SIMRI.
Mut syttyy taas, lekottaa liekissään
Iäti niinkuin temppelvalkeat
Pyhyyden alttarilta Jehovalle. —
Noin haaveksien olet hurmaava!
Mun sieluni kuin mustaan tähtiyöhön,
Sun pohjattomiin silmihisi hukkuu.

KOSBI.
Jotakin äärimmäistä himoitsen.
Vie minut kostamaan tai kärsimään,
Syvyyden kuiluhun tai korkeuksiin.
Vie kosteikkohon hedelmälliseen
Tai hiekka-erämaahan autioon,
Elämän hekkumaan tai kuolemaan —
Sinua seuraan.

SIMRI.
               Nouse! lähtekäämme!
En epäile sun lentokuntoas.

KOSBI.
Vaan muista — antaa voi mun kuningas.
Nyt hän on isäni ja isäntäni.
Hän tulee.

BAALAK ja BILEAM tulevat.

SIMRI.
           Tässä morsiameni!
Kuningas, suo hän palvelijallesi!

BAALAK.
Noin kallist' en sun luullut vaativasi.
Hän pojalleni kihlattu jo on.
Siis myöhään pyydät.

SIMRI.
                     Itse vannoi hän
Minua seuraavansa.

BAALAK.
                   Naisen itse
Vaan miehen minä on.

SIMRI.
                     Hän enempi
Tok' ansaitsee, noin kaunis, ylevä!

BAALAK.
Isännän vallass' orjan ansio.

BILEAM.
Kuningas kuunnelkoon nyt palvelijaansa.
Ja rakkaudelle voiton sallikoon!
Niin, kaksi nuorta yhteen liittäen,
Vihimme sovintoon myös kaksi kansaa.
Ja tuota yhtä, suurta ainoaa
Molemmat kansat kerran palvelee.
    Itsekseen.
Jos kuitenkin tää temppu meitä auttais,
Ja Hän, tuo korkein, hyväksyisi sen!
Niin Moab pelastuis ja Israel,
Niin voittais oikeus ja — minäkin!

BAALAK.
Tuot painavia syitä, tietäjä.
Ja sovintohon altis Moab on.
Jos Israelin airut leirihinsä
Siis viedä tahtoo lahjan kallihin,
Niin luona alttarin nyt vannokaa
Kautt' ylimmäisen, jota palvelette,
Ett' ainiaksi rauha vallitsee
Välillä Moabin ja Israelin! —

SIMRI.
Sen vannon!

BAALAK.
            Mutta muutkin airuet!

NAHSEN (erikseen Elisurille).
Jos emme suostu, meidät perii paha.

ELISUR.
Jos suostumme, niin meit' ei peri hyvä.

NAHSEN.
Ken tänne suostuu, täällä suostukoon.

ELISUR.
Siis suostumme.

NAHSEN.
                Kun täytyy, suostumme.

BAALAK.
Sen vannotteko, Israelin miehet?

NAHSEN, ELISUR ja SIMRI (oikea käsi ylettynä).
Sen vannomme!

BAALAK.
              Nyt soikoon pasunat
Ja sympaleet ja rummut raikukoon!
Kirottu olkoon liiton rikkoja,
Vaan siunattu ken täyttää sanansa!

BILEAM (valaen alttarille juomauhria, joka lemahtaa tuleen).
Yletköön taivaalle kansamme kiitos
Ja vuotakoon siunaus meille!
    Ylentäen kätensä Simrin ja Kosbin yli.
Teit' yhdistäköön kansain sovittaja
Ja rakastaja kaiken ihmissuvun!

KOSBI.
Nyt, Simri, aikojen ja maitten ääriin
Sun kanssas hurjan ratsun seljässä!

SIMRI.
Nyt kiiruhdamme Israelin leiriin:
Mies tehtävästään ei voi väistyä.

NAHSEN.
Pois laske, Baalak, palvelijasi nyt:
Meilt' Israel jo vartoo vastausta!

BAALAK.
Valitse, Assar, miehet saattamaan
Näm' urhot kunnialla virran luo.
Te, neitseet, Arnonille seuratkaa
Ja seppelöikää morsian kukkasilla.

KOSBI.
Niin, tuoreill', uusilla — ei kuolevilla!

BAALAK.
Nyt laita, Assar, Israelin leiriin
Vakooja tarkka, joka astaitsee,
Kuin Kosbia on siellä kohdeltu!
Jos häijysti, niin Midianin miekka
On valloillaan ja valmis kostohon.

BILEAM.
Jos rakkauden liitto rikotaan,
Mun käteni myös silloin irti on.
Ja silloin riennän Midianin leiriin.

OMRI.
Sinua seuraan.

NERGAL.
               Puolestas voin kuolla!

BAALAK.
Hääriemua nyt soitto ilmaiskoon!

Lähtevät, soihdunkantajat seurassa.

BILEAM.
Nyt työnsin uuden voiman vyörymään.
Se minne vierii, mitä vaikuttaa,
En aavista nyt — aika näyttäköön!

Väliverho.

* * * * *

    Israelin leiri. Telttoja. NAHSEN, ELISUR.
    JOUKKO KANSAA heidän ympärillään.

1:NEN MIES. Sovinnonko teitte? Hyvä. Missä lunnaat?

JOUKKO.
Kultaa! Kultaa! Missä kultaa?

2:NEN MIES. Selitä, Juudan suvun päämies, sinuun luotamme!

1:NEN MIES. Niin, me luotamme sinuun, kerro!

NAHSEN.
Siis vaietkaa ja kuulkaa kertomusta!
Kuin tunnette, on Moab voimakas,
Sotainen rosvokansa. Vaikeaa
Sen kanssa oli sovintoa tehdä
Ja kauan tingimmekin ehdoista.
Ei kullast' ollut kysymystäkään:
Se saastaista on heillä, tiedätte.

LEEVILÄINEN.
Se Herralle ois voitu pyhittää.

2:NEN LEEVILÄINEN. Niin pyhittää.

NAHSEN.
               Kuin sanon, sovinto
Nyt tehty on ja kestää tehtynä,
Kun sanamme on Israelin sana.

LEEVILÄINEN e kestää. Pyhä olkoon sanamme!

ELISUR.
Mut pahinta viel' ette kuulleetkaan!

RUUBENILAINEN.
Elisur, kerro sinäkin!

ELISUR.
                       Siis kuulkaa!
Jos ihmisiä siell' ois ollutkin!
Mut velhojen kanss' saimme taistella:
Niill' oli paulat senkin seitsemät,
Niin taiten viritetyt, juonikkaat,
Ett' itse enkelin ois eksytelleet.

RUUBENILAINEN.
His, kuulkaa miehet!

ELISUR.
Ja velhoin päämies itse belzebubi —
Sen nimi — no, mut itse belzebubi
Hän oli, Eufratilta kotoisin.

ERÄS JOUKOSTA.
Hei, kuulkaa! Belzebubi!

ELISUR.
Niin julma, että ihmisluonnon muutti
Hän kuumaksi ja hourupäiseks' aivan —
Hän, näet, juotti jotain kiimajuomaa —
Niin langetti hän Simrin, veljemme!

ERÄS JOUKOSTA.
Hän miss' on? Simri!

ELISUR.
                     Kerron, kuunnelkaa!

SIMEONILAINEN.
Nuo roistot möivät Simrin, huomatkaa!
Heit' elkää uskoko!

ERÄS JOUKOSTA.
                    Mooseksen luo heti!

LEEVILÄINEN.
Ei, Elieserin luo!

NAHSEN.
                   Te rauhoittukaa,
Niin jatkan!

1:NEN MIES.
             Jatka, Juudan suvun pää!
Me luotamme.

NAHSEN.
             Jäi Simri virran luo.
Mut kohta tääll' on hän ja rinnalla
On Midianin tytär, ruhtinatar,
Hänellä vaimona.

LEEVILÄINEN.
                 Niin, vaimonako?
Sanoitko vaimona? O, itkekää,
Te Israelin tyttäret! — Nyt joutuin
Elieserin luo!

ERÄS JOUKOSTA.
               Ei, Mooseksen luo!

2:NEN LEEVILÄINEN. Hän kivitettävä on!

SIMEONILAINEN.
                    Itse olet!
Te Leevin pojat Israelin syötte
Ja hukutatte!

ERÄS JOUKOSTA.
              Iske häntä, iske!

    Koko joukko väistyy näkyvistä, toiset nyrkkisillä.
    Edellisten keskustellessa on JOUKKO NAISIA ilmestynyt
    näyttämölle. SIMRI ja KOSBI lähenevät.

1:NEN NAINEN.
Tuolt' astuvat! — noin korskat käynniltään.
Se portto kantaa päässään kukkasia!

KOSBI.
Rauha teille, Israelin tyttäret! — Eivät vastaa! — Miksi itkevät? —
Mikä murhe heillä on? Sano, Simri! — Miksi eivät tulostani iloitse? —
Halveksivatko minua? Sano heille, että isäni on ruhtinas kuin sinäkin!
Sano että ansaitsen sinut — rakastan sinua!

SIMRI. Nähkää morsiantani, Midianin helmeä! Ihana kuin Raakel, uljas ja älykäs kuin Mirjam — kaunistus Israelin! — Nuo houkot riemuhetkell' itkevät.

1:NEN NAINEN. Noin pöyhkeilevät Herran edessä. Ei voi täst' olla kosto kaukana.

KOSBI.
Nuo jotain katkerata hautovat.

SIMRI.
He viihtynevät kyllä aikanaan.

KOSBI.
Niin kolkkoa! minua värisyttää!
Pois täältä vie, niin kauas, kauas, kauas!

SIMRI.
Ei Kosbi, ei: on täällä kansani. —
Syleilyni sun jälleen lämmittää.
Kas tuolta isä vanhukseni astuu.
Hän meit' ei hylkää.

SAALU.
                     Nuoret huimapäät
Vaan koston tuntevat, ei rakkautta.
Tuo käypä sakka vielä viinittyy.
Minulle ikä toisin opetti. —
He täällä ovat — rauhan terveiset!
Syliini juokse, Simri poikani,
Ja tyttäreni myös, en teitä hylkää!
Olette mun, suon teille anteeksi.
Jo kuulin kaikki, elkää kertoko.
Majaani menkää, siellä hallitkaa.

SIMRI.
Oi, kiitos, kiitos, isäni! sun tunsin.

KOSBI.
Noin armas isä sinulla on, Simri.
On jumalasi varmaan yhtä hellä.

SAALU.
Käy, lapseni, hänt' opi tuntemaan.

Menevät.

1:NEN NAINEN. On siinä isä kultaa! muutenkos Noin lapsi kasvais jumalattomaksi.

2:NEN NAINEN.
Mies velhon löysi — noiduttu hän on.
Tuon naisen silmistä sen huomasi:
Niist' iski ilmaan jotain liekin moista.

3:AS NAINEN. Ei mitään! Muistan silmät Mirjamin: Paloivat nekin, kun hän innostui.

1:NEN NAINEN.
Se toista oli! sinä vanha naakka!
Jumala sinut korpeen tappakoon! —
Tuo velho Mirjamista muistuttaisi
Taas Saalu tuoss' on.

SAALU.
                      Tässä vartioin.
Mun harmaa pääni heitä suojelkoon. —
Mik' on tuo melu, julma karjuna?
He vyöryvät kuin myrsky vimmatusti
Ja vainon henkeä vaan puskuvat,
Kuin Siinain kurkku ruhkaa puhkuaa.
Näenkö? — tuolla! — Koston jumala!
On Pinhos siellä! Herra varjele
Mun huonettani, suojaa lapsiani.
Seis, Pinhos!

PINHOS.
              Kuka tohtii?

SAALU.
                           Harmaa vanhus,
Jok' armoasi kerjää rakkaudelle:
Sun kauttas syttyi kostonliekki leiriin.

PINHOS.
Se syttyi Herran alttarilta.

SAALU.
                             Seis!
Tuo himo polttaa Simeonin huoneen.

PINHOS.
Sen himo poltti jo, nyt hiilet korjaan.
Miss' ovat Herran vihan astiat?

2:NEN NAINEN. Majaansa tuonne heidät Saalu vei.

PINHOS.
Pois väisty, kurja vanhus!

SAALU.
                           Armahda
Mun lapsiani, Pinhos, armahda!

PINHOS.
Noin Herraa kiusaat, tyydy, vaikene
Ja muista, että kieltää Jehova
Pakanakansain vaimot kansaltaan.

SAALU.
Kun täällä huudan, vuoret vastaavat,
Kovempi oisko nuori sydämmes?
Vie laumastani sata lammasta,
Sovintoverta niistä vuodata:
Vie kaikki virhittömät karjastani,
Mut säästä huonettani, lapsiani!

PINHOS.
Mä vannonut heill' olen kuoleman!

SIMEONILAINEN.
Oi Pinhos, tuolle korvas kallista!

ERÄÄT.
Armahda, Pinhos!

MUUT.
                 Ei! He kuolkoot!

ERÄÄT.
Te kuolkaa, rosvot!

MUUT.
                    Itse rosvoja!

SIMEONILAINEN.
Tuost' annan!

(Tuuppaa nyrkillään erästä).

ERÄS.
Maksan takaisin! — He kuolkoot!

MUUT.
He kuolkoot!

SAALU.
             Tässä vanha rintani!
Se verenjanoanne sammuttaa.
Tuo keihääs iske sydämmeeni! — Lyö!
Mun vanhan kuolla, nuorten elää suo.

PINHOS.
Pois, kurja vanhus! Toista toinen ei
Voi sovittaa. Ken rikkoi lihassaan,
Hän lihassaan saa itse sovittaa.
Siis kuolkoot!

Ryntää Simrin telttiin: Saalu sortuu jalkoihin.

MUUT.
               Kuolkoot!

Menevät.

SIMEONILAINEN.
                         Simri eläköön!

ERÄS.
Vait, miehet! muuten kosto kimmahtaa
Miehestä mieheen.

SAALU.
                  Nouskaa, lapseni!
Kapina! Nouse, Simeonin huone!

PINHOS (palaa).
Kas tässä Herran keihäs! — Herranko?
Niin, Herran! Herran oli kostotyö.
Nuo kaks yht'aikaa kuoli hekkumassaan:
Lävisti keihäs, veret yhteen juoksi.
Uh!

    Etempää teltistä törmää ulos SIMRI, miekka kädessä.
    KOSBI seuraa, mutta kaatuu teltin ovelle.

SIMRI.
    Auttakaa! ma kuolen!

Kaatuu.

SAALU.
                         Poikani!
Mun armas poikani!

Vaipuu Simrin ruumiille.

PINHOS.
                   Ken kapinoi,
Hän kuolkoon! Tulkaa, Herran sankarit!
On Kosbin kansa vielä kostamatta:
Valamme kautta Moab voitti rauhan,
Tok' ei sen kaksoissisar Midian.
Aseihin! Murhaa Midianille!

KANSA: "murhaa! murhaa!"

Lähtevät.

SAALU.
Mun poikani! Oi armas poikani!

VIIDES NÄYTÖS.

Midianilaisten leirin tienoo erämaassa.

BILEAM ja ZUUR.

ZUUR.
Sanoitko kuollut? Kosbi murhattu!
Minulle tehty kaksoiskavallus:
Mun Moab petti, sorti Israel,
Möi surman suuhun Eglon lapseni,
Tuon ainoan. — Hän oli tytär vaan,
Mut kallis mulle, liki sydäntäni.
Hänestä toivoin paljon voittavani,
Nyt menettänyt häness' olen kaikki.

BILEAM.
Ei Eglonin, vaan minun oli syy:
Minua Baalak totteli, kun Kosbin
Hän antoi Israelin miehelle.
En julmaa naisen murhaa toivonut,
Vaan rakkautta varroin rakkaudesta.
Niin Moabin ja Midianin uskoin
Pelastavani, mutta murhasin
Sun tyttäres ja rikoin kaksoiskansan.
Nyt palvelijasi olen — vaadi kosto!
Sinua seuraan sotarintaan, mutta,
Jos annat, otan kädestäs myös surman.

ZUUR.
Sinäkö syypää? Sulle tytärtäni
En antanut, vaan Eglon ruhtinaalle.
Mut Israel jos tappoi lapseni,
Niin kuolkoon murhaaja, mut sulle rauha.
Vihaiset tuulet, tuokaa turmiota,
Aromaan myrskyt isää rankaiskaa,
Jos lapsensa ei kuolemaa hän kosta,
Jos Zuurin keihäs väistyy vihollistaan.
He kohta tääll' on, sanoit?

BILEAM.
                            Raju-ilma
Niin raivosti ei metsää tuiverra,
Ei rohkeammin ukkonen syö puuta
Kuin karkaa kimppuhusi Israel.

ZUUR.
Mut Moab rauhass' on?

BILEAM.
                      On rauhassa,
Kun Israelin liitto sitoo sen.
Se laiskehtii kuin aasi syötetty.

ZUUR.
Niin yksin heitetty on Midian,
Kuin vaimo, johon mies on kyllästynyt,
On korpeen ajettu ja rosvotaan.
Mut mies on toki Midian, ei vaimo.
Se tietänsä ei yksin käydä pelkää.
Ja meitä seuraat, tietäjä?

BILEAM.
                           Täss' annan
Sanani, käteni ja sydämmeni.

ZUUR.
Siis jumalasi meitä auttakoon.
Nyt kostonmiekka kohtaa rikkojat
Ja surmaan suistuu Israel, kun sinun
Sanasi kansaa haltioi. Nyt leiriin!
Hoi urhot! rohkeutta!

Lähtee.

BILEAM.
                      Uljas mies!
Jos tahtosi vaan olis kansas tahto
Ja minäkin jos ehjä, sointuisa
Kuin ennen. Nouse voimanhenkeni,
Minussa Midianin vahvuudeksi,
Kukistaakseni kansain teurastajan
Ja veljet veljiin yhdistääkseni!
Minussa nouse!
    OMRI tulee.
               Tuolla Omrini!
Hän viel' ei hylkää mestariansa.

OMRI.
Sitäkö voisin?

BILEAM.
               Terve, poikani!
Mihinkä Nergal jäi? Hän vannoi
Minua seuraavansa kuolemaan,
Jos tarvitaan. Nyt missä viipyy?

OMRI.
                                 Oi!
Sanoa hävettää ja säälittää
Sinulle suoraa oppilaastasi
Niin kuin on totta.

BILEAM.
                    Kerro totta vaan!
Suun tahraa valhe, mielen eksyttää
Ja pahan muuttaa vielä pahemmaksi.
Siis totta kerro, luontees lainaa värit.

OMRI.
Baal-Peorista lähtiessä Nergal
Niin kauan näytti mieltä rohkeaa,
Kuin sodan entehist' ei totta kuultu.
Vaan kuultuaan, ett' Israelin uhka
Todella kääntyi rankaks' kostotyöksi,
Hän päätöksensä söi ja arveli:
Elämä maukkaampi on kuin kuolo,
Kun oma aatos taisteluun ei johda.
Niin voiton, jonka neuvojesi kautta
Sai Moab, päätti hyödykseen hän käyttää
Ja niinkuin kaarne myrskyn uhatessa
Pujahtaa torniin saalist' ahmimaan,
Niin Nergal pyysi Baalak kuninkaalta
Pyhillä alttareilla uhrit hoitaa
Ja palkan nostaa. — Pappi on hän nyt
Ja palkkaa nauttii.

BILEAM.
                    Miks'et lähde myös?
Etuja sulle Baalak tarjoaa.
Miks' seuraat miestä, jota aate hurmaa?
Jok' etsi valtaa eikä tyydy valtaan,
Jok' etsi rauhaa, mutta voitti myrskyn,
Sisäisen liekkimyrskyn haikean,
Nyt etsii verta, ulkomyrskyä
Sisäisen sammutteeksi. — Pakene!

OMRI.
En, kun en voi, ei salli luontoni.
Sinua vaan se vaatii seuraamaan.

BILEAM.
Mut kuolla saat kuin uskollinen koira,
Jok' isäntänsä kohtalost' ei luovu.

OMRI.
Isäni, isäntäni, kaikkeni,
Mun elämäni aatos olet sinä.

BILEAM.
Syleilen sinut omakseni, Omri.
Meit' auttakoon Hän, jonka liitoss' elin,
Jos hänkin ei lie lyhytkätinen,
Yrittelijä, keskenheittäjä
Ja keskeneräinen kuin ihminen,
Vuostuhansien kesytettävä —
Hän auttakoon tai taivas yllemme
Romahtakoon kuin raskas templin kaarros!
Noin uskollisna riennä tuonne leiriin,
Sytytä ilmi liekkiin Midian!
Nyt mene! (Omri lähtee) Varron liiton uudistusta,
Pyhyyttä kuulustelen povessani.
Ei vastaa hän, on vaiti. Hengen silmä
On sotkettu. Tuo silmä, ennen kirkas,
Totuuden ilmaisi kuin tyyni järvi
Kuvastaa selkeästi maan ja taivaan.
Pimeessä hoippuvat nyt askeleeni,
Niin ennen vakavat, nyt epävarmat.
Ja kesyttömät, raa'at luonnonvoimat,
Nuo synnit, joita ennen kuoletin,
Kun Ylimmäisen liitost' imin voimaa,
Nyt inhan uhkatyöni aukosta
Heräävät tainnoksistaan, sylkevät
Kuin käärmeet kuolettavaa myrkkyään,
Ett' entisyyden hedelmöivä hyve,
Jumalanvilja, hukkuu syntitulvaan.

ENKELI näkyy.

BILEAM.
Vakooja tuolla.
    Ryntää enkeliä vastaan ojennetuin miekoin.
                Väisty kuolemaa!
Pois tieltä!

ENKELI.
             Tieltä hetken taikojen
Ei siirry suuret ajan rattahat,
Seis, harhan mies, ja huomaa tiesi pää!

BILEAM.
Mun tieni ylttyy läpi aikojen,
Niin pitkälle kuin ihmisyyden tie.
Vakooja lienet, riisu miekkasi
Ja vihas ilko alastomaksi!
Tapella tahdon, voittaa taikka kuolla.

ENKELI (lyöpi miekan Bileamin kädestä).
Masennu maahan rikostesi alla
Ja tunne Herran voiman puuskaus.

BILEAM (polvistuu taantuen).
Pyhyyden mies, suo kuulla palvelijas!

ENKELI.
Seis, mies, ja vastaa, kysyn sulta:
Tunnetko allas kallion?

BILEAM.
                        Sen tunnen.

ENKELI.
Mutta henkesi
On peruskallionsa hyljännyt.
Vakuutuksensa liittokirjan myönyt.

BILEAM.
Soraksi murtaa aika kalliotkin,
Uus ajan vaihe vanhat liitot ratkoo.

ENKELI.
Mut uskosi?

BILEAM.
            Myös Israelin usko,
Kuin ahdas juhlavaate hyljätään,
Kun oikea ja nurja puoli tyyten
On likainen ja nukkavieruna.

ENKELI.
Kun viisaudestasi ylpeänä
Sä muita tuomitsit, mut itses säästit,
Niin ryönän kynnyksestäs sisään päästit.

BILEAM.
Jos pantais yhteen kaikki tuhmuuteni,
Mit' olen elinpäivinäni tehnyt,
Ja syötettäis ne mulle yhtä aikaa,
Niin lopuks iäkseni hullu oisin.
Mut kuitenkaan — en voinut tehdä toisin.

ENKELI.
Totuuden petit.

BILEAM.
                Totuus petti mun.
Miks antoi rakkauden, jota sortaa?
Oliko syyni, että rakastin
Omaani, kansaani kuin Mooseskin?
Oliko synti Kosbin rakkaus?
Miks sorrettiin hän? Miss' on oikeus?
Vihani soimaa korkeuden kättä:
Hän tielle taluttaa ja kesken jättää,
Haluja antaa, tarmon turmelee.

ENKELI.
Sun suusi itse Herraa kiroilee.
Hän näkee syvälle ja tähtää kauas,
Nykyiset tuomii tulevihin nähden.
Miks annoit vakuutustas tinkiä?
Sun kuolla täytyy eksymystes tähden.

BILEAM.
Mua väärin tuomit. Eikö hengestäni
Totuuden lähdesuoni vuotanut?

ENKELI.
Elämän valtameren sulkenut
On sulta väärä tekos.

BILEAM.
                     Tappavainen
Ja julma on tuo uhkatuomios.
Vuort' olinko ja vettä? Enkö lihaa
Ja verta ollut, joka tuntee, tahtoo?
Ja enkö ennen kansan syntein vuoks
Syvästi surren paljon kärsinyt,
Ett' usein itkin, tunsin tuskia
Ja uhrivalmis olin joka hetki,
Kun Herran voima asui lihassani.
Nyt sortuneena minut hyljättäis!

ENKELI.
Suur entisyys ei nykyisyyttä auta.
Sun kuolla täytyy taikka pakene
Ja Midianin leiri jätä!

BILEAM.
                        En
Voi pelkurina juosta, väistyä,
Tai elämätä sulta kerjätä,
Vaan uhkamiekan nostan miekkaa vastaan:
Voin kaiken kaikkeni ja henkeni
Vapaasti totuudelle uhrata.
Pahuutta, vääryyttä ja syntiä
Enempi kammoksun kuin kuolemaa.
Ja kuitenkin, jos hyve jäykistyy,
Sen kuort' en malta jättää murtamatta.
Jos totuus kahleelt' tuntuu, rikon sen.
Ja nuorteata, lämmint' elämää
Himolla etsin. Siksi luovuin
Ma viittatiestä.

ENKELI.
                 Siks' et kuolemaa
Voi välttää. Jollei armontarjous
Sinulle kelpaa — ota kirous!

Lähtee.

BILEAM.
Jos elämä näin loppuu, nauran sille.
Siis terve, kuolema! Jo pilvi nousee,
Jo myrsky uhkaa, läikkyy salamat.
Ihana myrsky! Kirkas ukkonen,
Poveeni iske! — Kuoltuani jatkaa
Ma tahdon kesken katkaistua matkaa.

    Lähtee paljastettu miekka kädessä. Hätäisinä juoksee
    kantamuksineen vaimoja, lapsia ja vanhuksia, huutaen:
    "Vihollinen! Murhaaja! Kostoa! Auttakaa!" Israelin
    sotatorvi kuuluu. Myrskyä. Israelin sotajoukko,
    PINHOS etupäässä, astuu esille.

PINHOS.
Te säälimättä kaikki tappakaa,
Mut itse Jehovahan luottakaa!

JOUKKO.
Sen teemme.

PINHOS.
Te näitte kevättulvan Jordanissa:
Se paljon vanhaa murti mennessään.

JOUKKO.
Sen näimme.

PINHOS.
Niin tekin vanha maahan ruhjokaa,
Ett' Israelin kevät nousta saa.

JOUKKO.
Sen teemme.

PINHOS.
Te näitte kuinka Kosbin kavaluus
Langetti Israelin ruhtinaan.

JOUKKO.
Sen näimme.

PINHOS.
Jokainen Midianin ruhtinas
Langettakaatte miekan terällä.

JOUKKO.
Sen teemme.

PINHOS.
Te näitte kuinka Moab pelastui,
Kun Bileam keksi petollisen juonen.

JOUKKO.
Sen näimme.

PINHOS.
Siis eteheni Bileam laahatkaa,
Jos elää taikk' on kuollut. — Vannokaa!

JOUKKO.
Sen vannomme.

PINHOS.
Nyt joukot kahtia! Te oikealta
Midianin leirin päälle rynnätkää,
Vasemman kyljen valloitamme me.
Kun torvi soi, niin huuto päästäkää,
Niin raikea, ett' itse taivas aukee,
Jehovan silmä joukkoamme kaitsee.
Kas niin, te sinne, tänne me!

Lähtevät. — BILEAM ja MIDIANIN PÄÄLLIKÖT joukkoineen.

BILEAM.
Pakolaisjoukon huomasitteko?
Se Israelin koston alta juoksi,
Apua huutaen, kuin lentohiekka
Tohisten vyöryy arotuulen alta.

ZUUR.
Tuon huomasimme. Kelpaahan sen voittaa
Kenelle luonto suostuu puoltajaksi.
Jos Israel ei kotkanvainullaan
Niin oivaltaisi luonnonvoimia,
Jos tulta, myrskyjä ja aaltoja
Se Siinain enkeleilt' ei oppinut
Edukseen käyttämään, ois voitto meidän.
Nyt pelko valtaa joukon, surmanpelko.

BILEAM.
Mik' aina tapahtuu, ei vahingoita.
Mies viisas urhollinen on, ei pelkää
Hän kuolemaa. Se jokahetkinen
Tapaus luonnossa on. Uuden jakson
Se kaiken olemisen vaiheiss' alkaa.
On edistystä siis. Ei kadottaa
Katoomatonta voi se. Itseään
Elämä ei käy tyhjäks tekemään.
Siis urhoutta, miehet! Elämää
Ei sota riistä — voiton voipi riistää
Ja vapauden, kuulkaa: — vapauden!
Pois orjuus! — ennen kuolema.

ZUUR.
                               On paise
Pakottavainen rinnassani. Halpa
On mulle elämä. Jos Kosbini
Voin kostontiellä saavuttaa, niin terve,
Ihana kuolo, mulle noutajaksi!

HUUR.
Jokainen meist' on kuolemalle velkaa,
Mut tuonpa summan kyllä ehtii maksaa.
Niin kauan täytyy taistella kuin jaksaa.

EVI.
Siin' oikein lausut. Elää pitää koittaa
Ja elämästä nauttia ja voittaa.

REKEM.
Viis nautinnoista! Midianin kansa
Tarvitsee kyllä parhaat ruhtinaansa.

REBA.
Viis ruhtinaista! Kansa eläköön!

KAIKKI.
Kansa eläköön!

BILEAM.
Päämies kun kansan hengestä on henki,
Niin kansa häness' elää taikka kärsii.
Siis päänne tuntekaa ja seuratkaa
Hänt' uskollisna.

ENSIMÄINEN.
                  Evi eläköön!

TOINEN.
Huur eläköön!

KOLMAS.
              Ei, Rekem eläköön!

NELJÄS.
Zuur eläköön! Hän uljahin on mies.

VIIDES.
Vaan Reba reima mies on — eläköön!

BILEAM.
Nyt kaikki ei, vaan yksi olkoon päämme.
Kuin yksi mies kaikk' yhtä seuratkoon,
Kun suuri yhteistyö on tehtävämme.
Hän valitkaa ken syvimmästi tuntee
Vihollisemme iskut rinnassaan.
Päämiehen arvo hänelle on lääke
Parantavainen. Hekkumoikseen hyökkää
Hän kostotyöhön — häntä seuratkaa,
Zuur johtajamme olkoon!

JOUKKO.
Zuur eläköön!

ERÄS.
              Vie meitä taisteluun!

Jotkut murisevat tyytymättöminä.

BILEAM.
Kun äsken leiriänne lähestyin,
Näin merkin, joka vaalin vahvistaa.
Sen kerronko?

JOUKKO.
              Se kerro, tietäjä!

BILEAM.
Eteeni nousi Kosbi morsian,
Verinen, valkovaippa kostotar,
Vihoja säihkyi hänen silmistään,
Kun verikeihään ojensi. Sit' ottaa
Kun aioin — haipui hän kuin kangastus.

ZUUR.
Hän, tyttäreni sulle näkyi? nouskaa!
Verinen kostonkeihäs meitä johtaa,
Sit' ynnä seuratkaamme!

JOUKKO.
                        Seuratkaamme!

BILEAM.
Tuolt' astuu hän! O, koston enkeli!
Tuo keihäs isällesi! Ota, Zuur!

ZUUR.
En näe häntä. Missä?

BILEAM.
                     Tuolla, tuolla! —
Hän haipuu taas. — Jo torven kuulette,
Vihollistemme sotahuuto raikuu.
Työ alkaa. Omri, seuraa taisteluun!

Ryntää oikealle.

OMRI.
Kuin varjosi.

Seuraa Bileamia.

ZUUR.
              Nyt sodan huima henki
Mun valtaa. Tuonne, urhot, rynnätkää!

Oikealta ja vasemmalta ryntää esille Israelin joukkoja. Taistelua.

HUUR.
Ei, tänne! Tääll' on vastus. Väistykää!
Tai survon jalkoihini rosvot.

1:NEN ISRAELILAINEN. Kuole, Vihainen koira!

HUUR.
                Sorru, sortaja!

ISRAELILAINEN.
Tuoss' isku! — toinen! Juokse Gehennaan!

    Huur kaatuu. Aseitten kalsketta kuuluu. NAHSEN ja
    ELISUR tulevat esille kiskoen mukanaan vanhaa maamiestä.

MAAMIES.
Ai, ai, ai! auttakaatte! Päästäkää!

NAHSEN.
Sen turpa paina hiekkaan.

MAAMIES.
                          Auttakaa!

NAHSEN.
Niin lakkaa huutamasta.

MAAMIES.
                        Päästäkää!
Poveni teille tyhjennän, jos hengen
Minulle, vaimoille ja lapsilleni
Vaan lahjoitatte.

ELISUR.
                  Mit' on povessasi?

(Mies näyttää).

NAHSEN.
Ah, kultaa, Elisur!

ELISUR.
                    Ja hopeaa!

MAAMIES.
Perheeni, karjani jos päästätte!

ELISUR.
Maa Israelin on ja kaikki aarteet,
Mut hyvällä kun nöyrryt, päästän sun.

NAHSEN.
Pois päästä joutava!

ELISUR (sysäten niskasta).
                     Kas tuossa — mene!

NAHSEN.
Pyhyyden tähden, tästä tuppeen suu!
On Pinhos kiivas lain vasara:
Me kultaa riistimme, hän meiltä hengen
Voi riistää.

ELISUR.
             Tämän syntitahrasen —
Jos sotaryöstö onkaan syntiä —
Sovinto-uhrilla on helppo pestä.

NAHSEN.
Nyt joukkoon taas! Työ uljas pesköön tahrat!

Lähtevät.

BILEAM (haavoitettuna, nojaten Omriin).
Suo minun sortua, muut taistelee.
Ken tuossa? Huur! Jo hänkin kaatunut.
Käyn pian luokses, Midianin mies.
Väsyttää haavat, lepo tarpeen on.
    Istuu kivelle.
Tähystä, Omri, väijy vihollista,
Jos ryntää tänne, vielä koetellaan.
Voin kättä nostaa.

OMRI.
                   Siellä taistelee
Ja hurjast' iskee Rekem — Reba kaatui,
Tuo reima mies! Ah, julman ankarat
On taivaan vallat!

BILEAM.
                   Taisteleeko Zuur?
Pää pystyss' onko?

OMRI.
                   Zuurin joukkoineen
Jo Pinhos kiertää.

BILEAM.
                   Missä Evi on?

OMRI.
Hän avuks rientää, huimast' ottelee,
Vihollisia niinkuin heinää kaataa.
Ah, varjele! — Hän takaa iskun sai.

BILEAM.
Kirottu halpa salapurija!

OMRI.
Yrittää nousta — kaatuu hurmeissaan.
Zuur väistyy tänne päin ja Pinhos seuraa.
Tääll' ovat kohta.

BILEAM.
                   Miekkas paljasta!
Tylyjen valtain kanss' on tässä työtä.
Jos vääryyttä ei taivas harjoita,
Elämän päivä seuraa kuolon yötä.
Tuo elinhalu oisko turhuutta?
Jos turhuutt' on se, mik' on vakava?
Jos elinhalu eläviss' on turha,
On vakavaa vaan hävitys ja murha.
    Ankara ukonjyry.
En pelkää jyrinääsi, ukkonen!
En lopu tähän. — Jospa loppunen?
Niin taikka näin, en mitään mahda.

OMRI.
                                   Taas
Kavala Pinhos kaatoi sankarimme!
Zuur nousee, horjuu — riennän avuksi.

Lähtee.

BILEAM.
Paloiksi Pinhos! — Varro Israel!
Sun tyly virkapappeutes loppuu:
Kun aikaihmistyvät kansat kerran,
Jokainen tuntee lähteen rinnassaan
Ja itse kuulee kuiskutukset Herran. —
Valoa välähti! — Taas jyrisee. —
Yö peittää maan.

PINHOS.
                 Et väisty kauemmas:
Sisääsi työnnän keihään verisen.

Zuur kaatuu. Pinhos pysähtyy hetkeksi käsi otsalla.

ZUUR.
Pakene, Bileam!

BILEAM.
                Kaatunutko Zuur!
Tuo Midianin pylväs ainoa.
Nyt nouse, miekkani!
    Omri taistelee suojellakseen Bileamia.
                     Noin taistellaan!
Teet oikein, Omri! Tuonpa apuni.
    Omri saapi erään Israelilaisen keihäästä syrjäpiston, kaatuu.
Ah! Hänkin sortuu! Uskollisin mies!
Täss' yksin seison minä, kansaton. —
On kansaton ken hengenheimoton. —
Näen loppuni. On kaikki raunioina.
Mit' etsin, toivoin — kaikk' on rauennut.
Elämä, joka kuolemassa voitat,
Sun suuruutesi valtaan heittäyn!

ELISUR.
Kas tässä mies! Täm' on se noituri!
Hänellä juonten rihmarulla on.

NAHSEN.
Hänt' elä tapa! Pinhos tuomitkoon!
Tulehan, Pinhos!

PINHOS.
                 Irti päästäkää!
Hän puoltakoon, jos voi, mies miestä vastaan.

BILEAM.
Kavalanhurskas salamurhaaja!
Pyhyyden tahra, pappeuden ilka!
Jos kanssas taistelen, en taistele sun kanssas,
Jos minun voitat, sin' et mua voita:
On korkeampi, joka taistelee
Ja voittaa.

PINHOS.
            Iske, kurja mies!

BILEAM.
Sen kurja lausui. Tuossa huimaus!

PINHOS.
Takaisin maksan. Missä taikasi,
Kun horjut?

BILEAM.
            Tuossa!

Ukon nuoli iskee.

PINHOS.
                    Näitkö ukkosen?
    Pistää miekallaan Bileamia, joka kaatuu.
Tuoss' on sen isku! Kuule jyrinää!
Jehovan tuomio on täytetty.
Puhaltakaatte voiton pasunaan
Ja riemun sympaleita soittakaa:
Sanoman viemme Moosekselle leiriin,
Ett' Israelin voitonpäivä on.

AINO

Runo viidessä näytöksessä

_Jalojen isänmaanystävien ja Kalevalan työmiesten

         ELIAS LÖNNROTIN
               ja
         JULIUS KROHNIN

muistolle omistaa tämän runonsa nöyrästi

Tekijä._

Käsitän Suomen kansan lapsuudessaan eläneen erään teoista verrattain rikkaan ja henkevän ajan, jonka muistot olivat se jalo siemen, josta kansan mielessä sakoi Kalevalan sankarirunoelma. Sillä kaikki kansallis-eepokset ovat puhjenneet kansojen lapsuuden ajan urostekoja ylistämään. Siitä niiden luonteva tuoreus ja mehevyys, josta kansat kehittyneemmänkin ikänsä taisteluissa etsivät virkistystä kuin kotiseutunsa luonnosta. Siellä lapsuutensa muistoissa löytävät he helpommin todellisen itsensä ja niin käsittävät paremmin elämänsä tehtäviä nykyisyyteen ja tulevaisuuteen nähden. Mutta tuon kukoistusajan toimivat henkilöt täytyivät luonteineen ja lahjoineen olla korkeammalla kuin masentuneen jälkiajan tietomiehet ja runonlaulajat, joissa vaan heikko haamu entisistä kajastaa. Sillä ilman sankariluonteita ei voinut olla mitään sankariaikaa. Tuon ajan valossa, kuitenkin pysytellen todenmukaisuudessa, on tekijä pyrkinyt Aino-runossakin liikkuvia Kalevalan henkilöitä tässä teoksessaan esittämään.

HENKILÖT:

VÄINÖ |
PELLERVO |
KOUKI | Väinöläisiä
SIIRA |
KYLLI | tyttöjä |
YLLI | |
VANHA JOUKO |
TAINA |
NUORI JOUKO |
AINO |
KIRRI |
SORMO | Joukolaisia
PURMO |
MELLA, Kirrin äiti| |
AIRI |
SINIKKA, orjatyttö |
KYLÄNTYTTÖÄ KAKSI |
Kansaa kaikenikäistä.

Tapaus Suomessa heimosotien sankariaikana.

ENSI NÄYTÖS.

Suvantolassa. Suuri uhripuisto, jonka taustalta näkyy järvi venheineen, orastavaa kaskea ja keväistä metsää. Kaskimäen rinnasta siintää karkeista hongista kyhättyjä Väinölän huoneustoja. Keskipäivän valaistus.

Simatynnyriä puitten alla. Keskellä etualaa suuri paasikivi, jolla uhriruokia ja simahaarikoita. Taempana puitten välittämä kisakenttä. Näytöksen alussa VÄINÖ istuu paasikiven peräpäässä, oikealla PELTOVÄKI, PELLERVO ylinnä, vasemmalla JOUSIMIEHET, KOUKI ylinnä. Loitompana seisoo JOUKOLAISIA.

VÄINÖ (seisten haarikka kädessä).
Kuule nyt Ukko poikoasi,
Luonnottaren laittamata!
Anna toukojen tohista
Maan sydämmen sykkiessä;
Paista päivä näille maille,
Vettä pilvistä pirota;
Kasvata kalaiset rannat
Kukkiviksi, viljaviksi;
Pakkanen aja pakohon,
Väsytä vihainen myrsky;
Laita koivuhun käkönen,
Satakieli salmen suuhun,
Kasvata Kalevalassa.

AINO.
Työn urohot uskolliset,
Valon sankarit väkevät,
Sana miekaksi teroita,
Laita laulut jousiksemme,
Niillä sullo sortajamme,
Karkoita pimeä kansa!
Niin nyt maljasi ylennän —
Ukon malja onnen malja!

Kansa kertaa viimeisen säkeen.

VÄINÖ (kansalle).
Nyt kevät iloita suopi,
Sen on rinta toivon-täysi. —
Pellervo, tasainen urho,
Simakannun käydä anna
Kaskimiesten kallistella!
Vaivan nähnyt voip' iloita. —
Kouki, metsien kävijä,
Anna jousesi levätä,
Vartoa suo metsän viljan.
Itse metsänkin eläjät
Nyt levossa lempikööt. —
Riemuitkatte, nuori kansa!
Tila on tässä tanhuella.
Leikkikätte, lempikätte!
Viel' on aika työnkin aika.

PELLERVO (vakavasti).
On tätä iloa tässä. —

KOUKI (katkaisten tuimasti).
On iloa, On surua!

PELLERVO (jatkaa).
Paljolta metsän hyvyyttä,
Veden viljoja kosolta,
Maan ja karjankin parasta,
Suurta suuhun pantavata,
Kaikki rauhan siunausta.

VÄINÖ.
Kaikki on emoni anti,
Suuren Luonnottaren lahja.
Miksi tuijottelet, Kouki?

KOUKI.
Ei jouda lepohon jousi
Kauaksi Kalevalasta.
Vielä on pimeät vallat
Väijymässä Väinölätä. —
Tuoll' on Joukolan väkeä
Rikkomassa riemuamme. —
Missä keihäs?

VÄINÖ.
              Ei vihalla,
Ei verellä rauha synny!

PELLERVO.
Siinä on Lappi lahjoinensa
Emäntä etunenässä,

VÄINÖ.
Terve juhlavierahiksi,
Joukola emäntinesi!

TAINA.
Terve tervehyttäjälle,
Kalevalan kaunihille!
Toimme tullessa veroja
Tuhatkunnan turkiksia.

VÄINÖ.
Missä on Joukolan isäntä?
Missä nuori Joukahainen?

TAINA.
Isä on vanha, vaivaloinen,
Nuori Jouko jousen tiellä.
Mut on täällä Aino tyttö,
Armahin emonsa lapsi.
Kun oli kuullut laulustasi
Mainetta yli vesien,
Niin ihastui, ihmetteli,
Tahtoi nähdä laulajata.

KOUKI.
Tuoll' on Kirrikin takana,
Joukolaisten joukon jatko.

Kirri näyttää julmistuneelta.

VÄINÖ (Ainolle).
Terve vieno metsän kukka,
Kevätnurmien esikko! —
Tule, istu polvelleni!

AINO (ujostellen).
Tohtisinko — istuisinko —
Kun niin silmäsi palavat,
Leimuavat poskipääsi.
Outo voima on sinussa,
Lietkö nuori vaiko vanha.

VÄINÖ (vetäen Ainon polvelleen).
Kysyt, nuoriko vai vanha.
Kaikki on ajat minussa,
Koko vuosi vaiheinensa:
Kevätmieli herkkä, hellä,
Nuorukaisen kevät-into,
Kesän täysimiehen voima,
Rohkeus, roteva toimi,
Syksyn kypsi neuvonhenki,
Myrskytkin ja uupumukset, —
Toisinansa tuntuu talvi,
Lunt' on mieli, toimet jäätä. —
Nyt kevät on polvellani,
Kevät täällä rinnassani,
Kevät puussa, kevät maassa,
Kevät kansani povessa.
Jää, kevät, Kalevalahan
Ainaiseksi onneksemme,
Mieli nuori ja norea
Suomen soillakin elele!

KIRRI (kiihkeänä).
Riistä, Taina, tyttäresi
Ukko utran polven päältä.

TAINA.
Anna lapseni iloita,
Pyhä on polvi laulajalla.

AINO.
Kuulen kummaksi sinua,
Loitsijaksi, laulajaksi.
Mutta päästä polveltasi.
Tuoll' on toiset karkelossa.
Siellä vartovi minua
Kirrikin kulossa mielin.

VÄINÖ.
Kuka on Kirri kumppanisi?

AINO.
Veljeni sotatoveri.

VÄINÖ.
Tuliko sodan varalta,
Vaiko naisten vartiaksi?

AINO.
Tuli tuojaksi verojen,
Kevätjuhlan juoksijaksi.

VÄINÖ (päästäen Ainon).
Mene sitten! Leiki, tanssi! —
    Itsekseen.
Jollet veis sydäntä multa.
Heikonsitko miehen mielen.

    Jääpi erikseen miettimään; yhtyy sittemmin
    keskusteluun Tainan kanssa.

AINO (Kirrille).
Miksi noin pahalla päällä?
Mikä mieltäs painostavi?

KIRRI (nureasti).
Joko nyt leikkisi lopetit?
Istuit kuin ilokivellä
Mokoman ukon sylissä,
Vihollisen polven päällä,
Veron kiskojan katalan!

AINO.
Istuin syyttömän sylissä
Luvalla oman emoni.
Enkö muusta kuulla saisi
Kuin susista, karhuistasi
Tai sodista, tappeluista?
Sinä et leiki arvoitusta,
Et satuja, et runoja.
Lausut: lapsi leikkiköön.
Anna ollakseni lapsi! —
Kysyn joskus veikoltani
Laulun syntyjä syviä.
Tylysti hän lausahtavi:
Lyhyt on mieli tyttölapsen,
Et voi syntyjä tajuta!
Toisin on tämän urohon:
Suopi kuulla lapsienkin,
Ikä-ihmisten tajuta.

KIRRI.
Minun on pojan poloisen
Sydän syttä, pää savea,
Kuullessani Joukon siskon
Sotamieltä soimaavan.
Sota on surma sortajalle,
Se minun valani vahva!

TAINA.
Suotta haastat sortajasta!
Sortaisiko laulun mahti!
Villit vaan sana sitovi,
Hurskahat vapauttavi,
Suopi hyötyä hyvien. —
Kateus on kadottajamme,
Viha, vaino sortajamme.
Toki ei tultu nyt sotahan,
Tultihin ilonpitohon.

AINO.
Jätä jo riitojen rapina.
Käy keralla tanhusille!
Jo perhotkin pelmuavat,
Eikö nuoret —

KIRRI (viepi Ainon karkeloon).
               Käymme sitten!
Vaikka karhuna ärisen —

    Tanssivat kisakentällä toisten keralla. Välillä
    pysähtyvät keskusteluun, jonka ohella Kirri äkäisesti
    viittoo Väinöä ja Tainaa.

VÄINÖ (itsekseen).
Noin ne liikkuvat puroset,
Läikkyvät matalat lammet,
Kuin tuo nuori kevätkansa.
Minäpä merenä läikyn,
Ääretönnä, pohjatonna.

TAINA (Väinölle).
Olet suurin sulhasista,
Urohistakin ylevin.
Viisautesi kuin virta
Kalevalan kaunistavi, —
Miks olet tok' aina yksin,
Löytämättä vertaistasi?
Kuin pyhä Jumalan tammi,
Joka pilviä piteli.
Ottavat ne muut osansa,
Sinä et sydäntä löydä.

VÄINÖ.
Kipeästi koskettelet,
Taina Joukolan emäntä.
Kun olen poika suuren Luojan,
Esikoinen Luonnottaren,
Koko luonto on minussa
Etsinyt edustajansa.
Muissa löydän vaan muruja,
Osan siellä, toisen täällä,
Löydä en koko vastinetta
Näillä pitkillä pihoilla.
Muut osiksi oivaltavat,
Yksi ymmärtää minua
Kokonani, kaikkineni:
Se on Luonnotar emoni,
Jolle pulmani puhelen.
Siitä kärsin katkerasti,
Että en ilmoilta näiltä
Löydä tyyntä tyttölasta
Povelleni painaakseni.
Tuolla on kansa karkelossa,
Miehet naistensa keralla,
Luonnon murtuneet muruset
Toisihinsa tarttuneina.
Siell' on Ainosi sorea,
Kuin on aamu kultakutri,
Josta on metsä mielissänsä,
Metsän linnut liikutetut,
Aaltoset ihastuksissa,
Kalat karkelon halussa;
Josta on oras iloinen,
Tahtoen tähälle nousta
Käen kukkuma-ajalla.
Niin on tyttösi suloinen
Kevät ihmisen asussa,
Mutta ei kevät minulle —
Minulle suruinen syksy! —
Kevähäni on keikkumassa
Pätöisen Kirrin keralla.

TAINA.
Kuulenko sinulta tuota,
Suvantolan suurimmalta?

VÄINÖ.
Ei ole minulla tässä
Suuren suuria oloja:
Näet rantani rahaiset
Kaunihiksi, kukkiviksi,
Sinisen Suvannon rannat
Laivoinensa, lastinensa.
Niityn niemet, pellon pielet,
Metsän riistaisen, rehevän.
Näet aittani mäellä,
Talon vahvan vastapäätä,
Täynnä vanhoja eloja.
Tunnet karjan kiiltokarvan,
Utarilla uhkuvilla,
Tuhatkunta sarvipäätä.
Huoli en mainita hepoja,
Vetäjöitä, juoksijoita,
Väkeviä, välkkyviä —
Lie niitä satasen verran.
Mut olen parasta vailla:
Kotini valoa vailla,
Lieteni lämmittäjätä,
Jolle kaikesta jakaisin,
Lahjoistani, lauluistani.

TAINA.
Tuota on kumma kuullakseni!
Kun olet kuulu loitsijaksi,
Niin mikset kevättä kiehdo
Sylihisi, rinnoillesi
Iäksi ilonpitohon?
Miksi, nähtyäs ihanan,
Hellyt, pehmenet kuin lapsi?
Narri mies on naimatonna
Nuorten naisien keralla.
Ken lie urhoksi kyhätty,
Vasta on urho naituansa,
Viisas vaimon saatuansa.
Ota vaimo, Väinämöinen.
Ei ole tytöistä puute
Kalevalassa, Pohjolassa
Eikä Joukolan joella!

VÄINÖ.
Olisitko oikeassa,
Jalo Joukolan emäntä.
Tehkämme tukeva liitto,
Väinöläiset, Joukolaiset!
Ei veroja eikä verta,
Ei sortoa, ei sotia —
Rakkauden, rauhan liitto
Väinön ja Joukolan välillä!

TAINA.
Tässä tarjoan käteni.

VÄINÖ.
Käsi kättä vahvistavi.
    Ylentäen haarikan.
Kalevaiset, Joukolaiset!
Juokaamme sovintosarkka,
Ystävin elääksemme
Kuin saman emosen lapset!
Vieretysten viljelkämme
Näitä pohjolan periä!
Kylmän ja pimeän valta
Voittakamme yhteisvoimin!

    Kansa kertaa viimeisen säkeen. Väinö ja Taina
    käyvät keskustellen perälle.

PELLERVO (Koukille).
Tämä miellyttää minua;
Niin saloja valloitamme
Sutten, karhujen käsistä!

KOUKI.
Tätä liittoa epäilen —
Liittoa susien kanssa!

PELLERVO (osoittaen Ainoa).
Tuota lastako sudeksi —

KOUKI.
Mutta Kirrin? —

PELLERVO.
                 Kesytämme.

Siirtyvät puhellen perälle.

KIRRI (syrjässä).
Kautta kosken vaahtoharjan!
Tämä liitto on kavala
Juoni vasten Joukolata!

AINO (lähestyen Kirriä).
Juo, Kirri, sovintosarkka!
Miksi paisut noin pahaksi?

KIRRI.
Minä juon käärmehen kähyjä
Kostoksi kohisevaksi!

AINO.
Olet julma, Kirri! — Väistyn.

    Kirrikin väistyy erään puun varjoon, jossa seistä
    murjottaa nurjana.

AINO (itsekseen).
Mihin nyt tyttönen menisin?
Kaikki on niin kummallista.
Kirrikin pahalla päällä.
Väinö! — hän on ihme aivan.
Niin vetävä, kiehtovainen.
Miksi kuitenkin vapisen?
Väinön riemu Kirrin tuska,
Väinön tuska Kirrin riemu.
Miksi? — tuota en käsitä.
On kuin kiskoisi minua
Toinen sieltä, toinen täältä.
Tietäisinkö mitä tahdon,
Mitä toivon, mitä tunnen!

VÄINÖ (Tainalle).
Toit minulle turkiksia.
Annan sulle vastalahjan:
Helmyet merensiniset,
Vitjat kullan viipaleiset.
Ne jos annat Ainollesi,
Iloitsen ikäni kaiken.

TAINA.
Lahjasi on meille kallis,
Joukolan ylevin aarre.

VÄINÖ.
Aarre sulla on ylevin
Armas Aino tyttäresi.

TAINA.
Mutta on poikakin minulla,
Nuori, villi Joukahainen,
Jolla on veressä vaino.
Hän on Ainonkin isäntä.
Isä on vanha vaivaloinen,
Emon valta on vähäinen,
Jouko on nopsa ja utala.
Hänet voita laulullasi!
Nuoret voitti: kaikki voitti.

VÄINÖ (erikseen).
Jouko — nuori kiihkomieli,
Salajuonien kutoja,
Salajousen jännittäjä,
Kerskuja, pönäkkä, narri —
Tuhma on oma tuhonsa!
    Tainalle:
Joudu, Taina, tyttöinesi!
Näytän teille puun parahan,
Jolla kukkuaa käkeni:
Se on tuskieni tulkki,
Ilonikin ilmoittaja.

TAINA.
Tule, Aino tyttiseni!
    Aino seuraa hajamielin.
Käki lie kesympi täällä
Väinön laulujen likellä:
Kukkuaa ihanan onnen.

Väinö, Taina ja Aino väistyvät oikealle.

KIRRI (silmillään vakoillen Ainoa).
Tuonne se pakeni Aino. —
Voi minua mieletöntä!

Tanssijoita siirtyy kisakentältä etualalle.

KYLLI.
Itke, Kirri, ja kiroa!
Aino on vene vierimässä.
Väinö ei vähällä heitä
Sydämmen sytyttäjäänsä.
Hän ajaa kuin aurinkoinen
Aamutähteä jälessä,
Kunne saapi sen syliinsä.

YLLI.
Taikka taivahan ulappa
Upottavi tähti raukan.
Niin voipi tytölle käydä
Paetessa partasuuta.

KIRRI.
Pois utalat ennustajat!
Itse joudatte jokehen.

KOUKI.
Mitä pullikka puhelet
Kalevalan kaunihille!

KIRRI.
Kaunis on kaskessa kanto!

KOUKI.
Olet mies pahan sisuinen.

KYLLI.
On sillä sakea sappi,
Joka kultansa kadotti.

KIRRI.
Ei ota mun kaunistani,
Ei hyvällä, ei pahalla —
Vanha Väinö ei ikinä!

PELLERVO.
Väinö on nuori vanhanakin:
Rautatammi ei rapistu.

SIIRA.
Tässä on sarja sulhasia:
Itko, Pitko, Tiira, Siira.
Reima miehiä jokainen.
Kaikilla on meillä naiset:
Airi, Mairi, Hemmi, Lemmi,
Kaikki Joukolan joelta,
Kevätjuhlan kukkasia.
Tänne jäätte, eikö totta?

AIRI.
Totta, jos hyvin pidätte.

SIIRA.
Ei se suistunut sudelle,
Joka suistui sulhaselle.

AIRI.
Jätä jo, Kirri, musta mieli!
Vieras vaimoksi parempi.
Lepytä Suvannon tyttö,
Vie se keikkuen kotihin.

KYLLI.
Se se joutuisi sudelle,
Joka Kirrin kumppaniksi!

KIRRI (viskaa simakannusta Joukolan tyttöjen päälle).
Tuossa tyttö turvakoille,
Jotka pettävät pesänsä —
Silmille rupainen sima!

Suvantolan väki karkaa Kirrin kimppuun.

PELLERVO (välittäjänä).
Heretkätte, heittäkätte!
Paha ei ruoskien parane.
Ei sovi Suvannon miesten
Hosua humalapäistä.

KOUKI.
Tämäpä Remusen poika
Se ensin nujakan nosti.
Me kun muut sovuksi joimme,
Hän se viskeli vihoja. —
Kehno moista kärsiköön!

KIRRI.
Oma on mieleni minulla.
En punatulkkana turise
Enkä tee tiasen lailla,
Muiden tahtoa totellen:
Teen mitä hyväksi tunnen
Itse ilman neuvomatta.

KOUKI.
"Teetkö min hyväksi tunnet?"
Kysyi koira ilvekseltä.
Vastineeks' söi ilves koiran. —
Sanopa, äkäinen ilves,
Kenen on valta näillä mailla,
Metsänkö vai pellon valta? —
Koska noin pelmuat pahasti.

KIRRI.
Ei ole vapaitten valta,
Kosk' ei kestä keikkumista.

KOUKI.
On valon ja päivän valta,
Joka ei riitoja rakasta.
Kesyt kulkevat vapaina,
Villit kiinni kahlehissa.

KIRRI.
Vain et riitoja rakasta!
Tulin tänne, niin osoitit:
"Tuolla on takana Kirri,
Joukolaisten joukon jatko!"

KOUKI.
Se oli totta leikitellen.

KIRRI.
Vielä näyttelen tosia,
Toimitan tuhat susia
Karjanne kadottajaksi,
Sukunne surmaajaksi,
Valtanne vajottajaksi!

PELLERVO (tyynesti).
Jo lopeta loitsintasi.
Noita ei vapise Väinö.
Laulu on mahti näillä mailla,
Viisaus urosten miekka.
Ei yön, ei petojen uhka
Säikytä Suvantolaista.
Ukko on urosten turva,
Suoja kaiken viljelyksen.
Hän se julki julmurista
Tehdä voi tasaisen miehen,
Hänpä voi verenhimoisen
Maahan paiskata poroksi!

KOUKI.
Kuulitko, kopea kukko!

KIRRI (paiskaa Koukia poskelle).
Tuossa tillikka sinulle,
Jotta et nousisi nokalle!

KOUKI (tarttuen Kirrin kurkkuun).
Kurja mies — sinut lopetan!
Pojat, karhunkeihäs tänne!

Joukko metsämiehiä kokoontuu yhteen rytyyn.

PELLERVO (menee häätäen väliin).
Heretkätte, kun sanonkin,
Heretkätte joutavasta!

NUORI JOUKO (syöksähtäen äkkiä vasemmalta).
Väistykätte, Väinöläiset,
Kirriä kurittamasta!
    Rehennellen:
Tässä on tulinen miekka,
Jolla puollan poikiani,
Isketän joka ikistä,
Joka päälle pakkaupi
Halki pään, läpi sydämmen,
Että maksa maalle käypi.
On tässä urosten verta,
Kymmenenkin miehen verta!

KOUKI (kiihkossa).
Varjele, vakainen luoja,
Ettemme kurista kourin
Tuota tuhman röyhkeätä! —

PELLERVO.
Tuolta on tulossa Väinö! —

KIRRI (vetäen Joukoa syrjään).
Kuule, veikko, kun sanelen! —
Tuolta Väinö väänteleikse,
Käypi siskosi sivulla. —
Laululla hänet lumosi,
Hänet ja hyvän emosi,
Häpeäksi heimollesi.
Nyt varusta voittosille —
Lauluin taikka miekoin — muista!

    Jouko ja Kirri jatkavat syrjässä keskustelua. Väinö,
    Taina ja Aino tulevat oikealta, Aino edellä. Väinö
    kääntyy keskustelemaan Koukin ja Pellervon kanssa.

AINO (juosten veljensä luo).
Jouko, viljon veljyeni!
Tulitkin kevätkisoihin.

NUORI JOUKO (jurona).
Tulin, sisko, turvaksesi.
Voi siskoni, voi emoni!

TAINA (läheten Joukoa).
Ei ole syytä voivotella.
Enemp' on ilohon syytä.

AINO.
Miksi näytät noin tylyltä?
Toitko myrskyn tullessasi?
On kevät, olethan nuori.
Miksi et iloita voisi?
Tunnetko tuon vienon tuoksun,
Jota tuuli lennättävi?
Se on kukkien rukous,
Että ei vihuri veisi
Luonnolta kevätiloja —
Minunkin rukoukseni.

NUORI JOUKO.
Olet lapsi neuvojaksi.
Anna huolia urosten.

    Alkaa käen yhtäjaksoinen kukunta.
    Väinö sekä kansa paljastavat päänsä.

AINO.
Veljyt, kuulehan käkeä!

VÄINÖ.
Kukkuos, kevätkäkeni,
Öin, päivin, illoin ja aamuin
Ihaniksi ilmojamme,
Mieluisiksi metsiämme,
Rahaisiksi rantojamme,
Viljaisiksi vainiomme!
Kukkuos vihaiset mielet
Rakkahiksi, rauhaisiksi
Suomen suurelle suvulle!

Kaikki kattavat jälleen päänsä.

NUORI JOUKO (astuu röyhkeästi Väinön eteen).
Terve, vanha Väinö! — Tässä
Näet nuoren Joukourhon!

VÄINÖ.
Terve, terve, nuori Jouko!
Sima ja iloinen seura
Tääll' on vierasten varalla.

NUORI JOUKO (kuin edellä).
En simoja, en iloja
Tullut täältä etsimään.
Vaadin Väinön suurisuisen
Laulusille, voittosille.
Kautta nuoleni sulitun,
Kautta miekan mieluisimman
Vannon Väinön laulavani
Suin sytehen, päin savehen,
Parrasta Puhurin suohon!

    Levottomuutta. Väinöläiset tarttuvat aseihin;
    Jouko ja Kirrikin tempaavat miekkansa.

VÄINÖ (tyyneesti).
Pankatte levolle miekka!
Käyttää rosvokin asetta,
Mieltä vaan on urhon päässä —
Lauluin nyt sotia käymme.