SOTAISET VELJEKSET

Näytelmä yhdessä näytöksessä

HENKILÖT:

HANNU, vanhaa köyhtynyttä ritarisukua.
LIISA, hänen vaimonsa.
ANTTI, | edellisten pojat
NIILO, |
ELMA, Niilon vaimo.
KANSAA.

Näytelmä tapahtuu Suomessa Hannun talossa. Aika v. 1632, heti jälkeen Gustav II Adolfin kuoleman.

Sali; sen perällä ja sivulla ovia. Salissa useampia tuolia, ja seinällä riippuu vanha kiväri ja miekka. Muutoin kaikenlaisia huonekapineita.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

ELMA. Sitte LIISA.

ELMA (yksin hypistelevä jotakin käsityötä).
Oi, oisitko, mun armas Niiloseni;
Vuor' oisit vankka vasten vihollista
Ja kilpi vahva kunnon kuninkaamme,
Maan kunnia ja onni omiesi,
Mesmarja kallis mulle tultuasi!
Liisa tulee sivu-ovesta.
Nyt sydämmeni, armas anoppini,
Nyt sydämmeni sortuu suruistani
Ja hetken vietto tuntuu tukalalta,
Kuin unettoman talvi-yösen vietto:
Ain' ajattelen nuorta Niiloani,
Hän kaatuneeko vaiko voittajana
Viel' astunee, kuin riemu, joukkohomme —
Nyt joudu armas Niiloni, jo joudu!

LIISA.
Ah! Suru synkkä kukat kaatelee
Ja paljot huolet riemun runtelee,
Vaan huolten helppo löytyy Luojallamme:
Hän voiton voipi tuoda taisteluissa
Myös Niilollemme kera kuninkaansa,
Siis hälle toivos, uskallukses anna!

ELMA.
Sen uskon, että teillä tuimemmillai
Ain' avun antaa korkein kaikkivalta;
Mut kaipaus on mulla murtumaton
Ja toivoni kuin kulo sammumaton.
Nyt joudu, armas Niiloni, jo joudu!

TOINEN KOHTAUS.

EDELLISET. HANNU.

HANNU (tulee kammarista).
No mitä täältä murhepakinoita
Taas korvihini kaikuu kammioon?
Te urohosta varmaan vaikeroitte,
Se tapa vanha vaimoväell' onpi?

LIISA.
Hän miehestänsä kantaa murhemieltä,
Mä lohdutusta tarjoan kuin äiti.

HANNU (tuimasti).
Tuon lapsen pää on vailla viisautta,
Kun kadehtii hän urhon kuolemaa,
Vaik' kuolo viepi hänet kunniaan.
Mon' elämäss' on hetki katkerampi
Kuin kuolema, eik' anna tullessaan
Sen kalliimpaa kuin katoavaisuutta;
Kuolossa hetken karvas taistelo
Avaapi portit uuteen elohon.

ELMA (huoaten).
Jos Niilo kuolee, soisin kuolevani,
Jos Niilo elää, soisin eläväni.

Peittää esiliinalla silmiään.

HANNU.
Äl' itke suotta! huoles haihduttele!
Sen tiedän, että kunnon kuninkaamme
Ain' onnen-tiellä johtaa joukkojaan,
Ja kuljettaapi pojat kunniaan;
Sen tiedän, että Suomen sotilailla
Viel' isäin veri soutaa suonissaan,
Niilonkin tunnen notkeaksi ja
Ripeeksi kuin on peura poikana.
Hän karhun voimin miekkaa mittelee!
Ja minkä tuli tekee tappuroissa,
Sen haaskaa, polttaa Niilo nuolillaan,
Sen hävittää hän sortain vihollista.
Siis murheen piikit revi rinnastasi;
On parahin ett' anot taivahalta
Myös pojallesi verta vanhempansa.

ELMA.
Sen totta lausuit, armas appeni.
On urhotöihin Niilo syntynyt.
Hän hyvästäissä toisti sanoillaan
Elonsa halvemmaksi kuoloaan,
Mi sankarmuiston tullessansa tuopi.

LIISA (Elmalle).
Mitenkä lausui? Vielä muistatko?

ELMA (raskaasti).
Kuin lähtö-syleilynsä, muistan sen;
Vaan ennen kuolon-tuomioni voisin
Mä lausua, kuin urhon värssyt ne.

HANNU.
Se lähtö-laulu mulle kyll' on tuttu,
Jost' ennenkin jo parkui vaimot, lapset,
Kun hyvästäissään urhot lauloivat,
Se kuuluu näin, se kuulkaa kyyneleittä.

Lausuu.

    Ei korpikarhuin seurassa
    Voi loistaa maine sankarin,
    Kun hongat ei voi haastella
    Ja ihmiskieltä puuttuu linnutkin.

    Vaan siellä maine ansaitaan
    Ja kalvat välkkyy kunnian,
    Miss' urhoin verta mittaillaan
    Ja voitot säikyttävät maailman:

    Hyvästi hyrskyt lapsien!
    Hyvästi vaimon vaikerrus!
    Yks' kerta teitä syleilen,
    Niin sankar'-riviin rientää urhous.

Elma peittää silmänsä ja itkee.

LIISA (ottaa Elmaa kädestä).
Äl' itke, Elma! Tulva kyynelten
Sun poskiltasi ruusut runtelee,
Ja rintas toivon loiste himmentyy,
Luo uskallukses' silmä taivahalle!

Jymy kuuluu. Elma säikähtyy.

ELMA.
Aih! ryske, ryty!

HANNU.
Niinkun vauhko varsa
Sä säikähdyt, jos risu räisähtää,
Tai varis lentää lähi varvikkoon,
Vaikk' oven takan' olis' armahasi.

ELMA.
Mun armaani.

LIISA.
Työt Luojan arvaatko?

KOLMAS KOHTAUS.

EDELLISET. ANTTI.

HANNU (Antille).
Ahaa! sä poikani jo Turusta
Kotia ehdit. Mitkä sanomat
Sielt' tänne kuuluu?

ANTTI.
Kuuluu kummia.

ELMA.
Ah!

ANTTI.
Sanomat on tuotu Saksasta:
On kuninkaamme tehnyt sankartöitä
Miesjoukkoineen juur ihmeteltäviä,
On saanut voittoja ja kunniaa!

HANNU (arvokkaasti).
On saanut voittoja ja kunniaa.

ELMA.
Vaan Niiloni on kätketty kuin helmi,
Jonk' kalleutta kaipaa rintani!
Hän taistelee, sen tiedän, voittaakin,
Ja ehkä kuolee henkens' uhraten
Edestä uskomme ja kuninkaan, —
Mut unhottanut on hän synnyinmaan.
Miks itseään ei sille säästää vois?

HANNU (viittaa kädellään Elmaa vaiti).
Unohda lapsi huolivirtes pois!

ANTTI (jatkaa).
Mun sydäntäni särkee, karvastaa,
Sanomat iski sieluun syvimpään,
Vereni riehuu, suonet repeää!
Ah! Olisko nyt tässä viholliset,
Ne surman ruoat, Tuonen tulitönkät!
He nielkööt liekkiväistä kirousta!

ELMA (raskaasti).
Ah, hirmuista! — On varmaan onnetonta?

ANTTI.
On onnetonta eikä onnetonta:
He kaataneet on kunnon kuninkaamme,
Sen Gustavimme, suuren sankarimme,
Ja taistelijan, jalon Taavettimme,
Urhomme aimon voiton vehkehistä, —
Maan vieraan multaa huuhtoi hurmehensa,
Vieraassa maassa mahti-henkensä
Hän viimeiseen jo huokui voitollisna.

ELMA.
Mua pyörryttää!

LIISA.
Mä pyörryn, enkä voi
Enempää kuulla sanaa hirmuista.

Menee.

NELJÄS KOHTAUS.

EDELLISET paitsi LIISAA.

HANNU.
Ah, sieluni, jo poistu ruumihista!
Vapise, hämmästy! Se mahdollista
Todella onko? Ei! en uskoa,
En uskoa voi Pohjan leijonan
Kukistuneen kuin viirin horjuvan
Etelän ärjystä. Voi! kadotus
Mua huimaisee, mun nielee kuolema,
Kuullessa sankar'rinnan sortuneen,
Kadonneen toivomme — ah kirvelee! —
Kuoleeko totuuskin? Ei! Elämää
Himoitsee se ja valtaa maailman
Perinnökseen. Sen himo kunniaan
Hehkuilee vaan, ja voiton kruunuja
Totuuden enkel' antaa armailleen — — —
Vaipuu ajatuksiinsa. — Antille.
Puhutko totta? Kerro vieläkin!

ANTTI.
Sydäntä ahdistava totuus on
Ett' onpi kuollut kuningas.

HANNU.
Ja nyt
Lutherin-opin uskon-vapaus
Vajonnut on kuin päivä merehen.

Vaipuu jälleen ajatuksiinsa.

ANTTI.
Jok' ylentyy taas kahta kirkkahammin,
Valaisten aina Libanonista,
Sen setripuista, hamaan Pohjolaan,
Hongikko-salojemme jylhistöön.

HANNU (ei kuullen edellistä).
Se oppi, joka sielut taluttaa
Pois synkäst' ahdistuksen alhosta,
Taas häväistään, ja tunnustajat sen
Taas poljettu on hengen-orjuuteen.

ANTTI.
Sä, vanhus, hourailet, kun tärttänyt
Et kuunnella kun sanoin: "voitollisna"
Kuningas kuoli — voitti kuollessaan!

HANNU (arvokkaasti).
Ah, voitollisna, sepä suloisinta!
Kuink' autuas on elää sankarina,
Vaan autuaampi kuolla voittajana.
Hän kaksinkerroin sankar', voittaja,
Hän kaksinkerroin kuoli onnellisna!

Astuu miettiväisnä lattialla.

ANTTI (innolla).
Oi oisinko sun kanssas kuolla saanut,
Sun kanssasi mun kuninkaani kallis!

ELMA (heräten unelmistansa nousee istualtaan).
Siis sodan surma Niilonikin nieli,
Siis eteläst' ei lämpö enään hehku,
Vaan kuolon kolkko, kammottava viima,
Mi Pohjan ruusut rikkoo, runtelee — — —
Niin, Niiloni? ah ihanasti hän
Kaatuikin kanssa kuninkaan. — Mut maani,
Sun lapses orvoiks jää ja tyttäres
Sulhoitta kuolee taikka leskenä.
Tää kaikk' ois halpa vahinko! vaan jos —
Vihollinen nyt ryntää niskoillemme,
On maamme voimaton — pois urhot on.

HANNU (ajatuksistaan heräten).
Haa, vaimo! Lapsettaako sua taas?

ELMA.
Jos lapsettais.

ANTTI (erikseen).
Mä tunnen sääliä —
Ja enemmän — mä tunnen kuumuutta
Ja tuskaa sanatonta rinnassani,
Nähdessäni tuon vaimon vaikeroivan —
Viel' enemmän! mun täytyy tunnustaa
Sen taivahalle — tunnen lempeä,
Suloista rakkautta — Ah! Mut kauaks jo
Uskalsin harpata.

HANNU (kuulematta edellistä).
Nuo haaveksii
Molemmat niinkuin toista maailmaa
Tavottaen. Mut edell' ehtiä
Mun täytyy suuren kuninkaani luo
Totuuden maahan.

Kävelee yhä aatoksissaan.

ANTTI (syrjään ja kuulematta edellistä).
Sydän-pohjukkaani
Mun lempeni nyt täytyy nukahtaa.
Pois hento laakson tyyneys! Kas nyt
Mun rinnassani kantaa valtikkaa
Rautainen, jäykkä urhous, jok' etsii
Vaan autiota verikenttää, jossa
Raivoisat sodan myrskyt mellastaa —
Ja veljenikö vaimoon uskallan! —
Ah sydämmeni synnin polttama!
Elmalle.
Sä kysyit taikka tahdoit kysyä
Jotakin Niilosta?

ELMA.
Jos tietoja
Sinulla hänen elostansa ois.

ANTTI.
Elääkö Niilo taikka kuollut lie,
Sen tietää yksin ylitaivahat.
Se tieto Suomeen ehtinyt on vaan,
Ett' urhot, jotka kärsii haavojaan
Kuljettaa laiva maansa rannikolle
Ja toiset terveet rautakourineen
Taas raajarikkoin kohlut palkitsee —
Ja minä.

Ottaa vanhan miekan vaarnalta ja sitoo vyöllensä;
sovittaa metsästyskivääriä olalleen.

ELMA.
Ah, en jaksa kuunnella
Tät' ahdistavaa epätietoa.

Menee.

HANNU (herää äkkiä aatoksistaan lausumaan Antin yhä aseita ympärilleen ratustellessa).

Tulistu taivas, valaise ja — polta
Totuuden tieltä väärät! Halki lyö
Vihollistemme rinnat! Pilstoa
Säleiksi, niinkuin myrsky-ilmalla
Lyöt pirstaleiksi hongan vartalon!
Hoksaa Antin kujeet.
No metsästyksehenkö vammustat
Noin itseäs, taikk' olet hupsuna?

ANTTI.
Jos hupsuna en lie jo syntynytkin?

HANNU.
Kuin ihminen, sä synnyit lapseksi,
Mut' mieheks' aioin sua kasvattaa.

ANTTI.
Siis miehen aseita mun kantaa suo;
Suo täyttää, minkä ennen estelit.

HANNU.
No surma vieköön! Minkä isän sydän
Hyväksi voipi nähdä lapsilleen —
Sit' ikänän' en sulta kieltää voi.

ANTTI.
Mi kerta tehtiin, se on voitukin,
Vaan tekemätönt' ei viel' ole tehty.

HANNU.
Nuo hourehesi, lapsi, selvitä!

VIIDES KOHTAUS.

EDELLISET. LIISA.

LIISA.
Mun täytyy tulla, vaikk'en kuulla vois,
Mut kuulemast' en voi myös olla pois.

HANNU.
Nyt tarkkaile tuon pojan jaaritusta.

ANTTI (Hannulle).
Mun sota-into rinnassani riehui,
Sä tiesit sen, vaan naiseltansa Niilon,
Kuin surman syötti-saalihiksi, syöksit.
Mun eloni ja kuoloni ois yksi,
Vaan Niilon kuolo, kuolo naisensakin,
Siis aika on jo munkin kamppaella,
Jo kyllin vaarnaa vaivannut lie miekkani,
Nyt kuninkaani veren koston-huuto
Mun viepi voittohon tai kuolohon.

HANNU.
Näen kyll', ett olet uljas poikani
Ja samat tunnot reuhtoo rinnassais,
Kuin nuoruudessa ennen isäsi.
Vaan vesa olet sodan surmatöihin,
Jon tuulenpuuska maahan tuivertaa:
Et vilua, et nälkää vielä kestä,
Et myrskyjä ja tulen tuiskinaa,
Viel' aika antaa sulle taisteloita,
Kun elämäsi siksi ennättää.

ANTTI.
Ei kotkaa estä malmisetkaan portit
Ei koston tulta meret sammuta!
Ei nuoruus ole miehuuteni surma
Ei urhotöille vanhat virkoa.

LIISA (tarttuu Antin käteen).
Oi lapseni, oi armas Anttiseni!
Tahdotko surman suuhun rynnätä?
Vaan säästä, säästä itseäs ja meitä,
Tok vältä vaarat, kestä kiusaukset
Ja onnettomuus estä oviltamme.

ANTTI (riistää kätensä. Laulaa).

    Pois elämästäni pelkojen peikot,
    Teitä en kammoa, en vapise!
    Teitä pelätköhön horjuvat, heikot,
    Elämän vaivoja en pakene.
    Tulkohon taistelo höyryävä,
    Nälkä ja kuolema kirvelevä:
    Jään minä elohon urhojen kanssa,
    Muistojen rihmaan loistelemaan,
    Kunnian kukkia kantavi kansa
    Hautani kumpua kaunistamaan.

HANNU.
Nä'en kyllä, ettei päätä, mutta sydän
On nuorukaisen elon ohjaksissa.
Se sydän on kuin hehkuvainen hiilos,
Johonka tuuli vienompikin voi
Puhaltaa puhtaan hehkuvaisen liekin,
Jok' ilkivallat murtaa ankarimmat, —
Vaan raivomuodon kerta saatuaan,
Eroittaa luonnon-voimat toisistaan; —
Iloitsen, poikani, sun innostasi,
Vaan murehdinpa mieles vähyydestä:
Sä Saksaan lentäisit kuin kotkan siivin,
Meristä, maista mitään huolimatta.
Sä Saksaan rientäisit kuin kulon-tuli,
Mi luonnon-voimat murtaa mennessään.
Et aseita ja kelpo kumppania
Enempää tarvitse kuin villi-varsa;
Nuo ruostunehet ramut kelpaa sulle,
Joit' oravat ei enään hämmästyisi.

ANTTI (ensin katsoa tuijottaa maahan).
Niin tyhjä ei lie lampahankaan kallo,
Ett' aivoillaan ei tuota ymmärtäisi,
Mihinkä kelpaa kolhut ruostuneet;
Vaan keikkailen tok siksi kehnommilla,
Kun Turusta saan uudet uhkeammat. —
On huomiseksi päätetty jo lähtö. —
Mä sotilaaksi olen ostettu. —
Älkäätte kiellä! — käskee sydämmeni.

LIISA (tarttuu Antin kaulaan).
Oletko, lapseni, niin tyly, julma
Ett' isäs äänt' et kuule uupuvaa!
Vai eikö kieltons ole sulle kallis
Kun sanansa ei satu sydämmeesi?
Sun luontos, ennen hellä, mulle rakas,
Ei kiveksi nyt liene kovettunut.
Viholliselle näet koston-unta,
Vaan muista ett' on sekin kiivas kosto,
Mi vanhempainsa kohtaa kieltäjän!

ANTTI (heltyneenä).
Oi äitini, en voi nyt sua kieltää!
Siis täydyn noutaa isän vaatimusta.
Vaan kuinka intoni voin sammuttaa?
Ah, isä, suo tok mulle siunaukses,
Oi hellä äiti, anna suostumuksesi
En hillitä voi sydämmeni ääntä,
Kieltonne siteistä mun päästäkää!

HANNU (arvokkaasti).
Jo viet, jo kannat mua nuoruuteeni,
Asetat aikaan, jolloin itse itkin,
Samoista syistä kastoin kasvojani;
Sen muistan kuinka katkeralta maistui
Monetkin esteet urho-aikeilleni:
Ne kirvelteli niinkuin surman-nuolet.
Vaan myötätuulet tuntuivat kuin viina
Valunut oisi murheen voiteheksi —
En kiellä sua, vaikka vanhuuteni
Raskaampi mulle ois kuin rauta-kahle.
Kun kuuluu sanat: "miestä tarvitaan!"
Riviinpä riennä silloin ensimmäisnä
Ja elä, kuole kansas kunniaksi,
Sen siunauksen annan evääksesi.

LIISA (raskaasti).
Ja elä, kuole kansas kunniaksi!
En enempätä lisää evästäsi.

KUUDES KOHTAUS.

EDELLISET. ELMA.

ELMA (tulee vasemmalta).
Tuol' ulkona käy ryske, pauhina
Ja hurraus.

ANTTI.
Kas sinne riennämme!
Kenties on siellä urhojakin jo
Valmiina riveihimme astumaan.

Menevät perältä.

SEITSEMÄS KOHTAUS.

ELMA.
Mun rinnassani kuumuus kiihtyy vaan.
Jotakin kummaa aavistusta tunnen
Se on kuin surmaa ennustais. — Mut ei! —
Se tuntuu myös kuin ennen, koska Niilon
Sulhaisna tiesin luoksein tulevan.
Ah! vaan nyt pettynen. — Mut ehkä en.
Istuu tuolille.
Oi joudu, armas Niiloni, jo joudu!

Laulaa kanteletta soittaen.

    Muistan sen hetken,
    Kun sotaretken
    Kaukaisen alkoi Niiloseni:
    Murheen ja vaivan
    Raskahan aivan
    Tuopi se minun rinnoilleni;
    Lempeni ruusu ryöstetty on,
    Syöstihin surman rannikkohon.
    Kaikk' on pois multa,
    Kun on pois kulta,
    Suru nyt kalvaa sydäntäni.

Ulkoa kuuluu telmettä ja hurrausta. Elma taukoaa
kuuntelemaan. Telme lakkaa.

    Söikö sun julma
    Sotainen surma,
    Silloinpa kuolen kyyneleihin.
    Jos elät vielä
    Urhojen tiellä,
    Niin jopa joudu kaulalleni!
    Silloinpa murhe pois katoais,
    Riemu ja rauha taas palajais.
    Kaikk' on pois multa,
    Kun on pois kulta,
    Suru nyt kalvaa sydäntäni.

        Ovi aukenee Niilo astuu upseerin puvussa sisään,
        vasen käsi ripustettu kaulalle; häntä seuraa
        Hannu, Liisa ja Antti, niiden jälestä kansaa.

KAHDEKSAS KOHTAUS.

ELMA. NIILO. HANNU. LIISA. ANTTI. KANSAA.

KANSA.
Eläköön Gustavin sankari!

Elma katsoo säikähtyneenä sisään tulijoita.

NIILO (kiiruhtaa Elman luo).
Ah Elmani ja enkelini!

Syleilevät.

ELMA.
Oi Niiloni, ja taivaani!

Tuokion äänettömyys.

KANSA.
Eläköön Gustavin sankari!

NIILO (kädet käsissä katsovat silmästä silmään).
Viel' elät hellä, rakas Elmani,
Sä mulle kalliimpi ja suloisempi,
Kuin Reinilaaksoin ihanimmat ruusut!
Siis terve, rauhan, riemun vartiani,
Taas urho-sydän lempeen liittyköön!

ELMA.
Ja sulakoon kuin kulta kultahan
Perheemme onnen-liekin lämpimässä.

Syleilevät toisiansa.

NIILO (Hannulle).
Viel' elää isä, konnussaan kuin karhu,
Tuo sydämmeni urhouden alku!
Liisalle.
Viel' äidin hellä sydän sykkäilee,
Sä rakkauden liehdoit rintahani!
Siis terve teille, onnen pylvähämme!
Nyt raitistukoon vanhat sydämmenne!

HANNU. LIISA.
Oi terve sulle, sankar'-lapsukainen.

NIILO (Antille).
Ja veljeni! — sä rauhan rinta-lapsi,
Jok' iloitset vaan kodin kainalossa!
Jo kuohahtakoon veres hyytelöstä,
Kirotkoon rauhaa nuori sydämmesi,
Jos tahdot isäs poikaa veljestellä!

ANTTI.
On talvi-unen korsattuaan karhu
Viholliselle kahta kiukkuisempi.

NIILO (kansalle).
Te miehet myös, jo koston kirvehillä
Kuninkaan veren hintaa etsikäätte,
Ja rientäkäätte sota-tanterelle
Vihollisenne päitä pilstomahan;
On jalompaa se työ kuin jänis-jahti
Tai ilveksen ja karhu-äijän pyyntö!

KANSA.
Viholliselle kuolema ja kosto!

Rytyyttävät jalkojaan.

NIILO (kääntyy Elmaan. Arvokkaasti).
Kuin Breitenfeld'in voiton taisteltua
Minua Main'in viinat virvoitteli
Ja urho-vertä valoi rintahani,
Niin Lytzin murhepäivän haavojakin
Nyt voitelee sun huules hunajaiset.
Nuo säteet, silmistäsi säihkyväiset,
On elämäni kirkkain kesäpäivä;
Sydämmes tunnot helkkyy huuliltasi
Mun sielulleni taivaan soitelmina.
On veri-haavat, sodan surkeudet,
Nyt telineitä onnen alttarille,
Ja voitonpäivät ovat kunniamme
Jaloimmat muisto-taulut, arvomerkit,
Joit' ei voi ryöstää ilkein vihollinen.

ELMA.
Sun kanssas löydän elämäni onnen,
Sinutta olen kurjin, onnettomin!

NIILO (raskaasti).
Vaan riemu kaikk' on murheell' ostettava,
On kaikki autuus tuskan hedelmänä!
Pisarat harvat, jotka huulillemme
Tipahtaa onnen punapilvistäkin,
On katkeruudella jo suolattuna:
Tää onnen-päivä kätkee povessaan
Raskaimman surun kiviroukkion.
Vaikk' eivät tyhjään raueta voi työmme,
Ei suotta välky sankartemme miekat,
Niin kuninkaamme, suurin sankarimme
On kuollut! Ah se raskas muiston-hurma
Himmentää kirkkaimmankin riemuhetken.

ELMA.
Pois paetkoon nyt murhe tuskallinen,
Kuin riemun helmet heryy rinnoilleni,
Myrkkyiset koston-sumut hälvetköön,
Kun rakkauden silmät säteilee;
Pois sodan myrsky, riemun telottaja,
Mi väristyttää ihmis-sydämmiä!
Oi Niiloni! Et millään enään voisi
Pelastaa Manan suusta sankaria,
Jon sodan surma nieli ruoakseen;
Nyt ylistä vaan hänen kunniaansa
Ja mainehensa kauas kaikukoon!

NIILO.
Kuin miekkain väike, kiilto kypärien,
Niin jalo kunniansa loistakoon!
Kuin sodan soitto, jyske joukkojemme,
Niin kuninkaamme maine kaikukoon!

ANTTI.
Vaan minä kannan murhan kiväriä,
Ja koston hirmumiekkaa paljastan,
Jos ne ei auta, tartun kiinni kourin
Ja muserran kuin karhun kämmenin. —
Sä, veljeni, jo kyllin taistelitkin,
Sun vertäs valui tantereelle jo!
Mä harjahirren nostan maineellemme
Sen edestä vaikk' ehtyis valtimoni
Ja sydämmeni nesteet purskahtaisi.

NIILO.
Kas nepä äänet sointuu miehen suusta,
Kun sanas täytät, synnyt veljekseni!
Siis riennä riviin! viel' ei vihollinen
Veressään ole kyllin kylvetetty.
Viel' auk' on sulle tanner taistellakses,
On kuninkaamme kuolo kostettava.
Lävistä niinkuin hauki ahraimella
Se totuuden ja meidän vihollinen,
Käy kynsin, hampain häijyn höyheniin
Kuin tarhapöllön niskaan tarttuu kotka,
Se villihengen käskyläinen syökse
Alimpaan Tuonen tulikirnuhun.

ANTTI (juhlallisesti).
Sen vannon. Tarkoin korvin kuunnelkaa!
Nostaa oikean kätensä ylös.
Petänkö maani, hyljätköön mun taivas
Ja koston miekat nouskoon helvetistä!
Jos raiskaan, tahraan pyhää mainettamme,
Kirotkoon kansani mun hylkyläisnä!
Jos vihollista pakenen kuin kurja,
Mua kuninkaani sekä urhoin veret
Kiristäin, polttain syöskööt surman suuhun
Taikk' oma miekkani mun teurastakoon,
Jos henkeän' en uhraa totuudellen! —
Nyt lemmon korvat kuullen haljetkoon
Hän valmistakoon koston rikkojalle!
Avatkoon taivas tuhat akkunaansa
Ja katsokoon nyt köyhää uhriansa!

Laskee kätensä alas. Veljekset syleilevät toisiaan.

KANSA (rytyyttäin jalkoja).
Eläkööt maamme sankar'-nuorukaiset!

HANNU (arvokkaasti).
Nyt meill' on riemun loistavainen juhla,
Jalosti onnen-taivas ruskottaa!
Lähestyn päivän iltaa iloisena,
Kun jalot ruusut jääpi haudalleni. —
Murheisen kyllä sanoman toit, poika;
Vaan aate, josta taistellahan siellä
On voitollinen taivaan helmalapsi.
Kyll' urhoin johtajan taas taivas nostaa. — —
Te poikani, mun jalot poikueni,
Eloni illan kaunein kultakruunu,
Seuratkaa uutta uskon-sankaria! —
Niin teettekin, sen tiedän varmasti.
Siunattu siis on synnyin-hetkenne,
Tuhansin siunatuita urhotyönne,
Sukumme versoo, kukkii kunniaksi
Tään kalliin maan ja kansan urhokkaan.
Ain' yhtä köyttä kiskokaa kuin veljet,
Kuin sama sielu valvois rinnassanne,
Niin riemu nousee urhotöistänne
Kuin kylälle, kosk' uljas metsämies
Tuo saalihiksi karhun kotiinsa.

Elma ja Liisa kantaa kammarista pöydän, jolla seisoo
pullo ja sen ympärillä maljoja.

NIILO (osottaen, maljaa kädessään).
Kulauttakaamme vielä viinimalja
Muistoksi suuren sankar-kuninkaamme!

Kukin ottaa pöydältä maljan.

HANNU.
Tää armas hetki urhon lempeen liittää
Ja toisen vihkii välkkyväiseen miekkaan,
Tää täyttää lemmen, urhouden toivot,
Asettain kiihkot, kaipauksen vaivat —
Näin siteet ratkoo, toisilla taas vyöttää,
Nää erohetken vaahtolaidat maljat,
Täynn' urhouuden ja lemmen pisaroita,
Nää vahvistakoon valat sekä liitot;
Vereksi joka helmi herahtakoon
Ja kiehahtakoon urhoin valtimoissa,
Ikuisen innon, voiman virtailuksi,
Jost' iki-kunnia karttuu kansallemme!

Kansa hurraa; maljat kallistetaan. Niilo suutelee
Elmaa ja Antti miekkaa.

Esirippu lankee.

TIETÄJÄ

Viisinäytöksinen runoelma

SUOMEN RUNOTTAREN TIENRAIVAAJALLE HERRA PROFESSORI

AUG. AHLQVISTILLE

KIITOLLISUUDELLA JA KUNNIOITUKSELLA OMISTETTU.

ESILAUSE.

Ei mieleni saanut rauhaa ennen kuin sen monivuotisista hauteista puhkesi ilmoille tämä teos. Niin täytyi tapahtua, ellen tahtonut tehdä henkistä itsemurhaa. Tämä olkoon sanottu niille, jotka ehkä kysyvät, miksi tekijä ryhtyi juuri tähän eikä muuhun aineesen. Elämäni sisällys määräsi aineen. Ja mikä ylinnä mielessäni kuohui, se ensin esille virtasi. Muodon — senkin on sisällys luonut.

Olenko onnistunut tuomaan ilmi mitä olen tahtonut? Epäilemättä on aina vielä tunnustettava, että "me profeteeraamme puolittain". Selvyyteen olen kuitenkin pyrkinyt, ja ne, joille tämän teoksen nykyisessä muodossaan olen lukenut, ovat sanoneet sitä käsittävänsä. Mutta — he ovat malttaneet ajatella sekä tuntevat kieltä.

Sekä virheistä, että niistä lukemattomista ominaisuuksista, jotka tältä teokselta puuttuvat, pitänevät kirjallisuutemme ystävät kyllä aikanaan murheen.

HENKILÖT:

Baalin pappikuoro, naiskuoro, vaimolan naisia, eräs vaimo, eräs maamies, sotilaita, vartioita, kansaa.

Tapaus Israelin valloittaessa Kaanaata.

ENSI NÄYTÖS.

Avoin pylväskäytävä temppelin ja kuninkaan huoneen välillä.
Kuninkaan istuin.

VAHTISOTILAITA.

1:NEN SOTILAS.
Jumalat kuoli jok' ainoa,
On templit hautaholveja,
Nyt kelle uhrataan?
On suurin herra kuka ties
Nyt kuningas ja sotamies,
Siis heitä palvellaan.

2:NEN SOTILAS.
Päämiestä kuule, tottele,
Kun käsketään, niin ottele,
Siin' uskontosi on.
Ei uskalla, ei aikaa saa,
Täss' aatoksia harjoittaa —
Se luvatonta on.

1:NEN SOTILAS.
Juo, narri, nai, ei kieltoa,
Öin, päivin, milloin mieluista,
Se uhri parhainta.
Ei pappi eikä kuningas
Vihastu tuosta uhristas,
Jos kartat aatella.

2:NEN SOTILAS. Vait, veikko! tuolta astuu miehiä.

EBER JA KOOSAM.

EBER.
Siis tietää et voi, mit et näe.

KOOSAM.
En,
Jos tunne en.

EBER..
Mut mistä tuntea?

KOOSAM.
Tuo Eufratin mies lausui, muistelen:
Ken omass' itsessään ei Jumalaan
Tutustu — turhaan etsii muualta.
Mut luonansa ken hänet tuntee, se
Hänt' ympärillään näkee kaikkialla,
Kuin armahansa kuvaa rakastaja.
Niin Eufratin mies lausui, muistelen.

2:NEN SOTILAS.
Mist' olette ja ketä? Mihin matka?
Täss' asuu kuningas, se tietäkää!
Tiehenne koivetkaa tai sattuu koipeen,
Niin nuolen haavaa saatte nuoleskella.
Mist' olette ja ketä? Vastatkaa!

KOOSAM.
Me? — Kiriath-Seferistä, tutkijoita.
Siell' on, jos tiedät, koulu viisasten.

2:NEN SOTILAS. Mut minne nyt?

KOOSAM.
Taas Kiriath-Seferiin.

2:NEN SOTILAS. Ja millä asioilla? Täytyy tietää. On aika paha. Kulkee vakoojoita.

KOOSAM.
Mies viisas tääll' on aamuruskon mailta,
Tuolt' Eufratilta — oltiin kuulemassa.

2:NEN SOTILAS. Siis viisait' olette tai veitikoita. Niin sanokaa, tuleeko maahan sota?

KOOSAM.
Jos totta lausuu tähdet, tulee sota,
Mut totuuden jos sota maahan tuo,
Niin rauha tulee.

2:NEN SOTILAS.
Ota siitä selko!
Jos heitä ymmärrät, niin olet viisas.
Jos viisas olet, heit' et tarvitse.
Ei kostu kansa moisist' oppineista!
Hän näköjään on itse viisaus,
Mut itseviisaus hän toki on,
Kun omiaan hän haastaa itselleen.

1:NEN SOTILAS.
Mut jos nyt sota syttyis, kuulkaahan,
Niin puoltaisiko meitä jumalat? —
Jos jumalia on, jos elää ne.
Mit' uskotte?

KOOSAM.
Sit' uskon, ett'et usko.
Mut onko taikk' ei mitä epäilet,
Niin siit' et hyödy, koska epäilet,
Kun siihen tartu et, mit' epäilet.
Siis jumalist' et hyödy, on niit' taikk' ei.

Lähtevät.

2:NEN SOTILAS. Jos ymmärsin, niin siipehesi sait.

1:NEN SOTILAS. Vait, nokkaviisas!

2:NEN SOTILAS.
Otti nokkahansa. —
Tuost' astuu maamies, kysy häneltä.
Hän jumalille tutump' on kuin nuot.

1:NEN SOTILAS.
Sanohan, mies, jos luotat jumaliin,
Ne aikovatko auttaa sodassa,
Jos, tuot' noin, tästä syttyis tappelu?

MAAMIES (laulaa, astuen lapio olalla edelleen).
Yks kaikki mitä aikoo jumalat,
Kun viini kasvaa, laumat poikivat,
Kun lapseni ja vaimot rauhan saa
Ja viikunapuu varjon tarjoaa.

1:NEN SOTILAS. Kaikk' yhtä pitkää on kuin leveää.

2:NEN SOTILAS. Vait, tomppeli, kuningas tulee! Seis!

BAALAK ja EGLON.

EGLON.
Isäni, kuningas!

BAALAK.
Kuulen, poikani.

EGLON.
Sin' olet alla päin ja mietit vaan.

BAALAK.
On syytä.

EGLON.
Mit' auttaa synkkyys? Kukistaa vaan mielen
Ja toimen tempaa käsistä kuin aseen
Vihollinen, jot' aiot sillä tappaa.
Iloinen mieli, reipas toimi neuvot
Ja keinot keksii parhaat.

BAALAK.
Nuoruuttas
Voit kiittää, kun voit toivoa ja mielen
Noin reippaan kantaa. Minun toivoni
On sinussa; en itse toivo mitään.

EGLON.
Kuningas päästäköön tok' ilon luokseen.
Jumalat — paha pää kun heill' on joskus —
Kun heille aito nuoruutt' uhrataan,
Iloa, leikkiä ja juhlamieltä
Kun näkevät, niin jälleen leppyvät
Ja toimiin valmiit ovat. Kuningas!
Suo palvelijoittes tulla luoksesi,
Mukana soitto, laulu sekä hyppy,
Niin elämäsi katkuava ydin
Iloisen liekin ottaa.

BAALAK.
Vanha lainaa
Iloa nuorten tuohuksista, niinkö?
On neuvo luonnikas, mut outo kuulla.
Noin Baalin pappi, hovin temppumestar'
Vois ohjata, ei nuori, nouseva
Kuningas laskevalle kuninkaalle.
Tuon hedelmänkö kantaa pappein kylvö,
Ett' ohjat terveelt' ymmärrykselt' ottaa,
Kuningastahdon vaihtaa hentoon mieleen?
Ei väsyneen ja vanhan lääkkeitä
Verevä nuoruus etsi.

EGLON.
Sinun tähtes,
Kuningas, etsin mitä etsin. Itse
Vaan luonnettani seuraan. Jumalten
On lahja sekin.

BAALAK.
Mik' on jumalten,
Mik' ihmisten ja mikä luonnon lahja,
Sen papit tutkikoot ja tietäjät.
Mut valtakunta kättä kaipaa miekkaan
Ja sota sopii kuninkaille. —
Kun olin nuori, kansat huusi: "Baalak
On voittaja ja kansain kukistaja!"
Sill' Eufratista Jordaniin
Ja Liibanonilt' asti Seiriin
Minua kansat kuuli vapisten.
Niin Hesbon ennen oli istuimeni
Ja Baasan astinlautani, kuin Aar nyt
Abarimvuorella on asuntoni.
Mut Gileadin lammaslaumaa nyt
Kuninkaat Og ja Siihon keritsee.
Ja Midianein heimoruhtinaat —
Nuo luopiot! mun orjiani ennen —
Veroa kantaa Amrin lapsille.
Ja missä jumalat? Nyt heitä tarvitsen,
En ennen kunniani kukkuloilla,
Kun nuoruus, voima, valta oli mun —
Ja jumaluuskin, sillä edessäni
Yleni kansain kiitossuitsutukset,
Ylistys-uhrit, lahjat, rukoukset.
Nyt tarvitsen, hei! käske tänne Seedek,
Pääpappi! Itse sotajoukkoon käy
Ja luotto ansaitse. Heit' innostuta,
Harjoita, että tarpeen hetkenä
Aseesen pystyvät ja että ase pystyy.

EGLON.
Mist' uhkaa miekka paljastettu taas?

BAALAK.
Kysytkö tuota? Poika Baalakin
Ei vihollist', ei vaaraa aavista,
Jok' uhkaa valtaistuintas? O aika! —
Mik' aatoksias kietoo? Papitko
Ja templin neitsyeitten kiimaukset —?

EGLON.
Puhua palvelias suo sana —!

BAALAK.
Vait!
Ja kuule, kerron sulle kaikki!
Kuninkaan armopaisteen pimetessä
Pakeni kerran Faaraoitten maasta
Egyptin viisas, salatietäjä,
Sukua kuninkaista, kerrotaan,
Ja Mooses nimeltään.
Hän Siinaill' asui kauan karkulaisna,
Kuin moni muukin valtain vainottu,
Jot' armo jumalain vaan lohduttaa.
Mut hänen ympärilleen joukottain
Muut paonlapset kiertyi. Johtajata
He etsivät. Hän kauan vastusteli.
Mut innostuksen liekin palossa
Hänelle näkyi Siinain Jumala.
Niin Siinain pyhilt' ihmeavaimen
Hän sai ja Israelin johtajaksi,
Pakolaiskansan pääksi vihittiin.
Vaelsi sitten kauan erämaassa
Ja kansa siellä kaitsi laumojaan,
Mut pysyi pyhäin ihmeliitossa
Ja heidän jumalaansa tunnustaa,
Tuot' yhtä, joka voittaa muka muut
Jumalat, kansat, maat ja kaupungit.

EGLON.
Niin onko ennustettu?

BAALAK.
Niinkuin ilmassa
Se huhu liikkuu; peljästystä kylvää
Se kansoihin ja miekkaan ruostetta.

EGLON.
Se mahtaa olla suuri jumala,
Jos kaikki muut hän voittaa.

BAALAK.
                             Senpä vuoks
Sun pappis tarvitsen, ne tomppelit,
Jotk' eivät aikaa seuraa, palkkojaan
Ja saataviaan muistelevat vaan
Ja huutavat: on meillä viisaus, valta!
Niin kansan unnuttavat hekkumaan
Ja velttouteen. Ja kun muilta mailta
Uus vaara uhkaa, ennen tuntematon,
Se nielee kansan sekä itse papit,
Jotk' eivät vastustaa voi kumpikaan. —
Siis Seedek tänne! Nyt hän näyttäköön
Mit' uhrit auttaa meitä, tokko Baal
Ja Sergal häntä vielä tottelee.
Hae Seedek, mene!
    Eglon menee.
Nyt vielä raitis vuorituuli huokuu
Ja viimein sato laulain korjataan.
Mut joka hetki vaihettaa voi tuulet
Ja joka tuuli kansan mielen muuttaa.
Viel' erämaa on aina myrskyn kohtu.
Sen puuskat vaatii valppautta. —
    Seedek tulee.
                                  Seedek!

SEEDEK.
Kuninkaan olkoon voima, kunnia
Ja siunaus!

BAALAK.
Kai tiedät mitä mieltä
On jumalat näit' aikoja, o Seedek?
Vihoja näyttävätkö tietävän
Tai leppeit' ovat?

SEEDEK.
Leppeä on Baal,
Kuin aina viininkorjuun aikana.
Mut Sergal, sodan herra, aatoksiin
On vaipunut.

BAALAK.
Sen poskistanne huomaan,
Ett' ovat teille juomauhrit mieleen.
Mut sodan jumalan, mun herrani,
Te unhotatte, veltot, hempeät
Kun olette. Hän valpas vaatii valppaat
Myös uhripapit. Hälle teuras tehkää!
Mit' uljast' on ja nuorta, voimakasta,
Sen vaatii sodan herra leppyäkseen.
Siis teurastakaa mulli mullin selkään,
Ett' ihastuu hän verta haistaessaan.
Syy teidän on, jos valtakunta kaatuu.
Ma silloin teidät teurastan kuin oinaat,
Jäsenet ratkon, niskat ruhjaisen
Ja tuuleen kylvän — korpit syökööt!
Viittaa kädellään menemään.
Odota, Seedek! Sano, vanhettuuko
Myös jumalat? Jos niin on, syy ei sinun.

SEEDEK.
Niin olla voi, vaikk' ain' ei ole niin.
Jumalat kyllästyä voivat yhteen,
Niin sille vanhettuvat, mieltyvät
Taas toiseen, nuortuvat ja auttavat,
Mut auttaessaan aina nuoret ovat.

BAALAK.
Siis mulle vanhenneetko, tarkoitat?

SEEDEK.
Jumalat tekevät kuin kuninkaat:
Sit' armastellen, joka miellyttää,
Sen hyljäten taas jok' ei miellytä
Ja uuteen mieltyen. — Ei sukujaan
Kuninkaat muuten jumalista ois.

BAALAK.
Tuo pistopuhe heitä, Seedek, pois!
Vaan sano miksi ahmii jumalat
Niin paljon nuoruutta ja neitsyyttä.

SEEDEK.
Ei nuoruus kestäis ilman nuorten seuraa.
Miks' sotajoukkos nuorta on ja vaimos
Vaan neitseist' etsit? Rakastat siis mitä
Jumalat rakastavat: elämää.

BAALAK.
Niin, elämää!

SEEDEK.
Maan elinmehua,
Sen viiniä ja nuoruutta, sen kukkaa.

BAALAK.
Siis päiviäni pilvessä en hukkaa,
Vaan tänne tuokaa juomauhria
Ja neitseet, tanssijat ja pasuna.
Sun pappis, Seedek, laita laulamaan,
Niin nuoruuteni elpyy uudestaan!
Seedek menee.
Jumalat kotkaa nuorentakaa taas,
Ett' ylenee hän kostolentoon, karkaa
Viholliseen kuin taivaan salanuoli,
Jok' iskee korven rosvolaumaan, polttaa
Poroksi sissin, juonten hautojan!

    Kuninkaalle tuodaan viinipikari. Seedek, uhripikari
    kädessä, ja pappikuoro taustalta etenevät, laulaen
    harppujen ja sympalien soidessa. Sillaikaa asettuvat
    naiset puoliympyrään Baalakin istuimen luo.

PAPPIKUORO.
Kuin auringon paiste siunaa maan,
Valtasi, Baalak, siunataan:
Viiniä tiukkuvat askelees,
Vuotakoon riemu sydämmees,
Maaemon rinnass' on tuhat nisää,
Lypsettäviksi kai luotu ne lie.
Taivas tultansa viinihin lisää,
Rintas jäät se pois virtana vie.
Kuningas nouskoon voimassaan,
Elämän riemuun, kunniaan.

Kuningas ja Seedek tyhjentävät pikarinsa. Huutoa:
"Kunnia kuninkaalle!" Tanssijatarten hyppyä. Soittoa.

NAISKUORO.
On virran hekkuma kukkaset,
Kuninkaan ympäri neitsehet.
Maan virta lahjoo hedelmillä,
Kuningaslahjat on hellempiä.

Kaksi sotamiestä taluttavat välissään Bileamia.
Eglon ja Assar astuvat muun sotajoukon etupäässä.

EGLON.
Kas tässä mies! Hän hullu lie tai viisas,
Mut kansan villitsee hän kadulla,
Kun ennustuksillaan sit' uhkaa, huutaa —
Kuin huutaa hän?

SOTILAAT.
"Parantukaat! parantukaat!"

YKSI JOUKOSTA.
"Elämä tai kuolema! Valitkaa elämä!"

EGLON.
Kuningas häntä itse kuulustelkoon!

BAALAK.
Mies, sano mistä olet? mitä tahdot?

BILEAM.
Nimeni Bileam, sun kansas lapsia,
Vaikk' aamuruskon maalta Syyriasta.
Elämän airut sulle olen taikka
Myös kuoleman, jos tahdot.

BAALAK.
Kuoleman!
Niin, Bileam — sun tunnen maineeltas.
Mut kuinka kansaa tohdit villitä?
Et pelkää! Jos sun syötän koirilla!
Mun valta tääll' on, tiedät, voima myös.

BILEAM.
Oi kuule, Baalak kuningas!
Sen valta on, ken valtaa sydämmet.
Sun kätes herpoaa ja vaipuu jo,
On tylsä nuoles, jousen jäntees veltto,
Ei sotaan pysty miekkas ruostunut,
Se särkyy, viikatteeksi taotaan
Ja lapses orjina saa sillä niittää.
On valtikkasi ontto ruokosauva,
Se katkeaa näin — sisus puuttuu rautaa.
On lihavuuttaan raskas kansasi;
Kuin baasanhärkä villi, riihoton
Se kiimailee, syö, juo; ei aurallen
Se suostu — teuraaks täytyy. Aikanaan
Ikeesen taivuttaa sen vieras valta.
Sun tyttäresi, tuoksuttomat ruusut
Ja tuhkatähkät, sittim-omenat —
Ne itätuuli riipoo jalkoihin.
Sill' ylenevä korvesta on myrsky
Ja liekin lieska paisuu Paaranista,
Kuin kulovalkea se kansat polttaa,
Kuin kasken kaataa, luhtoo linnat
Ja kostonkättä armotonta käyttää.
Vaan raunioille nousee vahva valta,
Elämä siement' uutta maahan kylvää,
Totuuden siement'.

SEEDEK.
Eikö elämä
Abarimvuorell' asu? Missä viini,
Hunaja, rieska vuotaa? Missä neitseet
Ja nuoruus kukoistaa kuin palmupuut?
Ja Baalin alttarit ja Astarteen —

BILEAM.
Ja hekkuma ja saastaisuus kuin loka —
Se elämää on niinkuin loka vettä.
Ihana maa kuin Herran yrttitarha,
Mut sydämmenne kolkko Suolalaakso,
Jok' ympärilleen huokuu kuolemaa.

SEEDEK.
Hän hullu on.

ERÄS PAPPI.
Hän vangitkaa!

ASSAR.
Mut kansa
Hänt' ihmetellen kuulee, vaipuu pelkoon,
Ei luota jumaliin, ei ihmisiin.

EGLON.
Ja sotajoukko uskoo mitä kansa.

BAALAK.
Mut mitä tekee uskovaiset papit?

EGLON.
Jos julki lausun mit' on tiedossani:
He tunnustavat mitä eivät usko
Ja uskovat mit' eivät tunnusta.
Taikk' eivät mitään usko — teeskelevät.

BAALAK.
Ja mitä neuvot, aamuruskon poika,
Mun tekemään?

BILEAM.
Hävitä ruttokaivot,
Nuo Baalin alttarit ja Astarteen!

PAPIT.
Jumalat hautaanko?

BILEAM.
Mik' on jo kuollut,
Elämän tieltä pois se korjataan.

SEEDEK.
Oi kuningas! hän kieltää kansan uskon,
Isien jumalat hän häväisee
Ja kapinata lietsoo joukkohon,
Niin horjuttaa sun valtaas juuriltaan:
On sukus jumalista, jumaliin
Myös valtas juottuu.

BILEAM.
Jumalista et,
Vaan Jumalasta yhdest' alkus on.
Hänehen vaan voit valtas perustaa,
Hänehen, josta mailmat puhkeaa.
Hän hengestään kaikk' elämän loi ilmiin,
Tuon näkyvän ja mik' ei pistä silmiin.
Hän kalliosi —

SEEDEK.
Hakkaa maahan puu,
Niin kotkan pesä puusta kukistuu.
Kun puuta suojelet, niin pesä säilyy,
Se myrskyssä ei kaadu, vaikka häilyy.

BILEAM.
Mut myrskystä jos taivaan liekki lentää,
Se särkee jumalat ja alttarit,
Puut, kotkanpesät —

SEEDEK.
                     Baalak, kuuletko?
Tuon suussa valtakuntas tuomio!
Hän tapa, karkoita tai vangitse,
Hän kansan villitsee, niin hukumme.
    Eglonille syrjässä.
Myös kuule, Eglon, toivo Moabin!
Jos mieltynyt liet uhrijuhlihin,
Joiss' autuutta juo nuoruus, joissa maa
Syliisi vuotaa sulaa hekkumaa:
Ihanat neitseet, viinit hehkuvat
Jumalat ruhtinaille sallivat. —
Jos mielessäs ne palaa, niin nyt muista
Pelastaa pyhät uhrit häviöstä.
    Jälleen Baalakille.
On Eglon silmäsi, oi kuningas,
Hän eikö tähtää vihollisias?
Aseesi Assar on, siis sillä hakkaa,
Pois ensi työksi eksyttäjät nakkaa!

BAALAK.
Vait, Seedek! Puhu, aamun mies!
Sun suusi neuvot soivat tuorehilta.

BILEAM.
Kun taivahasta vuotavat ne: lähteest'
Elämän, johon liittyy henkeni.

SEEDEK.
Jumalat kaipaa kättäsi, o Baalak!
Jok' auttaa heitä, häntä autetaan.

BAALAK.
Vait! käsken vanhan valtikkani kautta.
Tomua, koirat, nuolkaa ääneti.
Vaan neuvosi, oi aamuruskon poika!

BILEAM.
Mun Jumalani apuas ei kaipaa,
Vaan apunsa hän sulle tarjoaa.
Sun korkeudesta voimallaan hän vyöttää,
Kun kansasi vaan häneen uskaltaa.

BAALAK.
Tuo yleist' on, ei riitä käytäntöön.
Jotakin käsin tartuttavaa tuo,
Jotakin keksi äkkitenhoa,
Jok' istuintani tukee, kansan nostaa,
Nuo aasit veltot kiihkoon kannustaa,
Ett' Amrin lapsille voin kerran kostaa,
Vihollisteni joukot teurastaa.

BILEAM.
Siis ensin vanha kansast' irroita,
Jos tahdot uutehen sen syntymään:
Kotelo riko — hyönteinen saa siivet.
Kukista ensin rietas pappikunta,
Jonk' orjuudessa kansan henki nääntyy,
Ajatus, tunnon matkasoihtu, riutuu
Ja tunne luopuu järjen aviosta,
Himona irstaillen.

Seedek ja hänen pappikuntansa lankeavat polvilleen,
kädet taivasta kohden.

SEEDEK.
Baal, auta meitä;
Vihasi nuoli vainojaamme heitä!
Nousevat.
Nyt nouse, kansa, joutuin temppeliin,
On aika turvata jo jumaliin!

    Papit menevät, Seedek edellä, temppeliin.
    Heitä seuraa osa kansasta. Koko seuraavan
    keskustelun aikana kuuluu vienoa soittoa
    ja laulua.

BAALAK.
He menevät ja kansa seuraa.

BILEAM.
Se
On tapa, joka ihmisiä laahaa,
Kuin tahdotonta kortta muurahainen.
Ja tapaa seurataan, ei ajatusta,
Haluja palvellaan, ei jumalia.
Siis halut halvat riisu kansastasi
Ja jumalat — yks omista.

BAALAK.
Jos hyljätään nuo, kuka tyhjän täyttää?
On usko kansan, papit uskonnon,
Jumalat kansan, papit jumalien.
Jos mielist' uskonnon poisjuuritat,
Niin papit olemasta taukoaa.
Tai eikö myöskin sinun jumalas
Puhele pappein kautta kansalle?
Tai suorastaanko, välittömäst' astuu
Maan päälle hän ja johtaa kansoja?

BILEAM.
Mun Jumalani saarnaa kaikkialla.
Hänelle papit puhkee luonnostaan.
Kuin kaikk' on linnut taivaan lintuja,
Niin Luojan lapsia kaikk' ihmiset.
Kuin kaikki linnut linnuiks elävät,
Mut laulun tarpeen tuntee muutamat,
Niin ihmisetkin kaikki ihmisiksi,
Jumalan ihmisiksi luotu on,
Mut muutamill' on liekki sisällään,
Se kuoren rikkoo, sanoiks singahtaa.
Jot' elämä ja henki käskee: puhu!
Hän pappi on; nyt minä, toiste muut.
Mut jokainen on pappi elämällään,
Kuin joka lintu taivaan lintunen.

BAALAK.
Näet unta kaunist', aamuruskon poika.
Elämä vaan ei toteuta untas.

BILEAM.
Elämä unet luo ja elämää
Taas unet luovat.

BAALAK.
Siirry Syyriaan!
Sun kansas tääll' ei kaipaa unias.
Vaan hyvän järjestyksen häiritset,
Kun järkyttelet uskot ihmisten
Ja tunnot säikytät ja mielet masennat,
Kaduilla huutelet kuin korvessa.
Mun apuni on vanhass' uskossa,
Kun vanha olen.

BILEAM.
Siispä säiky nyt
Ja kuule, Baalak, aamuruskon poikaa!
Sun istuintasi kohden nousee myrsky,
Sen korpi kohdustansa synnyttää.
Ja silloin, niinkuin korven vainottu,
Mun apuani etsit Syyriasta,
Kun lanteitasi pelko horjuttaa.
Mut apu väistyy, turva pakenee
Ja siunaus tuo sulle kirousta.

SANANTUOJA haastaa perällä jotakin Eglonille.

EGLON.
Isäni, kuningas!

BAALAK.
Kuulen poikani.

EGLON.
Puheilles pyrkii Midianin päät,
Sun liittolaises vanhat.

BAALAK.
Puheilleni!
Petoksen pojat, Amrin ystävät!

EGLON.
Viis mahtavinta heimoruhtinasta,
Sukujen uljaimmat.

BAALAK.
He tulkoot! Käske!

Eglon viittaa sanantuojalle, joka lähtee.

ZUUR, HUUR, REKEM, REBA JA EVI.

ZUUR.
Sun rauha, Baalak, jumalas eläköön!

BAALAK.
Te liiton rikkojatko rauhan tuotte?

ZUUR.
Sovinnon kättä sulle tarjoamme,
Vaan sotaa varten. Silloin rauha taattu,
Kun miekka piilee miesten manttelissa.

BAALAK.
Niin, tekö, vanhat riidankapulat,
Sopua tuotte? Lausu tarkemmin!

HUUR.
Mun lausua suo, kuningas! —

BAALAK.
Niin lausu!

HUUR.
Se huomaa, että usein veljekset
Menestyspäivinänsä kiistelevät
Ja käsikähmään käyvät keskenään,
Mut hätähetken, yhteistuskan tullen
Taas liittyvät he vihollista vastaan
Ja joka miekass' on kuin yksi käsi,
Kuin yksi tahto joka työtä johtaa
Ja sisäkiista ulkovaaraan sammuu.
Niin veljen kättä tarjoo Moabille
Nyt Midian; on valmis liittohon,
Kun yhteisvaara uhkaa.

BAALAK.
Liittohon! —
Bileamille.
Saat mennä, aamun mies, nyt herras haltuun. —
Hän korpeen rajan yli saattakaa!

Assarin viittauksesta tarttuu kaksi sotamiestä Bileamiin.

BILEAM (kätensä ylentäen).
Oi kansat nukkuneet! miks' ette nouse,
Vaikk' ylennettäis teitä taivaihin?
Vaan alhaisien tekojenne valtaan
Te sorrutte kuin pohjaan Sittimin.
Ja muistoanne kertoo maailma
Kuin autiota Suolalaaksoa.

BAALAK (tarttuu keihääsen, yrittää viskata sen Bileamin jälkeen).
Baal avita! jos suutasi et sulje,
Niin keihästän ja paistan sun.

EGLON.
Oi säästä,
Isäni, hänet kansan tähden!

Bileam viedään.

BAALAK (ruhtinaille).
Siis
Tunnette vaaran?

ZUUR.
Kuka korven poika
Ei edelt' aavistaisi myrskyä
Tai kynnyksellään tuntis vihollista?

BAALAK.
Se vihollinen onko —

ZUUR.
Israel,
Tuo kansa, joka jumalastaan kerskaa,
Ett' yksin maailmat hän hallitsee
Ja yksin kansat valtaa. — Huomaathan:
Jumalten neuvostossa monta päätä
Vaan häiriöitä synnyttää ja riitaa,
Kuin eripuraa vaimoparvessa.
Yks ainoa kuin on ja viisas hän,
Niin näyttää parhaat keinot keksivän.

BAALAK.
Niin olisko? Mut Siinain pyhistä
On Israelin voiman alkujuoni.
Mit' uskot heistä?

ZUUR.
Kummaa joukkoa,
Välillä henkien ja ihmisten.
He miekkavöin ja valkoviitassaan,
Kuin jumalina, maassa liikkuvat:
Kun näet kaukaa, tunnet vapistusta,
Kun lähenevät, maahan lankeat,
Et kestä tulta heidän silmistään.
Asuvat luolissa ja tutkivat
Jotakin syvää henkimaailmaa.
Niin taidon avaimia halliten
He kasvit tuntevat ja eläimet
Lumota voivat, taudit parantaa.
On moni vamma, vaiva, miekan jälki
Heilt' erämaassa saanut virvoitusta,
Kuin kastehelta aron orpo kukka.
Vait auttavat ja palkkaa pyytämättä,
Vait väistyvät taas, nimen tietämättä.

EGLON.
Zuur jumalista kertoo, kuulkaahan.
Jos niitä on, hän niitä nähnyt on.

ZUUR.
Niin armoss' alttihit, mut vihassakin julmat
Ja kostoss' ankarat.

EGLON.
Tuo jumalist' on.

ZUUR.
Myös kumma heill' on keskushallitus:
Päämies on Minä, Herran joukon pää,
Muut enkeleit' on, käskynhaltijoita.

BAALAK.
Niin, heidän liitossaan on Israel
Ja heidän jumalaansa tunnustaa.

ZUUR.
Ja voittaa, jollet yhdy liittohon —
Og tapettu ja Siihon kuollut on!

HUUR.
Ja Baasania mittaa Israel.

BAALAK.
Jumalten kiitos! kostaa korkeat
Vihollisteni Amrin lasten työt.

EVI.
Sun pääsi yli sama miekka välkkyy,
Tuon orjakansan julma rosvomiekka.
Erämaan heimoja se ensin sorti,
Nyt kaupunkeja alkaa ryöstämään,
Jos emme yhdy.

HUUR.
Sukua kuin hiekkaa
Se kansa siittänyt on matkoillaan,
Siks asuinmaata etsii lapsilleen —
Ratsumme tallatkoon nuo heinäsirkat!

REKEM.
Siks ommelkaamme liiton vahva verkko,
Niin ryöstölinnut lentää silmukoihin.

REBA.
En sanoihin, vaan kyllä miekkaan pystyn.

ZUUR.
Et kiellä, Baalak, näen kasvoistasi.

BAALAK.
Siis liittoon oijetkoon nyt käteni
Ja miekkamme taas tehkööt veljeyttä,
Kuin veljeys on veressämmekin!
Zuur, Rekem, Evi, Huur ja Reba,
Teit' tervehtii mun vanha miekkani!
Mut sitten kääntykäämme jumaliin!
Kentiesi heitä uhrit taivuttaa
Ja voiton-arpa meille lankeaa.

Kootut teokset 3: Näytelmät

About This Book

SOTAISET VELJEKSET

HENKILÖT:

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

TOINEN KOHTAUS.

EDELLISET. HANNU.

KOLMAS KOHTAUS.

EDELLISET. ANTTI.

NELJÄS KOHTAUS.

VIIDES KOHTAUS.

EDELLISET. LIISA.

KUUDES KOHTAUS.

EDELLISET. ELMA.

SEITSEMÄS KOHTAUS.

KAHDEKSAS KOHTAUS.

ELMA. NIILO. HANNU. LIISA. ANTTI. KANSAA.

TIETÄJÄ

SUOMEN RUNOTTAREN TIENRAIVAAJALLE HERRA PROFESSORI

AUG. AHLQVISTILLE

KIITOLLISUUDELLA JA KUNNIOITUKSELLA OMISTETTU.

ESILAUSE.

HENKILÖT:

ENSI NÄYTÖS.

VAHTISOTILAITA.

EBER JA KOOSAM.

ZUUR, HUUR, REKEM, REBA JA EVI.