ANJA.
Itse armottomast' ammut
Mua myrkkyisin vasamin.
Päästä lämpöni lähemmä,
Niin sydämmes hallan haudon
Sulaksi kevätsulolla.
Tultua etelätuulen
Tuomi tuoksuva monesti
Kukat syksyin uudistavi.

KULLERVO.
Kerran ohdake kukoisti.
Tytön kättä se aneli
Kukkiensa poimijaksi.
Tyttö jalkansa ojensi,
Polki, potki ohdaketta,
Kukan tallasi tomuhun.
Ei enempi kukka nouse
Tämän ilman tuulosista.
Mut okaiset, pitkät piikit
Sill' on viimeksi vireillä.

ANJA (kiertyy Kullervon jalkoihin).
Sen vakava varsi, oksat
Voivat kutsua kevättä —
Suostu, kukkihin sun hoidan.

KULLERVO.
Luonto tunturin takainen
Ei ikinä jäistä luovu,
Eikä mun sydänpoloni.
Poistu tyttö.

ANJA (nousten).
Käy keralla!
Kalevalan joukon kanssa
Joukkoinesi liity riennä,
Valloita pimeä Pohja
Valolle, vapaudelle.
Niin sinä kohoat kansan
Suurimmaksi sankariksi,
Olet maallesi ihastus.

KULLERVO.
Miksei mielessä minulla
Tuota aatosta itänyt? —
Maalleni? — sitä ei mulla.
Kansa? — tuossa mun väkeni.
Minussa koko sukuni. —
Myöskö mulle, tyttö kurja,
Orjanpauloja punoisit?
Vaiko lemmen liehakieltä
Surman silmukkana käytät? —
Survaisee Anjan luotansa.
Pois kavala! — Pois nyt hempi!
Itseänikin pakenen.

Poistuu metsään.

ANJA (ikäänkuin heräten survauksesta).
Väärin hän minua tunsi,
Väärin toivoni tajusi. —
Vielä etsin onnetonta.

Lähtee Kullervon jälkiä.

JOUKKO (sekaisin hälisten ja huutaen).
Kuolema vihollisille!
Surman isku sortajille!
Poroksi isot isännät!
Kullervo Kalervon poika,
Nouse joukon johtajaksi!

Juovat rehvastellen.

ILLI (syrjässä Kotrolle).
Huomasitko?

KOTRO.
Ett' on vaara,
Sen älysin.

ILLI.
Että Anja
Tässä Kullervon lumosi.
Luki loitsunsa lujimmat,
Niin musersi miehen tarmon,
Ettei Kullervo kykene
Johtajaksi joukollemme.
Liian ylpeäksi paisui,
Suurten suosion hakija! —
Sinä johto nyt anasta!

KOTRO.
Korpin kieltä koikut, nainen.

ILLI.
Korppi ei valetta koiku,
Vaikkei hauskat sen sanomat.
Muista Kullervo katosi!

KOTRO.
Jos katosi, jollei löydy,
Niin on voittomme hukassa.

Neuvottelee joukon keskessä.

ANJA (palaten metsästä).
Hänt' en löydä — hän hävisi. —
Illin nähtyään.
Miksi tuijottelet, julma?

Yrittää paeta.

ILLI (tarttuu Anjan kurkkuun).
Kuka sun opasti, kurja,
Tänne Kullervon jälille!
Kuole syötiksi susien!

Kuristaa Anjaa kurkusta ja nykistää hänet metsän pieleen.
Pakenee pelokkaasti hiipien.

KOTRO (joukon keskessä).
Urhot, Kullervon jälille!

JOUKKO.
Kaikki Kullervon jälille!

KULLERVO tulee.

MUTRU.
Tuossa hän tulevi — terve!

JOUKKO.
Terve, sankari!

KULLERVO.
Jalalle,
Joukko! Pois remuinen riemu!
Sota on ankarin edessä.
Kaikki seuratkaa minua!

Lähtee.

JOUKKO (seuraten Kullervoa).
Kuolema viholliselle!

ANJA (hieman jälkeen tointuen).
Kuulinko sotamelua?
Taaton kiitos! tok' en kuollut.
Tunnustelee kurkkuansa ja kakoo.
Nyt Kalevalaiset etsin,
Ehkä hillitä osaisin
Heitä hurjasta vihasta.

Lähtee.

TOINEN KUVAUS.

    Sama kosken parras, hiukan syrjemmässä kuin neljännessä
    näytöksessä, mutta lehtipuiden lehdet kokonaan varisseet.
    Aamuyön kuutamo.

ANJA (yksin).
Minne Kullervo katosi?
Hänet löytäisinkö — kaikki,
Kaikki löytänyt olisin.
Näissä main vihollisparvet
Käyvät virran vartta pitkin,
Toinen toistansa ajaen.
Kunpa hillitä osaisin
Sovuksi sotaisen kiihkon!
Kunpa Kullervon tapaisin!
Hän on sankarin sukua,
Sorrossakin suurentunut,
Uljas, uhkea, väkevä,
Kuolemata kammomaton!
Hänet varjella kun voisin
Sepon säilän syötävistä —
Hän minulle lämpiäisi,
Uudistuisi vanha lempi!
Sitten uutena urosna
Kaiken kansan hän kokoisi
Rantojen rakastajoiksi,
Korpien kukoistajoiksi,
Omaks' onneksi jokaisen,
Ehjän Suomen soinnunnaksi.
Väinö tietäjä olisi,
Seppo suuri taitajamme,
Valta Kullervon käsissä!
Tieto, taito, tarmo niitä —
Onni, rakkaus sitoisi!
Mutta Kullervo hävisi!
Miksi jäähtyikin minulle
Sankarin suvinen rinta?
Kuusta puhutellen.
Puu vihanta, virka mulle,
Millä lähde lämpiäisi,
Sydänlähde nuoren urhon!
Ennen tulta tuprahteli
Mulle hän — minäpä lunta.
Nyt hän mulle hyytä huokui,
Minä tulta tupruttelen.
Täällä urhot kun tapaisin!
Tuossa seisoisiko seppo,
Uhkajoukoin, uhkamiekoin,
Tässä Kullervo edessä,
Säilän alle sortumassa, —
Minä Kullervon varaksi
Asettuisin: — Pistä, seppo,
Vasten siskosi sydäntä —
Taikka Kullervokin säästä! —
Tääll' ovatkin kenties kohta.
Tuolta virran vaaluvista
Etsin tenhoa tulista,
Jolla sankarin sitoisin
Povelleni polttavalle.
Taatto impeä avita,
Auvotonta, onnetonta!

Menee koskelle. KULLERVO tulee hieman edellisen
jälkeen synkkänä vasemmalta.

KULLERVO.
Nyt on joukkoni hajalla,
Kuin minäkin, pirstaleina
Kun kadotin itseluoton,
Niin elämäntyöni loppui,
Luotto joukonkin katosi,
Vaihtuipa eripuraksi.
Minä yksin taas maleksin
Myrskyilmojen ajolla.
Kodista ajettu koira
Isännätt' on ilman alla;
Mieron hylkimä hevonen
Villinä vaeltelevi;
Mut sydänpä heit' ei syytä,
Sääliäkin saavuttavat.
Minä mieron hylkylapsi,
Vihattu sekä vihannut,
Pureksittu, purrut itse,
Syyllisiä, syyttömiä,
Omaakin sydäntä purrut,
Ett' on vammat vaivaloiset,
Tuima tuskakin syvällä,
Päält' on tunnoton ja turta,
Ettei sääliä suvaitse
Eikä lempeä läpäise.
Yks on rakkaus emoni,
Joka haavat hautelisi,
Syyttämättä, solvimatta,
Mut emoni otti hauta.
Miksi mun polon pitikin
Syntyä sydämmellisnä,
Tuskan kaiken tuntijana
Näille kolkoille kylille!

Vasemmalta tulee ruumissaatto, re'essä mustalla vaipalla
katettu kirstu, jota mustahuntuiset itkijänaiset saattavat.

KULLERVO.
Mikä? — Jylhä ruumissaatto!
Nytkö vievät mun emoni! —
Saatto pysähtyy. Kullervo vaipuu kirstua vasten.
Oi emoni, sulle itken,
Sulle haavani hajotan.
Mikset ottanut mukana
Kullervoa kumppaliksi?
Siellä sun sydämmelläsi
Lauhtuisi paha sisuni,
Tuska tuima vaimentuisi.

Itkee.

SAATTOMIES (Kullervolle).
Nouse, päästä! Käy keralla,
Voithan tulla saattajaksi.

Nykäsee hevosta lähtöön.

KULLERVO.
Saattajaksi — anna mennä!
Toinen tie minua viepi
Emoni elantomaille. —
Yksin.
Minä syksy-yö valoton,
Kuuton, tähdetönkin, synkkä.
Tässä neuvotonna seison
Kuin meren selällä luoto,
Altis aaltojen himoille,
Puuttomaksi paljastettu.
Mikä toivo nyt minussa
Juurta ottaisi, vesoisi?
Missä se sydämmen taimi,
Kaunis, rauhallinen kasvi,
Joka nousta voi minusta
Sukukuntien suloksi?
Mulla ollut on menestys
Tuhotessa, turmellessa
Valon kukkasen, elämän.
Mut kun rauhantöit' yritin,
Ratkesi minussa voima,
Raju, riihoton, väkevä,
Raateleva harhavoima. —
Orjan leima on minussa.
Siks' ei ainoa ajatus,
Sydämmeni synnyttämä
Vastaisuuttani valaise!
Oma on heimoni hävinnyt,
Miksi taistelisin? Koston
On sota jo suoritettu,
Joukkokin osansa voitti.
Lopussa minun sotani. —
Äitini, oi armas äiti!
Joudu poikasi avuksi.
Työtä neuvo, tie opasta,
Musta yönikin valaise!

Itkee puuta vasten nojaten. Siitä nostaa päänsä ja kosken
yli välkkyvässä usvassa näkee äitinsä kirkastuneet kasvot.

Hän elossa! Tuolla, tuolla!
Äitini, oi armas äiti!
Mikä kasvosi valosti?
Mitkä helmet hohtonasi?

ARMI.
Äidin rakkaus valosti.
Kyynelet minun helyni.

KULLERVO.
Äitini, oi armas äiti!
Mitä nyt minulle neuvot?

ARMI (hellyydellä).
Kuule, armas poikueni!
Vainoretkesi lopeta,
Rauha, rakkaus rakenna,
Pakene sisäsalolle,
Taistele petoja vasten
Sisässäsi, ulkonasi.
Rauha, rakkaus ja vuodet
Vammasi parantelevat —
Pakene! — Pakene! —

KULLERVO.
                      Tuota
Nöyrrytystä en tajua.
Maailma himojen ahjo,
Kiihkojen vihainen pyörre
Minussako rauhoittuisi!
Vetäyisinkö salolle,
Sinne halpa hautauisin,
Kuin ojaton umpilampi
Lahoavi liikkumatta
Sammalen sokaisemana!
Ennen koskena kohisen,
Vaikka vasten kallioita,
Tai syvälle tuonne syöksyn. —
En! — Syvällä siell' on sisko.
Liian on pyhä minulle
Tuon valoisan kosken vaahto.
Mut enpä paeta tahdo
Enkä sortajan kädestä
Ota iskua veristä. —
    Lähestyy syrjässä tuuheaa kuusta.
Tuossa se samea kuusi,
Jonka alla mun himoni
Ruohon raiskasi viherän,
Kukan puhtosen pilasi
Mun oman emoni lapsen.
Metsä huokuvi muretta,
Koivu lehtensä varisti,
Nurmi itki, kukka kuoli
Tällä paikalla pahalla.
Aika kuolla on minunkin. —
Lausu, miekkani verinen,
Syötkö syyllisen lihoa?
Lausut — kuulen: — syöt himolla
Syyllisen sydänveriä.
Syytöntäkin ennen ahmit
Noissa suurissa sodissa.
Pulppua, punainen virta,
Kuin vihainen Vuoksen aalto,
Kosta vaikeat vikani!
    Sortuu miekkaansa.
Jo tulenkin, armas äiti —
Jo tulenkin jo tulenkin.

Kuolee. — Hivenen kuluttua näkyy ILLI.

ILLI (yksin).
Voi minua, miksi neuvoin
Kotron Kullervon sijalle!
Yksin vain Kalervon poika
Joukon tenhota osasi,
Luoda itseluottamusta,
Yhteistuntoa, halua
Kiihkeätä, kummallista,
Kuin vapaus mieluisata.
Mut on Kullervo kadonnut.
Neuvoton, sekava lauma
On hajalla onkaloissa,
Sutten suuhun suistumassa,
Tai toisensa itse syövät.
Kalevalan miekkamiehet,
Kannaksillamme kapisten,
Väkeämme vainoavat.
Metsämaat, kalavetemme,
Niityt, vainiot ihanat
Jäävät suurten suupaloiksi.
Kullervo, sinua etsin,
Missä — — Ken verisnä siinä?
Miekkahan musertunutko! —
Kullervo, komea urho,
Jok' ei sortunut sodissa —
Kaatunutko kalpahansa! — —
Tähänkö tukehtui toivo
Kalevalan työn-urosten
Voitosta lopullisesta?
Taasko tahdottoman orjan
Raskas päivä uudistuvi? — —
Tuonelassakin tavata
Piti Anjan Kullervoa! —

ANJA rientää hätäisenä esille.

ANJA.
Jo tulevat! Jo tulevat!
Kalevalan valtaurhot
Näin jo kiiltävin kypärin.
Tässä vartijoin uhalla. —
Huomaa Illin.
Täälläkö, himokas hukka,
Vielä saalista vakoilet!

ILLI (itsekseen).
Anja riepuko elossa!
Hänet huonosti lopetin.

ANJA.
Nyt satuit satimen alle —
Tuolta kosto on tulossa.

ILLI (osoittaen Anjalle Kullervoa).
Tuossa saalis on sinulle,
Se omista, onnellinen!
Anja kiljahtaen vaipuu Kullervon ruumiille.
Kuulenko? — Väkevä ryske!
Tulossa Kalevan urhot!
Missä Kotro, Mutru, Pouru? —
Asiamme on hukassa!

Pakenee. — VÄINÖ, ILMARI, KAUKO ja TIERA joukon
kera tulevat vasemmalta.

MIES JOUKOSTA.
Täältä nainen kuin orava
Metsän kohtuhun kavahti.

ILMARI (alakuloisena).
Mene, etsi!
Mies menee.
Turha vaiva!
Min' en suuria odota
Tästä suuresta sodasta.
Vaadinko veren verestä —
Siit' ei suistuisi suruni.

VÄINÖ.
En verestä verta vaadi,
Vaan kesyjen yhteiskunnan
Toki tahtoisin vapaaksi
Villijoukkojen vihoista,
Himoista hillittömistä.

ILMARI.
Mies on Kullervo sodassa,
Joukon johtaja paraita.

VÄINÖ.
Joukossa vapaitten miesten
Joka pää on päällikkönä,
Hilliten omat himonsa
Voiton yhteisen eduksi,
Tajuten joka taholla
Tehtävänsä toimevasti —
Toisin orjien oloissa.

TIERO.
Yhteisistä tee eduista
Työväki osalliseksi,
Teetpä sen vapaaksi kohta,
Taisteluissa toimevaksi,
Työhönkin halun herätät.
Sen olen kokenut itse,
Ennen orja, nyt vapaana.

KAUKO (ylpeästi).
En rakasta orjan verta.
Miekkani salaman isken
Joka orjan otsaluuhun,
Jok' ei tottele vapaita.
Tässä kun Kullervo olisi! —

ILMARI.
Liekki ahjohon aseta,
Ettet leikkisi tulella!
Vakavasti lietso, Kauko,
Niin voit orjankin verestä
Kullan kutsua esille.
Mutta kun äkäisnä lietsot,
Poltat kullankin poroksi.

KAUKO.
Eipä nyt pajassa olla,
Sampoa takelemassa.

ILMARI.
Jokainen elämän hetki
Onnen sampoa taomme,
Taikka kiihkossa kisaillen
Onnen juuretkin revimme.

KAUKO.
Minäpä tapella tahdon
Rosvon, ryöstäjän keralla.
Mitä kostuit Kullervosta?
Kultiako? — Kultasesi
Murhasi mokoma urho!
Mulle siskosi lupasit,
Senkin Kullervo lumosi —
Sinä tok' orjia ylistät!

ILMARI.
Villikaalilla tapansa:
Tuon paransi, toisen tappoi.
Olen oppinut jotakin:
Työkalunkin toiste tehden
Voin takoa taitavammin.
Kaksin kerroin jos eläisin,
Kaksin kerroin viisastuisin.
Toiste Kullervon tapaisin,
Häntä toisin kohteleisin.

KAUKO.
Sulle, Ilmari, sanonkin:
Miekkoja takoa taidat,
Mut et miekkoja mitellä.
Täss' ei viisaus avita,
Jollei jousi, keihäs, kalpa: —
Pakko orjille parahin.

VÄINÖ.
Pakko jos paras olisi
Orjakansan kasvattaja,
Niin sinulle, kaunis Kauko,
Myöskin pakkoa panisin,
Koska riehut riihotonna,
Olet kiihkojesi orja.

KAUKO.
Miekka ja veri tulinen
Tahtovat nyt tappelua.

TIERA (huomaten syrjässä Kullervon ja Anjan).
Tässä kaatunutta kaksi! —
Nainen — —

ILMARI.
Siskoniko siinä! —

Siinä Kullervo veressä!

KAUKO.
Anjakin! — —

ANJA (nousten ja levittäen rintansa Kaukolle).
Lävistä! Tässä
Sydän särkynyt surusta.

KAUKO.
Tässä vaikenen pakosta.

VÄINÖ (ynnä osa joukosta seisten synkkänä Kullervon ruumiin luona).
Noinko Kullervossa kaatui
Suku sankarin Kalervon! —
Haudatkaa Kalervon poika
Alle honkien huminan,
Pyhän kosken partahalle,
Missä soi sotainen myrsky!

Miehet kantavat Kullervon ruumiin pois.

ANJA.
Siinä orjuuden hedelmä,
Vainonne verinen vilja!
Untamon suku on kuollut,
Talot poltetut poroksi.
Kalervonkin heimo kaatui
Sankarissa viimeisessä.
Minä, sorretuin sydämmin,
Kalevalan koito impi
Surmalt' armoa anelen —
Miksi säästätte minua?

ILMARI (painaen Anjan päätä rintaansa vasten).
Siskoni, sorea, armas,
Sydämmeni mieltä nouda.

ANJA (itkien).
Myöhäistä!

KAUKO.
Sinua, Anja,
Säälin, hellin ja rakastan,
Mikset lohtuisi suruista,

MIES (palaten metsästä, Tuiroa taluttaen).
Tämän metsästä tapasin,
Pakohurtan! — Nainen väisti.

TUIRO (peloissaan polvistuen Ilmarin eteen).
Elä mulle, seppo kulta,
Kosta Kullervon tekoja.
Hän minut, uhalla murhan,
Kanssansa sotihin kiskoi.
Armahda, sulava seppo!

ILMARI (ottaen Tuiroa kädestä).
Nouse tuosta! Käy vapaaksi!
Tuiro nousee, syrjäytyen nolona.
Joukko haaskattu, hajalla,
Lyömist' ei enempi siedä.

VÄINÖ (Ilmarille).
Lempeyttäsi ylistän!
Joukolle:
Sorto pois Kalevalasta,
Pois himojen johtovalta!
Untamon, Kalervon heimot
Etsivät sukuetuja,
Ei etuja kaiken kansan,
Siksi sortuivat molemmat
Oman voiton vainotöihin.
Viimeksi parahin sortui,
Josta suurin sankareita
Olis' Suomelle ylennyt,
Jollei orjaksi osunut,
Kalton kasvatuksen saanut,
Tuutiessa turmeltunut,
Maalle, kansalle kadoksi. —
Mutta nyt lujalla mielin
Lyökämme käsi kätehen,
Ett' on urhojen pyrintö
Täst' edes Kalevalassa:
Oikeus, etujen helmi,
Koko kansalle vapaus,
Maan menestys, kansan onni. —
Liitoksi käsi kätehen!

Tarttuu oikealla kädellään Ilmarin, vasemmalla allapäin seisovan Kaukon käteen. Joukko samoin, vakavasti toisiaan silmäten, lyöttäytyy käsikkäin.

POHJOLAN HÄÄT

Kolminäytöksinen runo

Suomalaisen Teaatterin vihkijuhlaan 9 p. huhtik. 1902.

HENKILÖT:

Vartijoita, sanantuojia, heimojen lähetystöjä, esikävijöitä, nais- ja miespaimenia, joilla millä torvi, millä sarvi, luikku tai huilu riippuu olkanauhasta; metsästäjä, orja y.m.

Kaikellaista hääkansaa Suomen eri heimoja. — Luonnottaria: Ilmatar ja
Tuulettaret; Hallatar, Usvatar, Aallotar ynnä runottaria: (Päivätär,
Kanteletar, Kastehelmetär, Sadehelmetär, Merihelmetär ja
Kyynelhelmetär).

ENSI NÄYTÖS.

KIHLAJUHLA.

Suvannon suulla kosken partaalla. KANSAA karttuu vähittäin. Vähän väliä pojat jakavat tytöille puukkojaan tuppeihin, saaden välistä niitä takaisinkin; keskustelevat vastakkain ja nypistelevät toistensa vaatteita.

ENS. MIESPAIMEN.
Kevät on tulossa, tyttö.

ENS. NAISPAIMEN.
Kihlajuhla on tulossa.

ENS. MIESPAIMEN.
Tunnetko tulenkytöä?

ENS. NAISPAIMEN.
Kaskenko?

ENS. MIESPAIMEN.
Tulenkytöä
Kaikkialla: kaskimailla,
Ilmassa ja ihmisissä,
Povessasi paidan alla,
Joka paikassa paloa.
Tuollakin sumun sisässä
Uskon itkevän kipinän,
Niinkuin linnun liika nuoren,
Joka piipottaa pesässä,
Pääsemättä päivän alle.

ENS. NAISPAIMEN.
Tunnen, tunnen tuskaloista
Kipinän kitupaloa,
Silmänkiillon kitkutusta,
Vaan en tunne valtavata,
Sitä suurta ja suloista
Nuorkeväimen nuotiota,
Jolle rastahat runoili
Suomen suurina suvina. —
Hallattaret hämmentävät,
Sumuttaret sammuttavat
Suurten kiihkojen kipunan. —

Hallatarten parvi väikkyy taampana, sumutarten seura likeellä.
Molemmat vähä loittonevat, kunnes myöhemmin kokonaan pakenevat.

ENS. MIESPAIMEN.
Miksi eivät viihdy suossa?

ENS. NAISPAIMEN.
Tarvis taikoja olisi,
Väkevätä Väinämöistä.

ENS. MIESPAIMEN.
Tässä tarvitaan takoja,
Sepon suuren työvasara.

ENS. NAISPAIMEN (painaa korvansa maata vasten).
Etkö kuulekin jytyä?
Maassa, ilmassa, vesissä,
Kaikissa kohina kumma.
Koske maata korvallasi! —
Siell' on seppiä sisässä.

ENS. MIESPAIMEN (kuuntelee ja nousee).
Kuulen, kuulen, siell' on kuume,
Kuin tässä sydänalassa.
Tuossa puukko tuppehesi.

ENS. NAISPAIMEN.
Kiitos — tässä mun käteni!
Lähtekäämme, meill' on lämmin.
Aika hallan on hävitä,
Sumutarten suohon mennä.

Lähtevät. — Parvi muita PAIMENIA saapuu.

TOINEN MIESPAIMEN.
Kevät päätä keikutellen
On tulossa — tunnen tässä.

TOINEN NAISPAIMEN.
Sen minäkin tässä tunnen,
Mut on Usvatar edessä,
Hallattaret halmemailla,
Kova talma kosken päällä —
Takatalvi on tulossa.

TOINEN MIESPAIMEN.
Torvihin puhaltakaamme!
Lujat loitsut huutakaamme,
Että ilma liikahtaisi!
Puhaltavat torviinsa — ei kuulu ääntä.
Usva sammuttaa sanamme.
Aatos, ilmojen ihana
Laulelija, luojan lintu,
Vangittuna vaivojansa
Rinnoissamme ruikuttavi.

NUORI METSÄMIES.
Tässä tarvitaan sotia,
Lemminkäisen miekan leikki.
Ennen ei kukistu talvi,
Ei otusta metsä anna,
Laumat nääntyvät nälässä.

IMMO.
Sotikohon luonnottaret,
Itse ilmojen jumalat.
Maamies ei sotia suosi,
Sen on tarvis työn-uroita.
Siksi kammon kaikkialla
Lietomieltä Lemminkäistä,
Joka on juomingin pitäjä,
Paha riitojen pukari,
Jolle on lempi ja elämä
Leikin lasku, kihlakiima.
Hänp' on aamupäivän perho,
Jok' ei illasta välitä.

TOINEN NAISPAIMEN.
Sin' olet vanha ja vakava,
Kuulostat kuin naavakuusi. —
Miksikä tulitkin tänne,
Kun et kihloista välitä?

IMMO.
Kyllä kihloista välitän,
Vakavista ja tosista,
Vaan en perhojen pelistä —
Olenpa itsekin leski.

TOINEN NAISPAIMEN.
Tytöt, kuulitteko? — leski!
Tässä on tukeva leski —
Montako sinulla lasta?

Joukko tyttöjä kertyy Immon ympärille.

IMMO.
Ei enempi, ei vähempi
Kuin on sormia käsissä.

NUORI METSÄMIES.
Lasket leikkiä tosista.
Miehen sormet tutkikaamme,
Niit' on katkennut kentiesi.

JOUKKO.
Tutkikaamme, tutkikaamme!

Tarkastavat Immon sormia.

TOINEN MIESPAIMEN.
Kaikki on ukolla sormet.
Laula kukko kunniata,
Koska on miehessä mehua.
Kaikk' on sormet, kaikki lapset,
Pellervon väkeä kaikki,
Itse Väinön vaalimia.

TOINEN MIESPAIMEN (halveksivasti).
Ikämiestä harmajata
Tytöt tuhmat kiertelevät,
Kuin varikset syyskesällä
Kuhilasta kaartelevat.

IMMO.
Ikä heinän heikontavi,
Vuodet hongan vanhentavat,
Miestä ei harmaus hävitä.
Käki on harmas nuorenakin,
Korppi musta vanhanakin.
Ikä ei tukasta tunnu
Eikä vuosien luvusta,
Vaan sydämen sykkinästä;
Veressä elämän virta.
Tunnusta tätä povea!

AILA (tunnustelee Immon rintaa).
Poika on urholla povessa,
Vaikk' on hapset harmahissa.

IMMO.
Senkö tunnustat — sinunpa
Tuppehesi puukon painan,
Työkädellä työteräksen
Enkä lapsien lelua.
Sano, suostutko minulle!

AILA.
Kannan puukkosi pyhänä!
Salli, seulon päätöstäni —
Sulla on laaja lapsijoukko?

IMMO.
On perijät, on perinnöt.
Syntyi lapsi, kasvoi leipä,
Polven jatko, pellon jatko,
Inehmon elämän jatko.
Miestä kumpikin kysyvät —
Miestä kai kysyt sinäkin?

AILA.
Miestäpä hyvinkin. Mutta
Sin' olet kalevalainen,
Minä Pohjolan väkeä.
Sota on kamala kauan
Riehunut rajoilla näillä,
Viha veljesten välillä.

IMMO.
Sin' olet nainen. Ei vihoja,
Ei sotia sydämessäsi.

AILA.
Missä mies on meltorauta,
Siellä naisessa terästä.
Missä urhot on utua,
Hentoa ja häilyväistä,
Siellä kokko, kyy nokassa,
Keikahtavi kynsinensä,
Rintahan ripeän naisen,
Ettei mieheys menisi
Maasta, vaikka miehistämme —
Min' olen sukua Louhen.

IMMO.
Louhen uljasta sukua.
En sinua siltä säiky.
Tääll' on suuret kihlajaiset,
Tupen täyttäjäiset, täällä
Pyhän kosken partahalla.
Täällä vanhastansa vahvat
Isketty on lemmenliitot
Eri heimojen välillä.
Minkä taatot tappeluilla,
Kostolla, kateudella
Särkivät sukuväliä,
Löivät haavoja syviä,
Sen lapset sulolla lemmen
Voitivat, paransivatkin.
Puukko, rauhan työkalumme,
Miekan sorrokset sovitti.
Taaskin on tekeillä roihu,
Kokkovalkea komea,
Liekin lennolle jalolle
Suomen lahkojen sovuksi.
Taäll' on kaiken keskustana,
Tähtisilmänä sulona,
Urhojen vesivalona
Pohjolan ihana immyt.

AILA.
Hänkö täällä?

IMMO.
On tulossa.

AILA.
Sinäkin sitä ihailet.

IMMO.
Kalevalan kunniata,
Suomen onnetart' ihailen.

AILA.
Onnetarko? Ken omisti
Oikkuisimman impyeistä?
Ken Kalevan sankareista?

IMMO.
Neittä kilvan on kosinut
Veljekset: Vakava Väinö,
Ihmeseppo Ilmarinen
Sekä lieto Lemminkäinen.
Emo tyttönsä lupasi
Laulajalle kuuluisalle,
Kun takoisi onnensammon.
Impi itseppä halusi
Suurta seppo Ilmaria,
Tuhattaitoista urosta —
Emo vaati onnensammon.
Tytön taatto, vanha Turjo,
Jota horjuttaa humala,
Suositti kotivävyksi
Lietomieltä Lemminkäistä,
Mutta toivotti salassa
Hänet surman sulhaseksi, —
Laittoi Tuonelan joelle.

ERÄS JOUKOSTA.
Tämä on tuttua monelle.

Kuuluu: "tuttua, tuttua".

IMMO (jatkaa).
Laulaen ei synny sampo
Itse Väinönkään uhalla,
Eikä juoden ja tapellen,
Vaikka Kaukokin kysyisi.
Tarvitahan työn-urosta,
Älyn sepposankaria.
Siksi Väinö veljyensä,
Itse Ilmarin lähetti
Oman päänsä päästimeksi
Pohjolahan. —

JOUKKO.
Sitten, sitten?

IMMO.
Impehen ihastui seppo,
Vaikkei virkkanut sanoilla.
Alkoi taidolla takoa,
Takoi tarmolla, tulella,
Väellä väkevän luonnon,
Synnytti sydämestänsä
Sydämille kaiken kansan
Samponsa satahyväisen.

AILA.
Siin' oli sepoksi miestä.

JOUKKO.
  Ensim.
    Sampo, sampo, sampo!
  Toinen.
    Seppo on takonut sammon!
  Kolmas
    Kevät on suuri Kalevalassa!
  Neljäs
    Kevät on suuri Suomenmaassa!
  Viides
    Kevät suuri, juhla suuri
    Kalevalassa, Pohjolassa,
    Kihlajuhla kaiken kansan!

AILA.
Niinkö Ilmari ehätti
Immen veljensä uhalla?

IMMO.
Vielä ei käsissä voitto.
Kun oli sampo jauhamassa,
Louhi lausui: "Kaada karhu
Tuonelan tupien luota!" —
Seppo kaasi. — "Suista suuri
Hiisien himokas hauki!" —
Seppo suisti. — "Kynnä kyinen,
Käärmehinen Louhen pelto!" —
Seppo kynti kuin kuningas.
Perkasi petoisen pellon
Kukkivaksi kultamaaksi,
Suori suurimman tekonsa,
Voitti immenkin ihanan.

KAVE (haaveisesti).
Suurin on teoista sampo,
Siitä se kumina kumma
Maavesissä, suovesissä,
Koskissa raju kohina,
Pilvissä salamat pitkät.
Tähystäen kätensä alate.
Näettekö Pohjolasta
Suurta maailman valoa?
Sumunkin sakean kautta
Sammon valkeat valuvat,
Lentoliekkinä leviten,
Matalalla, korkealla
Ilonkukkia kuvaten.
Vedet välkkyvät valossa,
Liekin on tulessa taivas.

TOINEN NAISPAIMEN.
Tuollapa terävä silmä! —
Miksi ei valo minulle välky?

TOINEN MIESPAIMEN.
Eikä mulle.

KAVE (yhä jatkaa tähystelyä).
Luo syvälle
Silmäsi läpi sumujen! —
Hallattaret häämöttävät
Hopeaisissa helyissä,
Valot puhki puikehtivat
Usvatartenkin utuisten.
Salon siintävän povesta,
Missä on metsä aina nuori —
Parven pulskean näette
Tänne astuvan; edellä
Uros valkea, valittu.

TOINEN NAISPAIMEN.
Jo näenkin, jo näenkin!

TOINEN MIESPAIMEN.
Parvi vaivasta väkeä,
Kuuletteko? — Kuuletteko?

JOUKKO.
Jo näemme! — Kuulemmekin!
Seppo Ilmari tulossa!

IMMO.
Laula ei sanoilla seppo,
Vaan vasaran kalkkehella.

ERÄS JOUKOSTA.
Lemminkäinen on tulossa!

IMMO.
Ei ole laulu Lemminkäisen:
Karkea on Kaukon ääni.
Väki on Pellervon väkeä,
Suon sumujen loitsijoita,
Hallatarten häätäjöitä.
Joukon johtaja ylevä
On valittu valvas Väinö, —
Liekin lentoja näette! —
Kuulette jumujyrinän.
Ukonpoika on tulossa!

VÄINÖ, PELLERVO ja LAULUPARVI astuvat esille.

VÄINÖ.
Terve kevät, terve kukka!
Terve nuori nousukansa,
Vartija tulevan päivän!

KANSA.
Terve, kunnia keväimen,
Laulun kultainen kuningas!
Terve laulu, terve laulajat!

IMMO.
Terve, laulaja, tulesi! —
Haamattisi halki pilven,
Halki harsoisten sumujen
Maalle valmisti valoa.
Täytä taivainen tekosi,
Kevätpäivä päästä kahlehista!

VÄINÖ.
Seppoamme seuratkaamme.
Kädet luonnotarten käyvät
Työmme, toimemme avuksi.
Onnemme, ilomme ilma
Selviää sydämistämme.

IMMO.
Tuolla Hallattaren parvi!

VÄINÖ.
Hallatar kateinen, karsas,
Tuonentyttären äpärä!
Poistu maita polkemasta,
Hampahin hajottamasta
Kukkia, kevätsuloa,
Nuoren toivon tähkäpäitä,
Anna elpyä elämän viljan!
Aamuauringon valossa,
Silmän nuoren auetessa,
Kun on tyyntä ja iloista —
Miksi pistät kyisen pääsi,
Maihin kylvät hyisen jääsi,
Vain hymyilet kuolemalle? —
Painu hautahasi halla julma!

Hallattaret leijuen loittonevat.

HALLATAR (loitotessaan).
Ihminen, oman povesi
Hallatar hävitä ensin:
On sinussa hyytä, kyytä,
Koska heikkoja hävität,
Et somaa, suloista säästä,
Itseskin, omat ilosi,
Syöpi sun sydämes halla.
Ensin itsesi sulata,
Sitten syyttele minua.

IMMO.
Sepä vastata sukaisi. — —
Tässä uivat usvattaret!

VÄINÖ.
Usvatar, epäsikiö!
Miks'et tunne minne mennä?
Ylöskö, alasko maahan
Vaiko siirtynet sivuille?
Epämuoto, muitten orja,
Epävarma kuin on valhe —
Mitä tahdot, ponnistatko minne?
Synkeästä yön sylistä
Kesken syntynyt runotar,
Eksyttäjäksi herännyt, —
Sulla on povessa tuska,
Aurinkoa aavistava,
Helmettäreksi haluten —
Maasta ponnista tai maahan painu!

USVATAR (loitotessaan).
Ihminen, itsekin usva!
Paljonko valoa päästät
Läpi luusi ja lihasi?
Onko tiesi sulle selvä?
Etkö harhaten hapuile?
Vaihdat muotoja moniksi —
Itsesi kivetä ensin
Taikka vaihetu valoksi —
Sitten Usvatarta syytä!

VÄINÖ.
Astu Ilmatar, emoni,
Alas ilmalinnastasi,
Lähetä tuvista tuulten
Tyttäresi tuulettaret:
Maasta Hallatar hävitä,
Usvatarten valta voita! —
Tunnetteko tuulten laulun?
Ilmattaren kannel soipi!

ILMATAR ja neljä TUULETARTA humahtavat esille, tarttuen
hallattariin ja usvattariin, — tuuli tohisee ja vinkuu.

VÄINÖ (edelleen).
Terve, Ilmatar ihana,
Kun kevättä nuorta kannat,
Saattelet suven suloja,
Häätelet haluja hallan,
Mailta murhannet matoja,
Ryömijöitä, ryöstäjöitä —
Raitis ilma, riistavuosi anna!
Terve kaikki ilman immet,
Tuulettaret, toimettaret,
Siiven antajat ajalle,
Terve luonnon voimattaret,
Nostajat nopean riennon —
Kansa, toimen karkeloihin nouse!

KANSA (eri tahoilla).
Karkeloihin! Karkeloihin!

VÄINÖ.
Auta armias jumala
Ajan tuulien tukoista,
Mielivallasta väkevän!

Kansa uudistaa ensi ja viime säkeen. — Tuuli tyyntyy.

ILMARI.
Ilmatart' ylistä, kansa!
Tuopi tyynen, tuopi myrskyn:
Poudan pitkässä levossa
Ravistuisi rannan venhe,
Mieskin laiskana lahoisi,
Jollei purje pullistuisi;
Rutto tyynessä tulisi,
Mätänisi maan elämä,
Jollei puskisi puhuri.
Tuulten raivoten rajusti,
Purjemiehet ponnestuvat,
Neuvostuu peränpitäjä.

VÄINÖ.
Pois vihurit vinkumasta!
Ukko, ilmoja aseta,
Sylihisi tuulet sulje,
Vie ne valloiksi vesille,
Luonto luonnolle avuksi,
Jäitä koskihin kukista! —
Kevätvallat tee vapaiksi maassa!

Ilmatar impineen kiitää vinkuen vesille, vieden taustalle
siirtyneet hallattaret ja usvattaret kerallaan. Ilma seestyy.

VÄINÖ (kansalle).
Pojat nuoret, kansa kaunis!
Kun tekee pahasti luonto,
Sitä vastahan sodimme;
Kun luonto hyvällä tiellä,
Sille riennämme avuksi.
Nyt kevättä auttakaamme,
Tuulen tuoksinnalla työhön!
Tuolta, tuon suvannon suusta,
Joukko jäitä purkamahan
Kevätkosken nieltäviksi.
Ettei tulvia tulisi.

IMMO.
Vereksemme viisas neuvo!
Nuoret, seuratkaa minua!

Johtaa osan nuorisoa suvannolle.

VÄINÖ.
Aallotar, unesta nouse,
Ota usvat, hallat helmahasi,
Niitä liekuta kuin lapsiasi:
Toimeviksi ja hyviksi!
Aallon väkeä näkyy.
Aallon kansa aina nuori,
Terve noustua vapaaksi!

PELLERVO (parvineen laulaa).
Maa uneksi talven alla,
Kontio pesässä nukkui,
Saartajat mökin sopessa.
Aallonkansa, vaikka valvoi,
Kahleita kovia kärsi,
Ei hymyillyt sille päivä,
Ei rakastanut se rantojansa.
Väinö vanha maan herätti:
Kukkia unesta kutsui,
Ajoi kontion pesästä,
Saartajan salolle johti,
Aallon kansan jään kiroista
Päästi päivyen hyväillä,
Aartehia maalle antamahan. —

VÄINÖ.
Aallotar, pidä povesi
Sulana, vapaana aina,
Rikastuta rantojamme!

IMMO (palaten nuorison kera).
Nuoriso, pidä povesi
Sulana, vapaana aina!

JOUKKO. Kansakin, pidä povesi
Sulana, vapaana aina!

VÄINÖ.
Näettekö päivän pilkotusta?
Kansa liikehtii tähystellen ihastuneena ympärilleen.
Puut punehtuvat salolla.
Päivätär, jumalten juhla-impi,
On likellä liikkumassa —
Kohta täälläkin — tulena tuolta
Se kevein kengin sipsuttavi,
Sen sivuilla helmetärten parvi
Kuin tähdet sivuilla päivän.

RUNOTTARET puitten välistä häämöttävät.

KANSA (yhä tähystellen etäällä leijuvia haltiattaria).
  Ensim.
    Valoa, Kevät valoa!
  Toinen.
    Päivän, silmien paloa!
  Kolmas.
    Kastehelmien kimallus!
  Neljäs.
    Tähtiä vesivalossa,
    Hurman-impien iloa!

PÄIVÄTÄR päässä valokypärä, kullanhohtavassa puvussa; KANTELETAR hajahapsi, siniverho, kultavöineen; KASTEHELMETÄR niitynkirjavassa kukkaverhossa, jossa helmet kimmeltävät; SADEHELMETAR kimaltelevassa pilvipuvussa. MERIHELMETÄR vesivalolta välkkyvässä helmikimalteessa ja KYYNELHELMETÄR valkeassa, ruusuin kukitetussa helmiverhossa. Kaikilla päässä tammiseppeleet.

KAIKKI HELMETTÄRET.
Me valoa maahan viehätämme,
Siksi Päivätär on ystävämme.

KASTEHELMETÄR.
Kastehelmenä kiiltäen
Minä maaemon pienosten
Mieltä virvotan, kirkastan,
Sitte haihtuen.

SADEHELMETÄR.
Sadehelmenä kastelen
Minä maaemon sydämen,
Maata virvotan, nuorennan,
Sitte väistyen.

MERIHELMETÄR.
Aaltohelmenä loistaen
Minä maailman matkaajoille
Taivasmuistoja suojelen,
Sitte haihtuen.

KYYNELHELMETÄR.
Kyynelhelmenä, sydämen
Minä huojennan murheisen,
Valon sieluhun päästän,
Sitte haihtuen.

KAIKKI HELMETTÄRET.
Päivätärtä me tarvitsemme
Avuksemme.

PÄIVÄTÄR.
Kastehelmi jos lohdutusta
Ei maasta anna;
Sadehelmi jos virvotusta
Ei maahan kanna;
Meren ja sydämen kyyneleen
Tunnette ehkä jäähtyneen;
Silloin Päivätär tarjota
Voipi lämmintä valoa
Ja kutsua maailman virrat.

KANTELETAR.
Minä helmet ja päivän silmän
Kutsun kielille kanteleen,
Siitä helkytän sydämeen,
Siellä kasvatan kukkasiksi
Hurmaaviksi.

VÄINÖ.
Ukon tyttö, Ilmattaren tyttö,
Päivätär, ihanne laulajan!
Sinä helmastasi heität
Kevätsiementä saloille;
Tasan toivoja jakelet,
Tasan kylvät kultiasi:
Päivätär, syte sydämen!
Paljon on muretta maassa,
Paljon toivojen petosta —
Pidä mielessäsi meidän maata.
Helmettäret, aallon lapset,
Runottaret säihkyväiset:
Sadehelmi, Kastehelmi,
Merenhelmi, Kyynelhelmi!
Teidän pienissä povissa
Maa ja taivas tuikkelevi;
Teille Aallotar opetti
Polennoivan tanssin tahdin,
Levottoman lentomielen antoi.
Teissä aurinko herätti
Sielun seitsenkaaren kauneuisen,
Korkeutta kaihovan.
Päivätär, valaise kyyneleitä,
Meissä Helmetär herätä,
Keväthetkin, aamuhetkin,
Kaiken kansan juhlahetkin
Valon kaihoa kohota!
Kanteletar, soita kaihojamme.

Kanteletar seppelöi Väinämöisen. Kansa kohottaa laulajalle
käsiään. Paimensoittoa raikuu.

AILA (Immolle).
Kuulehan, Kalevan urho!
En ole moista ennen kuullut.
Tämä on suuri Suomen juhla
Eikä heimojen pitoja: —
Sinun maasi on minunkin,
Siskot, veljethän olemme!

IMMO (Ailan kättä pusertaen).
Siksi leivänkin ja'amme,
Onnen kaiken —

KAVE (joukosta erillään, aavistellen).
                Kuunnelkaamme! —
Hyvät haltiat heräävät,
    Salaperäisesti.
Irti pääsevät pahatkin.
Metsät kiehuvat mesiä,
    Salaperäisesti.
Kyytkin keittävät kähyjä.
Ilmassa, vesissä soipi,
Kieli on joka kukalla,
Povi maan, sydämet kansan
Auringolle aukenevat —
Suuri voima on tulossa.

Kansa levottomasti kuulostaa ja tarkastaa ympärilleen.

VÄINÖ (seppelöitynä, kansalle).
Mitä on laulu, taito, taika,
Mitä lahjasi runotar? —
Vainko riemuja rikasten,
Herkku kylläisten kotien?
Hetkenkö helykaluja,
Kuplia katoavia,
Joita joutilas puhalsi
Joutolasten leikitellä?
Vasta on valoa taito
Auringon tulipovesta,
Kun se intonsa janolla
Kaunista totuutta tuopi
Maan ja taivahan meristä;
Kun se kirkastaa elämän
Kuin valon kevätviserrys;
Kun se kärsivät sydämet
Nostattaa masenemasta
Toimen pirteän poluille,
Siiville sinisen ilman,
Kansan onnea avuten,
Maan parasta paimennellen. —
Sieltä seppomme tulossa!
Onnen ankara takoja,
Taidon urhoista ylevin. —
Torvihin puhaltakaatte!
Raikukaatte ilman rannat!

Paimensoitot raikuvat. Eloa ja liikettä. SEPPO seuroineen
laskeutuu taustalta esille.

Terve, taitava takoja,
Kihlajuhlan kilpasulho!

Väinö ja Ilmari kättelevät toisiansa; keskustelevat.

KANSA (Ilmarille, nostaen oikean kätensä).
Yhteis-onnemme takoja!

ILMARI (kohottaen oikean kätensä).
Terve teille, nuorsydämet,
Onnen seppiä jokainen,
Yhteis-onnen ja omansa:
Hyvän tahdon, tarkan taidon.

KANSA.
Työkäsissä kansan onni.
  Ensim.
    Ei ole kiitosten kipeä.
  Toinen.
    Eikä arvonkerjäläinen.
  Kolmas.
    Työ tekijän kiitoslaulu.

LOUHI ja ILVO syrjässä, aluksi tuntemattomina,
puolipeitetyin kasvoin.

LOUHI (Ilvolle).
Nyt olet koskessa luettu,
Hurmattareksi vihitty.
Paras miehistä valitse!

ILVO.
Paras kullakin omansa.
Ilmari minun paraani.

LOUHI.
Tääll' on jo kevät käsissä,
Puskeva, kirkuva, soittava —
Suven surmata haluisin.

ILVO.
Minä kevättä toivon:
Kaipaukseni, haluni,
Toivoni toteuttaja,
Kiihkoni keveä lintu,
Kevät, lentele ja laula!

LOUHI.
En siedä sitä iloa,
Sitä onnen siemausta,
Jota en armostani anna.

ILVO.
En odota armoasi.
Elämän ilo on tässä
Sydämessä sykkivässä,
Virrassa vereni nuoren.

LOUHI.
Sen sulle emosi antoi.

ILVO.
Oman onnesi janossa
Elämän minulle annoit.

LOUHI.
Poistukaamme täältä. Tuolla
Ilmari sinun näkisi.

ILVO.
Sitä soisin.

LOUHI.
Louhen lapsi!
Jäänä soisin polttavasi
Enkä virtana valuvan.
Tyttö, tunne arvoasi!

ILVO.
Ilmari minut sulatti.

LOUHI.
Multa ottakoon. — Sivulle, tyttö!

Väistyvät syrjemmäksi.

AILA (Immolle syrjässä).
Jollei syttyisi sotia
Kilpaveljesten välillä.

IMMO.
Seppo ei sodan takoja.
Sampokin satahyväinen
Hyvän on viljan hyrskyttäjä,
Rakkaudesta rakettu.

AILA.
Rauhan viljoista isille
Syttyi ennenkin sotia: —
Rakkaus monesti miekan
Hurmetöihinkin terästi.

Väistyvät.

VÄINÖ.
Päärunotar, päivän-impi!
Kanna Sammon sankarille
Seppel helmistä hyvistä!

KANSA (ojentaen kätensä).
Seppel sammon sankarille!
Päivätär seppelöi Ilmarin.
Elä, seppo! terve, seppo!
Yhteis-onnemme takoja.

Paimensoittoa kuuluu.

ILVO (Louhelle syrjässä).
Nyt on Ilmari kuningas!
Juoksenpa sylihin urhon!

LOUHI.
Louhen lapsi, malta mieles!
Kun hillitset itseäsi,
Niin voit hallita väkeä.

Väistyvät.

ILMARI (runottarille).
Päivätär, valokypärä,
Vaali sampomme vapaana,
Routihin rutistumasta,
Pakkasihin painumasta!
Kanteletar, kaino impi,
Helmettäret, helmirinnat,
Suomen onnelle avuksi!
Että säilyisi sulana
Jalo riento jauhamassa
Kansan kasvavan veressä! —

Runottaret loittonevat, kunnes ilmenevät taustalla
häämöttävässä valossa. Ilmari kansalle:

Tuolla Pohjolan perillä,
Vaaran vaskisen povessa,
Siellä käy kumisten sampo,
Aina työssä ja tulessa.
Siinä vahva on varasto
Koko kansan kuontaloksi,
Jos on Suomessa sopua
Siitä kehrätä keriä,
Jollei heimojen kateus
Viritä vihoja maassa. —
Pojat, pohjan ja etelän,
Karjalan ja jäämin joukot!
Kahmaiskaamme kaikki tarmo
Ehjän onnemme teoksi!

NUORI MAAMIES.
Kaikki kunto ja elämä
Suomen onnen suurteoiksi!

JOUKKO (kättä nostaen).
Kaikki tarmo ja elämä!

ERÄS LOUHELAINEN.
Mutta meille on taottu
Sampo, Pohjolan hyväksi,
Eikä kaiken Suomen kansan.
Oravasta ei jakaen.

NUORI METSÄMIES (näyttää louhelaiselle nyrkkiään).
Mies, jos tahdot tappelua,
Niin tästä sopua näytän!

IMMO.
Onni suurentuu jakaen:
Kun rakastat kymmeniä,
Kymmen-onni on osasi.
Minkä suojelet satoja
Tai tuhatta turvaelet,
Oman onnesi jakaen,
Sen ylennät onneasi,
Suurennat oman osasi.

ERÄS LOUHELAINEN.
Petkutat peto minua!

Poistuvat.

LOUHI (Ilvolle).
Kuulit saalihin jaosta,
Tahtovat jaella sammon.

ILVO.
Äiti, annatko osani?
Seppo sen takoikin mulle.

LOUHI.
Seppo lie sinun osasi.
Sampo mulle on taottu
Lunnahiksi.
Sen minä kytken kalliohon,
Taakse lukkojen lujien,
Uskollisteni iloksi.
Heille, kun hyvin anovat,
Hyvin käyvät käskyjäni,
Jakelen jalomuruja,
Kuinka tunnen ja haluan. —
Valta kutkuttaa minua.

ILVO.
Loisto, mahtipa minua: —
Näätkö, kuin komea seppo!

LOUHI (vetäen Ilvon syrjään).
Tyttö, ääneti! Salassa
Hautele halutekoja!

Menevät.

VÄINÖ.
Teit hyvin, takoja suuri,
Tulit oivalla ajalla.
Tuonen alhaisen ikeestä
Min' olen päästänyt vapaiksi
Luonnonvoimia lujia.
Keveästi ne valuvat
Vanhoille totuntateille,
Halpamaisille haluille,
Jollet, seppo suurtekijä,
Heitä hyödylle, hyvälle,
Kaunihille, korkealle
Opettele ja opasta.

ILMARI.
Tullut en tänne työpajalle
Enkä liioin leikkijäksi,
Tulin kihlan kiintäjäksi,
Rauhanpuukon pistäjäksi
Tuppehen tulisen immen. —
Rakkautehen teit' opastan
Kevätjuhlassa jalossa!
Sydän sulkekaa syliinne,
Perheitä perustakaatte,
Lapsia, sukua suurta
Kansaksi kohottakaatte,
Sille kehrätkää keränne,
Sille peltonne, pesänne,
Rauhansahranne, sananne,
Taitonne ja taikatyönne
Kunnialla kantakaatte:
Kevät on lemmen iskuaika.
Ukkokin salaman iski
Kohti maaemon povea.

IMMO (Pellervolle).
Sepon ahjo on tulessa,
Sieltä säihkyvät säkenet!

PELLERVO (lauluparvelleen).
Kalevalan laulukansa!
Kuulitte sepon sanoja.
Käyttäen sydämen kieltä
Nyt omanne etsikäätte.
Mies, kun vaimoa valitset,
Pyydä tyttö työsuvusta,
Kodin kunnossa pitäjä:
Ei tule kylän kävijä. —
Tyttö, kun valitset miestä,
Ota rohkearotuinen,
Joka ei väisty vastuksissa
Ei jätä turvatta kotia.

ERÄS JOUKOSTA.
Hyvin neuvoa osasit —
Meillä on sydämen silmät.

Joukko kertaa viime säkeen. Lauluparvi yhtyy muihin.

VÄINÖ (Ilmarille).
Sinä olet varma voitostasi,
Kun olet samposi takonut,
Sen lisäksi vielä nuori.
Mut' on mullakin sydäntä
Syttyvää, sytyttäväistä. —
Sallisitko, toimen seppo,
Sananvuoron laulajalle,
Niin kosisin kerran vielä
Kuulun Pohjolan tytärtä? —
Ilmari ääneti tarkastelee Väinöä.
Sulla on ikä edessä,
Joka sormelle sulotar,
Et ole Pohjolan varassa —
Sallisitko, toimen seppo,
Että impeä kysyisin,
Laulaisin sorean laulun? —
Miksi kömmästyit noloksi?

ILMARI.
Outo on mielesi minulle.
En sinun luontoas tajua.

VÄINÖ.
Soisin laulajan sukua
Jälkeheni jättäväni.

ILMARI.
Arvo on seponkin suvulla.
Kerran petkutit minua:
Minut taikataidollasi
Vasten mieltäni lähetit
Pohjan pitkille pihoille:
Siellä kun takoisin sammon,
Suomen ehjäksi tekisin,
Täyttäisin mit' olit luvannut
Oman pääsi päästimeksi —
Siitä saisin Pohjan immen.
Nyt olen takonut sammon
Suuritöisen.
Viel' olen pyytänyt petoja:
Hiiden hauit, Kalman karhut,
Kyntänytpä kyy-ahoja,
Immen ansainnut jalosti.
Vaan sinä, vakava Väinö,
Nyt mun voittoni valitset
Sylisi sulostajaksi —
Siitä kömmästyn kovasti.

VÄINÖ.
Et ole veikko veljellesi. —
Kun sun sammontyölle laitoin,
Laitoin sankarin teoille,
Että taitosi tapaisi
Mainetyön eduksi maasi.
Vaan sinä, lapsen lailla arka,
Pohjan valtoja vapisit.
Siksi laulelin leluilla
Sinut Pohjan pulmatöihin.
Siellä vaivojen vesillä,
Monen surman suun ovella
Vasta lahjasi laveni,
Mies kehittyi, mieli kasvoi,
Sukesi pojasta sulho —
Siitä tuomitset minua!

ILMARI.
Mutta jos murtunut olisin
Suuren työni taakan alla?

VÄINÖ.
Mies jalossa työnteossa
Eli tai kuoli kunnialla.

ILMARI.
Mutta jos sortunut olisin
Hurjissa häpeätöissä?

VÄINÖ.
Ukon et poika ollut oisi,
Vaan matala mieron hylky —
Ansainnut olisit sorron.

ILMARI.
Taisit oikeaan osata.
Mutta luopua tytöstä,
Verin, vaivoin ostetusta,
Joka on vallannut vereni —
Multa liikoja puserrat!

VÄINÖ.
Mutta impi jos vapaasti —?

ILMARI (tuumien).
Hänpä ei vapaasti sulle. —

VÄINÖ.
Mutta impi jos vapaasti?

ILMARI.
Impi jos vapaasti — silloin
Hänet riuhtaise syliisi!

Louhi ja Ilvo näyttäytyvät avoimesti juhlapuvuissaan.

KANSA (huutaa).
Tullut on tuhannen kaunis!
Tuhatkauno Pohjan impi!
Pohjan impi! Pohjan impi!

Kansa kertyy immen ympärille. Alkaa hitainen kansantanssi,
jota keskustana Pohjan impi johtaa.

ILMARI (Väinölle).
Siellä armas!

VÄINÖ (levottomasti).
Niin likellä!

ILMARI.
Astu, voita!

VÄINÖ.
Vaikeata.

ILMARI.
Kättä anna, täytä tuppi!

VÄINÖ.
Mahdotonta, kun vapisen.
Hän on tähdistä punottu!

ILMARI.
Mies olet, kestänyt sotia,
Itse surman suussa käynyt,
Noussut kalman kartanoista —
Nytkö neitoa vapiset,
Jot' ihailet, ihmettelet!

VÄINÖ.
Juuri siksipä vapisen.
Maailman ovelin mahti, —
Sen hyväksi, tuon pahaksi, —
On ihana, sulokas nainen:
Suloa minä himoitsen,
Vapauttani vapisen.

ILMARI.
Ota, hallitse sulotar!

VÄINÖ.
Milloin on meri vetänyt
Tähtitaivahan syliinsä?
Hallitakko sen osaisi?
Kuvan otti, senkin särki,
Siit' on kaipaus jälellä —
Kaipaus minulle kaikki.

ILMARI.
Noin minä naimist' en kuvaile:
Tarvitsen emännän, vaimon.
Kun tapasin mieleiseni,
Kysyin: "Suostutko?" — Hän: "Suostun!"
Sen otan, keikutan kotiini. —

VÄINÖ.
Käsi on karkea sepolla.

ILMARI.
Minä sun talutan luokse.

VÄINÖ.
En, en! Astu itse sinne.
Sin' olet liiaksi ylevä.
Luovun immestä sinulle.

ILMARI.
Luovutko — sitä parempi,
Mulle luovutat omani.
Sinä mieti maan parasta,
Etsi kansasi etuja.

VÄINÖ.
Olin heikoksi heretä.
Turkosen tulikipuna!
Nyt tuntuu keveämmältä.
Ei elä mies nojassa naisen,
Vaan varassa miestekojen.
Laulajan vapaa sydänkö
Yhden joutaisi omaksi:
Kadottaisi kaiken kansan,
Silmänliekkiä satoja,
Tuhannen tulisydäntä.
Yhtä vartenko eläisin,
Koska kaikkia rakastan?
Niinkuin aurinko verevä
Elän kaiken kansan vuoksi!

ILMARI.
Toisin sulla, toisin muilla.
Kansa on laulajan perettä,
Koko Suomi sun kotisi,
Kuin käellä kaikki metsä;
Laulussa sinun sulosi,
Toisin arkityön uroilla:
Seppo ei pajassa viihdy,
Mieli kun kyliä käypi,
Ei talossa työ menesty
Vailla vaimoa suloista,
Joka kaitsisi kotia,
Kuin kekoa mettis-äiti. —
Kiitos sulle, laulun sulho,
Kun sovinnon kättä annat.

VÄINÖ (ojentaa Ilmarille kätensä).
Sovinto, Suvannon onni,
Viihdy veljesten välillä! —
Maahan oikeus aseta! —

ILMARI.
Oikeuttakin enemmän.
Nyt käyn impehen käsiksi.
Toivo huojentaa tekoni,
Kuin sininen taivas lennon.

    Menee taustalle, tanssi taukoo. Ilmari tervehtii Louhea
    ja Ilvoa, jonka tuppeen painaa puukon. Keskustelevat.
    Kansan huomio kiertää heitä.

VÄINÖ (itsekseen taistellen).
Järjen kylmällä kylyllä
Usein mieltämme valamme,
Kun potee se kuumettansa.
Sama mulla on sisässä
Kaipaus, halujen helle
Kuin sepolla, kuin on muilla.
Leivo aina ei liverrä
Valossa sinisen ilman.

Syrjemmälle.

ILMARI.
Pohjantähteni ihana,
Nyt sinut lopulta löysin!
Sinä kuin pilvistä putosit. —
Missä piilottelit täällä?

ILVO.
Minä kansasta kohosin
Kuin merestä aallon impi,
Päivän silmän kun älysi.

PELLERVO (Väinöä läheten).
Suurta on tekeillä, Väinö.
Ilmari tupen jo täytti.
Mitä tästä on tuleva?

VÄINÖ.
Ajan merkkejä lueksi:
Pilvet yhtyvät sateiksi,
Virrat suuriksi vesiksi,
Linnut parvissa palaavat,
Pienet pieniä tukevat,
Suuret käyvät syölähiksi,
Kaikilla elämänkiihko,
Kaikki voimia kokoovat.

ILMARI.
Nää minä kasvatin pajassa. —
Kevätkukkia sinulle.

Antaa koruja Ilvolle.

ILVO (koristaen itseään helyillä).
Kaiken vuotta kasvatatkin
Kukiksi käsialasi.

ILMARI.
Hedelmää minä odotan.

ILVO.
Sampo on suurin hedelmä.

PELLERVO.
Jää tulessa, yö valossa
Viihtyvätkö?

VÄINÖ.
Luontoansa
Muuttavat molemmat, luulen.

PELLERVO.
Ilves ihmisten parissa
Viihtyneekö?

VÄINÖ.
Luontoansa
Ilves seurata jos saapi.

PELLERVO.
Joustava kuin jousen jänne,
Kylmä, kaareva, kavala,
Väkivaltainen kuin jousi,
Jok' ei sääli saalistansa —
Se on luonto Pohjan immen —
Minä kammon Hallatarta —
Viha on vievä viljan maasta.

VÄINÖ.
Vaaran vaimossa näetkö?
Talven kanssa taisteltuna
Tääll' on jo tuhannen vuotta:
Vielä kansa on ko'ossa —
Sinä vaimoa vapiset!

ILVO.
Tääll' on silmiä pahoja,
Katsetta kateista tunnen.

ILMARI.
Kateinen matalan mieli,
Mut' ylemmä pääsi nosta.

ILVO.
Minä päin sinua silmäelen. —
Minut loitsikin emoni
Vasten silmiä kateita!

ILMARI.
Rakkaus väkevin loitsu,
Pilven reunalla pitäjä —
Sinne ei karsas katse ylty.

IMMO (Väinöä lähentynyt).
Mitä on tekeillä, Väinö?
Ilmarin poven pajasta
Eikö synny ehjä Suomi,
Joka ei veljeä veristä?
Pohjolan terästytöistä
Karaistu Kalevan kansa,
Jonka ei mieli mieto maito,
Vaan teräsnä tahdon jousi
Jännittyy jalotekoihin?

VÄINÖ.
Joko nyt meidän miesväestä
Teräs tyyten on kulunut?
Suonten malmiko lopussa?
Pohjan immetkö apumme?
Anna, armias jumala,
Naisten äidiksi kyetä
Rautaisillekin uroille.
Elä tee tytöistä miestä
Eläkä naista miesväestä!

LOUHI (Ilmarille).
Sinä et luota loitsuihini.
Riistätpä tytönkin uskon.

ILMARI.
Omat on loitsuni paremmat.
Toisen taika toist' ei auta.

ILVO.
Mutta meill' on yhteisloitsu.
Tänne, seppo, sun kätesi!

PELLERVO.
Louhen suosiossa seppo!
Huomannethan, Väinö — tuolla!
Tämäkö Suomessa sopua: —
Hyväillä hävittäjäänsä!

VÄINÖ.
Sinä itsekin hyväilet
Suota, hallojen kotia;
Sitä viljelet, ojitat,
Sen syleilet lämpimäksi.
Hallattarenkin sulatat
Helmiksi hymyileviksi,
Teet villin vihollisesi
Ystäväksesi kesyksi.

PELLERVO.
En hyvällä: kirves, kuokka
Tai lapio kädessä isken
Suon sydäntä säälimättä.
Juurten ja hakojen alle
Työnnän tuuran ja hävitän
Pesät hallatarten.

VÄINÖ.
Eikö Ilmari enempi,
Sammon luoja? — Kuule häntä!
Hän nyt hallitsee sydäntä.

IMMO.
Kaikki tääll' ovat kihussa,
Ilmari ylinnä muita.

VÄINÖ.
Väistykäämme! — Kahden kauppa.

Kolmin siirtyvät syrjään.

ILMARI (pitäen Ilvon kädestä, Louhi jälissä. Kalevalaiset ja
pohjolaiset eri tahoilla seuraavat jännityksin Ilmarin ja
Louhen kiistaa).
Niinkuin palkehet pajassa
Lietsovat takojan tulta,
Niin sinä sepon kotona
Onnen liestä lietsoelet,
Työ-ilon tulia hoidat,
Nostat Ilmarin asunnon
Kansan kunniataloksi,
Taivasta tapailevaksi,
Maan valoa valvovaksi.
Maalle kukkia kokoat,
Joita ei kadota kylmä;
Kutsut lintuja likelle,
Kultasuita kukkujoita,
Itse toimit ja iloitset,
Punot purppuraketoja
Rihmoista elämän riemun
Lapsille Kalevan kansan.

LOUHI.
Vaadit liikoja tytöltä
"Lapsille Kalevan kansan".
Mitä itse hälle annat?

ILMARI.
Niin tytöltä kaikki vaadin
Kuin meri sukeltajalta.
Annan kaikkeni tytölle
Kuin meri sukeltajalle.

ILVO.
Vasaroin puhelit mulle
Ennen, onnea luvaten —
Nyt sinä runoja laulat.

ILMARI.
Kevät hurmehtii minussa.

LOUHI.
Seppo, suopea kosija,
Riistätkö tytön emolta? —
Te Suvannon kautokengät,
Ylpeät, isoiset sulhot,
Aina tyynessä asujat,
Hyvänpäivän paistattajat,
Itsemieluiset, itarat,
Aina muita moittivaiset —
Missä voimanne, väkenne?
Missä aimot ansionne?
Missä kuntonne, kykynne?
Missä uljahat uroonne,
Joit' on koiteltu kovalla?
Kiihkeästi.
Missä? Missä? Missä?

ILMARI.
Tuki suusi, Turjan eukko!
Enkö koitellut kovia,
Enkö sampoa — —

LOUHI.
Pakosta,
Kun et päässyt pälkähästä,
Teit mulle urostekoja,
Et omasta innostasi.

ILMARI.
Halvennat hyvänkin työni,
Kyy kateinen!
Mitä vaatisit minulta?

LOUHI.
Et kysy: tuletko, tyttö?
Et kysy: annatko, äiti?
Vaan latelet laulujasi
Kuin olis tyttö jo omasi!

ILMARI.
Tyttö onkin mun omani.
Kädestä sydämen tunnen.
Sitä kuin pihdillä pitelen
Enkä herkeä hevillä;
Minkä ansaitsin, omistan.

LOUHI (kiskaisee Ilvon puoleensa).
Sinä kun pihdillä pitelet,
Minäkin raastan rautakynsin —
Multa impeä anotko?

ILMARI (pitäen tyttöä kädestä).
En anele armoasi,
Ansioitani anelen.
Enkä ansiot' anele,
Vaan sydämen oikeutta vaadin.

ILVO.
Kun sinulle kallis lienen,
Niin ojenna immen vuoksi
Ystävän käsi emolle.

ILMARI.
Hän on häijyksi ruvennut.
Väärin on vääriä madella.

ILVO.
Jollet armona anele
Rakkautta, et rakasta.

ILMARI.
Voin rukoilla armastani,
Sulta rakkautt' anoa.

ILVO (erikseen).
Luonne kuin käsikin hällä
On luja, luhistumaton. —
Tämä mairittaa minua.

LOUHI.
Multa et armoa anele,
Niin otakin hiiden hirmu.
Minä myrkkyampiaisin
Kotirauhasi ryöstän,
Pesän päältäsi yösydännä raastan,
Kiroan ilokisasi,
Riistän vaimosi sikiön
Kuin pojat kanalta haukka.
Vainoan joka vakoa
Minkä aatralla ajelet!
Kyyn kähyillä katkerilla
Turmelen pajavetesi —
Onko onnea sepolla?

Kootut teokset 3: Näytelmät

About This Book