JAAKKO HÄKLIÄ MUISTELLEN.

k. 28 p. toukok. 1902.

Sinut, ystävä, tapasin nuorena
Siell' ihanassa Karjalan maassa;
Olit vapauden ilmassa leijaillut
Kuin varsakin väljässä haassa.

Ilon nuorukaishengessä Suomea
Sinä näit kuin toivojen saarta;
Sinä uskalsit lähteä astumaan,
Vaikk' ylhäistä taivahan kaarta.

Ja nuorukaismieli, se lentävä,
Sun tiellesi kukkia kylvi;
Piti sydämesi herkkänä, lämminnä,
Kun myrskykin telmi ja mylvi.

Sinä herkkä kuin laps olit uskomaan
Mitä toivoit — kullaksi vuorta.
Jos uskosi pettikin toisinaan,
Et kadottanut intoas nuorta.

Sinä aatteita linkosit ilmoillen,
Niin ilotulin valkasit tiesi;
Moni aatekin sammahti kylmeten,
Ei sammunut sydämesi liesi.

Mitä kultia voittanut lienetkin,
On kuollutta kultien loiste,
Mut ilos oli elävä ja lämpöisin
Sun sydämesi päivänpaiste.

Kovin kaipaillaan, kovin tarvis on
Valon kirkasta heijastusta:
Suru maassa on haikea, neuvoton
Ja auringon silmä on musta.

KYYHKYN POJAT.

Kuusi suojas oksillansa
Kyyhkylinnun pesää,
Jossa emo poikiansa
Hoiti kaiken kesää,
Hoiti niinkuin äiti aivan,
Näki yöt ja päivät vaivan.

Kasvoi pojat, viel' ei lennä —
Kuherrusta kuultiin:
"Pakohon täst' ei nyt mennä",
Pesässä niin luultiin,
Vaikka usein pesän luoksi
Kalle Villen kanssa juoksi.

"Häkkilinnut siivot noista
Kyyhkysistä saisi;
Oispa hauskaa kaikenmoista,
Kun nuo kasvattaisi."
Vaan ei poikain päähän lennä,
Mit' ois häkkiin itse mennä.

Poiss' on emo. Pienet puusta
Häkkiin työnnetähän;
Nähdäkkään ei saa ne kuusta —
Kylään riennetähän.
Siellä kauhistuvat uutta —
Rautahäkin vankeutta.

Ville, Kalle ylpeästi
Voitto-riemuissansa
Äidilleen nyt kiireisesti
Näytti saalistansa:
"Onhan saalis kumma saatu,
Äiti, huomaappas sen laatu!"

Murentui nyt äidin mieli,
Kasvot synkistyivät,
Nuhteihin sai hellä kieli,
Silmät kyyneltyivät:
"Vapahtakoon voima Herran
Teitä orjuudesta kerran!

Joutuin linnut paikkahansa
Viekää! Rukoilkaatte,
Että vapauden kansa
Aina olla saatte,
Eikä häkkilinnun lailla,
Orjat lain turvaa vailla."

AAMUTOITOTUS.

Tutu tuu, jo päivä koittaa,
Tutu tuu, jo paimen soittaa
Laitumelle laumojaan:
Laajan laakson ruohomaan,
Virran vieremille
Miss' on paimenille
Kukkakumpu, marjamaa,
Missä lauma rauhan saa
Rehoittaa.
Ahdas laidun, lauma nälkäinen
Syy on paimenten. —
Tutu tuu, jo kellot kaikuu,
Tutu tuu, jo torvet raikuu:
Riemu aamun, rauha illallen.

PÄIVÄN LASKUSSA.

Metsäjärven rannalla
Istuin, surin, surin:
Miks on musta maailma,
Nurja, nurin kurin?

Päivä yöhön pakenee,
Väistyi immyt multa.
Kuka tyttö kestänee
Sydämeni tulta.
Yö jo läheneekin, yö,
Synkkä sydämeni lyö.

Mutta yöstä — kuulenko? —
Rastas, rastas soittaa!
Laulun voiman tunnen jo,
Siinä valkeus voittaa.
Minä jollen voittaiskaan,
Kunhan valkeus voittaa vaan.

Kirkas järvi, rannallas
Kyyneleenä päilyn;
Aurinko, tuo suudelmasi
Sulle, sulle säilyn! —

VUOSI 1904.

KEVÄTKIRJE KESÄPAIKALTA.

En näe minä täällä kaunista —
Vain karkean sammalmaan
Ja kanervan, vaan en kukkia
Ja missä lie linnutkaan.

On mustia kannot honkien,
Talon taatto möi puut ja joi.
Nyt auki on tie suvihalloillen
Ja tuimina tuulet soi.

Vaan nouseva metsä nuorta on
Ja tuoresta pihka sen;
Se hentona horjuu, toivohon
Toki latvansa tähdäten! —

Kalakaijakin huutaa järvellä,
Kun saalista sielt' ei nää.
Vaan kalamies kutsuu venheessä:
"Tule, täällä on kiiskin pää!"

On kiiskiä viel' ja krapuja.
Ja rannassa lapset ui.
Jos taatto vei taakse — nuoretpa
Taas eistymisviljaa pui. —

Jos pystyvät — jollei luontoa
Ne vainoa rosvoten; —
Kun voisivat muistaa huomista
Ja heissä ois ihminen!

NUORISON KEVÄTLAULU.

Kirjoitettu Nuorisoseuran juhlaa varten kesällä 1904.

Raikkaaseen ilmaan laske jo laivas!
Vapaus valloita väljä kuin taivas!
Avatkaa taivas, vapaiksi tuulet,
Vapaiksi ihmisen aatos ja huulet,
Vapaiksi kukka ja lintu ja keto,
Orjaksi hukka, se ahmiva peto!
Auringon ilmaa kaipaa maa,
Sulkuja, salpoja aukaiskaa!

Aukaiskaa joka lähde ja uoma,
Missä on ihmisen innostusjuoma!
Vapaiksi voimien vuoksia luokaa,
Hengelle kasvantaoikeus suokaa:
Oikeus hyljätä kuona ja saasta,
Oikeus kasvaa taivaaseen maasta,
Oikeus elämän kukkaseen,
Hedelmäaikaan, miehuuteen.

Suosumu, eksytys, painu jo yöhön!
Auringon kanssa me nousemme työhön.
Luontokin auringon silmissä helmii,
Elämä voimina toimii ja telmii.
Nuoriso, voimasi puhjeta anna,
Kansalles kauniita tähkiä kanna!
Henkemme, luomisen aurinko,
Vapaaseen työhösi nouse jo!

EVÄSTYS.

Jukka herra ja impi Aini,
Joko loppui nyt leikkipaini?
Tuliko vakava hetki,
Alkoi yhteinen retki?

Sydän sydäntä luokseen sulkee,
Retki kukkien läpi kulkee,
Tie vie miehelään saakka,
Kuorma on onnentaakka.

Särkemättä sit' onneanne
Hoitakaatte nyt toisianne,
Koti sammoksi luokaa,
Isänmaalle se suokaa!

Laajetkoon kotikummun tuomi,
Ett' ois kotinne koko Suomi!
Sille on onnikin vakaa,
Joka sen maallensa jakaa.

1/8

ERI AIKOJA.

SILLOIN.

Oli laulumme nuorta silloin,
Kuin huhtikuussa leivojen;
Kevät oli toukokuuta,
Oras maasta puski pursuten.
Sydän oli herkkä, hellä,
Sen tunne läikkyi lämpöinen.

Kyti Suomessa päiväntulta,
Se kukki, tuoksui liekissään;
Elämätä tuhatpäistä,
Se pyrki julki päilymään.
Maa, taivas — toisillensa
Ne löivät rauhankämmentään.

Eli vapaus meillä silloin,
Sen etuja valvoi valkeus,
Ja näiden kesken syttyi
Iloinen, luova rakkaus.
Sen aviokylvön anti
Oli Suomen onnen runsaus.

Niin toivojen vainioilla
Nuor' into aukoi nuppujaan.
Suokarpalonkin poski
Se syttyi elämän purppuraan.
Punaposket, herkkukosket —
Ne hallan unhottivat vaan.

SITTEN.

Ja sitten
Tuli halla, rutto, myrsky-yö,
Joka uskon, toivon maahan lyö
Ja rakkauden viljan syö,
Jopa itse ihmis-arvon myö. —

Se sitten,
Kuin mato viljapellossa
Ei säästä vuoden toivoa;
Kuin niityn vaaravalkea
Syö heinän, hiipii nurmessa. —

Ja sitten
Se puuhun, metsään leimahtaa
Ja hongat maahan ampuaa;
Maan mustentaa ja polttaa juuret,
Syö muistot, riistää toivot suuret.

Ja sitten
Se kansan oikean ja suoran
Lyö päähän raksin, orjanuoran,
Sit' ohjaten kuin karjalaumaa
Vain syöttää puuta, heinä-aumaa.

Oi, sitten
Ies painaa kansan niskan, pään:
Voit luottaa tuskin ystävään,
Kun kaikki pettää toisiansa
Ja itseäänkin pettää kansa.

Vaan sitten
Ei vainotuista, nääntyneistä
Edes pyydystäjä kostu meistä,
Kun kansa kurja, onneton
Vain katkeruuden saalis on. —

Oi, sitten
Meist' eläinkunta holhotaan:
"Syö, juo ja kuole!" huudellaan.
Meit' outo käsi päähän nappaa
Ja ihmistahdon meistä tappaa.

Näin sitten
Se ihminen, se kuopataan,
Kuin henkipatto, multaan maan.
Ja juhtakansa jälkeen jää —
Se tottelee ja mökäjää.

JÄLLEEN.

Oi, uusi kevätpäivä meille koita,
Sun toivojasi jälleen maalle soita!
Elämä, itseäsi auta,
Luo auki hangen alta hauta,
Ja sinne survo ylväät
Orjuuden pylväät!

Sun voimiesi helmivirrat päästä,
Elämä, irroilleen taas yöstä, jäästä!
Taas kuohuttele voimakosket
Ja ruskottele kansan posket:
Niin tenhomiehet nosta,
Hallayöt kosta!

Niin aaltoaisi Suomen peltosarka —
Suur voima ei lie pienen vuoksi arka
Ja kypsyis ihmisyyden laiho,
Se kaikkein kansain yhteiskaiho;
Ois taivas yks ja meri,
Laiva vain eri.

25/9

ESILAULU

Runokokoelmaan "IImojen lauluja".

Merta Ilmatar ui,
Vettä velloen;
Aalto venhettä pui,
Miestä uhmaten.
Mies käy purjetta hoitamaan
Ja laulaa vaan.

Maata Ilmatar lyö,
Metsä touhuaa.
Vaikk' on pirtissä yö,
Perhe unta ei saa:
Sydän äidin ja lasten, ne
Käy laululle.

Verta Myrskytär käy,
Läpi valtimon.
Toivon silmä ei näy,
Kaikki mustaa on.
Sydän lauluhun puhkeaa
Ja lohdun saa.

Aatos tunnetta lyö,
Sana kaiuttaa;
Päivä vaihtuu ja yö,
Sydän aaltoaa:
Työhön kättämme käskee se
Ja lauluille.

Ukko, pauhaatko vai
Ilohelmen luot,
Meidän lauluissa kai
Kuvas ilmi tuot.
Valot, varjotkin taivaan, maan
Ne lauletaan.

5/10

LOPPULAULU

Runokokoelmaan "Ilmojen lauluja",

SYYSKEVÄTTÄ.

Minä syksyssä
Näen kevättä:
Kun orasta
Näen pellolla,
Kun odelmaa
Luo niittymaa —
Näen lasta äidin rinnoilla.

Syysluonnossa
Näen toivoa:
Pois leikaten
Kun myrsky sen,
Mik' eisty ei,
Maan multaan vei —
Jäi lehtikanta uudelleen.

Kun vaihtuu sää,
Uus, nuori pää
Taas silmät saa
Ja kukoistaa,
Suu aukenee
Ja laulelee —
Uus kevät maata valloittaa.

18/10

VAIHEISSA.

Näen manteren äärenä meren,
Meren rantana mantereen;
Ilon, rauhankin ääriltä veren
On huomattu hyrskyneen,
Kuin auringon paistehen mentyä
On riehunut tuulta ja myrskyä
Ja kuolema nyrkkiä näytti.
Mut toivo taas rintoja täytti: —
Kun takana haaksirikkojen
Oli tarjona jälleen venhonen.
Ei rannatont' ole luotoa,
Ei ääretönt' elämän muotoa.
Uus aalto vain eillistä jatkaa,
Kun vaaruen vaellat matkaa.
Käy, ystävä, tyynesti venheeseen,
Siin' uskossa myrskyä silmäten,
Ett' aaltokin pyrkii tyynehen
Ja ulappa kaipaa rantaa,
Taas rantakin merta, se myrskyä,
Yö auringon silmän säihkyä —
Sun levätä tyyni vain antaa
Ja venhettä taklata, takoa,
Ett' uhmemmin myrskyssä kantaa
Se, kestäen maailman kuohuja.
Näin, voittaen taikka vaipuen,
Ole ihminen, ole ihminen!

6/11

YHTEISNUOTTA.

Oli kartanon herralla kauhea,
Suur hurtta; se monta söi lammasta
Ja haavotti viel' useamman.
Kylä siit' oli rauhaton, tuskainen
Ja valitteli kartanon herrallen.
Mut hurtta söi viel' useamman.

"Sido hillitön hurttasi kahleisiin!"
Niin kansan joukosta huudettiin.
Mut herra se ääneti loikoi. —
"Puri koirasi eilen jo lapsia!
Tapa villitty!" — "Miks'ette paimenna!"
Huus herra ja selkäänsä oikoi.

Kylän paimenet juoksivat metsiä,
Sielt' etsien suuhunsa, säkkiinsä,
Ja kartanon paimen ei huoli.
Vaan syrjässä väijyvä metsämies
Hän pyssynsä luodissa keinon ties:
Hän ampui — niin koirapa kuoli.

Kylä riemuitsi, mutta ei äännellyt;
Vaan kartanon herra on hurja nyt —
Hän loikomasohvansa jätti!
Hän ympäri maata on huudellut:
"Jalon koirani tappoivat kirotut!" —
Ja kansaa hän ruunulle sätti.

Oli ääneti kansa ja kuulosti,
Se joukkoja yhdisti, hommasi,
Ei kiistaten riidellyt suotta.
Jos herrakin haalasi joukkojaan,
Niin kansalla valmis on puolestaan
Suursuuntainen yhteisnuotta.

21/11

JÄRJESTYKÄÄ!

Siitäkö soimaa viisaat, ettei polvesta polveen,
  Taattojen kylvöjä tee lapset ja kyntöjä käy?
Ruissadon runsaan jälkeen Suomen ei kansallispelto
  Antanut ainian vain pelkkiä ruissatoja.
Ruismaa entinen kasvaa kauroja, ohria, vehnää,
  Paksuja palkoja luo, juurikkaitakin tuo.
Nousipa myös ahon rinnasta kukkien kultainen tarha,
  Unhotu nousemast' ei ryyti ei pippurikaan.
Näitä ei nää kuka silkkaan tottunut on rahariistaan:
  Puupinot nähdä hän voi, miestä ja metsiä ei.
Turhako lie, kun on pelloksi pengottu karkea kaski,
  Kun jakoviljelys jo nuorison johdossa käy? —
Tään saman pellon puolesta vanhaso, nuoriso yhtyy
  Vartiovuorelle maan parhainta punnitsemaan.
Nyt kuka toistansa toimii, soimaa toista ja solvaa,
  Hänpä ei kauaksi nää, jalvoissa nuokkuu pää.
Ei näe suurta hän työtä, jok' yhteispontta nyt vaatii,
  Vaatii silmiä päin kauaksi katselemaan.
Yhtenä miehenä, vartijat, tornimme huipulle nouskaa
  Kansamme nähkää sielt', ihmiskuntakin myös!

Pain. 21/11

EDLA SOLDAN.

k. 1/12 1904.

Elinaikanas ympärilles
Sinä toivoja istutit,
Isänmaallesi, toivikilles
Monen laulajan hoivasit.

Moni kukkasi nousi maalle,
Kättä kiitellen hoitajan;
Monen linnunki maailmalle
Laskit, kuulit sen laulavan.

Näit sen nousevan, kansa kuuli,
Sin' et näyttänyt itseäs.
Linnut lennätti purjetuuli,
Se sun riemasti sydäntäs.

Niitä seurasit korvin, silmin,
Niinkuin äitikin lapsiaan,
Joit' ei saavuta — kyynelpilvin
Yksin raukenit päälle maan.

Sitte silmäsi kauas siirtyi,
Iltataivasta tarkaten;
Kalma kasvojes päälle piirtyi,
Mutta rauha sai sydämen.

Kukan kylvöä kukka tuopi —
Sinun kukkias hoidellaan;
Laulu laulua uutta luopi —
Vielä haudallas lauletaan.

Pain. 5/12

ORJIA.

Vai vapaiksi mainit meitä! —
Lie vapaita oltu niin,
Kun metsissä puista puihin
Me saalista haalittiin.

Kun karhun ja sutten kanssa
Me painia löimme vaan —
Mut Untamo sitten kytki
Jalon Kullervon kahleillaan.

Sota syttyi ja sotia käytiin
Ja kahleita katkottiin,
Mut miekalla vietiin orjuus
Vaan ihmisten sydämiin.

Himo synnytti kiihkon, vimman
Ja puolue toistaan söi;
Veli veljensä kimppuun iski,
Isä lapsensa orjaksi möi.

On orjia orjat vielä: —
Käsi, jalka on kahleeton,
Mut tahto on orjan tahto,
Kun himo ylivallass' on.

5/12

TALVIPÄIVÄN PYSÄYS.

Aasian rannoilla hurmeisiin
Pimeyden valtikka haudattiin,
Upposi yö,
Haudast' yön yli maailman
Päivä on nostanut valtikan —
Maassa on alkanut valon jalotyö.

Kansa kun valkeuskansaa lie,
Selvänä sille nyt siintää tie —
Auringon tie:
Valon-ilo kuopaten kuolemaa,
Elämätä kylvää ja nostattaa,
Muotoja luopi ja elämään vie.

Auringon polkuja oivalla! —
Murheen mustasta mullasta,
Kahleista sen,
Vapauden lapsia puhkeaa,
Elämänsä lakia ne noudattaa,
Uskoen, toivoen, laajentuen.

Ruhtinas aurinko säätää näin:
Kasva sun elämäsi latvaan päin,
Juurista maa!
Laiksesi oikea itses tee,
Kansalais-ihminen niin ylenee,
Elämän valkeus valtianaan.

Kasvusi nousua kiiruhda,
Ennenkuin päiväs on vaihtuva,
Palajava yö!
Ennenkuin aurinko vuorossaan
Verisenä luotasi raastetaan,
Epätoivo huutaa ja raskas on työ.

Kasvusi nousua kiiruhda,
Taas valohetkesi lyö!

Pain. 23/12

HERRA MEITÄ VARJELE!

Kynttilät
Pilkkivät
Taivahalla
Korkealla —
Taivaan tähtikynttilät.

Valkeat
Loistivat
Alahalla
Maailmalla:
Maamme kotivalkeat.

Varkaat ja
Rosvotpa
Kuun ja tähdet tervata
Tahtoivat — ei ylttyneet.
Siit' on julmat suuttuneet.

Ilkeät
Päättivät
Valot maan
Sammumaan: —
Nyt se kestää kehno työ
Joka yö, joka yö.

Nouse jo,
Aurinko,
Varjele
Kotimme,
Herra meitä varjele!

LESKI.

Hän miehensä kanss' aina pahast' eli,
Ei rakastanut, sen kuin tukisteli.
Mies raukka siitä kuihtui kuihtumistaan,
Pää paljahaksi kävi haivenistaan.

Niin suri mies, ett' otti kuollaksensa
Ja vaimovallan jätti talollensa.
Se tapaus kun paikkueella kuultiin,
Niin leskeä nyt onnelliseks luultiin.

Ei aikaakaan, niin miehen haudan päällä
Kukoisti mit' on kukkasia täällä.
Ne vaimo armas istutti ja sääsi,
Hyvillään ehkä, miehestään kun pääsi.

Niin uskottiin. Mut joka sunnuntaina
Muut kirkkohon käy, haudalle hän aina.
Siell' itkee nyyhkyttää hän polvisillaan,
On kalpea kuin hanki puhtaimmillaan.

Hän katuu entist' ilkeyttään siellä.
Niin tietää toiset säälivällä miellä.
Mut toiset tuumii: itkee pahempata:
Kun ei voi löytää tukisteltavata.

UHRI.

Niin hoikka hän oli varreltaan
Ja hento kuin oljenkorsi,
Ett' elämä häntä painosti
Ja vastoinkäymiset sorsi.

Muut mitä kantoivat hilpeään,
Se tuskia hälle tuotti
Ja tunto soimasi yhtenään,
Vaikk' aina hän Luojaan luotti.

Oli torpanpoika hän syntyjään,
Ei hennoksi häntä luultu,
Vaan kourin karkein kohdeltiin,
Ei valitusvirttään kuultu.

Ei sotinut vastoin yhtäkään,
Muut mustasi häntä ja tuhri.
Kuin karitsa kärsi tuskiaan,
Tämä nälkäseutujen uhri.

KOTIPÄÄSKYN KAIPAUS.

Kaiken yötäkin pääsky laulaa
Suomen räystähän alla:
Missä viivytte, Eero poika,
Pikku Paavo ja Ella?

Kauas, kauas te purjehditte
Meren valtavan taaksi;
Läpi myrskyjen teitä kantoi
Suuri maailman haaksi.

Siellä maailman markkinoilla
Eikö lintuja lennä,
Joilta siipiä lainaisitte
Isänmaahanne mennä?

Täällä paljon on perkaamista,
Paljon kesken on töitä,
Käsin tehtävin raataaksenne
Puhki päiviä, öitä.

Ameriikasta ahkeruutta
Tuokaa korkea taakka,
Luja tahto ja taitavuutta
Kotikonnulle saakka!

Vapauttakin, vapautta,
Jota rintamme soittaa —
Senpä kullan me kotimaalle
Omaks aiomme voittaa.

Sitte dollarin suuruisiksi
Suomen markatkin muuttuis,
Eikä onnemme kultatähkää
Näiltä rannoilta puuttuis.

Sydämenne, oi sydämenne
Isänmaallenne tuokaa!
Uutta toivoa, rohkeutta
Suomen lähteistä juokaa!

Täällä pääskynne pieni laulaa
Kotiräystäänne alta:
Riennä henkesi hettehille,
Nosta nuoruuden valta!

SOTAMIES.

Hän kotiin saapui, sotamies,
Ja haavoitettuna.
Ja sodan kauhuja hän ties, —
Ties paljon kertoa.

Hän kertoi, kuinka luokoa
Löi sodan viikatteet
Ja urhot vuoti hurmetta
Kuin viinin rypäleet.

Ja joukot kuinka talloivat
Maan viljapeltoja
Ja kansat lyötiin — kaupungit
On maassa tuhkana.

Siell' äidit, lapset parkuivat
Ja saastui puhtaus.
Mut urhon maine maalle jäi —
Niin päättyi kertomus.

Sen kansa kuuli kauhuissaan,
Jäi vaimot voihkaamaan:
"Oi, milloin vaipuu vainoojat
Ja vimma sammuukaan!"

Taas sotamies hän jatkaa: "Ei!
Oi, kiitos Jumalan!
Me voitimme, muut surma vei,
Maa kärsi vierahan!

Ja keskellenne hoiti mun
Naiskätten laupeus.
Siis, ystävät, nyt riemuhun,
Pois voiton vaikerrus!"

Niin kansa kiihtyi intoihin,
Pois läksi järkevyys.
Toi riemu maljat seurahan,
Vaan väistyi ihmisyys.

MYRSKY JA KOTIVÄKI.

On taivas pilvessä ja sataa —
Sen mummo eilen jo ennusti,
Kun selkää särki ja kolotti —
Nyt lieden luona puuropataa
Hän hoitaa — mieli maassa mataa.

Sit' aavisti myös vanha vaari,
Kun kiljui nuorille "joutua"
Ja riiheen riennätti viljoja.
Nyt käyränä kuin sillan kaari
Hän ulkotöissä ui kun saari.

Kun tahtoo, niin ei ilma haittaa.
Mut Ulla Riepu se rentona
On sairasvuoteella hentona;
Pien' Anni pöytään puuron laittaa
Ja Ullakin syö, koska maittaa.

Vaan vasta nainut nuori pari
On tuskin huomannut sadesään:
Se kahden hyöri kuin leikillään.
Kun tunne lämmin, tahto vari
Loi liiton — väistyi vastakari.

Mut Antti, vanha poika kurja.
Hän, irti päästäen julman kyyn,
Nyt lykkää naisille kaiken syyn
Siit', ett' on maailma näin nurja
Ja myrsky täällä riehuu hurja.

RUOTULAINEN.

      "Kylmä kuin kristillinen rakkaus."
                       Suomalainen puheenparsi.

"On nähty, kuinka Jumala
Hänt' ankarasti tuomii,
Kuristaa taudin kourilla
Ja nälkävitsoin suomii.
Pois hältä otti omaiset
Ja ajalliset hellyydet.

Nyt Herran vihan virrassa
Hän uipi — ken vois auttaa?
Ken hälle tohtii tarjota
Nyt pelastuksen lauttaa?
Kun tuon on tehnyt sallimus,
On turha tässä vastustus!"

Niin lausuu hurskas Palturi
Ja silmää ruotulaista.
"Tuo uskoton", hän jatkavi,
"Ei koske uskovaista."
Vaan lapset raahaa raihnaisen
Pois synkän pirtin soppehen.

Sen jälkeen hurskas linnassaan
Niin menestyy kuin aina.
Hän kirkon miesnä siunataan
Ja murhe hänt' ei paina.
Vaan seurakunnan parhaimmat
Hänt' ihannellen huomaavat.

Mut verta itkee ruotilas
Ja sydämess' on kanne.
"Oi, Herra, onko lapsias
Nuo nurjat vainoojamme?"
Mut kirkonmies on rauhassaan —
On Herra hänen puolellaan.

JOUTUOS!

Oi, joutuos, joutuos joutsenlintu
Mun orteni laulajaksi!
Ei muit' ole lintuja linnassani,
Sun kanssasi meitä on kaksi.

Liki liitele, laskeu oksalleni,
Käsvarteni tarjoan sulle.
Siin' istuhan! rintani rikkaudesta
Minä laulan ja — sinäkin mulle.

Minä köyhäkö? Kultia kaipaat multa!
Sinut laulankin kullakseni.
Ja kaivoksen helmiä kannan sulle,
Kun annan mun oman sydämeni.

HEIKKO TUULI.

Matti matkusti murhemielin
Kotirannasta maailmaan
Eikä kertoa voinut kielin,
Mitä tuskia tunsikaan.

Tunsi kaihoa, kaipausta,
Ketä kaipasi, mainitsen:
Tänä hetkenä silmä musta,
Toiste lie sinisilmäinen.

Matti kaipasi kaikupohjaa.
Joka sointuisi sydämeen.
Usein kohdalle tiensä ohjaa,
Mutta eksyy mies uudelleen.

Matti! tuulesi lienee heikko,
Ei vie venhettä valkamaan.
Toisin touhusi Risto veikko —
Sill' on Saara nyt polvellaan.

LUONNON YÖ.

On luonnon yö kuin pääskynen,
Se siisti, puhdas lintunen:
Se missä laskee siipensä,
On siellä rauhaa, lempeä,
Kuin metsän pirtissä.

Tuo mulle yö, älä myrskyä
Sun siivissäsi lennätä —
Yö jälkeen raskaan päivätyön! —
Oi, toisit onnellisen yön,
Kuin alla tähtivyön!

Oi, pääsky mustasiipinen,
Sun rintasi on valkoinen:
Kun siipes lentoon laukeaa,
Niin kirkas aamu aukeaa
Ja laulusta soi maa.

KARPALE.

Minä olen karpale — tunnette sen?
Minua ei turmele pakkanen;
Talvi ei surmaa, hukka ei syö,
Petä ei pitkä pohjolan yö,
Poskeni hohtaa, kevät kun lyö —
Minä olen voittaja hallojen.

Kirpeän karpalen — tunnette sen,
Suon veriruskean kyynelen.
Voimia murheen mullasta juon,
Virvotusjuomaa tuskille tuon,
Lohtua loitsin kansalle suon —
Yllytän voittoihin hallojen.

SELIN.

Rakastat kaikkea oikeutta,
Ihmisyyttä ja puhtautta —
Sittenkin ilkeät kielet ja huulet
Maineesi maahan polkevan kuulet.

Olisitko enkeli — niitä jos ois —
Parjauksilta et säilyä vois.
Perkeleitä on maassa sen verran,
Että ne tahrivat taivaankin Herran.

— Kuinka siis kuljen, kuinka ma elän?
— Tuntosi mukaan, kuntosi mukaan,
Kääntäen parjaushulluille selän —
Paremmin ei voisi elää kukaan.

KAIKKIALLA.

Taivas tuolla näyttää
  maahan laskevan,
Kerran tuonkin kohdan
  varmaan saavutan.

Saavun sinne, siellä
  taivas loitolla.
Matkast' ei se kiellä,
  tie on tarjona.

Jatkan, jatkan matkaa —
  suurta nähdä saan!
Taivas unhottuupi
  kauneudessa maan.

Taivas, joka näyttää
  loitos laskevan,
Kaikkialla maassa
  sen nyt saavutan.

VUOSI 1905.

PÄIVÄN SÄDE.

Kun päivä syksyin paistaa ikkunaan,
Se mieleheni nostaa kukkiaan.
Mut talvi tallaa, hanki hyytää ne,
Jääkaihi kylmä kasvaa kohdalle.
Ja sydämeni herkkä lintunen
Se päänsä siipeen painaa vaieten,
Se tuntee talveaan
Ja lakkaa laulustaan.

Mut impi silloin astuu huoneesen,
Se ruusuposki, helmisilmäinen.
Hän, hellä, puhdas, kevätsormillaan
Lyö sydämeni kielet sointumaan.
Niin elämäni virran rantamat
Taas kevättänsä mulle versovat,
Maa antaa kukkiaan
Ja linnut laulujaan.

12/1

PÄIVÄN IMPI.

Impi astui tupaseeni,
Tähtisilmä ruusunen:
Päivä paistoi sydämeeni,
Nosti sinne kukkasen.
Mikä lie se kukkiaan,
Sydämeeni juurtuu vaan.

Kukka kasvaa versovasti,
Sit' ei surmi pakkanen.
Nousee kaunis kattoon asti,
Lintu istuu lehdellen.
Sielt' on sitten helkkyneet
Laulun helmikyyneleet.

Kevät, hallitsekin siellä
Elämäni lähdettä.
Valtikkaa en sulta kiellä,
Sulta päivän immeltä.
Sinun käsistäsi nään
Kukat käyvän hedelmään.

14/1

UUSI KEVÄT.

Hauta se oli minun elämäni,
Yksin, aukea, kaiuton.
Nähnyt ei kenkään kyyneltäni —
Näkihän silmäys auringon!

Näkihän metsäkin ouruvettä,
Kuinka se talvea huuhtoi pois.
Sydäntä kyynele huuhtoi, että
Palata sinne taas nuoruus vois.

Hautaholvini alhoon astui
Kevät-yö impenä nuorena:
Silmäni kyyneleistä kastui,
Riemujen aamukasteesta.

Kukkia immen on poskipäissä,
Toivoa silmistä säihkyää.
Minäkin uutena, niinkuin häissä,
Taas alan kannelta helkyttää.

Hiirenkorvall' on koivun lehti
Uuden elämäni tarhassa;
Vuokko ja ruusu jo aueta ehti, —
Nurmi on nuorta ja puhdasta.

29/1

KUN JÄLLEEN NÄIN.

Siit' asti kuin sun jälleen näin,
Voin kiitää korkeuksiin päin:
Voin unta nähdä puhdasta,
Kuink' uudistuu tää maailma
Niin että taivaan vertainen
On sydän täällä ihmisen,
Kuin järven rinta tyynellä
Maan kuvastaa ja tähtiä. —
Sun kuvas kirkkain tähdist' on
Ja sill' on tenho auringon:
Jään vaihettaa se kukkaseen.
Yön päivään, syksyn keväimeen.
Ja mik' on vielä suurempaa:
Se puhdistaa ja kirkastaa
Niin että sydämeni suo
On kirkas lähde, helmivuo,
Jok' yltä vuoren juostessaan
Voi rannat soittaa kukkimaan.
Sen jokaisessa helmessä
Sun kuvas päilyy tähtenä.
Oi, sinuss' uskon maailmaan
Ja aurinkohon nousevaan!

25/1

MAANPAOSTA PALAAVILLE.

Tuskaa tuntomme kerran soi katkeraan,
Kun tyly ilkeys kaahasi ruoskallaan
Veljemme syyttömät synnyinmaastansa pois.

Kyynelhelmistä kuumista seppeleen
Jäisen talvi loi heidän kulmilleen.
Maansa jättivät — routa mieltämme söi.

Kurjan maanpaon tuskia kärsien,
Näkivät koittoa taas kevätpäivyen:
Kotimaa viittasi: tulkaa töillenne taas!

Tulkaa, sorretut, maan oman rannoillen,
Roudan alta on nouseva kukkanen.
Vapautta järvemme vaativat — ihminen myös.

Suomeen saapuivat veljemme rakkaineen:
Rannat raikuvat riemuja sydämeen.
Maast' ilokyynelin jäät sulatamme pois, pois.

Nurmen kukkaset vastaanne tuoksuaa.
Kansan rinnasta lauluja laikahtaa:
Kaunis on kärsiä uhrina syntymämaan.

Kaunis on taistella puolesta oikean.
Kaunis on kantaa seppeltä voittajan,
Voiton kukka kun ihmis-arvoinen on.

Yöllekö kostaisi päivä, yön voittaja?
Pimeyden tappio elämän on kunnia.
Hedelmä maallemme seppel on uhraustyön.

Yön on voittaja aamun purppura,
Vapaus on orjuuden voittajan rinnassa,
Auringon ilmassa hän kevätleivona soi.

Pois nyt katkera mieli, se usva yön,
Vapauden aamun alta ja tieltä työn!
Kunnian töillä me voitamme arvon ja maan.

Pain. 17/4

KOTILAMPPU.

— "Miksi kynttilöitä, lamppuja,
Miksi vielä sähkövaloja?"
Kysyi poika. Äiti vastasi:
"Mitä hourit? Missä silmäsi?
Etkö iltavirttäs laulellut?

Onhan aurinko jo sammunut,
Kuu levolla, tähdet peitossaan,
Jo tulossa — etkö ymmärrä,
Ettei riitä yksin kynttilä? —
Lamput, sähkölyhdyt tarvitaan."

—"Äiti, äiti! Heikot silmäs on,
Lamppuja kun vaadit kattohon,
Uuden lampun, vanhan varreltaan,
Olen toimittanut loistamaan,
Sähkölampun — maatkoon kuutamo! —
Sydämeni kotiaurinko
Tyttöni on — eikö valaise? —
Hänessä on kyllin minulle."

Pain. 31/5

LUONNONMAASSA.

Kevät on Luonnonmaassa,
Käki jo kukkuaa,
Rastas laulaa haassa,
Ruusuja puhkeaa.
Vahva tuoksu metsän täyttää,
Lupaavalta luonto näyttää. —
Minä vaan Anniani kaipaan.

Saalista aalto antaa,
Kultia laine luo;
Peltokin viljaa kantaa,
Satoa työmme tuo.
Pesiänsä linnut täyttää,
Lupaavalta luonto näyttää. —
Minä vaan Anniani kaipaan.

Suojakin honkapuinen
Kangasta kaunistaa,
Lattia elfenluinen
Askelta kaihoaa.
Täyttynee kun kerran kaiho,
Kaksin kasvaa työstä laiho. —
Minä vaan Anniani kaipaan.

Pain. 9/9

VALTALAULU.

Turun laulujuhlassa 17 p. kesäkuuta.

I.

SOTAVALTA.

Rautamies merestä nousi,
Ristirinta, pääkypärä,
Vaskivarsi, miekkavöinen,
Muoto murskea, kopea;
Tuhat moistansa mukana
Kilpirintaista urosta,
Sotamieltä, rauhakieltä —
Turun rannalle tulivat.

Saartivat kyliä Suomen,
Tallasivat Suomen touon,
Talot polttivat poroksi,
Vuodattivat kansan verta:
Maa valitti vainolaista.
Muukalainen rautarinta
Vihan lietsotti vihalla:
Maasta kirposi uroita,
Hurmemiehiä tuhansin
Vainomiehien varalle:
Siinä Lallin keihäslauma,
Kauko kalpamiehinensä
Huimassa verikisassa.
Siinä sankka loitsuparvi,
Väinön taikojen tekijät,
Tuimilla tulisanoilla,
Vasamilla vahvan mielen.
Suomen vartiat vakavat
Ukon pilvien pitäjän
Kutsuivat alas avuksi:
Ukko tähtäsi tulensa,
Kaatoi korskia uroita,
Mielivaltaiset masensi,
Kuin susien suuren lauman,
Lammasnahkoihin puetun.

Ukon poika uljas Lalli,
Suomen sankari väkevä,
Iski säilänsä salamin
Itse kirkon kiihkomiestä,
Itse Henrikki urosta,
Jotta kaatui kirkon paasi,
Suomen kirkkovallan vanhin
Hurme maatamme hyvitti.

II.

SYDÄNVALTA.

Kului aika, vieri toinen.
Suomen rannalle merestä
Nousi neitsyt lapsirinta,
Ihmismieli, äitirinta —
Tuhat neitsyttä mukana.

Hän ei miekkoja mitellyt:
Kantoi ristin rinnoillansa,
Poven peitossa sydämen,
Joka ihmistä rakasti
Kuin emo omaansa pientä,
Sitä vaali ja varusti
Maailman meren varalta,
Sille suuntasi elämän.

Neitsyt paimenen tapasi
Neuvoi: kutsu kaikki kansa
Tänne luonnon temppelihin,
Heitä lapsen luo opasta!

Paimen nousi kukkulalle,
Siellä torvehen puhalsi.
Siitä raikui vuoren rinta
Auringon kevät-ilossa:
Kansa arkana likeni
Kupittaalle, kuulostellen
Ajan suuria sanoja.
Siellä taivasholvin alla
Luonto lehtiään avasi,
Luki kirjojaan elämä.
Linnut lauloi, metsä soitti,
Taivas tulta leimahteli,
Myrsky mainitsi lakia,
Rakkautta päivä paistoi,
Maata siunasi pisarat.

Neitsyt istui lähtehellä,
Sylissä suloinen lapsi
Kastekauhanen kädessä:
Kastoi nuoret, kastoi vanhat,
Puhtaudelle pyhitti,
Käski lapsiksi ruveta
Vertaisiksi toisillensa:
Jäädä pieniksi pahassa,
Suuriksi hyvässä nousta,
Tasalle ikuisen taaton.

Veri säästyi vuotamasta
Touvot maassamme tohisi.

III.

KIRKKOVALTA.

Lapsi neitsyen polvelta kasvoi
Kansan kaiken suojasankariksi:
Veljiksi ja siskoiksi opasti
Kansan kaiken pienimmät kuin suuret
Niinkuin metsän puista pienimmätkin
Jumalan on puita, pyrkiviä
Saman taivahan lakea kohti:
Sama pyrkimys tuo saman arvon,
Eri voima eri saavutuksen —
Ihminenkin kohti taivastansa,
Elämänsä latvaa kohti kulkee,
Vartta vahvaa etsii oppahakseen.
Neitsyt poikansa tuo: tässä meille
Opastaja oikeuden teille.

Jumalaansa luonnost' etsi joukko,
Taivaasen päin kirkontorni näytti,
Lapsi lausui: etsi kaikkialta,
Kaikkialla liikkuu kaikkivalta —
Kellot kansaa katon alle kutsui.

Siellä aurinkona autereisna
Kirkkoholvin alla hohti kruunu,
Kuu ja tähdet kynttilöiksi vaihtui,
Humu metsän, virran vilke väistyi,
Urkusoitto hartautta huokui.
Metsä kirkkoon kukkinensa muutti,
Lintuina kumisi kuorolaulu.
Korkealta pöntöstänsä pappi
Pauhinalla kansan kuulla kukkui.

Pyhät miehet, sotaurhot mustat,
Kaunistivat lehterien laidat,
Neitsyt lapsirinta alttaria
Armastutti, vaikka herranvoima
Salamoita säihkyi neitseen yltä,
Syvyydestä kostonpätsi suitsi,
Kummitellen, kansaa kammotellen.

Kirkon sauhu-akkunoista sentään
Totuus pilkisti kuin säde heikko,
Valon seitsenkaari taide nousi
Taimehensa kirkon holvin alla —
Nekin kaipasivat kirkast' ilmaa.

Parvi musta loitsupilvistänsä
Kansaa kalpeaa sumulla syötti,
Siltä innon itseluoton riisti.
Murtui heikot, mut ei tarmo murru,
Uhkeasti päänsä nostaa uhma.
Holvi kaikui: "Tääll' on liian ahdas:
Auki akkunoita tuulten tulla!"

Sydäntänsä kuumaa kuulostellen
Kansan parhaat päivän alle pyrki.
"Kääntykää jo kadotuksen tieltä!"
Huusi kirkko — kansa päivään kulki.

Neitsyt lapsirinta, ihmisrinta
Alttarilta nousi, lausui: "amen".

IV.

ELÄMÄN VALTA.

Elämän virtaa kirkko vartioitsee
Joen ruoppaisen tuon rannalla;
Maailman merta uhmii uljas linna,
Niemelle kun nosti muurinsa.
Sydän virta on ja kansa meri.

Elämän virrat kiehuttavat merta,
Kansa kuohuu, nousee kapinaan:
Sato oli kehno, pelto kylvön petti,
Työmies tuskin kestää kuormiaan.
Esivaltaa ohjaa väkivalta.

Väkevä voittaa, heikko maahan sortuu,
Miekan valtaa kirkko kannattaa:
Etuja etsii, riistää rikkautta, —
Sydämiä painuu, uppoaa:
Kirkon harjaan korppikotka lentää.

Kirkosta neitsyt ihmisrinta poistuu,
Poikansa hän löytää ulkoa:
"Opettakaat", hän huutaa, "kaikki kansa!
Kirkas mieli vain voi valaista,
Elämän tiet ja luonnonvoimat johtaa.

Kirkkohon tiede, taide templiin tuokaa
Kansan kuultaviin ja nähtäviin!
Aavistus uskon oppahana siintää
Toivon tiellä kansan sydämiin:
Sydän aavistuksiansa uskoo.

Vapaus suokaa! Ihmistä ei muuten, —
Karjaa kasvatatte karsinaan.
Vapaana luonto muovaa muotojansa,
Etsii onneansa, taivastaan.
Itsessään on kullakin lain aita.

Papeiksi kansa käyköön temppeliinsä,
Elämään ja suureen luontohon!
Aurinko siellä kirjat aukaisee ja
Totuuksia täynnä lehdet on,
Tuhatmuodoin kauneuskin kukkii."

Riemuitsi kansa, huusi: "amen amen!"
Kirkon luota läksi juhlien:
Valoa kohti, kerrottiin, se kulki,
Suomen toivon virttä veisaten.
Taivas kirkas kansan päällä päilyi.

"Valoa kohti!" väki valpas huusi.
Laski päivä, saapui tähtiyö:
Totuuden helmet korkealla hohti,
Maassa jatkui tutkimuksen työ: —
Taiteen taivas, tieteen päivä koitti.

Satoa Suomi siitä päivin kantaa,
Yön ja hallan vallat vapisee;
Samea vaippa tiedon tieltä halkee,
Valkeuden virta laajenee:
Kansa valtaa itsensä ja maansa.

V.

TYÖKELLO.

Päivä paistaa, tuulet entää,
Laivat soutaa suuntiaan;
Omin tarkoituksin lentää
Kukin lintu matkoillaan.

Mut on toivon yhteisranta,
Yhteisparvihin se vie,
Synnyinmaa on yhteiskanta,
Sinne johtaa työmme tie.

Lämpö ilmaa, lämpö vettä
Liikuttaa ja läikyttää;
Lämpö elämänkin mettä
Suonissamme lennättää.

Siitä rientojemme venho
Vauhtihinsa voiman saa;
Työn ja innostuksen tenho
Lämpövuosta pursuaa.

Elämä on suurta työtä
Laivan laajan matkalla;
Kaikki häärii työssä myötä,
Suunta heill' on sielussa.

Elämä on suurta työtä,
Vainio on synnyinmaa;
Kaikki häärii työssä myötä,
Oikean ken oivaltaa?

Yönkin sydämessä valvoo
Valo, vaikka peitossaan;
Oikeuksiaan se palvoo,
Niitä neuvoo puoltamaan.

Valvo! Kestä riita, kiista,
Mutta muista tiellä myös:
Parhain kasvaa onnen riista,
Kun teet kunnialla työs!

Työhön, työhön! kello soipi,
Elämää työ ilmaisee.
Työssä tarmo nousta voipi,
Suonten vuokset virtailee.

Vuosituhansien töistä
Onnemme on tähkäpää;
Pitkäin öiden tähtivöistä
Meille päivä pilkistää.

KULTARANNASSA.

Tuttavan muistikirjaan.

Kultarannassa
Illan ruskoa
Ihaellen ihmettelen:
Näin päivän painuvan
Alle kullan, purppuran —
Tuota itselleni tavottelen:

Työni päättyen
Suomen rannallen
Soisin jättäväni kultaa:
Kultaa hengen kirkkahan
Sydämiä valtavan,
Vaikka itse vaivun
Mustaan multaan.

Kultaranta 15/7

JUHANNUSNUORISO.

Toukomme kukkii: nuoriso uhkee
Juhannustähkinä loistaa.
Kerran ne kukkaset viljaksi puhkee,
Maan hätävuosia poistaa.

Kypsy, oi kylvömme, heilivä työmme
Hedelmän korjaus-aikaan!
Haipuos halla ja surmaiset yömme
Valkeusvaltojen taikaan!

Laulava työ kevätkukkia vaalii:
Sydämesi kieliä soita!
Laulava työ pesän linnulle haalii,
Työn ilot, ottelut koita!

Valu sydän keskelle aaltojen vuota,
Itsesi ohjaten siellä.
Oman elinvoimasi lähteihin luota,
Pysy pyhän tuntosi tiellä!

Kevät on sulla, siis leivona lennä,
Joutsenna soutele selkää!
Ylhäälle anna sun laulusi mennä,
Elon ulapoit' älä pelkää!

Toimi kuin aalto, niin voimasi kestää,
Toimeton hyytyy ja raukee.
Sittekin jäähdytkö? — Uus kevät estää;
Järvet ja kukkaset aukee.

KESÄKUUMASSA.

Onhan täällä kukkia,
Tuoksu vallan huumaa;
Ilma hohtaa hehkua,
Kauheast' on kuumaa.
Niitä sentään sietää vois,
Jollei sydäntuskaa ois.

Kukkisihan rauhassa
Sydämeni vilja,
Jollei kukkaparvesta
Uupuis itse lilja.
Lilja! — eikö kanna vaan
Sitä toinen rinnallaan?

Lintusia laulatan,
Istun täällä yksin.
Kukat, linnut liikkuvan
Näen vieretyksin. —
Tyttöni on loitolla,
Leikkii toisen polvella.

Ruusut, liljat tuoksukaa!
Päätäni jo huumaa;
Sydäntäni ahdistaa,
Tääll' on liian kuumaa.
Ilmaan haihtua kun vois,
Taikka talvi unta tois!

Pain. 9/9

TOIVEITA.

Kasvaisinpa puuna siellä,
Missä liikut, armas, tiellä:
Sinut helteessä varjoaisin.
Liikkuisinko lintu minä,
Missä päilyt kukka sinä:
Sulle lauluni soinnuttaisin.
Oisin vaikka kotiseinä,
Missä sinä muuriheinä:
Sulle turvani tarjoaisin.
Tai kun kattoholvi oisin,
Sinut lampukseni soisin:
Korkealle sun kohottaisin.
Oisinp' oiva honkatupa,
Siell' ois sulla valtalupa:
Rakkauden ois valtakunta.
Valtaistuin uupuis sulta,
Siihen saisit polven multa:
Nähdä voisimme onnen unta.

Pain. 14/10

ALBERT EDELFELTIÄ MUISTELLEN.

Kun taattokansamme asui korvessa
Ja perkasi peltomaitaan,
Niin naapuriinsa se kammoi kuulua
Ja näkyä pellon laitaan.

Kun versoi viljansa, kasvoi karjansa,
Ei silmätä vieraan suonut. —
Niin Suomi kättensä taidon kultia
Myös muille on myöhään tuonut.

Kun pirtin lautsalla syntyi lauluja,
Ne kantele siellä soitti.
Vaan vasta uudemman päivän noustua
Ne maailman rantaa voitti.

Ja mitä maalasi kodin Kullervo,
Ei maailma niistä tiennyt.
Vaan vasta uudemman ajan taistelo
On vuorille meitä vienyt.

Ja aika lausui: On tuossa tannerta,
Se töilläsi viljavoita!
Mies raaka sorti sen miekan mahdilla,
Se hengelläs nostaa koita!

Ja parvi nuori nyt tarjoo töitänsä
Suurkansojen kilpamaille.
Se valtaa mieliä, leikkaa lehviä,
Maa arvoa ei jää vaille.

Niin taiteen tenholla urho valloittaa,
Kuin miekalla — mut ei maita:
Vaan ihmisrientojen tieltä raukeaa
Tuo kaihtava, karsas aita.

Me sukulaistumme: kansa toistansa,
Kuin veljeä, uskoo, luottaa,
Ja kansain veljeys kukkamaistansa
Suurvaltaisen sadon tuottaa.

Niin henkitenholla, taidon töillä me
Suurvaltamme rakennamme.
Ja kansat liittohon aatevöillämme,
Kuin verkoilla, vahvistamme.

Ei valtaa muuta kuin ihmisoikeus
Ja oikeus työn ja valon,
Niin luomisvoimamme nostaa vapaus,
Kuin kevät auringon palon.

On meissä intona ihmisrientoja
Ja kuohuja korkealle:
On mielenkiihkoina luoda muotoja
Elämään kaikkialle.

Niin ihmiskunta, kuin luonto valtava,
On muotojen luomispaja,
Ja maa, kun sankari pois on muuttanna,
On muistojen pyhä maja.

Sen majan täyttävät teot taiturin,
Ne elämää täällä jatkaa:
Ne tunteen työntävät uusiin aaltoihin,
Tääll' uusivat innon matkaa.

Tuusulassa 16/10

VAIHTELUA.

EILEN.

Päivä paistoi, aalto välkkyi,
Kevätlinnun laulu helkkyi,
Tuuli haastoi hongistossa.
Kuvittelin, toivottelin:
Mun on Anni kainalossa.

TÄNÄÄN.

Mikä maailmass' on varmaa?
Aalto on kuin taivas harmaa,
Mets' on musta, myrsky hurja,
Annia en nää, en kuule,
Luontokin on mulle nurja.

HUOMENNA.

Huomenna — niin toivon, luulen
Linnun laulavan taas kuulen.
Astun onnellisten laivaan,
Jota tuutii purjetuuli —
Näen Annin silmäin taivaan.

Pain. 11/11

ONNEN-OPPI.

Suomennos.

Vanha pöytälaulu vuodelta 1793. Alkuaan A. G. Silverstolpen tekemä.
Muodostellut 20:nnen vuosisadan ihanteitten mukaan Valfrid Vasenius.

Näkeväsi luulet autuaan,
Kun joku kansojen johtaa kohtaloita.
Tunteeko hän rauhaa silloinkaan? —
Öin pelkää kuolemaa ja kapinoita.
    Ei voi valtiaiden
    Arvo, mahti maiden
    Muuttaa uskoani,
    Onnen-oppiani:
Autuas, ken muita rakastaa
Ja — huomaa! — itsensä unhottaa ken voipi,
Sorroksistakin hän sointuaa,
Ja rauhan, riemun kannel häness' soipi.

Kysy sotakentän urhoa,
Hän autuaastiko hurmetöihin suostuu?
Onko onni hällä teltassa,
Kun sotamiehen ihmis-arvo ruostuu?
    Ken on Hannibali,
    Hän on kannibali.
    Kurjaa kunniata!
    Uskon oivempata:
Autuas ken muita rakastaa j.n.e.

Luulet kultaa onnen seuraavan?
Oi, muista Lyydian Kroisokuningasta:
Hänpä nousi päälle valkean
Ja luopui aarteinensa maailmasta.
    Rikas murheen tuttu,
    Se on vanha juttu.
    Muut voi kulta voittaa,
    Mulle laulu soittaa:
Autuas, ken muita rakastaa j.n.e.

Ken tuo onnen luota laumojen,
Kun politiikasta käypi huutamassa?
Hermonsa hän myöpi maineesen —
On sitten sanatooriin sortumassa.
    Onniraukan moisen
    Sallin voittaa toisen.
    Mulle työ tuo rauhaa,
    Mielentyyntä lauhaa.
Autuas, ken muita rakastaa j.n.e.

Vallankiiltoako kaipaisin,
Kun mulle rakkaus onnen kasvaa jaksaa?
Kun mun tieni puhkee ruusuihin,
Ne kuihtukuivat laakeritkin maksaa.
    Lievitystä antaa,
    Ystävyyttä kantaa,
    Siin' on onnentaika
    Tuo se, armas aika!
Sillä autuas, ken rakastaa
Ja jot' ei karsaus eikä kiukku paina:
Sorroksistakin hän sointuaa,
Käy häness' onnen auvovirrat aina.

Pain. 18/11

TUTTU TÄHTI.

On tuttu tähti: se valaisee
Ja lämmittää joka hetki;
Se pientä, suurtakin palvelee
Ja kauan kestää sen retki.

Sen väsy siivet ei lennostaan,
Ei uuvu sydämen juuret,
Vaan sill' on voimia matkassaan
Ja tarkoituksetkin suuret.

S'ei pyydä lämmintä, antaa vaan,
Vaikk' itse jäätä se kohtaa;
S'ei vaadi, valkeutt' antaissaan,
Vaan hornankuiluunkin hohtaa.

Jos sille aukean selkäs suot,
Se sulle lämmintä kantaa;
Jos mustan muotosi siihen luot,
Se kirkkauttansa antaa.

Jos missä kalmakin kammottaa,
Yö valtakelloja soittaa,
Niin tähden silmä siell' aukeaa,
Ja hallan vallat se voittaa:

On metsä vihreä, virta soi
Ja lintu ilmoja liitää. —
Oi, ihmismielikin, mikset voi,
Kuin tähti, lämpöisnä kiitää!

Kun lämpötähtenä loistaisin,
Niin onnistuttaisin muita,
Ja veisin ilmoihin kirkkaihin
Maan kylmäkarmeita kuita.

Pain. 9/12

PAIMENLAULUJA.

Argentiinalaisiin säveliin.

1.

Viihdy täällä, impi kukka,
Helmisilmä, tummatukka!
Pelkään, tuolla vie sun hukka,
Jos mun seurastani jäät.

Etsineekö mieles muita?
Tääll' on ylhäisiä puita,
Lintujakin laulusuita —
Niiden seurassa mun näät.

Sulle, laululintu suurin,
Suojan täällä valmistan;
Lemmestäni laitan muurin,
Kukkavallin valtavan.

Niin me, pieni perhekunta,
Teemme toivontaikoja,
Näämme onnenpäivist' unta,
Luomme onnenaikoja.

2.

Tupa kylmä; honkametsä ympärillä tohisee.
Tuvan jättää hento tyttö, korvessa hän harhailee.
    Kesken loppui mökin leivät,
    Vilu, nälkä äidin veivät,
    Mihin taatto eksyi, eivät
    Tunne — tuuli arvannee.

Pieni lintu tuulten teitä lenneskellä oivaltaa,
Mut ei siivet nosta meitä, jalkoja ei päästä maa.
    Kylä kaukanako lienet,
    Mihin, metsä, orvon vienet,
    Mihin eksyy maassa pienet?
    Puissa tuuli touhuaa.

3 a.

Taimi pieni nosti päänsä
Sydämeni mullasta,
Jätti talven, jätti jäänsä,
Tahtoi kerran kukkia:
Siksi etsi aurinkoa —
Silloin löysi tyttösen.

Päivä kirkastutti mielen,
Nosti tunnon kukkimaan;
Poisti hallan karsaskielen,
Antoi onnenlaihojaan: —
Pirtissä nyt aurinkona
Loistaa äiti lapsien.

3 b.

Elämää ja kuolemaa se armas aika aaltoaa.
Riemu kuihtuu, murhe haihtuu, kaikki on maassa vaihtuvaa.
Rakkauden kultakuplat rauhan onnen heijastaa.

Joskus pilvi meitä peittää, joskus päivä hohtelee,
Hellettänsä taivas heittää — jäilläkin se leikitsee!
Niinkuin lasta, leikitellen luoja meitä kohtelee.

4.

Riennä, riemu, täällä vuotellaan,
Sulle sydämeni säästän.
Laita lintus laulamaan
Mulle kevätkultiaan —
Ylioksalle sen päästän.
Riemun rastas rakkautta juo!
Vapautta sulle sallin.
Luonnon kaihokannel tuo,
Sydämeni soida suo,
Elämälle annat mallin.

Pain. 16/12

OLVILAULU.

Vanhaan tapaan.

Monesti vanha polvi
    Se on kuin vanha olvi,
    Niin katkera ja haikea
    Ja vaikea.

Monesti nuori polvi
    Se on kuin uusi olvi,
    Niin kuohuva ja kiehuva
    Ja riehuva.

Täys kypsynyt miespolvi
    On täysin käynyt olvi,
    Niin tenhokas ja tarmokas,
    Täys arvokas.

VIIPYESSÄNI.

Miksi täällä viivyttelen,
Miks' en riennä kauas pois?
Hänet, jota etsiskelen,
Muualt' ehkä löytää vois.

Yksi tyttö tänne kiintää, —
Eikö muita neitoja? —
Niityt vihreöinä siintää,
Kaikkiall' on kukkia.

Povi puhdas, huuli hellä,
Teillekö näin laulelen?
Eikö joka tyttösellä
Syki sydän lämpöinen?

Tääll' on tyttö toimijalo,
Käsi töillään tenhoaa;
Tääll' on lämmin, puhdas talo, —
Minutkin se puhdistaa.

Pain. joulukuussa.

AIK'IHMINEN.

Kun lapsi kasvaa suureksi,
Ken sitä silloin holhoisi?
Hän lähtee suureen maailmaan
Ja itse ohjaa kulkuaan,
Tiet itsellensä raivaa.
Hän itse hoitaa kontuaan
Ja käypi töistään vastaamaan,
Hän aarteet itse kaivaa.

Hän valmis tiellään, toimissaan
On oikeutta valvomaan,
Ja vaikk' ois rosvoparvessa,
Hän muistaa ihmisarvonsa,
Kuin vaatii valpas tunto.
Ken kunniata tunteva
Voi ahdistaa sen arvoista,
Jot' aateloipi kunto?

Mut itsekäs kun naapuri
Hänt' ahnein mielin maanitti:
"Myö mulle tahtos ohjakset
Ja sydämesi toivehet,
Niin kullat, arvot annan!"
Hän vastaa: "Kullan arvoinen
Vaan vapaana on ihminen,
Siis vapauteni kannan!"

Ja työtä, työtä huutaa hän,
Kun oman tuntee tehtävän:
Hän hyörii, pyörii päällä maan;
Vaikk' aatos kiitää korkeaan,
Työ tähtää synnyinmaata,
Ja koti vaikk' ois korvessa,
Ei ihmiskunta, maailma
Silt' unhottua saata.

Hän maailmass' on maailma,
Kuin tähti tähtein parvessa:
On oma kansa parvi se,
Jok' antaa ryhdin riennoille,
Työpohjan ihmistöille.
Hän maansa tahtoo toimimaan
Vapaana miehen suunnassaan,
Sen johtaa ihmisteille.

Hän mielet täynnä tulta lois,
Aik'ihmisiksi kaikki sois.
Ja horjumatta, vankkana
Hän nähdä tahtois joukkonsa,
Ei nuottaan juoksijoina.
Vaan omin käsin, omin päin,
Niin parvittain kuin yksittäin
Tään maansa vartioina.

Aik'ihmisiä milloin maa,
Tää Suomi, kyllin kasvattaa?
Ja milloin meit' ei eksytä
Yövallat valon reitiltä,
Kuin lasta alkavata?
Oi, silloin aamu selkiää,
Uus aika maata yllättää
Ja ohjaa maailmata!

Kun kansa kasvaa kunnossa,
Ken voi sen silloin holhota?
Se itse kääntyy maailmaan
Ja itse ohjaa kulkuaan,
Tiet itsellensä raivaa.
Se hoitaa maansa, mantunsa
Ja tahtoo töistään vastata
Ja aarteet itse kaivaa.

Pain. joulukuussa.