sen laulu lumos mielen.
Kyllästyttiin. Ennen kuultua!
Sehän vaan on vanhaa luontoa!

Kaasuvalon keksi eräs ilta,
Niinkuin tähdet, nouttu taivahilta.
Saksan soittokunta ilmauu.
Nähdään niitä viikko, kuullaan kuu.

Vanhentuu! "Oi, sähkövalo missä!
Autuus Italian on sävelissä!"
Huutaa kansa. Juoksee keksijät,
Sointujen ja valon etsijät.

Kansa kaipaa, rauhatonna harhaa,
Harva etsii luonnon sointutarhaa.
Vihdoin neron nuppi puhkeaa,—
Sähkövalo puiston valloittaa.

Soitto kaikuu, tuotu Italiasta,
Kiihkeä kuin nuoruus hekkumasta.
Vuoden kaks, on kansa kummissaan,
Niin jo alkaa uutta kaipaamaan.

Liian huikeaa ja konstikasta!
Hervaisee! Oi, luonto, ota lasta,
Syliis eksynyttä painalla,
Että koituis uutta tarmoa!

Miellyttää nyt peippo, kiiltomato,
Luonnonkauneuden runsas sato;
Alkaa kiertokulku uudestaan,
Mutta päättyy konstimaailmaan.

6/8

MIKKO.

Mikko marjass' ollen lapsena
Poimi ropehensa harjalleen,
Mutta palatessa kotia
Syödä noppi hän sen tyhjilleen.
Kotona kun siitä soimataan,
Itkuvirsiä hän veisaamaan.

Nyt, kun kasvanut on suureksi,
Jouluviinoja käy ostamaan.
Ostaa leilinsä hän täydeksi,
Lähtee kotihinsa kulkemaan.
Ajaa, saapuu kotilaaksohon,—
Leili tyhjä, Mikko täynnä on.

Joulu joutuu, kantaa kakkuja,
Juustoja ja raavasjalkojaan.
Miehet äissään moittii Mikkoa,
Jouluviinatonna, kuivillaan.
Mikko turvaa salakyynelin
Tupakkaan ja jouluvirsihin.

31/8

LAULUN TOSI.

Et, laulu, totta ehdotonta
Sä aina pyrji lausumaan,
Myös puolitotta, valhettakin monta
On kaunista, ne kun on ehjää vaan.
Voi lukujenkin valhe, nolla,
Se kun on ehjä, kaunis olla,
Vaikk' ynnä toisten kanssa vasta
Se lakkaa valhe olemasta.
Niin vertaukset, varjot, kuvat,—
Myös itse kuva Jumalan,—
Vaan totuudesta kangastuvat,
Niin luoden valhemaailman.
Mut kuvat, vaikka valheita,
Vakuuttavat tok' oikeasta,
Ja vertauksest' ontuvasta
Totuuden myös voi tuntea,
Ja Luojan valhekuvast' ihmisestä
Viel' löytyy merkit alkulähtehestä.

Viipuri 14/9

HENKI.

Peittyy jos kirkkaus taivahan
Yön ja pilvien vaippahan,
Peity ei sydämen
Tähtönen.
Sammuu jos valkeus maailman
Syliin kuoleman,
Sammu ei henkeni valkeus,
Rakkaus.

Pauhaos, luonto ja maailma,
Rauhanhaaksesi hukuta,
Sydämen valkamaan
Pääse et vaan!
Onnen ja kunnian kukkaset
Maasta jos surmannet,
Henki ne luova on helmastaan
Uudestaan.

Särkee myrsky jos maailman,
Vankeuslaitoksen, orjalan,
Hengenpä valta jää,
Heräjää:
Jumala ihmishaahmossaan
Raunioista maan
Elämää luo ja muotoja,
Vapautta.

9/11

EGYPTI.

Voi Egyptiä onnetonta!
Kuin monta vuosisataa, monta
Verinen on sun taivahas?
Kuin kauan sorto Niilin mailla,
Hedelmäisillä, voimakkailla,
Kuin kauan polkee muistojas?

Kuin kauan lapses kahlehissa
On voimatonna, hervoksissa,
Mies itseään ei auttamaan?
Vapaus saatu vierahalta
Vaan uuden orjuuden on valta,
Vapaus etsi povestas!

Kentiesi kurjuudesta tuosta,
Sotien julmain hurmevuosta,
Egypti syntyy uudestaan;
Niin hurme, Niilin tulvan lailla,
Luo vapauden viljaa mailla,
Miss' ennen versoi orjuus vaan.

Oi, nouse, kansa, uinuksista,
Kuin päivä yöseen kahlehista,
Tiet' ihmisyyden astumaan!
Alota itsenäinen rata,
Luo kansoillen uus vuosisata,
Ett' ohjaa kukin kotonaan!

KUKAT PINCIOLLA.

Ah, te kukat helmikuun,
Kukat Pinciolla!
Suomehen jos voisin
Teidät tuoda,—toisin,
Että maamme pohjoinen
Aina kantais keväimen,
Toisin tuoksun kiihkeän,
Vuoren aina vehreän,—
Ah, te kukat helmikuun,
Kukat Pinciolla!

Vaan te hennot kukkaset,
Kukat Pinciolla,
Ette kestä noita
Pohjan taisteloita.
Kotianne varten vaan
Synnyitte te kukkimaan.
Eihän viinirypäleet
Pohjanmaille eksyneet,
Eikä kukat helmikuun,
Kukat Pinciolla.

Vaan jos henki kukkimaan
Puhkee Pinciolla,
Sen ei kukkain kuolla
Tarvis pohjan puolla.
Kesken talvipakkasta
Voipi kansa kukkia,
Kesken hankien ja jään
Kantaa henki tähkäpään,
Kantaa kukat helmikuun,
Niinkuin Pinciolla.

31/10

End of Project Gutenberg's Kootut teokset I: Edellinen osa, by J. H. Erkko