NIITTYPURO.

Näin moititaan: voi kuink' on murheinen
Ja synkän musta niittypuron juoksu,
Vaikk' onkin niityn metsä lehväinen
Ja partahilla kukkain tuhat tuoksu.

Ei muisteta: tuo puro kotoisin
On synkältä ja hallaiselta suolta,
Ja korven kautta juosten, kuulikin
Se näljänhätää, itkua ja huolta.

Nyt, kukkaniityn läpi kulkeissaan,
Vilkastui puro, iloisammin hyppii,
Vaan murhe kuvastuupi muodossaan,
Kun rinnassa viel' entismuistot sykkii.

TUETTU PÄÄ.

"On mulla sydän vasemmalla,
Vaan jotain puuttuu oikealta,
Sen vuoksi elo kaikkialla
Niin tuntuu heikolt', ontuvalta:
Tuo syrjäpaino laitaan kiskoo,
Useesti vasemmalle viskoo,
Pois eksyttää tielt' oikealta."

Niin nurkui mies. Vaan naisen kainon
Kun puolelleen löys' oikealle,
Hän tunsi kohta tasapainon
Ja toisin lauloi maailmalle:
"Mies naisen pää on, pappi lukee!
Niin, kyllä—sydän kun vaan tukee
Sen, ettei eksy hunningalle."

VASEN PUOLI.

Kun kunniamerkkejä annetaan,
Ne pannaan rintahan vasempaan,
On tähdetön oikea puoli.
Ja morsiusneito, kun kukkasen
Istuttaa rintahan poikasen,
Oikeesta puolest' ei huoli.

Kas pappia—kelle hän paukuttaa?
Hän vaan sydänpohjia kuohuttaa
Ja järjen syrjähän käyttää.
Ja laulaja—kelle hän laulelee?
Hän syäntäsi ruusuilla kiehtoelee
Ja kukkien tuoksulla täyttää.

Ken liittyisi kylmähän järkehen?
Vasemmallapa on sydän lämpöinen,
Se valtias kenpä sen voittaa:
Hän järkesi mykkänä seisottaa
Ja maailmoita hän valloittaa—
Se valtias kenpä sen voittaa.

KULTAA.

Kultaa, tyttöni, kultaa sulta mä kaipaan,
Rikkaudetta ja aarteitt' en tule aikaan.
Kultaa täytesi! ulkokulta ei kelpaa,
Ontto jos sisus on tai täynn' iki velkaa.

Onkin, tyttöni kalliimp' onpi kuin kulta,
Verrakseen minä halp' olen tuhka ja multa.
Vaan ken köyhä on, rikkautt' etsivi silloin,
Rikkaall' ei rikas tarpeeseen ole milloin.

AATTEHET.

Oi, jalot aattehet,
Tähtyet taivahan!
Tuulet jos myrskyiset
Puskevat laivahan,
Tähtien johtohon
Luottaen tie
Aukevi, aavikon
Halki mi vie,
Luo levon valkaman.

Oi, jalot aattehet,
Voittajat kuoleman!
Maass' elonkukkaset
Näyttävät kuihtuvan,
Vaan säde aattehen
Taas elon luo,
Taas kevät ruusujen
Tuoksua tuo,
Vallaten maailman.

PAIMENET.

ENSIMAINEN JAKSO.

On ilta. Pirtin istujat
Näyttääpi rauhaisalle,
Vaan ikkunasta ikkunaan
Käy levotonna Kalle.
Rinnassa häll' ei katumus—
Poskilla kevät-tuoreus
Toist', aivan toista todistaa,
Ja silmiensä palon
Sä luulet luovan, loitsivan
Tähdille uuden valon.

Hän harteva ja varteva,
Häll' otsa kirkas hohtaa;
Tuo otsa kirkas, kaareva
Pelvotta vaarat kohtaa.
Syys-yölle vastakohtana
On tukka liinan valkea.
Mut huolta kantaa rinnassaan
Ja rauhatonna kulkee,
Kun laulut äidin lauhkean
Tiet, ovet häitä sulkee.

"Et mallassaunaan mennä saa
Tän' iltana, se muista!
Nuo miettehet nyt mielestäis
Vaan, poika parka, poista!
Syys-illat on ja pitkät yöt,
Vaan viel' ei lopu iltatyöt:
Voit veistää re'en kaplaita
Tai pärehiä vuolla—
Niin, luulen, isäs tahtoo—yöks'
On sulle sänky tuolla.

Ei muulloin iltavalkea
Niin hauskuta kuin silloin,
Kun perhe kaikk' on kotona
Ja takan ympär' illoin.
Myös silloin vanha rukkini
Voi pyörähdellä helposti,
Ja huolet, joita kantaa saa
Lapsestaan vanhin aina,
Ei silloin muistu mielehen,
Ei höyhentäkään paina."

Näin äiti, polkein rukkiaan,
Pojalle lauleskeli,
Puut paukkuen kun takassa
Ratosti leimueli.
Vaan Kalle yöhön synkeään
Tähysti—terässilmistään
Hän ehkä syys-yön pilvihin
Valoa luoda tahtoi.—
Tuost' äidill' outo aavistus
Rinnassa piillä mahtoi.

Sisälle isä astui nyt,
Mies lyhyt, vankka varsi.
Entistä käskevämpi on
Nyt hällä käytösparsi.
Hän poikahan kun katsahtaa,
Sen käskyksi het' oivaltaa:
"Sä otat eväskontin nyt,
Kirveen ja pyssyn parhaan!
Kuin nuoli nopsa, kiiruhtaa
Saat Villin niittytarhaan!

On karhut, kuulin, kaataneet
Kylästä orhin nuoren.
Muu hevosparvi paennut
On turviin Räihävuoren.
Kylässä kaiken nuorison
On hanke karhun-ajohon.
Mä häpeän, jos poikani
Ei siell' ois' joukon kanssa;
Kun nuoremp' oisin, nuolena
Saapuisin seuranansa."

Kuin päivän silmäterältä
Pois pilvet pyyhkii tuuli,
Niin Kallen yö nyt kirkastui,
Tuon sanoman kun kuuli.—
"Tult' iskee nuorten kantapäät,
Vaan vanhain pohkeissa on jäät!
Kun korven herran turkki vaan
Silmiini vilkahtaapi,
Niin metsän rinta raikahtaa
Ja karhu kellahtaapi!"

Mut tuohon isä: "Maitosuut
Noin kerskaa ennen työtä.
Kun voiton toisit kotihin,
Muut kiitoksen tois myötä."
Vaan näitä Kalle kuulisko?
Hän valmis lähtöhön on jo.
Mut lähteissään mit' etsii hän?—
Hän säästömakeisensa
Kokoopi kontin pohjahan—
Ne viepi kullallensa.

Kylässä matkan varrella
On Kallen Mari kulta.
Keväästä asti kummankin
Rinnassa hehkui tulta.
Kuustoista täytti kumpikin,
Kun kevät puhkes kukkihin.
On syys—se kesän kuihdutti,
Vaan loistaa nuorukaiset;
Rehoittaa ruusut poskien,
On rinnat paisuvaiset.

Syys-ilt' on, tähtein silm' ei näy,
Kuu hallava ei paista.
Keveesti Kalle kiiruhtaa,
Yön synkeytt' ei muista.
Syys vaikk' on kolkko, kukaton,
Vaan tähtitarhan, ruususton
Rinnassaan poika säilyttää
Ja laulaa riemuisasti;
Noin vuoroin laulaa, viheltää
Hän mallassaunaan asti.

Kas, höyry sauhun sekainen
Ovesta tupruaapi.
Käy joutuin, Kalle, kiiruhda,
Jo Mari odottaapi!
Ah, makeata lämmintä!
Oi Maria, kuin lempeä!
Sen tukka liekin leimuna
Harteilla lainehtiipi;
Kuin lintunen hän liikkuvi,
Kuin pääsky sirkosiipi.

Uunissa hiillos punoittaa,
Kas Marin poskipäitä!
Oi, sulho, aamun koittavan
Sä luulet, nähden näitä.
Sinervä liekki hiilloksen
On leimu Marin silmien.
Oi, poika, etsi taivahas
Ja joudu tyttös luokse!
Oi, muista aamuruskoas
Ja kiiruisammin juokse!

Kuin tulen kieli tuikuttaa
Pihdissä pärevalo,
Ja viulu-Aapran sävel soi,
Rehoittaa nuorten ilo.
He permannolla pelmuaa,
Ken laulelee, ken rallattaa.—
Kupeessa uunin yksinään
Ei sirkan virsi soinut,
Ei soinut sirkan—Mari ei
Myös laulella nyt voinut.

"Pois, Aapra, viulu! laulut pois!
Syys-yöll' ei leikki sovi!—
Vaan ken se kopsii ulkona?
Aukeeko saunan ovi?
Oi, soita, Aapra! laulakaa!
Nyt vallan vaikka tanssi saa!
Ah, oisko seinät, katto pois,
Sais hyppiä kuin hullut!
Taas Mari onnen lapsi on:
On Kalle kulta tullut."—

"Oi, Mari, katso konttihin—
Kas siellä ispinöitä!
Tuo suukkosi!"—"Oi, Kalle, noin
Sä kuljet yksin öitä!
Kas täältä naurispaistikkaat
Ja ohra-pannukaakut saat.
Tääll' ystäväs' ja kultas' on,
Et yksin lähde varmaan;
Voit hetken hellän viipyä
Ja laulaa luona armaan."

Niin kuiskuivat, ja Aapra taas
Viritti viuluansa;
Sai Kalle, Mari rinnakkain
Taas laulaa muistojansa.
Hymyili huulimansikat
Ja silmätähdet loistivat.
Syys synkkä vaihtui riemuhun,
Neidoiksi karhut vaihtui;
Loi lempi sielut kahleihin
Ja vaaran pelko haihtui.

He ylistellen lauloivat
Suloa paimenmuistoin,
Kuin kautt' ois rinnan kulkeneet
Purojen, metsäpuistoin:—
Kuink' kevät uhkui armautta,
Kuink' kesä kantoi kukkia,
Syys kuink' on runsas lahjoistaan,
Syys-illat rauhaisia,
Ja talven jäillä leikitkin
Kuink' ovat raittihia.

KUN VOISIN.

Ylhäinen metsästäjä
Näin lauloi kulkeissaan:
"Oi teitä laakson lehdot,
Kanervat kangasmaan,
Puut pienet, puolan varret
Ja korven mökkinen!

Teilt' ei vie myrskyt rauhaa,
Ei tuiske tuulien;
Teill' aina kaste kirkas
Otsalla loistelee,
Luonanne perhot pyörii
Ja linnut laulelee.
Niin tyyness' aina oisin,
Kun voisin."

Vaan köyhä mieron poika
Tien varrell' lauloi näin:
"Te hongat uljaslatvat
Taivaasen käytte päin;
Palatsit teistä paisuu
Valoisat aina vaan—
Mit' on nuo laakson lehvät
Pimeessä piilossaan!—
Te tuulten juhlavirttä
Synnyitte laulamaan,
Saleina loistollisna
Soitollen kaikumaan.—
Niin ylhäinen ain' oisin,
Kun voisin."

Vaan paimen huiluhuuli
Polulla soitti noin:
"Kuin raitis kevättuuli,
Vapaana laulaa voin:
Kuin kuuset huokaa, silloin
Hartaammin laulelen,
Ja myrskyll' entis-aikain
Murheita muistelen.

Ja kosken pauhu kertoo
Kuink' ennen taisteltiin,
Vaan laakso tuolla kutsuu
Iloihin nykyisiin.
Tällaisna aina oisin,
Kun voisin.

Kas täällä lintu laulaa
Ilonsa, huolensa,
Ja kukka armas kuiskaa
Suloimmat toivonsa.
Mä rinnassani tunnen
Purojen helkkehen,
Ja aamukaste kirkas
Mik' on, sen tuntenen:
On paimentytön silmä,
Jok' etsii kukkia
Laaksossa—poika poimii
Aholla marjoja.—
Tällaisna aina oisin,
Kun voisin."

AAMULLA.

Tutu, tuu, jo päivä koittaa,
Tutu, tuu, jo paimen soittaa
Laitumelle laumojaan:
Laajan laakson, ruohomaan,
Virran vieremille,
Miss' on paimenille
Kukkakumpu, marjamaa,
Missä lauma rauhan saa
Rehoittaa.

Ahdas laidun, lauma nälkäinen
Syy on paimenten.—
Tutu, tuu, jo kellot kaikuu,
Tutu, tuu, jo torvet raikuu:
Riemu aamun, rauha illallen.

KESÄAIKA.

On kevät. Paimentorvi soi
Ja soipi karjan kellot.
Jo nurmen nukka vihannoi,
Vihoittaa viljapellot.
Purosen partailla vilppahan
Puut puhkeaapi jo lehteen,
Ja paimentyttö hän kirkkahan
Istuupi laidalla lähteen.

Ja tuores kevätvesa on
Purosen luona poika;
On raitis hän ja huoleton,
Kuin toivon-, riemun-aika.
On puhdas lähde se tyttönen
Ja poika kuin kevättuuli,
Ei heitä hallan ja myrskyjen
Viel' ole koskenut huuli.

Heill' elämä on aavistus,
Kuin toivon aamurusko:
On haaveksiva rukous,
On murtumaton usko.
Min kevät kätkevi kohdussaan,
Sen kesä kukkina kantaa;
Ja syys kun joutuvi, tultuaan
Se lahjat runsahat antaa.

Sai toiste nurmi kukkihin,
Heräsi tunnot nuorten,
Puroset niinkuin ilmihin
Rinnoista puhkee vuorten;
Niin sammalmättähäll' istahtaa
Luo tytön poika nyt tohti.—
Vaan luudat, siivilät singoittaa
Tuo tyttö poikasta kohti!

Ei poika suutu—poimi vaan
Ropeisen mansikoita:
Nyt tyttö ylväs nauramaan
Ja huolinut ei noita!
Vaan sitten suolla kun luutineen
Hän karjan jälkiä astui—
Jo vaipui multahan, lietteeseen,
Ja tyttö parka nyt kastui!

Poik' avuks' ehti, ryntäillään
Kummulle tytön kantoi:
Nyt kiitokset jo mielissään
"Marjoista" tyttö antoi.
Ja sammalmättähäll' istua
Luo tytön poika nyt tohti;
Nyt silmät säihkyivät riemua,
Nyt posket ruusuja hohti.

* * * * *

On kesä. Kummut kukkivat,
Aholla marjat hohtaa,
Ja paimenlapset iloisat
Nyt usein toistaan kohtaa.
He marjat kukkihin vaihtavat
Ja missä kulkevat, siellä
Jo vuortenrinnatkin huokuvat
Ja laaksot on ilomieliä.

On päivä kuuma, helteinen
Ja harvoin käki kukkuu;
Niin paimentyttö kukkien
Keskelle väsyi—nukkuu.
Kuin metsäruusujen haltijaa
Nyt kesän hengetär suojaa,
On tyyni rauha, on pyhä maa
Ja luonto kiittävi Luojaa.

Katveesta paimenpoika vaan
Tuon näkee suloisuuden;
On hiljaa, tuskin huokuikaan—
Hän havahtuu vois muuten!
Vaan silloin kellot soi karjojen,
Jotk' eellä paarmojen kiili:—

Heräsi tyttö ja—poikanen
Nyt taakse pensahan piili!

* * * * *

Vaan kevät, kesä lyhyinen
Kuin siivin ohi kulkee.
Syys saapuu, suru paimenten
Ja riemun laaksot sulkee.
Jo laumast' on susi kaatanut
Parasta hiehoa kaksi:
Nyt paimentyttö on muuttunut,
On käynyt murheisemmaksi.

Vaan paimenpoika lohduttaa:
"Kas pellon kuhilaita!—
Ne hiehoja taas kasvattaa!—
Ja muista niittymaita.
Suo syksyn tulla! ja talvi tuo
Paimenten juhlivan joulun,
Talv'-illat raittihin riemun suo,
Kun viulu soi kera laulun."

Niin kesä vierii paimenten
Ja muistot hellät painaa;
Yks' etsii toista kaivaten,
Yhdessä oisvat aina.
Kun sitten näin kesät vuorottain
On mennyt, toisia tullut,
Niin poika, tyttönen rinnakkain
On vihkityynyllä ollut.

ILTALAULU.

Ukon ilmaa, sadetta,
Tyyntä, päivän paistetta—
Ken niit' aamull' aatteli!
Vaan kun päivä mennyt on,
Kaikki johtuu muistohon,
Ilta kaikki muistavi.

Päivän silmä sammuva
Luopi iltaruskonsa
Vainioille, metsillen.
Väsyttää jos paimenta,
Vielä soittaa torvea
Hyvästiksi saloillen.

Kylä viljavainion
Keskelt' aukee; laaksohon
Rauhaisaan se viettelee.
Sauhut kohden taivasta
Nousee ilta-uhrina,
Laakson virta vilisee.

Kylän lapset laulaen
Rientävät luo paimenen:
"Missä metsän tuomiset?"
Karja ammoo, kellot soi:
Päivän voiton ilta toi,
Kylän lapset riemuiset.

Sinne lauma kylläinen
Edellä käy paimenen.
Heltehestä väsyneet
Siellä virvoitusta saa.
Paiment' innoll' odottaa
Siellä kasvot kaivanneet.

Petoin kanssa kamppailla,
Myrskyss' olla, ukkoista
Kokea jos päivän saa,
Kunhan illan tultua
Löytyy koti rauhaisa—
Taistella se kannattaa.

PAIMENTEN TALVILAULU.

On kesä mennyt paimenten,
Ja kuihtui kesän kukka;
Syys ohitse on myrskyinen,
Pois metsän keltatukka.
Ne mennehet,
Vaan paimenet
On talven pakkasissa
Viel' iloiset,
Kuin tähtyet
Tuoll' ylätaivosissa.

Vaan kukkalaaksot muistoineen
Ei heitä paimenlasta:
Ne piilee paimensydämeen
Viluhun kuolemasta.
Viel' lauluja
Kuin niitulla
Saat kuulla paimenelta!
On ruusuja
Sen poskilla,
Ei poistu pakkaselta.

Nyt paimen metsäst' ajelee
Vaan havuja ja multaa,
Ja mieli täynnä hehkuilee
Vaan hunajaa ja kultaa!
Hän muistelee,
Kuink' kutelee
Nyt tyttö kangastansa,
Tai neulonee
Ja kehräilee
Hän äitimummon kanssa.

Ja hän, jok' kutoo palttinaa,
Hän ketä aatteleepi?
Hän muistaa mullan-ajajaa,
Hänestä lauleleepi.
Oi, poikanen
Jos tyttösen
Kädestä paidan saisi—
Ois lämpöinen!
Vaan noin nyt ken
Toivottaa uskaltaisi!

Saas jouluaamun joutua,
Voi hauskaa, riemullista!
Kun tervaslyhtyin loistossa
On kylät juhlallisna.
Ja kilvassa
Kun kelloissa
Kirkolle varsat juoksee!—
On tullunna
Nyt valoa
Maan paimenlasten luokse.

On Hiivanuutti, Laskiain
Kaks suurta talven juhlaa.
Oi, niistä kieli laula vain,
Et turhan päiten tuhlaa!
Kun illoilla
Soi raitilla
Tuhatta kellokaulaa!
Kun varsat vaan
On vaahdossaan
Ja nuorikansa laulaa!

Mont' talven jouto-illoista
Kuluupi leikkijöissä
Ja monta tanssin tahtia
On soinut tähtiöissä.
Ei murheitaan
Suo kaikumaan
Tää raitis paimen-elo.
On talvi vaan
Kuin tarinaan
Puettu kesän sulo.

* * * * *

Syys-illall' istuessa noin
Soi viulu, laulut luisti:
Ken miehentöitä, vaaroja
Yön hekkumassa muisti?
Vaan kopse kuuluu ulkona,
Ov' aukenee ja—ovesta
Sisälle vanhus keikahtaa,
Muut' yllä ei kuin paita;
Hän säärin seisoo paljahin
Ja katsoo "kuink' on laita".

Pään harmajan ken nosti noin
Yövuotehelta varhain,
Kun kukko viel' ei laulanut,
Tuo aamun virkku parhain?—
No, eihän koske kukkohon,
Min soitto, laulu tehnyt on.—
Hän vakavaan kun silmäilee,
Ujoina seisoo naiset
Ja vaiti miehet tuijottaa—
Niin kaikk' on kummanlaiset.

"Kun elin nuorna", ukko näin
Nyt laukes' lausumahan,
"Ei tyttö kättäns' antanut,
En mennyt ottamahan—
Ma kunnes töissä olin mies,
Niin että muut, kuin tyttö, ties
Mun urhoseuraan kelpaavan,—
Nyt tyttäreni tässä
On valmis kätens' antamaan,
Vaikk' ken ois pyytämässä!"

Tuo soimaus kuin käsky soi
Ja kaivoi nuorten mieltä.
Asehet nousi olallen,
Ei kuultu äänt', ei kieltä.
Kätellen jäivät tyttöset.—
Marilta vieri kyynelet.—
Kuin päivä ukkoispilvehen,
Niin riemu peittyi yöhön.
Viel' lähtöviulu vingahti—
Ja sulhot riensi työhön.

TOINEN JAKSO.

MATKALLA SYYSYÖSSÄ.

I.

On metsätiellä poikajoukko
Niin reipas astumaan.
Ken myrskyss' itkisi, ois' houkko,
Vaan mies ei milloinkaan.
Vaikk' usein hongat vuorten
Saa tuuli sortumaan,
On selkä notkee nuorten,
Ei sorru kuitenkaan.

Jos riemu runsas tyttötarhaan
Jäi poikaparvesta,
El' eksy toki nuorna harhaan,
Vaan kestä urhona!
Saas tulla taisteluita,
Ne meistä miehen saa,
Yön petoja tai muita—
Ne voimme karkoittaa!

Yö must' on, kesän kiiltomato
Ei loista ruohosta;
Vaan aamun voitto, runsas sato
On meillä toivona.
Pois nimen poikanalkki
Me kauas suljemme:
Kuin urho uljas halki
Maailman kuljemme.

II.

Syysviima vinkuu puusta puuhun
Ja metsä huokuu raskahasti.
Yön pilvet varjonsa luo kuuhun
Ja taivas katsoo surevasti.
Vaan vaikk' on luonnossa
Syys-yö ja kuolema,
Ain' nuorten rinnoissa
Elämän virrat pauhaa:
Ne rauhaa
Ei suo—ne jalohon vie taisteloon.

Nyt itkee luonto kyynelsilmin,
Syys kun sen riisuu kukat yltä;
Noin rinnan huokaus käy ilmi,
Kun kuihtuu ruusut lemmityltä.
Mut poikaparv' on vaan,
Kuin kevät, riemuissaan,
Ja toukolauluillaan
Se ennustaa: syysvallan
Ja hallan
Taas nuori kevät kerran karkoittaa.

Hitaasti valtansa yö heittää,
Pimeys ei sois' päivän tulla;
Yön varjot aamun otsaa peittää,
On usva luonnon hartiolla.
Vaan nuoret rinnoistaan
Saa usvat poistumaan
Ja aamun koittamaan,
Vaikk' keskell' luonnon yötä—
Miestyötä
On poikaparvi uljas alkamaan!

LAULU HEVOSPAIMENISTA.

Annas kuulla kertomusta
Poikaparven keskeltä,
Kuinka ennen hevospaimen
Eli syys-yön metsässä:
Kuinka alla kuusien
Luona niittylähtehen,
Havumajan edustalla
Roihui liekki korkealla,
Yötä mustaa valaisten.

Kuinka koivukannon päähän
Tulinuijaa jyskittiin,
Taikka paimentorven rai'ull'
Ilmanranta halkaistiin:
Metsät, vuoret vastasi,
Sudet, karhut pakeni.
Kellot vaan soi hevoskarjan,
Hirnu kuului liinaharjan—
Paimentaan se muisteli.

Satuja jos kerrottihin,
Peljätty ei peikkoja;
Painittiin jos toisinansa,
Aina oltiin veikkoja.
Nukkua jos tohti ken,
Jalat ilmaan nousi sen,
Vettä kylmää satoi päähän.—
Ken nyt, jos ei käynyt jäähän,
Taas ei tuost' ois virkkuinen?

Valvoa ja hoitaa tulta
Tääll' on virka paimenten;
Huuto, pauke, torven raiku,
Niissä pelko petojen.
Niin he lauman säilyttää,
Vaikk' on yö ja myrskysää,
Kunnes kultaotsa aamu
Koittaa—poistuu yö kuin haamu,
Rauha maille leviää.

KARHUN SAARTO.

Ryöstösaalist' usein rauhassa
Kun par'aikaa nautitaan,
Mehu mieless' on ja huulilla,
Rangaistust' ei aavistetakaan,—
Silloin saapuu nuolet kostajan,
Päättää päivät, matkat maailman,
Tilin vaatii ankaran.

Niinpä osmon, korven herran,
Kohtas kosto kerran,
Saalistaan kun aamusella
Räihävuoren kupehella
Ahmi parhaillaan.
Silloin saapui parvi nuorten,
Sulki tiet ja polut vuorten
Jahtiverkoillaan.

Joukko uljas ties:
Niinkuin yksi mies
Kuulat laskettava on—
Petohon.

Vaan ken käskyn ankarimman
Sai, ja toivon suloisimman
Tallentaa, ja kellä tahdon ponsi
Luja on, ei mielenhaave onsi,—
Valmis on hän mielellänsä
Täyttämähän tehtävänsä,
Säästämättä henkeänsä.
Semmoinen
Nuor' on joukoss' sulhanen.

"Kättä neidon enkö voittais,
Kun sen miehen työllä saa?
Nuorukaisna enkö koittais
Vanhain toivot vahvistaa?
Mik' on miesten työksi luotu,
Lie se mun myös tehdä suotu!"
Näinpä sulho rohkeasti.
Silloin joukko vakavasti
Tähtäsi—
Paukahti!
Huuto hurja raikui,
Vuoren rinta kaikui!

Vaan nyt nousi kämmenilleen
Korven herra kauhea;
Ennustaen vainojilleen
Kuolemaa ja kostoa.—
Päälle karkaskin
Kaksin kämmenin,
Irvihampahin,
Karjunalla
Hirmuisalla!

Pyssyn ponsi, kirveslapa,
Minkä kukin löytää!
Paeta ei ole tapa,
Päälle parvi töytää.
Ensi miesnä ken on siellä,
Jonk' on peto melkein niellä?
Hän, tuo nuorin,
Pulskin, suorin,
Sulho parven parhain!
Hänpä viskaa
Lailla huiman
Pedon niskaan
Iskun tuiman—
Mutta sortuu varhain
Maahan alle kämmenten,
Raivoisten.

Avuks' ehtii toiset.
Silloin sinkuu iskut julmat,
Lyönnit rajunmoiset:
Puhkoo pedon otsakulmat,
Verihinsä sulloo, sortaa,
Maahan murtaa
Urhokkaan
Korven kuulun valtiaan.

Miks ei kuulu riemun raiku,
Miks ei kaiku
Kajahtele vuoresta?
Voittoparv' on synkkä aivan,
Lailla taivaan,
Jok' on pilvivaipassa.
Siit' on päivä pilvessänsä,
Poikaparvi murheissaan:
Urhon alku, ystävänsä,
Tainnoksiss' on haavoistaan.
Vaan ei hädäst' auta voivotus,—
Työstä, toimesta on lohdutus.

Kotihin nyt vaan on tie.
Heinäreki, valjahat
Niityll' on. Siell' uljahat
Ruunat syö;—kas niistä pari
Reippahasti kyllä vie
Saalihit ja sairahat,
Vaikk' ois tie kuin hiekkakari.—
Elävän ja kuolevaisen,
Vanhuksen ja nuorukaisen
Koti, armas koti saa
Rauhoittaa.

PALAUS.

Himmeesti pärevalkea
Valaisee uuninkorvalla
Nokisen orren alla.
Sen luona, käsi poskellaan,
Uneksii tyttö valveillaan
Kuin illan kuutamalla.

Innosta mieli hehkuaa,
Se silmäin kautta soimuaa,
Kuin joskus pohjan palo.
Ja kyyhky kotkan rohkean
Saa siivet—sulhon seurahan
Se kiiruhtaa kuin valo.

"Oi, armas, joukost' uljahin
Sä ollos!—tullen kotihin
Saat miehen-arvon kantaa.
Ja tyttös, juosten vastahas,
Sukostaa huulin poskeas,
Kätensä sulle antaa.

Koi, anna aamun joutua,
Hän saapuu, saalis seurassa
Ja voittolaulut raikuu.
Niin nuoret, vanhat riemuitsee,
Ett' ilmanranta kohisee
Ja kylän kummut kaikuu."—

Sai vihdoin päivä puolehen,
Syyspäivä tumma, sumuinen,
Kuin murhevaipassansa.
Vaan silloin hetkeks' aurinko
Pilkahti—pilvilouhisto
Sen laski luolastansa.

Nyt kansa kulki kujallen
Ja voittajille riemuiten
Se kiitoslaulut kantaa.
Ylinnä Kallen nimi soi:
"Hänestä urho tulla voi,
Kun Luoja elää antaa."

Kas silloin hapsin hajonnein
Keskelle nuorten kumppalein
Riens' innoissansa Mari.
Siell' luona korven kuninkaan
Nyt kansa kiehui riemuissaan,
Syleili nuori pari.

Vaan päivä väistyi pilvehen,
Syys saapui taasen sumuinen——
Vait synkistyi nyt kansa;
Ja Mari hämmästyksissään
Syvästi heltyi itkemään—
Hän itki sulhoansa.

"El' itke!" Kalle aprikoi,
"Näin nuorna syys ei tulla voi,
Sen kevätlempi voittaa.
Sun nähtyän' en kuolla saa,
Sinussa lemmin maailmaa,
Sun kauttas taivas koittaa!"

Taas uljasta kaks' orhia
Otusta kiskoi vaahtoisna—
Reen tallat tulta tuiski!
Kelmeenä sairas verinen
Taas istui karhun kupeellen
Ja armastaan vaan muisti.

Vaan Mari toivon, epäilyn
Välillä horjuu—lemmityn
Hän suree onnetuutta:
Syys kadehtiiko nuoruuden
Keväältä ruusuin, liljojen
Suloa, tuoksuisuutta?

KOLMAS JAKSO.

PYHÄN AATTO.

On ilta, Herran päivän aatto
Ja kirkon kellot kumisee:
Näin päivän töistä väsyneille
Ne juhlalevon julkaisee.

Vakaana, tyynnä, hartahana
Käy kansa töiltään kotihin.
Ken täyttänyt on tehtävänsä,
Sill' ain' on rauha suloisin.

Pois arkitomut iltasilla
Saa päivämies nyt puhdistaa.
Kirkkailla juhlavaattehilla
Hän Herran päivää odottaa.

Yö vihdoin, hiljainen kuin hauta,
Syliinsä sulkee nukkuneen.
Hän nukkuu, kunnes aamun koitto
Herättää Herran huoneeseen.

UNETON.

Unessa muut on autuaassa,
Ken yksin valvoo, rukoilee?
Ken juhlan valko-vaattehissa
Taivasta kohti huokailee?

Hän onko tunnon tuskissansa
Ja etsii sielun lepoa?
Tai rauhan-enkel', Luojaltansa
Jok' anoo maalle armoa?

On ihminen, on luonnon lapsi,
Keväimen tytär nuhteeton;
Ylkänsä pelkää luopuvaksi—
Siit' on hän valpas, rauhaton.

Ei unta saa, hän hiipii yöhön,
Hän etsii kullan kotoa:
"Oi, jospa aamun koittehessa
Ylkääni voisin kohdata!"

Ei kuu, ei tähdet taivahalta
Valaise tietä tyttösen,
Epäilys häitä toivon peitti,
Kuin taivahan yö pilvinen.

Ei pettäjää hän yljässänsä,
Mut valoansa etsii vaan;
Hän etsii kevätlempeänsä
Ja toivon aamuruskoaan.

VALONSÄTEITÄ YÖHÖN.

Tyyn' ilma on kuin hallayönä,
Kuin taistelust' ois uupunut;
Pimeys murhekapaloonsa
On luonnon kaiken verhonnut.

Ja neito sulhon kartanolle
Nyt hiipii valko-vaatteissaan;
Hän lohdutusta, virvoitusta
Tuo sairahalle rinnassaan.

Vaan vastahan mik' outo loiste
Sielt' ikkunoista hohtelee?
"Hän ehk' on terves—voiton vuoksi
Nyt nuoret siellä riemuitsee!

Siell' lauletaan ja viulu soipi,
Mä saavuin voittojuhlahan!
Tääll' yöss' en viihdy harhaellen,
Kosk' avata voin taivahan."

VALVOJAISET.

Siell' laajan pöydän ympärillä
Nuor' istuu parvi paimenten,
Ja korven saalis, karhun jalka,
On olvikannun viereinen.

Vaan alla orren honkapuisen
Ei riemunkannel kaiukaan,
Ja reunall' ei nyt honkapöydän
Juo nuoret riemumaljojaan.

Ei viulu-Aapran virret vieri
Nyt lailla hyppysoitelman,
Ja laulu nuorten metsämiesten
On sävel surun haikean:

On parvest' uljain miehentoivo,
On ylkä sorja sortunut.
Hän, jonka luoti karhun löysi,
On kylmäks' aivan kalvennut.

Siin' äiti istuu kyynelsilmin
Pään luona poikavainajan,
Ja isä, vailla lohdutusta,
Myös sortuvans' sois hautahan.

"Miks' omiaan ei syksy riistä,
Vaan kevätvesat katkaisee?
Tääll' elänyt ken kyllin onpi,
Hän hautahan jo joutanee."

Näin kaikuu virret kaipausta
Ja viulun kielet surua.
Niin ilmestyypi valko-impi
Sisällen yöstä mustasta.

Hän kirkastui—vaan haamun lailla
Kasvonsa kohta vaaleni:
Kuin kuolon enkel', armahansa
Hän vuotehen luo lankesi.

Nyt kynttilätkin kirkkahammin
Valaisi kuolinvuotehen
Ja sävelvirrat suruisammin
Soluivat kautta sydänten.

Yön kaiken voimakkaasti kaikui
Näin murhevirret ahkeraan,
Vaan ylkänsä luo impi vaipui—
Ja siit' ei noussut milloinkaan.

Syysluonto armotonko voitti
Näin ihmis-elon kevähän?
Kun kukka puhkes, päivä koitti—
Jo hallayö vei hedelmän.

Vaan varro! Herran päivän tullen
Saat kuulla kelloin kaikuvan,
Saat kuulla täältä kutsutullen
Ikuisen kevään koittavan.

VUODET 1878-1881.

MAAN JA TAIVAAN TÄHDET.

Talvi-illalla
Kulki kaupunkiin
Matkamies.
Maassa kirkkahan
Lyhtytähdistön
Näki mies.
Vaan ne myöhempään
Synkkään pimeään
Sammuivat.

Maa kun musteni,
Siitä synkistyi
Matkamies.
Lyhtytähdet maan
Vihdoin sammuvan
Nyt hän ties.—
Vaan ei taivahan
Tähtein sammuvan
Nähnyt mies.

Pain. 6/2 1878.

TYTÖT LINTUJA.

Tottakin, hitto jos vie,
Tyttöset lintuja lie,
Lentäviä,
Koska ei saavuta Matti,
Heit' ikänä.
Taas Simo sen tytön otti,
Lintunen tuo hänet vei
Taivahan seitsemännen
Kynnyksellen.
Nyt ilojaan Simo laulaa
Matti kun nurmella maan
Murheisna vaan
Kastavi kaulaa.

Pain. 13/2 1878.

ELOHON MAAN.

Himojen liekki
Lekahti maassa,
Poroksi poltti
Maan asujat.
Jumalan kosto
Taivaalla syttyi,
Lakaisi maasta
Turmelijat.

Siunaus lailla
Taivahan kasteen
Virtaili taasen
Elohon maan.
Paisteella armon
Luojamme nosti
Henkensä maassa
Hallitsemaan.

Elämän henki
Kukoista maassa,
Kohoita luonto
Korkeuteen!
Himojen liekki
Tomuhun paina,
Säilytä luotus
Ikuisuuteen.

Pain. 9/3 1878.

MUUTOS.

Kukka kukalt' ennen aina lemmin, leikitsin,
Mutta sataa lempiessä yhden unhoitin;
Vaan nyt yhtä armastellen ainoata
Unhoitan mä joka päivä sata.

Pain. 8/6 l878.

KIRKKOMATKA.

Kun halki seljan aaltoisen
Mies souti kirkkohon,
Jäi venhe kirkkorannallen,
Hän itse templiss' on.
Hän siellä kuulee, ett' on maan
Elämä kirkkomatka vaan
Ja hauta kirkkoranta.

Elämän venhe matkalla
Kun särkyy, sill' on tarjona
Satama: haudan santa.
Hän, henki, kirkkomatkallaan
On valmistettu, nostetaan
Pois sovun maihin sointuisiin,
Ikuisen rauhan temppeliin.

29/8 1878.

VIIPURIN VAPAAEHTOISEN PALOSAMMUTUSKUNNAN MARSSI.

Säveleen näille sanoille on sepittänyt R. Kajanus.

Niinkuin rientää uljas urho vasten vainojaa
Innoll' aina isänmaansa puoltohon,
Niinpä pojat, rauhanmiehet, leiju nostakaa,
Kosk' on noussut luonnonvoimat raivohon!
Yksin mielin lannistamme luonnonvoimat vimmastaan,
Rauhantöitten palveljaks' se kahlitaan.
Päivä taikka yö,
Lepo taikka työ,
Valmis ollos vasten tulta taistelemaan!

Ahkeruus ja työ ja toimi rikkautta luo,
Kartanot ja kaupungit se nostattaa,
Kansakunnan karttua se mahtavaksi suo,
Rauhantöitä, rauhanpojat, suojelkaa!
Vapaina työ, voima, henki uhriks' yhteiskunnallen
Antakaamme lailla jaloin isien!
Päivä taikka yö,
Lepo taikka työ,
Valmis ollos vasten tulta taistelemaan!

Leijumme, sun ympärilläs into liekitsee,
Into nuori, valmis vaarat voittamaan.
Vaikka myrskytuulet murhatulta auttelee,
Meill' on käsky: avuks' lähimmäisen vaan!
Usko uljas, tahto tuima, altis itseuhraus,
Niist' on vaarass' apu, voitto, lohdutus.
Työ ja taisto vaan
Meille Suomenmaan
Luonnonvoimat aarteita saa antelemaan.

15/11 1878.

KÄYNTINI IMMEN HAUDALLA.

On ilta, kesä-ilta,
Jo päiv' on mailleen mennyt,
On tyyni rauha vaan.
Keveä kukkain tuoksu
Metsässä viimehtii.

Maa vaikk' on täynnä rauhaa,
Mun sielussan' on myrsky,
Katumus katkera.
Mä haudall' immen hurskaan
Käyn ahdistuksessa.

Tuo impi kerran kutsui
Mun "toivoks' synnyinmaani"—
Niin kallihiksi mun!
Mä hurja unhoitinko
Tuon toivon siunatun?

Tomuinen sielu parka
Nyt täynn' on ahdistusta
Ja huokaa tuskissaan,
Ett' turhuus alttarilleen
Mun viettel' uhraamaan.

Oi, maani, kallis maani,
Oi, milloin velkas vaadit
Ja täytän toivosi?
Oi, hauta, kallis hauta,
Suo tulla luoksesi!

Partaalla virran pauhun
Rauhainen hautakumpu
On immen hurskahan.
Katuen synninlapsi
Ma sinne uskallan.

Oi, ruusut, valkoruusut,
On haudall' immen armaan
Teill' onni kukoistaa.
Häpeestä tuskin tohdin
Ma teihin katsahtaa.

Eteenne maahan vaivun,
Hartaasti voimaa uutta
Taivaalta rukoilen:
Pyhitä, Luojan henki,
Tomua ihmisen!

Ja helmet, kuumat helmet
Mun silmistäni tulvi
Armaalle haudallen.
Kuin immen sielun, silloin
Näin iltatähtyen.

Nyt lohdutus ja rauha,
Nyt toivonvirrat vuoti
Taas sieluhuni mun.
Sain uutta voiman tulta
Haudalta kaivatun.

Jos virta, elonvirta
Mun vasta uhkaa niellä,
Mutaansa upottaa:
Kun muistan immen hurskaan,
Uus' henki virkoaa.

1878.

RUNO,

lausuttu Suomalaisen lyseon perustamiskokouksessa, Viipurissa, Tammikuun 15 p. 1879.

Ei vaan leiväst' elä ihmissuku:
Sana Luojan, aate, hengenmahti
Maailman loi, muodostaa ja johtaa.
Ja kun aate, rakkauden luoma,
Ihmisrinnan nytkin valtaa, valmis
Hän sentähden uhraamaan on leivän,
Hengellensä voitoks' elääksensä.

Moinen aate, kansallinen aate,
Kansan itsetunto on, jok' ohjaa
Kansakunnan omast' itsestänsä,
Omist' oloista ja keskuksista
Etsimään ja kasvattamaan suurta,
Korkeaa ja arvon-ansioista,
Omituista, uutta ihmiskunnan
Ihailuksi, elinrakenteeksi,
Palvellen näin kukin kulmallansa
Ihmiskunnan suurta tornintyötä,
Taivahasen ylttyväistä kerran:
Sivistystä suuren ihmissuvun.

Moinen aate, kansallinen aate,
Suomen kansan elimihin uhkui,
Kuohutellen luonnon lähtehestä,
Kansan hengest', ennen nukkuneesta,
Vilppahan ja valvovaisen virran,
Virran vastuksia murtavaisen,
Laajenevan, taajenevan tulvan—
Kansalliset riennot, oudot ennen,
Hartauden, innon uppo uuden,
Itse-uhrauksen ihmevoiman,
Opin-innon, valon valloituksen—
Kunnes aaltoaapi kaikkialla,
Kaikkialla kansan henkivalta,
Kansan henki kansaa vartioipi.

Moinen aate, kansallinen aate,
Läpi Suomen etelän ja pohjan,
Kautta Suomen sydämen nyt käypi,
Nostatellen, luoden loitsimalla
Kansallisen hengen oppitarhat,
Joissa ajan tulevaisen toivot,
Kansan lapset, kansan rakkauden
Päivänpaistehessa versostuvat,
Siunauksesta rakkauden töiden.

Moinen aate, kansallinen aate
Myös loi innon Suomen itämaille,
Hartauden, toimen tänne tuotti,
Kansan kutsui avuks itsellensä,
Oman toivehensa täyttäjäksi:
Päästämähän kansan kasvavaisen
Tiedon-tarhaan oman kielen kautta.

Kansallisen omantunnon ääni
Kajahtaa nyt kautta Itä-Suomen,
Rajojenkin tuolla puolen tuntuu:
Nouse, kansa, valvo vanha suku,
Kauan kaihoksissa unteloinut
Alla vitsan vierahan ja vallan!
Tunne lippus, uhris ilmi kanna,
Hengenvalta, kaiken vapauden
Alku-ehto, itsellesi hanki,
Maallisella uhrill' osta kallein,
Maassa kallein, suurin taivahassa,
Jälkipolven perintö ja aarre:
Hengenvalta, vapauden mahti.
Nouse, kansa, valvo vanha suku,
Itä-Suomi, Karjalainen kanta!
Muistojesi hiilloksesta lietso
Toivojesi toinnutteeksi tulta:

Täältähän, kas täältä Suomen suku
Mainehensa maailmalle nosti,
Täällä kuulun kunniamme lähde:
Kansallisen hengen ikihelmet,
Laulut suuret Kalevalan kansan
Täällä syntyi kansan sydämestä,
Sydäntenpä sytteheksi lähti.—
Nytkös, koittaessa ajan uuden,
Piilloksissa tääll' ois luonnon-lähde,
Kansan henki, nukkuis hangen alla
Virtomatta maata vihannaksi,
Kansallisen viljelyksen maata?
Koteloonko särkyis hengenhelmet,
Ilmestymätt' iloks' ihmisille,
Maalle kuuluksi ja kunniaksi?
Nouse, kansa, valvo vanha suku,
Itä-Suomi, Karjalainen kanta!
Lahjat suli' on muita muhkeammat,
Henki herkempi ja herttaisempi,
Muistot mainioimmat maailmassa,
Kalevalan kaukahiset muistot.
Kunpa nouset, nouse notkeasti
Oman toivehesi täyttäjäksi:
Laittaos pääkaupunkisi kuulu
Kansallisen koulun kaupungiksi,
Oppitarhaks' omankieliseksi,
Josta opin korkeamman tähkät—
Niinkuin muinen valkeuden oppi
Karjalan pääkaupungista kulki,
Valtavasti laajeni ja voitti—
Puhkeaa ja singahtaapi kauas
Suuren Suomen, kaunon Karjalamme

Iloks', ihmeheks' ja ihanteeksi;
Jossa lapset täältä sekä tuolta,
Itä-Suomen suuren ilman alta
Versostuvat maansa mainioiksi,
Haltijoiksi Kalevalan hengen,
Laulajoiksi sekä loitsijoiksi,
Loitsijoiksi uuden aikakauden,
Sankar'-ajan kunniasta kuulun.
Itä-Suomi, Karjalainen kanta,
Laittaos pääkaupunkisi kuulu
Kansallisen koulun kaupungiksi!

Näenhän jo isät Itä-Suomen,
Kasvattajat kansallisen toivon,
Näen silmät toivon säihkehessä:
Rinnass' innon kansallisen hehku
Kertyvät he avuks' asiansa.—
Pyhittää jo kansallinen aate,
Rakkauden aate, Suomen kansan.

TURHAKO ELÄMÄ?

Turhapa tääll' elo ihmisen on,
Hyörintä houkkoin:
Erhettymään, katumaan tekojaan
Syntyvät tänne;
Erhetyksistään kärsimähän tuhat tuskaa
Katkerata;
Syntyvät vaan kokemaan—ylen harvoin ja myöhään
Viisastumaan.

Leikinkö vuoks', ivan tähdenkö vaan
Ihminen luotiin,
Jos elämää tämän täytteheks' ei
Luotuna hälle?
Ihminen en, niin tietäen, olla ma tahtois,
Hukkuva pois.
Ei! elämää, elämää iki henkeni kaipaa,
Uutt' elämää!

23/4 1879.

SIELLÄ JA TÄÄLLÄ.

Jo taasen pääsin kotoisehen luontoon
Pois kaupungista rauhattomasta,
Taas ihmiskeskustahan hyvänsuontoon
Pois tomupilvest' onnettomasta.
Siell' ihmistelme ja pauhu vaan,
Tääll' onni, rauha on työssä maan.

Sot'-asehissa siell' liehuu kansa
Ja soittaa vaan sotatorviansa;
Tääl' luonnon helmahan sointuisaan
Vaan paimen laskevi laulujaan.
Ja runon hengetär täällä kohtaa—
Maantyttö kaino hän syntyjään—
Hän kukkalaaksojen kautta johtaa,
Lumoten maailman ihmeillään.

Pääkaupungin tomupilven tanner
Voi sota-urhoja miellyttää,
Vaan rauhan töille on maalla manner
Ja salo lauluja synnyttää.

25/7 1879.

LUOMISEN KEVÄT.

Ensi kevätpäivä loisti
Yli kaiken luomistyön;
Valon Herra varjot poisti,
Tunnettu ei valtaa yön.

Herran kirkkautta kohti
Kaikki luodut nosti pään,
Lemmen voimaa luonto hohti,
Mielt' ei karsast' yhtäkään.

Toisen onni toista nosti,
Riemun syyn soi runsahan,
Lempi lemmen töitä kosti
Halki kevätmaailman.

Kukat—ennen varsissansa
Aattehina piilivät,—
Loistivat nyt, tuoksullansa
Maailmata täyttivät.

Leijonakin kukkaseensa
Mieltyi—naarasleijonaan;
Uroskyyhky kultasensa
Lauloi—kukkaseksi vaan.

Luonnon morsiamet täytti
Aamukaste keväinen.—
Miehen sydämessä näytti
Aatehelmet piillehen.

Yksin, varsi kukkaa vailla,
Kaipion hän tunsi vaan;
Onnen keskelt' orvon lailla
Viel' ei löydä onneaan.

Luonnon Herra, luotu maata
Eedeniksi hoitamaan,
Itse riemuita ei saata,—
Varsi kaipaa kukkastaan.

Silloin luonnon hekkumasta
Vuoti tunne suloisin,
Ylin aate taivahasta—
Mies ne nautti sydämin.

Kaunihinta nähden, vaipuu
Sankar' ihme-unelmiin.
Näkee unta—vihdoin toipuu—
Kukkansa luo Eedeniin.

Tunne suloisin ja ylin
Aate, uni kaunihin
Miehen sydämen ja sylin
Täytti—nainen luotihin.

Ihminen, jot' onnen hukka
Peljätti, nyt nousta voi.
Luomiskevään viime kukka
Vasta täyden kesän toi.

12/8 1879.

PURO.

Puronen niityn liepehellä
On pieni virraks', ojaks' suuri,
Sen oppineetkin hylkää juuri,
Ei tiedä kirjat nimitellä.

Ei tehdas eikä mylly pyöri
Sen juoksussa, niin vienoisessa;
Sen matalassa lainehessa
Ei höyrylaivain liike hyöri.

Se suurt' ei voi, ei tiedä, toivo,
Vaan kukkanientä, vainiota
Se virvoittaa—sen tyyni sota
On vapaa rauhantyö, ei raivo.

Tien vastukset silt' usein sulkee
Ja nöyrtyen se väistyy, kaivaa,
Niin kokee monta matkavaivaa,
Vaan valtavirtahan tok' kulkee.

Niin virta paisuu mahtavaksi
Ja laivat, tehdastyöt se käyttää
Se voiman, rikkauden näyttää
Purojen pienten nostamaksi.

19/8 1879.

SYYSLAULU VUONNA 1879.

Viipurin lyseon avajaisissa 2 päivänä syyskuuta.

Miehen into ilmoitaksen
Töissä, ei vaan sanoissaan.
Niin soi ääni sydämissä
Kautta suuren Suomenmaan,
Kevätkylvöjään kun kansa
Lapsensa tuo niittämään
Hellin mielin, riemurinnoin,
Valmis Luojaa kiittämään.

Rakkaudella toivon touko
Kevätsäällä kylvettiin
Seitsemähän peltosarkaan:
Suomen kansan kaupunkiin.
Vilj' on valmis—hengenvilja
Maisest' ainekylvöstä.
Syy on lasten, poikain, naisten,
Rientää, koota, niitellä.

Kevät-touon syksysato
Kylvetähän uudelleen
Nuoren kansan hengen peltoon,
Lasten sydän-uumeneen.
Vasta versoo siellä siemen
Uuden ajan tähkäpään,
Jonk' on jyvä kaiken kansan,
Ei vaan harvan, itsekkään.

Äidin, isän veri hehkuu,
Kuumenee, kun armaitaan
Tuovat kansan lemmen luomaan
Tiedon satusaarelmaan.
Rakkaus, rukous ja toivo
Kuohuu kansan silmihin;
Uskot: syys jo kevähäksi
Vaihtuu vallan väkisin.

Kevät onkin: Kansallinen
Aate luopi maailmaa;
Kansa, kuullen ääntä aatteen,
Tottelee vaan Jumalaa.
Hehku, intoellos, kansa!
Mutta muista ainiaan:
Miehen into ilmoitaksen
Töissä, ei vaan sanoissaan.

NUORI VIERAS.

"Tuo nuori vieras pöydässä
Ei syö", niin moittii emäntä.
Eihän syö, no tietää sen—
Vastapäätä tyttären.

On poissa tytär pöydästä.
"Ei vieras syö", niin emäntä.
Eihän syö, no tietää sen—
Ikävissä, kaivaten.

Taas emännäll' on vieraita
Niin paljon—häät on talossa!
Jo syö vieras entinen—
Vierell' istuu tyttären.

KORKEIN.

Halki laajan
Metsälaakson
Lensi perho.
"Onhan ihme",
Kuiski kukka,
"Lennät noin!"

Halki ilman,
Tuulten teitse
Kiiti kotka.
"Luojan luokse",
Huokui honka,
"Nouset noin!"

Niinkuin taivaan
Tanssitanner
Leijui pilvi.
"Ilman ääret",
Voihkui vuori,
"Täytät noin!"

Yllä tähtein
Tanssiseuran
Paistoi päivä.
"Suurin, korkein!"
Huokas kuu, "kun
Nouset noin!"

Asui maassa,
Voitti taivaan
Ihmishenki.
"Yli luotuin",
Haastoi Koitar,
"Nouset noin!"

Maan ja taivaan
Kautta huokuu,
Henkii Luoja.
"Suurin, korkein!"
Kaikki luodut
Tunnustaa.

22/9 1879.

NUORI LUISTAJA.

On kirkas, liukas luistinjää.
On nuorten raitis riemu tää!
Jää kannattaa.
Siis luikukaa!
Mies uljain ensin ennättää!

Jää läikkyy, väikkyy, ruskailee,
Jää vongahtaa ja tuskailee,
Kun pelvotta
Sen kannella
Nuor', uljas parvi kilpailee.

Kaks innon poikaa kiitämään
Nyt lähtee saareen siintävään:
Yks jälkeen jää,
Yks ennättää—
"Kas, taivas välkkyy alta jään!"

Jää viekas virtapaikalla
On tyynenkirkas, loistoisa.
Ken aavistaa,
Ett' ennustaa
Sen taivasloiste kuoloa?

Vaan nuoren posket ruskoittaa
Ja silmät riemuin hehkuaa.
Ken aavistaa
Voi kuolemaa,
Kun rinta toivost' aaltoaa?

Ja nuorukaisen silmissä
On saari kaunis, siintävä.
Jää ruskailee,
Jää tuskailee—
Vaan virran jää on pettävä …

Jää petti taivasloistollaan.
On rannall' itku, parku vaan.
Oi, lohtukaa!
Ei surra saa!
Jään all' on taivas loistossaan.

12/11 1879.

TULTA LAINAAMAAN.

"Äsken tulit—nyt jo pois?
Paremp' ettet tullut ois!
Tulit tänne niinkuin vaan
Tulta lainaamaan."

"Oikein arvasit! Sen tein:
Pyhää tulta luotas vein.
Auta, armas, aina vaan
Liekki leimumaan!"

1879.

LAUPEUDEN ENKELI.

Nälkävuonna hallasuolla torpan väki sairastui.
Lopuss' oli pettuleipä, taudin tuskat tuimentui.
Kylä kaukana. Nyt mistä hoiva, huojennus?
Luojallenpa yksin kuului köyhän rukous.

Silloin orpo mierontyttö saapui suolle torppahan;
Hänestä tek' itselleen nyt Herra pyhän palveljan.
Lähtehestä toi hän vettä, leipää laukussaan,
Sieluillen hän lohdutusta lauloi rinnastaan.

Lieventyi nyt taudin tuskat, mieli virkos sairasten,
Henki huokas sanattoman kiitoksensa Luojallen.
Orpo kiitti onneansa, lohduttaa kun saa,
Iloks' olla ihmisille, heitä rakastaa.

Viikot vieri, leipä loppui—tauti yltyi uudelleen;
Houreihinsa torpan väki taasen vaipui vuoteelleen.
Ken nyt virvoitusta tuopi? Orpo valvontaan,
Nälkähän on nääntyneenä eikä jaksakaan.

Tuoni tuopi rauhoitusta—vanhemmat ja lapset vei.
Taudin tuskaa, vaikerrusta äsken kuului—nytpä ei.
Orvon kyynel loistaa vainen, kuuluu huokaus:
Onni loppui häitä: olla muiden lohdutus.

"Vanhemmistani jäin ensin, nyt mun jätti maailma.
Kelle voin nyt onneks' olla, lohdutusta tarjota?
Kylässä—ken sinne jaksais!—ihmisiä ois,—
Tarpeheton lienen maassa, joudan täältä pois."

Näin kun toivoi mieron orpo, silmät kohti taivasta,
Ilmestyi het' outo, vieras matkustaja ulkoa:
"Rukoukses kaikk' on kuultu, tahtos toimitan,
Riemun rakkauden töistä sulle valmistan.

Kun sä kaipaat puhtahinta palvelusta Jumalan,
Kuolemata maistamatta autuaaks' sun koroitan:
Laupeuden enkel' olla saat sä ainiaan,
Tuskain lohdutusta kantaa asuville maan.

Missä sairas on ja missä sota, vainot ahdistaa,
Siellä laupeuden enkel' lohdutusta tarjoaa.
Täynnä Luojan rakkautta maljas olkohon,
Onnesi on, lohdutusta kun saa onneton."

PIKKU EELI.

Usein ihmisiä maan
Enkeleihin verrataan—
Turhaan tosiaan!
Vaan jos pikku Ellillen
Luoja antais siipyen,
Muut' ei puuttuiskaan.

Rafaelin, Murillon
Enkeleitten viaton
Katse hällä on.
Mutta Ellin tyyneys,
Armas ihmelempeys—
Muille mahdoton!

Nyt jo jaksaa uskoa
Enkeleitten varjella
Voivan pahasta.
Miss' on puhdas kauneus,
Siell' ei synnin-ajatus
Mieltä valloita.

MYLLYPURO.

Ei rikas—köyhä myllär' vaan
Tuoli' asuu mökki-huonossaan
Purosen pienen partahalla.
Puroa talvi kahlehtii
Ja myllär'-ukko huolehtii,
Ja metsä huokuu korkealla.

On mylly luoman laskussa
Niin jäykkä, jäinen, kankea,
Ei tullia sen työ nyt anna.
Purosen ääni alta jään
Ei kuulu tuuless' ensinkään—
Ei heikon ääni kauas kanna.

Kun metsä huokuu, humisee,
Mies rannall' usein käyskelee
Ja korvansa hän alas painaa:
Niin silloin soitto heloisa
Purosen pienen rinnasta
Suo hälle toivon, lohdun lainaa.

Mies lastensa luo kiiruhtaa,
Ja vaimo heille valmistaa
Nyt suurusviljan viimeisensä.
Kun viel' on tuulta, tuiskua,
Niin sekoittaa hän pettua.—
Jos joutuis kevät lämpöinensä!

Niin metsän tuuli lämpiää
Ja rannan lumet heltiää,
Puronen tulvillaan jo pauhaa.
On mylly valmis pyörimään
Ja myllär'-ukko mielissään,
Kun mylly tullin tuo ja jauhaa.

On rannan louhten lomihin
Jo noussut lemmenkukkakin,
Jot' armastelee luoman laine.
Kuin ranta ruokkii kukkiaan,
Niin myllär'-äiti lapsiaan
Ja molemmill' on riemun-aine.

Viel' itse myllär'-ukko on,
Purosen lailla, kolkkohon
Nyt vyötty talvikuorehensa.
Vaan, läsnä kuullen, sydän sen
On rinnass' armas: keväimen
Se toivoo, tahtoo lapsillensa.

5/1 1880.

UKONSYÖTTI.

On vuorell' uljas temppeli,
Sen torni nousee rohkeasti,
Kuin tahtois taivahille asti,
Maan arkihuolet hylkisi.

Jos ukkonen, jos myrsky-yö
Lyö sydämihin honkapuitten,
Voi rikkoa se rinnat muitten,
Sen liekki temppeliin ei lyö.

On ihmisrakkauden työ
Siell' ukonsyötti—lemmenvalta
Voi vihan lientää taivahalta,
Vaikk' oiskin maassa synnin yö.

7/1 1880.

PÖLLÖN VIISAUS.

Tarhapöllöllen kun kerrottiin,
Että hänen sukulaisensa,
Uljas kotka, läsnä taivasta
Asustaapi hongan latvassa—
Riemust' innostui hän pyörryksiin.

Virkosi. Nyt jahtihaukan luo,
Vanhan hoviherran, kiiruhti,
Häntä pyysi, oikein rukoili:
Haasta, serkku, että herrasi
Mulle armon edessänsä suo!

Loistaessa tähtituohusten
Valta-istuimen luo saavuttiin.
Kotka mieltyi pöllön palaviin
Silmiin, vaikka hullunkurisiin,
Ennushenkeä niist' arvaten.

Pöllö lintuin valtiossa niin
Nostettiin profeetan kunniaan.
Öisin onnistui hän virassaan:
Pelkoa ja vapistusta vaan
Levitti hän lintuin sydämiin.

Yöllä uskottiin, kun peljättiin.
Aamu totta virkki valollaan:
Avosilmin neuvoi liikkumaan,
Valoa ja taivast' uskomaan.
Pöllön viisautta naurettiin.

Häpeissänsä pöllö sittemmin
Pimeässä vaan nyt vaikuttaa.—
Päiväst' ennustaa hän kuolemaa.—
Vaan nyt käki, rastas, leivo saa
Lauluin täyttää lintuin temppelin.

7/1 1880.