SUN KANSSASI.

Sun kanssasi suunnitella
Voin nousua korkeaa,
Ja korkeita aatemaita
Ja kirkasta maailmaa.
Sun nuoren henkesi luona
Mun ratsuni siivet sais
Ja kaunisten runomaitten
Yli kanssasi karauttais.

SUA AJATELLESSANI.

Sua ajatellessani
Sydän sykkii rinnassani
Valtavammin, puhtahammin.
Sua ajatellessani
Ihanamp' on maailmani,
Päivä paistaa suotuisammin.
Sua ajatellessani
Lämpiävät laulelmani,
Sydän sykkii rinnassani
Toivovammin, uskovammin.

ONNI!

Ei onni tule etsien,
Se saapuu eläen.
Ei onni tule ulkoa,
Se nousee rinnasta —
Jos nousee;
Jos ei, niin herätä se sieltä,
Se kuulee omantunnon kieltä
Ja nousee.

EI KOSTOA.

Oo, miksi huudan julmaa kostoa
Mun maani kalliin sortajille!
He oikeutta eivät oivalla
Ja että vapaus on ihmisille
Kuin päivä kukkasille —
Oo, kurjilleko huudan kostoa!

Voit heitä, Herra, siirtää taivaaseen
Ja siellä viisastuttaa heitä.
Aseta heidät siellä arvoilleen,
En kadehdi, tee heistä enkeleitä.
Vaan säästä maassa meitä,
Tääll' ihmisyys taas päästä valloilleen!

Ja Aleksander vapaamielinen
Ja oikea tuo maahan meille!
Hän rakkaudella suuren sydämen
Meit' ohjaa onnen valtateille,
Jaloille Speranskeille
Ja totuudelle korvans uskoen.

Ja suomalaisiansa suojellen,
Hän rakkausvallan uuden luopi,
Ja luottamuksen tammen tasaisen
Hän maassa juurtua taas suopi,
Niin toivon kirkkaan tuopi,
Kun rauhan turvaks antaa oikeuden.

VUOSI 1901.

PIKKU PAAVOLLE.

Kuuleppas nyt, pieni Paavo!
Kun sinä marssit maailmaan,
Elä sinä muilta paljon toivo,
Vaadi itseltäsi vaan.
Minkä itseltäsi vaadit,
Itse myös sen teet ja laadit.
Itse keksiä voit viisin,
Kuinka laitat paratiisin,
Jossa hunajaa ja voita
Virrat, kosket kohisee,
Omenoita, rusinoita
Puut ja pensaat putoilee.
Ja jos voit, niin kutsu vaan
Sinne linnut laulamaan;
Kutsu naapurista Matit,
Ulkomailta marakatit,
Tytön tyngät, pojat pienet,
Punaposket kärpässienet.
Kutsu kansaa uutterata
Vaikka kokonainen sata!
Sitte ynnä leikitte,
Mansikoita poimitte.
Mut ei ole mahdotonta
Katkeraakin marjaa monta.
Jos on kylmää, pimeää,
Kutsu kuu ja päivä sinne,
Niin on valoa jos minne,
Tähdet näyttää kynttilää.

Sitte hyvää, makeata
Yrttitarhastasi maista;
Köyhillenkin puuropata
Keitä, sairas raukkaa muista.
Eero, Eljas, Martti, ne
Muista myös ja kestitse.
Hyvin hoida vieraitasi,
Onhan pojat veikkojasi,
Siskojasi tyttölapset,
Helmisilmät, pitkähapset.
Mutta ennen muita anna
Vanhemmille parhaat palat,
Kukkasaaret, kultakalat,
Ilo isänmaalles kanna!

Vaan jos toivot onnenmurut,
Kestä myöskin suuret surut.
Ensin kasva mieheksi,
Että pystyt töihisi!

25/1

SUURELLE LAULAJATTARELLE

kotoa lähtiessään.

Täält' eikö kultaa löydy Suomesta
Ja timantteja meidän vuorista?
Ei kultaa, joka kuivaa sydämet
Ja sotkee tunnon hellät hettehet,
Ei timantteja, jotka kiillollaan
Saa ihmisyyden tunteet kuolemaan.

Mut Sinä tunnet kultakaivoksen,
Sun oman äitis syvän sydämen;
Timanttivuori, helmivirta se
On Suomen äiti tälle Suomelle.
Sun äitis sydämestään, sielustaan
On hionut sun suureen maailmaan.

Kun taiteen jalokivet loistavan
Me näämme näyttelyissä maailman,
Me muistammeko, että kuumasta
Ne kehittyvät äitirinnasta?
Sun laulus loisto, sielus sointuinen,
On nekin kultaa Suomen sydämen.

Ja taiteet helmiä on, helmimään
Ne silmämme saa ihmissydäntään,
Ne valloittavat, niitä voitetaan.
Ne kohottavat kansat kunniaan,
Ja ystävinä toistaan hellimään
Ne vievät vieraita kuin veljiään.

Sun äitisi on suruharsossa
Ja suru Suomen soipi kaukana.
Vaan Suomen yllä, harson poimussa,
Siell' laulajatar loistaa kirkasna.
Hän minkä voittaa, hurmaa maailmaa,
Sen meille voittaa, meitä innostaa.

Sua harva täällä joskus kuulla saa,
Sua sentään kaikki kansa rakastaa:
Kun saavut, vaikka keskitalvella,
Niin ilmassa käy kevättuulelma;
Kun lähdet pois, niin meitä lohduttaa:
Ett' ääntä Suomen mailma kuulla saa.

Käy usein Suomessasi, uudista
Sun säveltesi äidinluontoa,
Ja sitte Suomen toivonlaululla
Suurkansain sortovalta taltuta!
Niin onnenvirran johdat Suomehen,
Kun kansoille luot uuden sydämen!

19/2

HEMMOTELTUJA.

Sirpale.

He ruikuttavat; voi mun pienoseni!
Ei — aika miehiä he ovatkin.
Ja sentään ruikuttavat! — Pienosia
Siis ovat, vaikka aika miehiä.

Ja mitä ruikuttavat? Vastuksia:
Kun patjat eivät kyllin pehmeitä
Ja kun ei maantie kasva kukkasia
Ja päiväkään ei viitsi hymyillä.

Jok' aika heille; ihmiset ei voi
Jok' aika täyttää heidän halujaan,
Ja kun ei kultakolikotkaan soi,
Kun hetken herkut kutsuu tuhlaamaan.

Se kauheaa on, maailma on julma.
On Valo, Vapaus, Maamme kaunista,
Mut uhratako niille kaikkensa,
Tai jotain — siinä liian suuri pulma!

Vie rahaa heille, pienet lunasta
Ja velvoituksen painon alta päästä;
Suo hetken tuulten heitä tuutia
Ja miehen töiltä muonarengit säästä.

Niin ylistävät isänmaata he
Ja kiitosvirren tuovat kansalle,
Jok' antaa laiskuudesta heille hintaa —
Oi, naiset, naiset! Suokaa heille rintaa!

20/2

HIIHTÄJÄIN LAULU.

Suistele, suksi, notkojen pohjaa,
Vuorenkin päältä viiltele tie!
Tarmo se työntää, tahto se ohjaa,
Vasta- kuin myötämatkoja vie.
Tuuletko meitä tuiskella sais?
Vuoretko matkan seisauttais?
Päätä ja niskaa
Kennistä — viskaa
Vauhdilla kulkuas maalihin päin! —
Tieltäsi vastukset väistyvät näin.

Ponnahda, suksi, joustele jalka,
Rohkea rinta, ilmoja juo!
Mieli, kuin linnun lentävä sulka,
Liitele voiman lähtehen luo!
Suontesi aallot — kuule kuin soi!
Riemujen ruuhet soudella voi.
Rientomme riehu,
Rinnassa kiehu,
Hilpeä hiihtomme innoksi tee —
Aatos jo ilmoja leijailee.

Voima ja valppaus — oisko ne unta?
Untansa nähköön talvinen maa! —
Meissä on tulta, maassa on lunta,
Liekkimme maankin vapauttaa.
Karkaise luontos, vartoohan työ!
Hentous arka helposta myö!
Nyt sekä huomen
Sampoa Suomen
Vahvana rientäös valloittamaan —
Sen murut liittele onneksi maan!

26/2

KUKKO.

Kun kukko läiskytti siipiänsä,
Niin lentävänsä se luuli:
Se huomas aidalle pääsevänsä,
Kun sattui myötäinen tuuli.

Nyt kukko laukesi laulajaksi
Ja taiteheksi sen keksi,
Niin kukon laulua ihanaksi
Sai kana kiittäneheksi.

Jo kukon äänikin halkes aivan
Ja sortui surkean lailla,
Mut kanan kiitokset maksoi vaivan —
Hän niit' ei viel' ole vailla.

Se oikein totta on tämä taulu:
On taideastetta monta,
Mut kanan mielestä kukon laulu
On suurta, vertaamatonta.

5/3

VANHAN EMÄNNÄN MENTYÄ.

Mikä on ihmisen elämä
Maailman matomäellä? —
Se on vaaroissa vaellus,
Kulku käärmekankahilla;
Surunlaakson lauluretki
Kyyneliä kylväessä;
Kyntö kylmien ahojen
Hallan käyden kantapäillä;
Niitto mustan murheviljan
Toivontoukojen aloilta;
Purjehdus karivesillä
Myrskyilman mylviessä.
Se on maailman elämä,
Jonka päätit, vaimo vanha;
Pääsit markkinameluista,
Tuskista tukalan matkan,
Päivätyösi pälkähistä,
Kiusauksista, kivuista,
Pääsit päiville hyville,
Kevätlehtojen kisoihin,
Uusille suvisaloille,
Joita kauan kaipasitkin
Syksysi sydänsuruissa.

Mit' oli elämä sulle? —
Uhri uhrien jälestä
Pienten parkojen hyväksi,
Työtä, vaivoja, vilua
Kasvavien kaitsennaksi;
Muiden onnea avustit,
Muille riemujen pikarin
Suistit huultesi sivutse.
Siihen suoritit sulosi,
Kukat kultapäiviesi.

Minkä tervettä mehua
Suontesi joet solisi,
Sen käytit kodin hyväksi,
Nostannaksi nuoren polven.
Nuorten onnesta iloitsit,
Nuorten voihkit vastuksista,
Kunnes voimasi väsähti,
Pysähtyi sydämes pursi
Rauhan vienoille vesille,
Armon auringon sylihin.
Meille muistosi valahti,
Kuin vesille lämmin hohto
Päivän heltehen perästä.

Lahti 16/3

LEHTITYTTÖ.

"Työmieslehti — viispenniä — ostakaa!"
Viiman vinkuen, purren pakkasen,
Katupielessä huutaa tyttönen:
"Työmieslehti ostakaa!"

Kansa virtaa vaan, harva ostaakaan.
Eikä vaikeroi tyttö kodistaan,
Ei hän hiisku äidistään,
Kuinka jäi se kärsimään
Viiden lapsi raukan luo —
Huvittaisko keitään tuo!

"Työmieslehti — viispenniä — ostakaa!"
Tyttöriepunen seisten huutaa sen,
Silmät himmeät kansaan kääntäen:
"Työmieslehti ostakaa!"

Joku rientäen viskaa viitosen,
Joukko kulkee pois, tuskin huomaten.
Tyttö, hän ei taatostaan
Kerro, kuinka maailmaan,
Lakon tehden, läksi se,
Jätti tyhjän perheelle.

"Työmieslehti — viispenniä — ostakaa!"
Tyttö kalvas sen huutaa väristen,
Koti, läksytkin johtuu mielehen.
"Työmieslehti ostakaa!"

Kautt' yön synkeän kotiin kiitää hän.
"Ehkä vaaratta sinne ennätän."
Saapuu — kylmä, kostea
Huone. Pienin sairaana.
Missä äiti? — Pyykillä. —
Joukko alkaa itkeä.

"Työmieslehti — viispenniä — ostakaa!"
Tuota huutoa kuulen ulkoa
Enkä rauhaa saa pienten itkulta. —
"Työmieslehti ostakaa!"

4/4

PAKKASELLA.

Tänä tammisena pakkasena
Sinua, armas, muistelen.
Kun taivaan tähdet tuikkavat
Ja kuu ja kuu ja kuu se kuumottaa,
Kun matkamiehen tiu'ut soivat kirkkahat
Ja aurinko päivän tullen pienen tunnin paistaa,
Niin laimeasti
Ja kalseasti
Kuin paistaessaan nukkuisi,
Pää vasten rintaa vaipuisi —
Tänä tammisena pakkasena
Sinua, armas, muistelen
Ja lämpenen —

Sinä olet etelän taivas,
Mun onneni palmumaa,
Sinua sydämeni kaipaa
Kuin lapsi viikunaa.

20/4

KEVÄT-AAMU.

Aamu soi, aurinko taivaalta hohtaa; Niittyjä, järviä silmä sen kohtaa. Kukkuu! kukkuu! tyyn' ilma kaikuu, Metsissä, pelloilla työnkolke raikuu. Kukkuu!

Tiukuttaa, piipottaa lintusten kielet. Murheistaan laukeaa raskaatkin mielet. Kukkuu! kukkuu! metsä soi vastaan. Luonto näin lohduttaa murheista lastaan. Kukkuu!

Vapaiksi lentävät suonet ja virrat, Helkkyvät kirjavain kangasten pirrat. Vapaaksi kontio luolastaan pääsi. Kansakin, särje sun kahlees ja jääsi! Kukkuu!

Liikkeess' on rohkea luomistyö,
Maan joka suoni jo sykkii, lyö.
      — Kukkuu! —
Mutta, oi! Kuuluuko ulvontaa? —
Vartijat, nouskaa ja valvokaa!
      — Kukkuu! —

SUO MEILLE JOHTO!

Me loistajoiksi
Ja sokeoiksi
Kuin taivas vaihdumme.
Me korkealla
Ja matalalla
Kuin pilvet vaapumme.

Me kiihkoilemme
Ja liekitsemme
Kuin hurja ukkonen.
Taas laimenemme
Ja kalpenemme
Kuin myrskyn tauoten.

Kuin tulvan lailla,
Kuin mieltä vailla,
Me joskus riehumme.
Taas synkin sieluin,
Kuin kosken nieluin,
Mert' aavaa etsimme.

Mut mer' ei meitä
Vaan tyyneen peitä,
Ei mieltä rauhoita:
Me aaltoilemme
Ja kaipailemme
Kuin höyry taivasta.

Mit' oiskaan missä
Maan kyynelissä? —
Vain pilven vuotoa.
Mit' oiskaan missä
Meiss' ihmisissä? —
Vain luonnon kiihkoja.

Oi, voima Herran,
Meit' auta kerran,
Luo meihin valkeus!
Luo meille johto,
Luo puhdas tahto
Ja suuri rakkaus!

HÄÄHYMNI.

Laulettu Aino Achtén ja H. Renvallin häissä 6 p. toukokuuta.

Kööri:
Se ihme vanha aina uusi
On joulukynttilät ja kuusi
Ja nuorten raikas rakkaus.
Oi, kulta, kunnia ja maine,
Ne jäähtyvät kuin syksylaine,
Mut ain' on lämmin rakkaus.

Maan suuret seppeleitä kantaa,
Työt kauniit kiitoksia antaa,
Mut kaikki voittaa rakkaus.
Maan linnat loistavina hohtaa,
Tiet kohden korkeutta johtaa —
Ne voittaa koti, rakkaus.

Se taiteen luo ja tieteen kaivaa,
Se yhteisonnen tietä raivaa,
Suur', uhrialtis rakkaus.
Se juurtaa synnyinmaahan juuret,
Se teot maailmaan luo suuret,
Suur' rakkaus, suur' rakkaus.

Soolo (myöhemmin kööri):
Herra suojaa, siunaa näitä
Yhtyneitä lemmekkäitä,
Rakkaus, luo maailmaa!
Auta heidän onneansa
Niin ett' onnistuu myös kansa,
Toivo taivaat kirkastaa!

Kööri: Soinnu taivas, soinnu maa!

PÄIVÄNPOIKA.

Kuusvuotiselle Eljakselle.

Tunnetko sinä, Eljas poika,
Millainen on Päivänpoika? —
Uljas, rohkea ja nuori,
Sen on linna kultavuori.
Sieltä matkahan se lähti,
Saattajana aamutähti,
Lakkaamatta tehden työtä,
Hävittää se mustaa yötä;
Silmät säihkyvät kuin palo,
Muoto muuten puhdas, jalo.
Kevät-aamusin se varhain
Pyrki ulos maailmaan,
Kaikki tahtoi kääntää parhain,
Kylvi maita kukkimaan.
Yön se syyti syrjällensä,
Tähdet siellä kiiluvat,
Rakkaudella sydämensä
Tahtoi voittaa maailmat.
Mihin käänsi silmiään,
Sinne lahjoi lämmintään,
Siellä elämätä kyti,
Tuhansien suonet syti,
Povet paisui, jäistä suli,
Valo väikkyi, leimui tuli.
Köyhät, pienet, suuret suki
Päivänpoika puhtoisiksi,
Uusin vaattehin ne puki
Kirkkahiksi, juhliviksi.
Kaikille sen paiste riitti,
Sitä vanhat, nuoret kiitti.
Kuolleetkin se haudoistaan
Nosti valkeuden työhön,
Lähetteli valtojaan
Pohjolankin pitkään yöhön.
Suomen tahtoi kruunata
Niinkuin lapsi maammonsa:
Näkemähän voittoisata
Lapsiensa kunniata.

Nyt sinä tunnet, Eljas poika,
Millainen on Päivänpoika.
Kasva Päivänpojan parveen,
Soita sitten voitonsarveen!

1/6

NUORI PRINSESSA.

Metsän rinnassa
Vanhassa linnassa
Kasvoi prinsessa nuori.
Taivas kun korjasi immen taaton,
Hoiti hänt' äiti muori.

Kultakutrina
Auringonruusuna
Kaunis prinsessa loisti.
Sulhot suuretkin impeä kosjoi —
Hän ne rukkasin poisti.

Miksei kelpaa maan
Vallat, ei rikkaatkaan?
Hän kun urhotkin hylkää!
Aamusta iltaan askaroipi
Eikä aattele ylkää.

Hällä on rinnassaan
Suursurut synnyinmaan,
Hälle on kansansa kallis.
"Jos olis sankari Suomenmaassa,
Ei se orjuutta sallis!"

Huokas prinsessa
Sydämen tuskissa,
Että kansakin kuuli.
Silloin rinnasta linnan metsän
Puhui puhtaampi tuuli.

Köyhä kantelen-
Soittaja laulaen
Linnanpuistohon astui:
Hänpä soitti ja lauloi, että
Silmät kuulijan kastui.

"Astu, impyein,
Luokseni, rinnallein,
Hehku nuoruutta mulle!
Niin minä urhoiksi kansan laulan,
Vannon lempeni sulle."

Jalo prinsessa
Hehkuikin nuoruutta:
Syttyi laulajan mieli.
Laulut liekkihin kansan nostaa,
Kannel soi palokieli.

Kannel, kasvata
Suomelle urhoja,
Joita rakkaus johtaa,
Joihin prinsessan into syttyy,
Konsa taistelu kohtaa!

24/9

OPETTAJANI NESTOR JÄRVINEN.

k. 19 p. lokakuuta.

En muista lauseitas, en neuvojasi,
Et luonut mulle tietä valmista.
Vaan rakkautta uhkui rinnastasi,
Se innostutti, käski: ponnista
Ties itse auki!

Mua muistikaavoilla et kiusaellut,
Vaan tunnon työlle laskit painoa.
On monta tietä Roomaan johdatellut,
Vaikk' onkin Rooma maassa ainoa.
Niin varmaan luotit.

Totuuden voimaan uskoit jokaisessa,
Kun tahdon löysit vilpittömän vaan;
Et kiinni kimpuroinut kirjaimessa,
Vaan hengen päästit luomaan muotojaan.
Näin neuvos tuntui:

El' usko sokeasti: kaikk' on hyvä.
Kun jyvän löydät, sitä punnitse,
Se onko terve vaiko torajyvä,
Se itse tutki, hyvä nielase,
Vaan hylkää kehno.

Niin miehen luonne arvokas sun täytti,
Juur itse miehen eikä matkijan;
Mit' itse tunsit, sitä toimes näytti,
Et orjaellut mieltä maailman.
Mies meilt' on mennyt.

Vaikk' olit aina itsemiehesi,
Niin rakkaus sun muihin yhdisti.

VUOSI 1902

SANATTOMASTI.

Ei ne kysyneet toisiltansa:
Rakastatkos? Rakastatkos?
Ensi silmäyksestä heti
Toinen toistansa luokseen veti.
Missä liikkuivat, siellä heillä
Linnut lauloivat kukkateillä.
Missä toisensa toinen näki,
Siellä kevät, siellä käki.

Ei ne kysyneet toisiltansa:
Näitkös minut? Saankos sinut?
Syli aukeni, toinen täytti,
Rakkauttansa työssä näytti.
Missä yhtyivät, siellä koti,
Toinen toisensa tähden soti.
Nainehiksi ne tiettiin mistä? —
Hedelmistä, hedelmistä.

19/2

AMERIKKAAN LÄHDÖSSÄ.

Maamies: Minne nyt matka?

Matkustaja:
                 Amerikkaan.

Maamies: Mitähän sieltäkin haeksimaan?

Matkustaja: Vapautta ja turvaa lain, Joita jo turhaan kotona hain.

Maamies:
Olisit taistellut puolesta sen,
Mikä on kalleus kaikkien.
Ilmaisiksi ei ykskään maa
Vapautt', oikeuksia saa.

Matkustaja:
Taistellut! Ahkera rauhan työ
Lännessä vastukset maahan lyö.
Meill' on satojen miljonain maa
Vastassa — ken sitä vastustaa!
Pienikö kansa? Yksinkö näin?
Tarvitaan nyrkit nyrkkiä päin.
Kultaa ja nyrkkiä kokoamaan
Läntehen lähden, Amerikkaan.

Maamies:
Tääll' ovat sotilasmiljonat, vaan
Amerikka sortaa dollarillaan.
Uusikin päivä valkenee:
Ihmisyys kansoja tuomitsee,
Heikko kuin vahva oikeutta saa,
Vapauden viljoja kasvaa maa.
Ehjä kun kansalliskontumme on,
On koko kansakin voittamaton.

Itsensä hylkijä hyljätty on,
Kansansa karkulas ansioton.
Maailman aaltohon uppoaa,
Missä on jälki? — Tunne ei maa.

Matkustaja:
Neuvoton nurkassa nuhjottaa
Silloin kun kahletta kantaa maa.
Minäpä maailman aallossa uin,
Voimia nostan, myrskynä puin.

Lähetän tuulia lännestä päin,
Maanikin kerran vapautan näin.
Noustahan täytyy, liikkua töin
Puuhata ulkona päivin ja öin.

* * *

Maamies jäi kotirannoilleen.
Toinen laivalla kaukaiseen
Läntehen lähti. Puoleltaan
Heillä on kansansa murheenaan.

17/10

KESKUS.

Kapinoihan jokainen
Keväimessä nuoruuden;
Vaan ken hylkää kokonaan
Keskustansa — sammuuhan
Semmoinen!

Koti, perhe lähtöpää,
Joka voimat synnyttää;
Voimasi kun raukeaa,
Koti taas ne uudistaa;
Muista tää!

Kaiken keskus, mik' on se?
Jumalaks sen sanomme.
Siit' on alku, siihen päin
Joukottain ja yksittäin
Tähtäämme.

Valaisetko maailmaa? —
Siitä kiitä keskustaa!
Hiiltä, voimaa, liekkiä
Saitko? — niinpä lämmitä!
Se velvoittaa.

Tunne luonto-emomme,
Siin' on yhteiskotimme!
Jos sun keinomaailma
Pirstoaa, taas palaja
Luonnolle!

Hedelmätä kantaen
Puu on keskus oksien.
Meidän keskus kansamme,
Sille työmme kannamme
Jokainen.

Taivaan tähdet keskustaa
Muistavat; niin myöskin maa
Kiertää ympär' auringon.
Meidän keskus maamme on,
Isänmaa.

NUORTEN LIITTO.

Nuori voima, vartioitu, ahdistettu, teljetty,
On kuin vankka virta, sulkuin, patoin kautta kytketty:
Sulut särkee, puomit puhkoo, valloillensa vaapsahtaa,
Rannat rikkoo, partaat purkaa, auki tiensä ampuaa.

Pönkitä tai kaada vanhaa, tuntos suunnatkoon sun työs,
Mutta muista, uuden polven uutta luotava on myös,
Uutta, jonka arvo vaatii tunnustuksen, huomion,
Uutta, joka kerran kestää jälkipolven tuomion.

Nouse, nuoren kansan päivä, silmin kostein, kirkkahin,
Sydämen ja tiedon silmin, mielin rohkein, valvovin.
Valvo hengen oikeutta, vapautta Suomenmaan,
Myrsky tulkoon, elköön meille epätoivo milloinkaan!

VANHA VAMMA.

Minua uskot sairahaksi?
Sairas olen tosiaan.
Iäkseni jäänkin sairahaksi,
Joll'et joudu avukseni vaan:
Sydämeeni veristävän nuolen
Neljä vuotta sitten linkosit,
Luulit ehkä, että siitä kuolen
Kuolisin, jos sinä kuolisit.

NUOLIEN LIESI.

Hän, jonka ei jalka voi ylttyä maahan,
Hän ilmojen linnoista laulaa,
Tai korkeill' oksilla istuen kaukaa
Hän maalaa kultansa kaulaa.

Mut, jonka on elämä tempaissut maahan,
Sen töihin ja murhetten luolaan,
Hän rintansa ahjossa laulunsa paahtaa
Ja kastaa ne elämän suolaan.

Hän laulunsa nuolet sinnepäin tähtää,
Miss' ihmisen on vihamiesi.
Hän itse on sotamies ihmisyyden,
Hänen rintansa nuolien liesi.

27/12

VUOSI 1903

HULLUUDEN KAAOS.

        Sairauden lähde on raakuus;
        terveyden ihanteellisuus.

Onkohan maailmassa
    muita kuin hulluja?
Toki eri hulluutta hoippuu
    kullakin portaalla.

Himokin, kiihko ja raivo
    sairast' on hulluutta;
Kaikki mikä rantansa rikkoo,
    purkaen kaaosta.

Juonien koukut ja konnuus,
    viekkaus, kavallus —
Eläimen viisaus niiss' on,
    ihmisen hullaannus.

Verenjano, ahneus vallan,
    sorranta heikomman —
Sitähän laatua sairas
    villi on Afrikan.

Hulluinhuoneessa valvoo
    eläimen kiihkot vaan,
Jollei jo voimien lähde
    ehtynyt juostessaan.

Raakuus, hulluuden kaaos,
    vielä on valloillaan;
Viljelty mieli, oi milloin
    tahtona ohjaat maan?

Pahuuden paisumus silloin
    tulvana juoksis pois,
Kuka vain mielensairaat
    terveiksi tehdä vois.

4/1

MIELEN MATO.

Oli ystävä mulla terve,
Oli muinen hän mielevä;
Kuin hyvän vuoden sato,
Niin auli, lempeä.

Nyt raukka on mielisairas,
Eksynyt suunniltaan,
Ja ymmärryksen kato
Vei sydämenkin maan.

Nyt ylpeä hän on, karsas,
Kateinen kaikillen;
Pää harva heinälato
Ja sydän hallainen.

Olen verrannut häntä muihin,
Viisaihin muodoltaan,
Niin sama mielen mato
On heilläkin vaivanaan.

8/1

PERHOSEN SATU.

Pieni perho, lippiäinen
Kaiken talvea nukkui,
Maailmast' ei välittännä,
Se jos kesti tai hukkui.

Toki kevät perhosenkin
Nosti, nukkuvan pienen,
Riemun tunnossa se virkkoi:
Missä kummassa lienen!

Päivä ikkunasta paistoi,
Ulos perhonen tahtoi.
Vasten ruutua se lensi —
Minkä sille se mahtoi?

Seinät vahvat vartioivat,
Niit' ei särkeä voinut;
Yöt ja päivät kaipausta
Perho parka on soinut.

Kerran iltasella lamppu
Tuvan pöydälle tuotiin,
Vapautta ylisteltiin,
Valonmaljoja juotiin.

Perho innostuikin siitä,
Ja sen hurmaus voitti!
Valon lampussa hän löysi,
Siihen rynnätä koitti.

Perho lampun luona liiti,
Sepä vast' oli mieleen!
Mutta kiihkossa hän kiiti
Aivan liekkien kieleen.

Raukan siivet korventuivat,
Paloi pienosen rinta.
Kallis onkin maailmassa
Valon voittojen hinta.

Pain. tammikuussa.

ULLA RIEPU.

Ei saarnan loimia, kuteita
Ulla parka kuullut kirkossa;
Vaan kuulipa hän säveleitä
Ja näki ympärillään meitä.

Hän yhtyi veisumme hyrinään,
Vaikk'ei hän värsystä tiennytkään
Hänt' ääni vei ja tunne johti,
Yks kaikki sitten mitä kohti.

Kun missä näki hän kyyneltä,
Alkoi hänkin raukka tyrskiä.
Niin taudin laajemmas hän johti,
Ei tiennyt miksi, mitä kohti.

Kun tultiin kirkosta maailmaan,
Ulla nouti joka tunnettaan:
Sen armaan, jota tänään kätti,
Hän vaihtoi huomenna ja jätti.

16/1

TUNNELMAN VALTA.

Juveliseppiä maailmassa
Nuor' Ulla eniten rakastaa,
Ja kellä suuri on kultakassa,
Hän sille kaikkensa lahjoittaa.

Niin Ulla Riepu, kun ikkunassa
Hän näki kiiltävän koristeen,
Hän syttyi, leimusi valkeassa,
Möi itsensä, osti sen omakseen.

21/1

EI RAUHAA SAA.

Kuukauden paikassa Ulla vain
On tyyni ja työssä viihtyy.
Sitten ei ryhtiä, rauhaa saa,
Vaan kiehuu, kuohuu ja kiihtyy.

Työ orjuutt' on, koti orjala
Ja ihmiset ilkimykset;
Muu maailma kullan kultala,
Jossa hellut ja helkytykset.

Maat liian tuttuja täällä on
Ja ilma on aina paha;
Ei muuta tääll' ole kelpaavaa
Kuin raha ja raha ja raha.

Vaan rahasta — kaikista vaaditaan
Tääll' aina työtä ja työtä;
Ei huviakaan edes ilman saa,
Ei särvintä leivän myötä.

Niin pääsikin Ulla Riepu pois —
Kuukauden paikassa viihtyy.
Sitten ei ryhtiä, rauhaa saa,
Vaan kiehuu, kuohuu ja kiihtyy.

2/2

KAUHUTAUTI.

Koirat raivohon sairastuivat —
Sep' oli kamalata!
Purivat eläintä, ihmistä monta,
Ainakin liki sata.

Mutta kun ihmiset raivostuivat —
Houraantuivat mieleltään —
Purivat, tappoivat tuhansia
Ihmisiä, veljiään,

Myrkyttivät jopa miljoonia
Niinkuin ei peto tee yksikään.
Raukat ne potevat onnettomasti,
Tuskia kärsien kuoloon asti.

Milloin, oi parantuu tää raivo?
Missä on Pasteurin lääkekaivo?

21/1

TARTTUVAN TAUDIN AJALLA.

Elegia.

Pakotusvoima julma ja mielivaltainen Maailman kulkuun tarttuu toisinaan. Raihnaisen maankin rinnan se kourii kuumeesen Ajaen vuoret tulta suitsemaan.

Kansatkin kuumesairaat saa houretuskia, Tarttuva kauhumyrkky valtaa saa. Rakkaus raivoon vaihtuu ja rauhan aatrasta Ärtyinen käärmekalpa puhkeaa.

Kansasta kansaan kulkee sen taudin myrkytys, Hallana hiipivät sen askeleet. Kauhistus sille kaunis on maa, sen järjestys, Riemuna heikon tuskat, kyyneleet.

Luonnonkin lait se hylkää, lait järki ihmisten, Hulluuden lait sit' yksin hurmaa vaan. Vieras on sille toivo jalojen sydänten — Himoko voisi kuulla tuntoaan!

Missä, oi, luonnon herra, on luontos viljelys? Odotustuskiin kuolee oikeus. Jumala, missä liikkuu sun tahtos hengitys? Haudasta milloin nouset, rakkaus?

Taivaasen täält' et jouda maan päältä astumaan. Etnojen rinnat laita leppymään. Sankarit kansoista tee suokylmää perkaamaan — Mielemme puhdista tok' ensistään!

31/1

VIEL' ONKO KEN JÄRJESSÄÄN?

Kun juhannus lunta tuopi
Ja halloja heinäkuu
Ja tammikuu vettä vihmoo —
Jo luontokin hullaantuu.

Kun lapsina vanhoiks tullaan,
Että sydämen voittaa pää,
Mut vanhus on hurjan teillä —
Siin' onkohan mielevää?

Kun kiroaa äiti lastaan
Ja lapsi lyö äitiään
Ja es'valta kansaa puijaa —
Ken silloin on järjessään?

Jos eksyykin luonnonvoima,
Se sokko ja tunnoton,
Vaan missä on ihmisen järki,
Hyvä tahtokin — missä on?

8/2

OUTO.

Tuli matkustaja kerran kaupunkiin,
Uus, outo — siksi sille juhlittiin.
Hän kuunteli muita lailla oppilaan,
Mut ilmi toi tuskin mitään omiaan.

Hän miellytti — se vasta kunnon mies!
Ja oudosta vain hyvää kaikki ties.
Hän kunniapöytiin vietiin vierahaks
Ja viisaat etsivät häntä tuttavaks.

Toki matkustajan poltti aivoja
Ja aatos kuuma kyti rinnassa: —
Hän, hillitön, päästi irti totuuden!
Se lensikin läpi ihmissydänten!

Siit' asti vierasta ei suosittu.
Hän kaupungist' on ulos laahattu.
Ei anneta yötä — joskus torppihin
On rohkea sentään päässyt yöksikin.

Ja totuuden ken pääsi paikallen? —
Se juoru ilkeä on, valheinen.
Se kyyn on kylväjä; häijy häväistys
Sen jälkiä juokselee kuin ilkimys.

11/2

PIENI.

"Olen pieni, oi, liian pieni!
Ketä puoltaa voisin tai vastustaa?
Ovat pieniä polkuja tieni! —"
Viheliäinen raukka näin ruikuttaa.

Olet pieni, halpa ja pieni,
Et uskoa Daavidin tunnekaan;
Sinä vaivainen tattisieni,
Joka maailman jalkoihin tallataan.

Olet pienisieluinen raiska,
Suurt' itseäs, kansaasi, hyljeksit,
Oman onnesi onkija laiska,
Joka maasi mainetta syljeksit.

Sin' et näe kuin itses aina,
Omat hetkiset toivos ja nautintos;
Sua maasi murheet ei paina —
Siin' on sun pienuutes, turmios.

Mene, kurja! — Meillä on muuri:
On turvamme kansain oikeus.
Kun Jumala on pienissä suuri,
On hänestä meidänkin rohkeus.

17/2

ERÄISSÄ HOPEAHÄISSÄ.

Hopea — mikä on hopea?
Loisto kylmä ja kopea.
Lumen kiilto ja kimallus
Talviauringon valossa.
Vasta, kun kevät sulatti
Lumen maasta, jään vesistä,
Vuoti siunaus suvelle.

Kuuvaloa kalpeata
On hopean kylmä hohto.
Vasta, kun syleili kaksi
Kaihomieltä kuuvalossa,
Kuiskaten kodin suloa: —
Kuu kumotti aurinkona,
Muuttui kullaksi hopea.

Mitä on hiuksien hopea,
Vaikka vanhalla iällä? —
Pelkkä kuiva kuusen naava
Talvikuutamon valossa.
Vasta taistelun, tekojen
Kunniallisten kulusta
Hapset hohti kunniata,
Pääkin arvossa yleni.

Onni kahden kaihomielen,
Jotka kerran kuutamossa
Sormet sormihin limitti!
Osasitte oivalsitte
Rakkautenne tulessa
Tehdä kullaksi hopean.

Mikä on kulta? — Ruokamulta,
Johon rakkaus ripotti
Aattehensa armahimmat,
Että vilja versostuisi
Kansan kasvavan varaksi.

Kansa — siinä on sukunne,
Siinä lapset, laaja perhe!
Sitä kannattaa syleillä,
Sille uhrata elämä,
Siinä uudesti eläen.

24/2

TH. REININ

erotessa yliopiston sijaiskanslerin virasta.

Hän tammi muodoltaan on vakava
Ja yhtä vankka oikeudessa.
Ei suutaan soita, vaan kun lausahtaa,
Niin kultaa lausuu paljon painavaa.
Kun Miestä aattelen, niin innostun
Ja kyyneleihin asti liikutun!
On onnellinen kansa, joka ties,
Ett' oma poika sill' on moinen mies;
Viel' onnellisempi, jos seuraamaan
Se valmis on tät' uskollisintaan.

Mit' olet meille, mitä tuleville,
Ei kerrota nyt näille kuuleville.
Se siemen, jota kylvit, viljoina
Se nousee nousevissa polvissa.
Ja taas, kun tässä maassa harhaus
On selvinnyt, kun voittaa oikeus,
Niin tahtos voittaa, nimes uudestaan,
Kuin johtotähti, käypi paistamaan,
Ja Suomen kansan kunniasta se
Ei sammu yössäkään, ei himmene.

4/4

KESÄ ILMESTYY.

On aamu rauhaa hiljaista,
Mut ilma vallan valkea:
Lumi astuu maahan taivaasta
Kuin impi villaverho.
S'on kevät talvivaipassa,
Sen läikkyy lämmin rinnasta
Ja tuulelma sen huulilta
Juo mettä niinkuin perho. —
    Immyt valkeavaippainen
    Hiipii lehtohon rannallen.

Ei lunta — vettä vihmoo nyt
Ja ilman immet villityt
Ne metsää haltioivat.
Viu vau, viu vau! —
Ja halki taivaan, halki maan
Nuor henki huokuu voimiaan,
Sen luomislaulut soivat.
Viu, vau, viu vau!

Nuor aalto rantaa rakastaa
Ja roudan rinta halkeaa,
Maan voima uhkuaapi,
Touhinalla kiihkosalla.
Näin luonto syntyy uudestaan,
Käy helmimään ja kukkimaan,
Suur usko silmät saapi,
Toivoellen, ennustellen.

* * *

On hiljaista, taas hiljaista,
Ei lunta näy nyt oksilla,
Vaan taivaan helmihohtoa
Ja kaikuu linnun soitto.
Jo kevät talvivaipastaan
On paljastunut vellomaan. —
Kas kirkkaassa veen kalvossa
Jo päilyy päivän voitto!
    Immyt vihreävaippainen
    Nousee kylvystä aaltojen.

16/4

ENEMPI TILAA.

Te hourujen huoneita laittakaa
Ja vankilat vahvanmoiset!
Jo joukkoja jyskii portilla
Ja matkalla riehuu toiset.

Kun irti on valtio saumoistaan,
Lainvanteita päämies katkoo,
Niin kansakin hulluna, raivossaan
Jalot, oikeat ohjeet ratkoo.

Siis rohtoa kansalle keitellään,
Unirohto — sitten rauta:
Jos viina ei tuutisi viihtymään,
Niin eiköhän kahleet auta!

He juovat ja naivatkin lohdukseen —
Mitä muut' olis harrastusta! —
Mut onnetta riutuvat matkalleen
Ja sammuvat — yö on musta.

Tää vaivaiskoppihin korjataan,
Tuo puetaan valtion rautaan,
Nuo hourujen huoneessa ruokitaan,
Muut kirkkomme siunaa hautaan.

Vaan valtioviisaus nostaa pään,
Ylös kiiveten korkealle,
Ja sieltä se näyttää nyrkkiään
Tuolle joukolle kirkuvalle.

22/4

KANSALAISMARSSI.

Väkivalta pois maasta ja turma!
Alas veljien vaino ja surma!
Pois miekkavalta, sana soimaan!
Valo, oikeus, vapaus voimaan!
Pois ilkeä sorto ja itsekkyys,
Ruma, kunniaton, loka, kuona se on,
Jota hävetä saa
Koko kansa ja maa.
Suur ihmisyys, suur ihmisyys,
Kas siinä kansojen kestävyys!

Alas ryömijä, kerjäläishoukko!
Ylös työmiehet, kunnian joukko!
Pajat aukaiskaamme, paljat soimaan!
Kansan arvo ja ansio voimaan!
Pois tyhmyys, kunnoton typeryys!
Käsi taitamaton
Pula ainainen on,
Siitä kärsiä saa
Koko kansa ja maa.
Suur ihmisyys, suur ihmisyys
Kas siinä kansojen kestävyys.

Vihamiehemme, luottaen rautaan,
Pani oikeuskirjamme hautaan.
Meiss' eläköön, — oi Jumal' auta! —
Laki voimallisempi kuin rauta!
Tulihehkuinen, työjalo henkevyys!
Käy soihdulla ties,
Tee työsi kuin mies,
On väistyvä yö
Ja voittava työ.
Suur ihmisyys, suur ihmisyys,
Kas siinä kansojen kestävyys.

Ole suomalais-ihminen aina,
Oma leimasi töihisi paina,
Jalo, puhdas, kirkas — sehän voittaa,
Kevät luontomme toivoa soittaa.
Vala uusihin muotoihin entisyys!
Sinä päivin ja öin
Lain johtoisin töin
Ies päältäsi luo,
Uus aika taas tuo!
Suur ihmisyys, suur ihmisyys,
Kas siinä kansojen kestävyys.

Alas rosvojen urkkijavalta!
Ylös nousemme sorronkin alta.
Meit' uhkaa vaino! — omatunto!
Kun valvonet, kestäähän kunto.
Tuhat tuskaakin ennenkuin kelmiys.
Mikä kehnoa on,
Pois lohjetkohon.
Mikä tervettä jää,
Sen pystyssä pää.
Suur ihmisyys, suur ihmisyys,
Kas siinä kansojen kestävyys.

Mekö loisimme valtion karjan,
Mekö teuras-valmihin sarjan?
Me työmieskansa! Työmme juuri
Maan onnen on ponsi ja muuri.
Pois rauhamme sorto ja lemmettyys!
Miss' oikeus on
Pyhä, lahjomaton,
Se Suomen on maa,
Se työn kotimaa.
Siell' ihmisyys, suur ihmisyys
On kansan voima ja kestävyys.

28/4

VAPAUDESTA.

Amerikan Suomi-opiston kesäjuhlaan 1903.

Vaikk' olisit vapaa kuin taivaan lintu,
Kuin indiaanikin metsissään,
Mut tiedotonna jos tietäs kuljet,
Niin eksyt, harhailet yhtenään.

Vaikk' olisit vapaa kuin pohjatuuli,
Kuin halla hävitysretkillään,
Mut hyvää tahtoa vailla vaellat —
Et parempi rosvoa ensinkään.

Vaikk' olisit vapaa kuin pimeys maassa,
Jot' yö ja jäätikkö valloittaa,
Niin vailla lämmintä, valkeutta,
Elämäsi vaan olis kuolemaa.

Ja vapautesi vaikk' olis suuri
Kuin meren oikkusten aaltojen,
Niin elämän aatetta suurta vailla
Sin' olisit mieletön lastunen.

Mut vaikka raskaissa kahleiss' oisit,
Kun totuuden tiedät ja oikein teet,
Niin lohdutusta ja voimaa tunnet,
Vaikk' uhkaa aallot ja pauanteet!

Oi vapaus kaunis ja vapaus suuri!
Sun hyvä tahto vain ansaitsee;
Sun ansaitseepi, ken oikeudesta
Ja ihmisarvosta taistelee.

ONNETON HEIKKOUS.

Olit rauha lempeä luonnoltasi,
Kuin Vuoksen niskakin uomassaan,
Mutt' edistykselle taistovalmis,
Kuin koski kuohuva matkallaan.

Kuin pilvi, täynnänsä salamoita,
On tyyni, kunnes se laukeaa,
Niin vapausrientoinen, myrskyrinta
Sin' olit, halveksit kuolemaa.

Sun toimentult' oli rinnassasi
Ja voimauksien valkeaa,
Vaan miksi käänsit sen vastahasi,
Oi miks'et etsinyt sortajaa!

Ei, — hätälaukaus sulta pääsi,
Kuin etuvartijan varoitus:
Sun uskos kansasi kuntoon horjui,
Kuin Caton — — onneton heikkous!

11/6

VALKORUUSU.

Ruusu valkea, puhdas ruusu,
Kosken pienen partahalla,
Kevään varhaisen vieno kukka,
Sinua muistelen maailmalla.

Ihmisrinnalle mik' on kallis,
Kaiken parhaani sulle soisin.
Mut on kallihin puhdas ruusu —
Mitä sulle siis antaa voisin?

21/6

KAARLO BERGBOM 60-VUOTIAANA.

Proloogi juhlanäytännössä 2 p. lokakuuta.

Suomi havahti; ja nuorukainen
Unenhärmän silmästänsä hieroi.
Päänsä nosti, katse kauas lensi,
Kevätkirkkaudessa kiiri silmä,
Sydän syvän hurmauksen tunsi,
Elämä tempasi kuin tenhovirta,
Luonto hurmasi kuin luomiskuume,
Toimipyörre, huima touhukoski
Valtasi valitun nuorukaisen.
Ihmetyksin itsensä hän tunsi,
Ajan aallokossa telmehtivän,
Sydämessä suuret intokiihkot,
Levottomat luomisliekit päässä,
Taikasauvana kädessä taide,
Kun etehen kansansa hän astui. —
Suomen kansa odotti kuin lapsi
Ensi joulua tai juhannusta.

Elämä on laaja, luonto suuri,
Meri rannaton on kaikkisuus.
Mutta urhopa elämän merta
Tunsi leikeltyinä leikkaleiksi,
Tunsi toimitaiteen siivekkään.

Taide, innostuksen taikalintu,
Kehyksihin kutsui maailmoita,
Elämän kirjokangasta avasi,
Osatöihin otti luonnonpiirit,
Kutsui kuin elämän päämies itse
Elämäst' esille annoksia,

Pienoispiirihin lumosi suurta,
Ehjän, täyden toimimaailman,
Jossa itseänsä ihmisluokat
Kaikki peittymättä peilasteli.

Silloin hurmattuna huusi kansa,
Niinkuin huutaa joukko, joka linnan
Valtavuorelta on valloittanut —
Suomen kansan vastaisuuden turva,
Suomenkielen linna valloitettiin.
Kansain helmivirta väylän löysi
Suomen kansan hengen sisäjärveen.
Taidekin löys' itsellensä kansan.

Missä urho? Tuokaa kansan nähdä,
Kuka voittaja on valtavuoren! —
Tunnetaanhan ukko kuuruniska,
Sielusilmäinen ja hehkuposki,
Kerä liikkuva ja liekkiväinen,
Näkymätön, joka kaikki näyttää. —

Hän se kaiken nuoruutensa palon
Suunnannut on Suomen näyttämölle.
Miehen tahdon, kunnon, tiedonvalon
Uhrannut on Suomen näyttämölle.
Kiskonut on tälle ainoalleen
Roponsa, rauhansa ja sydämensä.
Miksi? — Että nostais elämätä,
Suomen kansan henkielämätä,
Itseluovaks', elinvoimaiseksi,
Uutta uhkuvaksi kasvannaksi,
Kotiorsien kukittajaksi,
Helmenhohtajaksi maailmalle!

Siksi sauvaansa on heilutellut,
Kutsunut on Suomen kunnioita,
Sananmiestä, laulunsankaria,
Valon kankahalle kiehtojoita,
Talttamiehiä ja takojoita,
Soiton suorijoita, tanssijoita —
Ennen muita toimitaiteen henget,
Tenhomiehet, tenhottaret naiset,
Kaikki kansa, leirit laajimmatkin,
Kaarlo Bergbomin tulesta syttyi
Yhteistyöhön, temppelin tekohon,
Jonka huippu hiipoo korkeutta:
Suomen kansan kuolemattomuutta.

EKSYTTÄJILLE.

Ennen meillä miehet tohti
Käydä vihollista kohti;
Avomielin, avosuulla
Antoivat sen totta kuulla.

Tuli vastaan mitä mahtoi,
Miehestä mies käydä tahtoi.
Harva suoraa miestä moitti,
Joka oikeutta soitti.

Jos ken moitti — mies sen kuuli.
"Syytön moite" — sen vei tuuli.
Mutta miehen arvo, mahti
Oli oikeuden vahti. —

Nyt on jäniksiä miehet,
Niinkuin kääpiöt, niin pienet:
Nääkin taitaa käyttää kieltä,
Mutta halpaa orjamieltä.

Nuoleksivat kielellänsä
Jalkaa herran, käskijänsä,
Potkijansa, polkijansa. —
Sellainen nyt altis kansa!

Sala-ampujoit' on toiset,
Veljenmyöjät, kurjat loiset.
Joku mustetolpon takaa
Tähtää veljeään ja — makaa.

Siinä meidän sankarsarja,
Sortajalle altis karja.
Maailma, oi nähkös näitä
Synkän vallan syöttiläitä!

Totuus, oikeus heill' on suussa
Kukkuessa leipäpuussa: —
Totuuden he vatsaan syövät,
Vääryydelle työnsä myövät.

Eksyttäjät, tehkää luku!
Huutaa kerran uusi suku.
Täynnä tuskaa, häpeätä
Muistelee se aikaa tätä.

Ja jos kansa hukkuu teihin,
Eksyy teidän askeleihin,
Kiroaa se kiukussansa
Perintöään, kahlettansa.

Uusi polvi, anteeks anna,
Kehnot kilvet hautaan kanna!
Olkoon oman rintas usko
Sulle toivon aamurusko!

29/10

MINNE?

Väki rauhaton kodin jättää.
Äiti vanhus on ihmeissään.
Ja hän nurkassa nuorimmaltaan
Käypi uusia tietämään.

— Kysy, poikani, veljeltäsi,
Mille maille hän matkustaa?
— Amerikkahan kullat kutsui,
Siell' on dollarin kotimaa.

— Kysy nuorelta siskoltasi,
Miksi vaatteensa kokoaa?
— Ruotsin rikkahat häntä hempii,
Tanska pestiä tarjoaa.

— Kenen seuroja serkkus etsii,
Ne kun jättivät kotimaan?
— Ehkä Islanti — kaikki rannat
Meille laskevat verkkojaan.

— Mille ilmoille itse eksyt,
Minne poikani vietellään?
— Siperiassa on vielä väljää,
Minä vierinen Venäjään.

— Kotimaatasi kuka kyntää?
— Mielivalta sen viljelee.
— Kuka vanhempas täällä vaalii?
— Hauta heikkoja korjannee.

— Jätät maasiko vierahalle?
Kansas tuulihin kylvetään!
Sitte kehdosta orja nousee
Isäin peltoja kyntämään.

— Orja nouseeko! — Sit' en sallis! —
Siunaa, äitini, lapsias,
Että maamme ois meille kallis,
Kansa vapaa ja kunnokas!

4-5/11

LUOJAN LINNULLE.

Miks' ei rintani anna rauhaa?
Polttaa päivin ja polttaa öin.
Luojan lintu, oi, missä lennät?
Riennä luokseni hyvin töin!

Sydän riistä mun rinnastani,
Että hetkenkin hoivaa saan;
Luojan lääkitä vie se sinne,
Miss' ei haavoita kiihkot maan!

Luojan kämmenen päälle laske
Sydän parkani uutumaan,
Luojan puhtaaksi puserrella —
Sitten mulle tuo uudestaan.

Minä vuoksena voimallisna
Sitten kansani kirkastan,
Suomen Indus- ja Oxusvirrat
Johdan korpihin maailman.

Luojan lintu, oi, missä viivyt?
Sydän kärsivä kanna pois,
Että voimien lähtehestä
Ikiterveyden se jois!

15/11

ODOTTAESSA.

  Suur kaikkisuus!
Sun käskyäs noutaa vanhus kuu,
Kun väistyy se pois tai palautuu,
Sua palvellessaan.
Sua auringon tahto tottelee,
Kun pimenee se tai valkenee,
Sua seuratessaan.

  Suur kaikkisuus!
Sinä tähtiä käsket leiristään
Ja ne lähtevät noutain mielellään
Sun ymmärrystäs.
Kun soihtuja ihmismaailmaan
Sinä syttelet, käyvät ne matkoillaan
Sun järjestystäs.

  Suur kaikkisuus!
Sua elämä tottelee ja työ.
Sun tahdissasi ajan suonet lyö
Ja aalto hakkaa.
Sun tahdostasi lumi valtaa maan;
Kun lämmintä lainaat uudestaan,
Niin talvi lakkaa.

  Suur kaikkisuus!
Nyt pimeätä on ja odotetaan;
Tuo valkeusmiehesi päälle maan,
Sen auringoksi!
Moni sydän on synkkä ja eksynyt,
Tuo kynttiläkruunusi edes nyt
Yövartioksi!

  Suur kaikkisuus!
Sinä ihmisen kunkin aikanaan
Myös heität rannalle oudon maan, —
Hän sammuu täällä.
Sinä kansamme joulupuuksi tee,
Jok' itse on kirkas ja valaisee
Myös muut maan päällä!

  Suur kaikkisuus!
Me odotamme sulta suurempaa,
Joka maamme ja kansan kirkastaa
Ja liekkiin luopi.
Se suur on takana talven, yön
Ja takana raskaan päivätyön —
Suur voiton tuopi.

  Suur valon vallan kaikkisuus,
Luo meille uhrisydän uus! —
Se voiman suopi.

11/12

MYRSKY HULLUJEN HUONEESSA.

Eilen ilma viihtyi rauhassa,
Vähentyi holhoushuolet.
Monta viisasta sanaa lausuivat
Hullut ja mielipuolet.
Toivottiin parempaa.

Mutta yölläpä jo vaihtui sää —
Myrsky lentäen pauhaa
Eikä hullujen huonekunnassa
Tunneta viisaan rauhaa,
Levoton pelko vaan!

Tuonpa aivot myrsky herpaisee:
Hän on neuvoton, myöntää,
Kuinka holhoja tehdä tahtookin;
Aivotyön itse hän työntää
Luotansa, loikoen.

Tuon taas aivot myrsky kiihottaa! —
Hurja hän riehuu ja liehuu,
Itse yltyen, muihin hyökäten,
Tuskissa kuumeen kiehuu,
Myrskyten myrskyssä.

Suurin hulluus kohtaa holhojan:
Sairaita tyrmiin sulkee,
Jäänä kylmänä kuulee huutoja, —
Julminta tehdä julkee
Hullujen päämies tää.

Taivas pilvess', usva aivoissa,
Mielissä myrsky pauhaa.
Taivas, seesty jo, päivä paljastu,
Lahjoita, luonto, rauhaa
Hulluuden kurjuuteen!

Luonto sairastaa kuin ihmiset,
Luonnon taudit on meidän.
Missä tahtomme, mielentarmomme?
Teidän on voitto, teidän
Vallassa myrskyt myös!

SUUTTUNUT.

Hän oli suuttunut, miel' oli paha,
Kielikin pureva kuin vesisaha,
Ketä tuli vastaan, leikkasi niitä,
Mut oli muutamat kovaa kuin piitä:
Purasivat vastaan, särkivät kielen,
Verille rikkoivat vihaisen mielen.

Miel'paha laajeni, taajeni, suurtui,
Pitkäksi aikaa joukkohon juurtui.
Suuttunut tuskansa tulvia suri:
Miks oli hillitön, ensiksi puri?
Elinilo karkasi — minne? ei tietty,
Vaikka jo kauan on neuvoja pietty.

HE JA ME.

Taas ratsuja villejä kengitetään
Sun nuoria viljojas polkemaan,
Ja vainonvoimia yllytetään
Sun kirkkosi, koulusi kaadantaan.
Sinä lempeä, lauhkea suomalainen
Vain kynnät ja kylvät ja kirkkoa käyt,
Kuin ystävä sortajallesi näyt,
Kuin laps' olet luottava, uskovainen.

Sun yhteis-onnesi pohjalta jo
Pois paasia, parsia riistellään,
Lain turva, sun kattosi mainio,
Se kelvottomaksi nyt kiistetään.
Sinä lempeä, laupias suomalainen
Näet untasi, nukkuen rauhassa yöt
Ja tyynesti toimitat päiväsi työt,
Olet ihmisten oikeutt' uskovainen.

Sun kielesi, joka sun sieluas soi
Ja jok' on sun elämäs hengitys,
Sen vieras suustasi kiskoa voi —
Sitä räiskyy ratsujen kengitys!
Sinä huoleton, rauhainen suomalainen
Vain nauttien lauloit, leikit ja joit
Ja huomispäivälle velkoja toit,
Kuin lammaslaum' olit hajanainen.

Kun luonasi Kaakkolan kartanomies
Käy perintö-onneas arpomaan,
Sinä neuloista kiistelet, veljesi ies
Ja oikeus — niitä et huomaakaan.
Sinä lohdutat itseäs Euroopalla,
Mut rakkaus sulla on tunnetta vaan,
Teon mieheksi milloin kasvanetkaan,
Kun keskoista työmme on kaikkialla?

He meidän keskellä keksivät kyyn,
Sen auttavat uusia poikimaan;
Me toistamme syytämme, vaan oman syyn —
Sen milloin riennämme korjaamaan?
Meit' auta ei maailman valtain kunto,
Jos lahkot kansamme juuria syö:
Meit' auttaa veljekäs toimi ja työ,
Jalouhrinen, voimakas yhteistunto.

LASTU ULAPALLA.

Lastulla orava laskee
Salmen selkää.
Siipipurjein lintu liitää
Eikä pelkää.
Ihminenkö raukka rannalla
Kuihtuis' orjana?

Suuri lastu kaarilaita
Eikö kantais? —
Sen kun sukkulaksi laittais,
Siivet antais — — —
Eikö halki ulapan se veis,
Kun sit' ohjaeleis?

Kaksi nuorta lastun laittaa
Sukkulaksi;
Työntävät sen lainehille
Kulkijaksi;
Uskaltavat sillä avaraan,
Outoon maailmaan.

Kahta nuorta aalto kantaa,
Hyppii hyrsky,
Ei näy ystävää, ei rantaa,
Soittaa myrsky.
Venheväki käyttää voimiaan,
Mitä tulkoonkaan.

Tuntevat ne tuulta, tuskaa
Nuoret kaksi.
Venhe vuotaa, laidat ruskaa. —
Auttajaksi
Rakkaus on mahti tenhokas,
Käytä voimias!

Lastulla orava laskee
Salmen selkää.
Siipipurjein lintu liitää
Eikä pelkää.
Ihminenkö raukka rannalla
Kuihtuis' orjana?

RASKAS SYKSY.

Syysmyrsky löi lehdet puista
Ja kukkaset maahan kaas;
Vei elämält' ihanan kruunun —
Mutta palajaa kukka taas.

Yöhallat ja kaakon kylmät
Ne talvensi meidän maan,
Ja kotipihan pääskyset poistui —
Ne palajavat aikanaan.

Suur kurkien parvi kertyi
Yli kaupungin kirkumaan.
Ne pakenevat, neuvoen toistaan,
Vaan palajavat aikanaan.

Koko maatani myrsky riisti,
Vei viattomat lapsetkin,
Vei taimissa vastaisen viljan. —
Heissä toivoa rakastin.

Syys julmuri! Kansani lapset
Noin kylvätkö maailmaan?
Tai auringon kanssako kerran
Ne maahansa kutsutaan?

SVEITSIN RHEINILLÄ.

Sinä Rheinin rannan viinirinta impi,
Terve kuin äidiksi syntynyt;
Sinä toimentyttö, voimakas kuin Rheinvuo,
Vapaa kuin Rheinfall kahleeton.
Sinä tohdit nostaa pääsi korkealle,
Viehätyslaulujas kuunnellaan;
Europan kansoja sun vapautes hurmaa,
Sorretut onneas kaipaavat.
Kaipaavat kuin alppivuoren raikast' ilmaa,
Terveinä paitansa nostaakseen:
Rinnalleni riennä, suori, tyttö, Suomeen
Vapauden lapsia synnyttämään!

NUORELLE VELJYELLE.

Oi, veli autuas nuor, joka varhain saavutit vaimon!
  Elämän viisaus suur sun sydämessäsi lie.
Viisain päin moni poikana hassuelee alas hautaan,
  Eik' ole päällä tän maan oppinut onneas sun.
Tien jalon viittoo hän, joka noutaa tuntonsa ääntä,
  Jollei viitottu vaan ollut jo ennen sun ties.

KERRAN.

Jo kerran päätin, en vannonut:
Vast'edes lemmest' en laula;
Vaan sydän parka on järjellen
Ain' ollut ansa ja paula.

Jos sydän vait' olis tuskissaan,
Jos onnen ääneti kantais,
Ei kannel laulajan kajahtais,
Ei kielet sointuja antais.

Jos kerran rakkaus kuoltuaan
Ei haudastaan kohoaisi,
Sen kanssa kuolisi laulukin,
Ei kannelkaan kajahtaisi.

Vaan lemmen haudalla tuskat soi;
Kun lempi kuoleman voittaa,
Taas kannel riemua kaiuttaa
Ja onnen aurinko koittaa.

Niin kirkastettuna rakkaus
Myös laulajan ylentääpi
Ain' ylle taivahan yhdeksän —
Mut tuskin sinne hän jääpi. — — —

VIIPURIN KAUPUNGIN 500-VUOTISELLE MUISTOLLE.

Vihatkaat pahaa, kiintykäät hyvään, veljellinen rakkaus keskenänne olkoon sydämellinen!

Ap. Paavali.

Minä kammon ristiä, kammon uskoa,
Jos kansalle se kasvaa orjuutta,
Tai miekkavallan se maahan tuo —
Se murhaajan oppi on.

Minä kammon kulttuurikaapun kantajaa,
Jos töissään vääryyttä hän harjoittaa
Ja sentään kunniast' ylväs on,
Kuin sokea silmistään.

En ylistä minä Torkkel Voittajaa,
En Ruotsin miekkavallan kunniaa,
Jos kyntömiehen lyö rautamies
Tai susi jos lampaan syö.

Vaan oikeusvallan tuojaa ylistän,
Lain turvaajalle virren viserrän,
Ja ihmisarvolle ken suojan soi —
Eläköön muistossa hän!