TOINEN NÄYTÖS.
ENSI KUVAUS.
Joukolan suuri savupirtti. Perällä ovi. Oikealla avotakka, vasemmalla pitkä pöytä sekä kasinkivet, joilla SINIKKA jauhaa. NUORI JOUKO ja KIRRI varustelevat aseitaan. TAINA kehrää värttinällä, AINO pesee astioita.
KIRRI.
Jos jotakin unohtaisit,
Voisin syrjästä sysätä
Suuhusi sukevan mutkan,
Johon Väinö vierähtäisi
Kuin ovela Hiiden hirvi.
NUORI JOUKO.
Tulla voit todistajaksi,
Vaan et neuvonantajaksi:
On älyä itselläni
Vaikka Väinönkin varalta.
KIRRI.
Sanoin vaan sitä sanaksi;
"Jos" sanoin ja jos on jos.
SINIKKA (syrjässä).
Sen tuhannen venkaleita!
"Jos on jos!" Mut jospa hiisi
Toisi teille surmaa viisi.
Orja tässä kiertää, jauhaa,
Saapi tuskin öisin rauhaa.
Syöjätär jos oisin, söisin
Teistä lihan luista öisin!
NUORI JOUKO.
Orja ryökälekö siellä! —
Kirri, myrkytitkö nuolet?
KIRRI.
Tein sen.
NUORI JOUKO.
Jos aseissa Kouki
Vastahamme rynnistäisi —
KIRRI.
Nuolen saisi, siihen jäisi.
Sivaltaisin sitte miekan,
Pään pahalta pirstoaisin.
SINIKKA (syrjässä).
Mut jos luutuisi kätesi,
Menettäisit itse pääsi!
NUORI JOUKO.
Jousi matkahan ja miekka,
Se on tietty, miehen merkit.
Mut paras ase on loitsu,
Jota kuulevat jumalat,
Vapisevat luonnon voimat.
SINIKKA.
Piimäparran viisautta!
Kavahda, kavala Jouko,
Ei sinua Väinö väisty.
Sun manaa hän maan omaksi,
Jottet nouse nostamatta
Kotias kohentamaan!
Muut säikähtyvät.
NUORI JOUKO (tarttuen orjaan).
Sinut, sen kirottu orja,
Lyön liivaksi, maan mäsäksi,
Jollet suutasi tukitse!
Orja valittaa.
KIRRI.
Kurista katala riepu!
AINO.
Ei sovi sinulle, veikko,
Käydä orjahan käsiksi.
KIRRI (syrjässä).
Se on tyttö — aina armas!
NUORI JOUKO.
Olet, sisko, oikeassa.
Henkipattosen pelastit.
On sotia suurempia
Käydä nuoren Joukahaisen —
Ei orjan opettaminen.
TAINA.
On salossa saartamista
Pelloksi ja niittymaaksi,
Kirvehen ja kuokan työtä.
On susia, karhujakin,
Ne kukista kankahilta,
Että ei katoa karja
Eikä lapset laitumilta.
Niissä voimasi osoita
Kuin väkevä Suvannon urho —
Se on sankarin tekoa!
NUORI JOUKO.
Säästä jo, emo, sanasi
Väkevästä vääntäjästä!
Etkö aavista tuhoa?
Päivän matkan pääss' on Väinö
Peltoinensa, niittyinensä:
Kalat on katoamassa,
Otukset vähenemässä
Kaskitulten tuprutessa.
Vieläkö minun pitäisi
Riistametsät maahan lyödä?
Minunko ajaa orava
Oksalta iloitsemasta,
Rikkoa repojen rauha,
Kontion kotielämä,
Pyyt ja metsot pyörrytellä,
Puut tuhaksi polttamalla?
Niin itse Tapion valta
Kukistuisi kunniatta
Isien iki saloilta.
VANHA JOUKO on edellisen puhuessa kalakontti selässä astunut
sisään ja ripustanut kontin viilekkeistä ovenpieleen seinän
koukkuun; istuu pitkän pintapöydän päähän.
VANHA JOUKO.
En kehoita kaskimaaksi
Saloja kukistamaan.
Kalanpyynti, metsänkäynti,
Ne minulle mieluisimmat,
Niillä ne eli isätkin,
Etköpä sinäi eläne. —
Mut elä sopua sorra
Väinön ja itsesi välillä.
Suloinen on rauhan riista,
Makea sovinnon malja.
Niist' on nouseva kotisi,
Vaan ei vainon pyörtehestä.
NUORI JOUKO.
Oi isoni, oi emoni!
Ei nyt verta vuodatella.
Väinön laulut, Väinön maine,
Ne minua ahdistavat,
Jott' on pääni pälkähässä —
Laulan öilläkin unissa.
VANHA JOUKO.
Väinön laulut — Väinön maine!
TAINA.
Vedä et vertoja hänelle! —
Olet lapsi laulajaksi
Suuren laulajan keralla.
NUORI JOUKO.
Heikko on emoni usko.
AINO (harkiten itsekseen).
Veljenikö laulajaksi! —
Väinön kanssa voittosille? —
Iloksiko vai suruksi? —
Suruksi koko suvulle.
KIRRI.
Miksi, Aino, noin epäilet?
Miksi aavistat pahoja?
Etkö voisi nyt iloita
Tuumistamme urhokkaista?
AINO.
Suon teille suvisen ilman,
Vaan ei myrskyt vallassani.
Tuolla on ihana ranta,
Tyyni, kaunis lummepauni. —
Siell' olen istunut kivellä. —
Mutta mies sota-oritta
Viepi vettä sotkemaan: —
Vesi on samea, synkkä,
Siihen ei kuvastu kukka,
Lehto eikä päivän silmä —
Miksi ei vesi iloitse?
NUORI JOUKO.
Aika on veden iloita,
Kun on orhi uitettuna.
Aika naisten naureskella,
Kun on voitettuna Väinö.
AINO (jatkaa).
Taikka tuolla on ulappa,
Tyyni, kirkas; alli uipi
Siellä joutsenen keralla.
Soutelen minäkin siellä,
Vieno tyttö venhosessa,
Ihanuutta ihmettelen:
Taivas yllä, taivas alla,
Kummallakin kultakehrä,
Välillä ihana ilma,
Rannat kaikki rauhalliset,
Puu ei nuoku, leht' ei liiku,
Linnut vaan visertelevät;
Mieleni mesiherana
Lauluksi solahtelevi,
Rannan kaikua tavaten. —
Mutta äkkiä idästä
Ratkeaa raju vihuri,
Pilven tönkän työnnältävi
Päälle järven rauhallisen: —
Nyt sohina, nyt tohina
Yllä, alla ankarasti;
Ves'sihinä, ves'sähinä,
Aaltojen vihainen virta.
Minä lapsi tyynen lammen
Kalpeana kaarittelen
Kotirannan ruohikkoon —
Jollen vierähdä vetehen.
Miks'ei päivä maille pääse?
Miksi en ilosta laula?
NUORI JOUKO.
Aika on auringon näkyä,
Kun on myrsky mailta mennyt.
Aika tyttöjen iloita,
Vihollisen voitettua.
KIRRI.
Luota, Aino, veljyeesi!
Kuuletpa hänessä miehen,
Jok' on suustansa sulava
Eikä taidossa takellu.
TAINA (tarttuen Nuorta Joukoa käteen).
Sanon, kuule poikueni:
Jätä hurja kilpakiihko,
Sammuta vihainen mieli.
Kestä et Väinön viisautta,
Käypi kuin kevätlumelle:
Päivän kanssa taistellessa
Masentui se maan rakohon.
Talven puolesta sinäkin,
Kuin Puhurin julma poika
Taistelet kevättä vasten,
Viisautta, viljelystä,
Suvituulen mieltä vasten.
NUORI JOUKO.
Sepä on mies kovin ylevä,
Se Suvannon suurisuinen:
Naisen mieli on matala,
Senkin tyyten tyhjenteli
Viekkahilla virsillään.
AINO.
Jouko, veljyeni!
NUORI JOUKO.
Poistu,
Sisko! Sin' et tunne tuota,
Minkä loi kevät minuhun,
Mustan kiihkon.
AINO.
Sit' en tunne.
Tunnen vaan oman tilani.
Ajattelehan orasta,
Hangen alla uinuvata.
Se kevättä vartoi, vartoi,
Toivoi putkelle puheta,
Kukkiakin päivän alla,
Nauttia kevät-iloja.
Niin tulikin keito kevät,
Päivin paistoi, öin pakasti,
Söi orahan onnen toivon,
Ilon kuihdutti kukalta.
Niin uneksin, niin odotin,
Niin olen pettynyt minäkin.
NUORI JOUKO.
Heitä jo lapsien tarinat!
AINO (jatkaa).
Ajattele aurinkoa,
Joka aamua odotti,
Päästäksensä päilymään
Maan vesille, viertomaille,
Maan saloille, sammalille,
Eläimille, ihmisille.
Tuota toivoi ja odotti.
Mut oli ylennyt maasta
Inha usva taivahalle.
Se pimitti päivän silmän,
Aurinko sumuhun nukkui. —
Niin on mieleni minunkin,
Unelmani usvan alla.
NUORI JOUKO.
Pelkosi on joutavata,
Turinata tuhman linnun.
Ei sovi tuot' urhon kuulla,
Vesi ei olvesta vetele.
AINO (jatkaa).
Ajattele kevätpääsky,
Tullut tänne muilta mailta,
Kuvannut vihantanurmen,
Lehtiä ja kukkasia,
Tuulta lemmen lämpimätä,
Pesän pehmoisen tekoa.
Mitä on tavannut täällä? —
Karkean lumivihurin,
Tuulen tuiman ja purevan.
Minäkin, poloinen pääsky,
Kevättäni kaipaelen —
Sinä valmistat vihurin.
KIRRI (heltyneenä).
Haastat silmäni vesille. —
Jouko, heitämmekö retken?
Rakennammeko sopua
Väinön ja Joukolan välille?
NUORI JOUKO (ärtyneenä).
Senkö on kevät sinussa
Herättänyt heikon mielen,
Jotta naisien narina
Sammutti sotahalusi?
Jää kotihin kurja, raukka,
Piile kannon juuren alle,
Tonki siellä mäyrän kanssa,
Multakärsä Kirri, tonki!
Lähden yksin.
KIRRI (raivostuen).
Solvaisetko?
Julma Jouko, solvaisetko?
Tahdotko tapella ensin?
Nyrkillä tai tapparalla?
Nostaa kätensä, vasen nyrkissä, oikea tapparassa.
NUORI JOUKO.
Vaikkapa tuliterällä.
Sinikka nauraa kamalasti, mutta säpsähtää omaa
nauruansa. Taina ja Aino välittävät riidan.
TAINA.
Taatto auta tappeluista!
KIRRI (hillittyneenä).
Jos ei siskoas olisi,
Näyttäisin mihinkä pystyn.
VANHA JOUKO (vakaisesti).
Kuulkatte, pojat, tarina! —
Riitelivät sorsanpojat
Kotirannan kaislikossa.
Niin tuli topakka kyttä,
Rantoja se hiipi, hiipi.
Mut sit' ei näe sorsanpojat,
Riidellä rapistellessa.
Kyttä jousensa viritti,
Sihtas, tähtäs — laukaisi: —
Siihen sorsanpojat sortui.
Sopikatte, sorsanpojat!
KIRRI (Nuorelle Joukolle).
Kättä anna, veikko!
NUORI JOUKO.
Tässä.
KIRRI (vetäen Joukon syrjään).
Tietäisit mitä minussa
Herätti kytevä kevät:
Kaksi kiihkoista halua
Talven kaiken hautunutta
Niinkuin koski kohvan alla:
Raju rakkaus on toinen,
Taudin kuumeisen tapainen;
Toisen on nimi musta mieli,
Rakkauden synkkä varjo.
Ne nyt reutovat minussa,
Johtavat joka tekoa.
Milloin hellyn niinkuin tässä,
Aino kun satutti sanoilla.
Taikka kolkkona epäilen,
Toivotonna, vaikka lemmin —
Silloin kiihdyn katkeraksi,
Satelen vihasanoja
Niinkuin suolan järkäleitä,
Joita haavoihin hajotan
Suosimatta, säälimättä,
Vaikk' olis vamma vaivaisella,
Sitäkin kirvellyttäisin.
NUORI JOUKO.
Se minunkin mieleheni.
Säälisitkö, heltyisitkö,
Et ikinä naista saisi —
Saisit naurun, pitkän pilkan.
Sen sylihin suostuu nainen,
Ketä on pelätä pakko.
Kuka on ankara ja kumma,
Sen etehen antauvi
Hän kuin laakso vuoren alle,
Nöyrin, notkahtavin mielin.
KIRRI.
Oletpa kokenut koira,
Kun tunnet otuksen oikut.
NUORI JOUKO.
Tunnen vieläkin enemmän:
Kun tulet todistajaksi
Voimistani, voitostani,
Kun kukistan Väinämöisen,
Niin voit urhona palata
Keralla parahan urhon,
Olet yksi kummemmista,
Voitat tyttöjä tukulta,
Väistät rinnaltasi Väinön,
Mustan mielesi valostat.
Eikö totta?
KIRRI.
Totta lausut.
Väinön, juuri Väinön soisin
Manan eukolle vävyksi. —
Kanssas lähden.
NUORI JOUKO.
Kelpo Kirri.
Lähtekämme!
VANHA JOUKO.
Kuule, poika!
Minuss' ei kevät herätä,
Ei haluja, ei himoja.
Herätti toki kipuja,
Tuskia unettomia
Ilmoja ennustamaan;
Muistoja herätti monta
Nuoria varoittamaan:
Menet kerskaten sotahan,
Silmäpuolena palajat.
NUORI JOUKO (halveksien).
Höpiset, isäni vanha!
Keskustelee Kirrin kanssa.
SINIKKA (syrjässä)
Kevät! — näytithän minulle,
Kuinka kahlehensa luonto
Katkoi, pursuten, poristen
Vapahasti, vallatonna. —
Miksi et minua, kevät,
Päästä orjan pälkähästä?
Ikävän herätit hurjan,
Tuskan toivottoman, kurjan.
Epätoivoisesti.
Orja raukan on elämä
Kuin polulla ruohon silmän,
Poljettuna, sorrettuna.
NUORI JOUKO (äkisti).
Niinkuin nuoli päätös lensi.
Hyväst', äiti!
TAINA.
Poikueni!
Kuulehan keväimen kieltä
Äitisi sydämen kautta!
Syvältä kuin talven alta
Toiveheni tulvehtivat:
Soisin vuotavan metenä
Lasteni perintömaitten,
Kukkivina, marjavina,
Viljoina vihottavina —
Itse unena unhottuisin.
Kuulisinko suut sulina
Rakkautta rallattavan,
Kuuluttavan kunniata
Lasteni kotipihoilla —
Itse kuin kaste katoaisin.
Joukoseni, poikueni!
Riistäisitkö nyt minulta
Toivoni toteumasta?
Äitisi suruilta säästä!
Jos menetkin Väinön maille,
Tee sopu, rakenna rauha.
Päätä se lujalla mielin!
NUORI JOUKO.
Oi, emoni, kantajani!
Tunne mieleni tukala,
Niin et vaadi vaikeinta.
Maan sydäntä routa särki,
Minun mieltäni pakotti
Kaiken talvea ajatus,
Outo, katkera ja kolkko.
Kevätlämmin hautoi roudan,
Vapautti luonnonvoimat,
Riihottomat, vallattomat
Tulvina tuhoamaan, —
Kirren alta kyyn herätti.
Niin minunkin mielessäni
Keväthelle, tuuli, kaste
Herätti himojen tulvan,
Hävityshaluisen parven,
Villimmän kuin metsän karja
Janoisena, nälkäisenä —
Herätti käteisen kyynkin:
Sen sihinä, sen sohina
On vereni vellotellut,
Etten voi levätä ennen
Kuin olen laulanut Väinön
Suin sytehen, päin savehen,
Parrasta Puhurin suohon.
VANHA JOUKO.
Kateus syö miehen mielen,
Että ei tuhoa tunne.
Luonto on luettavasi,
Elämä opittavasi.
Työtä tehden tyynin mielin
Viisastut iän keralla.
Työ, sovinto — —
NUORI JOUKO (halveksien).
Tuota kuulen!
Tyyntä tuopi kerran hauta.
Viisautt' on itselläni,
On himoja kiihkoisia.
TAINA.
Sitä jo pelkäsin sinusta,
Kun olit piennä piimäsuuna:
Perho kun kukilla pelmi,
Silvoit sen ohuet siivet;
Rastahan pojat sokeat
Viskoit virtahan pesästä,
Et suonut emon iloita.
Nähtyäs iloisen lapsen,
Sitä viskelit vihalla,
Iloitsit kun näit sen itkun. —
Tuota jo varoitin silloin.
VANHA JOUKO (Tainalle).
Annahan pojan kokea,
Päästä lentohon lepakko.
Kylän ansat on opiksi.
Päästä, sanon.
TAINA (Joukolle).
Mennös, mennös!
AINO.
Jouko, Jouko!
KIRRI.
Rientäkämme!
NUORI JOUKO (ylpeästi).
Hyvä on isoni tieto,
Emoni sitäi parempi,
Oma tietoni ylinnä!
Jouko ja Kirri lähtevät.
SINIKKA.
Vastahasi, julma Jouko,
Surmaksi susimeteli!
TOINEN KUVAUS
Metsätie.
NUORI JOUKO.
Tässä on parahin paikka:
Siellä suo, vetelä täällä,
Keskellä tasainen tanner.
Tästä on tapa hänellä
Käydä Ilmarin talossa
Näissä päivin.
KIRRI.
Mies keralla,
Kun hän käypi kukkumassa.
NUORI JOUKO.
Sano: ulvomassa! Kilvan
Huutavat saloja pitkin,
Jotta kansa kummastuisi,
Kertoisi ja kuuluttaisi
Mainetta mokoman miehen,
Vallanpyytäjän pahimman.
KIRRI.
Lausunut on laulavansa
Suloksi vesille, maille,
Ihmisten muka iloksi.
NUORI JOUKO.
Luota tuota!
KIRRI.
Että mettä
Keittävät koskessa kuohut.
Minkä lie iloksi pyylle
Metsämiehen piipotukset.
NUORI JOUKO.
Hah, ha ha! sen lausuit totta.
KIRRI.
Mutta sillä on ukolla
Tietojakin, taitojakin.
NUORI JOUKO.
Tietojako, lausut?
KIRRI.
Enkä.
Tarkoitan: jokainen meistä
Tietomies on laatuansa.
NUORI JOUKO.
Jokainenko, lausut?
KIRRI.
Enkä.
Tarkoitan: kukin etevä
Mies, itse ajatteleva
Urho, sankari tai noita
Jotakin tajuta voipi
Uutta muille ja minulle,
Kun annaikse aatoksihin:
Niin miks'et sinäkin voisi,
Mies etevin näillä mailla?
Päästele sitä sanoiksi,
Mikä on aito joukolaista,
Mist' olet vakava, varma.
NUORI JOUKO.
Neuvotko minua?
KIRRI.
Enkä.
Tarkoitan, ett' innostuisit,
Siksi ärsytän sinua.
NUORI JOUKO (huitoen ja reutoen).
Innostuisinko? — — — se sattui!
Nyt olis paininta parahin.
Se veriä liikuttaisi. —
Käymmekö käsirysyhyn,
Kirri!
KIRRI.
Niinkuin aika poika!
Vyöltä vaiko rinnuksista?
NUORI JOUKO (käyden käsiksi).
Rinnuspaini! — Täm' ei tepsi.
Vyöltä! — Täm' on vankempata. —
Heilauta!
KIRRI.
Keikauta!
NUORI JOUKO.
Nuoremp' ensin!
KIRRI.
Kopsis!
NUORI JOUKO.
Ropsis! —
Tuossa kinnerit sojossa.
Mihin pystyt?
KIRRI.
Päästä! —
(noustuaan)
Vielä!
NUORI JOUKO.
Koita!
KIRRI.
Kopsis!
NUORI JOUKO.
Ropsis!
KIRRI.
Eipä. —
Kapsis!
NUORI JOUKO.
Rapsis! — Toisen kerran!
Siin' on poika pempullansa.
KIRRI.
Kolmas kerta! Päästä!
NUORI JOUKO.
Nouse!
KIRRI (noustuaan).
Annahan hövellän hiukka.
NUORI JOUKO.
Läähätät kuin lahnan poika
Katiskassa.
KIRRI.
Kolmas voitto
Miehen voitto.
NUORI JOUKO.
Koita, koita!
KIRRI.
Nyt käsiksi!
NUORI JOUKO.
Rimpuelet!
KIRRI.
Loiskis!
NUORI JOUKO.
Roiskis! — Tunnustatko,
Ett' olet kumottu karhu?
KIRRI.
Mies olet juukelin jämäkkä!
Salolta kuuluu säestettyä laulua.
NUORI JOUKO.
Nyt on kuumakin vereni.
Pelvotonna — — —
KIRRI.
Kuule! — Kuule! —
Hoilotusta —
NUORI JOUKO.
Tässä tiellä
Istun, varron enkä järky. —
Vastahani istu, Kirri!
Lyökämme käsi kätehen,
Laulakamme! Kirri, säestä!
KIRRI (istuu polulle Joukon vastapäätä).
Vetelehän! Kyllä koitan.
NUORI JOUKO (laulaa käsi kädessä Kirrin säestäessä).
Laulu on Lapista tuotu,
Kesäpeuran kielen alta,
Talvisen vasikan suusta,
Lapin lintujen nokasta.
VÄINÖ (tulee Koukin keralla oikealta).
Kenen soi kujerrus täällä?
Kuka on kurja tielle käynyt?
Jouko ja Kirri kavahtavat seisaalleen.
NUORI JOUKO.
Mie olen nuori Joukahainen.
Mit' olet sukua itse
Kurjanlaista?
VÄINÖ.
Kun liet nuori,
Niin väistäite vanhempata.
NUORI JOUKO (rehentelevästi).
Vähä on vuosista väliä.
Tietävämpi tielle jääpi.
Lienet vanha Väinämöinen,
Niin lähdemme laulusille.
VÄINÖ.
Mitäpä minusta liene.
Ain' olen elellyt näillä
Kotipellon pientarilla,
Kuunnellut kotikäkeä.
Vaan jos kuitenkin halajat,
Sano mit' ylintä tiedät.
NUORI JOUKO (yhä kiihtyvästi syytäen).
Tiedänpä minä jotakin:
Räppänä on liki lakea,
Kiuasta liki on lieska,
Hyvä on hylkehen eleä;
Luotansa lohia syöpi,
Sivultansa siikasia.
Siiall' on sileät pellot,
Lohella laki tasainen;
Hauki hallalla kutevi;
Ahven arka, kyrmyniska
Syys-ajat syvällä uipi,
Kesät rannalla kutevi.
Vielä tiedän muunkin tiedon:
Pohjola porolla kynti,
Etelä emähevolla,
Takalappi tarvahalla,
Pitkät on puut Pisan mäellä,
Hongat Hornan kalliolla.
Kolme on koskea kovoa,
Kolme järveä jaloa,
Kolme vuorta korkeata
Tämän ilman kannen alla:
Hämehess' on Hälläpyörä,
Katrakoski Karjalassa,
Ei ole Vuoksen voittanutta,
Yli käynyttä Imatran.
VÄINÖ.
Lapsen tieto, naisen muisti,
Ei ole partasuun urohon
Eikä miehen naisekkaan. —
Sano syntyjä syviä!
NUORI JOUKO (syytäen).
Tiedän mä tiasen synnyn,
Tiedän linnuksi tiasen,
Kyyn viherän käärmeheksi,
Kiiskisen veden kalaksi;
Raudan tiedän raukeaksi,
Mustan mullan muikeaksi,
Varin veen on vaikeaksi,
Tulen polttaman pahaksi.
Vesi on vanhin voitehista,
Kosken kuohu katsehista,
Itse luoja loitsijoista,
Jumala parantajista.
Vuoresta vetosen synty,
Tulen synty taivosesta,
Raudan alku ruostehesta,
Vasken kanta kalliosta.
Mätäs on märkä maita vanhin,
Paju puita ensimmäinen,
Hongan juuri huonehia,
Paatonen patarania.
VÄINÖ.
Muistatko mitä enemmin.
Vain jo loppuivat lorusi?
NUORI JOUKO.
Muistanpa ajan mokoman,
Kun olin merta kyntämässä,
Meren kolkat kuokkimassa,
Kalahaudat kaivamassa,
Sydänveet syventämässä,
Lampiveet on laskemassa,
Mäet mylleröittämässä,
Louhet luomassa kokohon.
Viel' olin miesnä kuuentena
Tätä maata saataessa
Ilmoa suettaessa,
Ilman pieltä pistämässä,
Taivon kaarta kantamassa,
Kuuhutta kulettamassa,
Aurinkoa auttamassa,
Otavaa ojentamassa,
Taivoa tähittämässä.
VÄINÖ.
Jo varsin valehtelitkin!
Ei sinua nähty, kuultu
Tätä maata tehtäessä,
Taivasta asettaessa.
NUORI JOUKO (röyhkeästi).
Kun ei lie minulla mieltä,
Kysyn mieltä miekaltani.
Laulaja laveasuinen,
Tartu kalpahan käsiksi.
Vetää miekkansa; Kirri samoin.
VÄINÖ.
En noita pahoin pelänne
Miekkojasi, mieliäsi.
Toki en kanssasi katala
Lähde miekan mittelöön.
NUORI JOUKO (yltyen).
Ken ei käy kalpahan käsiksi,
Sen minä siaksi laulan,
Panen semmoisen urohon
Sen sikäli, tuon täkäli,
Läävän nurkkahan nutistan!
KOUKI (syrjästä).
Tuotako suvaitset, Väinö?
Ota miekka, lyö muruksi!
VÄINÖ (Joukolle, alussa tyynesti, sitte kiihtyen).
Tuota varroinkin sinulta:
Ylpeyttä yllin kyllin,
Itseluuloa isosti,
Raakuutta rajattomasti.
Vaaksan tietoja varalla,
Peninkulma kerskausta;
Kuntoa mättähän korko,
Vuoren korko röyhkeyttä;
Muistotietoja murunen,
Viisautt' ei viivan verran;
Pilvi kunnianhimoa,
Kateutta suon syvältä;
Koko hinkalo valetta,
Totta vain torajyväksi.
Ketun on sulla viisautta,
Alhaista eläimen mieltä,
Mutkikasta, juonikasta,
Ei ylevän ymmärrystä,
Suden on himo sinulla,
Raateleva, kurja, raukka,
Ei ylhäinen lemmen into.
Olet kuin kateinen koira,
Kiertelevä, kaarteleva,
Vaan et kunnon kilpaveikko.
Etkö nyt häpeä häijy?
Etkö vaivainen vajoa
Maan mutahan, suon sisähän?
Vaivu, vaivu!
NUORI JOUKO (hätäyneenä).
Auta, Väinö!
Tietäjä iän-ikuinen,
Pyörrytä pyhät sanasi!
Annanpa parahan makson.
VÄINÖ.
Niin mitä minulle annat,
Jos pyörrän pyhät sanani?
KIRRI (puun takaa, johon on paennut Väinön loitsiessa).
Lupaisitko vanhan jousen!
NUORI JOUKO.
Annan jouseni parahan.
VÄINÖ.
Mene hurja jousinesi!
On aseita itselläni
Joka vaarnalla varattu. —
Painu maahan jo matonen,
Suon sisään salakavala!
Suuri on paasi painamassa,
Raskasten vikojen vuori.
Painu, painu!
NUORI JOUKO.
Auta, Väinö!
Pyörrytä pyhät sanasi!
KIRRI (syrjästä).
Lupaisitko vanhan purren!
NUORI JOUKO.
Annan purteni parahan.
VÄINÖ.
Pursia on itselläni
Tuulen viedä, toisen tuoda.
Sorru sortaja hyvien,
Vainoja vapahan laulun,
Pimeähän piilotaite,
Syvemmälle kyyn kotihin,
Sorru, sorru!
NUORI JOUKO.
Auta, Väinö!
Päästä tästä pälkähästä!
KIRRI (syrjästä).
Antaisit hänelle orhin!
NUORI JOUKO.
Annan orhini parahan.
VÄINÖ.
On hepoja itselläni!
Uppoa susi syvälle.
Syvä on paha sisusi,
Ilon- ja valon-vihainen.
Painu, katkuinen kekäle,
Ainiaksi painu, painu!
NUORI JOUKO.
Auta jo, Suvannon urho,
Nosta nuorta Joukahaista!
KIRRI (syrjästä).
Voisit kultia luvata!
NUORI JOUKO.
Annan kultia kypärin.
VÄINÖ.
Kysy en kurja kultiasi.
Iki kullat on itselläni.
Kutistu kokohon raukka,
Kuin lumi keväimen tieltä,
Yö keväisen päivän tieltä.
Putoa Puhurin suohon
Hallattaren vuotehelle,
Siell' uneksi yön kodissa
Jäisen puolison povella,
Sinne sorru!
NUORI JOUKO (yhä hätääntyneemmin).
Päästä, päästä!
Vaka, viisas Väinämöinen.
KIRRI (hätäisesti).
Anna aumat, pellot, mullat!
NUORI JOUKO.
Annan aumani kotoiset,
Heitän hietapeltonikin
Itseni lunastimeksi.
VÄINÖ (jatkuessa yhä kiihtyen).
Omat peltoni paremmat,
Omat aumat armahammat.
Vaivu vieläkin syvemmä,
Mutahan Manalan virran!
Vie sinne matala mieli,
Luonto karvas ja katala.
Sorru jo lamassa siivin,
Haaskalintu hautahasi,
Jotta sointuisi somemmin
Saloilla keväiset kielet
Luonnon puhtahan povesta.
Sinne sorrutkin harakka.
Voi mätäskin maasta nousta,
Vaan ei öykkäri yletä;
Kohotti petäjä päänsä,
Oksat linnuille levitti —
Halpa mies hakona vaipui,
Mieli myrrin nyrrillänsä.
Pilvihin paneite päivä,
Välky taivas valkeoita,
Jyrise jumalan ilma,
Kalliot paloiksi pauku!
Tuuli, tuppuran tekijä,
Räiskyttele rannan hiekat
Silmille pahan sikiön,
Häijyn miehen häämenoissa!
Vinku tuuli vimmatusti
Irnuvirttä ilkeätä,
Nyt kun juopi nuori Jouko
Suossa sammakon olutta.
Sorru kuin somerovuori,
Sorru, sorru!
NUORI JOUKO (yhä hätääntyneemmin).
Viisas Väinö!
Säästä vielä heikko henki!
Virta jo jalkoja vetävi,
Hiekka silmiä hijovi.
KIRRI (hädissään).
Anna jos mitäkin annat,
Mutta säästä siskoasi!
NUORI JOUKO.
Kun pyörrät pyhät sanasi,
Annan pirtin pyyhkijäksi,
Kutojaksi kultavaipan,
Mesileivän leipojaksi —
Annan Aino siskoseni.
KIRRI (hurjistuen, epätoivoisesti).
Voi katala kauppojasi!
Voi minua mies poloista!
Poistuu.
KOUKI (hykertäen käsiään).
Se oli voittoa parempi!
VÄINÖ.
Säästäisinkö? — Päästäisinkö? —
Jo säästänkin! — Jo päästänkin!
Kun noin pyrkinet parata,
Suot suloimman lunnahasi,
Riemun rintani valoksi,
Niin pyörrän pyhät sanani,
Päästän linnun lentosalle —
Kun et liekin yölepakko. —
Lepy nyt, vihainen virta,
Vuolahana vuotamasta
Päälle syyllisen urohon.
Suistukoot syvälle syysi,
Viat virtojen mukana;
Sortukoon sakea sappi,
Mutta mies mudasta nouse
Vapahana vammoistasi.
Nouse kuin savesta saukko,
Läikkykarvainen, korea.
Puhdistuisitko pulassa,
Nousisitpa nuorempana
Kuin paju palon kylessä,
Survottuna, sorrettuna
Keikahtaa kevein mielin;
Niin sinäkin, nuori Jouko,
Nouse, keiku ketterämmin,
Pesi pääsky, liehu leivo,
Elä huuda huuhkajana.
Anna luonnon leikitellä,
Anna ihmisten iloita,
Itsekin ilosta nautti,
Se on tervehen tekoa.
Jollet sietäne iloja,
Päivän paistetta pakene —
Se ilon loi ihmisille —
Menekin susien maille,
Yön ja talven tunturille,
Kussa ei kuuta, aurinkoa
Eikä tähtien valoa.
Mutta nyt on nousuaika,
Kuulet lintujen lirinän —
Jäniskin jo tuosta juoksi.
Aurinko salon sisästä
Jo vesiä välkyttävi,
Herätellen heikommatkin.
Tarttuen Joukoa käteen.
Nouse, Jouko, notkostasi
Päivän kirkkahan poluille!
KOLMAS NÄYTÖS.
Joukolan pihamaalla pyhien puitten varjossa.
Oikealta näkyy tupa, perältä aitta. Aamupäivä.
TAINA (koristaen Ainoa).
Ruusuposkisen otsalle
Seppele sopii somasti.
Nämäkin helakat helmet
Käyvät valko kaulallesi
Kuin sininen lemmenkukka
Lähtehelle reunustaksi.
Nämä kuulut kultavitjat
Riipustelen rinnoillesi
Kuin kevähän rintapäille
Maaemo mataran nosti.
Tämä päiv' on äidillesi
Muutoksien muistopäivä:
Kolmekymmentä on vuotta
Täsmälleen tänä kevänä,
Kuin isäsi intomielin
Toi tytön Kalevalasta,
Minut ryösti marjamaalta.
AINO.
Miksi jäitkin ryöstäjälle?
VANHA JOUKO.
Vie sinä, minä vikisen,
Olet vievinäs väkisin,
Tulen puolen mielelläni —
Niin tais' olla Tainan laita.
Lähtee pirttiin oikealle.
TAINA.
Täsmälleen tänä kevänä,
Tämän kevätpäivän päälle
Täytät vuotta kuusitoista
Kukkana isäsi mailla.
Siksi nyt sua somistan,
Kultaseni, lintuseni.
Laitan kuin kevättä luonto
Soreaksi, sointuisaksi,
Mainioitten morsioksi,
En kotihin ryöstölinnun.
AINO.
Olen lapsi morsioksi,
Äiti.
TAINA.
Tyynny, tyttiseni!
Jo olet tupelle tullut.
Pian päilyt tähkäpäänä.
Aavistan isosukuista
Ainolleni.
AINO.
Voi kuin haastat,
Äiti!
TAINA.
Kuin katolla pääsky,
Lauleskelen lapselleni,
Jonk' on lentovalmis siipi.
AINO.
Näetkö tuolla —!
TAINA.
Kirrin äiti!
MELLA (tulla tuoksuttaa oikealta).
Terve, Taina! Terve, Aino!
TAINA.
Terve tervehyttäjälle!
MELLA (Ainoa tarkastellen).
Siinäpä sileä lintu.
Vasta on pesästä päässyt,
Mut jo kuulu kullan solki.
Kertomus kylässä käypi
Kevätjuhlasta jalosta,
Kuinka istui Aino neiti
Polvella suvannon sulhon! —
Suurelliset suurten luona,
Lapsi vanhan vaalijaksi!
Hah, ha ha! — poloinen Kirri!
Olisit sukua suurta!
Joukolata autellessa
Heimosi sodissa sortui. —
Aino ei sinusta huoli.
Taina möikin tyttärensä —
Hyvästi, hyväsukuiset!
Poistuu vasemmalle.
TAINA.
Rutjan koskehen, rutale,
Kiroinesi, kiukkuinesi!
AINO.
Äiti, äiti! peitä tyttös,
Paina maahan marron alle!
Tuo ampui likaisen nuolen,
Polttavaisen myrkkypiston.
Se syöpi sydänvereni,
Imeksii iloni virran
Kuin lukki. Jo peitä, äiti! —
Mit' olen pahoja tehnyt?! — —
Äiti!
TAINA.
Viihdy, lintuseni!
Kerron kaskun. — Heinikossa,
Kukkaniityll' istui lapsi,
Äidin polvelt' äsken päässyt,
Siin' iloitsi, nauroi, leikki.
Niin sihahti ruoho — sieltä
Musta kyy läheni lasta —
Pisti pientä — pois suhahti:
Lapsi parkaisi pahasti! —
Syytöntäkin pisti käärme.
AINO.
Miksi noin on tuhma luonto?
TAINA.
Liekö tuhma vaiko viisas,
Vaatinut on valvehille,
Aseihin, sotajalalle,
Voittosille luonnon kanssa.
AINO.
Ihmisten ilettävien. —
Minut peitä, äiti, noilta,
Niit' en kestä.
TAINA.
Piilosilla
Et karaistu kestäväksi.
Voimia elämä luopi.
AINO.
On elämä nurja, julma
Ryöstövalta.
TAINA.
Viihdy, lapsi!
Tyynny kuin tuo lähde tuossa.
Siit' annan sinulle vettä. —
Kas niin, rauhoitu! Nyt silmäs
Kirkastuu kuin lähde tuossa,
Täm' on, tiedät, uhrilähde.
Pyhä on voima sen vedellä.
Pyhä on tässä tuomilehto —
Tunnetko väkevän tuoksun?
Tuometarten hengitystä.
Tuolla pulska Pihlajatar
Kukkansa suvelle säästi. —
Käypi niin keveä tuuli,
Raitis, lämmin. Se sulosti
Poskias sukostelevi.
Näetkö kuvasi tuolla
Lähtehessä? Siit' iloitse,
Ett' olet verevä, nuori!
Iloitse ilon ajalla,
Vielä kukkuvi käkesi!
Nyt kevät on tuolla — tässä.
Kuuletko? — Kas siellä rastas!
AINO (ihastuksissa).
Äiti, äiti!
TAINA.
Lintuseni!
AINO.
Pyhä on tämä uhrilehto!
TAINA.
Eikö totta! Nythän tunnet.
AINO.
Tunnen kuin keväinen tuuli
Toisi kaikki kaipauksen
Ristiaallot rintahani.
Tunnen kuin palava päivä,
Luojan suuri lemmen silmä,
Hautoisi unelmiani,
Aikois mieleni avata
Kuin puhtoisen kukkarinnan
Puhtahalle maailmalle:
Tuolle metsän tuuloselle,
Tuolle taivahan tulelle,
Vettenkin vesivalolle,
Aamun kiilto kastehelle,
Nuorille kevätkukille —
Sillekin, jota en tunne,
Jota aavistan ja etsin. —
Sano, äitini, mit' etsin?
TAINA.
Etsit etsit? — Vastauksen
Tuop' elämä aikanansa.
AINO.
Äiti, äiti! Tuolla Jouko
Veljyeni — aivan yksin! —
Ja verissä! Missä Kirri? —
Kaatunutko?
TAINA.
Taikka Väinö
On tapettu, laulu laannut!
Väinönkö veressä Jouko?
Varjele vakainen Luoja!
Mitä hupsin! — Arvaisinko!
AINO.
Lausu, äiti!
TAINA.
Viihdy, lapsi!
Monesti tukala tuuli
Tuonut on iloisen ilman.
AINO.
Tuossa kierokulmaisena
Hän kivelle kyyristäypi,
Silmä maahan muljotellen. —
Minä en kysyä tohdi.
TAINA.
Miksi noin nolona istut?
Mikä on sulla, poikueni?
VANHA JOUKO (astunut Tainan kysyessä pirtistä esille).
Tuota jo ennustin sinulle.
Miksi loitolle noin istut,
Ventona, verissä otsin,
Pää käsissä kyyrysillä?
Sano, mist' olet veressä?
NUORI JOUKO.
Muistathan, isoni vanha,
Kuin kerran salolla ilves
Repi varsasi parahan;
Niin nyt karkasi kavala
Mies metsästä kasvoilleni,
Repi, raastoi —
Tyrskii.
TAINA.
Kuka?
AINO.
Miksi?
VANHA JOUKO.
Vartokaa! — Selitä, poika!
NUORI JOUKO (itkien).
Kostoksi kova-osainen
Nosti kyntensä koholle.
TAINA.
Kuka nosti?
AINO.
Mistä kosti?
VANHA JOUKO.
Jatka, poika!
NUORI JOUKO.
Tappelimme
Niinkuin metsot soitimella
Tärähteli hiekkatanner. —
Sinne se kupertui kurja.
TAINA.
Kuka nyt kupertui? lausu!
NUORI JOUKO.
Ensin hän yleni maasta,
Kuusen alta kurkkuhuni,
Siitä kasvoille kapusi, —
Silloinpa sipaisin miestä
Kupehilta luisin kourin.
Nostin, käänsin keikahutin,
Että tallukset livahti,
Maahan paiskasin — parahti. —
Liekö jäänyt heikko henki.
Täss' on Jouko — siellä Kirri.
AINO.
Murhasitko —?!
TAINA.
Ja sit' itket?
NUORI JOUKO.
Tuot' en itke, muuta itken,
Surujani suurempia.
AINO.
Murhasitko, julma Jouko?
Teitkö vielä julmempia!
TAINA.
Tapoitko Suvannon urhon?
NUORI JOUKO.
Tein vielä tukalampata.
AINO.
Kerro, kurja!
TAINA.
Haasta, haasta!
VANHA JOUKO.
Ei sovi tyrskiä miehen.
Haastele sulalla suulla!
NUORI JOUKO.
Sääli on sinua, sisko.
AINO (tyrmistyneenä).
Kerro kaikki!
NUORI JOUKO.
Kertoisinko
Kestäisitkö?
AINO.
Tuota lausut!
Muistatko tarusta kissan?
Hiirtä purren se murisi.
Kysyi: "Kestätkö enempi?" —
"Kestän kuolla", hiiskui hiiri.
Sinäkin puret minua,
Kysyt sitten.
NUORI JOUKO.
Sisko rukka.
Oli se kamala laulukiista:
Kuin olis koskea kaksi
Vaahdonnehet vastatusten.
Minä kun päästelin sanoja,
Hyppi hongatkin ilosta,
Suossa sammalkin sakosi
Muuramiksi, maaramiksi. —
Mutta kun veteli Väinö,
Hongat sortuivat surusta,
Marjat vaihtuivat muraksi, —
Sorruinpa minäkin sorja
Pahan vallan vainotessa
Suun tasalta suomutahan.
Sielt' en päässyt päivilleni,
Vaikka tarjosin tuhatta,
Sen hyviä, tuon paraita,
Ennenkuin lupasin — — Aino!
Purskahtaa itkuun.
Se särkee sisuksiani.
AINO.
Aavistan pahan sanoman.
NUORI JOUKO (yhä tyrskien).
Ennenkuin — —
TAINA.
lupasit lahjan.
NUORI JOUKO.
Lupasin emoni lapsen.
TAINA ja VANHA JOUKO (hyvillään). AINO (alakuloisena).
Lupasit emosi lapsen!
NUORI JOUKO.
Väinämöiselle varaksi,
Oman pääni päästimeksi
Annoin Aino siskoseni —
Sit' itken —
TAINA (rohkaisevasti).
Sitäkö tyrskit!
NUORI JOUKO.
Itken ja vihasta kiehun.
VANHA JOUKO.
"Mies sanansa" — muista poika!
NUORI JOUKO.
Tuonpa muistan, siksi itken.
TAINA.
Itke, kun ilosta itket. —
Tuot' olen toivonut ikäni,
Sukuhuni suurta miestä.
Nyt on terve tultuansa
Vävykseni Väinämöinen.
AINO.
Tuot' uskoin sinusta, äiti. —
Voi sinua, veljyt kurja!
Kysymättä, kuulematta
Möitkin siskosi sydämmen.
TAINA.
Ei suruihin syitä, lapsi.
Vasta alkavat ilosi,
Saatuas parahan sulhon
Mitä lie mailla mainittuna.
AINO.
Näinkö nuorna peitetään
Hunnun alle kaunis kutri?
Jäisi kuutamot komeat,
Päivät päivist' armahimmat,
Kukkaset kotipihalle,
Marjatkin kotimäelle —
Näinkö nuorna?
Kaulaten äitiään.
Äiti, äiti!
TAINA.
Mene huima huolinesi!
Paistavi Jumalan päivä
Muuallenkin maailmassa,
Ei isosi ikkunoille.
Myös on marjoja mäellä
Ilmassa etempänäkin,
Ei aina ison ahoilla.
Vasta on kevättä luonto
Käkösen kukahtaessa;
Vasta on mielesi metenä
Armahan asuntomailla.
NUORI JOUKO.
Kuulet äitis! — möinkö yksin?
AINO.
Sysi on musta mulle mettä.
Kuku kuoloa käkeni!
Meret suuretkin sulavat,
Ei sula sydänsuruni.
NUORI JOUKO.
Pois pakenen silmistäsi.
Sukuni häpeän kostan
Laajasuulle laulajalle.
TAINA.
Heitä jo kamala kosto! —
Riehuessas riihotonna,
Särit lasna sääriluusi —
Särit vanhempas sydäntä.
Vaan kun nyt isona lasna
Kulkiessas maailmassa
Teet tuhoja tuhman lailla —
Poltat mieltäni pahemmin.
NUORI JOUKO (uhkamielin).
Viel' on nuolia varalla,
Sulkapäitä, myrkkyisiä.
Niillä väijyn Väinämöistä
Kärppänä kiven kolossa;
Joka askelta ajelen,
Kunneka nopea nuoli
Voitti, mit' en lauluin voita. —
Sisko kultani, hyvästi!
Menee oikealle.
VANHA JOUKO.
Meni, mik' on mennäksensä.
Ei pysy panentamieli. —
TAINA.
Armas Aino tyttöseni,
Nyt asetu morsioksi
Kuin nuo kukkaset kedolla.
AINO.
On niin tuskallista, äiti.
En tiedä mitä sanoisin.
Ymmärsit minua ennen,
Minä ymmärsin sinua.
Nyt en puoltakaan tajua
Neuvoistasi. Etkä tunne
Nyt kuin ennen tunnettani.
Kun menen mäelle yksin,
Metsän tuulille puhelen,
Taikka lausun lintusille,
Ne minua ymmärtävät,
Minä niitä.
TAINA.
Tuulosille —
Metsän puille — lintusille.
Niin, menekin, viivy hetki,
Viihdytä sydän-alasi
Lainehuiset läikkymästä.
Aino poistuu.
TAINA (Vanhalle Joukolle).
Näitkö nuo siniset helmet
Sekä vitjat kultaviplat
Oman tyttösi povella?
VANHA JOUKO.
En näkisi näytettäissä
Helmiäsi, kultiasi,
Noita naisien koruja!
TAINA.
Näkisit hyvinkin, luulen,
Kun tietäisit tyttäresi
Kanneksivan kaulallansa
Lempilahjan laulajalta.
JOUKO.
Suvannonko sulho —?
TAINA.
antoi
Lahjaksi korut tytölle,
Ainon itse tietämättä.
Kevätjuhlassa kedolla
Kävelimme, niin pujotti
Väinö noin käteeni lahjan,
Lausui: annahan tytölle.
JOUKO. Se oli suuren miehen lahja. —
TAINA.
Jota ei hylätä henno. —
Mutta nyt sisälle käymme.
Paremp' on tytön nyt yksin
Rauhoittua. Kenties kohta
Väinö tääll' on. Moista miestä
Odotamme orren alla,
Ei pihalla.
VANHA JOUKO.
Totta, totta.
Mut minuss' on outo tunne:
Aina kun lähell' on onni,
Vaara väijyvi lähinnä.
TAINA.
Taatto auta, väistä vaara!
Menevät pirttiin.
AINO (tulee vasemmalta).
Pois menivät vanhempani.
Miks' ovat minulle kahle
Omaiseni — äitinikin?
Nyt hengitän keveämmästi:
Luonto suo minulle rauhan.
Ei pakoita tuntoani,
Ei sano: rakasta tuota,
Tuota ei vihata käske.
Luonto suo sydämmen luonnon
Oikeuttansa ajella.
Täällä nyt rakastan teitä,
Kotituulet, lehto, lähde.
Rakastan kotiväkeä,
Veikkoakin hurjapäätä.
Kirriäkin. — Kirri rukka!
Elätkö? Oletko kuollut?
Kuollutko poloinen Kirri! —
Olit niin hyvä ja häijy.
Rakastitkohan minua?
Minäkin ehkä sinua.
Rakastinko? — tietäisinkö! —
Muut sanovat — min' en tiedä.
Mut tuli kevät iloinen,
Toi iloisen uhrijuhlan
Leikkinensä, lauluinensa —
Suruinensa.
Siell' ihastuin, innostuinkin
Lauluihin ja laulajahan.
Ne sanat valon suloiset!
Ne silmät sinen valoiset!
Moist' en ollut kuullut, nähnyt.
Huomannut en muita silloin,
Näin ylinnä Väinämöisen
Kuin käen hopearinnan
Kukkulalla kuusikossa.
Se oliko rakkautta? —
Muut sanovat — min' en tiedä.
Mutta voittanut on Väinö
Veljeni — häneltä siskon!
Minut? — Väinö? — Näinkö nuorna
Lohkaistaan kotoa koivu.
Pyhän lehdon liepeheltä?
Ryöstetäänkö? Kenties kohta
Tempaisee tukeva koura
Vyötäröistä pienen linnun.
Viepi kuin vihainen tuuli
Myrskyn suuhun.
Hän on uljas ja väkevä
Sankari: ei käytä kieltä
Kosiessa, vaan tekoa
Reipasta. Vapisen häntä
Turvatonna, puoltajatta.
Joko kuulen? — - hän tulossa!
Piilotainpa tänne.
Menee puitten varjoon; Väinö ja Kouki tulevat.
VÄINÖ.
Tässä
Se suloinen uhrilehto,
Jossa liikkunut on Aino.
Olisin ilmassa kotka
Taikka kyttä kuusen alla,
Niin otus ei oivaltaisi:
Kuuntelisin lintuani
Mitä laulaisi haluja.
Toivoisi toverikullan,
Minä astuisin esille. —
Miks epäilen onneani,
Voittoani, itseäni? —
Arpoisinko, onnistunko? —
Tämäpä tukala hetki!
En ole kokenut ennen
Tätä pelkoa pahaista,
En sodissa suurimmissa. —
Seisohan takana, Kouki! —
Käynkö nyt tupahan tuonne
Vaiko tässä vartioisin
Tytön kaunosen tuloa?
KOUKI.
Mies olet, uros parahin,
Toki turhasta tutiset.
Miksi arvoja kyselet?
Tyttö on voitettu, omasi.
Kun löydät, sylihin riistä,
Viemme vinhasti kotihin.
VÄINÖ.
Väkisinkö rakkautta?
Sulle outo on tilani.
Tämä se kysyvi miestä. —
Tuosta taitan kukkasia,
Ne ripottelen polulle.
Kävisi tuvasta tyttö
Lähtehelle — ne näkisi,
Ottaisi yhdenki niistä:
Se hyvää jo ennustaisi.
Sen sitoisi rinnoillensa:
Se jo tietäisi parasta.
Ripottelee kukkia lähteelle päin.
AINO (erikseen).
Tuoko nyt urohon työtä!
VÄINÖ (huomaa Ainon).
Te-te-terve! Luonnotarko,
Vaiko armas Aino neiti? —
Syrjässä.
Kuinka onkin hän ihana!
Varsin juhlavaattehissa! —
Kenties vartoikin minua. —
Arvasi minun tulevan,
Niin puki päällensä parasta —
Nuo helytkin antamani,
Kukkiakin kutrillensa! —
Millä alkaisin sanoilla? —
Seisohan takana, Kouki! —
Tässä impi, tuossa lähde.
Kukka vettä kurkistavi —
Kuvansa näkevi siellä —
KOUKI.
Iske kohti kuin vasama!
VÄINÖ.
Sinua etsin, neiti nuori,
Kuin kadonnutta kevättä!
AINO.
Mitä lienet etsimässä,
Senpä ryöstätkin minulta.
VÄINÖ.
Sinua etsin, neiti nuori,
Kuin säveltä laululleni.
AINO.
Säveltä jos etsinetkin,
Ryöstätpä sydän-iloni.
VÄINÖ.
Sinuapa, immyt, etsin
Niinkuin kieltä kanteleesen.
AINO.
Kieltä etsit, kiusaellen
Sydämmeni kielet kätki.
VÄINÖ.
Etsinpä sinua, immyt,
Kuin elämä henkeänsä.
AINO.
Henkeäs minulta etsit
Viet elämän hengeltäni.
VÄINÖ.
Näetkö kuusta koivun luona?
Nepä näyttävät somilta,
Kuin uros keralla naisen.
AINO.
Vähän on miehessä urosta,
Ken lie kuuseksi kuvattu.
VÄINÖ.
Kaks on puussa puhjennutta:
Kukka lehtyen keralla.
AINO.
Moni on kukka lehtyettä,
Moni lehtikin kukatta.
VÄINÖ.
Kaksin on lehdossa linnut:
Laulaja ja kuuntelija.
AINO.
Ei yhdelle lintu laula:
Koko metsä kuuntelevi.
VÄINÖ.
Kaksin huulet kaunihimmat,
Kaksin silmätkin somemmat,
Kaksin kaikki on jäsenet,
Kaksin kaulasi helyjä. —
Kannakin minulle, neiti,
Helmiäsi, kultiasi.
Tulekin Kalevalahan.
AINO.
Kotini valostajaksi,
Mesileivän leipojaksi!
En sinulle enkä muille
Kanna kaulalla helyjä:
Niitä kannoin nuoruudelle
Kuin kevätkin kukkiansa.
Nyt hyvästi, kevähäni!
Helmet, kullatkin hyvästi!
Viskaa kukat, kullat, helmet puistoon ja pakenee lehtoon.
VÄINÖ (hämmästyneenä).
Noinko jätti hän urohon,
Niinkuin hirvi hiihtäjänsä?
Metsän kohtuhun katosi!
KOUKI.
Mitä ei tyttö itse anna,
Se ota emon kädestä.
VÄINÖ.
Mies monikin naida voisi,
Jollei huolisi kosia.
NELJÄS NÄYTÖS.
Joukolan iso pirtti. Seiniä vasten ja pöydän ympäri
lavitsoja. Nurkissa kuusia, joiden suojassa oluttynnyriä.
Katetulla pöydällä vahvasti ruokia.
NUORI JOUKO (istuu nojaten pöytään).
Häät, joit' en laulettavan soisi,
On tulossa.
Häät, joit' en soisi tanssittavan,
On tulossa.
Tyhjentää pöydältä haarikan.
Tuo, Sinikka, siivon lailla
Sit' olutta oivallista.
Kurja tässä on elämä
Onnetonna, olvetonna.
Sääli kuoliakin urohon,
Joka on muita muhkeampi:
Jäisi metsä miestä vaille,
Joukola urosta vaille.
SINIKKA (syrjässä ripotellen lattialle lehtien sekaisia kuusen havuja).
Mokoma pojan porilas!
NUORI JOUKO.
Mut on murhetta elämä:
Siskon vie vihainen koira
Juhlivasta Joukolasta.
Häpeäksi käy elämä
Voitettuna, armoin alla. —
Tuo olutta, orjapiika!
SINIKKA.
Tupa on ensin laitettava
Koreaksi häätuvaksi.
NUORI JOUKO.
Korpi on korea kyllä
Häijyn miehen häätuvaksi.
SINIKKA.
Joutikin sinulle murhe,
Häpeää kypärän täysi:
Ryöstäjälle, raastajalle,
Orjan onnen sortajalle —
Kylvän suoloilla surusi,
Jotta haavas kirveltävi.
NUORI JOUKO.
Rumat on rumalla eljet.
SINIKKA.
Olin ennen aikoinani
Mielestäsi kyllin kaunis,
Kelpasin pojan pidellä. —
Muistatko mitenkä riistit
Lapsen itse laittamasi
Rinnoiltani? — sulloit suohon,
Kun häpesit orjan lasta —
Vaikka itkin ja valitin.
Nyt on kosto kohdallasi,
Synkkä, julma ja kamala.
NUORI JOUKO.
Mene ruoja kostoinesi,
Tai sinut lampehen laulan
Rupiseksi sammakoksi!
Tuo olutta, Turjan tyttö!
SINIKKA (lennättäen haarikkata).
Juo katala! — Tässä!
NUORI JOUKO.
Näetkö
Pojan pulskan ja komean!
Tähystä tätäkin jousta,
Nuole näitä nuoliani!
Tahdotko, sinua ammun
Tuolla myrkkyisellä, tuolla?
Kun valitat vaivojasi,
Päästän pois pahoilta mailta
Orjapiian onnettoman.
Seis nyt! niin ojennan jousta!
Miksi huudat? — Väistyi raukka.
Onko orjankin elämä
Nautintoa? Nihkaisenpa
Rohkeutta tästä. Mutta
Jos olisi käärme siellä! —
Tai sakona sammakoita, —
Jos se kostaisi katala. —
Hyi, rumia lonkeroita!
Tuot' en juo, en! Säästän sulhon
Terveydeksi moisen moskan.
Se sopii sopen kululle. —
Mistä nyt uhkaisi kosto
Joukoa? Jos laulu petti,
Ei petä ovela nuoli.
Ei näe, ei kuule Väinö
Väijyvätä liikkujata.
Niin salassa käypi tieni,
Että ei ehätä sulho
Kättä käpsätä tytölle
Kun jo keikahti kedolle.
Missä viipynevät veikot,
Naapurin navakat miehet:
Lupaelivat avuksi.
Miksi suututin ma Kirrin,
Sotaveikkoni parahan?
Kenties missä hän minua
Vartioi nyt väijyksissä,
Kuin minä Suvantolaista.
Voipi nuolta katkerata
Kätkeä povensa alla
Minun vaivaisen varalta.
Kun näkevi kuusen alla
Väijyväni Väinämöistä,
Jo salassa murroksesta
Nopsan nuolen linkoavi
Masmalooni, maksahani:
Miks ei tehtykin minulle
Silmiä joka sivulle,
Joka kulmalle käsiä,
Nähdäkseni, lyödäkseni
Joka surman suuta vasten. —
Missä veikot viipynette? —
Joko kuulenkin kolua! —
Tuossa! — terve tultuanne!
Kylänpoikia: PURMO ja SORMO.
KYLÄNPOJAT.
Terve!
Kättelevät Nuorta Joukoa.
SORMO.
Etkö jo iloitse,
Veikko? — häitä on tulossa!
NUORI JOUKO.
Kysytpä ivalla tuota. —
Itkeä voin syötävästi,
Voin sutena jollotella.
PURMO.
Tässä pöytä on katettu,
Tuolla kuuset kukkalatvat,
Niitten alla oiva oltta, —
Tarjoatko, veikko?
NUORI JOUKO.
Lennä!
Tuo, Sinikka, oltta tänne,
Haarikka urosta kohden! —
Sinikka tuo olutta.
Näittekö kylissä Kirrin?
SORMO.
Kirrin on kipeä mieli.
Siellä se kuleksi kurja
Neuvotonna, toivotonna.
NUORI JOUKO.
Eikä lähtenyt keralla?
SORMO.
Ei keralla; yksin lähti
Metsätietä uhkamielin,
Siskoas surulla muisti,
Sinua kovin kiroili
Pettäjäksi.
NUORI JOUKO.
Taaton poika!
Pettäjäksikö minua?
Enkö tuosta jo tapellut
Sen verisen koiran kanssa?
Pettäjäksi!
PURMO (Joukolle).
Juopas, veikko!
Juovat, mutta Jouko on vaan juovinaan ja
katsoo sen jälkeen ympärilleen.
Onpa meitä miestä kolme,
Koston miestä — syy on Väinön!
NUORI JOUKO, SORMO ja PURMO.
Syy on Väinön! sille surma!
NUORI JOUKO.
Tahtoisi parahan immen
Joukolasta! Eipä jouda
Pois kotoa korven kukka.
PURMO.
Tässä on poikia varalla,
Nuorempia, pulskempia.
SORMO.
Ennen Kirrikin kuin Väinö.
PURMO.
Ennen Purmokin kuin Kirri.
SORMO.
Ennen Sormokin kuin Purmo.
NUORI JOUKO.
Pois kinastus! Ensin voitto.
Sitten on minulla valta
Palkita parasta miestä.
Oma on palkkani parahin:
Kukistus kopean Väinön! —
Siis nyt lähtö!
PURMO.
Varro, veikko!
Terästä teot kysyvät.
Juopi olutta.
Tällä karkaisen kovaksi
Luontoani. Tunnustanpa,
Ett' epäilen, lähteäkö. —
NUORI JOUKO.
Katala jäniksen jalka!
PURMO.
Pojat, jos pahoin puhutte,
Annan tuosta silmillenne.
SORMO.
Voi kutale mieheksesi!
PURMO.
Poikki suu, sakarisormi,
Taikka painan peukalolla! —
Väinö on väkevä noita,
Tietäkää! — kovaksi tehty
Miekkoja ja nuolta vasten.
Hauskempi olisi häissä
Juoda, riemuita, kuin juosta
Hölkyttää saloja pitkin.
NUORI JOUKO (jyhmien nyrkillään niskaan Purmoa, joka valittaa).
Tuosta annan! — tuosta! — tuosta!
Söitkö halvattu sanasi?
Teitkö jutkun, poika juntti!
PURMO.
Armoa! olenhan valmis.
Teen jo lähtöä — ai, ai, ai!
Viettekin kanaljat hengen.
SORMO.
Hengettä mies oiva oisit:
Niin et söisi etkä joisi
Etkä tuhmasti tekisi.
NUORI JOUKO.
Sen tuhannen pöyrytukka! —
Viisastuitko?
PURMO.
Leikin päästin,
Niin pilasta teitte totta.
SORMO.
Puoli on totta leikissäkin.
Tunnen Purmon.
NUORI JOUKO.
Suori tielle,
Niin en muista tuota juonta!
Nyt, pojat, otatte neuvon:
Min' asetun aitan taakse,
Sormo käy kujasen suuhun,
Purmo murroksen sivulle.
Purmon nuoli jos ohaisi,
Sormon jo kävisi kohti,
Lopunpa tekisi Jouko:
Kalevaisen kallistaisi.
Mut salassa väijykämme!
KAIKKI.
Salassa, pojat, salassa!
PURMO.
Reilu poikia!
NUORI JOUKO.
Nyt tielle!
Lähtevät.
SINIKKA (yksin).
Mitä lie tulossa tästä,
Häätkö vaiko hautajaiset.
Nuo menivät kostotyölle,
Surmaksi jalosukuisen. —
Soisin, itse sortuisivat!
Morsian — mitä sanoisin? —
On kuin päästä pyöritetty:
Ei pukeu pulmuseksi,
Kuin sopisi suuren miehen
Kainaloiselle kanalle. —
Sen lie Kirriä ikävä, —
Itkusuin surussa käypi,
Ei ymmärrä onneansa.
Moni juoksisi ilolla
Moisen sulhon morsioksi. —
Tuolta kolmessa tulevat!
Siirrynpä sivulle tänne.
VANHA JOUKO (käypi Tainan ja Ainon edellä; istuu
alakuloisena pöydän luo).
Näkyi jo toivoa kipene,
Mutta nousi murhepilvi
Kohdalta oman kotini —
Sammutti suloisen toivon.
Lapseni, oma vereni,
Elämäni synkistävät.
Poikani on kostotiellä,
Eripuran puuskan nosti.
Tyttäreni, tyhmä lapsi,
Ei omista onneansa. —
Kenest' on iloa tässä?
TAINA.
Ei pukeu puhtosiin;
Musta muoto, musta mieli. —
Tuotako valitat, tytti,
Kun hävitit kultavitjat,
Helmet, ristit rinnoiltasi?
AINO.
Sitäkö valitan? — Niinkö?
Sitäkö? — Enempi, äiti.
TAINA.
Lapseni, sinua neuvon:
Mene aittahan mäelle,
Siell' on arkussa ihanat
Silkit ja soreat kullat,
Joilla neinnä ollessani
Päivän, kaks olen kävellyt
Kukkana ison pihoilla,
Niin ne arkkuhun asetin.
Siit' on asti siellä ollut
Koskematta, katsomatta. —
Nyt mene, ota ne sieltä,
Pukeu kuin päivän tytti
Morsioksi!
AINO.
Niit' en itke.
Kevähän katoa itken,
Kukkien kuihtumista,
Kun laitat minun poloisen
Vasten mieltä miehelään.
Näetkö tuvassa tässä
Kukkiani poljettuja,
Kylvettyjä — haudalleni?
Näetkö, äiti?
TAINA.
Täm' on tehty
Tyttiseni hääsaliksi.
Hääkansa jo on tulossa,
Koht' on täällä suuri seura,
Sulhosikin —
AINO.
Äiti armas!
Hautajaiset on tulossa.
Koht' on sulhonikin — surma.
VANHA JOUKO.
Kirrin taikoja nuo kaikki,
Suurta uppiniskaisuutta.
Luvattu mikä luvattu.
Vie väkisin vaattehille,
Morsioksi tee väkisin.
Moni on väkisin viety
Miehelähän — siellä itku
Vasta on vaihtunut iloksi.
AINO.
Noinko haastelet, isäni? —
Orja vietäne väkisin.
SINIKKA (syrjässä).
Tuolla puukotit minua!
Etkö itsekin lie orja.
VANHA JOUKO.
Se on maailman menoa.
Et näe etehes itse,
Kohtalo sinua viepi.
Minne vie? — sitä et tiedä
Ennenkuin perille pääset.
Tottele! — on luonnon sääntö.
Tyydy! — muut' ei lohdutusta.
Se minull' on kokemusta.
AINO.
Miten on onnellisten mieli? —
Kuin vapaitten aaltosien
Selvällä meren selällä.
Mitenpä poloisten mieli? —
On kuin kaivossa vetonen,
Ahdistettu, auringotta.
Nojaten Tainan olkapäähän.
Miks en jäänyt syntymättä
Taikka kuollut kuusiöisnä?
En olis paljoa pitänyt:
Vaaksan verran palttinata,
Pikkaraisen pientaretta,
Emon itkua vähäsen,
Ison vieläkin vähemmän,
Veikon ei vähäistäkään.