TAINA.
Suotta kalpenet surusta.
Kun tulet Suvantolaan,
Syötpä siellä vuoden, kaksi
Voisulaa, sianlihoja,
Vehnästä ja piirakoita,
Tulet muita muhkeampi,
Iloitset ikäsi kaiken
Suuressa sukutalossa.

AINO.
Ei kuki revitty ruoho.
Ottaa lattialta puhkeamattoman lumpeen umpun.
Tuossa ulppu umpinainen,
Jonka on sydän salassa.
Kainostellen, verhon alla
Näki se suloista unta
Aamusta, joka avaisi
Sen sydämmen auringolle. —
Valhettelevat unoset! —
Sen väkisti aukaisenko?
Armotonta! lausut, äiti.
Tok' aukaisen säälimättä!
Kuka on säälinyt minua? —
Kuinka puhtoiset sen lehdet,
Valkoiset ja hienot, hennot!
Ei tomun hiventä vielä. —
Revin ne, ripottelenkin
Sinne, tänne! — Kirveltääkö? —
Ei kysytä, kärsi kaikki! —
Nyt sydän on suojatonna,
Paljas — myrskylle sen annan.
Sen tekee vetehen mieli —
Heitän aaltojen ajolle! —
Viskaa loitolle.
Näitkö, äiti?

TAINA.
Lapsi kulta!
Kallista sydämmes korva
Ymmärryksen ohjaella!
Etkö syttyisi ilosta
Päästessäsi päivän maille,
Väinön vierikumppaniksi!
Niin tulisi onnen aika
Näille pohjolan perille,
Rajoille suloinen rauha;
Kilvan kukkisi ketomme,
Kilvan kansa kaunistuisi —
Sin' olisit onnen tuoja!

AINO.
Onnetonko muille onnen? —
Heitä hurjan myrskyn suuhun
Tyttösi revitty rinta!

VANHA JOUKO (kiivastuneena lyöpi oluthaarikan pöytään).
Lopun teen lorusta tästä!
Pane päällesi, kakara!

Säikähtäen tarttuu Aino Tainaan.

TAINA.
Tuolla kasvinkumppalisi!

    KYLANTYTTÖÄ KAKSI tulla tuoksuttavat käsikkäin ovesta
    sisään, toinen laulaen, toinen säestäen; kävelevät
    laulaessaan vieretysten lattiata, heijaten liittyneitä
    käsiään.

KYLÄNTYTÖT.
Terve, morsian suloinen!
Nyt sopii sinun iloita.
El' itke! miksikä itket?
Liity lintujen iloihin!
Tulet suurehen sukuhun,
Uljahimman urhon luokse,
Pukeite kevätvalohon,
Niin valaiset vanhempasi.
Kääntyvät päin morsianta.
Terve, morsian suloinen,
Astu häittes auringoksi!

TAINA.
Näet kuin muut iloita voivat,
Sin' itse suret ja itket.
Voisitko, parahin tyttö,
Häväistä hyvän emosi,
Että et päällesi pukisi
Puhtahinta, kaunihinta
Ennen sulhosi tuloa?

AINO (harhamielin).
Sulhoni! — minulla sulho!

1:NEN KYLÄNTYTTÖ.
Nyt tulekin! Lähtekämme!
Sun puemme kirkkahaksi
Kuin kesäisen joutsenlinnun.

AINO (haaveksien).
Joutsen Tuonelan joella. —

2:NEN KYLÄNTYTTÖ. Sielt' tuletkin sirkeänä Kuin helakka heinäpäivä.

TAINA.
Niin tulet tupahan sitte
Heimokunnan kukkasena,
Kuin keväisen päivän tytti
Suuren sulhosi etehen.

AINO (haaveksien).
Kuin keväisen päivän lasku —
Äiti! siskoset soreat!
Näette keväisen päivän? —
Kalvakkana se soluvi
Vettä kohti, saaren taakse. —
Vieno on vedessä vuode. —
Siellä immet aallottaret
Vastassa. — Nyt, siskokullat,
Aittahan, ja morsioksi
Laittakaa kevähän tyttö! —
Hyväst', äitini! — isoni! —
Suuri sulho on tulossa.
Morsioksi! morsioksi!
Hah hah haa, iloiset immet!

Aino edellä ja kyläntytöt jälessä poistuvat ovelta.

VANHA JOUKO.
Velhoko pilasi lapsen?
Ennen niin iloinen tyttö,
Aina tyyni askareissa,
Totteleva — nyt kuin tuisku,
Kuin viirissä tuulen lintu. —
Mitä lie ilmoja tulossa.

TAINA.
Vartoessani vapisen.
Merkit myrskystä puhuvat.
Hääväki jo on tulossa,
Sulho kynnyksellä kohta,
Eikä morsian puettu.

VANHA JOUKO.
Hellittelet hempuasi! —
Tukkapäästä sen talutan! — —
Olisin väkevä vielä,
Antaisinkin kuuman kyydin
Tälle nuorelle suvulle!

TAINA.
Noin elä tuomitse tylysti.
Minkä polvi poikkeaakin
Vanhoista sukutavoista,
Aina on jotakin heissä,
Sen hyviä, tuon pahoja,
Joka meistä on sukuisin.
Jollet muista nuoruuttasi,
Muistele sukusi muita. —
Jo tulevat joukolaiset!

JOUKOLAN KYLÄN VÄKEÄ astuu parittain sisään,
kukin vuoroonsa tervehtien Tainaa ja Vanhaa Joukoa.

1:NEN JOUKOLAINEN. Terve Joukolan tupahan! Onni kuulun orren alle!

Muut kertaavat viimeisen säkeen.

TAINA.
Terve, te kotoinen kansa!
Valitkaa kotoinen paikka
Tässä pienessä tuvassa.

Väki asettuu pöydän etusivulle.

VANHA JOUKO.
Tuo olutta, orjapiika!
Juokatte iloisin mielin!

1:NEN HÄÄVIERAS. Hyväpä täss' on joukon juoda Suuren sulhasen tuloa. —

2:NEN HÄÄVIERAS.
Nuorena unohti naida —
Otti vaimon vanhempana.
Taisi viisaasti valita.

3:MAS HÄÄVIERAS.
Harv' on viisas naidessansa:
Kuka on hullu nuoruudessa,
Kuka vanhana höperö.

1:NEN HÄÄVIERAS.
Sit' ikä ei vanhentanut,
Jonk' on mieli naimisiin.
Se se on vanhaksi kyhätty,
Jonka on halut haudattuina.

TAINA (levottomana).
Kuulenko kolinan sieltä?
Onko jo tulossa urho!

    VÄINÖ astuu sisään, sitte KOUKI ja PELLERVO,
    jälessä muuta SUVANTOLAN VÄKEÄ. Joukolaiset
    kavahtavat seisaalleen.

VÄINÖ (katellen Tainaa ja Vanhaa Joukoa).
Terve tännekin Jumala.
Alle kuullun kurkihirren!
Hyvä vuosi vierahaksi,
Rakkaus rakentajaksi!

Suvantolaiset kertaavat viimeisen säkeen.

TAINA.
Terve, sulho, tultuasi
Matalaisehen majahan,
Petäjäisen pöydän taakse!

Joukolan väki kertaa ensi säkeen.

KOUKI.
Tullut on Suvannon sulho
Kolmen surman suun ovitse:
Häätalohon tullessamme
Ensi nuoli murroksesta
Livahti alatse ratsun;
Toinen aitavierustalta
Sulhon päällitse suhahti!
Kolmas aitojen ohesta
Osasi hevosta kohti — —
Ratsun ampui urhon alta.
Vielä on elossa Väinö.
Laulu mailta ei lakastu. —
Tuossa urho!

HÄÄKANSA.
Terve, sulho!

VÄINÖ.
Heitä, Kouki, kerskaukset!
Mies ei vaaroja valita.

VANHA JOUKO.
Siin' on urho sen mokoma,
Joka ei nuolia nolostu
Eikä väisty velhon tieltä!

TAINA (Väinölle).
Valitse parahin paikka,
Nauti pöydältä parasta!
Istukaa, Suvannon kansa,
Sulhasen molemmin puolin,
Joukolaisten vastapäätä!
Näm' on häät sovinnon juhla
Suomen heimojen välillä.
Tuokatte valoa, piiat,
Tuntuvammin tuohuksia!
Kiitäkätte ketterämmin,
Että nähtäisiin valossa
Sulhon silmät säihkyväiset!
Erikseen.
Missä viipyneekin Aino!

VANHA JOUKO.
Antakatte olven käydä
Mies miehestä, suusta suuhun.
Tässä on päälle purtavata.
Itse veitsin viiltäkätte!
Nautimme mitä on pientä,
Morsianta vartoessa.

Hääväki juopi ja viiltelee pöydältä pötyä.

1:NEN JOUKOLAINEN.
Morsianta! Siin' on tyttö,
Jot' et huoline hävetä
Viedä Väinölän ahoille,
Laulun maille!

2:NEN JOUKOLAINEN.
Laula, Väinö!
Päästele ilon muruja
Pöydän kuulun kunniaksi!

3:AS JOUKOLAINEN. Anna onnesi valua Lauluksi kuin vuolas Vuoksi!

2:NEN JOUKOLAINEN. Päästele pyhät sanasi Niinkuin rastas raikurinta!

TAINA (Vanhalle Joukolle).
Mieheni, vävyäs katso:
Viisahan ylevä otsa,
Nuorukaisen säihkysilmät —
Parta vaan on vanhan miehen —
Huulet laulun lainehissa! —
Erikseen.
Eikä kuulukin jo Aino!

VANHA JOUKO.
Olet oiva mieheksesi,
Toimen ja tekojen urho,
Sanan sankari parahin.
Mies olisit parempi vielä,
Jollet uusia ajaisi
Etkä kääntäisi ketoja,
Vaan kävisit jousen tiellä,
Pelto pehmittää sukusi
Veltoiksi vetistäjöiksi.
Metsissä ja merten päällä
Mies on pontensa pitävä.

JOUKOLAINEN VANHUS.
Tuo oli taidolla sanottu.
Haastat kuin isien suusta.

TAINA.
Lausuhan sanasi, Väinö,
Voitko puoltasi pidellä?

VÄINÖ.
Hyv' on metsä kuin merikin,
Luonnon aarniot molemmat.
Mut on ihminen isäntä
Vasta vainion mäellä,
Karjan kellon kuuluvilla.
Siinä on kesynä luonto
Ympärillä uhkurinnoin.
Siitä sankarin tavalla
Hän petoja karkoittavi,
Taistelee Puhurin kanssa.
Minkä nostat nurmikkoa,
Senpä itsekin ylenet,
Somaksi kotisi käypi,
Koko Suomi suotuisaksi.
Polvi polvelta sukusi
Veljestyvät vieretysten,
Nousevat valoa kohti
Viljan kultaisen keralla.

TAINA.
Oikein osasit, Väinö.

Kansa säestää Tainaa.

JOUKOLAN NUORUKAINEN.
Tempasi mukana mielen
Kuin virta venettä viepi.

KANSA.
Laula, Väinö! Sulho, laula!

VÄINÖ.
Vartokatte, vanhat, nuoret!
Laulella jotakin voisin,
Kun joutuisi hellä hetki,
Armas astuisi tupahan:
Silloin syttyisi iloni
Kuin kokko keväisnä yönä,
Valaisten vesiä, maita.
Laulaisin jalan jokaisen
Nousevaksi, notkuvaksi.
Kaiken kansan kiihottaisin
Suurihin sulotekoihin
Maan parahan maireheksi —
Laulaisin —

Kyläntytöt astuvat sisään.

TAINA (hätäisesti).
Jätitte Ainon!?

1:NEN KYLÄNTYTTÖ.
Vaatetimme armaistasi
Kuin suvi suloista saarta:
Panin päälle silkit, kullat,
Kaulahan heleät helmet,
Kullan ristit rintapäille,
Ylle paidan palttinaisen,
Hohtoisen sinihamosen,
Senpä päälle kultavyöhyt,
Sukat silkkiset, koreat,
Kautokengät kaunihimmat,
Sormet kullan sormuksiin,
Kultarenkahat käsihin —
Tuulehen jäi vielä tukka,
Sitomatta — silloin lensi — —

KAIKKI (levottomasti).
Mikä? Minne lensi? Lausu!

1:NEN KYLÄNTYTTÖ.
"Morsioksi! Morsioksi!"
Huusi armas harhasilmin,
Ja pakeni —

TAINA (tuskaisena).
Minne? Minne?

1:NEN KYLÄNTYTTÖ.
Metsätielle, halki viidan —
Sinne kuin kana katosi.
Juoksimme jälissä vielä,
Huutelimme — turha vaiva!
Ei vastannut.

2:NEN KYLÄNTYTTÖ.
Täm' on totta!

TAINA.
Taatto auta!

VANHA JOUKO (masentuneesti).
Näinkö loppui. —

TAINA (hätääntyneenä).
Nyt ajolle joutukamme!
Juoskamme joka taholle!
Etsimme joka kolosta,
Paloltakin murroksesta,
Joka kannon juuren alta
Emmekä palaja ennen
Kuin on kyyhkyni kotona.

VÄINÖ.
Kenties ryöstetty minulta! —
Päättävästi.
Etsin vaikka aallon alta
Armastani. — Joutukamme!

HÄÄKANSA.
Joutukamme! Joutukamme!

VIIDES NÄYTÖS.

Järven rantametsä. Saarinen selkä siintää taustalta.
Aamuyön kuutamo.

NUORI JOUKO. PURMO. SORMO.

PURMO.
Jo sanoinkin lähtiessä:
Väinö on kovaksi tehty,
Ammut, ammut — nuoli ei pysty.

NUORI JOUKO.
Tuon uskotko? — Vielä ammun
Kohti koiran purtavata.
Toiste näytän!

SORMO.
Näytä, näytä!
Mut jos nuoles ei osuisi?
Kun otus on oiva, kallis,
Ampuja on intoisampi,
Kuume hillitön kädessä —
Se se vie vinohon nuolen.

NUORI JOUKO.
Eipä lempo vie vinohon.
Toiste näytän!

PURMO.
Nyt näemme,
Ett' on Joukola kumottu,
Perustettu pellon valta.
Kohta kaskien savuja
Metsän karja on paossa.

NUORI JOUKO.
Turko ennen turmelkoon
Väinön vainiot ja vallat!

SORMO.
Joutavista kiistellessä
Jää tekomme täyttämättä
Tai keskoiset synnytämme. —
Väinö nyt iloisna juopi
Häitänsä, sylissä impi.
Eikö totta?

NUORI JOUKO ja PURMO.
Totta lausut.

SORMO (jatkaa).
Me mekastelemme täällä
Yön sylissä harhaellen,
Neuvotonna, keinotonna.
Eikö totta?

PURMO.
Totta, Sormo.

NUORI JOUKO.
Tuoko totta! — Neuvot, keinot
On tämän pojan povessa.

SORMO (jatkaa).
Lauluillansa siellä Väinö
Lumoaa hääkansan kaiken,
Niin sitoen joukolaiset
Kalevaisten kumppaliksi.

NUORI JOUKO.
Poltat luitteni ytyä.

SORMO (jatkaen).
Koht' on aamu. Missä toivo?
Missä saalis, onni, voitto?
Varrommeko aurinkoa?
Kohta käypi se salolle. —
Silloin Väinö, vieretysten
Nuoren naisensa keralla,
Ajelee salon sivua,
Viepi kultansa kotihin,
Väinölähän.

NUORI JOUKO.
Kiusoin haastat,
Sormo — raatelet minua.

PURMO.
Sormo haastelee tosia.
Kuu riippuvi kynsistänsä —
Paha ilma on tulossa.

SORMO.
Liitymmekö nyt sovussa
Pellon työhön Väinön kanssa
Vaiko Joukolan jätämme? —
Lausukatte!

PURMO.
Raskas pulma.

NUORI JOUKO.
Ennen Joukolan jätämme
Kuin ketoja kääntelemme.
Ennen tunturin takana
Tuulen tuiskuisen kotona
Metsän riistoja ajamme,
Perustamme peurakarjan.
Sinne, veikot!

SORMO.
Sinne!

PURMO.
Sinne! —
Mut kuka tuo vaimo tuolla?
Mielikkikö metsän muori!

Kaikki kolme likenevät toisiaan epäluuloisina. SINIKKA tulee.

SINIKKA (erikseen).
Nyt julistan heille koston,
Panen valhetta välille.

NUORI JOUKO.
Se katala on Sinikka.

SINIKKA (miehille).
Rientäkääkin tunturille!
Metsän ja petojen mahti
Joukolassa on kumottu.
Nuorison lumosi Väinö
Lauluillansa. Kiitos sille!
Nyt ne kulkevat saloilla,
Väinö Ainonsa keralla,
Kansa saattona jälissä.

NUORI JOUKO.
Valhettelet, orja!

SINIKKA.
Sitten
Voit ollakin uskomatta.

NUORI JOUKO.
Jos tosia lausut, lausu,
Loitolla ovatko, luulet?

SINIKKA.
Ei loitolla. Nuolen matka,
Ei enempi Joukolasta.

NUORI JOUKO.
Miks olet noin täällä yksin
Yöjalassa?

SINIKKA.
Voithan kuulla: —
Olen haamu kuuvalossa,
Peikko sun sydämmes yössä.
Läksin, toin sanoman sulle,
Jotta voisit nyt iloita.

PURMO.
Tuolla on sisu kipeä —
Sen taudin kai tunnet, Jouko.

NUORI JOUKO.
Ilkeä mara. — Sen niskat
Noin kurin nurin nujerran.

SINIKKA.
Omantuntos niskat —

SORMO.
Heitä
Tuo orja! Nyt keksi keino
Reipas, joutuisa kuin hirvi.

NUORI JOUKO.
Niinpä nyt jalalle, veikot!
Hetken matkan päähän tästä
Tiepuolehen painukamme
Kahden kallion välille.
Kun honkasaloa halki
Siit' ajaa Suvantolainen —

PURMO (kiusotellen).
Alla orhisi parahin,
Oma siskosi sivulla.

NUORI JOUKO.
Vaikenetko, taikka tuosta! —
Niin, teille kun annan merkin —
Tuulta matkin — kaikki kolme
Nuolta kolme linkoamme
Väinön masmalohon — roiskis! —
Hän on maassa — meillä voitto.
Viisas keino! tunnustatte.

SORMO.
Keinon tutkimme teossa
Onko oiva.

NUORI JOUKO.
Lähtekämme!

PURMO.
Käynpä kuin lumessa riekko
Vastamaata, laapustellen.
Tääll' en luota onnehemme,
Vasta tunturin takana. —

NUORI JOUKO.
Täm' yritys täällä — sitten —

SORMO.
Sitten sinne!

SINIKKA (vetäen Joukoa syrjään).
              Viivy, Jouko! —
Sinä rosvosit minulta —
Väinö nyt sinulta ryösti!
    Jouko vetää miekkansa, aikoen työntää sen Sinikan rintaan.
    Sinikka rukoillen:
Teet hyvin — tapakin orja!

NUORI JOUKO (painaen miekkansa tuppeen).
En kiusoin lopeta tuota. —
Väisty, ruoja! — Nyt polulle,
Veikot! — silmät auki!

Poistuvat kolmin oikealle.

SINIKKA.
Teille
Lunta ja ikuista yötä!
Yksin.
Eksyitpä tok', uljas Jouko,
Iäksi omistas eksyit!
Sieltä Väinö! — — Kuulustanpa
Salavihkoin — huomasivat!

VÄINÖ (tulee Koukin kanssa vasemmalta).
Joukolanko orjanainen! —
Mit' olet tavannut täällä?
Näitkö merkkiä hänestä,
Armahasta?

SINIKKA.
Haltioita
Väkivaltaisia nähdä
Voin jok' askelella. Heikot
Paeten väkevän tieltä,
Piiloss' itkevät vapisten. —
Sinäkin, väkevä Väinö,
Et ole Joukoa parempi —
Ajat naista kuin otusta.

VÄINÖ.
Minä etsin onneani.
Siks ajan jälissä häntä,
Kun rakastan.

SINIKKA.
Onneasi,
Itseäsi vaan rakastat.
Siks et Ainolta kysynyt,
Suostuisiko — lempisikö
Hän sinua.

VÄINÖ.
Orjan ohje!
Kun sydän tytöllä vielä
Lie vapaa, hän miest' ei heitä,
Jolla on urohon arvo.

SINIKKA.
Jos vapaa olis se eikä
Omistaisi toinen —

VÄINÖ.
Toinen! —
Sano näitkö —?

SINIKKA.
                Hänt' en nähnyt.
    Erikseen:
Minun kurjanko pitäisi
Nähdä Aino onnellisna
Väinölässä. —
Joukolan suvulle surma!
    Väinölle:
Metsän ja vesien vallat,
Luulen, kanssas kilpaavat.

VÄINÖ.
Metsän ja vesien vallat — —
Onko onneni katala
Venelotti vuotavainen?
Se rannasta kantoi miestä,
Vei selälle, siellä vuoti —
Mies jäi aaltojen ajolle.
Missä on nyt morsioni? —
Käy, katso, tähystä, Kouki!

KOUKI.
Tarkastan kuin rannan tiira.

SINIKKA.
Varroit häntä vierehesi —
Hänpä viitahan vilisti.
Hänt' etsit — oravan löydät,
Joita on sata salolla,
Yht' et löydä: Aino-neittä.
Etsitkö vesiltä — sieltä
Löydät telkkiä tuhannen,
Vaan et yhtä: Aino-neittä.
Maassa on kiven koloja,
On tupia Ahtolassa
Piilotella pienen linnun.

VÄINÖ.
Mut tuo toinen? — lausuit vasta.

SINIKKA.
Ainon kasvinveikko — Kirri!

VÄINÖ.
Kuuvalonkin sammutatko?
Heikon toivoni pimität.
Poistu, orja! Etsi neittä!
Löydätkö, minulle näytä.

SINIKKA (poistuessaan).
Tuota niität kylvöstäsi.
Väkivalloin vaadit naista,
Onnesi rakentajaksi:
Kaiken tietä katkeruutta,
Orjanpiikkiä kokoat.

Poistuu.

KOUKI.
Kuuntelet mokoman kieltä!
Luonto voi toden sanoa
Puun, veden tai linnun kielin,
Miks ei orjankin sanoilla?
Viisas oppivi jokaista.
Tuo vaimo viritti tuskan
Rinnassani — toinen, lausui!
Miks ei? — Eikö voisi toinen —
Kenties Kirri! — Juuri Kirri! —
Kevätjuhlassa hän tuiski
Kuin vihuri. Sitten ehkä
Joukolan talon likellä
Tuo Lapin vihainen tiisti
Viitakossa vaani — sieltä
Karkasi kuin ahnas ahma,
Joka, kieli lerpallaan,
Käy jälillä nuoren peuran. —
Niin hän morsianta vaani,
Näki puhtosen, vihannan
Häävalmisna — iski kiinni! —
Niin keväimen multa ryösti.

KOUKI (istuen kannolla).
Minne veikin — etsi — löydä. —
Jos löydät, niin kyntes iske
Kiinni kuin kanahan haukka,
Siipes alle sitten paina
Pikku lintu.

VÄINÖ.
Säästä neuvos!
Juokse sinne, minne käsken. —

KOUKI.
Käskisit tulen tekoa
Joukolan tupien alle!
Polttaisin poroksi kurjat,
Kylinensä, kansoinensa. —

VÄINÖ.
Vihan voittaisit vihalla.
Moinen ei Suvannon valta.
Lemmen, viisauden voima
Perustaa vakavan vallan.

KOUKI.
Hillitse susia suitsin,
Päitsin karhuja pitele!
Kirves, keihäs, miekka, jousi —
Niillä hallitse petoja!

VÄINÖ.
Noin päästät oman petosi
Irti kuin Tapion koiran.
Kostaessas Joukolata,
Kostaisit parahan immen,
Nuoren, kirkkahan kuin kaste.

KOUKI.
Joka hukkui päivän suuhun.

VÄINÖ.
Nyt tähystä ympäriltä,
Näkyisikö —

KOUKI.
Niinkuin tahdot.

Urkkii ulompana, mutta näkyvissä.

VÄINÖ (yksin).
Etsinpä kevättä nuorta,
Kun kevät on lemmen aika,
Valon, vapauden aika,
Siksi etsin Aino neittä
Liittohon Kalevan kansan.
Joko nyt kevät katosi? —
Kirrin kauttako? Häpeä! —
Kilpaisinko Kirrin kanssa,
Halvan, kuuluttoman Kirrin!
Minäkö? Kalevalainen! —
Suostuiko hänehen Aino?
Minut hylkäsi? Ja siksi —
Siksikö hävisi häistä
Kuin utuinen metsän impi? —
Vanhetunko kuin nuo muutkin?
Siksikö kevät pakeni?
Väistyi kuin käki salolta
Elokuussa kukkumasta.
Vanhetunko? —
Suuri Luonnotar, emoni!
Eikö vaikuta minussa
Kevät hehkuna, palona,
Kesä sankarin tekoina,
Syys satona viisauden,
Ankarana talven tahto?
Luonnotar, jalo emoni,
Loit minusta täyden miehen — —
Täyden miehen? — Ihmisenpä!
Hellän, heikon, naisten narrin. —
Mut jos onneni olisi
Kalevalan kansan onni,
Enkö sit' takaa ajaisi?
Kevätpäiväkin ajavi
Uupumatta aurinkoa
Eikä luovu sen jäliltä
Ennenkuin on kultakehrä
Sylissä säteilemässä.
Enkö etsisi minäkin?
Olen nuori, kun rakastan,
Aina nuori. —
Jos nyt vaarassa näkisin
Ainon — juoksisin jälissä,
Tempaisin teräskäsillä,
Vaikka surman suun ovelta,
Veisin kultaisen käkeni
Kainalossani kotihin. —
Kouki, joudu! Mit' on siellä?

KOUKI (Väinöä läheten).
Vettä, taivasta ja maata,
Puitakin ja kukkasia
Kuutamossa nukkuvia.
Lintuset ovat hereillä.

VÄINÖ.
Rientäkämme! Etsi tuolta!
Minä täältä.

KOUKI.
Niinkuin tahdot.

Lähtevät eri suuntiin. AINO astelee rantaa epävarmoin askelin.

AINO.
Kuulinko puhetta täältä?
Metsän puutko ne puhuvat?
Vaihtaisittekin suruja
Hoikan tyttösen keralla?
Voi, sydämmen särky, tuska,
Päänkivistys polttavainen!
Kunpa särkisi kovemmin,
Jotta koito kuolisinkin
Näiltä suurilta suruilta!
Aik' olis minun jo kuolla,
Ei mua sure sukuni,
Vaikka murtuisin merehen. —
Huokasitko mulle, honka,
Niin syvästi, raskahasti,
Nähdessäsi hääpukuni? —
Vilkastuen:
Häihin, metsä, metsän immet,
Metsän poikaset parahat! —
Kuukin hohtelee salolla! —
Tanssikatte, nuoret! soita!
Soita, rastas, hääiloa!
Kuku toivoa, käkönen,
Onnen vuosia tuhannen
Tälle surman morsiolle! —
Rasahtiko?

KIRRI (tulee oikealta).
Terve, Aino!
Säikyitkö minua, armas?
Luulit muiksi, nythän tunnet.
Päivät, yöt sinua etsin,
Nytpä löysinkin lopulta.
Kuulin kuin hävisit häistä,
Hylkäsit Suvannon sulhon.
Siit' iloitsin, läksin, juoksin —
Tässä nyt sinut tapasin.
Tässä on sylini lämmin!
Kannan kämmenin sinua,
Niinkuin piennä tyttösenä.
Muistat kuin sinua kannoin
Yli vaarojen, vesien.
Uimmekin kotilahdessa
Kilvaten kalojen kanssa.
Kerrankin sinut pelastin,
Kun jo uhkasit upota.

AINO (harhamielin, surullisesti).
Upotako? — Miks en jäänyt
Alle aaltojen syvien?

KIRRI.
Kätes käärit kaulalleni,
Kun kannoin sinut sylissä
Kukkivalle kunnahalle.

AINO (ikäänkuin itsensä ulkopuolella).
Siellä nyt surutta uisin
Kuin iloinen aallon impi.
Muistelisin vain sinua,
Noit' unia kultaisia
Lemmestämme, onnestamme —
Uisin — uisin —

KIRRI (tarttuen Ainon käteen).
Vien sun nytkin
Turvahan tupaseheni. —
Näytät niin levottomalta
Kuin pelkäisit. — Väinöäkö?
Suojelen sinua siellä,
Vaikka tulkohon tuhatta
Puolisoksi pyytäjätä. —
Revin kaikki ne paloiksi!

AINO (ikäänkuin havahtuen).
Revitkö paloiksi kaikki! —
Onneni revit paloiksi!
Olet julma. — Päästä, Kirri!
Sin' et laula etkä soita,
Vaikk' on hääni.

KIRRI.
Linnukseni
Vien sinut visertämään,
Äitini sydänkävyksi. —

AINO (kuin ammuttu, reutaisee itsensä vapaaksi).
Äitisi! — Pakene! — käärme
Kahistelevi heinikossa!
Musta, liukas — aih! se pisti! —
Myrkytti eloni nuoren. —
Pois suhahti! — - Näitkö, Kirri?

KIRRI (hämmästyneenä).
Mieletönkö!? — Aino rukka!
Onko Syöjätär katala
Tämän tehnyt?
Neuvotonna:
Aino! Aino!
Tule, suostu vaimokseni!

AINO (harhamielin, auringon nousua tuijottaen).
Tuolt' on sulhoni tulossa
Aamun auteren takoa,
Aallon päilyvän sylistä: —
Ruskoposki! — kirkassilmä! —
Hohtorinta! — Jää hyvästi! —
Kirri raukkani — hyvästi!

Seisoo jäykistyneenä.

KIRRI (katkerana).
Tämä on kosto Joukolalle! —
Tästä tahdon viestin viedä
Ainon kurjalle kodille.
Hyvästi, poloinen Aino!

Lähtee.

AINO (yksin).
Hah hah ha! — Hyvästi kaikki!
Kaikki ihmiset hyvästi!
Raskas on inehmoseura,
Niin raskas, tukala, kurja — — —
Kuuma tääll' on. — Lietso tuulta,
Tuulikki Tapion neiti! —
Ethän lietso — laht' on tyyni,
Kuin väsynyt valvonnasta,
Riehunnasta.
Kurkistan kuvia siitä: —
    Väsyneesti:
On rannan kukka
Niin hervas,
Niin valju.
Päin päivän nousua se nuokkuu
Noin silmät ummessaan
Ja lehdet lerpallaan.
Se tuskin tuntis kuvaistaan,
Jos näkis sen.
Mut onnellinen sit' ei nää,
Kun sokko on.
Vaan tyttö onneton
Täss' avutonna värjättää
Ja nähdä kuvansa voi tuossa —
Hajalla hapsin
    Kauhistuen:
Ja silmät! — — kamalat — —
Miks itseäni pelkään? —
Peitä, autere, kuvani,
Peitä kaikki ihmiskuvat! — —
    Vilkastuen:
Tuolla — tuolla päivän alla
Aallottaret uiskelevat! —
Niin surutta — niin iloisna. —
Viittovat minua sinne!
Uinko tuon kiven selälle?
Kiv' on kirkas, aalto raikas.
Tuohon riisun hääpukuni,
Tuonne liinat, silkit, kullat!
Kuin kala vetehen vierin —
Siellä jäähtyvät suruni. —

Riisuu kuumeisesti yltään, viskoen pukunsa
minkä minnekin. Istuu rantakivelle.

Ethän pyytäne, isoni,
Tästä järvestä kaloja!
Ethän noutane, emoni,
Täältä vettä taikinaan!
Et, veikko, sota-orille
Juottane vesiä näitä!
Elköhöt sukuni siskot
Peskö pyykkiä ikinä
Tämän lahden laiturilta! —
Vesi on minun veriä,
Kalat kurjan on lihoja,
Luitani on rannan ryönät,
Rannan heinät hiuksiani.

Tuijottaa jäykästi selälle. VÄINÖ tulee vasemmalta.

VÄINÖ.
Hän on täällä?
    Vapisten:
               — Rohkenenko
Hänet kaapata kuin kotka,
Viedä huimasti kotihin? —
Ryöstölintuko olisin! — —
Noin ihana, puhdas, armas
Kuin aamulla nuori päivä,
Joka on kylpenyt meressä, —
Mutta riisuttu! — alasti! —
Maassa silkit, helmet, kullat! —
Aikoisiko?! — Onnetonta! —
Kuuntelen mitä sanovi — —
Hiivin — hiivin —
    Kuiskien:
                    Aino! Aino!

AINO (yhä tuijottaen selälle).
Ne jo kutsuvat minua
Selälle sinisen aallon —
Jo tulenkin!

Syöksyy veteen.

VÄINÖ (törmää rannalle avatuin sylin).
Aino! Aino!

    SINIKKA näkyy puun suojasta nauraen kamalasti.
    KALEVAISIA ja JOUKOLAISIA ryntää rannalle.
    KOUKI ja PELLERVO pidättävät Väinöä.

KOUKI.
Vielä et vetehen jouda!

PELLERVO.
Maasi miestä tarvitsevi!

VÄINÖ.
Päivä nousi — hänpä vaipui,
Kevät koitti — hänpä sammui —
Sammui onneni, iloni! —

ERÄS JOUKOSTA.
Kansasi sinull' on vielä!

TAINA (hätäisenä tunkeutuu väen halki).
Lapseni! Sydänkäpyni!
Ojenna kätesi tänne,
Palaja emosi luokse! —
Hän ei kuule — on vajonnut! —
Upposiko ainiaksi
Näiltä ilmoilta iloni! —

VÄINÖ (epätoivoisesti).
Riennä sulhosi sylihin!
Annan kaikki aarteheni,
Sydämmeni suuret laulut.

TAINA (epätoivon tuskissa).
Tule, joudu, käy kotihin!
Pääset, pääsky, minne mielit,
Ei pakoita vanhempasi.
Ainoseni, lintuseni! —
Uppositko ainiaksi?

KANSA.
Ainiaksi! Ainiaksi!

VÄINÖ (kääntyen kansaan).
Kansa, nyt olen omasi!
Kuun hopeat, päivän kullat
Ovat onnemme unelmat,
Haihtuvaiset, vaihtuvaiset.
Viljelyksen yhteistyöhön
Rientäkämme yhteisvoimin!

KANSA.
Yhteistyöhön yhteisvoimin!

KULLERVO

Runomuotoinen murhenäytelmä viidessä näytöksessä

_Kalliin äitini muistolle pyhitän nöyrästi tämän teokseni.

Kirjoittaja_.

HENKILÖT:

Tapaus Suomessa heimosotien aikana.

ENSI NÄYTÖS.

Jylhä metsäinen kallioseutu. Taustalla vuorenkuve, jonka keskestä aukko viepi syvälle pajaluolaan, josta alasin, palkeet y.m. pajakojeita näkyy. Pajan eteen, melkein oven kohdalle asti, pistäytyy oikealta erillinen kallion kieleke. Kirkas aamupäivä.

VÄINÖ ja UNTAMO.

VÄINÖ.
Näihin aikoihin lupasi
Seppo Kullervon keralla
Pajatöihin tänne tulla. —
Voimme vartoella kotvan.

UNTAMO.
Levätä tekisi mieli.
Raskas taakka on elämä.

VÄINÖ.
Raskasko — kevytkö — paino
Oman on tekosi tuote,
Kuin tuo kalliokin tuossa
Maan poven on paisuttama.
Tuolla taas tasanko nosti
Povestansa pulskan metsän,
Notko heiniä herätti,
Niemi kukkia kohotti —
Itse kantavat ne kaikki
Minkä itse nostattivat.
Niin sinäkin, Unto, kanna.

UNTAMO.
Ylpeä oletkin, Väinö.

VÄINÖ.
Sinähän perin tuhosit
Kalervon väkevän heimon,
Veljesi veren —

UNTAMO.
Parempi
Tuho, kuin ikuinen vaino.

VÄINÖ.
Se vasta kamalin vaino,
Jonka toi oma tekosi:
Sisällesi julman tuskan.
Senhän tunnet. Hartiasi
Murhe on musertanut.
Partasi ja pääsi hapset
Vaiva varsin on valaissut.
Silmäsi pelon tulessa
Haamuja kuvastelevat.

UNTAMO.
Tuot' elä muistuta minulle!
Tuhotyön opetti luonto.
Luonnonvoimatkin väkevät
Toisiansa vainoavat:
Vesi tulta on vihannut,
Tuli metsiä tuhonnut.
Eläin vainovi eläintä. —
Lepinkäinen pieni lintu,
Koukkunokka — senhän tunnet
Hyönteiskurjan kun tapasi,
Sen nykisti pyörryksihin,
Sitten naulasi nokalla
Tuon itikan kimpuroivan
Kuivan oksapiikin päähän.
Siinä se eleli, kärsi,
Kunnes päivän paistamana
Kyllin kypsyi — lintu söi sen.

VÄINÖ.
Luonnon tunnottoman töitä
Otatko esikuviksi?

UNTAMO.
Miks en tunnoton olisi?
Kerrankin salolla multa
Ukko iskulla salaman
Pojan kaasi, polven jatkon.
Oliko sydäntä sillä?
Onko hallalla sydäntä,
Viedessänsä vuoden viljan?

VÄINÖ.
Sua surkuttelen, Unto.
Raaka luonto on sinussa
Liittolaisensa tavannut.
Ottaisit opastajaksi
Luonnon lauhkean, ihanan,
Niin sulaisit lempeäksi,
Raakavoimat vaimentaisit.
Maan, vesien, ilman kielet
Paljon kertovat suloista.

UNTAMO.
Lausunko enempi vielä?
Sinä kiittelet käkeä,
Onnenlinnuksi ylistät.
Mut sekin munansa laski
Hennon kertun hautoella,
Käki suuri pienen kertun.
Kerttu hautoi ja hikoili:
Poika puhkesi munasta,
Suuripäinen, suurisuinen,
Kertun lapsia isompi.
— Kerttu ummet ja pimeät
Lensi, etsien evästä
Sille nuorelle suvulle,
Toi matoja, toukkasia,
Ne kotiväelle kantoi.
Mut ahnas käkösen poika
Toukat söi, matoset ahmi.
Nälistyivät kertun lapset,
Visertivät, vaikeroivat.
Käkipä kuritti niitä,
Emokertun poissa ollen,
Ulos syyteli pesästä —
Tuo sama jumalten lintu,
Jonk' on suussa kaunis kaiku!
Kuoli kerttujen viserrys,
Mut käki yleni, kasvoi,
Salot sen sanoja kertoi. —
Kertun ja käen tarina
On elämä ihmistenkin.
Sinäkö minua moitit,
Ett' olen kaatanut Kalervon?

VÄINÖ.
Kurja veljesten on vaino.
Pelkuri vihollisensa
Tuhoaa iki rujoksi,
Mut ei sankari ylevä. —
Mitä, jos Kullervo olisi
Sen käkösen karsas poika,
Pesässäsi kasvatettu,
Joka on sukusi surma?

UNTAMO.
Sit' ei voi ikinä orja.

VÄINÖ.
Kun sinä vapaana vaivuit
Kätyriksi halvan koston,
Sit' eikö osaisi orja,
Joka koston on perinyt?

UNTAMO.
Minunko tekoni halpa?
Miksi rosvosi Kalervo
Kalat verkoistani?

VÄINÖ.
Miksi
Kalastit Kalervon vettä
Luvatta?

UNTAMO.
Kalervo sitten
Kaskimaitani anasti!

VÄINÖ.
Sinäpä Kalervon laihot
Karjallasi syötit.

UNTAMO.
Syötin.
Mut Kalervon kärtsät koirat
Minun karjani repivät.
Poikani meni avuksi,
Niin hänet Kalervo pieksi.
Se jo kiehutti vereni.
Varustin väkeni kaiken
Ankarin sota-asein.
Yön läpi salassa hiivin,
Poltin, ryöstin —

VÄINÖ.
Kaikki tunnen.
Muita ei suvusta jäänyt
Kuin tuo poika.

UNTAMO.
Niinpä luulin,
Mut olen alkanut epäillä,
Eikö lie elossa kosto.
Pojan toin emonsa kanssa
Vangiksi, sodasta säästin,
Hyötyä hänestä toivoin,
Kun lujalta työhön näytti,
Kasvatin —

VÄINÖ.
Vihalla syötit,
Kovin kohtelit tylysti,
Et omana lapsenasi.
Orjaksi otit sukusi,
Koston siemeniä kylvit.

UNTAMO.
Pienestä pitäen poika
Vihoja imi emosta.
Sen osoitti kolmiöisnä,
Kun kapalovyönsä katkoi,
Liekun lehmuspuisen rikkoi,
Nosti nyrkkiä rajusti.
Se vihani vimmastutti.
Äidin surmannut olisin,
Mut väistyi, pakeni, pääsi.
On etsitty, mut ei löytty.
Vesi on väljä, metsät laajat.
Kenties koskehen katosi.

VÄINÖ.
Niinkö luulet?

UNTAMO.
Tai pahinta:
Pakeni sukunsa luokse,
Jot' oli joku sodasta
Hengissä paolle päässyt.

VÄINÖ.
Hengissä paolle, lausut?

UNTAMO.
Se huhu mun korvissani
Kuin metsän humina soipi,
Öin, päivin se silmihini
Aavehaltijat ajavi. —
Vaikk' en siit' enempi tiedä.

VÄINÖ.
Toki on Kullervo elossa,
Hänet säästit.

UNTAMO.
Surman sille
Valmistin moninkin kerroin.

VÄINÖ.
Mut ei kuollut kosto.

UNTAMO.
Kerran
Kuuntelin sivulta, kuinka
Poika vannoi kostavansa
Ison kohlut, maammon mahlat,
Mun sukuni surmaavansa.
Perintövihani silloin
Remahti tulipaloksi,
Kuin salolla kuiva murros
Poudalla kipunan tullen
Räiskinällä roihuavi.
Orjajoukkoani käskin:
Viskatkaa vetehen poika
Syltä kymmentä syvälle! —
Poika ei vetehen kuole.
Heittäkää tulehen herja!
Tulestakin pääsi ruoja.
Annoin hirtehen hinata.
Illalla kun hirtettiin,
Aamulla jo poika puikoin
Piirsi tammehen kuvia:
Siinä miehet, siinä miekat,
Siinä keihäskin sivulla.
Mielessäni silloin syntyi
Aavistus, tukala tuska.

VÄINÖ.
Pelko, lausu. Näit orasta
Katkerasta kylvöstäsi:
Sotakiihkon ja aseita
Sortajan sydäntä varten.
Tuosta aavistit hedelmän
Aikanansa koituvaksi.

UNTAMO.
Sit' elä peloksi moiti. —
Itsekseen.
Tosin yöt unettomina
Sittemmin olen elänyt.

VÄINÖ.
Orjille tekosi uskoit,
Sydämmesi kun vapisi:
Siks ei onnistunut työsi.
Hyvä ettei onnistunut. —
Rohkeamp' olitkin ennen,
Kun oli syyttömät kätesi.
Nyt sinut masenti orja.

UNTAMO.
Masenti? — sitä en myönnä.
Työn varalle orjan säästin,
Rojutöille halvemmille.
Varoitin: "Hyvästi toimi,
Askartele aimo miesnä,
Niin ma lahjoitan sinulle
Solkivyön somatekoisen.
Vaan jos rynnistät rumasti,
Niin kolaus korvallesi!"

VÄINÖ.
Ei ylevä mieli myösty
Vasemmalle, oikealle,
Ei pakon, ei palkan vuoksi;
Sillä on sisässä käsky,
Jota tarkoin tottelevi.

UNTAMO.
Haastat kuin olisi orja
Vertainen vapaitten miesten.

VÄINÖ.
Ei väkevä luonto sorru
Tylyn kohtalon käsissä:
Se uhemmin uhkuavi,
Karaistuu kamottavaksi,
Kuin sepon pajassa säilä,
Tulta, vettä tunnustellen.
Ase, jonk' olet takonut,
Voi sinusta hengen viedä.

UNTAMO.
Sinäkö, Suvannon urho,
Julistat Kalervon koston!

VÄINÖ.
Väärät ja tylyt tekosi
Ne sulle sytytti koston,
Niissä on sotien synty.

UNTAMO.
Eikö jo Kalervon poika
Kylliksi tuhoja tehnyt
Untamon suvun suruksi?
Lapseni ihanan annoin
Orjan katsoa katalan,
Niin lapselta silmät puhkoi,
Kätkyen tulella poltti. —
Eikö se sydäntä särryt? —
Tuumaelin, mietiskelin: —
Kirvehen pojalle annoin,
Käskin kasken kaadantaan.
Hän ihastui, irvisteli,
Iloitsi ja ylvästeli,
Näki kuutena kuvansa.
Niin meni salolle — kaatoi
Metsän parsikon paraita,
Mut ei kunnon kaskipuuta.
Lopuksi kirosi maata,
Ettei antaisi satoa.
Tuumaelin, mietiskelin,
Mihin tuon pojan panisin.
Laitoin aitojen panohon:
Siinäkin susi kumosi
Korpikuuset seipäiksi,
Kokkahongat aidaksiksi,
Aidan aukottoman laittoi.
Tuumaelin, mietiskelin.
Jotakin yritin vielä:
Tuon epäsikiön laitoin
Ruista puimahan — utala
Ruumeniksi pui rukihit,
Korret tuoksutti tomuiksi.
Kysynpä sinulta, Väinö:
Eikö jo surua tässä?

VÄINÖ.
Niin pahasta päästäksesi,
Kullervon sepolle annoit.

UNTAMO.
Möin polusta: muutamista
Rautakappalten ramuista.
Sepon suopean opissa
Tuon tuhopukarin toivoin
Kadottavan kostokiihkon.
Mut epäilin. Siksi tänne
Sinut kutsuin kuulijaksi,
Näkijäksi, neuvojaksi.

VÄINÖ.
Paljonpa minulta vaadit.
Jo tulevat tuolta! Tässä
Syrjässä tähystäkäämme,
Kuinka käy pojalle työssä,
Onnistuuko. Työssä luonto
Ilmaiseksen onko villi.

    Väinö ja Untamo vetäytyvät kallion kielekkeen suojaan;
    jälkimmäinen edellisen taakse. ILMARI ja KULLERVO
    saapuvat paikalle, menevät pajaan.

UNTAMO.
Jos tulisi tuima hetki,
Niin sinä esille astu.
Voisit vastata paremmin.

VÄINÖ.
Nyt sepon sanoja kuule!

ILMARI.
Hiiltä ahjohon aseta!
    Kullervo nostaa ahjoon hiiliä.
Liiaksi! — vähennä hieman! —
Hieman! — hieman! —
    Vähentää itse.
                      — Ei enempi.
Niin. Nyt iskekäämme tulta.
    Sytyttää tuluksilla hiilet.
Lietso hieman! — Hiljoin, hiljoin! —
Väisty, niin panen alulle!
    Painelee paletta hiljoin, että tuli ahjossa liekehtii.
Rauta ahjohon aseta! —
Aatran kynnen siitä laitan. —
Näin sävysti, malttavasti.
Käytöllistä jos haluat
Hyötyä elämästäsi,
Niin sanoista kuin teoista
Liioitukset pois karista.
Kukon sulka, hyypän harja
On koruja, ei etuja.
Sotaratsu, juhlajuhta
Eivät aatralle sovellu,
Eikä mies huvin eläjä
Työn vakavan täyttäjäksi.

KULLERVO.
Sotaratsu kun olisin,
Polkisin pohattavallat
Alle halpojen helyjen!

ILMARI.
Ota, painelehan tuosta.
Nokea tässä, ei helyjä.
Runo on seppä kultakopra,
Muut on miehet multakoprat,
Muut sepät sysikäsiä,
Mutta hyödyksi enemmän. —
Maltin työtä! Ei rajusti! —
Opi, Kullervo, minusta,
Olen seppiä sukuisin!
Mun isoni — Ilmarinen
Kuin minä — takeli taivon
Luonnon suuressa pajassa. —
Niin on kerrottu hänestä. —
Min' olen takonut sammon,
Onnen jauhajan jaloimman.

KULLERVO.
Niist' en jauhoista murua
Viel' ole maistanut ikinä.

ILMARI.
Jokainen takoa voipi
Yhteisonnesta omansa.

KULLERVO.
Orja onnensa takoisi!

ILMARI.
Sinust' on tuleva seppo,
Mies etevä näillä mailla:
Kun parasta luonnostasi
Kaivelet kuvattavaksi,
Kun halulla halpautta
Eroittelet itsestäsi
Kuonaksi katoavaksi.
Luonto on sepon tekijä,
Mut ei synny valmihina,
Ei inehmo eikä rauta:
Työ ainetta huolittavi,
Työ pojasta luopi urhon,
Järjestetty rauhan työ.

KULLERVO (kiihkoisesti).
Urhon, lausuit, seppo! Päästä
Irti mun iso sisuni,
Vapauta vankka tarmo,
Niin minussa näätkin miehen
Kalervoista kaunihimman!
Sukeaapa tästä suurta,
Kun luonnon kuvata annat.

ILMARI.
Sulan malmin muotistansa
Päästänkö pajan paloksi?
Tuon tulenko ahjostansa
Irti laskisin salolle,
Hurjalle hävitystyölle? —
Sin' olet kesytön orja,
Orjan leima on sinussa,
Untamon kotona pantu.
Vapaudessa vaaran toisit.

KULLERVO (tuskallisesti).
Minussa on orjan leima,
Untamon kirojen uurto!
Uhkamielisesti.
Mut minussa myös elävi
Kalervon kamala tahto,
Sortajata syyttäväinen.
Eikö tallattu minussa
Sydämmen jokaista tulta,
Jota luontoni palona
Pyhästi totella tahdoin?
Eikö riistetty minulta
Emoni — koko sukuni?
Siksi kuohun ja kiroan.
Sorto loi pyhän pahaksi,
Pahankin pyhitti sorto
Sisimmässä sielussani.
Nyt minussa lemmen hehku
Vihana lekottelevi.
Nyt jalotekojen tahto
Kostona kohahtelevi. —
Kun tuo liekkini sisäinen
Pakon alta paukahtavi,
Silloin se rajupalona
Satakin urosta syöpi,
Kuin Ukon tulinen kalpa,
Pilvien pakosta päässyt,
Hillitönnä huimehtien
Honkia hajoittelee.

ILMARI.
No, no, poika, viihdy, viihdy,
Kiihko ohjaton asetu!
Toivon luontosi paremman
Voittavan himosi vallan.
Asetu levolliseksi
Ja paletta paina hiljoin,
Tyynesti, ei kaikin tarmoin.
Ahjossa on aatran kynsi,
Jonka Väinämö tilasi,
Ei ole miekka hurmemieli.
Ei rajusti, ei rajusti!
Hurjako oletkin, orja?
Heitä! heitä! — Maasta nosta
Väkipalja! Käy käsiksi!
    Nostaa tulisen raudan ahjosta alasimelle.
Nyt takele taitavasti!
Maltin työ on rauhan työtä. —
Vetelemme vuorotellen.
    Takovat; sen kestäessä Kullervo kiihtyvästi
    iskettelee yhä hurjemmin.
Ei rajusti, ei rajusti!
Järjetön oletkin, orja.
Heitä, heitä! — ei enempi!
Väisty tuosta tuonnemmaksi!
Nyt on rauta rappiolla,
Alasin alas sujunut,
Koko työ pahoin pilattu.
Mikä turmelikin miehen?

Kullervo syrjässä tuijottaa nolona.

KULLERVO.
Miestä myöten työ aseta.
Kullervon ei kunto mahdu
Sepon seinien sisälle.

ILMARI.
Takoa osasit ennen
Puukkojakin, miekkojakin:
Kun olit opissa ollut
Pajassani puolen vuotta,
Niin jo suuren säilän laitoit. —
Tuot' ei oltu ennen kuultu. —
Siihen kirjasit kuvia:
Sotajoukon jousinensa,
Urhon orhinsa selässä.
Miksi nyt et aatran kynttä,
Maan kamaran kaivajata,
Voinut taidolla takoa?

KULLERVO.
Mieleni on miekan teillä,
Vaan ei aatrojen ajossa.
Pellot ei isoni pellot,
Ahot ei omat ahoni.
Mutta miekka on omani,
Syntynyt sydämmestäni,
Kuin vihainen polttiainen
Katkerasta maaperästä.
Myöntäisit minulle miekan,
Niin sillä tekisin suurta:
Kyntäisin verisen pellon
Kalervon kadottajalle.
Siit' iloita Unto voisi
Tuonen tyttöjen keralla.

UNTAMO (Väinölle syrjässä).
Entinen sisu pahalla
Hurja vimmattu vihassa.

VÄINÖ.
Sopiva sotijaloksi,
Vaan ei rauhan raatajaksi. —
Näyttäytyy Untamon kera pajan edustalla.
Terve, seppo veljyeni!

ILMARI (katellen).
Terve, urhot, tultuanne!
Tässä tarvitsen apua:
Tuossa mies on mieltä vailla
Eikä viisastu opista.

KULLERVO.
Tuolla Untamo takana!
Vapise epatto siellä!
Oman työsi tässä näätkin
Kuin parren putoamassa
Rakentajan ruhjonnaksi.
Loitolla pysykin kurja
Vainomiestä vartomassa. —
Tahtoisin tapiohongan
Pitkän, jolla piirustaisin
Tuonne taivahan laelle,
Ukon ylhäisen etehen
Maallisen olon matalan,
Orjuutemme, kurjuutemme:
Sitä kun näkisi Ukko,
Kummastuisi, kauhistuisi,
Avuksi alas tulisi,
Miekalla tuliterällä
Veljen tappajan tapaisi,
Jyrinällä jyskyvällä
Lopettaisi veljen sorron,
Orjan päästäisi vapaaksi.

ILMARI.
Tuon pojan povesta kuulet,
Untamo, Kalervon äänen.

UNTAMO.
Katalampi kaksin kerroin! —
On sinulla rautaraksit:
Kahlehilla kallioon
Kytke tuo Manalan hurtta!

ILMARI.
Ei sovi se luonnolleni.
Sortaisinko sorrettua.
Väinö, neuvotko paremmin,
Mille töille tuon panisin?

VÄINÖ.
Poika jos vapaa olisi,
Kaunihisti kasvatettu,
Töille urhojen sopisi:
Kutsuisin Kalevan heimot
Joukossa sotajalalle
Vasten Pohjolan väkeä,
Kullervo kera tulisi,
Paras parvessa olisi.
Niin yhdessä, yksin mielin,
Sanan voimalla jalolla
Suomen sammon voittaisimme,
Maan ihanan onnen tuojan.
Jos rajusti raaka voima
Vastahamme rynnistäisi
Susinensa, karhuinensa,
Haukkoinensa, halloinensa,
Verisin, vihaisin mielin
Eikä sammuisi sanasta —
Silloin tuo Kalervon poika,
Kevät-ouruna, Ukon myrskynä
Pimeän, vihaisen vallan
Kuuksi, päiväksi kumoisi.

KULLERVO (jonka innostus Väinön kuvatessa on kasvanut).
Kalpa, kalpa, kalpa mulle!

VÄINÖ.
Mut ei orjasta apua
Vapauden vainiolla.

KULLERVO (erikseen, tuskallisesti).
Orjan leima on minussa!

UNTAMO.
Ukko varjele asetta
Tuon kamalan kantamasta!
Kahlehet hänelle, seppo!

ILMARI.
En sotia suosi, Väinö.

VÄINÖ.
Vaikk' olet miekkojen takoja.

ILMARI.
Äsken toin emännän tuolta
Sariolan sammon luota,
Nytkö alkaisin sotia,
Vasten vaimoni sukua?
Varjele vakainen luoja
Maailma veren janosta!
Rauhan mies oletkin, veikko,
Rauhan neuvoja levitä:
Vain kesytyskeino neuvo
Tuon pojan parantajaksi.

VÄINÖ.
Neuvo on sinussa, veikko,
Luonnossasi. Keinon tunnet
Siis paraiten: lempeyttä
Luonnolle rajulle käytä.
Sade lämmin, päivä hellä
Pehmittää kivenkin voivat.
Jos itse kovalta tunnut,
Anna valta vaimollesi.
Naisen on sana sulempi.
Hän ehkä paremmin voipi
Orjan tunnolle osata.

ILMARI.
Vaimolleni — siin' ajatus,
Jota tuumia tulisi!
Orren alle astukaamme,
Niin näistä jutella voimme.
Kullervon jätämme tänne. —
Kotva miekkoja korista,
Niitä kun enin ylistät.

Lähtevät. Untamo vilkaisee pelokkaasti taakseen.

KULLERVO (yksin).
Taaksensa katala katsoi!
Jospa tuosta tuiman raudan
Syöksisin sydämmehesi!
Nuo mitä tahtovat minusta?
Aikovatko pehmitellä
Tyynyksi teräsmurua,
Tehdä villaksi kiveä.
Oman hautomansa haukan
Äkkikeinoilla kyhätä
Pääskyseksikö pyhäksi?
Siihen heillä ei sydäntä.
Kylm' on köyhälle pohatta.
Miekka mulle on sukua.
Tempaa pajan seinältä miekan.
Terve, oi teräs, ihana!
Sinusta toverin toivon
Oivallisen, uskollisen.
Muut minulle yrmikööt,
Sin' olet urhon tuima turva
Pulmassa pahimmassakin. —
Mutta miekkakin on vieras!
Sepon säilä, työ omani!
Mitä on omaista mulla?
Hikihelmet, kyynelkaste,
Ison veitsi — ne omia.
Jätänkö nämä isännät,
Kalevalan valtamiehet?
Teräskultani korea,
Tule kanssani kululle!
Lähdenpä omille teille,
Karkuteille — — —
ANJA tulee hyräellen.
Sepon sisko tuolta käypi,
Anja tyttönen ihana!
Hänet ryöstäisinkö? — sitten
Salolle keralla saalis!
Muut minulta kaikki ryösti,
Minä muilta kaikki ryöstän. —
Terve, Anja!

ANJA.
Terve, terve!

KULLERVO.
Mistä matka?

ANJA (valittaen).
Pyykin luota.
Pesut rannalle levitin,
Niin rävähti rinnastani
Emolta peritty solki,
Isoni oma tekemä —
Palin pois putosi siitä.
Missä seppo veljyeni?

KULLERVO.
Etkö solkea minulle
Uskaltaisi —?

ANJA.
Rikkoisitpa
Sen piloille — sit' en soisi.
Pyhä on rakasten muisto.

KULLERVO.
Niin, pyhä rakasten muisto. —
En riko, somaksi laitan,
Solen kiillotan, silitän.
Sinäkin minua aina
Kohtelet kuin vertojasi,
Et kuin ylpeä kälysi:
Halveksien, ynseästi. —
Hän ei aavista minussa
Muuta kuin matalan orjan! —
Monesti sinua säälin,
Pyykit kun peset hänelle,
Ruokit, hoitelet eläimet,
Illoin valvot viimeiseksi,
Kehrävartta keikutellen,
Taas ensiksi aamuin nouset,
Et sulosanoja kuule,
Aina tok' iloisna laulat.

ANJA.
Miks' en voisikin iloita?
Nuor' olen, verevä, raitis
Kuin kevät, kuin aamukaste.
Minkä teenkin, teen vapaasti,
Kun rakastan veljeäni,
Aimo miestä — eikö totta?

KULLERVO.
Niin veljesi. Mut kälysi
Sulle on tyly emäntä.
Hän on polvea pohatan,
Sinä työjalon sukua.
Hän on käskijä sinulle,
Sinä tottelet kuin orja.

ANJA.
Miksi tuota muistuttelet?
Työ on tervetten elämä.

KULLERVO.
Annahan minulle solki,
Niin sen laitan!

ANJA.
Mut osaatko?

KULLERVO.
Sulle kyllä.

ANJA.
Arvasinkin —
Olethan takonut miekan!

KULLERVO.
Tuossa se suloinen säilä.
Tätä tahdotko ihailla?
Tällä tahtoisin sinua
Pulapäivin puolustella.

ANJA.
Terä kirjattu somaksi — —
Miksi noin rajusti riehut,
Sit' ilmassa välkytellen?

KULLERVO.
Täm' on ukkosen tulena
Kalervon pojan kädessä.

ANJA.
Niin pelottavalta näytät!
Sinuss' on kamala kumma:
Toisin kotvin kuohahtelet,
Puhkut kuin vihainen Vuoksi,
Jok' on koskeksi kohonnut
Jylhän korven keskustassa,
Kallioitten ahdingossa,
Ilman auringon valoa —
Miks' ei mielesi valoisna
Loiskahtele, riemahtele?

KULLERVO.
Tuotako kysyt minulta! —
Päivänä pojalle paista,
Niin minut ilolle nostat.
Minäp' en sinuna täällä
Viihtyisi, en vaikka hiisi. —
Kuulehan, minull' on keino!
Eikö mielesi tekisi
Haltijaks' oman talosi?

ANJA.
Omanko taloni, lausut?

KULLERVO.
Käy keralla, lähtekäämme,
Niin sulle käsillä näillä
Valloitan komean konnun
Tapion sini salossa,
Rannalla kalaisen järven.

ANJA.
Kerallas'! — salossa konnun!
Mulle valloittaisit? — niinkö?
Kullervo, oletko houru?

KULLERVO.
Tällä miekalla jalolla
Minä Untamon kukistan,
Maat, mannut omistan itse.

ANJA.
Suurt' on Untamo sukua,
Omaisesi, heimoasi,
Urhoja Kalevan kansan —
Hävittäisitkö hänetkin?
Säästä maa veriteoista.

KULLERVO.
Kaikki vierast' on minulle.
Miss' ovat minun etuni,
Oikeuteni, osani?
Se omani, minkä ryöstän.
En omista itseäni,
Jollen ryöstäy vapaaksi
Painosta pohattavallan. —
Sinä jos olet omani,
Lapit valloitan sinulle,
Pohjat ja Kalevalatkin.
Mut alanpa kostotyöllä:
Ensin Untamon kukistan.
Sinut vien emännäkseni,
Rinnallani — tässä miekka!

ANJA.
Oi mitä uneksit, orja.
Ei sinua seppo päästä.

KULLERVO.
Tuon minulle muistutatko?
Niin, — minuss' on orjan leima.
Sitäkö sinäkin kammot,
Orjan kättä ja sydäntä?
Tyttö, kammotko minua? —
Kauhistut! — olenko julma?
Tule, Anja, niin syleilen!
Tule kotkan kumppaliksi.
Ei sinulta saalis puutu,
Sulle tuon veriset voitot.
Tule!

ANJA.
Sin' olet kamala!
En veritekoja suosi.

KULLERVO.
Näytän, ett' olen uroita,
Vertainen vapaitten miesten. —
Annathan kätesi! —

ANJA.
Enkä!
Ilmarin sisarko sulle!
Orjalle osattomalle!
ILLI tulee.
Ei ikinä! — Tuolla Illi!

KULLERVO.
Urkitko, kateinen Illi?

ILLI.
Häiritsenkö? — pois menenkin. —
Muuten vain sanoa aioin,
Ett' on siellä Kauko urho,
Anja neittä hän kyseli.

ANJA (levottomasti).
Minua! — kyseli Kauko?

ILLI.
Riennän — ilmoitan hänelle.

Lähtee ilkeästi taakseen silmäten. KULLERVO tarttuu Anjaan.

ANJA (huutaen).
Jää avuksi, Illi, Illi!

KULLERVO.
Itse valloitan osani.
Vetää Anjan syliinsä.
Tänne!

ANJA (huutaa).
Joutukaa avuksi!

KULLERVO.
Ylvästellen halveksitko,
Niin sinut väkisin ryöstän.
Näin kotka omansa otti
Heilutellen, keikutellen.
Nyt olet sylikanani.
Kannanko sun kuusen alle,
Kukistan pyhäisen piian? —
Reutoelet — ei avita.

VÄINÖ, ILMARI, KAUKO, UNTAMO, ILVO ja TUIRO tulevat.

KAUKO (vetää miekkansa rynnäten Kullervoa kohti.)
Seis orja! — vapaaksi tyttö!
Sisähäsi miekan syöksen.

Väinö ja Ilmari pidättävät hänet.

UNTAMO.
Tapa, Kauko, se kirottu!

KULLERVO (Anjan päästäen).
Pääsetkin — mene!

ANJA.
Koruni
Tänne, hirviö!

KULLERVO.
Seh, tuossa!

ANJA (solkea katsoen).
Voi emoni, voi isoni!
Tuo peto koruni rikkoi,
Perinnön pyhän muserti.

ILVO (Anjalle).
Sit' elä, natoni, itke.
Tätä turman työtä muistan!

KAUKO.
Sen hänelle vielä kostan.

ANJA.
Elä muistele, kälyni,
Elä hälle, Kauko, kosta.

KULLERVO.
Tässä käyttekö käsiksi?
Tällä miesten päitä pirston,
Kuin koruja kultaisia.
Tässä kalpa!

KAUKO (tarttuu miekkaan).
Taatto auta!
Tuon elukan ylpeyttä
En voi kärsiä enempi —
Tänne pääsi!

VÄINÖ (välittäen).
Talttukaatte!
Kullervolle.
Hillitse raju sisusi.
Sulle Ilmarin talossa
Paremp' on tulossa aika.

KULLERVO.
Teiltä orja ei odota
Kohtalonsa korjausta.
Osoittaen kalpaa.
Tällä kohtani kohennan!

ILVO.
Tuon rivon sanoja kuule!

UNTAMO.
Orja armoin ei parane,
Vaan pikemmin hirmuin, surmin.

VÄINÖ.
Suohon hirmu! Lempeyttä!

ANJA.
Lempeytt' osoita, seppo!

KAUKO.
Anja, käy keralla, haastan
Sulle mielihauteheni.

Syrjäytyy Anjan keralla.

ILMARI.
Kiihko hillitön ei punni
Sanojansa kultavaaoin,
Tuumin ei mito tekoja.
Hurjan hetken unhotamme.
Kullervolle.
Parannusta varron. Vasta
Et pajani töihin pääse.
Täst'edes emännän mieltä
Kuule, tottele ja nouda
Hänen käskyjänsä.

KULLERVO.
Tuonko?

ILVO.
Tämän tässä. Uusi päivä
Uutta työtä tuo sinulle.
Multa uuden käskyn kuulet,

KULLERVO (erikseen).
Minut vaimon vallan alle
Kaukana vapaus silloin!

Syrjäytyy pajan sisään.

VÄINÖ (Ilvolle).
Jos nyt, Ilvo, oivaltanet
Oikein valtasi tajuta,
Käsität sukusi voiman:
Sydämmen siveän lämmön,
Tahdon kestävän keralla —
Niin väkevän luonnon vimman
Voit hyvinkin taltutella
Tuon villin pojan povessa: —
Kehnon kasvatuksen kuotta
Puhdista hänestä, riisu
Pois perityn raihnan räähkä!
Sen jos voit, niin hän on terve,
On ylevä sankarluonne. —
Niin perustat vaimon vallan,
Lempeän ja rauhallisen,
Urosten ohella uuden
Vallan, hellän ja vapaan,
Ettei orjan kahle paina
Eikä ontuen edisty
Täst'edes Kalevan kansa,
Vaan vakailla askelilla,
Kun nainen osansa tuopi
Työn yhteisen vainiolle.
Siksi vallitse varoen,
Tuo poika kesytä! Muista:
Työväessä voimakkaassa
On Kalevan kantajoukko.

Kootut teokset 3: Näytelmät

About This Book