KOTOISIA TARINOITA II

VIIPURIN RINKELI.

Minä oikeastaan olen kotoisin Pellonpään kylästä Jauhovakan talosta. Kotini nimestä juuri pistikin päähäni ajatus ruveta leipuriksi, kun vanhin veljeni peri maan ja minä nuorin seitsemästä huomasin olevani liika murena isäni Jauhovakassa. Minä otin jalat alleni ja ne toivat minut tänne Viipuriin, jossa nyt vaimoni Hetaleenan rinnalla syön omaa leipääni. Mutta näin pitkälle ei ole vähällä päästy. Siinä on nähty monta tuulta ja tuiskua. Kuitenkin tahdon kertoa ainoastaan pääasiat ja nekin lyhyesti.

Kun kysytte mikä minut juuri Viipuriin toi, niin tietäkää, ett'en tahtonutkaan tulla tavalliseksi leipojaksi. Sitä en tahtonut. Jo lapsena opin markkinoilla tuntemaan Viipurin rinkelin. Sen maku ja maine ei haihtunut mielestäni. Jotakin semmoista tahdoin oppia leipomaan ja sentähden tulin Viipuriin. Täällä sitten rupesin leipojan oppiin. Oppikontrahti tehtiin valmiiksi ja viideksi vuodeksi olin minä sidottu mestarini taikinapyttyyn. Viisi vuotta, arvatkaa!

Mutta kovasti erhetyin minä: ajattelin, että jokainen leipoja täällä osaa laittaa Viipurin rinkeliä. Kuitenkin oli mestarini ainoastaan tavallinen leipuri.

Viisi vuotta kului jauhotuiskussa. Monta kertaa kisällit opettavaisesti haiveltivat päätäni. Monta kertaa painettiin pääni jauhosäkin syvyyteen, josta sitten valaistuna nousin ja muille nauruksi itkin. Mutta eihän kukaan tiennyt, että leivoksissa oli kyyneliä. Kun mestarilleni valitin, ajoi hän leipämelalla viisautta päähäni. Näytänkö nyt teistä hyvin viisaalta? Jos siltä en näytä, niin oli ainakin mestarini hyvin viisas.

Kun viisi vuotta kului, olin minä vapaa. Voin sanoa, että minä sitten aloin huilata niinkuin muutkin vapaat huilasivat. Maailma tuntui niin rajattomalta, että siihen näkyi mahtuvan sekä poikin että pitkin. Minä käytinkin tilaisuutta ja ojentelin jäseniäni kaikille maailman tuulille.

Niihin aikoihin alkoi maineeseeni niinkuin takkihinikin ilmestyä reikiä ja likapilkkuja.

Eräänä aamuna tapasin itseni tähtiä tutkivassa asennossa Myllymäen rinteeltä. Mylly muistutti jauhoista, jauhot leivästä, leipä Viipurin rinkelistä. Minä muistin elämäni tarkoituksen ja ojensin itseni korkeuteen. Hetkisen seisoin siinä kuin tuomittu. Ja kosket, hyöryävät kosket kohisivat aivoissani.

Minun piti oppia leipomaan Viipurin rinkeliä. Mutta miten? Työllä, vaivalla ja rahalla ei sitä taitoa voiteta. Se on salaisuus, jonka omistajat uskovat ainoastaan sille, jolle elämänsäkin. Ja senaikuiselle minulle ei kukaan hupsu elämäänsä uskonut. Minä katsoin silloin pyöreään taskupeiliini enkä ole unohtanut sittemmin kuvaani: veriset viirut koristivat kasvojani, joita tappuraisena varjosti tumpura tukkani liereän patahatun alta. Ovathan silmäni nyt selkeät, mutta sameina kuin sotketut lähteet haamoittelivat ne silloin. Töin tuskin peitti repaleet ihoani.

Muutamat penningit taskussani, laskeuin Myllymäeltä alas ja — päätin ostaa Viipurin rinkelin. Mutta tiedättekö keltä sen aioin ostaa? Asia on minulle niin painava, että soisin jokaisen siitä tietävän.

Silloin, niinkuin nytkin, oli Punaisenlähteen korvalla pieni lautakoju. Mutta silloin ei siinä kaupinnut vanha akka eikä likainen ukko paksua vehnäleipää. Ei. Jalompaa oli leipä ja kauniimpi oli kauppias. Häveten ja allapäin lähestyin minä lautakojua. Minä rumuus, hän kauneus. Minä katkera ja nälkäinen, hän suloinen makeanleivän haltijatar. Salaa kulmieni alta vaan rohkenin katsoa hänen ruskeita, mustakulmaisia silmiään. Voi niitä ruskoposkia, voi sitä mustaa tukkaa! Minä unohdin ostettavan rinkelin, sillä oikea Viipurin rinkeli seisoi nyt edessäni. Semmoisen, juuri semmoisen sopiikin leipoa sekä myödä semmoista leipää! Mutta millä ostin, millä ansaitsin minä semmoisen?

Minä väistyin pois. Sellaisena kuin olin en ollut mahdollinen häntä lähestymään. Minä söin huonompaa leipää. Sitten pääsin entiselle isännälleni työhön. Kuukaus kului. Kasvojeni arvet olivat parantuneet Jo olivat vaatteenikin ehjät ja puhtaat. Mutta ei väistynyt mielestäni Punaisenlähteen elävä rinkeli. Olinhan sitä paitse päättänyt oppia leipomaan Viipurin rinkeliä.

En enää huilannut. Työssä sain miehuutta ja rohkeutta. Eräänä päivänä lähenin lautakojua, ja nyt ostin kun ostinkin rinkelin. Se oli semmoinen syötävä rinkeli. Mutta tiedättekö mitä sille tein?

Jaoin rinkelin kahtia ja sanoin tytölle: "Ell'ette ota tätä puolikasta, en osta teiltä koskaan rinkeliä." Ja siinä olikin hetki, joka ratkaisi tulevaisuuteni kohtalon. Tyttö ei hyljännyt. Hän vastusti, mutta otti kuitenkin. Hän katsoi minuun ja minä katsoin häneen. Sillä kertaa emme paljon jutelleet.

Mutta se rinkelin puolikas oli tavattoman makea!

Sitten minä tapasin hänet kahden viikon kuluttua ja sitten viikon kuluttua ja puolen viikon kuluttua siksi, että minä nimitin häntä Hetaleenakseni ja hän minua Juhanantikseen.

Se oli ihana aikakaus.

Johan tästä on selvää, että meistä tuli pari. Sitten oli minun helppo oppia Viipurin rinkelin leipojaksi. Mutta ajatelkaapas, että juuri Viipurin rinkeli teki minusta miehen!

PORMESTARI LEIPZIG.

Eivät suomalaiset historiamme vanhimpina aikoina osanneet hävetä sukuansa: näkyivät siltä kuin olivat ja olivatkin sellaisia, että kelpasi näkyä. Ei kukaan herra Inkonen tahi Kirves, ei kukaan herra Kurki tahi Kortomaa [vanhoja Suomen aatelissukuja] ollut niin turmeltunut, että olisi suomalaista nimeänsä kainostellut. He osasivat olla miehiä nimiensä takana.

Hengelliset miehet taas eivät silloin maallisista "liika"-nimistä välittäneetkään; karistivat ne pois, kuten maallisen takkinsa, ja pysyivät sitten vaan apostolisesti Tuomaina, Maunuina ja Olavina.

Mutta kun vierassukuinen valtakansa oli vuosisatoina suomalaisuutta katsellut syrjinkarin, alkoivat täällä etupäässä nöyrämielisemmät — niitäkin aina on joukossa — hävetä syntyänsä ja leimasivat arvonsa muukalaisella nimellä. Poikkeukset muuttuivat tavaksi ja tapa on sittemmin muuttunut säännöksi, jota suomalainen virkaväki on luontaisella itsepintaisuudellaan noudattanut. Niinpä pidetään nyt tuossa väessä vieläkin kansallisten nimien takaisinottamista melkein rikoksena, joka on rankaistava vähintään ylönkatseella.

Vieras nimi antaa tilaisuuden johtaa sukuakin vieraista juurista. Ja siihenkin on meidän sivistyneellä herrasväellä tavaton taipumus. Tahdotaan olla sukuisin, joll'ei juuri Norfolkin, Ayrshirin tahi Angooran rotuja, niin jotakin rajantakaista perua joko lännestä tahi etelästä. Joko siten mielistellään germanilaisrodun ylpeyttä tahi omaa turhamaisuutta — toista tahi toista.

* * * * *

Mutta meillä on tällä kertaa tekemistä nimenomaan pormestari Leipzig'in kanssa. Kirjaimesta kirjaimeen oli hän saman niminen kuin Saksanmaan suuri kirjakaupunki eikä siis mitenkään voinut olla suomalaista sukujuurta. Niin uskoi pormestari itse sekä hänen lähimmäisensä. Ja kuka olisikaan uskaltanut toisin uskoa?

Jokainen myönsi, että pormestari oli virkamies, rehellinen aina partaansa asti — sitä hän suvaitsikin vain poskilla — ainoastaan itsepintaisuudesta häntä joskus moitittiin. Mutta sekään ominaisuus, joka kyllä suomalaiselle luonteelle omistetaan, ei tarvinnut todistaa pormestaria suomalaiseksi; sillä olihan esim. Kaarle XII itsepäinen, vaikka oli ruotsalainen. Ja miks'ei voinut pormestari olla saksalaista juurta, kuten jo nimikin todisti, sillä vetipä saksalaisen Wallensteinin itsepäisyys kyllin pormestarillekin vertoja.

Kun näin suuret historialliset henget kilpailivat päästäkseen pormestarin sukulaisiksi — mitä osaa oli hänessä sitten enää suomalaisella lihalla ja verellä!

Muistelikin pormestari isistään kaksi, vaikka tosin hämärätä, sukujohtoa. Toisen muistelman mukaan olisi suuren Kustaa Adolfin toimesta heti Leipzigin tappelun jälkeen muuttanut Saksasta Suomeen eräs sotasankari, jonka jälkeisistä sitten syntyi pormestari Leipzig. Toinen muistelma tiesi, että pormestarin esi-isät ensin olisivat jostakin Leipzigin tienoilta muuttaneet Ruotsiin — tätä tietoa piti pormestari uskottavampana. Siellä sitten kohosi yksi suvun jäsenistä kuninkaallisen hovin ylitallimestarin apulaiseksi, joka nai kuninkaallisen sisäneitsyen. Yksi tämän avion perillisistä siirtyi — jutun mukaan — sotapäällikkönä Suomeen. Pormestari päättikin, että tästä lähteestä alkaen hänen sukunsa veressä on kiehunut jotakin kuninkaallista. Todellakin sellaista mahtoi olla tuo luja liitto pormestarin niskan ja selkäpintilän välillä, joka ei suvainnut pään tekevän mitään käänteitä ilman vartalon myötävaikutusta. Tästä syystä näyttikin hän liikkeissään ylhäisen komealta, oikein majesteetilta. Sellainen ryhti anastaa väkisinkin kunnioitusta, kun sen lisäksi tukee askeleitaan niin paksulla, valtikanmoisella sauvalla kuin herra pormestarin oli tapana. Joskus sai tämä sauva kunnian kohota järjestämään kaupungin kulkuneuvoja. Kun pormestarin liikkeet olivat enimmäkseen jotenkin suoraviivaisia, osui useinkin hänen tiellensä raatihuoneen edessä tahi katujen risteyksissä milloin mikin palkka-ajuri. Tällaista ajurien asentoa nimitti pormestari hävyttömyydeksi, jota hänen oli mahdoton sulattaa, hänen joka oli kaupungin oikeus ja totuus. Hetkisen piti jäykkä herra kovaa purpatusta ja mutinaa; vaan, joll'ei siitä ajuri hievahtanut, kohosi oikeuden valtikka — mutta se ainoastaan kohosi, sillä laki oli kirjoitettu pormestarin sydämeen, joka kielsi omankäden oikeudesta. Hän laski siis sauvansa alas. Loukattu oikeudentunto pani tosin ajurinkin puolestansa mutisemaan, mutta pitihän esivaltaa totella: — hän väistyi.

Ensimäisenä päivänä maaliskuun kuoltua, luki pormestari kaupungin senaikuisessa sanomalehdessä oudon uutisen, joka hänet pani sekä ihmeihinsä että suuttumukseen. Ilmoitettiin, että sinä iltana näytetään kaupungin teaatterissa läpikuultava ulkomaan ihminen, jonka sielunelämää ei tarvinnut yksistään silmästä tutkia. Koko ruumis oli niin läpihohtava, että helposti voi nähdä sydämen ja suonten tykkinän sekä veren heleän helmivirran ja aivojen ihmeellisen toiminnon. Mutta tämän lisäksi nähtiin kuinka mielenkuvitukset muodostuivat sydämessä somiksi monenvärisiksi kupliksi, täynnä lämpimiä tunteita. Nämä sitten suoniteitä vaeltaessaan kutistuivat ja kärsivät kaikenlaista ahdinkoa, jotkut joutuivat raajarikoiksi, jotkut kuolivatkin. Mutta osa saapui aivojen tuomioistuimen eteen, jossa ne punnittiin ja tuomittiin, minkä kivi kaulaan, minkä siivet selkään. Ihmeellistä oli nähdä miten nuo kipeniksi muuttuneet kuplat yhdistettiin aivoissa ajatusrihmoilla ja järjestettiin säännöllisiin riveihin, tarvittaessa kielelle anniskeltaviksi.

Jotenkin tällainen oli päivän uutinen. Mahdotonta on enää tesmälleen muistaa mitä tässä on liiaksi, mitä liian vähän.

Kun kansa ei tiennyt oliko nähtävänä ihme nainen vaiko mies, tulvasi kumpiakin sitä uteliaammin katsomaan. Naiset tahtoivat kerrankin oikein tunkeutua miehen mielen syvyyksiin, miehet osastaan yhtä halukkaasti pyrkivät omin silmin näkemään mitä naisen sydämessä oikeastaan piileksii. Totuus vaatii tunnustamaan, että muita uteliaammat olivat nuoret naiset sekä nuoret miehet.

Edellä sanottiin, että uutinen pormestaria ei ainoassaan ihmetyttänyt, vaan myöskin suututti. Ei hän vielä ehtinyt muuta lukea, kuin että teaatterissa jotakin näytetään, kun hän jo pysähtyi.

Mitä! — hyljätty teaatteri, jonka insinööri on tuominnut parannuksille, sielläkö jotain näytetään? Sinnekö vietellään ihmisiä satimeen?

Nämä kaksi asiaa: ihmiskunta ja laittomuus, ne ovat aina antaneet huolta hallitsijoille ja sitä liikeni nyt pormestarillekin. Viisi vuotta sitten oli insinööri sanonut, että teaatterin katto voipi pian pudota. Siitä lähtien oli tämä huone ollut suljettu: katto tosin pysyi vieläkin entisellä tasallaan, mutta voisihan se jonakin hetkenä pudota, koska insinööri niin oli sanonut. Ja insinööriä uskottiin kaupungissa enempi kuin kaikkia uskonkappaleita yhteensä.

Tässä uskossa ei sopinut pormestariakaan lukea epäilijöihin. Sentähden riensi hän pelastamaan ihmiskuntaa. Ensi kiipaleessa kiiruhti hän kaupungin poliisimestaria hätyyttämään. Kenties oli tämä luvannut teaatterin käytettäväksi. Niin, hän se on, juuri hän. — Sitä rohkeutta!

Näin jupisten pormestari astui tavallista pönäkämmin ja painoi sauvaansa katuun entistä rotevammin. Jo etäältä väistyivät hänen tieltänsä ajurit. Hän näki kuinka väkeä meni teaatteriin ja tuli teaatterista. Toiset hymyilivät, toiset näyttivät olevan ähmissään. Tuossa kohtasi hän jo menomatkalla poliisimestarinkin. Arvoisat vanhukset, oikeus ja järjestys, tapasivat siinä toisiaan. Hämillään tähystivät he aluksi toisiinsa.

Sitten alkoi näiden ikäveljien välillä jotenkin epäveljellinen jupina ja kinastus, jota kesti teaatterille asti. Kumpikin syytti toistansa, mutta kumpikin pesi puolensa puhtaaksi. Pormestari vakuutti nostavansa asiasta kanteen ja poliisimestari sanoi opettavansa asianomaiset tietämään huutia. Lopulta yhtyivät he syyttämään koko vallattomuudesta teaatterin vahtimestaria. Hänellähän oli teaatterin avaimet.

— Se junkkari! murisi poliisimestari, ramistaen sapelia vyöllään.

Samalla riipaisi pormestari teaatterin ovea, mutta — se oli lukossa.

Heti ilmestyi kuvehuoneesta vahtimestari.

— Aprillia! jos saan luvan arvata, huudahti hän, kumartaen nöyrästi.
Mutta hän ei tohtinut esivallalle nauraa.

— Aprillia! äännähti myöskin yht'aikaa oikeus sekä järjestys ja kumpikin painoi kämmenensä otsaan. Sitten kääntyivät he tyytymättömällä murinalla kotiinsa.

— Sellaisia okaita ja piikkejä sikiää painovapaudesta, arvelivat vanhukset. — Oikeus ja järjestys pidetään narrina; petos ja valhe vallan saa. Jospa voisi lukita sanomalehtien suut yhtä hyvin kuin raajarikkoisen teaatterin ovet!

Mutta sitten he muistivat, ett'ei painovapautta maassamme vielä oikeastaan ollutkaan.

— Niin, voipihan sentään olla hyvä, että vuodessa on yksi valheitten juhla. Ihmiset voivat purkaa silloin pahan sisästänsä ja elää sitten kaiken vuotta rehellisesti.

Näillä puhein he erotessaan toisiaan lohduttivat. Mutta siitä päivästä menetti pormestari kaiken uskonsa kaupungin insinööriin. Miksi ei teaatterin katto ollutkaan pudonnut alas, vaikka sitä jo viisi vuotta sitten ennustettiin? Jos se olisi tapahtunut taikka jos teaatteri olisi pysynyt entisellään, vapaana käytännölle, ei olisi nyt ollut kellään tilaisuutta sanoa, että pormestari juoksi aprillia. Sellaista tapahtuu, kun insinöörit pyrkivät profetoiksi!

Tapahtui sitten, että insinööri taas, kun hänelle osui hyvää aikaa, teki uuden esityksen kaupungin hallitukselle. Kuten tuhansien järvien maassa sopii, tunkeusi kaupungin keskustaan useita lahden poukamia, joita insinöörin taiteellinen silmä suositteli. Mutta vuosi vuodelta alkoivat ne mannertua ja näytti kuin olisivat toivoneet syliinsä nostettavan jonkun kauniin kartanon, varsinkin kun erään lahden pohjukka aivan sivusi katua. Tältä kannalta käsittelikin pormestari asiata. Mutta insinööri esitteli, että varsinkin tuo eräs lahti, niin nimitetty Kultapohja, kaupungin kaunisteeksi syvennettäisiin. Siitä olisi muka käytännöllistäkin hyötyä — tämä puoli esityksestä vetikin enemmin kaupunkilaisten huomiota kuin kauneusoppi — koska siten autettaisiin kalavenheet syvemmälle kaupungin keskeen sekä avattaisiin kesäiselle höyryliikkeelle avarampaa tilaa y.m., jota ei edeltä voitu aavistaakaan. Näitä paitse veti insinööri jaloja esimerkkejä Euroopan suurista kaupungeista, joihin suurella vaivalla oli kanaviakin kaivettu ja niin tehty kaupungit paratiisin yrttitarhoiksi.

Tällainen esitys oli niin viehättävää laatua, että se väkisinkin vaati suosiollista kumarrusta. Euroopan kaupunkien kunnia ja paratiisin yrttitarha — kuka niitä ei tahtoisi omalle kaupungilleen?

Ainoastaan pormestari Leipzig ei tahtonut. Hän väitti, että Suomessa on kyllin kaivamattakin järviä ja lahtia, koska niistä on kannattanut oikein laulujakin lasketella. Mutta eipä ole vielä yksikään laulanut Suomen suurista kaupungeista. Sentähden on laitettava niin, että voivat kerran niistäkin laulaa. Sitä vaatii kaupungin käytännöllinen etu, että katuvieret kartanoituu. Jos lahta kaivettaisiin, pitäisi sitä iäti kaivaa, koska maa Suomessa yhä nousee ja vedet väistyvät, kuten Kultapohjakin on osoittanut. Siis, päätti hän, ennen rahat kaupunkia nostamaan kuin laskemaan.

Näitä lausuessaan näytti pormestari tavallista juhlallisemmalta. Kahdella päällä seisoi nyt kaupungin hallitus, sillä kovin painava oli oikeuden päämiehen sana. Mutta täysin luopuivat mielet insinöörin mietteistä, kun pormestari vakuutti olevansa ensimäinen kohottamaan kartanonsa Kultapohjan sylistä.

Muutamat moittivat herra Leipzigiä itsekkäiseksi ja ahneeksi, mutta oikeastaan he taisivat tarkoittaa, että hän oli itsepäinen ja säästeliäs. Ainakin oli hänellä varoja ja tahtoa pysyä sanassaan. Kenties oli hän kumpiakin perinyt.

Miten olikaan, mutta kaupungin ihmeeksi kohosi Kultapohjan mudasta ensin perustus, sitten kivijalka ja vihdoin jykevät seinät. Kesäisen iltaruskon hohteessa nähtiin usein pormestarin seisovan rakennuksensa muurilla. Oikosena kuin maistraatin pöydällä kynttilä tähysteli hän siinä toivosta palavin silmin. Mielensä kuvastimesta katseli hän vuosien taakse ja ihaeli kaupungin tulevaa suuruutta. Kultapohjan lahdessa näki hän aaltojen asemilla kartanoita, joille hänen sanansa oli laskenut perustuksen.

Kesken näitä kuvia läheni keskeneräistä rakennusta koukkuselkäinen vanhus sauvansa nojassa. Hän nosti hattuansa ja kumarsi pormestaria. Hän näytti jotakin odottavan, mutta ääneti.

— Mitä kaipaat, mies? kysyi pormestari tylysti.

— Näette, armollinen herra, mitä tarvitsen.

— Mutta kotosi? kysyi edelleen ankara herra.

— Kotoni on teille yhtä tietty kuin puutteeni. Mutta unhoitettua voipi uudistaa. Niin, sitä voipi. Ette enää muista nuorta paria, ette muista Hilaarius Kukkoa ja Agaatta Kanaa, joiden vihkiäisissä nuorena ylioppilaana tanssia heilasitte. Kukoisti silloin Agaatta, nyt on hän mullassa, minä tässä. Hymyilitte meille silloin, nyt sitä ette voi. Kyllä tunsi minut arvoisa isänne, pitejämme senaikuinen pastori, hän minut ja minä hänet. Niin, miksi ei tuntenut? hänpä juuri vihkikin meidät! Eli silloin vielä isoisännekin. Kaukaisia meriä kynti hän. Voimallinen mies ja rohkea laivuri oli Ananiias Leipäsäkki. Mutta koulussa muuttui hänen poikansa nimi — paljon muuttaa koulu.

Sellaisia ihmeitä lauleli Hilaarius Kukko.

— Ananiias Leipäsäkki! lausuivat toinen toisensa jälkeen rakennusmiehet. Puolenpäivän rinnassa painuukin helposti Leipäsäkki mieleen. Ja nyt tiesivät he pormestarin sukuisän.

Mutta pormestari seisoi ääneti kuin ukkosen iskemä. Hän vaaleni ja punastui ja taas vaaleni. Koneentapaisesti kaivoi hän kukkaroansa. Mitä sormiin osui, heitti hän kerjäläiselle, joka kumarsi ja läksi tiehensä.

Niin piiritti totuus rehellisen pormestarin eikä luetellut hän enää siitä päivin sukujohtojaan. Jumalan ja ihmisten edessä vaelsi hän nyt suomalaisena. Kartanot Kultapohjassa kunnioittavat hänen muistoansa.

PESUVAIMON TARINA.

— Kotoisin Turusta? — ja nyt asutte Viipurissa ja palvelette pesijänä?

— Niin, herraseni, tapahtuuhan semmoista. Tulin sieltä assessori R:n perheessä Lappeenrantaan. Sitä ennen oltiin Heinolassa ja sitten Imatralla.

— Kuljittepa melkein kuin "Halikon kautta Ruotsiin", vaikka vasten aurinkoa, lännestä itään.

— Sinne köyhä missä leipä, vaikka on leipää ystävyyskin. Assessori kulki huviretkillä ja sukulaisissaan, niinkuin rikkaat kulkevat. Rouva vaati minut tytärtensä seuraneitseeksi. Kun vanhempani myöntyivät, ei ollut minussakaan vastusta. Lupasihan rouva viedä minut yhtä hyvänä kotiin kuin oli ottanutkin. Ja sen hän olisikin tehnyt. Erinomaisen hyviä ihmisiä koko perhe, eikä mitään puutetta. Rouva suojeli minua kuin nuorinta sisartansa. Ei minua silmän alta etäälle laskettu. Olinhan silloin vielä niin nuori ja kokematon: vasta yhdenkolmatta. Nykyiseen aikaan ihmiset tosin kypsyvät ajemminkin.

— Keksinnöt ovat edistyneet, myönsin minä. — Kymmenessä minuutissa valmistetaan nykyaikana elävästä vasikasta kymmentä lajia liharuokaa. Mutta sellainen pikakypsyminen on mahdollista ainoastaan liike-elämän polttopisteissä.

— Niinkö tosiaankin! kummasteli pesijä. Hän jatkoi: — Sitä paitse siihen aikaan nuoret miehet eivät voineet jättää sanomatta minua kauniiksi. Vaikka Jumalan lahjahan kauneuskin on. — Mutta ajatelkaa, että siitä on nyt jo yhtä vaille kolmekymmentä vuotta. — Suuri eroitus on minun nykyiseni ja silloiseni välillä. Kauneuteni onkin nyt palannut kotiinsa.

Toden kertojan täytyy kuitenkin sanoa, että vaimon kasvojen piirteet, tummassa hivuskehässä, osoittivat vieläkin kauneuden jälkiä: syyskauneuden, jossa kevään ja kesän vaiheet kuvastuvat: tyytyväisen onni ja kärsineen alakuloisuus.

— Te varmaankin jouduitte niihin aikoihin nykyisen miehenne kanssa naimisiin? kysäisin minä.

— Niin; enkä sitä suinkaan kadu, vakuutti vaimo. — Jospa vaan nykyiset ihmiset osaisivat naida yhtä onnellisesti! Me emme vaatineet toisiltamme niin paljon kuin kumpikin itseltään. Nykyiset puolisot vaativat toisiltaan kaikkia eivätkä mitään itseltään.

— Etteköhän sentään laske liikoja? arvelin minä. — Epäilemättä tapahtui poikkeuksia teidänkin nuoruudessanne.

— Niin; tosiaankin eli Turussa siihen aikaan puusepän sälli, joka ei vertaisiinsa vilahtanut. Hyvin kumma mies. Pää pystyssä, keppi keikassa teiskaili hän pyhäpäivät hienoimman väen hännässä ja lemahteli hyvänhajuisilta voiteilta. Niin asteli hänen edellään kerran kaupungin puutarhassa Ruotsinmaan konsulin tytär. — Arvaattehan miten korkea-arvoinen herra on Ruotsinmaan konsuli Turussa. — "Ah, miten onnellinen", huokaili puusepän sälli, "miten onnellinen olisin tuon hienohelman saatuani!" Hän ei aavistanut kuitenkaan konsulin tyttären sitä kuulleen. Mutta hienohelma kuuli, kääntyikin sällin puoleen ja kutsui hänet kotiinsa. Nyt aavisti mies jo onnensa auringon koittavan. Hän haasteli parastaan, kiemaili ja hiemaili, ollakseen oikein makea lemmitylleen. Ja niin tulivat Ruotsinmaan konsulin palatsille. Loistavat peilisalit aukenivat heille. Mutta puusepän sälli tunsi taivaansa auenneen ja ylienkeliksi muuttui hänen silmissään konsulin tytär. Hän menetti malttinsa. Keskellä peilisalia lankesi hän avosylin hienohelman edessä polvilleen. "Minä olen teidän, iankaikkisesti teidän!" huudahti hän. Mutta ylhäinen neiti neuvoi häntä malttiin, olihan heidän muka likemmin tutustuminen toisiinsa. Puuseppä tyytyi ja odotti aikaansa. Hän vietiin hienosti asuttuun kammariin ja hänen sydämensä tykytti kahta nopeammin. Sitten nosti neiti viinipullon pöytään ja käski palvelijaneitsyensä kaatamaan siitä koruttomaan arkipikariin ja tarjoamaan vieraalle. Sen tehtyä otti neiti isänsä kaapista oikein korean juhlapikarin, jonka pohjalle salassa tilkautti jotakin ja sitten täytti samalla viinillä kuin palvelijakin. Omalla kädellään tarjosi hän sen onnesta ihastuneelle puusepälle. Sitten kysyi, kumpi paremmalta maistui. Ja vaikka koreasta pikarista maistui jotakin katkeraa, myönsi mies kummankin maistuneen yhtä hyvältä: täytettiinhän molemmat samasta pullosta.

"Nyt olet, mies, kokenut", huomautti hieno neiti, "että yksinkertainen kuori voipi tallentaa yhtä maukkaan sisällyksen kuin koristeltukin, usein puhtaammankin. Sinä olet pettynyt; sillä koreaan juhlapikariin oli sekoitettu myrkkyä."

Kauhistui ja hämmästyi nyt nuori puuseppä. Ja kummasti tunsi hän aivojansa painostavan. Äsken auenneesta taivaasta aavisti hän nyt vaipuvansa iankaikkiseen syvyyteen. Ja kuoleman enkelinä seisoi hänen edessään hieno neiti. "Armoa, armollinen armo!" huusi hän kauhusta kähisevin äänin. Mutta hän ei ehtinyt kauan huutaa ennenkuin oli vaipunut raskaaseen uneen.

Eihän se mitään väkeväta myrkkyä sentään ollutkaan, oli vaan univiinaa. Konsulin palvelijat korjasivat sitten miehen, ja seuraavana aamuna löysi hän itsensä jostakin, jossa oli hyvin paljon pahnoja.

Se seikka häntä kovin pahasti suututti ja hävetti. Olihan syytäkin.

Olisi luullut hänen sitten noista viinilaseista viisastuneen ja lähteneen kosimaan tuota palvelijaneitsyttä, mutta harva täällä tuhmuuksistaan viisastuu. Hän rakasti edelleenkin jotakin ihmeen hienoa ja tahtoi sellaista voittaa millä hinnalla tahansa. Hän ei voinut paeta itseään ja omaa luonnettaan, arvaattehan, ja sentähden piti käydä niinkuin sittemmin kävi.

— Hän varmaankin löysi omansa? keskeytin minä!

— Ainahan mies löytää naisia, kun ei heiltä muuta vaadi kuin hienoja helmoja, tokaisi kertojani. — Ei kauan aikaa kulunut ennenkuin puuseppä meni naimisiin. Hänen vaimonsa oli rikkaasti kasvatettu köyhyys, joka osasi soittaa laveria ja lavertaa kuutta, seitsemää kieltä — kaikkia yhtä hyvästi — mutta ei kutoa sukkaa, eikä ommella paitoja, ei laittaa ruokaa eikä pestä astioita. Kuka oppinut nainen niitä osaisi? Mutta vaimon soittaessa laveria, höyläsi puuseppä hopeita ja veisti leipää, jota perheen palvelushenget valmistivat.

Kului vuosi, syntyi lapsi; kului toinen, syntyi taasen ja niin edelleen kolmaskin. Palvelusväkeä lisättiin, mutta leipä väheni ja vei laverinkin — kielet vaikenivat. Lapsen itku vaan kuului eikä äiti vielä lakannut laulamasta. Eräänä aamuna itki hänkin. "Mieheni, mieheni! Missä on mieheni!" uikutti vaimo. Mutta sinä aamuna oli lähtenyt Turun rannasta länteen laiva — siinä katosi mies.

Ihmisten armoilla on sittemmin elänyt vaimo lapsineen.

Minä tunnustan, ett'en kyennyt sanallakaan puoltamaan puuseppä parkaa, jota sopii sanoa yhtä hyvin kelvottomaksi kuin onnettomaksi. Koetin sentähden kääntää kertomusta toiselle uralle.

— Mutta teidän oman elämänne kertomus keskeytyi, huomautin minä.

— Niin, siinä ei olekaan mitään merkillistä, sillä minä en ole tarvinnut olla onnettomassa naimisessa. Mieheni ei etsinyt hametta, vaan naista, enkä minäkään rakastanut hänessä muuta kuin miestä.

Niinkuin kuulitte, jouduin minä assessorin perheen seurassa Lappeenrantaan. — Sinne oli silloin Turusta pitempi matka kuin nyt rautateisin. Siellä olin minä ihmeissä, kun nuoret herrat seisahtelivat katujen kolkkiin ja vähän väliä huoahtelivat: "Ah, miten kaunis! Hän varmaan ei ole tästä kaupungista, mistähän lieneekin." Ja sitten nuo vallattomat kysymään mistä minä olin. "Sieltä mistä tällainen tyttö on poissa", vastasin minä. Toisinaan en ollut kuulevinani heitä.

Menin sitten eräänä aamuna Lappeenrannan torille ruokaostoksille, niin lyöttäysi seurahani partava mies, joka sanoi olevansa viipurilaisen kauppaneuvos T:n liikkeessä apulaisena. Hän sanoi kyllä tietävänsä parhaat ostopaikat ja lupasi minua neuvoa torikaupoissa. Ja sen hän osasikin tehdä, enkä minä arvannut häntä vähääkään varoa, niin vakaiselta ja luotettavalta hän näytti. Sittemmin seurasi hän minua useammankin kerran torille, ett'en voinut olla lopulta mieltymättä hänen miehevään käytökseensä, vaikk'en tietysti rakastamista ajatellutkaan, kun pidin häntä naineena miehenä.

Mutta eräänä iltana sain tuolta partasuulta kirjeen, jossa hän — arvatkaa sitä — kosi minua vaimoksensa ja vaati pikaista vastausta. Minä ensiksi hämmästyin, se on tietty. Mutta sitten se ilta muuttui minulle aamuksi ja yö levottomaksi rukouspäiväksi, joka selitti elämäni arvoituksen. Hämärä mieltymykseni kirkastui rakkaudeksi. Nyt käsitin, mitä rouva niin monesti oli sanonut, että rakkauden valossa tulevaisuuden mustat pimennot ja pilvet punastuvat toivon sinisellä taivaalla. En tuntenut silloin mitään onnellisempaa kuin nojata luotettavaan mieheen. — Myöhemmin tunnusti mieheni, että hänestäkin tuntui yhtä onnelliselta olla naisensa tukena.

Aamulla ilmoitin päätökseni rouvalle ja pyysin häntä puolestani kirjoittamaan tuolle partasuulle vastausta, kun osasin itse huononlaisesti kirjoittaa. Mutta hän moitti minua uskottomaksi itselleen ja vanhemmilleni. Hän oli luvannut ja tahtoi minut viedä sellaisena takaisin kuin oli tuonutkin. Minä vakuutin, ett'en enää ollut sellainen kuin kotoa lähtiessä, koska olin jo rakastunut enkä sentähden enää kelvannut emäntäni sanaa toteuttamaan. Siitä kiivastui hän uhemmin ja sanoi sopimattomaksi, että minunlaiseni tyttö menee suomalaiselle miehelle.

Silloin tunsin minä tulisen piston, joka ei suinkaan ollut rakkautta. Olinhan minäkin suomalainen, vaikka osasinkin ruotsia, ja olivathan vanhempani rehellisiä, vaikka köyhiä suomalaisia. Minäkö olisin tarvinnut hävetä ottaa suomalaista miestä? En käsittänyt miten olisi mahdollista kenenkään tytön sitä hävetä. — Siitä alkaen en voinut emäntääni kunnioittaa niinkuin ennen.

Minä koetin tulla omin neuvoin toimeen: hankin paperia, jolle muodostin muutamia harakan-varpaita kosijalleni vastineeksi. "Minä suostun tulemaan sinulle elämän kumppaliksi niinkuin olet pyytänyt", kirjoitin minä yksinkertaisesti, "jos sinulla on rehellinen aikomus. Mutta laita niin, että olet vapaa kaikista esteistä, sillä minä olen kokematon, viaton tyttö."

Enempätä ei tarvittu. Pian sovittiin asioista suutasuin. Kolmen viikon kuluttua oli toimitettu vanhempieni suostumus ja muuttokirjani Turusta Viipuriin.

Sillä välin soittelivat kielikellot: mikä ei olisi suonut minua hänelle, mikä taas ei häntä minulle. Sentähden kerrottiin meistä ilkeintä ja kummallisinta. Jumala nähköön! onhan kateus rakkauden vihollinen ja siitä kaikki tuo vaino, joka on niin tavallista.

Kauan suljin minä uskottomana korvani. Mutta arvatkaapa, mitä lopulla kuulin! "Hän on kreikkalainen, hän on venäjänuskoinen, sinä olet onneton!" huusi assessorin rouva.

Kauheata! Minä olinkin silloin onneton — vaikk'ei semmoisista nykyiset tytöt välitä. — Minä itkin yksinäisyydessäni ja rukoilin pelastusta. Sitten juoksin pastorin puheille pappilaan. Hän sanottiin perin viisaaksi mieheksi. Hän lohdutti minua. Hän nojasi oikean kyynärpäänsä pöytään ja käden poskeansa vasten ja oli ensin hetkisen ääneti; sitten näytti puhuvan kuin itsekseen. Minä kuuntelin tarkkuudella jok'ainoan sanan.

"Tosin voivat eri uskokuntien kirkolliset kaavat ihmisten omiatuntoja kahlita, siellä enemmin, täällä vähemmin," sanoi hän. "Nämä kaavat ovat kirkollisia astioita, joissa hengellisen elämän aarteita tallennetaan", sanoi hän. "Mutta ihmiskunnan viinamäen työstä kasvaa vuosisatoina hengellisen aartehiston rikkaus monipuolisemmaksi, joten kaavat tuntuvat ahtailta ja ihmishenki vaikeroipi orjuuttaan", sanoi hän. "Silloin on aika kaavoja laventaa taikka uudistaa. Mutta" — tässä kääntyi hän terävällä katseella minuun — "sitäkin ennen voipi jo moni henki, ulkomenoihin kompastumatta, kohota niitä ylemmäksi. Sillä onhan Jumala kuitenkin kaikkien uskokuntien Jumala, joka ei katso uskontojen enemmin kuin ihmistenkään ulkomuotoa, vaan kuulee kaikkia, kun vaan Häntä hengessä ja totuudessa lähestytään", sanoi pastori.

Tuntui kuin olisin niellyt hänen sanansa, vaikka en niistä juuri ymmärtänyt kuin viimeisen lauseen, joka minua tosin vähän lohdutti. Mutta tiellä johtui mieleeni, että sulhoni kuitenkin oli kieleltään suomalainen, että hän oli Suomessa syntynyt ja kasvanut. Olkoon kreikanuskoinen, ajattelin minä, kunhan vaan on suomalainen. Onhan meillä sitten maailmassa jotakin yhteistä. Kuitenkin olin vielä tulisissani, kun kauppaneuvos T. tuli tiellä vastaani ja onnitteli minua kihlaumiseni johdosta.

"Enpä iloitse koko onnesta", sanoa tokaisin minä tuhma. "Miksi petti hän minut eikä ilmoittanut, että onkin kreikanuskoinen — en suinkaan olisi suostunut!"

"No, no! maltahan mielesi!" neuvoi kauppaneuvos: "tuleva miehesi ei olekaan kreikan-, vaan lutherinuskoinen — ainoastaan minä olen kreikanuskoinen."

Minä häpesin ja ihastuin; luulenpa, että punastuinkin. Mutta raskas kivi putosi silloin sydämeltäni enkä sen jälkeen enää uskonut mokomia juoruja.

Mutta niinkuin jo sanoin, ei ole minun elämässäni mitään merkillistä. Kauppaneuvos tarjosi meille sitten hyväntahtoisesti omat vaununsa, joissa tultiin Viipuriin, että petäjänummi jytisi. Porttien pielissä ja katujen varsilla katselivat ihmiset silloin ihmeissään meitä. "Minä tunnen olevani rikas", sanoi ylkäni. "Niin minäkin", sanoin minä. Ja olihan meillä silloin muitakin varoja kuin rakkautta. Terveyden lisäksi oli miehelläni hyvänlainen palkka, jota kauppaneuvos heti vihkimisen jälkeen lisäsi. — Häät pidettiin kohta Viipuriin tultua. Minunkin käteni sekä osasivat että halusivat työtä tehdä. Kun Jumala siunasi meille varoja yli jokapäiväisen tarpeen, yhdistyttiin osakkaiksi kauppaneuvoksen liikkeesen. Mieheni oli teoissaan luotettava ja rehellinen, niinkuin oikea suomalainen. Sentähden kauppaneuvos piti hänestä niin paljon. Kaikki menestyi paremmin kuin sopi odottaa. Niin lisääntyi perhekin — meillä on nyt seitsemän lasta, arvatkaa!

Ihmiset sanovat miestäni tuliseksi ja äksyksi — voipi niin toisinaan olla. Mutta minä olen koettanut sammuttaa tuimuutta rakkaudella — onhan se kumppalin velvollisuus — ja olenkin aina onnistunut, sillä mieheni osaa ajatella: hän malttaa mielensä.

— Miten vaihtui sitten tuo onnellinen asemanne nykyiseen? kysyin minä.

— Kuulisitteko sitäkin? jatkoi vaimo. — Tiedän nuoria, kokemattomia ihmisiä, jotka ainoastaan pakosta kuuntelevat vakavia asioita. Sitten tietäkää, ett'ei onni aina pakene ihmistä samalla kertaa kuin menestys. Särkyy reki, kuolee hevonen, mutta ei riku toivo. Niin kävi meillekin. Ajat huonontuivat ja puuliikekin huonontui — niinkuin se on monesti sen jälkeenkin huonontunut — ja lopulta pysähtyi kokonaan. Toinen kauppahuone toisensa jälkeen luovutti omaisuutensa velkojille. Kauan kyllä kesti kauppaneuvos ja paljon työtä levitti hänen liikkeensä maahan, mutta loppuun piti hänenkin ehtiä ja tuhannet ihmiset jäivät työttömiksi. — Sääli niin hyvää isäntää! — Siinä hukkui miehenikin varat ja loppui hänen palveluksensa. Köyhä oli hän nyt omaa kauppaansa aloittamaan ja liian vanha kelvatakseen uusille isännille, varsinkin huonona aikana. Mutta me olimme kumpikin tottuneet työhön. Ja tekevällä on aina työtä.

Raskahin koettelemus oli jo kauan aikaa perhettämme painanut: vanhin tyttäremme — hän on nyt jo yhdenkolmatta — sallittiin raajarikoksi. Hän on vieläkin kuin lapsi eikä voi liikkua liikuttamatta. Lääkäri on hänet jo aikoja sitten hyljännyt. Kun oltiin hyvissä varoissa, oli helpompi kärsiä, mutta sittemmin — minä tunnustan, että aloin väsyä. Onneksi osasi mieheni nytkin ajatella ja hän lohdutti minua: "Eihän ole perhe-elämä ainoastaan lasten, vaan vanhempienkin kasvatusta varten", sanoi hän. "Luultavasti sentähden annetaan useinkin vanhemmille lapsi vaan vähäksi aikaa ja sitten otetaan pois", sanoi hän. "Ja varmaankaan ei muuten niin usein onnellisen syntymisen iloa seuraisi vaivaloisen elämän murheet", sanoi hän. "Mutta kaikella elämällähän on tarkoitus, lyhyelläkin. Me tarvitsemme puhdistusta; paljon on meissä vielä vikoja ja likoja. Mutta maailma on suuri kylpylaitos, jossa lopullista puhtautta ja terveyttä varten on monenlaisia kylpyjä: kuumia, haaleita ja kylmiä; höyrykylpyjä ja ruiskukylpyjä", lisäsi hän. "Toisinaan antaa ylilääkäri katkeria kylpyryyppyjä", sanoi hän. "Kaikki tapahtuu niinkuin tarvitaan, kun vaan emme tahallamme pala tahi vilustu. Ja onhan meillä virvoittavaakin: kuusi tervettä lasta, joista toivomme ihmisiä. Ja toivommehan lopulta muutakin", lisäsi mieheni ja tarttui käteeni. Minulle lisääntyi voimia ja minä tunsin uudelleen olevani tuettu enkä ole sittemmin enää valittanut. Mieheni pilkkoo puita ja minä, niinkuin tiedätte, olen pesijänä — liikeneehän tässä maailmassa pesemistä. Mutta minä uskon, että onni pysyy meillä niinkauan kuin rakkaus ja toivo. — Kunhan vaan Jumala siunaisi lapsia! lisäsi pesuvaimo, ja siihen hänen tarinansa loppui.

NEITISERKKU.

"Yksi haastaa ystävälle, ystävä koko kylälle". Niin tuli ilmi tämäkin juttu, jonka ensin vaan uskottu jutteli uskotulleen.

Kahden kävelivät serkukset kaupungin katua, rouvaserkku ja neitiserkku.
He juttelivat:

— Minä olen niin ihmeesti mieltynyt majisteriin ja majisterikin on mieltynyt minuun. Et usko kuinka minun on hyvä ollakseni, kun joskus jäällä yhdessä luistellaan ja muistellaan. —

— Sinä lasket runoksi, serkkuseni! huudahti rouvaserkku.

— Niin, sitä syntyy itsestään. Tiedäthän näytelmistä ja romaaneista, kuinka lemmen liekki päästää runonsiteet valloilleen, ja silloin ollaan kaikki runoilijoita kiireestä kantapäähän asti. — Sinä katsot minua niin pitkillä silmillä. Olenkin tietysti nyt hyvin kummallinen. Mutta majisterikin on kummallinen siellä jäällä. Tiedäthän, että hän on fennomaani niinkuin sinä ja minäkin. Sentähden hän melkein aina puhuu suomea niinkuin sinä ja minäkin nyt. Mutta sen sijaan kuin me sitä haastelemme enimmiten vaan näin kahden kesken ja suomalaisissa seuroissa, niin hän laskettelee suomea vaikka millaisessa seurassa. Et usko, mutta minun on silloin vähän vaikea olla. Minä sitten jäljestäpäin häpeän, että niin on, mutta niin se on. Siellä luistaa presidentin tytär, laamannin tytär ja pormestarin tytär. Heille juttelevat pelkkää ruotsia hovioikeuden herrat, kanslian herrat ja konttoriherrat. Pitäisikö minun sitten olla poikkeus? Olenko minä sitten huonompi? — Vaikka niinhän majisteri sanookin, ett'ei senvuoksi tarvitse huonompi olla, että puhelee suomea, mutta — — — sano sinä, serkku, kun olet naimisissa, minkätähden minä olen semmoinen hupsu?

— Sentähden, ett'et ole vielä naimisissa. Kun tulet majisterin rouvaksi, niin osaat paremmin näkyä mitä olet. Me naiset useammiten palvelemme niin paljon kuorta niinkauan kuin sydän löytää pään.

— Elä haasta, serkku, noin! Onhan monta herra päätä, jotka ovat olevinaan kiivaita fennomaaneja ja kuitenkin kainostelevat käyttää suomea. He sanovat, että suomalaisuus on vaan ylevä, kaunis aate, joka — — —

— Jumala varjelkoon sinun sydäntäsi mokomista päistä, jotka eivät ikinä pääse aatteesta työhön! Ehkäpä heissä sitten rakkauskin on vaan kaunis aate, joka ei koskaan töissä ilmesty. Rakastu sitten sellaisiin!

— Mutta sitäpä en tee. Ja sentähden olenkin majisteriin hyvin mieltynyt. Hänellä sitä paitse on erinomaisen hyvä sydän. Et usko, kuinka hyvä sydän! Pappa sanoo, että hänellä on koko terävä pääkin. Ja mitäs tuolla päättömällä miehellä juuri tekisikään. Eikö niin, serkku?

— No, no, serkkuseni; mutta onko majisteri sitten nyt jo omasi?

— Enhän sitä sanokaan. Mutta voinhan jutella serkulleni mitä sattuu. Ethän pane pahaksi; sinä niin hyvin ymmärrät minua. Sitä paitse asuuhan majisteri juuri meillä ja mamma pitää hänestä niin paljon, vaikk'ei mamma olekaan fennomaani niinkuin pappa ja minä…

— Niin, sinä pidät hänestä kaikkein enin. Sitä parempi, serkkuseni.
Sovitte hyvin te kaksi liinaharjaa yhteen.

— Sinä pilkkaat minua, serkku. Luuletko, ett'en voi olla hänestä haastelematta? Näytänpä sen.

Ja sitten he astelivat vähän matkaa ääneti.

— Te rouvat, kun olette naimisissa, ymmärrätte aina niin väärin nuoria tyttöjä, aloitti uudelleen neitiserkku. Te arvaatte aina asiat ennen aikojaan.

— No, no, serkkuseni; minä lupaan ett'en arvaa mitään. Päinvastoin vakuutan, että sinä olet majisterille ainoastaan hyvä ystävä, joka hänen kanssaan kiistelet, oikeinpa vihastutkin toisinaan.

— Sitä juuri teenkin. Mutta tiedäpäs, että koko ruotsalaisen rouvaskoulun tytöt ovat häneen enemmin mieltyneet kuin minä. Luulenkin, että he ovat kaikki aika fennomaaneja.

— Ethän nyt luule liikoja, serkkuseni?

— Enhän mitä. Kuulehan, kun juttelen! Muistathan kuinka heikkoa syksyllä oli jää Salakkalahdessa?

— Muistanpa niin sanotuksi.

— Mutta majisteri ei peljännyt enkä minäkään sitten peljännyt. Mentiin jäälle. Majisteri sitoi sekä riisui aina minulle luistimet. — Näin kahden voin sanoa, että jalkani oli silloin aina vähän juonikas. — Ja kuulehan, serkkuseni! Hän sanoi, että minulla on hyvin kaunis jalka!

— No, no, serkku!

— Oikein totta! Sitten hän luisteli ja minä luistelin ja sitten minä lankesin. — — Taikka oikeastaan en minä olisi langennut, mutta kun se nyt niin sattui.

— Kelpasihan sinun langeta, kun majisteri oli nostamassa.

— Kylläpä hän sitten olisi ollut aika puuhevonen, joll'ei olisi tullut nostamaan!

— Niin, niin, no sitähän tarkoitinkin. Mutta eihän sillä todisteta, että rouvaskoulun tytöt ovat fennomaaneja?

— Maltahan! Siihen tullaan. — Oli viime syksy. Jää oli tarpeeksi kiiltävää, mutta ei tarpeeksi vahva. Mutta tytöt tahtoivat olla aika urhollisia, niinkuin usein tapahtuu, ja riensivät miehissä iltahämärällä luistamaan. Tuota pikaa kiertyi heitä koko legiona majisterin ympärille — niinkuin tiedät, antaa majisteri tunteja rouvaskoulussa — ja kaikilla oli millä mitäkin sanomista, että minun oikein pisti vihaksi — vaikka kyllä minäkin häntä likenin. Mutta olihan se eri asia. Kuitenkin oli jää niin heikko kuin kaksiöinen jää oli. Se ritisi, se ratisi ja — petti! Mutta tiedätkö, kuka silloin upposi? Ei kukaan muu kuin juuri majisteri ja minä. Enhän voinut jättää häntä siihen yksin, vaikka kyllä muut pakenivat. Minä tartuin häneen kiinni ja niin yhdessä mentiin. Et usko, kuinka se tuntui kummalliselta.

— Ja sinä kuitenkin vielä olet tässä?

— Emmehän tietysti sentään hukkuneet niin matalaan lahteen, vaikka sitä on tosin koettu kaivaakin. Noustiin ylös kuin uitetut hanhenpojat — taikka oikeastaan majisteri nosti minut sekä itsensä. Sinä et usko, kuinka minua hävetti. Mutta majisteri käänsi asian leikiksi, otti minun käteni kainaloonsa ja niin yhdessä mentiin. Onneksi oli iltahämärä. En ole koskaan niin sydämestäni toivonut pimeyttä kuin silloin. Ja kuitenkin oli se ilta minulle niin rakas, mutta, mutta — — minä en voi sitä sanoa.

— Sinä et sitten kerro serkullesikaan? Minä en siis ansaitse luottamustasi?

— Anteeksi, serkku! Sinuunko en luottaisi? Niin, minä kerron. — Ennenkuin päästiin kotiin, tarttui hän noin hellästi käteeni ja sitten hän sanoi ja minä vastasin ja sitten — — — minä en voi sitä sanoa. Mutta tiedäthän itse, serkkuseni, kun olet jo naimisissa. Mamma ja pappa sen jo tietävät. Enkä minä sen jälkeen enää olekaan hävennyt käyttää suomea vaikka millaisessa seurassa.

— Onnea, rakas serkkuni! Onnea! Sinusta tulee viisas vaimo. Joka ei pääse naimisissa järkeensä, se ei pääse koskaan.

Ja sillä tavalla se jutelma päättyi.

TÄYSVILLAINEN.

Tässä tulee astua nuoren parikunnan pyhään keskuuteen.

— Vaimoni! aloitti mies. — Tämä elämä ei käy päinsä. Tässä pitää tapahtuman muutos: joko sinä täysvillaiseksi taikka minä tuollaiseksi puolivillaiseksi.

— Niin, tosiaankin, mieheni! Minä oikein ihastun. Heitä tuo kokovillaisuus, joka tekee niin suuren poikkeuksen siitä, mihin on totuttu, ja palaja olevaisiin oloihin.

— Vaimoni! Sinä olet kovin entiseen menevä, oikea entismielinen.
Tahtoisitko, että minäkin edistyisin taaksepäin? Mutta sitä en tee.
Tiedäthän ett'en suosi mitään puoli- taikka osavillaisuutta. Jotakin,
mutta kokonansa.

— Tiedän, mieheni, sen tiedän. Mutta luulin jo luopuvasi tuosta Jägerin villaopista, kun sentähden olet kahdesti kärsinyt keuhkokuumetta ja kolmas kerta kuuluu aina olevan kovin vaarallinen — enkä tosiaankaan soisi sinun kuolevan. Mutta sinä, niin ethän sinä siitä huoli — — —

— Etpä nytkään, vaimoseni, noin itkisi, jos olisit täysvillainen.

— Kenties en sitten itkisi haudallasikaan?

— Et. Tyynesti vaan surisit ja etsisit elämältä lohdutusta.

— Tuo on kauheata!

— Eipä, vaan tosikristillistä.

— Tahdotko sitten tosiaan jättää — — —

— En, kultaseni, enhän jätä, vaan elän sinulle sekä itselleni mieliksi hirveän kauan. — Sentähden juuri tahdonkin pysyä täysvillaisena.

— Mutta tuo keuhkokuume?

— Niin, se on ollut ja mennyt eikä toivoakseni palaja. Se on kuritusta kokemattomalle elämän koulussa. Mutta sitä kautta pääsee ajatteleva viisaaksi.

— No, mutta, hyvä mieheni, kuinka viisas nyt luulet olevasi, kun et vieläkään osaa hyljätä tuota villaviisautta?

— Se ei kuitenkaan ole mitään villiviisautta ja sentähden en sitä hylkää. Istuhan tähän, niin selitän. — Tiedäthän, että on etelässä talvikin lämpimämpi kuin meillä?

— Niin sanotaan.

— Eikä täysvillainen tarvitse lämpimällä ylystakkia, vielä vähemmän turkkia?

— Ei suinkaan.

— Toista on 30-50 asteen pakkasessa — silloin ei enää tarvitse olla Jägeriläinen, mutta kyllä täysvillainen. Tästä lähin pidän siis pakkasella täysvillaista ylystakkia ja pysyn erilläni keuhkokuumeesta. Tämä on edistystä. Olen oppinut, ett'ei saa nielaista mitään oppia sinänsä. Aatteiden ja todellisuuden pitää muodostaman ja edistämän toisiansa niinkuin olisivat keskenänsä avioliitossa. — Mutta joko mestari on tuonut uuden ylykseni kotiin?

— Ei, tietääkseni. Vaan asetuhan, niin näen oikein millaiseksi olet entisestä muuttunut. Kas niin, seisohan siinä! Suvaitse nyt sydämen vähän tutkia päätänsä!

Tässä tapahtui pieni ylitarkastus.

— Ennen löysempi takki ja valkoinen sulhaisrinta, aivan kuin muillakin; nyt vyöltä pinnistetty ja umpirintainen kuin sotamies — kiiltäviä nappia vaan puuttuu — juuri kuin oikea asevelvollinen. Muuten tunnustankin, että sotamiehen puku minua miellyttää.

— Oikein, vaimoni. Ajattelekin minua vaan sotamieheksi, joka taistelee vasten kaikkea puolimielistä ja mielipuolista, puolivillaista ja osavillaista; vasten kaikkea, mikä ei uskalla olla mitään kokonansa, mutta on kaikkea noin nimeksi, noin osapuille.

Tällä kohtaa kauniimman puolen nenä hieman nyrpistyi.

— Sellaista et minusta voi sanoa, epäsi hän, sillä onhan esim. sydämeni sinun omasi aivan kokonaan eikä vaan osaksi.

— Se voipi olla totta, vaimoseni, mutta kuitenkaan et tunnusta minulle oikeutta pysyä täysvillaisena: siitä syystä vaan vastustat, että tuo suuri joukko ajattelee toisin — on sekin syy! Ja kuitenkin, etkö ole huomannut minussa muutosta parempaan päin? Minusta on tuntunut kuin jaksaisin entistä paremmin.

— Sitä en voi kieltää. Sinä tosiaankin olet päässyt entistä paremmalle tuulelle. Mutta voisihan —

— Ei, ei! Elä ensinkään etsi muita syitä! Tunnusta vaan, että pahahenki, jolle ihmiset niin usein vikojansa syytävät, on minusta paennut koko joukon vähemmäksi. Ja lähestypä tukkaani! Jos Jäger puhuu totta, pitäisi sen lemuta hyvin tuoksuiselta kuin kesän lemmikit, joita suven henget hallitsevat. Tuntuuko siltä?

— Tosiaankin, mieheni. Ihme kummall' ajaa!

— Sitä vaikuttaa, kun emme antau kaikkien elementtien valtaan, vaan omistamme parahinta ja olemme sitä.

Silloin astuikin ompelumestari sisään ja emäntähenkeä vetivät askareet kyökkiin.

— Tässä, hyvä herra, ylyksenne! kumarsi mestari.

— Mutta täysvillainen?

— Minkä mahdollista, hyvä herra. Mutta — —

— Eikö kokonaan? Se ei kelpaa. Viekää takaisin. Repikää auki. Olen täysvillainen.

— Mutta kohtuutta, hyvä herra, kohtuutta ja tasapuolisuutta!

— Näette, että olen tasainen, mutta vaadin täysvillaista.

— Mutta oikeus, hyvä herra, myöntäkää mikä on oikeus! Nappien kohdat, välikaulus, välivuori — — —

— Ja koko ylys — pitää oleman täysvillainen. Sillä hyvä.

— Tämä on jyrkkä ja ankara muutos. Olen kyllä vapaamielinen, mutta pyydän oikeutta.

— Niinpä myöntäkää se minullekin. Mikä on hyvä, se on oikein.
Täysvillainen on hyvä, sentähden on oikein, että sitä vaadin.
Myöntykää, kun olette vapaamielinen!

— Oikeutta yleiselle tavalle, minä tarkoitan.

— Tavat ovat kuin kukin tahtoo. Minun tapani on täysvillainen.

— Mutta, hyvä herra, punnitkaa se työ ja vaiva, joka — — —

— Siinäkö kipein kohta? Mutta velvollisuus ei pakene työtä.

— Ajatelkaa, hyvä herra: nappien kohdat, välikaulus, välivuori —

— ja koko ylys täysvillainen. Niin tilasin ja niin lupasitte — teidän on siis velvollisuus ja sillä hyvä.

— Täytyypä minunlaiseni miehen olla kaiken karvainen. Minä siis suostun. Kuitenkin myöntäkää, hyvä herra, että olen vapaamielinen!

— Kuten suvaitsette: oikea lipilaari, ystäväiseni.

Ja siihen mestari tyytyi. Hän läksi.

— Mutta vaimoni! Mikä sinun on?

Hän tulla tuuletti kyökistä kuin tuisku. On luultavaa, että hän itki.

— Mieheni! Auta minua! Minä en kestä tätä kiusausta. Minä tulen kipeäksi.

— Elähän toki, vaimoseni!

— Oikein totta! Minä en kelpaa sinulle emännäksi. Tiedäthän — siellä kyökissä — ne piiat — koko soppa — — —

— Piiat ja koko soppa? Maltahan mielesi, kultaseni, eläkä tuskittele.
Istu tuohon noin ja juttele tyynesti!

— Minä en voi, mieheni, tiedäthän, ett'en voi! Se kyökki, ne piiat ja — — —

— ja koko soppa.

— Niin kyllä — — ja sitten. — Mutta rakas mieheni, osta minulle piano, pianiino taikka flyygeli ja käske minun soittamaan, vaikka päivittäin — teepä tosiaankin se!

— Sukkela keksintö, vaimoseni. Sinä soittaisit sitten piiat hyviksi ja ruoat kypsiksi — eikö niin, pieni vastarannan kiiski?

— Sinä olet ilkeä! Sinä pilkkaat minua, kokematonta vaimorukkaa.

— Enhän, kultaseni. Vaan ole nyt tyyni ja sano mikä sinun oikein on?

— Näethän millainen on esiliinani — siinä nyt on päivälliseksi keitetty rusinasoppa — — —

— Rusinasoppa! — Voi sinä lammesta nostettu sorsantytär! — eikö muuta?

— Niin no? — se kaatui!

— Siinäkö kaikki?

— Niin no!

— Onhan sinussa, vaimoseni, kylliksi rusinaa sekä saoksi että liemeksi.

— Mutta ethän, hyvä mieheni, ensinkään vihastu?

— Olenhan täysvillainen.

— Niin — tosiaan —

— Mutta suvaitsepas, niin pääkin vuorostaan vilkaisee millainen sydän oikeastaan on. Nyt levostu ja asetu, kultaomena! Kas niin!

—- Mutta älä suinkaan pilkkaa!

Sitten tapahtui silmästä silmään pieni läpikatsaus.

— Aivan entisellään, vaimoseni — sekaelementtien vallassa. Milloin äkäpussi pakkanen, milloin aika tuisku, milloin taas keväinen sadepilvi — kaikki sentähden, ett'ei ole täysvillainen. Maltahan. Jo vilahtaa pilvestä päivä! Jo hymyilee — mutta se ei ole pitkällinen sentähden, ett'et ole täysvillainen.

— Olenpa täysvillainen!

— No miten?

— Ajatuksissani olen jo täysvillainen.

— Oikeinko totta, vaimoseni?

— Oikein totta!

— Ethän vaan vasten tahtoasi —?

— Ole huoleti, mieheni! Tahdon tulla niinkuin sinä — suven ja talven tappelusta tahdon päästä täyteen kesään.

— Vaimoseni, kultaseni! Lähennä pian suukkosi!

Sitten tapahtui jotain semmoista.

— Ja tuossa tuopi mestarikin ylykseni.

— Tässä, hyvä herra, sellainen kuin käskitte! kumarsi mestari.

— Aivanko täysvillainen?

— Joka ainoa rihma, vakuutti mestari.

— Nyt, vaimoni!

— Niin nyt, mestari, on minun vuoroni! Vanhat mitat, — muistattehan ne? — uusi puku, mutta täysvillainen.

— Täy — täysvillainen, hyvä rouva?!

— Niinkuin sanottu: täysvillainen! vakuutti koko parikunta yhdestä suusta.

— Mitähän tästä oikein tulee, jos kaikki muuttuvat täysvillaisiksi, arveli ihmeissään mestari. Tavat muuttuvat, maailma muuttuu — ja minä seuraan mukana!

Mestari teki notkean kumarruksen ja läksi.

Mutta sittemmin ei ilmestynyt mitään rajupäitä. Nuoren perheen taivaalle asettui tasainen suvi-ilma, jossa luonto hedelmällisenä rehoitti.

APULAINEN.

I. PAPPILA VANHALLAAN.

Te ihmettelette, että tässä pitejässä on niin hyvä lukuhalu, niin paljo sanomalehtiä ja lainakirjasto, niin paljo kouluja ja hyvä maanviljelys; mutta kaiken siemen kylvettiin oikeastaan pappilassa. Minä en koskaan unhota sitä ihanaa kevätaikaa enkä sitä nuorta henkeä, jonka aika pitejällemme lahjoitti. Henki seurasi miestä ja miehen hengestä syttyi koko pitejä.

Vanhan kirkkoherran minä muistelen nähneeni vaan talviasussaan. Kylän raittia ajeli hän usein kirkkaina talvi-iltoina edestakaisin. Jokainen tunsi hänen kulkustensa kolean äänen, vaikk'ei olisikaan nähnyt supiturkkia ja kuutinnahkaista lakkia, jonka lipun alta lasisilmät kuutamossa kimmeltelivät. Yhtä pystynä kuin reenperällä herra, istui ajolaudallaan kutsari. Ääneti istuivat molemmat. Turhaan vaivasi moni päätään, arvatakseen, mitä he ajattelivat.

Kenties johtivat talvi-illan tähdet ajajien mieleen jotakin kaukaista, iankaikkista. Taikka ajatteli vanha kirkkoherra noita tähtiä, jotka hänen henkensä silmiin kimmeltelivät uuden ajan taivaalta, noita heräävän kansanhengen ilmiöitä. Olihan hänen ainoa poikansa nuori ylioppilas, joka kotiin palatessaan aina toi pääkaupungista milloin minkin uuden kirjatuotteen. Olivathan jo Kalevalan ja Kalentelettaren kauneudet ilmestyneet maailman ihmetellä. Ja vast'ikään oli historiankin alalla julaistu suomeksi ensimäinen suurenlaisempi teos, Nuijasota.

Vaikk'ei kirkkoherra ollut mikään uutishankkeiden ystävä, tuntui hänestä tuollaisten kansanhenkisten teosten ilmestyminen niin perin kotoiselta, että hän niitä piteli niinkuin vanhoja sukulaisiaan, jotka kauan unhotettuina kuitenkin viimein ovat palanneet omaistensa iloksi kotiin. Eikä ollut kokonaan jäänyt syrjäinen pappilakaan vapaaksi ajan hengen liikkeistä. Olihan A. I. Arwidssonin salaman iskuja seurannut J. V. Snellmanin ukkosen jyrinä, joka syvimpäänkin uneen kylvi levottomuutta. Sellaista tuskin jäi kirkkoherrakaan tuntematta, vaikka hänen henkensä oli liian vanha kylliksi elpymään. Vast'ikään oli hän Nuijasotaa lukiessaan ihastunut sanaan "pilkoittaa", joka hänestä tuntui ihmeen osaavasti vastaavan tarkoitustaan. "Tosiaankin", arveli hän, "uusi päivä pilkoittaa Suomen kansalle!"

Ehkäpä mieltyikin kirkkoherra näihin kirjateoksiin rakkaudesta entisyyteen. Niin suuri entisyyden ystävä hän oli, ett'ei edes suvainnut seurakuntansa rakentavan uutta pappilaa, vaikka vanha uhkasi asukkaita kuin lyyhistynyt rita: hän vaan pelkäsi, ett'ei uusi rakennus tuntuisi niin asutulta ja kotoiselta kuin vanha. Luultavasti samoista syistä piti hän niin vanhuuden kiiltävää papintakkiakin, että sen läikkeessä sanotaan naisväen joskus salavihkaa itseään peilaelleen. Ei siis ollut kumma, ett'ei hän hyväillyt noita uudenaikaisia sanomalehtiä, jotka muka neuvoivat kansan turhia viisastelemaan. Piispan käskystä toimitettiin sentään seurakuntaan kiertokouluja, joita kirkkoherrakin piti tarpeellisina, "kun niissä opetettiin sisälukua ja katekismusta". Kummeksia ei myöskään tarvitse, että kirkkoherra oli luonnonvoimien tapaisesti itsepintainen. Semmoiseksi muodostuu helposti ihminen ja virkamies, joka elinikänsä asustaa "kukkona linnassa": viisaana tuhmien keskellä. Mitä vähätietoisempi kansa, sitä kaikkivaltiaampi virkamies, poikkeuksia lukematta. Eikä sellainen vika — jos sitä viaksi suvaitaan sanoa — aina väisty oikeaoppisen kirkon paimentakaan. Niinpä esitteli kirkkoherra aina asiat kirkonkokouksiin edeltäpäätettyinä ja vaati niihin seurakunnalta ainoastaan ehdotonta suostumusta, jonka hän melkein aina voittikin. Onneksi olivatkin nämä päätökset useammiten viisaita ja hyvin harkittuja. Pappilan lähimmät alamaiset tuskin milloinkaan tohtivat isäntäänsä vastustaa. Kerran osuivat pappilan karjapiika ja nuori torppari sanasotasille ja tuon metelin sattui kirkkoherra kuulemaan. Silloin päätti hän tehdä sotivaiset onnellisiksi. Hän arveli, että heidän olisi kauniimpi rakastaa toisiaan kuin vihata. Hän kutsui nuoret luokseen ja esitteli heille asian. He ensin hämmästyivät, sitten vähän vastustelivat, mutta lopulta suostuivat. Näyttihän muu mahdottomalta. Ensin heidät kuulutettiin ja sitten piti kirkkoherra omilla varoillaan heille häät. Eikä kukaan voi heitä sanoa onnettomiksi, vaikka he aina vieläkin joskus ovat sanasotasilla, mutta lopuksi seuraa aina sulo sovinto.

Kuitenkin oli koko pappilan perhe oikeata kansanväkeä. Kirkkoherran rouva oli pitejän emäntien parhain ystävä ja neuvonantaja, varsinkin sairauksissa, vieläpä taloudenkin askareissa. Mutta kyllä osasivat emännätkin pitää kyökin kautta mielessään rouvan. Sinne singahti milloin pyöreä voipytty, milloin neliskolkkainen kehäjuusto tahi kolmikas lampaanjalka, — ei pakosta, vaan rakkaudesta. Eikä pitejäläisen tarvinnut pappilasta asialta palata tyhjin suin. Sieltä tarjottiin milloin isännille ryyppy, milloin emännille kahvikuppi ja lapsille voileipä. Sentähden sieltä jokainen mesimielin palasi kuin lämpimän lieden luota. Ja kuitenkin sanotaan kirkkoherralle nousseen tavallista runsaammin varoja.

Hänen tyttärensä, kaksi vaaleanveristä, pitkänsolakkaa neittä, olivat pappilan kukoistus ja pitejän ilo. Usein vierailivat he pitejällä ja paljo hyvää kuulivat ja oppivat heiltä talollisten tyttäret, joita he kohtelivat kuin sisariaan. Vanhin, noin kahdenkolmatta vuotias neiti Heleena, näytti useammiten miettivältä ja alakuloiselta. Joskus sanottiin hänen, vasten isänsä tahtoa, seurustelleen pietistien kokouksissa ja palanneen sieltä entistäkin synkempänä. Usein kävi hän lohduttelemassa sairaita ja oli aina sieltä palatessaan tyytyväisempi. Nuorin sisar, yhdeksäntoistavuotias Eliina, oli isosilmäinen ja korkorintainen neiti, enimmiten tyynesti iloinen kuin päivänpaiste. Hänen alati askaroivaa henkeänsä seurasi harvoin ikävyys. Molemmat sisaret olivat laululahjaisia, vaikka heitä kuultiin ainoastaan iltahetkin kotoisalla, kun kirkkoherra väsyneenä oli palannut ilta-ajoltaan. Kalottipäin istui silloin laiha herra nojatuolissaan vastapäätä paiskeata ja hyvänvointista emäntäänsä. Ainoastaan koulun lupa-aikoina tavattiin tässä seurassa nuori kiharatukkainen ylioppilas. Laulujen lomat täytettiin silloin kaikenlaisilla keskusteluilla suuren maailman asioista. Niin elettiin tavallisesti vanhassa pappilassa. Ei pidetty siellä kemuja, joihin ei pitejän etevimpien talollistenkin perheitä ollut kutsuttu. Viimemainitut vaan harvoin kutsua tottelivat, milloin tottelivatkin, palasivat he nuristen ja valittaen olleensa "härkinä vieraassa karjassa", sillä vierashan oli silloin virkaväen kieli. Mutta yhä enemmin ja enemmin väsyi vanhojen päivien mies. Yhä harvemmin kuuli kirkonkylä enää kevättalven iltoina tuttujen kulkusten koleaa ääntä. Lopulta vaikenivat ne kokonaan. Kirkkoherra oli vaipunut vuoteen omaksi.

Kauan olikin jo huhu tietänyt, että konsistorista lähetetään kirkkoherralle apulainen. Ensin odotti sitä uteliaisuus, sen avuksi tuli sitten tosi tarve. Oikein kiihkeäksi haluksi paisui odotus lopulta. Mielissä kuvaeltiin sitä ilon sunnuntaita, jolloin nuori pappi — sillä nuoreksi tulokas ajateltiin — julistaisi elämän sanaa temppelin pyhältä tilalta. Nuorelta odotetaan aina jotakin uutta. Onhan siihen oikeus niinkauan kuin kaivataan edistymistä. Sentähden sanoo Almqvist aivan mielevästi, että "vanhat katsovat nuoriin kuin pappeihinsa". Odoteltiin uutta ja tuon uuden kuvaili kukin oman luonteensa ja sisällyksensä vaatimusten mukaan.

Tuota uutta odoteltiin vanhassa pappilassakin. Kaipion syitä kyti sielläkin vanhoissa sekä nuorissa.

II. UUSI PÄIVÄ.

Omituisilta, paljoa pyhemmiltä kuin kaupungissa, tuntuvat pyhäpäivät maalla. Ihmisten ulkoasukin eroaa silloin niin paljo arkipäiväisestä. Omituisella tavallaan vaikuttavat jo pyhän aattoiltana kyläkunnan tupruavat kylpysaunat, joista nuorta ja vanhaa, eri sukupuolia sekaisin, puhtaina pujahtelee ulos ikäänkuin uudestaan valmistuneina uuden elämän päivälle. Siivous ja puhtaus asettuu sitten illan tyynessä perheitten keskeen ja valkopalttinoissaan istahtaa iltaruoalleen vähäsanainen väki. Tyyneys liikkeissä ja levontunne kasvoilla kuvastuu kaikkialla. Kun sitten aallehtii iltakellon juhlava ääni yli kylän vainioiden, kaikuna palaten metsän rinteeltä, on kuin lähettäisi Luoja kysymyksiä kellon kielin ja luotujen rinnasta vastaukset lennättäisi kaiku. Tuntuipa minusta lapsena kuin olis pyhäpäivien ilmassa värehtinyt jotakin pyhempää kuin arkeina.

Sellainen pyhyyksiin ylentävä päivä oli sekin keväinen sunnuntai, jona kansa oli tulvinaan kokoontunut kirkkoon uutta apulaista kuulemaan. "Hän on tullut", kuiskittiin jo kirkonmäellä. "Kuuluu olevan nuori, naimaton mies", tiesi joku. "On siinä jonkun tyttären osa", vakuutti muuan emäntäihminen. "Tuskin hän rupeaa useamman kuin yhden omaksi", ivasi eräs laiha suutari. "Eikä tarvinnekaan lähteä merta etemmäksi kalaan", huomautti samaan seuraan osunut pappilan torppari, sama mies jonka kirkkoherra kerran oli opettanut rakastumaan viholliseensa.

Mutta silloin kutsuivat kellot temppeliin. Sinne sijoittui ulkona seisoksinut kansa, minkä mahtui.

Kirkonmenon alku oli pian loppunut ja saarnavirttä veisattiin. Sen loputtua vallitsi syvä hiljaisuus kirkossa. Pian yleni saarnatuoliin nuori, keskipituinen, vaalakka mies. Niin nöyrästi juhlallinen, niin luontevasti nöyrä, niin teeskentelemättä vakainen, niin vakavasti lempeä, nuorukainen, jonka sydän on rakkaudesta läikehtivä malja ja joka hengessään tahtoisi voimakkaalla syleilyllä nostaa jok'ainoan sanankuulijansa täydellisten onnellisuuteen, mutta joka kuitenkin kaikessa innossaan tuntee oman vajavuutensa, tuntee, että kaiken hyvän voiman lähde on ainoastaan yksi. Mutta hän rakastaa ja rakkaus on täydellisyyden side. Hän uskoo Jumalaan ihmiskunnassa ja luottaa ihmiskuntaan Jumalassa, sentähden hän siirtää vuoria, hän valloittaa maailman. Hän lausui sanan ja outoja väreitä vierehti läpi kuulijain, kuten aina, milloin ihmisten tunteet ovat herkästi vireillä. Ja hänen saarnansa sisällys? Ei hän ruoskinut helvetillä eikä kaupinnut joka lauseessaan taivasta. Totuus ja rakkaus tekivät hänen saarnansa ydinsäikeen. Päivä on tullut, alkoi saarnan ensimäinen osa. Eläkäät rakkaudessa! alkoi sen toinen osa. Vaeltakaat rehellisesti! olivat päätössanat. Näistä seitsemästä sanasta kasvoi saarna, jolla apulainen ensikerran avasi sydämensä seurakunnan edessä.

Kaikkien mielet näyttivät pysyneen vireillä. Lieneekö itketty — ei ainakaan kuultu tyrskettä. Ainakin lähti seurakunta kirkosta entistä vakaisempana, useiden kasvoista loisti jotakin jaloa, joko tyytymystä taikka toivoa. Minäkin muistan kuinka tunsin sisälläni lujempaa tahtoa sekä voimaa parempaan. "Siinä miehessä on, Jumalan kiitos, kuulemista", lausuivat vanhukset. "Ja hänen kasvonsa loistivat kuin taivaallinen aurinko!" liioittelivat jotkut naiset. Pitejän raatarimestarikin, joka oli vakava pietisti, arveli, että nuoresta apulaisesta voipi toivoa sangen paljon hyvää. Mutta kaikista enin olivat ihastuksissaan nuoret. Nuori pappi puhui sydämestänsä ja hänen sanansa löysivät parhaimman vastineen nuorten sydämissä.

Mutta hänen nimensä? Ja minkä miehen poika? kyseltiin nyt kirkosta palatessa.

— Kuuluu olevan nimeltään Siipinen, tiettiin joukossa.

— Ainoastaan talollisen poika Hämeestä.

— Sellaisia miehiä voisi tehdä pojistamme koulu.

— Hän tuntui rakastavan meitä kaikkia, lisäsi muuan keskenkasvuinen poika.

— Niinkuin sininen taivas, niinkuin aurinko säteilee jokaiselle, jatkoi hänen sisarensa.

Niin kulki kautta pitejän, kieleltä kielelle nyt pastori Siipisen nimi ja maine.

Vanhaan pappilaan palasi hän kirkosta. Kohteliaasti oli hänet otettu eilenkin taloon tullessa vastaan, mutta nyt pideltiin häntä kokonaan sydämellisesti. — Olihan pappilasta jokainen jalkeille kykenevä ollut kirkossa. Ainoastaan vanha sisäpiika jäi hoitelemaan sairasta kirkkoherraa. — Rouva kiitti nuorta pastoria saarnasta, toivottaen hänelle onnellista jatkoa, ja siihen yhtyivät hänen tyttärensäkin. Neiti Heleenakin näytti nyt erinomaisen tyyneltä ja rauhalliselta. Hän ei tiennyt miten parhain olisi osoittanut mielihyväänsä. Hän istahti ja soitti hartaan kappaleen pianolla. Sill'aikaa hyöri ja pyöri neiti Eliina äitinsä ja piikojen apuna, puuhaten kirkkopäivällistä pöydälle. Hänen toimelliset askeleensa näyttivät entistäkin keveämmiltä ja hänen silmänsä tavallistakin kirkkaammilta. Mikähän ihme hänessä mahtoi palaa?

Pian oli päivällinen pöydässä. Pian istuttiin ruoalle. Pian kodistui apulainen ystävällisen perheen keskuuteen. Päivällisen jälkeen sai hän kuulla sisarusten laulua. Hän ei ollut itse laulaja, mutta hän tunsi laulun voiman. Nyt ihastutti häntä kuulla sekä katsoa. Hänen mieleensä lensi uusia ajatuksia.

Mitähän noista lapsista vielä tulee, ajatteli itsekseen kirkkoherran vanha rouva.

III. PERUSTUKSIA LASKETAAN.

Vanhat kuuset, korkeat koivut ja haavat kohosivat kankaalla vanhan pappilan puutarhassa. Haaraili siellä myöskin usea rivi marjapensaita sekä yleni joukko omena- ja kirsikkapuita, seurustellen pensailevien sireenien keralla. Puutarhasta alempana aukeni pappilan vihanta viljapelto, jonka alla harmaa joki kiiruhti yhtymistänsä läheiseen valtavirtaan. Kautta kankaan yläosan, kivenheitolla pappilasta, kulki pohjasta etelään maantie ohi kanttorin puustellin ja pappilan torppien, sivu vanhan puukirkon ja kirkkomaan alas kirkonkylään. Kaikkialla aukeni laaja vainio, jota sekapuinen metsä etäisyydessä kehysti; ainoastaan lännessä oli härkinmännikkö lähempänä pappilaa.