SUIHKUKAIVO.

Syvä kaivo sydämestä maan
Öin ja päivin kuohuu suonistaan.
Valon välkkehessä suihku sen
Kirkas on ja hohtohelminen.
Silloin silmä mielihyvissään
Sitä nähdä tahtois yhtenään.
Linnut, siipiänsä pöyristellen,
Lentävät sen kylpyyn leikkiellen,
Siinä lapsi loiskii mielellään,
Kukkakin sen virkeyttä juo,
Sille siitä seppeleen se suo,
Ruusu sille aukoo silmiään.
Mutta öisin, kun en unta saa,
Pimeässä kaivo kiusoittaa:
Solina sen soipi korvissani,
Herätellen tuhat muistoani,
Se kuin suoni suuren valtameren
Rinnassani virrat virittää,
Päähän puskee sydämeni veren,
Aivot, hermot työhön jännittää. —
Nyt en kuule kaivon solinaa:
Muistojeni allas loiskottaa,
Sydämeni suihkukaivostaan
Helmet nostaa kaiken kirjavat,
Värivaihtoiset ja kirkkahat,
Taikka tupruttaapi usviaan,
Pilviäkin, ukkostakin tuopi,
Mustaksi mun taivahani luopi.
Sitte pudottaapi pisareita,
Katkeria muiston kirpaleita,
Sielun polttavia kyyneliä,
Hengen hermopohjaa särkeviä.
Minä kylven siinä suihkussa,
Odotellen aamun nousua,
Kylven helmissä ja pilvissä,
Salamoissa, yössä synkässä,
Kunnes uuvun, yöhön uppoan —
Näenkö, näenkö päivän nousevan?

14/12

ÖLJYPUITTEN ALLA.

Mitä itket, sydämeni?
Kirkas päivä paistaa,
Vapahana päivän alla
Lämmin laine loistaa,
Välimeren rantain laine,
Joll' on kauas kuulu maine.

Mitä itket, sydämeni,
Oljypuitten alla?
Rauhanpalmu sulle suhkaa
Ylläs korkealla.
Kaikkiall' on kirkas taivas,
Sydän, mikä sun on vaivas?

Eikö ruusut sulle mieleen?
Poimi viikunoita!
Ota vastaan lemmenleikit,
Viinin nautinnoita! —
En, en! Niin on raskas mieli,
Ettei kertoa voi kieli.

Palmut rauhaa tarjoavat,
Ruusut rakkautta,
Öljypuut ne lohduttavat —
Kaikk' on viekkautta!
Maani unhottaako voisin,
Etelässä hekkumoisin!

Sanan Suomestani kantoi
Karsas mistraltuuli,
Että uhkaa vainioita
Halla myrkkyhuuli,
Uhkaa vuosisatain viljaa
Syövyttää ja jäytää hiljaa.

Siksi itket, sydämeni,
Oljypuitten alla,
Vaikka rauhanpalmu suhkaa
Ylläs korkealla:
Itket, sydän, kalleintasi,
Perintöä vanhempasi.

* * *

Ylly työhön, sydämeni,
Laula voimavasti! —
Sieltä nuorten laulu soipi,
Kaikuu tänne asti!
Valo, lämpö siellä koittaa
Hallat, vihanviimat voittaa.

Oransien kukkasia
Täällä myrttiin kiedon,
Öljyn-oksiin laakeria,
Kun saan häistä tiedon: —
Suomen toivo viettää häitä,
Sille seppeleitä näitä!

Cannes joulukuulla.

ERI KIELIÄ.

Mitä lausuu sutten ulvonta,
Mitä kiljuvainen leijona?
— Vihan kieltä.
Mitä kertoo kukka tuoksullaan,
Mitä kevätleivo laulullaan?
— Lemmen kieltä.
Syksyn kypsi viikuna
    kun aukeaa,
Suloutensa kaiken se
    kun tarjoaa —
Mitä haastaa se?
— Kieltä äitimme?

VUOSI 1899.

RAAJARIKKOINEN.

LAPSI.
En isää, en äitiä auttaa voi,
Miksi mun Luoja maailmaan loi?

ÄITI (rukkinsa ääressä).
Maailman rukissa kehrättäväksi
Luoja sun tänne tuomaan läksi,
Kuteheksi kultakankaaseen,
Kirjavahan, riemuraittaiseen,
Jota kukin kaunistella voi,
Jossa kukin säveleensä soi.
Siellä soinnut ihanasti, sieltä
Sinä kuulet tuhat onnenkieltä.

LAPSI.
Miksi täällä täytyy kärsiä,
Paljon surra, paljon itkeä?

ÄITI.
Siksi että onnenkutehet
Tarvitaan niin hienon hienoiset.

Cannes 9/1

POIS VALON TIELTÄ!

Puut, ikkunastani loitommaksi
Pois päivän tieltä lähtekää!
Sisälle, kukkani, astukaatte
Tai syrjemmälle väistykää!
Minä puita lemmin ja kukkia lemmin,
Mut valoa vielä, viel' enemmin;
Siis suurin kunnia suokaa sille,
Edellä valkeus päästäkää!

Kun valon valta mun luonani on,
On puita, on kukkia mulla,
Myös linnut oksille lentävät,
Ne tohtivat luokseni tulla.
Puu, kukka maahan jos hakattaisiin
Ja linnut oksilta ammuttaisiin,
Niin valon lämmössä sydämeen
Ne mulle kasvaisi uudelleen.
Siis valokullan te sallikaa
Mun kotiini, luokseni tulla!

Cannes 19/1

SULJETTU PUUTARHA.

Mies rikas rustasi linnan uljaan
Ja puutarhan päivänrintaan,
Vaan köyhän kansan ei sallinut sinne
Hän silmätä mihinkään hintaan.

Hän linnan, puiston muurilla kaarsi,
Vaan ruusut kasvoivat yli;
Sireenit, öljypuut, oransitkin
Ne huusivat: auki on syli!

Nyt köyhä kansa kuin mettinenkin
Näki oransin kultaposket
Ja tunsi tuoksua ruusun, liljan,
Vaan puuttui kullat ja vasket.

Ei käsi ylty, ei raha riitä —
Kaikk' yksin rikashan vaatii:
Siis muurin kauhean korkeaksi
Hän puiston ympäri laati.

Nyt lintu musta vain sinne pääsi
Ja käärme nous' yli muurin;
Ei silmä köyhän, ei auringonkaan,
Ja siitä tappio suurin.

Siell' yö ja kalma nyt viihdyskeli,
Puut, kukat kuihdutti huoli,
Ja mieli haikea rikasraukan
Myös sairastutti — hän kuoli.

Sen jälkeen — muurit kun aika mursi —
Puutarha virkosi jälleen
Ja kaikki kansa käy poimimassa
Sielt' iloa elämälleen.

Cannes 12/1

ALAHALLA.

Siell' alahalla hurjat riitelevät,
Ne toinen toistansa tyrkkii,
Ja joukossa siellä väkevimmät
Ne kansan jumaliksi pyrkii.
Mut, oikein ihmeinä loistaakseen,
Ne kansaa tahdo ei tasalleen.

Kuin fosforipölkyt pimeässä
He välkkyvät — niinkuin paavi
Ja kätyrit kähmivät hämärissä,
Kuin munkit, kädessä haavi.
On pimeässä järvessä mukavaa,
Vaan kunniallista ei, tuulastaa.

Cannes 21/1

TOMUINEN.

Kuin lapsen sielu, niin hentoinen
On maantien laidassa kukka:
On silmäkin sillä kuin ihmisen
Ja lehtinä tumma tukka.

Vaan tomuinen, oi tomuinen
On maantien laidassa kukka,
Ett' eiköhän kuihtune poloinen,
Sit' eiköhän perine hukka.

Olis siivet sillä, niin lentäisi
Se puhtahammille maille;
Vaan sielläkin ihmiset mieltyisi,
Sen leikkaisi siipiä vaille.

Tuop' ilma tuulia puhtaita,
Voi taivas lainata kasteen;
Mut myrsky, halla on korjanna
Monet joukosta maailman lasten.

Cannes 25/1

PENSAITA JA PUITA.

Pensahaksi
Matalaksi
Kanerva meillä jää;
Etelässä
Lämpimässä
Puuksi se ennättää.
Kunpa vain ei ihmiset
Meill' ois pelkät pienoiset,
Matalat ja matavaiset,
Kurjat, kierot, halpamaiset.

Oispa aika toivottaa
Heille vartta vahvempaa:
Selkärangan
Niinkuin hongan,
Joka pilvissä,
Yössä, myrskyssä
Korkeutehen päänsä kurkottaa,
Seistä, sortuakin uskaltaa.

Cannes 2/2

VIIRIMME.

Mik' onkaan meidän viirimme,
Jonk' ympäri me yhdymme?
Peruslakimme, peruslakimme!
Ei liehu päämme päällä se,
Se syöpynyt on vereemme.
Sen johto riittää: järjestys
Sen riento on ja edistys.
Sen isät meille sääteli
Ja ruhtinaamme vahvisti —
Se on Suomen viiri, se.

Ja mitkä värit viirissä
Voi kiintää meidän sydäntä?
Värit luonteemme, värit luonteemme:
Ne rehti luotettavuus on,
Pyrintö puhdas, nuhteeton,
On horjumaton kestävyys
Ja yhteistyössä ystävyys.
Ne värit luoja johtaissaan
Jo meihin piirsi sormellaan —
Ne on värit viirimme.

Työtanner, sotatanner, se,
Jonk' yli johtaa viirimme?
Se on Suomemme, se on Suomemme!
Maa, jossa kukkii isäin työ
Ja josta lapset leipää syö,
Maa, jossa oikeus, valistus
On kansan toivo, lohdutus,
Ja jossa työmme hedelmät
Myös maailmalle kypsyvät —
Se on meidän Suomemme.

Jos viiri meiltä riistettäis
Sen henki rintahamme jäis:
Oma henkemme, peruslakimme.
Ja värit suomalaiset, ne
Myös säilyis meidän kanssamme.
Ja vaikka meidät silvottais,
Pois luontomme ei lohkeais;
Jok' uusi polvi povestaan
Taas nostaa viirin valvomaan —
Se on viiri Suomemme.

Siis viirihimme yhdymme
Ja toimeen, työhön ryhdymme!
Työmme Suomelle työt' on kansoille.
Ken uskollisna itselleen
On vilpitön myös veljelleen,
Hänt' askeleensa kiittävät,
Hän suhteet luopi lämpimät,
Ja rauhan viljavainion
Hän työmies uskollinen on —
Se on viiri Suomemme.

Cannes 2/2

RAJAMAILLA.

Ajan aallot ankarasti lyövät
Ja ryske kaikkialla käy,
Maan suuret pienempiä syövät
Ja heikon lohdutust' ei näy.
Väkivalta toivon sammuttaapi
Ja villit voimat raivoaapi.
Oi, ihmisyys, oi oikeus,
Miss' onkaan teidän pelastus!

Mik' ääni huutaa rinnassamme?
Se ihmisyyden vaatimus:
Ett' on myös Suomen kansallamme
Elämän suuri oikeus.
Me omilta kun juuriltamme
Valoa kohti ponnistamme,
Hedelmät Suomalaiset me
Sivistystyölle kannamme.

Me nuoret mielet yhdistämme
Nyt kaikki valon lieden luo
Ja sydäntämme lämmitämme,
Se meille uuden tarmon tuo.
Se taistelussa ihmisyyden
Tuo meille innon, kestävyyden
Ja tunnon selvän, kirkkahan,
Pimeät vallat voittavan.

Tää kansa, joka sielustansa
Jo muinoin suuret laulut loi,
Ei sorru miehuusvuosinansa,
Kun lasnakin se kestää voi.
Työase sillä heiluu vyössä,
Sen voima varttuu päivän työssä
Ja pohjasta sen sydämen
Soi laulu uuden huomenen.

Kuin niittypaju painon alta
Me nousemme ain' uudelleen;
Kuin raita, ilmaa korkealta
Me hengitämme sydämeen;
Ja niinkuin laine rantojansa
Tää kansa seuraa lakiansa.
Vaan ajan myrskytuulissa,
Oi Suomi, ollos valvova!

Me naapuria lähestymme,
Kun kättä ystävän hän tuo,
Työkumppaliin me veljestymme,
Kun hänkin meille arvon suo.
Vaan kädessä jos käärme hällä,
Me kaartelemme etähällä:
Mies kelpo karttaa riitoja,
Tok' oman tuntee arvonsa.

On meidän arvo itse meissä,
Sit' emme salli tallata.
Kun rehti kunto töissä, teissä
On kunniamme mittana;
Kun valistus on miekkanamme
Ja puhdas tunto rinnassamme,
Kun itseämme emme myö,
Ei mitkään vallat meitä lyö.

Me nuoret mielet yhdistämme
Siis valistuksen lieden luo,
Ja sydäntämme lämmitämme,
Se toivon, voiman, innon tuo:
Ett' uskollisna suojelemme
Me isäin lait ja vapautemme,
Niin Suomi polvi polvelta
On kukoistuva, nuortuva!

Cannes 9/2

UUTTA, UUTTA.

Oi linnut, laululinnut, te
Mun luontoani seuraatte:
Te orahille
Ja kukkasille
Vain laulelette.
Kun tähkä täyttyy,
Kun jyvä kypsyy,
Te vaikenette,
Tai kevättä etsitte uutta, uutta,
Valon ja kukkien ikuisuutta
Ja siksi seutuja vaihtelette.

Cannes 16/2

JUMALA HYLKYSILLÄ.

LEGENDA.

Tabernakli on särjetty! Jumala
Pois päästetty! — Hyvä, se hyvä!
Mut missä hän voipi nyt asua,
Mikä paikka on rauhainen, pyhä?

Hän etsimässä on sydäntä;
Hän mennyt on kirkkoon. Mutta
Hän kuort' on ja temppuja löytännä
Sydänraukkoihin kietounutta.

Hän tutki nyt rikkaita kotia,
Vaan sielläkin kultainen kuori.
Häntä vanhat kammoi kuin peikkoa,
Ja moniko siell' oli nuori.

Työmiehiä löysi hän. Niilläkin
Oli työtään korvihin saakka.
Kun sydäntä tutki hän — hirmuisin
Siell' asui jo murheen taakka.

Hän tarkasti myös sotajoukkoa,
Jalo sydän on kenties siellä.
Ei! siell' oli kylmä kuin kirkossa,
Univormut ja temput tiellä.

Hän valtioviisaita etsimään,
Mut Gladstone kuolla jo ehti.
Ja muilla ei sydäntä ensinkään —
Sen kohdalla vaan joku tähti.

Nyt kääntyi luokse hän ruhtinaan:
Sun kuinka on sydämes laita? —
Jumal' armahda! siellä on parhaillaan
Ministerejä juonikkaita.

Runoseppien luo tuli jumala.
Mut heillä on sydän kuin laiva:
Siell' leijailee koko maailma,
Viha, rakkaus, tuska ja vaiva.

Piti heidätkin heittää, matkustaa
Sisämaahan, paimenten luokse
Ja maamies raukkoja lohduttaa —
Tuli sieltä jo kukkien tuokse!

Maamies oli heinänkorjuussa,
Elomaillakin häärivät toiset;
Oli kiirettä, touhua kaikilla,
Ei joutilaita edes loiset. —

"Mitä? Täälläkö liikkuu jumala!
Siis taivaassa riitä ei tilaa.
Siks ollut on kehnoja ilmoja,
Kun herra noin arvonsa pilaa!"

Niin maamies huudahti ihmeissään,
Hien pyyhkäsi otsaltansa.
Ei näyttänytkään hän sydäntään,
Vaan huolehti saalistansa.

Ei jumala pakkoa käyttänyt
Kuin maalliset vallat julmat:
Hän vapaata sydänt' on etsinyt,
Monet kärsien kiusat ja pulmat.

Vaan asunto, hälle kun tarjottiin,
Oli ränstynyt ollut jo kauan,
Ja milloin hän sattuikin ystäviin,
Ne hoippuivat nojassa sauvan.

Siks siirtyä päätti hän taivaasen,
Hyvin kauas ja korkealle;
Hätähetkinä, ihmisten huutaen,
Alas astua maailmalle.

Vaan siitä on seuraus alhaalla
Sekasortoinen maailmanvalta:
Jalo herramme meistä on kaukana,
Hätähuuto soi kaikkialta.

Cannes 13/2-2/3

MURHELINTU.

Kottarainen, se murhelintu,
Jota harvasti mainitaan,
Oli oppinut elämältä
Pienen, pienosen laulun vaan.

Kottarainen, se tumma lintu,
Lauloi pienosen säveleen,
Minkä lauloi, sen totta lauloi,
Se koski kuulijan sydämeen.

Cannes.

MEREN RANNALLA.

Meri valtava, keuhkos anna
Avaruutta mun hengittää,
Väkivoimasi mulle kanna
Luonnon ääriä yllättää.

Meri valtava, sydänpalkeet
Anna myrskyssä kestäntään,
Luonnon riehuvat voimat, alkeet
Tahdon tarmolla säätämään.

Sitten tyynessä anna mieli,
Joka maailmat kuvastaa,
Josta välkkyisi taivaan kieli,
Vaikk' on pohjassa vankka maa.

Rikasriistaiset meren nielut
Minä sieluuni tahtoisin,
Sinne hurmaisin ihmissielut,
Satulinnoihin kirkkaihin.

Onnenmettä kuin mehiläiset
Kellareissani keittäisin,
Mut taas onnesta päihtyväiset
Myrskyn siiville heittäisin.

Merikäärmettä vastaan veisin
Heitä hurjahan taisteluun
Enkä uupuisi kyyneleihin,
Tuskan, onnenkin vaihteluun.

Meri lienenkin rantalaita,
Aalto pohjattu, katoton,
Pilvilentoni raja-aita
Oman painoni pakko on.

Utusiipenä päivän alla
Ylös kirkasna karkelen,
Sieltä mielellä raskahalla
Painun maaemon paarmaillen.

Kiehun, riehun ja etsin merta,
Yhteisrientojen pauhinaa,
Mutta kaipaus joka kerta
Ylös, ylös mun nostattaa.

Hyrski, sieluni, riehu myrsky,
Jos se aaltojas puhdistaa!
Toki ankarin, tuimin tyrsky
Rannan hiekalle raukeaa.

SANKARI.

Valonsankari, aurinko,
Sinun matkas on mainio:
Nouset loistossa, kunniassa
Niinkuin paavikin valtikassa.
Mut et kansoja kerjää, kisko
Etkä valheita heille visko.
Sinä lämmintä valkeutta
Kylvät, kasvatat rakkautta.
Nostat ruusun ja neilikin,
Lemuhuulisen narsissin,
Mimosan, kultia kukkivan,
Eukalyptuksen korkean.
Jalo palmu ja sypressi
Kohti taivasta pyrkivi,
Sitrun, viikuna, viinimarja,
Tuhatsilmäinen kukkasarja
Päivän lemmestä päilyvät,
Pippurmarja ja piikkipensas
Oman luontonsa näyttävät.
Sisiliskokin, käärme, konna
Ovat tahdosta auringon —
Nehän nostavat taistelon:
Muuten maailma toimetonna
Kuollut, keinoton, kurja on.
Jalopeura ja kotka, ne
Aasit nostavat valveille.
Mutta auringon valta, muista
Ylin, voittavi taisteluista:
Näitkö riehuvan myrsky-yön?
Päivä päästi sen pauhinasta;
Tunnet raakojen rosvo työn —
Valo auttavi vainojasta.
Valon kulku se vainoo maata,
Ettei kuolema voittaa saata.
Miksi säikyt, kun pilvehen
Näet peittyvän päivyen?
Miksi auringon vaipuessa
Suru sulla on katsehessa?
Alas Esterelvuoren taa
Valon sankari uppoaa.
Meri siellä sen ottaa vastaan,
Niinkuin äitikin lempilastaan,
Rinta hehkuen purppurasta,
Pojan kaunihin kunniasta.

Kukka silmänsä ummistaa,
Iltalauluja kaikuu maa.
Miksi riennätte pilvet sinne?
Päivän haudalle vaiko minne?
Miksi Esterel synkkä on?
Hautakumpuko toivoton?
Pilvet varjoja sinne heittää,
Suruharso sen kasvot peittää.
Itkee taivaskin. Tauotkoon!

Valo ei väsy taisteloon.
Pääskyt muuttivat Afrikkaan,
Mutta palaavat aikanaan.
Kesyn pääskynpä seurassa,
Valon noustua uutena,
Palajamme taas pohjolaan
Pimeyksiä voittamaan.

Cannes.

KEVÄTVIRRAT.

Soista, järvistä
Jäät on lähtennä,
Vesi vuorilta
Vierii virtoina,
Salon sydämet
Taas on lämpöiset.

Nuoret virrat, te
Minne riennätte?
Mit' on kiirettä?
Päiv' on pilvessä,
Sumu peittää maan,
Miss' on taivaskaan?

Sydän taivaan on
Tyly, tunnoton.
Vallat korkeat
Lain rikkovat.
Nuoret virrat, te
Minne riennätte?

Virrat vastaa: me
Tiemme tiedämme.
Yksi aatos on
Meillä verraton:
Elää tahdomme,
Siksi riennämme!

Elää omasta
Suomen voimasta.
Kivet käännämme,
Pyörät väännämme,
Luomme kukkia,
Kevättoivoja,

Luomme vainiot
Maassa mainiot;
Kevätsydämen
Voiman lämpöisen
Maalle annamme —
Siinä uhrimme.

Aikain menneitten
Päivä paisteinen
Meidät vapahti,
Työhön valmisti.
Meidän rinnassa
Aik' on tuleva.

Nuorta verta me
Täynnä hyrskymme,
Nuorta voimaa me
Tuomme Suomelle.
Matka kirkastaa,
Liitto vahvistaa.

Suuren, mahtavan
Virran hohtavan
Luoda tahdomme
Suomen rannoille
Lämmön tuojaksi,
Suven suojaksi.

Meiss' on valkeutta,
Vaikk'ei taivaalla;
Meiss' on oikeutta,
Vaikk'ei korkeilla: —
Kevätvalkeus,
Elämänoikeus.

Ne ne voittavat
Väet valtavat,
Ne ne uudestaan
Luovat valonmaan.
Kevätvirtoja
Voitte uskoa.

Sveitsi, Vevey 30/4

SVEITSI.

Vuorivirta pauhaten
Rientää Lemanjärvehen.
Kirkasta se välkkyy mieltä,
Vapauden kertoo kieltä.
Niinkuin Suomen virroilla
Sill' on paljon toivoja.
Mut ei yhtä usein se
Pettyne.

Niitty heinäsirkkoineen,
Heilmäpuineen, kukkineen
Tuntuvat kuin tuttavilta,
Lupaavilta, tuoksuvilta;
Hymyilevät päivälle
Niinkuin lapset taatolle.
Vaan ei niillä pelkoa
Hallasta.

Paljon yhteiskukkia
Tääll' on, joita Suomessa,
Ihmisissä paljon somaa,
Tuntuu kuin ois meidän omaa.
Mutta tääll' on tyydytys,
Kansan tahdon täyttymys,
Tääll' on Suomen toivomus:
Vapaus.

Valistus ja vapaus,
Joista puhkee rakkaus,
Joka vieraat veljestyttää,
Uskot, toivot lähennyttää:
Heikkoin syöjät, sortajat
Ihmisiksi muuttuvat.
Milloin, Sveitsi, Euroopat
Valloitat?

Vevey 3/5

PALAUSTUNNELMA.

Etelässä lämpimässä
Sydän kaipaa Suomeaan,
Halki myrskyn sinne soutaa
Kallioiseen rantamaan.

Kylmä viima vinkuu vastaan,
Taivas lunta tuiskelee,
Kevätkuussa lehti kuihtuu,
Sydänparkaa kirvelee.

Pilvessä on kansan mieli,
Silmä epäluuloinen,
Epätoivo sydämessä —
Missä luottamus on sen?

Missä toivo, kotirauha,
Yhteisonnen kukkanen?
Ennen toinen toiseen luotti,
Miss' on turva lakien?

Sydän kotioksaa etsii,
Siinä surren laulaakseen;
Ehkä vaihtuis inha ilma,
Päivä paistais uudelleen.

Mut ei mulla kotikolkkaa,
Minne pääni kallistan —
Tuvan takana on turve,
Sinne, — sinne torkahdan.

Näen siellä unta synkkää
Riistetystä maastani,
Likaisista urkkijoista,
Taisteluista kansani.

Näen unta enkä herää,
Kunnes voittaa vapaus,
Kunnes laki maata valvoo,
Koittaa kansan oikeus.

Hanko 23/5

ELÄMÄN LAHJAT.

Maan lahjat, taivaan antimet
Mit' ovatkaan, kun kerskailet?
Kuin ruoho, lehti vihreä,
Vain kesäkauden kestävä.
On onnellisin tunnelma
Kuin kukan tuoksu tuulessa,
Pois haihtuva ja vaihtuva.
Tekosi, toimes parhaimmat,
Kuin hedelmät puu, luovutat
Ja onnen ehkä nautit siitä,
Etteivät lapses hylkää niitä.
Ja elämäsi iltana
Alasti seisot tuulissa,
Kuin viikunapuu syksyllä,
Odottain uutta kevättä —
Jos tohdit, jollet vapisten
Epäile voimaa juurien.

5/7

KÄY VASTAKIN!

Tiesi totta se pieni lintu,
Olalleni kun lennähti:
Tiesi kuinka mun sydämeni
Kovin lempeä kaipasi.

Tunsi varmasti linnun lapsi,
Kuinka kaihosin ystävää,
Siksi riensi se rinnoilleni,
Tahtoi mieltäni viihdyttää.

Mutta maailman silmä sattui,
Siitä lintuni säikähti:
Kauas karkasi — minne, minne! —
Ken sen etsi ja ennätti.

Kiitos, kultainen linnun lapsi,
Että muistit mun kerrankaan;
Jollet eksyne ainiaksi,
Käänny luokseni uudestaan!

Lennä luokseni! ynnä sitten
Suomen lohduksi lauletaan;
Läpi kaihon ja kyynelitten
Toivon laulamme kukkimaan.

Koivula 17/7

ALAS VÄÄRYYS.

Oli aika, kun ihminen pilkottiin,
Jäsen päivässä lyötiin pois,
Ja ne lintujen ruuaksi viskeltiin,
Että rangaistus julmemp' ois.

Tapa raaka se jäi. Vaan sielumme
Nyt hienoksi silvotaan,
Kun julkinen kieli, kun soihtumme,
Sana lentävä kahlitaan.

Ja mikä on kallihin — rakkaus
Isänmaahan — se kielletään
Ja synnyinmaaltamme oikeus,
Terä silmämme, riistetään.

Näin kaikki kun meiltä on riistetty,
Mikä suurt' on ja kallista,
Niin sielumme, hienoksi kehrätty,
Sekö löytäisi rauhansa?

Ei sielumme ennen rauhaa saa
Kuin oikeus kruunataan:
Käsi levoton auralta herpoaa,
Kun lait käy horjumaan.

Ja kansan huutoja tuulet vie
Yli maan, yli maailman:
Alas vääryys, oikeudelle tie,
Valo, vapaus valtahan!

Helsinki syksyllä.

VALOSSA.

Alat laajat, suuret maailmat
Silmissäni joskus loistavat,
Kaikki tähtitaivaan kultaamat.
Toisinaan näen pienen lemmenkukan,
Immen silmän taikka hienon tukan,
Nekin kaikki taivaan kultaamat.
Joskus mulle kaste ruohossa,
Pieni helmi suur' on maailma,
Kun se vaan on taivaan kultaama.
Äiti, koti, kansa, synnyinmaa
Valon valvattina heijastaa,
Kirkastuvat taivaan kullassa.

TAIVAASEN.

Olen varma, että kukka niinkuin puu,
Jonka latva korkeutehen kohouu,
Uskoo kasvavansa taivaasen,
Sinne silmäilee se tuoksuten,
Eikä epäile kuin ihminen
Eikä petykään: — Jos alhaalla
Tai ylhäällä on ilma puhdasta
Niin kaikkiall' on yhtä taivasta.

VIELÄ KAIPAA.

Beethoven, suuri mestari,
Hän sieluansa soinnutti.
Sit' antoi kuulla maailman
Ja luuli senkin sointuvan.
Se kuunteli ja kyynelteli
Ja käsiänsä paukutteli,
Ett' ois sen luullut noussehen
Jo maailmoihin sointujen.
Vaan mestari kun taukosi,
Niin joukko vaiti kaipasi
Ja vielä kaipaa — milloinka
Luo kukin itse sointunsa?

MENNYT.

Veti arpansa nuorukainen,
Sotilaaksi hän kutsuttiin:
Siit' on asti nyt hurjanlainen,
Juopi itsensä juovuksiin.

Surumielin hän nauru suussa
Kylän raitilla rallattaa,
Eikä viihdy hän työssä muussa,
Senkuin tyttöjä petkuttaa.

JÄRKI JA SYDÄN.

Oi, sydämen murhasit rinnastasi,
Kun viettelit kultaisen omenani
Ja hylkäsit — sydämes tapoit.
Sua järkesi johtaa armoton,
Kuin terävä partaveitsi;
Se järki se kesytön, villi on,
Kuin murhaajan käsissä peitsi.

Varjelkoon Herra sun tieltäsi
Mun lastani, mun lastani!
Mun lapseni itkee, itkussansa
On sydäntä — olkoon se lohtunansa.
Mun lapseni sydän ei kuollut.
Se sydän sorrettu, sairas on,
Vaan syvempi entistänsä.
Laps ei ole sieluton, tunnoton,
Vaan säilytti elämänsä:
Hän itkee menneitä kukkiaan,
Vaan sydänhän kukkii uudestaan.

SUURET LAHJAT.

On hällä haukan kynnet
Ja sydän ilveksen;
Hän kuinka tehdä voisi
Jalotöitä ihmisten?

Hän rosvon koulut kulki,
Kehitti lahjojaan;
Miks ihmisrakkautta
Nyt hältä vaaditaan?

Jos kyntensä hän peittää,
Kun seura vaatii sen,
Hän julmuudessa muuten
On kissan vertainen.

Jos leijonan ei töihin
Hän nousta jaksakaan,
Niin saaliin vuoksi suostuu,
Kuin karhu, tanssimaan.

Hän ketun konstit keksii,
Kun viisast' etsitään
Ja hammastaan hän näyttää,
Kun kysyt sydäntään.

Siis hällä suuret lahjat
On, mutta villit vaan,
Tok' ihmisenkin arvoon
Hän nousee toisinaan.

IHMIS-ELÄIMIÄ.

Satu vanha kertoo: Löytyi luoto,
Jossa eläimill' ol' ihmismuoto.
Muuten elivät ne eläimiksi:
Joitakuita luultiin lampahiksi,
Joita ihmisrevot keritsivät
Taikka heitä suuhun pistelivät.
Ihmispukki vuohineen siell' eli,
Että luoto pahoin löyhkäeli.
Jotkut ilmaisivat julmaa sutta,
Muiden syöjää perin paatunutta.
Ihmismuodon alla itse siat
Säilyttivät hekkumaiset viat.
Orja, oppimaton ihmis-aasi
Pistot kärsi, vasten mielin raasi.
Joukoss' asui joku virkku hepo,
Jolle työstä harvoin suotiin lepo.
Moni ihmislehmä minkä säästi,
Käärmemiehet lypsämään sen päästi.
Itse koira, aivan ihmiskuono,
Muita haukkumaan ei ollut huono.
Mirri, sekin ihmisviiksinensä
Muiden vainoon uhras sydämensä.
Mutta haukat, kotkat, leijonat
Ihmisinä voiton ottivat:
Nimitettiin vapaasukuisiksi,
Ne kun jouten jäivät, vapahiksi.
Sellainen se luoto. Mutta meillä
Sama satu uudistuu kuin heillä.

MUISTOSSA.

Sun unhotanko? — en koskaan.
Vaikk' eläisin niinkuin taivas,
Niin vanhaks, harmajaks;
Vaikk' eläisin niinkuin taivas,
Niin onnen runsahaks.

Minä paljon karvasta, katkeraa
Voin matkan varrella unhottaa,
Se raskas, raskas on kantaa.
Mut onnellista ja kirkasta
Elämän muistoa, toivoa,
Pois sit' en hentoisi antaa.

Sun kultakutrista nuoruuttas,
Sun kirkassilmäistä taivastas;
Mun untani, toivon-unta,
Kuin puhdasta alppilunta —
Niit' unhottaisi en koskaan,
En koskaan.

KOHTAUS LÄHTEELLÄ.

VÄINÖ.
Miks ei mulla mieli vakaa?
Miks ain' uutta
Ihanuutta,
Suloisuutta
Ajan takaa?
Sano, Aino immyt, sano,
Miksi mulla on
Aivan loputon
Kauneuden, rakkauden jano?

AINO.
Siksi, ettet milloinkaan
Maltu pohjaan siemaamaan
Kauneutta,
Rakkautta.

VÄINÖ.
Ajatuksen lausuit soman!
Pohjaan ken juo pohjattoman?
Sano, Aino immyt, sano,
Kuinka voisi lähteen jano
Tyhjentää maan uumenhetteen?
Vaikk' on täynnä silmä lähteen,
Sydän sen on janoinen,
Aina ahmii pohja sen
Syvyydestä uumenten.

AINO.
Niinpä niin, mut lähde se
Juottaa lauman, virran uoman,
Antaa taivaankaaren juoman,
Antaa suukon suukolle —
Mit' annat, kitsas, minulle?

VÄINÖ.
Anteeks, Aino, tänne juokse,
Sydänlähteheni luokse,
Paina tänne pääsi musta,
Annan janon sammutusta!

Tyttö huima metsään viisti,
Lähteheltä suukon säästi.

KAHLEENI.

Sun silmäykses,
Niin lempeä, hehkuva silmäykses
Minut ensiksi hurmasi.

Sun kättelysi,
Niin pehmeä, hempeä kättelysi
Minut luoksesi kiskalti.

Sun sydämesi,
Niin luottava, lempeä sydämesi
Minut valloitti viimeksi.

Sun silmäsi
Mun hurmasi,
Sun kätesi
Mun kiskalti,
Sun sydämesi
Vei omaksesi.

Nää kolminkertaiset kahlehet
Lie ainaiset, oi ainaiset!

KOKO TAIVAS.

Koko taivas tuikuttaa
    voi yhdessä tähtösessä.
Koko kevät puhkeaa
    vain ruusun nupposessa.
Sulous kaiken keväimen
    voi täyttää leivon sävelen.
Ja kaiken maailman kauneus
    on mulle impeni rakkaus.

PUHTOINEN.

On kaunis, valkea kukkapuu,
Se kummun rinnassa hohtaa;
Se lintuin lauluhun havahtuu
Ja päivänpaistetta kohtaa.
Puut suuremmat sitä suojelee
Ja kaunis kansakin ihailee.

Kun sitten valkea kukkapuu
Hedelmäterttuja kantaa,
Niin niihin nuoriso ihastuu,
Puu heidän poimia antaa.
Sen puun on lehtyet puhtoiset
Kuin paratiisilinnun höyhenet.

Hyv' olla valkean, puhtoisen,
Kun kaikki antavat suojaa,
Kun kukka tunne ei tuulien,
Ei myrskypilvien tuojaa.
Puut suuret siitä kun kertoivat,
Niin puhtaan silmät ne kostuivat.

JOULUYÖ RIVIERALLA.

Jää, niinkuin neitsyt puhtoinen,
Se hohtaa alpin harjalta,
Vaan kaukana se valkoinen
On lauhkeasta laaksosta.

Mut alpin rintapuistossa
Oransi hohtaa kultiaan,
Sen toinen oksa tuoksuva
Suo morsiuskruunuun kukkiaan.

Ja meren luona, rannalla
On jouluaatto. Joulupuu
Siell' loistaa, käydään kirkossa,
Soi tiukukellot, paistaa kuu.

Ja tuikkii taivaan kynttilät.
Mut yö ei lunt', ei unta nää,
Vaan tuulet tuntuu lämpimät —
Ei sentään kodin lämpimää.

* * *

Oi, Suomen joulupahnat ja kuusi
Ja lasten riemu, se aina uusi
Ja kodin lämpöinen juhlamieli
Ja oma kansa ja äidinkieli! —
Ne joulun tuovat,
Ne lämmön suovat.
Mut etelässä ei kotia, —
Se on kadulla.
Kodittomalla kulkijalla
On kotilietensä taivas-alla:
Maailman suuri yhteisliesi,
Kuin joulun sankari yhteismiesi.

Jo kuulen aasien ammovan,
Näen päivän syntyvän, nousevan:
Se alpin neitsythelmasta
Kohottaa kirkkaan otsansa.
Nyt pienet tähdet ja suuri kuu
Pois väistyy, haipuu — ne kainostuu.
Mut maassa suurten, pienien,
Veshelmien ja kukkasten
Sydämet, silmät kirkastuupi, —
Maa hallelujaa kajahuupi.

VUOSI 1900.

VUOSISATAIN VAIHTEESSA.

Vuossata, kansallisuuksien luoja,
Hautahan vaipuu.
Tiedon- ja sähkön valtojen tuoja
Ainiaks haipuu.
Yöstä ja myrskystä päivämme koitti,
Rummut ja torvet sen aamua soitti,
Kanuunat kansojen verissä ammui —
Nyt jyrinällä se vuossata sammui.

Kuin kevät maanpoven kahleita laukoo,
Elämätä luopi,
Uusia voimia, urttia aukoo,
Suuntia tuopi,
Niin yli maitten valvahti kansat,
Voimansa tunsivat, katkoivat ansat,
Nuoruutta kiehuvin, kuohuvin voimin
Ilmoille iskivät, tarttuivat toimiin.

Tää kevätvuossata Suomenkin vyötti
Miesväen vyöhön,
Veressä vihki ja urhoksi lyötti
Sotahan, työhön.
Siit' asti onnen on toukoja tehty,
Kukkia juhlittu, tähkiä nähty,
Kunnia kasvanut, lentänyt maine,
Vierinyt valtava edistyslaine.

Vaan kevätvuossata käärmeetkin kantoi,
Myrkkyjä keitti,
Voimat suuret kun versoa antoi,
Villiksi heitti:
Villit ja väkevät heikompiansa
Polkevat, pientänsä suurempi kansa.
Petojen oikeus, käärmeitten kieli
Vallassa viel' on — ei ihmisten mieli.

Vertuus, veljeys, oikeusvalta —
Missä ne johtaa?
Rakkaus ihmisten tekojen alta
Harvassa hohtaa.
Konnuus ihmisyyttä vain sylkii,
Päivänkin valossa oikeutta hylkii,
Yön ylös kutsuu Manalan maasta,
Ilosta ilkkuu rikosten saasta.

Jälleenkö yö-ajan talvea, jäitä
Suomelle luodaan?
Taotaan kahleita itsekkäitä,
Orjuutta tuodaan?
Totuusko mykkä on? Luottamus horjuu.
Hävityshulluus yksinkö karjuu?
Toivoko sammuu? Valheko voittaa?
Milloin, oi milloin taas vapaus koittaa! —

Eläähän nuoruus, keväimen lapsi,
Vuossadan annos.
Siihen siis, vanhus harmajahapsi,
Toivosi pannos!
Vaikka on riisuttu viiriltä vaatteet,
Valvoohan kansa ja kansassa aatteet:
Aatteen valta on taivahan valta,
Kuka voi päästä sen valtikan alta?

Totuuden oikeus joll' on, se voittaa,
Kansoja kääntää:
Kansojen parhaat parhaansa koittaa,
Valtoja sääntää.
Uusikin vuossata veressä uipi,
Kunne se totuuden viljoja puipi,
Kunne sen sylissä pienikin kansa,
Heikkokin laps saa oikeuttansa.

Siispä se kansa, jok' oikeutta palvoo,
Vuossadan taivaan
Tähtiä tähdätköön, ne kun valvoo!
Suomenkin laivaan
Taivahan valtojen tuikkehet kiiluu,
Vuossadan aatteet meillekin hiiluu.
Seuraamme niitä, ne johtavat meitä,
Valossa, myrskyssä kunnian teitä.

Varkaitten, rosvojen kaamea haamu,
Uppoa yöhön!
Jyrise ilta ja valkene aamu,
Kiire on työhön!
Etsimme miehuuden kesä-aikaa,
Yhteislaulumme kauas jo raikaa.
Ylös kaikk' uhrit ja suitsutusmaljat!
Työmies nyt valvoo — paukkuvat paljat.

YHTEISKOULU.

Suuri sekametsä kasvattaa
Kuusen, hongan niinkuin lehtipuun,
Pilvet heill' on yhteiset ja maa,
Armo saman auringon ja kuun.
Yhteistaivaan tuntevat ja maan,
Eri säilyttävät luonnettaan.

Yhteis-äiti, luonto, kouluttaa
Pääskyslintua kuin leivoa;
Sama taivasholvi hiihottaa
Niiden liitelyä, lentoa —
Pesätöihin pääsky sentä jää,
Toukotoivot leivo livertää.

Veljen niinkuin siskon, molemmat
Yhteis-äiti ruokki rinnoistaan,
Saman taaton yhteiskannikat
Heitä voimistutti viljallaan.
Sittekin on miehen luontoa
Heistä toinen, toinen naisena.

Suur on yhteiskoulu elämä —
Ken sen neuvot oikein oivaltaa!
Sekaisin ja rinnan, yhdessä
Mies ja nainen siinä opit saa.
Sentään vaistot, luonnontuntehet
Eri töihin vie er' ihmiset.

Kaikkein yhteiskouluin yhteinen
Pohjakallio on synnyinmaa.
Aatevaltain taivas tähtinen
Rientojemme latvaa tutjuttaa.
Nuori, liikkuva ja kasvava
Mieli olkoon meidän latvana!

Kirkas taivas viirinpohjamme,
Totuus siinä liekkikirjaimin!
Niissä oppimme ja ohjamme,
Niille uhrimmekin kallihin!
Elämämme valpas vaellus
Nouskohon kuin ehjä rakennus!

KÄSITYSTEN.

Pellervon päiviä avattaessa 29 p. tammikuuta.

Nytpä on kiihkeä pellon työ!
Silmistä, mielestä pois nyt yö!
Suomi on tehtävä Amerikaksi,
Vapaaksi, väljäksi, viljavaksi.
Lämpimiksi on luotava soita,
Kirnuttava on turpeista voita.
Rikkautta on luotava,
Markkinoille se tuotava!

Yhteistyöhön jo maamies käy,
Toimi ja vilkkaus — eikö ne näy?
Eikö jo Suomessa vahva ja heikko
Käy käsitysten, veljenä veikko?
Vitkastellako aika ois hiljaa?
Maailman markkinat vaativat viljaa,
Suomesta toivovat nousevan
Kansan toimevan, pontevan.

Sydäntä, päätä ja kättämme
Kysytään meiltä, kun yhdymme.
Kysytään kirkasta, reipasta mieltä,
Ett'emme maailman valtatieltä
Väistyisi kilpailun tuoksinassa.
Tarpein taistoss' on tarmoa kassa.
Yhteistoimi luo kassoja,
Meille ja maallemme aarteita.

Ei pidä pilviksi vaihtua,
Lampena höyryksi haihtua.
Luokamme yhdessä valtava vuoksi,
Nouskamme verraksi kansojen luoksi!
Suomi, jos yhtyä, toimia kehtaat,
Pyörität maailman myllyt ja tehtaat,
Hengen valtoihin aineen tuot,
Kehität vanhaa, uutta luot.

MERANIN RUUSU.

Hän Meranissa mulle näytti
Nuo silmät taivaan haaveiset,
Ja sydämeni niillä täytti
Ja kietoi multa aatokset.

Nyt kaikkialla missä liikun
Mua seuraa ruusu Meranin;
Jos maalla käyn tai merta kiikun,
Hän tuopi päivänpaistehen.

Kun missä seutu viljavoipi,
Hän siellä nostaa kauniin pään
Ja kevättä kun rastas soipi,
Min' eksyn häntä miettimään.

Hän on kuin liikkuis kaikkialla
Miss' siintää taivas, kukkii maa,
Tok' on hän tähti taivahalla,
Jonk' en voi kättä saavuttaa.

Mut kaukaakin hän mulle siintää
Ja hehkuu hellää lämmintään.
Molemmat meistä toistaan kiintää
Ja sentään kulkee yksinään.

17/2

LEIRILAULU.

Järvemme kirkkahat, laitumet laajat, vainiot väljät,
  Temppelit, koulut ja maan muistojen rikkaus suur,
Työn kovan, taistelun, toivojen, murheen, riemujen viljat,
  Meille ne kallihit on, mielestä kuin pyhä maa.
Meidänkin tarmo ja taito ne kirjaelkoot tätä maata,
  Kuin jalo, helminen vyö, kirkasta maatamme, työ!

Kansan rakkaus luokoon maan tämän Kaana'an maaksi,
  Lapsille vuotaos, oi, rieskan ja riemujen vuo!
Työtä kuin mettisnä teemme, niin mettä on metsämme täynnä,
  Niin povi pellon ja suon viljoina aallota voi.
Valppahat suojaamaan kotimaatamme vaaroja vastaan,
  Nouskamme juuria puun, varttakin varjelemaan.

Aurako tai kynä työase, uhriin maamme jos kutsuu,
  Lietemme, lain tahi maan puolesta ponnista, mies!
Kuntomme parhaat yhtyy kuin tuhat järveä virtaan,
  Niemiä nuoriksi tee, salpoja järkytä pois!
Voimaa meissä mit' on, oi, korkeakoskena nouskoon,
  Innoksi, leimuksi maan, rintamme valtimo, lyö!

Innoks ilkeät', ahnasta sortoa, vääryyttä vastaan:
  Suomesta versova on oikeus-urhojen maa.
Sankarit kontiorinnat, rohkeat työhön ja kuoloon,
  Valmihit valjastumaan, kutsumus, huuto kun käy.
Pois himon alhean tallatkoon jalorientoinen jalka!
  Korkea on kotimaa, korkea tahtomme myös.

Pois pime yön, uni leuto ja itsekäs nautinnon huume
  Kansalles onnea luo, siit' oma onnesi juo!
Ken luja hetkinä vaaran työnsä ja uhrinsa tuopi,
  Rakkaudestansa hän parhainta nauttia voi:
Kirkas tunto on hällä ja toivoa säihkyvät silmät,
  Voittiko, kaatuiko hän — hän elämään toki jäi.

Kuulkaa kannelkaikua, laulumme siivin jo soutaa!
  Vallasta talven ja yön kansako noussut jo on?
Nuoruus, mieheys, vanhuus — kaikki ne kaartuvat leiriin:
  Leiri se on isänmaa, kaikk' ovat vartiat sen.
Kuin kevät-aamuin, riennämme toivoa palppavin rinnoin
  Työhön ja taistelemaan puolesta kallihin maan.

Keväällä.

PIENTEN SANKARI.

Herodes laittoi tappamaan
Pois pienet Betlehemin maalta,
Niin tahtoi tappaa ruhtinaan,
Joll' on nyt pienten suurivalta.

Maailman suuret mahdillaan
Nyt pieniä taas kauhistavat
Ja luullaan: pienten ruhtinaan
He maailmasta teurastavat.

Vaan pienten sankar löytää maan,
Sen, joss' on hälle turvalehto:
Hän sieltä kypsyy aikanaan,
Miss' säilyy valistuksen kehto.

Ja vainot, surman-iskut ne
Vaan Mooseksia kasvattavat
Ja kansaa messiakselle
Herodes raukat valmistavat.

Pääpapit, Pontiukset, oi,
He rauhan herraa ristiin lyövät!
Mut haudastaan hän nousta voi,
Vaan madot sortajoita syövät.

Uus sankar, kirkas hengessään,
Vie kansat oikeuden teille,
Niin vainonmieskin mielellään
Taas veljen kättä tarjoo meille.

Lugano 7/5

"ROSENHÜGEL".

Mäki kaupungin on likeinen,
Ruusukumpu nimikin on sen.
Näki sieltä alppivuoria
Lumipäitä,
Näki virtoja ja laaksoja
Viheriäitä,
Näki kauas sekä korkealle
Ympäristön kevätmaailmalle.
Minä ruusukummult' etsin ruusuja.
Missä silmäni, kun niit' en oivalla?
Etsin oikealta, vasemmalta,
Kysyn kummun kukkamaailmalta.
Enkä huomaa, kunnes eteheni
Juoksee lapsilauma hehkuposki,
Jossa vielä virtaa riemunkoski.
Minä nostan yhden rinnoilleni,
Suutelen ja päästän valloilleen,
Jätän sitte kummun kukkineen. —
Siinä parvi alppiruusuja,
Jalovalkoja ja vuokkoja —
Usein muistelen heit' uudelleen.

Chur 10/5

KUKKA KALLIOSSA.

Kysyin:
Miksi, pieni, hento kukkanen,
Juurruit kylmään kallioon?
Salli, etsin poven lämpöisen,
Vien sun mustan mullan uumentoon.
Siellä kaunihimmin kukkisit.
Mietihän, jos siihen suostuisit!

Vastasi:
Lämmin rakkaus mun kiinnitti
Tähän kylmään pohjahan.
Sydänvereni sen pehmitti,
Että nytkin näät sen kukkivan.
Vieras multa voi mun kuolettaa,
Suo mun kallioita kaunistaa!

17/5

TULE!

Tule tyttöni, soma sirkkuni,
Sulle lempeä laulelen!
Kuin niityn sirkka kukkaselle,
Kuin lintu laulaa lintuselle,
Sulle lempeä laulelen.

Tule tyttöni, oma impeni,
Sulle kultia kuiskutan!
Kuin lintu kaiken alkukesän
Viserti, kunnes laittoi pesän,
Sulle kultia kuiskutan.

Tule tyttöni, rakas rauhani,
Pesän lämmintä lietsomaan!
Kas lämpimällä sydämensä
Myös lintu hautoi pesäsensä,
Sitte syötteli poikiaan.

Tule tyttöni, ainut armaani,
Pian pienoset piipottaa!
Ja syys tuo meille onnen ajat,
Kun näämme lentämässä pojat,
Voimme huoleti huoahtaa.

24/5

SUURTEN LAULU.

Mit' onkaan teillä tehtävää
Maailman tällä puolla:
Kun suuret kansat henkiin jää,
Te pienet voitte kuolla.

Ja hautajaiset hartahat
Me teille valmistamme,
Kun pettäjille patsahat
Maan päälle nostatamme.

Ken mestari on murhaamaan
Pois pienet, heikot maasta,
Hän laajennelkoon heimoaan,
Hän oikeudest' ei haasta.

Niin sitten kukkii kolossit,
Nuo vahvat ruumiiltansa,
Vaan hengen heimo, sankarit
Ne pääsee hautahansa.

Mit' oiskaan heillä tehtävää,
Kun maa on orjain paula:
Ei ihmisyyttä kansa nää,
Ei vapaudesta laula.

Schaffhausen 24/5

SUOMALAISEN TEAATTERIN PERUSKIVELLÄ.

18 p. kesäkuuta.

Impi kaunis, hyvin kasvatettu,
Somimpia taiteen tyttäristä,
Kultakutri intohimon impi,
Vilussa on kauan värjötellyt,
Hataran ja harvan katon alla,
Kylmät kesti, monet tuiskut tunsi,
Toki kauneutta kannatteli,
Ihanteihin meitä innostutti,
Vilussakin, hallan huokuessa,
Kukkasia kuplehti sen rinta,
Kieli helkehti sen kultasuussa
Niinkuin helmet kultakuppisessa,
Että mieli kaiken kansan syttyi,
Veri vitkas kuumeni ja kiehui,
Kiehui rakkautta impehemme:
Kodin päätti kultaselle laittaa,
Linnan liikkuvalle, toimivalle,
Aina lämpimälle, lemmitylle,
Teaatterin Suomen näytelmälle —
Pohjapaasi laskekaamme sille!

* * *

Emme laske pyramiidin pohjaa,
Jonne vanha suuruus haudataan.
Elämä ja toivo meitä ohjaa
Toiminnalle talon laittamaan:
Hengen hehkuvalle toiminnalle,
Aina kasvavalle, kukkivalle.

Mistä kaunis korkenee ja hyvä,
Joka kestää aikaan kaukaiseen,
Sillä perustus on vankka, syvä,
Juuret kaiventuvat uumeneen:
Syvällä on suuren hongan juuret,
Maamme pohjakalliot on suuret.

Suuret aatteet, hengen siemenjyvät,
Poven vaativat myös lämpimän:
Kansan henkehen ne syventyvät,
Tuovat kukan, tuovat hedelmän.
Taiteen pohja on ja asuinhovi
Ihmisyyden laaja, lämmin povi.

Ihmisyyttä muodoin suomalaisin
Palvelee myös Suomen näytelmä,
Suomen mielin, Suomen miehin, naisin
Tältä pohjalt' elpyy elämä;
Nousee kaunis taiteen palmupuisto,
Pyhä metsä, pysyväisin muisto.

Syvään, syvään paasi painakaatte,
Talo taatkaa aikaan ainaiseen!
Taiteen taikavoimaan luottaa saatte,
Kansan kiehtoopi se kukkineen.
Eikä sinnes kuole Suomen kansa
Kuin se lempii kieltään, taidettansa.

PIKKU TYTÖLLE.

Kun meri on laaja ja laiva yksin,
Sit' aallot uhkaavat eksytyksin,
Oi silloin yksikin tähtönen
Sen voipi ohjata reitilleni
Sin' ollos, tyttö, se tähtönen!

Mies metsän taivalta yksin astuu
Ja myrskyn pauhussa läpi kastuu,
Niin pieni torppa ja tuike sen
On hälle lohdutus lämpöinen:
Ole, tyttö, tuike se herttainen!

Jos missä maailmass' istut, liikut
Tai kotikoivujes alla kiikut,
Niin hellän päivyen paisteena
Valoa murheeseen vilkuta
Ja hoida maallesi kukkia!

Vaan itse toivotko palkkiota?
Oi, muista kansasi, itses voita!
Kuin sade auringon liitossa,
Niin kotimaatasi virvoita,
Vaan palkkaa — sit' elä odota!

2/7

MIESTEN LAULU.

Pois voihke ja itkun hyrske,
Käy työhön ja toimintaan!
Pois veltto ja toivoton tyrske,
Ei viel' ole kuolema maan.
Ole kylmä kuin kallio jäinen
Ja valtavan itsepäinen
Elinvoimasi ponnistaan!

Mies, synnytä tuntees työksi —
Suupalturit, vaijetkaa! —
Ota rautainen rohkeus vyöksi,
Mieskunto se voiton saa.
Ole oikeutt' uskovainen,
Luo maailma suomalainen,
Joka henkeäs heijastaa!

Jos meissä on karhua vielä,
Jos kynttä ja hammasta,
Ne hiokaa työllä ja hiellä,
Petoparvi on vastassa.
Mies miehelle kättänsä antaa,
Kun kalleinta maallensa kantaa —
Nuor', itseäs valmista!

Pois harkinta! anna mit' annat!
Mikä liiaksi kallist' ois?
Jos saiturin säkkiä kannat,
Jää kunniakaartista pois!
Pien' itsesi anna ja siitä
Sinä kansasi kunnia niitä, —-
Se kaunista, suurta lois!

Savonlinna 3/8

NUORISO!

Nuoriso reipas! Suomea suojelemaan joka sormi!
  Onnemme juurien maa, toivomme kukkien myös.
Pieni on kansamme rauhaisa, suuruudella ei loista,
  Arvo ja rikkaus sen olkoon kunnia työn!
Paljoudellaan ylpeilköön erämaan tomu, hiekka,
  Suuret kansat ne kanss' joukoilla korskua voi.
Pienten mahtina maailmassa on kestävä kunto,
  Tarmosi talleta siis, kuntosi kasvata töin!

Neuvona sulla on huol' isänmaastasi, kansasi murheet,
  Kauniimmin kuka voi neuvoa kuin suru maan? —
Jää kotimaahasi, viihtyös kaihosan äitisi luona,
  Tee pesä, perhe, ja maa onnea antavaks tee!
Turhaan ei mene työs, vaikk' itse et voittoja niittäis:
  Rauhan mielesi saa, kansasi jälkehes jää.
Aarteistas ihaninta on nuoruus, luottava toivo,
  Nuori on Suomikin, sun vertasi hurme on sen.

Siis isänmaatasi suojele, itseäs suojelet silloin,
  Kansasi hengessä jää maass' elämään sinun työs.
Nuoriso! Kallis on kansasi, ainoa heimoa Suomen,
  Ainoa siskoista jäi, muut aron hukka kun söi,
Ainoa, jonka on pään yli paistanut aurinko armas —
  Surma jos meidätkin syö, vieras ei töitämme tee,
Autioks jää sija silloin laulujen, toivojen kansan,
  Kansan, jonka on työ raivata oikeus työn,
Jonka on kunnia kantaa miekan kohdalla kannel,
  Hoitaa lämminnä lies, etsiä syntyjen tie.

Suomen kansako hukkuis tilkkana suurmeren yöhön?
  Ensin kansallistyös ihmiskunnalle tee!
Sankariaika se meillekin koittaa, messias-aika,
  Rinnoissa nuorison se kultaista kaikua soi.
Kaikki mit' oikean, kauniin, suurhyvän siementä kylvät,
  Uhri se kannettu on päiväksi kultaisen koin.
Mutt' ole valpas, nuoriso! Kannelta suojele, soita.
  Laaksoon, vuorille viel' vartioparvia ja'a.
Taistelut, uhrit on tarpeen, kunnes on täytetty aika:
  Oikeus voittohon vie! — miekkamme huotraan viet.

25/8

KALLIONIEMESSÄ.

Suomenkielen tutkijan kesäkodissa Eemilin päivänä 30 p. elokuuta.

Täällä korven kainalossa,
Sohinassa suuren metsän,
Vesijaksojen välissä,
Kovan kallion jalalla
Kaivelet kotimme kieltä,
Syntyjä sen selvittelet,
Laittelet lakipykälät,
Joille sointuvat sanamme
Perustuvat, parvittuvat,
Laajenevat lausehiksi,
Ajatuksien kuviksi,
Tekojen, tapahtumien,
Koko kansankin elämän
Oivimmiksi maalareiksi.
Täällä kuulet suomenkielen
Alkuääniä syviä,
Joita lainehet lipatti,
Lokit haastoi, luoto kuuli,
Joit' on korpi kuiskaellut,
Kuusen, hongan huojuessa,
Vinkuessa vinhan tuulen,
Taikka lintu lauleskellut,
Käki kukkunut vakava
Keväthetkinä hyvinä,
Sadevihmakin sanellut,
Myrsky puuskaten puhellut,
Syksyöinä synkimpinä;
Täällä ukkonen opetti
Ilman rannat raikuviksi,
Kalliotkin kieleviksi —
Täältä kielitietäjänä
Sinäkin, Setälä Eemil,
Suomen alkukieltä kuulet,
Luonnonvoimien sanoja,
Kuulet, kuinka se syvälle
Sydämehen Suomen kansan
Painoi jälkiä jaloja,
Joista on kehinnyt kukka,
Jok' ei kuihdu eikä kuole
Valtioitten vaihtuessa;
Kypsynyt on kultalaiho,
Jota ei hävitä halla,
Sotke sortajan orihit,
Vaan se vilja vehmastuupi
Syvällä sydänten maissa,
Sieltä laajeten, leveten,
Valloitellen vainioita,
Kunnes musta korven kohtu,
Oman sointunsa sulosta,
Ihastuen, ihmetellen
Välähtääpi, väikkyellen
Valon viljana hyvänä,
Suomen kielen kaikuessa
Leivosena lehdon päällä,
Satakielenä salossa,
Sulosuuna maailmassa. —
Silloin siellä työsi tunnet
Jälkiä jalon tekosi,
Henkesi hedelmämaita:
Kuulet kultakellosina
Sanan hienoksi hijotun,
Sydämesi syntykielen,
Suomen kaiken kansan suussa
Ylinnä ylistetyksi,
Kaikkialla kiitetyksi —
Ei kuin nyt tätä nykyä. —
Kuulet vietävän vesille,
Kauas maille vierahille
Kielen kirkkaita jyviä,
Suomen päivän paistamia,
Sun omasta kylvöstäsi; —
Silloin silmäsi ylennät
Päivien takaisten taakse,
Yli aikojen suruisten,
Katkerien kärsimysten;
Suomen suur'ajan valossa
Unhotat omat surusi,
Suuren toivon täyttyessä,
Peität pienet pettymykset. —
Siksi nyt sotia käymme,
Kestämme kovatkin päivät,
Valvomme valon hyväksi,
Suomen päivän nousennaksi.

JOULUAATTONA.

— Kas, äiti! taivaan joulupuista
Jo kynttilät kirkkaat loistavat!
Siell' lapset auringoista, kuista
Iloiten tanssia mahtavat.

— Niin, siellä tanssivat maailmat,
Soi laulu miljonista suista.

— Kas, äiti, tuolla valpas kuumme
Se metsissä kiiltää, kimmeltää!
Sytytä meille joulupuumme,
Niin taivasta vaille emme jää.

— Ah, huolet mieltäni hämmentää,
Maan murhe sulkee laulusuumme.

— Oi, äiti itkee! Siksi juuri
Nyt kynttilät joutuin loistamaan!
Kun miel' on raskas, murhe suuri,
Niin valoa silloin tarvitaan.

— Min' olen toivoton kerrassaan,
Kun laki horjuu, maamme muuri.

— Miks, äiti, miksi toivon puutos,
Kun lapsia ympärilläs näät?
Meist' alkaa pahan päivän muutos,
Sä meidän turvihin aina jäät.

— Sielt' astuu taattonne, pystyyn päät!
— On taivas kuullut, äiti, huutos!

Niin orren alle astuu taatto,
Ja puistavi lunta turkistaan.
On valon, toivon jouluaatto,
Hän saapuu, muistikin lapsiaan.

Hei, pankaa kynttilät loistamaan!
On perhe toivon matkasaatto.

5/10

KÄY VOITTAMAAN.

Sin' olet julma ja tunnoton,
Jos leikkiä silmänluontis on,
Jos hurmataksesi hurmaat vaan,
Mun jättäen verta vuotamaan.

Olen Hannibal, en Scipion:
Elämän arpia mulla on,
Mut en ole sortunut, heikkokaan —
Käy kanssani Rooma voittamaan!

On Rooma kunnian kaupunki,
Ja'an siellä laakerit kanssasi,
Ja onnen Pinciovuorelta
Sun rintasi täytän ruusuilla.

— Tok' ennen voittoa, ruusuja
Meit' orjain kotka voi ampua —
Viis siitä! kun korkealta vaan
Me taivaan lintuina langetaan!

TUNNUSTUS ARVOSTELIJALLENI.

"Tuot' ajatellut olen monta kertaa,
Ett' itsestään hän luulee liikoja —
Nyt Hannibaliin itseänsä vertaa:
Hän varmasti on suuruushulluna!"

— Siin oikeassa olet, ystäväni:
Mun vertaukseni on ontuva.
Ei miekaksi juur ole kynästäni,
En sotamieskään ole arvolta.

Ja arpeni, oi, niist' on puhe turha,
Kun viel' en ole silmäpuolena!
Nyt niinkuin muinen kannibaalein murha
Vain voittaa tunnustusta, arvoa.

14/10

KARJALAINEN LOITSU.

Hilpeä karjalainen,
Lempeä niinkuin nainen,
Toivokas niinkuin nuoruus,
Avoinen niinkuin suoruus,
Notkea niinkuin nöyryys,
Tuhlari niinkuin köyhyys,
Hetken lapsi kuin perho —
Poista nyt silmies verho,
Aattele loitommaksi
Aikojen ankaruutta,
Päiväksi raskahaksi
Kokoa pontevuutta!

Näe mitä vaatii aikas!
Vanhat ja uudet taikas
Ilmarin taidolla liitä,
Miehenä käyttele niitä
Vakavin, viisain mielin,
Väinämöisesi kielin.
Kansasi kontiopeuraa,
Snellman-Väinöä, seuraa!
Ain' ole kestäväinen,
Jota ei surmat suista,
Rohkea Lemminkäinen
Vartijavirkas muista.

Sampoas suojele hengin
Ennenkuin orjarengin
Antaut alhaistöille,
Eksyen pitkille öille,
Kaakkolan jalkojen alle,
Ilkuksi sortajalle.
Tempaa tenhosa loihtu,
Valkeus, sielusi soihtu.
Karjala, Suomen vahti,
Sankaritehtäväs täytä.
Sulla on laulun mahti,
Nyt jalotöitäsi näytä.
Säilytä sielusi soitto,
Uusien päivien voitto!

Kaakossa yö on musta,
Paha sen on vaikutusta.
Yöstä on sorto ja viha,
Kateus, häijy liha;
Sokeus vimman on luonut,
Halpoja kiihkoja tuonut:
Käytä siis laulusi kieltä,
Valvota nukkuvain mieltä;
Opeta oikeus heille,
Totuus ja rakkaus näytä,
Viitaten viisasten teille,
Kannelta miekkanas käytä.

16/10