ST. DENISSÄ.

St. Denissä, liki Pariisia, on vanhassa tuomiokirkossa
Ranskan ruhtinassukujen hautaholvit.

Näinkö ahtaat hautaholvit
On se valtakunta,
Jossa Ranskan ruhtinaat nyt
Vetää pitkää unta?
Iäkseenkö itsevalta
Tänne vaipui maailmalta?

Ennen takkikin ja tukka
Tottelivat heitä;
Noudatteli puu ja kukka
Heidän kätyreitä.
Kansaa painoi heidän eljet,
Puissa viel' on saksen jäljet.

Vaan nyt ahdingotta kansa
Versoo vapahasti.
Puu ja kukka voivat nousta
Vaikka pilviin asti.
Miss' on valta jälkeistenne,
Missä sukusuuruutenne?

Kysyin. Vastasiko kaiku
Vaiko joku haamu:
"Meidän vallan maassa murti
Tieto, opin aamu.
Kansa kasvoi suuremmaksi,
Nousi itse valtiaksi."

Mutta jälkeisenne, mitä,
Mitä niist' on tullut? —
"Muiden vertaisia taikka
Ovat suuruushullut." —
Eikö siitä pelastusta? —
"Kyllä — laittakaa yö musta!"

Lausuin: Tok' on kirkossa nyt
Vielä yksinvalta.
Mahtaa teille tuntua siis
Täällä mieluisalta. —
"Kyllä, kun vaan kestäis tätä
Kirkollista hämärätä."

SE KOLMAS.

Tiroolin kauniissa vuorimaassa
Se vaunu kiiruhti kulkuaan.
Siin' istui vaunussa kalvas sulho
Ja nuori morsian rinnakkaan,
Ja kolmanten' oli kuolema.

Se vaunu vierisi vuorten halki
Ja halki virtavan laaksomaan.
Niin voimakkaina ne virrat hyökyi
Ja vuoret nostivat huippujaan.
Mut kulki sielläkin kuolema.

Siell' lehdet ilmahan tuuli puisti
Ja kylvi ne virran vietäviin,
Ja surma paineli suukkojansa
Jo kauniin rannikon kukkasiin.
Niin kulki sielläkin kuolema.

Mut vaunu vierisi loitommaksi,
Meranin laaksohon lauhkeaan.
Ja morsian seuras sulhoansa,
Sen sairasvuoteelle, hoitamaan,
Ja kolmanten' oli kuolema.

Ja käsivartensa kietoi neiti
Sen nuorukaisensa kaulahan,
Ja nuorukainen niin kiihkeästi
Se näytti neitoonsa tarttuvan.
Mut kolmas siin' oli kuolema.

Oi auta, rakkaus, kuolemasta,
Mies nuori Suomelle pelasta!
Niin paljon hänestä toivotaan ja
Niin paljon hällä on toivoja.
Mut kolmas siin' oli kuolema.

Se kolmas painalti nuorukaisen
Niin liki luisia ryntäitään:
"On turha kaivata talven maata,
Jää tänne luokseni etelään!"
Se kolmas, se oli kuolema.

Se julma riisti sen nuorukaisen
Ja painoi etelän multahan.
Jäi pohja poikaansa kaipaamahan,
Jäi itkemään polo morsian.
Se julma, se oli kuolema.

MIKSI?

Jo aikaisin, kun olit piennä,
Ihailin sinuss' ihmistä,
Avujen tielle syntynyttä,
Elämään ilman vilppiä.

Se mitä aattehissa etsin,
Sinussa näytti elävän
Ja sinuss' itsekkyyttä vailla
Näin tahdon puhtaan, ylevän.

Se tahto, niinkuin lähteen suoni,
Poreili tyynnä povestas,
Siit' ensi lauluvirtas hertyi,
Lapsuuden aamulaulelmas.

Niin itse iloitsit ja muihin
Loit rakkauden lämpimän,
Mut veljyesi sydän silloin
Se liikkui muita enemmän.

Hän innostui ja aatos lensi:
Tuost' armas Suomi miehen saa,
Kun koulu lahjat kukkasehen
Ja avut tähkään kasvattaa.

Niin kouluun pääsit. Uusi onni
Sukusi täytti toivossaan.
Jokainen askel uusi voitto
Ja huonosti et noussutkaan.

Mut koulun ahdas tunkka-ilma
Söi hennot voimas nuorena.
(Jos tiesin tuon, en pois ois vienyt
Sinua luonnon rinnoilta.)

Jo laulus elpyi — surkastuikin
Taas niinkuin touko kylmyyteen.
Mut koulutunkan jätettyäs
Heristyi henkes uudelleen.

Taas lapsimieles puhdas into
Säteili vapaudessaan,
Ett' ystäväsi tuolla täällä
Sinusta toivoi parhaintaan.

Nyt itselles et rauhaa suonut,
Vaan luonnosta ja kansasta
Ja ajanvirran pyörtehestä
Kokoilit kauniit' aarteita.

Ne niinkuin tähtimaailmasi
Valaisi mieles taivasta
Ja armahalle kansallesi
Ne kerran tahdoit tarjota.

Mut voimas sortui innon alle,
Kuin hento ratsu juoksussaan
Ja aartehias isänmaalle
Et ehtinytkään tarjoomaan.

Niin sorruit niinkuin työmies sortuu,
Aseensa vasta takonut,
Ja työhön nähnyt pystyviksi,
Mut silloin käsi rauennut.

Halusit silloin hartahasti:
"Niin mielelläni eläisin!"
Sukusi rukoili ja itki
Ja morsiames kiihkeimmin.

Mut taipumaton oli taivas
Ja Herran korvat lummessaan:
Hänt' ehkä väärin kiusasimme,
Hän kenties teki parhaintaan.

Niin moni huima hurjaellen
Elänyt harmaapääksi on.
Miks sortui häness' ennen aikaa
Elämä siivo, nuhteeton?

Tai entispolvienko synnit
Hänessä etsi kostoaan,
Nuo synnit, joita harjoitellen
Sovitusvereen luotetaan?

Tai yhteiskunnan yhteistauti
Söi hänet niinkuin hallayö,
Jok' usein uutismailla hiipii
Ja jyvän tähkäpästä syö?

Vai liiaksiko, taivas, annoit
Sun rikkauttas Suomellen,
Kun monen monta toivon tähkää
Noin murrat kesken kukkien?

Nyt tuolla nukkuu nuorukainen
Tiroolin vuorilaaksossa,
Mut morsian itkee, suku itkee
Tääll' isänmaassa kaukana.

SEINEN RANNALLA.

Viinitarhojen rintehellä,
Astuen Seinen rannalla,
Mieleni on niin musta, raskas,
Mieleni kolkko, katkera.

Mikä se vaivaa miehen mieltä,
Mikä se tuottaa murhetta?
Kirkas on ilma, kaunis luonto,
Kaunis on täällä maailma.

Suru se vaivaa, karvas murhe:
Kuollut on kallein ystävä,
Eik' ole armast' ainoata,
Maailma puuttuu lämpöä.

Vielä se kaivaa katkerammin
Suomeni kansan kohtalo.
Pilvi se peittää Suomen taivaan,
Synkempi uhkaa turmio.

Pois suru sairas! Miehen murhe
Työssä se näyttää suuruuttaan.
Työtä se vaatii ystävän muisto,
Työtä kunnia synnyinmaan.

Lemmettömänkin lohdutus työ on,
Siinä hän etsii onnea.
Sairaankin paras onni on työhön,
Mielityöhönsä sortua.

RANSKAN TYTTÖ.

Imi viiniä hän jo äidistään,
Joi janoon sitä ja syödessään.
Niin kasvoi kuutehentoista.
Nyt on hän viiniä puhdasta,
Sitä hehkua enin huulilla.
Moni lie jo juopunut noista.

Niin kuohuu nyt hänen luontonsa
Kuin puhtahin Ranskan sampanja.
Se kirpoaa yli laitain.
Senvuoks' ei siedä hän kahleita,
Ei jähmettyneitä muotoja,
Vaan kapsahtaa yli aitain.

SE TYTTÖ.

Hän yritti lehteä puusta,
Tuo viehkeä tyttönen.
Hän yritti lehteä kauan —
Ei käynyt se kätehen.

Min' aattelin: riemastuttaa
Voin tyttöä — ruhjaisin
Puun lehvän ja hälle annoin.
Hän otti ja kiittikin.

Mut halp' oli hälle lehvä,
Sen lehtoset halvat vaan:
Ne leikkien maahan riipi
Ja tallasi jaloillaan.

PARIISIN KAHVILASSA.

Tyttö kaunis istuu
Tiskin takana,
Viehkeästi kiehtoo,
Hurmaa pakana.

Sinne silmät tähtää
Nuorten herrojen,
Luota olven, viinin,
Kahvitassien.

Punehdu ei neiti:
Posken hipiä
On kuin alabaster
Hieno, hempeä.

Kelle hymyn heittää,
Kelle silmän luo,
Jokainen voi ottaa
Omaksensa nuo.

Kuinka monta yötä
Lie hän hymyillyt,
Kun noin huulten puna
Pois on hälvennyt.

Mut on kauneus kaikki
Yleistavaraa,
Joll' on mieli auki,
Nauttii, nauttikaa!

Tuota nähden juopi
Lasin mielellään,
Käy tääll' useammin,
Lähtee myöhempään.

Kahvila on hetken,
Hetken hauskutus.
Kauemminko kestäis
Tuon tytön rakkaus?

VIETIIN POIS.

Nyt se tyttö viedään pois,
Nyt se viedään pois.
Aivan niinkuin myöty ois,
Nyt se viedään pois.

Rikas sill' on sulhanen,
Kun se viedään pois.
Tyttö tahtoi toisellen —
Kuinka vanhin vois! —

Kuinka vanhin antaa vois
Lastaan köyhällen,
Arvostaan hän eksyis pois,
Eksyis alhaallen.

Rikas mies sen viepi nyt,
Ottaa vaimokseen.
Tyttö köyhän säästänyt
On — rakastajakseen.

Niin se tyttö vietiin pois,
Niin se vietiin pois.

VIERAAT SILMÄT.

Nuo silmät suuret ja ruskeat,
Palavat etelämaiset,
Ne sydämmestäni poistivat
Sinisilmät suomalaiset.

Eteläilmojen aurinko
Nyt taivahallani loistaa.
Kenties sen hehkuvat sätehet
Voi katovuosia poistaa.

Jos sitten etelän runsaus
Minussa puhkeaisi,
Niin Suomi laihon ja hedelmän
Tok' aina korjata saisi.

ILMOJEN MUKAAN.

Kaunihilla ilmall' elän satavuotiseksi.
Rumaksi kun ilma kääntyy,
Muotonikin vääräks vääntyy —
Silloin tuskin eläväni uskon huomiseksi.

JOKA AIKA.

Lämpö seuraa valoa,
Kukka kevät-aikoja,
Tunne ajatuksia,
Rakkauspa nuoruutta.
Minua nuo kaikki kahdeksan
Tunnen joka aika seuraavan.

MATKAN JÄLKEEN.

Matkustaissa hiukan muututaan:
Nyt on mulla housut Pariisista,
Liivi sekä takki Englannista,
Hattu Belgiasta perujaan.
Alusvaattehet on entiset,
Suomen villaa, kotikutoiset.
Mielenikin, juro karttavainen,
Muuttumaton on ja Suomalainen. —
Missä ovat uudet aattehet?

MIELENI.

Kuinka lie niin mieleni
Herkkä kaunihille:
Miellyn joka kukkaseen,
Minkäs teen mä sille!

Miellyn joka rantahan,
Miss' on suloisuutta.
Mietin: tuohon rakennan
Kotiani uutta.

Aion paikan omistaa,
Silloin vasta pula:
Huomaan, että toivoni
Pettymys on sula.

Milloin muut jo hallitsee
Koko seudun yli,
Tai se mulle kylmenee
Niinkuin vieras syli.

Kylmenee. Mut kaunista
Uutta nähdessäni,
Tuntuu niinkuin näkisin
Parhaan ystäväni.

Nähdä saan ja tuntea,
Omistaa en — miksi?
Särkynytkö onni lie
Hetken kuplasiksi.

Olisko vaan kauneus
Pelkkä laulun aine:
Sydämmeeni koskettaa, —
Väistyy niinkuin laine.

Uuden kauneuden suo
Kohdallensa tulla,
Että laulun ainetta
Aina riittäis mulla.

Senkö vuoksi tyttönen
Minut ihastutti?
Laulatutti hetkisen,
Jätti, kutti, kutti!

Lentotähdet, jättäkää!
Viel' on tyttö yksi,
Aurinkoni, tok' ei hän
Saane hyljätyksi.

Hän jos hylkää, sortukoon
Koko luomakunta.
Sitte tiedän elämän
Olleen valheunta.

HELLI.

KEVÄTLINNUILLE ETELÄSSÄ.

Täält' etelästä sinne pohjolaan
Jo kevätlinnut lentää laulamaan.
On sydän heillä Suomen lapsillen
Niin hellä, lämmin — kyllä tunnen sen.

Olette, linnut, täynnä lauluja,
Suloa, rakkautta, sointuja
Ja keväthenkeä — ne kaikki, ne
Myös lahjoittakaa Suomen lapsille.

Ja lasten joukosta hän etsikää,
Jok' uskollinen on ja ymmärtää.
Hänelle tiukuttakaa erikseen
Mun sydämmeni laulut sydämmeen.

2/4 1888

HÄN KOTONA.

Hän on kuin rauha, järjestys,
Kuin kevät-aamun henkäys.
Ja hänen pikku kammarinsa,
Sen pöytä, tuolit, kirjasto
Ja lelut — joutilaat nyt jo —
Niin somasti ne sointuu toisihinsa,
Ett' aavistan kuin armahaksi
Hän kerran kodin kaunistaa
Ja kuinka hänen henkeänsä
Jokainen kohta heijastaa.

Kun palajaa hän koulustaan,
Niin kohta muistaa serkkujaan.
Niin itse unhottuu hän heihin
Ja tietämättä palvelee.
Mut aina sentään hallitsee:
Hyvehen valta suur' on meihin,
Kuin valo muovaa kukkasia,
Niin hänkin ympäristöään.
Ah, onnellista aikaa silloin
Kuin valaisee hän perhettään.

7/8 1888.

MATKAVAUNUSSA.

Minä myrskyssä ja pakkasessa
Kuljen kaupunkihin kaukaiseen.
Matka viipyy tuiskun tuprutessa,
Kylmänhenki pyrkii sydämmeen.
Kenties jähmettyisin pakkasehen,
Jollet sydäntäni lämmittäis.
Mieleni nyt siirtyy keväimehen,
Vaikka kuinka nurkat jyskyäis.
Vaikka torkun matkavaunussa,
Vieras kansa ympärilläni,
Mielessäni kotivalkea
Leimuaa, kun muistan silmäsi.

Königsberg 5/3 1888.

YÖLLÄ.

Nuku, armas, siellä kotosella,
Sisko kultasesi kupehella.
Silmiesi sinitaivosen
Kattaa kansi tummaripsinen.
Unelmista
Suloisista
Punehtuvat poskuesi,
Rauha täyttää sydämmesi.
Sydäntaivahasi kirkkahan
Uni verhoo untuvainen.
Sinust' annan kaiken maailman,
Ollessas noin ihanainen.
Mutta yö sun näkee vainen.

Königsberg 4/3 1888.

VÄLTÄN PULAN.

Sinä kullan murunen,
Kullan puhtahimman.
Minä vasken palanen,
Vasken ruosteisimman.
Minä kultahan kun sulan,
Vältän ruostumisen pulan.

21/3 1888.

AURINKONI.

Kuu kiertää maata yhtenään,
Se siit' ei pääse minnekään.
Maa aurinkoa kiertelee,
Siit' elää, siitä riemuitsee.
Ja minun sydämmeni, se
On pyhitetty Hellille:
Hän maani, aurinkoni on
Ja taivahani tahraton.

1888.

HENKENI.

Mun henkenikö vanhettuis?
Ei koskaan, milloinkaan!
Se on kuin taivaan tähtönen
Ikuinen loistossaan.

Se yhtyy tähtein kiertohon
Ja kulkuun auringon,
Maan kaikkein maitten keväimeen
Se yhdistynyt on.

Ja kaikkein kansain innostus
Minussa puhkeaa
Ja kaikkein aikain toivehet
Mun toivomahan saa.

Ja kiihkot kaikkein hurjimmat
Mun nostaa kuohumaan.
Mut sydämmeni kuvastaa
Myös taivaan kirkkainnaan.

Syliini tullos, immyt, siis
Kevääsen ainaiseen!
Sun nuoruutesi kautta taas
Ma liityn nuoruuteen.

Jos sitten tappais minut syys
Ja talvi hautoais,
Niin joka kevät henkeni
Elohon puhkeais.

Ja niinkuin meri virrat maan
Poveensa painaltaa,
Niin suonet kaiken elämän
Minuhun pulppuaa.

l5/1 1889.

MUISTELLESSA.

Maailman pauhinassa
Sinutko unhotan?
Sinua muistellessa
Unhotan maailman.

Sinua muistellessa
Mieleni rauhoittuu.
Maailma pauhatkoonkin,
Mieleni rauhoittuu.

Kuvasi sydämmeeni
Suloa ammentaa,
Kuvasi mielestäni
Pahuuden kukistaa.

Sinua muistellessa
Katselen taivaaseen,
Tarkastan kotijärven
Tyynehen syvyyteen.

VILSKEESSÄ.

Joukot vilskuu ohi silmiäni,
Yksin, armas, asut mielessäni.
Istun, syön, juon täällä ulkona
Aatokseni seuraa sinua.

Katua kun astun valtavata,
Silmissäni huomattavaa sata,
Joukossa tok' etsin sinua,
Silmies ja sielus suloa.

Silmä etsii, joutuu petetyksi:
Yks on Suomi, Hellikin vaan yksi.
Silmää viehättää voi tuhannet,
Yksin sydäntäni hallitset.

Katuvarret kantaa loistavinta
Tavarata kaikkein kallihinta.
Silmiäni kiehtoisivat ne,
Jos ne ostaa voisin Hellille.

Sit' en voi. Ne hylkään hyvillensä.
Köyhä lahjoittaa vaan sydämmensä.
Kaksi uskollista sydäntä
Kaks on rikkauden lähdettä.

MERELLÄ.

I.

Syvästi meri huokaa,
Sen rinta kuohuaa.
Mut rauhallisna taivas
Valoa vuodattaa.

Min' olen meri, minä,
Levoton, aaltoinen.
Sin olet taivahani,
Valoisa, rauhainen.

II.

Jos kanssani laivass' oisit,
Jos ynnä nyt kuljettais,
Niin maailman myrskyt meitä
Ei epäilyksehen sais.

Vaan saaren kaukaisen rantaan
Meit' tuuli tuutien veis.
Siell' ain' olis kevät-ilma
Ja lintuset lauleleis.

Siell' aina on kevät-ilma
Miss' asuvi rakkaus:
Siell' onnellisten on saari
Ja riemujen rikkaus.

III.

Kuvasi, armas, kannan
Nyt vasten rintoain
Ja sinut itses kätken
Syvällä sielussain.

Voi laivan myrsky murtaa
Ja kenties uppoan,
Mut sinut sielussani
Vien aallon pohjahan.

SE.

Ken ei voisi loistoakin voittaa,
Kun sit' elämänsä läpi koittaa?
Ken ei ulkokauneutta saisi,
Kaikkensa jos sille lahjoittaisi?

Rakkautta tuskin ostaa jaksaa,
Myös ei myödä: — lempi lemmen maksaa.
Se on rikkain, jota rakastan,
Kaunihin se, jonka omistan.

UNESSA.

Sinua suutelin unissani.
Niin puhdas oli se kohtaus.
Olin äärettömästi onnellinen.
Niin syvä oli se rakkaus.

Ei himon hiutua karkeata
Viel' yhtynyt siihen suudelmaan,
Vaan murheen sortama mieli siinä
Sammutti onnenjanoaan.

Mut sitten erosimme — sin' itkit
Ja minua vihloi niin haikeaan.
Sen teki aatos, tuo julma aatos,
Ett'emme yhtyisi milloinkaan.

SIITÄ HERÄTTYÄ.

Miks uskonut olen joka solun
Ja joka rahtusen, hiukkasen
Meiss' olleen toisiamme varten?
No miksi houkko nyt uskoin sen!

Kaikk' usko onko vaan pettymystä,
Vaan hetken lievitys sairaallen?
Totuutta varmaa vartoessa
Vaan satu kerrottu lapsellen?

TOTELKOON!

On hulluus järjen silmillen,
Kun Helliä rakastan.
Mut luonnonlait on sydämmen
Ja niitä noudatan.

Ei järki kauan vainottu
Ja vaivaiskasvuinen,
Voi luonnon mieltä ymmärtää —
Totelkoon nöyrtyen!

Tai kasvakoon ja nouskoon se
Sydämmen suuruuteen,
Niin eivät aina riitele,
Vaan käyvät rinnakseen.

Ja sitten — sen jo aavistan —
Ei naura järkikään,
Ett' Helliäni rakastan
Kuin valo lämmintään.

ILOITSE.

Iloitse, Helli, pilvet pois,
Ja nauti elämästä!
Sydämmes auki luonnolle!
Juo reippautta mielelle
Elämän hyörinästä.

Siks on niin kaunis maailma,
Siit' että iloitsemme.
Iloa suosii Jumala,
Vaan murhe pitää nurjana,
Ilo on kiitoksemme.

Iloitsee päivänperhonen,
Iloitsee kevätkukka.
Syy iloita on ihmisen,
Elämä olkoon ikuinen
Tai periköön sen hukka.

Iloa, tyyntä riemua
Siis sydämmeesi päästä.
Ei kevätpäivä valoa
Ja lintuin riemulaulua
Maan asujilta säästä.

Kun joutuu syys, niin silloinkaan
Iloa elä heitä.
Se sydämmeesi rauhaisaan,
Kuin lampun valo varjossaan,
Maan myrskysäiltä peitä.

Kun kuihtuu ruusut nuoruuden,
Keväimen lyhyt laina,
Sydämmen ilo hiljainen,
Elämän puhtaan kukkanen,
Se suojaa, armas, aina!

Kun kohtaat milloin murhetta,
Se kestä uljahana.
Siit' ylene taas puhtoisna,
Kuin valkojoutsen aallosta,
Iloisna, kirkkaampana.

VUOSI 1891.

UUNNA VUONNA.

On vaipunut vanha vuosi.
Ja yöhön se haudattiin.
Ja katkerat muistovirret
Sen haudalla laulettiin.

Se vuotten parvesta painui
Kuin rosvokin joukostaan,
Jok' ahneuskiihkossa ryntää
Työkansahan rauhaisaan.

Viel' uhkaushuudot soivat
Ja kansa on vauhkona —
Uusvuosi, oi tervetullut,
Jo Suomea rauhoita!

Uus aika, oi tervetullut,
Jo viihdytä voimakkaat,
Ett' onnentoukoa tehdä
Voi pienet kansat ja maat.

Mut voima jos raa'ast' uhkaa
Lait polkea pohjiltaan,
Uusvuosi ain' uskollisna
Käy oikeutta puoltamaan!

Vie Suomen kansa kuin ennen
Ohi nielujen, kuilujen,
Vie vierellä kansakuntain,
Läpi turmion tuiskuisen!

Uusvuosi, säilytä miehet,
Ain' alttihit uhraamaan:
Oman voiton, onnen ja hengen,
Kun vaarassa on etu maan.

Uusvuosi, varjele maata,
Elä synnytä pettäjää.
Jos syntyy, sammuta henki,
Ett'ei elinpäivää nää.

Ja syntynyt liekkö jo kurja,
Se painajaisvaivoin lyö!
Ja ruumiinkoi hänen luunsa
Ja hengentarmonsa syö!

Mut uskollismieliset, uljaat,
Uusvuosi, jo siunaa ne!
Ja kunnioin, onnenpäivin,
Uus aika, ne palkitse!

Ja kansa jos missä torkkuu,
Sen korvihin toitota:
Olemustasi vaara uhkaa,
Pysy virkkuna, valveilla!

AHTAISSA OLOISSA.

Korsikossa pörriäinen yritteli lentoa, Mutta varvut vaiveroiset tielle loivat vastusta. Työnsin sille sauvan pään: Nousi — läksi lentämään!

Keskeltä tuon törkyjoukon onkin nousu hankalaa: Ylös ahdingosta koittaa — silloin alas tupsahtaa. Vaivoin, vaikka siivet on, Siitä pääsee lentohon.

30/6

KANSANOPISTORUNO.

Hämäläisten kesäjuhlaan Tampereella.

I.

Nouskaa maamme harjanteille, nähkää kaunis Suomenmaa.
Kuinka pellot viljavoivat, vetten rannat kukoistaa,
Kylät kasvaa kaupungeiksi, nousten vetten vieremiin,
Liike liukastuu ja teitä juoksee kolkkiin syrjempiin.

Missä ennen hyinen halla särpi vuoden toivehet,
Siellä nyt on talo kaunis, pellot viljan aaltoiset.
Missä sorsa rauhass' ennen souti — höyry huhkii nyt.
Sitkeästi maata, vettä kansa tää on viljellyt.

Nähkää täällä uuras kansa, juro, jäykkä luonnoltaan,
Mut sen murtumaton tarmo viljellyt on meidän maan.
Vankka tarvittiinkin voima hallaa, nälkää kestämään,
Kestämähän vainovaltaa, sortumatta jännettään.

Meidän isät, jäykät Jäämit, syvän kynnön kyntäjät,
Kuokkamiehet, aatran urhot, kovan koulun kävivät.
Lännen opit, oikeudet omistivat voimakseen,
Kansan ydintä ei nähty muukalaiseks muuttuneen.

Suomalaisna on se ollut, pysyy suomalaisena.
Omast' itsestään ken luopuu, menettääpi kaikkensa.
Kulkee vieraan varjona ja jättämättä hedelmää,
Vihdoin kesken kevättänsä yöhön, myrskyyn häviää.

Nytkö häviäis tää kansa, nytkö valonpäivinään?
Pimeäst' on päivään päästy, ken nyt pettäis itseään?
Kansansako pettäis, maansa möisi leivän kannikkaan?
Luopuisiko Suomen suku parhaimmasta luonnostaan?

Lännen valta meilt' ei vienyt Suomen mieltä, kieltäkään!
Idän pilvetkö nyt peittäis Suomen päivän hämärään?
Pimeyden joka pilkku, raakuus — viekää meiltä ne!
Mutta Suomen mieli, kieli — niiss' on meidän valtamme.

Siin' on Suomalainen pohja, suurin vaivoin viljelty,
Siltä pohjalt' ellös sorru, ellös eksy, hämmenny!
Siitä kasvaa kaikenmoinen jalo, kaunis viljelys,
Siitä Suomen kansan onni, toivo, turva, edistys.

II.

Niin muinen kerran raaka rosvojoukko
Se syrjäkylän viljamaille marssi,
Se pellot polki, ryösti kuhilaat
Ja kylän kansan, itse isännät,
Nuo viljelijät, pellon perkaajat,
Tuon vapautta nauttinehen heimon
Se kytki käskettäviks orjikseen
Ja armottomast' otti heiltä maan.
Ei auttanut, vaikk' uljas kyläkunta,
Kuin sankarit, maatilkkujansa puolti,
Ja moni silloin taistellessaan sortui,
Perintömaataan hurmein kostutellen,
Kun illan rusko kultaa päivän laskun
Siin' uskossa, ett' uusi päivä koittaa,
Jok' auringon taas nostaa taivahalle,
Tuo linnut laaksoon, maille vapauden.
Ei auttanut, vaan joukko suuren suuri
Löi kylän kansan, painoi pakkotöihin
Ja herraks asettui se toisen maalle,
Kuin omin vaivoin viljellyt sen oisi
Tai omat isät panneet perustuksen.

Ei siinä kyllin, että kylän sorti:
Tuo rosvojoukko vielä julkeasti
Ja ylvästellen kertoi maailmalle,
Mink' oli suuren sankar'työn se tehnyt,
Kun suuri joukko pienen heimon voitti
Ja onnelliset onnettomiks painoi.

Mut mennyt on se rosvovallan aika,
Se aika, jolloin huokas ihmissydän,
Kun riutua sai julman voiman alla.
On kylä taaskin kahlehistaan vapaa,
Sen oma henki särki väkivallan,
Sen sankarien työt ne päivän nosti
Ja vapauden linnut kutsui laaksoon.

Mut miksi vielä meidän päivinämme
Suur' kansakunta pientä poljeksii,
Sit' ahdistellen, varsin vainoellen,
Kuin rikkonut ois pieni suurta vastaan?

Pien' edistystä rauhoin, rakkauksin
Vain etsii, noudatellen luonnettaan, —
Ei muita sortaen ja solvaellen,
Ei karsastellen suurten kunnioita —
Tuot' oikeutta itse luonto puoltaa.
Miks tallataan siis luonnon kantalait?

Mut kaikki sorto jäännöstä on noista
Ajoista julmista ja katkeroista.
Viel' luonnon oikeus ja ihmisyyden
Voi häätää vääryyden ja pimeyden.

III.

Tää meille armas Suomen luonto
Se meitä muodostellut on,
Sen ankaruus, sen hyvänsuonto,
Ne vaativat työn, taistelon.
Me korvet täällä viljelimme,
Ne kesytimme, valloitimme —
Ken uhkaa meille turmion?

Meit' ei lie koskaan hemmoteltu,
Siit' ansio on kohtalon;
Vaan koeteltu, kiusaeltu
Meit' usein raskaastikin on.
Kun Luoja myötämatkan antoi,
Niin työmme hedelmiä kantoi,
Siit' aina kiitos soikohon!

Mut väärän vallan myrkkykohtu
Jos maahan sorron synnyttää,
Niin silloinkin on meillä lohtu,
Kun kansa uskolliseks jää:
Kun itseään ei Suomi petä
Ja oikeuden tiet' ei jätä —
Ken voisi meidät hävittää?

Meiss' yksin, meissä itsessämme
Voi olla meidän puoltajat:
Kun mielet, voimat yhdistämme
Niin ylhäiset kuin alhaisat;
Kun tiedon tornit matkallemme
Me rakennamme johdoksemme,
Niin väylät selvät aukeevat.

Kuin rautaverkko yhdistääpi
Maakunnat toisen toiseensa;
Kuin järvet järviin vieriääpi
Maan halki ranta rannalta,
Niin yhtyköön myös Suomen kansa
Ja veren-, hengenvoimallansa
Itselleen olkoon muurina.

Pois kuolkoon vanha heimokiista
Ja ahdas nurkkakuntaisuus!
Meill' yhteinen on hengenriista,
Sam' entisyys, sam' aika uus.
Lait, laitokset meill' ovat samat,
Isien kätten vahvistamat
Ja niihin vakaa luottavuus.

Tät' oikeuden vankkaa pohjaa
Siis Suomi seuraa riennoissaan,
Mut valistus meit' uutta ohjaa
Sen perustalle laittamaan.
Ei jähmetyksen kuolemata,
Vaan edistystä kasvavata
Nuor' etsii Suomi innoissaan.

2/8

ELÄMÄ JA LEPO.

Bismarck lausuu: "Anna maata sen,
Jok' on levollinen, rauhainen."
    Miksi sittenkin
    Päivyt aamusin
    Nousee taivahalle?
    Miks se nostaa maan
    Öisest' unestaan,
    Elämää luo maailmalle?
    Miksei luonnon maata suo
    Rauhassa kuin nukkuu nuo
Vaipunehet kirkkonurmen alle?

Jos on valvovien huoli se,
Että nukkuvia tuudimme:
    Miksi keväimet,
    Nuoret, tuorehet
    Tervehtivät meitä?
    Miksei karhua
    Talvimajassa
    Lumi ainaiseksi peitä?
    Eläväiset miljoonat,
    Kukat, lintuin laulelmat —
Miksi, päivyt, herättelet heitä?

Tytär nukkuu päivän noustessa,
Uinuu neitsehisnä, armasna
    Unta autuaan.
    Miksi äiti vaan
    Nyyhkii viatonta?
    "Nouse, huoleton,
    Veljes vesill' on,
    Päivä tehtävää tuo monta!"
    Miksei umpukan
    Suoda uinuvan,
Neiden nähdä unta huoletonta?

Suurin, voimallisin elämä!
Mikset mertenkin suo levätä?
    Miksi lähetit
    Maahan sankarit,
    Tapausten luojat!
    Itsetuntohon
    Kansa noussut on,
    Hyljännyt jo unensuojat.
    Tuntee onnenaan
    Käyttää lahjojaan,
Itsessänsä löytää turvan tuojat.

Bismarck lausuu: "Anna maata sen,
Jok' on levollinen, rauhainen."
    Maatkoon vainajat!
    Unet rauhaisat!
    Emme häiri heitä.
    Maatkaa, väsyneet,
    Paljon palvelleet,
    Mekö moittisimme teitä!
    Mutta, luontaiset
    Voimat, tuorehet —
Ettekö jo unenhelmaa heitä!

* * *

Näen kuinka soita ja auhtoja
Ketoja muokataan.
Maan luonto nuortuen, tuoretta
Käy viljaa kasvamaan.
Ja järki kättä ja työtä käyttää
Ja koneet ihmisneroa näyttää.
Näen kuinka auringon valkeus
Työn avuks kiiruhtaa,
Ja tieto, kansojen kirkkaus,
Valloittaa maailmaa.
Mut muut' ei luonto voi rauhaa antaa
Kuin minkä toimi ja työmme kantaa.

Ja onni, minkä suo mielityö,
On maassa varminta.
Mut milloin — harvoin se hetki lyö —
Työ löytää omansa?
Se yhtä harvinaista on varmaan
Kuin löytää oikean oman armaan.

Toki levon rauhankin löytää se,
Ken työss' on tunnokas,
Ken vieras ollut on vilpille
Ja muille armias.
Työn sota, riennotkin vaikka pauhaa,
Tää vanha keino ain' antaa rauhaa.

YKSIN.

Yksin istun ja armastelen
Luonnon suurta maailmaa,
En voi kuiskata kullalleni
Mitä tunnenkin ihanaa.

Yksin astelen murhemielin,
Olen matkalla murtua.
Kenen kanssa voin neuvotella,
Kuka tahtoisi kuunnella?

Yksin aattelen lentomielin
Kauas taakse ja eteenpäin,
Syvällenkin ja korkealle —
Mutta yksin, vain yksinäin.

Yksin eksyn ja erhetynkin,
Yksin nousen ja lankean,
Yksin, itseeni luottamalla,
Työni, matkani suunnitan.

Lämmint' etsin tok' ympäriltä,
Rakkautta tok' ikävöin:
Senpä puute on kurjuuteni,
Siitä kärsin mä päivin, öin.

SE NAIKKONEN.

Allegoriia.

On nainen kiehtovan kaunis,
Kuin Vuoksikin niskaltaan;
Sen pyörteeseen kuka eksyy,
On hukkuva kerrassaan.

Se kielin viekkahin kietoo,
Yhä tarjoten kultia,
Donrannan ja Krimin viinaa
Ja tähtien loistoa.

Lupaellen untuvavuoteet,
Maat, mannut ja kartanot,
Mun vapauttani väijyy
Sen naikkosen suutelot.

Hän hekkumoiksensa vaatii,
Ett' itseni unhotan,
Ett' unhotan kansani, maani
Ja kieleni kalleimman.

Hän hekkumoiksensa tahtoo
Mua hallita orjanaan,
Ett' tahrisin kansani maineen
Petosjuonehen kurjimpaan.

Mun onneani ei etsi
Se kiehtovakielinen:
Hän haalii vain himon ruokaa,
Mun toivoni tallaten.

Hän multa nauttisi tenhon
Ja mieleni saastuttais,
Niin katkeruutta, en muuta
Minä palkaksi siitä sais.

Se portto viskaisi viimein
Mun nauruksi lapsilleen:
Te suomalaisen nyt näätte,
Petetyn sekä pettäneen.

Mut tuot' ei sieluni siedä,
Ei Suomeni kunnia:
Valon puolehen kansa kääntyy,
Sielt' etsien voimia.

Ei loisto, hekkuman pyörre
Sit' eksytä aaltoineen,
Jok' aina valkeutt' etsii
Ja oikeutt' ohjakseen.

Jos unhotan sinut, Suomi,
Mun itseni parhaimman,
Suon yöksi päiväni käyvän,
Suon silmäni sammuvan.

Jos unhotan oman kansan,
Mun henkeni hettehen,
Mun hyljätköön kotiranta
Kuin särjetyn ruokosen. —

Naisnaapuri kiehtovan kaunis,
Kuin Vuoksikin niskaltaan,
Sun orjaksesi ei suostu
Mun henkeni kumminkaan.

KOULULINNA.

Nyt sotakäskyn kuulla saatte,
Siis laukku selkään ottakaatte
Ja linnaan astukaa!
Se linna kylässä on tuolla,
Mäen rintehellä, päivän puolla,
Hei, sinne astukaa!

Se Suomen kivist' on ja puista,
Isien töistä siunatuista
Se linna noussut on.
Ei pyssyin pauke, tykkein kauhu
Sielt' uhkaa eikä ruudin sauhu,
Tok' on se pelvoton.

On linnan muoto kirkas, jalo,
Sen ikkunoista paistaa valo
Ja mieli lämpöinen.
On linnan uljas komentaja
Ei kenraali, vaan opettaja, —
On koulu linnanen.

Niin, sotakäskyn kuulla saatte:
Nyt laukku selkään ottakaatte
Ja kaikki tarpehet:
Ne kynät, vihkot, muste, taulut,
Ja kirjat sekä Suomen laulut,
Ja olkaa urhoiset!

Ken kestää linnan harjoitukset,
Hän suuret voiman ilmaukset
Voi kerran osoittaa:
Hän näyttää, ett' on suomalainen,
Jokainen, vankka muuri vainen,
Jot' ei voi kukistaa.

Jokainen oppii aikanansa,
Ett' on myös luotu Suomen kansa
Aseeksi korkeimman.
Ja kukin yksityinen meistä
Ei syntynyt lie turhan eistä,
Vaan syntyi valtahan:

Me itseämme vallitsemme
Edistykseen; mut orjaks emme
Suo Suomen henkeä.
On maassa paljon murtuvaista,
Mut mikä meiss' on suomalaista,
On aina säilyvä.

Siis, kaunis koululinna, loista
Ja hengen velttoutta poista,
Vapaiksi meitä tee!
Kun kukin meistä kohdastansa
On vapaa, silloin koko kansa
Vapaana työskelee.

VALITUS MIEHESTÄ.

Miehet — nehän maailman
Tällaiseksi loivat,
Naissuvulle katkeran
Kärsimyksen toivat,
Itse herrastellakseen
Naisen loivat orjakseen.

Mies on tehnyt raamatut
Varsin väärät, nurjat,
Joiss' on Eevat kuvannut
Sekä Saarat kurjat,
Joilla vaan on huolena
Omenat ja lapsensa.

Senpä vuoksi vielä nyt
Nainen lasta kantaa.
Ruokahuolet, keittelyt
Mies nyt hälle antaa.
Tuskin naisen salliskaan
Pistää päätään maailmaan.

Mies — no kukas sitten muu!
Naisen pisti häkkiin,
Jossa raukka tuhmentuu,
Jääpi niinkuin säkkiin.
Kureliivit — eikö net
Lie tuon häkin jäännökset.

Ken se neuvoi uskomaan
Miestä naisen pääksi?
Juuri miesi, noustuaan
Oikein itsekkääksi. —
Ikäänkuin ei naisessa
Äly oiskaan hienointa!

Mies, se julma, kylmä pää,
Nytkin ottaa, jättää.
Nainen tuskin hirviää
Tarjotakkaan kättään.
Mies — se hävyttömintä! —
Mont' on yksin jättännä.

Sama mies, se vietävä,
Kaikki vallat johtaa.
Senvuoks sota verisnä
Maailmaa nyt kohtaa.
Olis nainen vallassa,
Sodat käytäis sanalla!

Olis nainen vallassa
Edes miehen verran,
Silloin totta maailma
Parannettais kerran,
Epäkohtaa tuskin jäis —
Pois ne kaikki pyyhittäis.

Vaan nyt voittoon pyrkien,
Sotaa, sotaa käymme;
Kaikki keinot koitellen
Salaa, julki näymme:
Miehen sydän — ensin se! —
Järjen kyllä voitamme.

Sitten, naisen johdossa
Kun on kaikki mielet,
Maassa saadaan oikeutta,
Soipi sovun kielet.
Mieskin, vanhan tavan vuoks,
Pääsee neuvopöydän luoks.

NAISESTA.

Maankulkijoitten kummana
Käy pyrstötähti taivasta.
Sibillan lailla ennustaa
Se sotaa, nälkää, kuolemaa.
Sit' uskoo taikain uskojat,
Mut järjelliset nauravat:
Tuo kaasutähti ennustais!
Sen arvon sais,
Vaikk' itsetietoista ei sielua
Sen löyhäss' ainehessa asusta.
Mist' äly sille puhkeais?
Inehmo itsetiedoton
Vain luonnon leikkihyrrä on.

Kun usva aamun silmillä
On vailla rajapiirteitä,
Niin aurinko ei armainnaan
Sen läpi pääse loistamaan.
Siks etsii usva muotoja
Ja siittää kultakastetta:
Niin päivyt seitsenvärisnä
Voi päilyä,
Ja kastehelmen kautta kuultaen
On valo mettä luonnon huulillen
Ja luonnon sielu säihkyy helmestä. —
Tät' ennen nainen usvana
On ollut järjen otsalla.

Nyt tiedon päivän noustua
On nainen helmi loistava:
Kun uskon kaaos haaveineen
On saanut järjen rungokseen,
Kun tunteen-usva piirteet saa
Ja taide mieltä kirkastaa,
Niin nainenkin täys-ikäisen
On kasvuinen.
Ja silloin yhtä hyödyllistä on
Mies taikka nainen johtaa taistelon,
Kun ihmiskunt' ei kulje ontuen,
Vaan sukupuolet, ymmärtäin
Tointoistaan, käyvät vierekkäin.

Siis edistyksen vapaus
On meillä yhteiskalleus.
Sen kautta aukee yhteistie,
Jok' eteenpäin meit' ynnä vie.
Siis vapahaksi naisen työ!
Pois naisen hengen tieltä yö!
Pois ahtaat aatekerrokset,
Yön jättehet!
Niin näköpiirit uudet aukeaa
Ja olot täyteläämmät puhkeaa,
Kun kunkin luonto voittaa oikeudet.
Mut nainen tok' ei milloinkaan
Voi luopua naisluonnostaan.