VUOSI 1892.

ILTA TYYNELLÄ JÄRVELLÄ.

Tuoll' alhaalla välkkyvi pilviä,
Siell' aivan siintävi taivas.
Ja siellä, aaltojen kulkija,
Näen riippamastoisen laivas.
Ja eiköpä siellä leijaile
Maailma, jonnekka kuljemme.

Kuu siell' on ja laskeva aurinko,
On metsä, kallioranta.
Mut huiput niillä on hornaan päin
Ja korkeuksissa kanta.
Siell' astuu nauta ja ihminen
Kuin kattolautoja kärpänen.

Maa siellä on aivan nurjin päin,
Mut taivas on taivaanlainen.
Maan oloja järvikö pilkkaa näin,
Niin onko se veitikkamainen?
Tai liekkö sen käännetty maailma
Vain aallon nukkuvan unelma.

YKS.

On maassa monta rientoa,
Mont' uskoa ja toivoa
Kuin metsän latvoja.
Ne rinnan kilpaa kasvakoon,
Ne vievät työhön, taisteloon.
Mut kalleinn', armainna
On sielujemme suvantoon
Tää maamme painunna.

Jos riennot nostaa kiistoja,
Se elämän on luontoa,
Yht' emme unhota:
Taas vaaran, sorron uhaten
Mielt' yht' olemme jokainen
Kuin vuorta harmaata:
Tää Suomi, summa rientojen,
On meidän runkona.

Meit' innostuttaa valistus,
Lain turva, voima, vapaus,
Meit' ohjaa oikeus.
Mut niille työtä tehden, ne
Kun kansan omiks tahdomme,
Meiss' yks on toivomus:
Ett' isänmaalle, Suomelle
Niist' elpyis kukoistus.

Kun toimi, taito, ahkeruus
Ja hyve, kaunis kuntoisuus
Tääll' ilmi puhkeaa;
Kun karttuu riista, rikkaus
Ja viljelyksen vilkkaus —
Nuot meitä innostaa.
Mut intoon liittyy ajatus:
Noin kukkii Suomenmaa!

Ja viljelys kun versoo niin,
Ett' ihmishenki kauneimpiin
Helähtää kukkasiin;
Kun tiede, taide helmivät
Ja soiton, laulun helkkinät
Kun suoltuu sydämmiin:
Saa Suomi mielet kylmimmät
Ihastuskyyneliin.

Kun kansa kaikin lahjoineen
On hedelmöivä Suomelleen
Kuin pelto viljava,
Niin hallan hammas murretaan,
Ei vihollisen sortokaan
Voi maata turmella.
Ken ihmisyyttä laihossaan
Voi suohon sulloa?

Kuin järvet sadat tuhannet
Ja virrat, kosket kuohuiset
Tät' yhtä kaunistaa,
Niin rikkahimmat rientomme
Ne kuohuvat kaikk' yhdelle:
Se yks on Suomenmaa.
On sydän meille maamme, se
Elomme nuorentaa.

HÄMÄLÄISTEN LAULU.

Uusi laitos.

Suin emme suurentele me,
Tok' arvoamme tunnemme,
Kun meilläkin on työ:
Me viljelyksen vartijat
Ja korven kolkon raatajat.
Ei leikin, jouten, mieroten
Tää kansa leipää syö.

Työ tyyni, jäykkä, kuuluton
Loi viljat meidän peltohon
Ja poisti hallayöt.
Niin savinen kuin liejumaa
Se kasvaa viljaa, pellavaa,
Niin nostaa kylät, kaupungit
Ja kultaa vetten vyöt.

Nää laajat viljelykset me
Ain' uskollisna suojaamme,
Kuin ennen, vasta myös.
Näill' armahilla rannoilla,
Hämeemme kyntökunnailla
Sä, entispolvi ponnekas,
Yöt voitit, synkät yös.

Yöt kestit, sorron, kuoleman,
Myös voitat öistä julmimman,
Sokean hengen yön.
On Häme hidas, moititaan,
Mut valonviljaa korjaamaan
Se ensi miesnä rientänyt
On, tehnyt suuren työn.

Hitaita milloin kiusataan
Meit' itsestämme luopumaan
Ja mit' on kalleinta.
Mut aikanaan myös pontevat:
Kun muut jo rientoon uupuvat
Ja kesken heittäisivät työn,
On meissä tarmoa.

Ja vapauden ytimen
Me tallennamme Suomellen:
Itseisen luontomme.
Vapaana kun tää pohja on,
Niin vilja Hämeen vainion
Myös kattaa kauneudellaan
Ja kypsyy korjuulle.

On Häme pellon, vetten maa,
Työn, toimen, viljelyksen maa
Ihanarantainen.
Kun minkä tänne istutat,
Sen juuret syvään juuttuvat.
Muut laulun tallensivat, me
Totuuden siemenen.

Voi aika muuttaa kuortamme,
Mut sydämmemme luonne se
On Suomen selkäpii.
Kuin harmaat louhivuoremme
Me pettämättä kestämme,
Meiss' ain' on Suomi vankkana,
Muut joskin horjehtii.

Siis nouse, loista, Hämeenmaa,
Ja kanna Suomen kunniaa
Aikoihin vastaisiin.
Kuin honka pulska pilvihin,
Niin nouskoon kirkkain toivoskin,
Mut työsi aina juurtukoon
Sun luontees syvyyksiin.

KAKSI NÄLKÄÄ.

Kamarissa istui koulupoika,
Käsi poskell', itku silmässä.
Poloiselta silt' ei luku luista,
Vaikk' on kirja auki pöydällä.
Vasen käsi kantaa pettupalaa,
Sille silmä kyyneliä valaa.

Poski kalpea, hän istuu siinä,
Neuvotonna kaipaa neuvoa:
Rahaa, ruokaa kodista hän vartoi,
Mutta näytteheks sai pettua,
Mustaa, katkeraa kuin murhe itse,
Joka polttaa, viiltää sydämmitse.

Hyyryt, koulumaksut häntä painaa,
Eväsleipä kaikki lopuss' on.
Kotipuolta köyhyys ahdistaapi,
Täällä hän on outo, turvaton.
Kouluhun miks äiti lastaan laittoi,
Viimeisen ruisleivän hälle taittoi?

Miksi hälle tiedon-into luotiin,
Vaikka koulunkäynti kallis on?
Miks ei oppi ostamatta vuoda,
Niinkuin virtaa säde auringon?
Raha poistaa rikkahitten surun,
Köyhäkin tok' kaipaa tietomurun.

"Viime viljaleivän, poikaseni,
Mukanas sait", äiti kirjoittaa.
"Viime leivän, viime markat annoin,
Nyt en penniäkään irti saa.
Kotona on meillä pettu silkka,
Sille särpimenä maidon tilkka.

Isäsi läks etsimähän työtä,
Rautatielle luulen mennehen.
Mutta kultaa sieltäkään ei kuulu.
Vanhin siskos läksi mierollen.
Nuorin nukkui rinnoilleni vasta,
Taudin tuska kiusannut on lasta.

Lapselta on työläs työhön päästä —
Jospa edes mistä työtä sais! —
Eiköhän ne herrat kaupungissa
Sua, poikaseni, armahtais.
Sitten, kunhan kasvat suuremmaksi,
Voisit nousta maalles maksajaksi."

Poika nousi tuoliltaan. — "Oi, äiti!
Kärsimyksiäs en sietää voi.
Suruttako poikas ruista söisi,
Kun sun mieltäs kurjuus katkeroi?
Avuksesi tahdon työhön rientää,
Kodin kärsimyksiä niin lientää.

Koettaa tahdon enkö toimeen pysty,
Kättäkin kuin kirjaa käyttämään.
Mies se täytyy minustakin tulla,
Eihän kurjuus kestä yhtenään.
Kerran päivä Suomellekin loistaa,
Ruumihin ja hengen nälän poistaa."

AJATUS JA JULKISUUS.

"Ei uskon asioista saa
Noin julki aatella.
Jos mieles muista eroaa,
Se itse tallenna."

Jos luonto tuntee rinnassaan
Erikoisen kukkasen,
Se eikö käyttäis oikeuttaan,
Sen tuoden ilmoillen?

Niin saarnatkaatte orjille,
Mut luonto vapaitten
Ei sammu — julki puhkee se,
Valohon aueten.

Lie Sokrateskin luontoa,
Mut vastoin kansaa hän
Julisti uutta uskoa —
Se maksoi elämän.

Ja Galileikin munkeillen
Maan pyöreäksi loi. —
Kun totuus pyrkii ilmoillen
Niin minkäs sille voi!

Niin Lutherit ja Zvinglit — he
Miks eivät vaienneet?
Ois rauha jäänyt kirkolle
Ja kansat uinailleet.

Elämä ei voi vaieta,
Vaan uhkuu uudelleen.
Niin vanhan viljan kuoltua
Uus nousee kukkaseen.

Niin pienillä kuin suurilla
On riemu rinnassaan,
Kun valon nähden puhjeta
He voivat maailmaan.

Valohon, julkisuutehen
Myös aatos kirmahtaaa.
Ken luvan antoi? — Luonto sen
Vapaaksi oikeuttaa.

JULKISUUS.

Se aik' on mennyt menojaan,
Jolloinka munkki yksin luki,
Ja oudon kielen kauhtanaan
Hän kaiken viisautensa puki.
Maat silloin paavi pannasi
Ja pappi sielut kahlitsi
Siteillä hirmuisilla.
Nuo kahleet katkoi aika uus
Ja julkisuus.

Sen hengen aik' on sammua,
Jok' arkaeli julkisuutta
Kuin konna siivo-seuroja.
Ja ken nyt kätkee viisautta
Ja tietoa kuin saituri,
Hän rakkaudetta kuihtuvi
Kuin kellarissa kukka.
Valohon pyrkii aika uus
Ja julkisuus.

Niin ennen valhe petosta
Opasti, kutoi juorujansa
Kuin lukki viekas verkkoja
Ja niihin juoksi tuhma kansa.
Nyt ajan sana julkinen
Kuin päivä paistaa kansoillen,
Tuop' oikeudet ilmi.
Niin kansat ohjaa aika uus
Ja julkisuus.

Niin monta kertaa polkenut
On julkisuutta väkivalta,
Mut oikeus on tempaissut
Taas sanan irti painon alta.
Se sana, lentoon päästyään,
Taas levittääpi siipiään
Ja tuomii painajaiset.
Vapaaksi pyrkii aika uus
Ja julkisuus.

Valittiin ennen harvat, nuo
Sai kuulla julkisuuden kieltä;
Nyt sanat kiitää kaikkein luo
Ja kuulustelee kaikkein mieltä.
Kuin ilma, päivän paiste, niin
Vapaaksi sana aiottiin
Ja omaks ihmisille.
Nyt jokaist' etsii aika uus
Ja julkisuus.

Käy, vääryys, julkisuuteen, käy!
Niin oikeus ryntää sulle vastaan.
Käy, pahe, ilmoillen ja näy! —
Jos pimeys vaan päästää lastaan, —
Niin hyve, kunto voimakas
Ne valoss' on sun voittajas,
Ja mik' on outo, tumma —
Ne kaikki vatvoo aika uus
Ja julkisuus.

VUOSI 1893.

MERIMATKA.

Laiva kotirannassa
Kauan vartoi lastissa,
Vartoi myötätuulta,
Viedäksensä maailmaan
Tavaroita Suomenmaan,
Vartoi myötätuulta.

Tuuli heräsi,
Purjeet kohosi,
Kotiranta jäi ja jäi.

Monet hellät sydämmet
Sinne jäivät — liinaset
Liehuivat vain sieltä
Rakkauden kieltä.
Kotiranta jäi ja jäi.

Oikein oiva vauhtia
Mennään alkumatkassa,
Kautta tuttujen salmien,
Tutun tuulen liekuttaissa,
Laivan mieli ja miehien
Kiitää kaukaisissa maissa.

Mutta mielen lentokuvat
Tosityössä kukistuvat.

Joutuu sitten ilmat kurjat,
Vaihtomieliset ja nurjat,
Tuuli kieppuu siellä täällä
Eikä viihdy millään päällä.
Idät, lännet, pohjat pyörii,
Kaikki ilman kulmat kierii.
Ilmattaret, hurjat naiset
Pitävät kai tanssiaiset.
Kulkee monet virtaukset
Ristiin, rastiin,
Vaan ei mitkään viimahdukset
Viihdy mastiin.
Perällä kun pohja teutoo,
Kokass' etelä jo reutoo,
Kumpikin ne jättää pian
Uuden tuulen tulla sijan.
Moisten henkivirtain kanssa
Lainehet käy kummissansa,
Sinne tänne huikennellen,
Neuvotonna lieksahdellen.
Mielessä on suuntaa sata,
Mut ei yhtään vakavata.
Jotain uutta tuumaa tässä
Harkitaan — lie syntymässä.

Niin akanvihuri äkkipää
Nyt ryöpsähtää.
Sen iilipilvi lennättää.
Se luulee laivat kääntävänsä
Ja luonnonvoimat säntiltänsä
Ja merenpohjat nurin närin,
Sielt' etsivänsä salakarin
Ja siihen ruhjovansa laivat,
Niin päättävänsä matkavaivat.
Se kohisee
Ja tohisee,
Se nostaa meren huomiota
Kuin nousemass' ois suuri sota. —
Kun laivaväki
Sen kumman näki,
Se kietasiikse öljytakkiin
Ja rasvalakkiin,
Niin valvovaksi
Ja hartahaksi. —
Mut iilipilvi vihuroi
Ja räiskää, roiskaa minkä voi.
Se sataa rapsuttaa
Ja laivaa liekuttaa.
Se puskee, pauhaa, pohtaa,
Kuin uhkamieli sukeltaja
Tai ahnas aarteen tavoittaja
Se syvyyksiä kohtaa.
Se väsyy, taukoaa
Ja jälleen ponnistaa,
Mut väsyy aina vaan
Ja vaipuu, pettyneenä voimistaan.

Laivan mielestä ei jää
Matkan pää.
Vaikka venhe väylältään
Joskus poikkeaa,
Se tok' yhtenään
Sinne palajaa.
Noutain hetken tuulten tarkoitusta
Matkustaja voittaa kokemusta.

Vanhan tuulen maininki
Silloin tällöin loiskuvi,
Laivan kylkeen läikähtää,
Hervotonna siihen jää.
Sekin suunta puski aikanaan —
Raukeaa nyt vuorostaan.

Illan tullen tuuli herää,
Aallon henki virkoaa.
Vieno myötätuuli
Purtta tuudittaa.
Laivan saumoiss' ei nyt ruska
Myrskyn tuska,
Mennä vierii verkalleen.
Ei se kieku
Eikä lieku,
Vettä viiltää tasaiseen.
Ilmass' ei nyt kuulu uhkaa,
Ei se vongu, sen kuin suhkaa,
Niinkuin palkeet seppää palvelee.
Yö jo lähenee.
Vilvas tuuli purjeet pullistaa.
Laineet haastelee —
Ken se luonnon kieltä oivaltaa?
Merimies nyt harrasna
Seisoo laivan kannella.
Kirkossa hän nuokuten
Kuuli saarnat pappien.
Täällä tähtitaivaan alla
Mielellä nyt valvovalla
Luonnon sanaa tarkastaa.
Luopi silmät meren yöhön:
Sieltä kiiluu, kimaltaa
Miljoonia parvia
Kipunia
Kirkkahia
Niinkuin kiiltomatoja,
Siin' ne välkkyy öisess' aallossa.
Syvyydessä helmiä,
Korkeudessa tähtiä,
Mieless' ajatuksia,
Työtä, vaivaa matkalla —
Siin' on luonnon totta, kaunista.

Taasen aamulla
Ilma uinahtaa,
Purjeet mastossa
Jouten tutajaa,
Laiva näyttää torkkuvan.
Merimieskin kopissaan
Kuuluu kuorsaavan.
Toiset korjaa touvia
Taikka paikkaa purjeita.
Päivä paahtaa taivaalta.

On suuren suurta ja mahtavaa,
On juhlallistakin täällä,
Kun meri taivasta kuvastaa
Näin kirkkahalla säällä,
Kun syvyys huokuu, huokuu
Ja laiva hiljaa nuokkuu,
Kun merimies laulussaan
Käy kaipaamaan:

"Niin kaukana kuin on maa ja taivas
Toinen toisestansa,
Niin kaukana täytyy merimiehen
Kulkea kullastansa.
Tuuli tuu, tuuli tuu, tuuli tuu!"

Tyyntä kestää kauemmin,
Kestää päivän, toisenkin,
Kestää ikäviksi.
Mitä hautookaan
Syvyys kohdussaan?
Mitä aikoo avaruus?
Ikävä kuin ikuisuus
Äärettömän suuruuden on hiljaisuus.

Meren laine laiskuuttaan
Homehtuu;
Luonto työstä, työstä vaan
Uudistuu.
Kapteen nurkuu: "Ennen myrsky,
Ennen hurja aaltoin hyrsky,
Kuin tää veltto toimettuus!"

On taas ilta.
Kokkapuolta taivahilta
Äänettömät liekit väikkyy.
Tuulee täältä, tuulee sieltä,
Vastatusten laineet läikkyy.
Meri kantaa salamieltä
Syvyydessään.

Mutta yöllä tuuli uhkee
Valtaan puhkee.
Meri uuden suunnan saa,
Yö ja myrsky liittoon yhtyy,
Työhön ryhtyy,
Raivopäisnä mellastaa.
Voimallisna aallot riehuu,
Kiihtyy, kiehuu,
Kuohuu, korskuu,
Pauhaa, parskuu,
Ylös mastoon roiskuaa.
Jyskii,
Ryskii,
Laivan laitaa pommittaa:
Saumat oihkaa,
Ruskaa, voihkaa,
Niinkuin sairas kajuutassa,
Outo merta kulkemassa: —
Hän surkeuttaan vaikeroi,
Kuin kurja sill' on elämä,
Jok' itseään ei auttaa voi,
Niin kurja, niin kurja elämä. —
Liekkikäärmeet uivat ilmassa,
Kirjaellen merta, taivasta.
Pauhinalla sortuu pilvet,
Kuin ois yössä inhat ilveet,
Sota julma, miekat, kilvet
Vuoroin siellä singahtaisi,
Kolkko vääryys voiton saisi.
Meri paisuu palleaksi,
Syvyys vuorehtii ja pärskii,
Milloin pyrkii pilviin asti,
Milloin aalto laivaan tyrskii.
Ilm' uhkii
Ja puhkii,
Se huokuu
Ja vonkuu
Ja mastoissa vinkuu. —
Jo lasti roikkuu kallellaan,
Mut ilma kiihkoilee ja yltyy vaan.
Tuntuu kuin ois viime hetki,
Meren pohjaan suorin retki,
Synkkää täällä, synkkää siellä,
Viittoja ei laivan tiellä.
Mutta kapteen karjuu yössä,
Miehet ankarass' on työssä.
Ne kääntää
Ja vääntää,
Ne veivaa
Ja reivaa.
Eivät päästä valitusta,
Taisteluhun pelko hukkuu.
Riehukoon yö, korppi musta,
Kerran, kerran sekin nukkuu.
Aikansa
Kaikella.
Vaihtuu tuulet, myrskyt muuttuu,
Luonto suuntihinsa suuttuu,
Ottaa uusia.

Yön työt päivä paljastaa,
Lastin rippeit' aalto kantaa:
Siinä uivat pitkät parret,
Paksut palkit, hoikat hirret.
Tuolta masto loitompaa
Siintää, niinkuin hukkuvainen
Auttajalle kättä antaa,
Vaikk' on apu myöhänlainen.
Miss' on nyt tuon laivan väki?
Rannallako?
Pohjassako? —
Taivas tietää, myrsky näki.

Mut on monta laivaa muita,
Myrskyn halki ohjatuita:
Toiset suurten perhoin lailla
Purjesiivet pullistaa,
Jotkut siipiä on vailla;
Niitä höyry ryskytellen,
Itseenluottain, intoellen,
Suoraa suuntaa kuljettaa.
Vapahina, uljahasti
Ulappaa kaikk' uivatten.
Miksi? Mistä? Minne asti?
Itse tietköön jokainen.
Kukin vastaa matkastaan,
Päästyänsä satamaan.

Aamun rinnoilla
Myrskyn kohdusta
Syntyi reipas myötätuuli,
Pulloposki, paksuhuuli.
Tarttuu laivan purjeihin,
Niinkuin poika urhoisin;
Se kuin pilvissä
Laivaa lennättää,
Että silmissä
Siintää matkan pää. —
Sydän oikein lämpiää. —
Viippoo, vaappoo, laiva luikuu
Aallon harjalt' toisellen,
Merikarjut vierell' uivat,
Hyrskis, tyrskis kilvaten.
Mieli rannan riemuja
Kuvaa kultaisiksi.
Tuuli purtta jouduta!
Miksi viivyt, miksi?

Merimies nyt rauhassaan
Työskeleepi laivallaan.
Lasti kalteva
Täytyy korjata,
Että väistyis vaara silloin
Kuin taas myrsky mylvii milloin.

Hetipä tuuli tuittupää
Kääntyy toisahalle,
Vinha aalto viilettää
Laivan loitommalle:
Riutuu mielen toivehet,
Toiveet liika varhaiset.

Tuuli tyyntyy vähittäin,
Nukkuu, raukeaa.
Tuulen vuoteheksi käy
Sumu sankka, tiet' ei näy.
Tuskin huomaa mistä päin
Reitti aukeaa.

Mutta merisairas se
Nousee kannelle.
Rantalintuja
Lentää laivalla.
Kalastajat kuutoista
Tuovat kaloja.
Terve, oudon rannan tervehdys!
Terve, kaikkein kansain veljeys!

Herää tuuli uudelleen,
Tuutii laivaa hiljakseen.
Illan suussa sumussa
Venhosta
Luotsi nousee laivahan,
Tuttu monen kulkijan.
Yö kun on
Valoton
Eikä kuu ja tähdet riitä,
Näyttää tulimajakka,
Toinen, kolmas tietä siitä
Meriportilt' oudolta
Rantaan kaupungin.
Kun on halki päivää, yötä
Nähty vaivaa, tehty työtä,
Joutuu vihdoin satama —
Kuka vartoo rannalla?
Kenen silmä siellä palaa?
Terve, ranta rauhaisa!
Joskus, joskus merimieskin
Rauhaa halaa.

Tyynessä nyt valkamassa
Laiva seisoo rauhassaan,
Kuin ei myrskyss' ankarassa
Taistellut ois milloinkaan.
Mut sen ympäri ja yllä
Elämää on yltäkyllä,
Pauhinaa ja paukkinata
Puuttumata.

1889-93.

SUOMALAISEN TEAATTERIN SYNTY.

Kirjoitettu Kaarlo Bergbomin syntymäpäiväksi 2 p. marrask. 1893.
Lausuttu suomalaisen teaatterin 25 vuosipäivänä 10 p. marrask. 1894.

Kas kuin lapset leikissänsä
Häämenoja näyttävät,
Kaks on hääparina tässä,
Onnelliset, viehkeät,
Kolmas pappi vihkimässä,
Sitten tanssit ketterät.

Kaikki käy kuin elämässä,
Leikiksi ei muisteta,
Lastuviuluansa soittaa
Nuorin poika pankolla,
Ilon, innon valta voittaa
Mielet pienten parvessa.

Toinen näytös: lapset leikkii
Vanhain perhe-elämää:
Tyttö tuutii vauvalasta,
Kehtovirttä visertää,
Poika kengittää hevosta,
Puuhevosta säyseää.

Kaikki käy kuin elämässä,
Leikiksi ei muisteta,
Onhan herkkä lapsen tunne,
Miel'kuvastin kirkasna.
Sinne pienet kiitää kunne
Suuret ajan virrassa.

Kolmas näytös: lapset leikkii
Hautajaisten menoja:
Pieni kuoli, kellot soivat,
Soipi laulu surkea.
Vanhempainkin mielet voivat
Tuota kuullen mustua.

Kaikki käy kuin elämässä
Leikiksi ei muisteta,
Aik'ihmisten tavat toimeen
Puhkeavat lapsissa.
Noin heräisi taide taimeen —
Kun ois tuota hoivata!

Neljännessä näytöksessä
Nuor' on impi tuskissaan:
Ilmoille hän tahtois tuoda
Kuvat kummat sielustaan,
Elämän kaikk' eljet luoda,
Nähtäviksi maailmaan.

Tahtoisi kuvata konnan
Kujeillensa, koukuilleen,
Näyttää narrin naurettavan
Elävänä, ilveineen,
Sankarinkin kunnokkahan
Kantaa arvon kirkkauteen.

Tuost' on impi tuskissansa,
Ei voi auttaa äitikään:
Isä tyttärensä toivot
Pitää melkein leikkinään:
"Turhia nuo tuskat, raivot,
Paras mennä miehelään!

Papiksi et kelpaa, tyttö,
Muuksi et voi toivoa." —
"Suo mun luoda elämästä
Maailmalle kuvia!
Elämästä — juuri tästä
Tulkita suo totuutta!"

Silloin sankar' immen luokse
Astuu, tarttuu kätehen;
Taiteen pappi luontoansa,
Valpas, säihkysilmäinen,
Euroopainen koulultansa —
Sydän suomalain on sen.

Immen temppeliin hän viepi,
Siellä hoitaa, kasvattaa.
Alkaa sitten viides näytös,
Esirippu kohoaa:
Immen sanat, kasvot, käytös
Elämätä kuvastaa!

"Suomalainen teaatteri!"
Huutaa kansa innoissaan.
Silmät säihkyy riemumieltä,
Eläköötä huudetaan,
Talvi riutuu suven tieltä,
Kukat kasvaa tukkunaan.

Kukkihin se impi peittyy,
Luonnon kevät tullut on,
Linnut laulukielin saavat,
Soitto liittyy voittohon,
Parantuvat tuskat, haavat, —
Ihme aavistamaton!

Viides näytös kestää vielä,
Suomalainen näytelmä,
Sama impi toimii siellä,
Kuningatar helmivä,
Elämän, totuuden tiellä
Palvelee hän ylintä.

Palvelee hän kauneutta.
Mutta ylipappina
Opin on ja luonnon tuote,
Jolla ain' on varalla
Viisas lause, varma luote:
Kaarlo Bergbom — kunnia!

TYÖKANSAN MARSSI.

Työkansa, nouskaamme!
Tuo entisyyden loistoisuus
Ja nykyisyyden mahtavuus
On työtämme.
Nyt painavatko meitä ne!
Ne niskoiltamme puistamme.
Täysikäisiksi kypsyttää
Meit' aika tää
Ja neuvoo menneisyys.

Työkansa, nouskaamme!
Työ korkeimman on tahtoa,
Mut kurjuus orjan kahleita —
Ne katkomme.
Siks emme raada juhtina,
Vaan luonnon eturinnassa,
Valoa kohti pyrkien,
Töin, taistellen —
Se meidän valtatie.

Työkansa, nouskaamme!
On meissä Suomi suurinna
Ja kansan voima vahvinna,
Me nouskaamme!
Kun perhekunnat, lapsemme
Me valvehille nostamme,
Ne uuden voiman tenhokkaan
Tuo maailmaan
Ja Suomen vahvuuden.

Työkansa, nouskaamme!
Meit' osa kallis vartoaa,
Töin, toimin, voimin valloittaa
Sen tahdomme.
Työn kunnia, työn arvo, ne
Ja valistus on toivomme,
Kaikk' oikeudet tasaiset,
Tiet avoimet
Ja veljein vertaisuus.

VUOSI 1894.

NUORUKAISEN MUISTIKIRJAAN.

Nuorukainen, soihtuasi kannat,
Tulta nostat, nostat korkeaan.
Valaistako maailmaa sen annat
Vaiko tuotat murhaa mailmaan?

Elämätä vaiko kuolemata
Ympärilles luonet hehkullas?
Rakennatko maata ihanata
Vaiko turmelet sen tarmostas?

Elämäsi antaa vastauksen:
Kuinka kesyttää voit luontoa,
Toteutatko maasi toivomuksen,
Sulle totuus onko kalleinta.

Horjahtanet — nouse pontevasti,
Pyri kehnosta ain' oivempaan,
Pettää voivat voimas useasti,
Hyvä tahtos älköön milloinkaan!

1888-94.

HALLITSIJAPARIMME HÄÄPÄIVÄNÄ.

Lausuttu Keisari-Suuriruhtinaan Nikolai II:n ja Aleksandra Feodorovnan hääpäivän juhlanäytännössä Suomalaisessa teatterissa 26 p. marrask. 1894.

I.

Niin sankka usva joskus peittää maan,
Ett'ei voi siintää valon tuikekaan,
Käyp' ihmiset kuin raskaan taakan alla
Ja himmeen silmän kohtaa kaikkialla,
Töin tuskin toivo jatkaa lentoaan.

Se jatkaa sentään: Halki usvien
Se pyrkii ilmakertaan kirkkaasen,
Sen silmä etsii tähtimaailmoita,
Siks yöt ja myrskyt, tyrskyt sit' ei voita,
Se löytää aina valon sätehen.

Se halki syksyn, talven pakkasten
On voinut löytää uuden keväimen,
Ja kautta takatalven, keväthallan
On toivo löynnyt lämmön, valon vallan
Ja hedelmiä luovan kukkasen.

Niin nytkin Suomi suruharsossaan
Jälestä vankan rauhan ruhtinaan
Luo silmät puoleen nuoren valtiaansa
Ja lohdutus on hänen rinnallansa:
Ihana "Päivänpaiste" loistossaan.

II.

Kun päiv' on noussut valtaistuimelle,
On kevät-aika, luonnossa on häät
Ja siivet kasvaa luonnon nuoruudelle,
Elämän riemun kaikkialla näät.

Valoisa lämmin lainehtien kierii,
Avaten kukkasen ja linnun suun,
Vapaina tuulet tuoksii, virrat vierii,
Virittää voimat työhön siunattuun.

Näin luonnonvaltakunnat pienet, suuret
Omia seuraa peruslakejaan:
On heillä eri luonne, tavat, juuret,
Mut kaikki luottaa valon valtikkaan.

Se valtikka se seuraa oikeutta,
Ikuista, joka mailmat järjestää;
Hyvyyttä seuraa se ja rakkautta,
Jok' eri muodot sointuun yhdistää.

III.

Terve, nuori oikeuden turva!
Terve, sulo lemmen "Päivänpaiste"!

Sulle suuret es'isäsi näytti
Oikeuden, laupeuden tietä,
Jonka kahden puolen kaunihisti
Kansakuntain riennot kukoistavat,
Kaikk' edistys, valistuksen vilja,
Vapauden ilmanalan anti,
Nopeasti nousee tähkihinsä
Alamaisten onnen vahvikkeeksi,
Hallitsijan töitten kunniaksi:
Kansan onni valtiaalle kiitos.

Tällä tiellä kaunis valtapari,
Kauan hallitkoon ja onnellisna.
Nouskoon heille työstä raskahasta
Sato herttaisia hedelmiä,
Sato kukkia ja kunniata,
Kiitoslaulut kansan sydämmestä,
Onnellisen, uskollisen kansan,
Jonk' ei sydän suulla teeskentele!
Nouskoon kuolemattomuuden kukka
Iät kaikki ihaeltavaksi
Miljoonien sydämmellä, suulla! —
Paras palkka oikeasta työstä:
Rauhallinen, moittimaton tunto!

Olkoon Valtijaamme ohjaksissa:
Vankka tarmo Ensi Nikolain,
Aleksander Ensimmäisen lempeys.
Aleksander toisen vapaa mieli,
Aleksander kolmannelta rauha,
Näiden kaikkein oikeudentunto,
Niin on ohjaksissa suurin kunto.

Nuoren suuriruhtinaansa häihin,
Lainkuuliaisna, uskollisna,
Näitä Suomi sydämmestään toivoo,
Toivoo pitkää onnen viljavuotta!

RAUTATIELLÄ.

Säkeniä säihkyy yöhön,
Höyry kulkee, kylvää ne.
Nouskaa edistyksen työhön!
Huutaa kone kansalle.

Mikä jyske, ryske, pauke,
Seudun kansa kavahtaa:
Uusi aika tästä aukee,
Kun näin matk' on joutuisaa.

Liike vilkastuu ja toimi
Valtaa salon sydämmet,
Työhön kutsuu kaikin voimin
Kansan joukot rauhaiset.

Vierähtää vaan anna vuotten,
Niin nuo suotkin kuivataan:
Miss' on liike, siell' ei suotten
Kansa jouda loikomaan.

Mutta valistusta meille!
Moni voisi hairahtaa:
Eksyy ehkä tuhman teille,
Pyörän alle lankeaa.

Seis! Kas tuolla kansan joukko —
Asemalle saavumme.
Terve, toisen seudun veikko!
Näin nyt helpost' yhdymme.

KUKKA LUMESSA.

On nurmen vihreys vielä
Niin tumma kuin nuorena,
Ja kuihtunut kukka nukkuu
Mun äitini haudalla.

Mut tuulen henki on raaka
Ja kalsea aurinko,
Ei hellyytt', armoa riitä,
Vaan luntakin vihmoo jo.

Voi ankaruutt' olojemme!
Vaikk' elämän voimat ois
Ja kukka hedelmän toisi,
Niin talvi sen sortaa pois.

SYYSTUNNE.

Syys-ilta on tyynen kaunis
Ja miettivän rauhaisa,
Mut luonnossa hiljaa hiipii
Himo hillitön: kuolema.

Se hehkuvin, ruskoposkin
Käy taivahan rantoja,
Ja metsien lehvät hohtaa
Sen kiehtojan kuumetta.

Kun missä on heikko, hento,
Sen ahmii se suudellen:
Niin kaunihin lammen kylmii,
Vie lehden ja kukkasen.

Ja hedelmät hienot korjaa
Se hekkumankiihkossaan,
Vaan muikeat pihlajanmarjat
Jää oksille nuokkumaan.

Käy haikea tunneviima
Läpi luonnon ja ihmisen:
Siit' yöksi on hautuva myrsky,
Himon temmellys kiihkoinen.

* * *

Mun mieltäni mustat muistot saartaa:
Näen veljeni kuolinvuoteellaan
Ja sairaan siskoni kalvaat kasvot —
Minä jäykistyn heidän vaivoistaan.

Näen julmana vääryyden ja sorron
Yli pienten ja heikkoin tallaavan,
Näen luonnon neitsyyden raiskatuksi.
Pahan ryöstävän kauniin maailman.

Niin vierien tuskissani vaivun
Syvyyden kuiluhun — unta nään:
On siellä kolkkoa autiota,
Ei tähteä, kukkaa yhtäkään.

On painajan taakka rinnoillani
Ja henkeni hiutumaisillaan.
Mut silloin toinnun ja silmät auki
Näen valkovaipassa kaiken maan.

* * *

Himo kuolema tok' ei ollut,
Se ei tappanut luontoa,
Sen vaivutti vain univerhoon.
Se kerran on nouseva.

Viel' elämän runko on vankka,
On vihreä kuusisto,
Yli maailman kirkas taivas,
Yli taivahan aurinko.

JOK' AIKA.

Jok' aika kevät on,
Jok' aika kesäkin,
Jok' aika syys ja talvi,
Jok' aika kaikkia.
Mut eri maissa vainne
Er' ajoin viihtyvät.

Jok' aika aamu on
On aina päiväkin,
Jok' aika iltaa, yötä
Ja unta, valvontaa,
Jok' aika taivaan soihtu
Lakia säätelee.

Jok' aika lapsuutt' on,
Jok' aika nuoruutta,
On miehuuttakin aina
Ja aina vanhuutta.
Mut puolestansa kaikki
Ne vuoroin vastaavat.

On aina myrskyjä
Ja aina tyyntäkin,
Surua, murhett' aina
Ja epätoivoa.
Mut toivokin ja riemu
Ne valvoo ainiaan.

Niin virrat henkiset
Jok' aika rientävät,
Tuhansin muodoin, aalloin
Ne leikkaa toisiaan.
Tuo suunta muunne muutti,
Muut tänne siirtyivät.

Mut kaikkiin muotoihin
On luonto väsynnä;
Kehitys, voima, vaihdos
On aina kestävä:
Elämä aina kestää
Ja jatkaa muotojaan.

IHANTEELLENI.

Meist' onko jo tullut loppu,
Näin kuollaanko nyt jo pois?
Pois kuollaanko toisistamme
Kuin meitä ei ollut ois?

No, jääpihän muistoksemme
Maan kummulle kukkaset:
Jää sorrettu rakkautemme
Ja murretut toivehet.

Ne saarnaisi maailmalle:
Ihanteet ovat turhat vaan,
Kuin väistyvä taivaan ranta,
Jot' ei saavuta milloinkaan.

Toki taivahan rantaa kohti
Yhä maailma matkustaa,
Ja milloin loppuisi yökin,
Jos taivaaton olis maa?

Niin huutaisin surun yössä
Minä toivoton huohottain:
Voi maailmaa ihanteitta,
Voi turhia toivojain!

Mut ei! Ihanteitteni taivas,
Pysy kaukaisin rantoines!
Niin kauan on rintani nuori
Kuin näen sinun kirkkautes.

Niin kauan kuin sinä siinnät,
Hätäpäiv' ei toivoa vie:
Surun, kuoleman tuolta puolen
Voi kuumottaa valon tie.

Ja toivonkin raunioilta
Viel' elämä virkoaa,
Kuin tuhkasta kaatun kasken
Vihannoitseva viljamaa.

HÖYHENKENGÄLLE.

Ah, jos rikas, nuorikin oisin,
Niin luoksesi liitäisin
Ja laulaisin sulokielin
Ja hehkuvin tuntehin.

Sinut laulaisin ihaninten
Maan impien maineeseen,
Sydämestäni helmivän virran
Sinun johtaisin sydämmeen.

Kuin joutsen joutsenen kanssa
Me hekkumass' uisimme
Tai yhdessä lentäisimme
Ihanammille ilmoille:

Ihanampihin aatemaihin,
Joiss' ei ole kurjuutta,
Joiss' ei sydän kylmänä siedä
Lähimmäisensä sortoa.

Tai kaksoissieluna nousten
Yli maata, yli maailman,
Me Suomelle soittaisimme
Valon virsiä kirkkaimman.

Valo, lämpö se lauluistamme
Elonvirtana vihmois maan,
Jäärinnat rikkoisi, kansan
Vapauttaisi vammoistaan.

* * *

Minä laulankin, palan, hehkun,
Rikas rintan' on nuoruuttaan,
Ihaelmani suitsutan sulle, —
Sinä tuskin kuunteletkaan!

Pojan heilakkeita on parvi
Mesihuulia muistossas,
Niin pitkä ja hauska on vielä
Sun rakkausohjelmas.

Sinä kuuntelet onttoa kieltä,
Kyläjuoruja, mairetta,
Ihaellen kuosien kukkaa,
Helyporvarin luonnetta.

Mukavuuksia mielesi hautoo,
Kotionnea jouteliaan,
Nimiarvojen sointuisuutta,
Rasituksia köyhän maan. —

Mut ohjelmaasi kun tanssit,
Pian raukenet, kyllästyt,
Ja rentona, hervakkaana
Kenen rinnoille heittäydyt?

Sinä silloin nuorena vanha,
Minä vieläkin reippaana
Luon uusia maailmoita
Ja valloitan uusia.

VUOSI 1895.

KOHTAUS HANGELLA.

Sulo tyttönen, hoikka ja reipas
Se hiihteli hangella.
Oli pakkanen poskia purrut —
Sekö talven on rakkautta!

Oli poskuet vaaleat vallan!
Jos pakkanen mies nyt ois,
Niin sillepä antaisin puustin,
Ett' ilma ja tantere sois!

Tai jospa nyt suudella voisin
Pois impyen poskilta jään! —
Olin kaino, en tohtinut — neittä,
Lumin ohjasin vain pesemään.

Hän kiitteli teeskelemättä
Ja suorasti. Voi mua, voi!
Hänen äänensä suopea, lämmin
Sydämmessäni soi, yhä soi.

KUKKIA TALVESSA.

Ken lausui, ettei meillä
Kukoista talvimaa?
Poluilla, mäillä, jäillä
Näen kansaa kukkivaa.

Tuoll' luistimet ja sukset,
Taas täällä kelkkoja
Ja reimat innostukset
Ne raikuu ilmassa.

Voi lunta ryöppyellä,
Voi soittaa pakkanen,
Mut Suomen sydämmellä
On toivon kukkanen.

Eloa posket hohtaa
Ja silmät säihkyvät,
Täys uskallus se johtaa
Nää mielet leikkisät.

Suo talven meitä purra,
Se voimat raikastaa;
Et huoli, Suomi, surra,
Kun nuoruus kukoistaa!

23/3

MÖKINPOJAN LAULU.

Minä vain olen köyhä poika,
Vähäpalkkainen työmies vaan,
Toki tyttöstäni minä lemmin,
Hänt' en vaihtaisi kultiinkaan.

"Mihin nait sinä?" Niin utelette.
Mökin vaaralle valmistan,
Pesän pienen; tyttöni tuopi
Tulen roihuvan takkahan.

"Vuota vuosia kymmenkunta,
Elä yksin, säästöjä tee!"
Niin rikkaat neuvovat mulle.
Mut nuoruus niin hupenee.

Niin kukkien kultainen aika
Ohi lentäen lieksahtais,
Eik' onnenkyyhkyni konsaan
Mun sylihini taas palajais.

Nyt terveys, voimien kukka,
Rusot poskiimme hehkuaa.
Ken moisen rikkautensa
Rahavoittoihin vaihettaa?

Maa, annahan töitäsi meille
Ja leipää työstämme tuo,
Mut nuorena meiss' ilon, lemmen
Verenlämpöä hehkua suo.

MUSTIAKIN JOUTSENIA.

Lapsuudessa mulle laulettiin,
Ett' on joutsenlintu valkea,
Siksi luettiin se puhtoisiin,
Mainittihin taivaan lintuna.

Minä kuulin, uskoin vahvasti, —
Mit' ei voisi lapsi uskoa? —
Kuinka valkojoutsent' ylisti
Kaikki, kiitellen sen laulua.

Pyhä laulu, laulu taivainen,
Valkojoutsen vaan sen laulaa voi;
Mustat ovat suku korppien,
Niiden suust' ei moinen sävel soi.

Tuota kummastellen kuuntelin,
Kaunis kasku lapsen korvillen;
Valkojoutsenista haaveksin, —
Mutta viisastui myös lapsonen.

Kävin kerran eläintarhassa.
Mustan, kaarikaulan linnun näin!
Onko silmäni nyt harhassa?
Ymmäll' aivan kysyin itseltäin.

Näenkö mustan korppijoutsenen,
Ylevän kuin koskaan valkea?
Kuulenko myös ihmelaulun sen —
Voinko korviani uskoa?

Musta joutsen taivaslauluineen —
Kahta kauniimpi on maailma!
Kaksin kerroin käypi sydämmeen,
Kun saa kuulla mustaa, valkoista.

* * *

Ennen yksin valkoihmistä
Ihmis-arvoiseksi uskottiin,
Musta neeker, juhtaeläjä,
Arvattihin orjiin alhaisiin.

Myöskin Valkosista arvoa
Voittivat vain luokat muutamat,
Jotka tunsi ihmetietoja
Taikka joitten napit loistivat.

Suuri joukko, "musta kansa" vaan
Peloin kuuli käskyn: "tottele!"
Kuivan leivän jyrsi loukossaan,
Kuivemman sai ruuan hengelle.

Nytpä toisin. Mustat joutsenet
Joutseniksi nyt jo tunnetaan,
Neekeritkin mustapintaiset
Voittavat jo ihmisarvoaan.

Hikiotsa työmies nostaa pään,
Vaatii vapautta, arvoa;
Itse tahtoo johtaa itseään,
Etsii oikeuden voittoa.

Riennä, työmies, nouse ylöspäin,
Mallinasi musta joutsen on;
Toki toimes maahan kiinnittäin,
Ettet eksyis pilvilentohon.

Niinkuin ilma joutsenlennolle,
Sulle kallis olkoon vapaus!
Niinkuin johtotähti laivalle,
Rientos ohja olkoon oikeus!

Sitten Suomi kaksoisjoutsenna
Joukoin laulaa virttä vahvempaa,
Musta olkoon ken tai valkea,
Yhteis-onni meitä innostaa.

MEILLE KAIKILLE.

Tien varrella on talo,
Komea, valkoinen:
"Parantumattomille"
Sanoivat tehdyks sen.

Mut tarkoituksehensa
On turhan ahdas se:
Kaikk' asunnot vain riittää
Voi meille kaikille.