JÄTTILÄISEN SYDÄN.

Valtakunnassa oli prinsessa. Hän oli tavattoman kaunis, niinkuin prinsessat usein ovat. Sen lisäksi oli hänellä tavattoman hellä sydän valtakunnan hyviä ihmisiä kohtaan. Sitä vastaan pahoille hän osasi olla oikea kovakuoriainen, mutta kaunis kultakuoriainen.

Kova suru vaivasi prinsessaa: valtakunnan sydänmaalla asusti hirmuinen jättiläinen, joka anasteli aarteita ja oli syönyt suuhunsa monen urhollisen ritarin, vieläpä monen kaunottarenkin, joka oli tohtinut jättiläisen lumottua linnaa lähestyä. Ei löytynyt sitä urosta, jota mokoma vuoren tiranni ei olisi voittanut, että peljättiin jo valtakunnan häviöön joutuvan. Eihän sitten ollut kumma, että prinsessa suri, hänen kun tuli sääli monen uljaan kansalaisen kuolemaa.

Mutta monen jättiläisen, jota ei mikään ritari tai prinssi olisi kukistanut, ovat prinsessat voittaneet, vaikka ovatkin tavallisesti vaan nuoria neitosia — mutta siinäpä se juuri onkin!

Kerran prinsessa eksyi. Ja kummallista, että eksymisenkin kautta voipi joskus tapahtua suuria, hyödyllisiä asioita — kun ei vaan tahallaan eksytä.

Murheissaan käveli prinsessa kauas pitkin maantietä, josta hairahtui poikkeamaan metsätielle. Käveli, käveli sitten metsätietä, kunnes hairahtui pienelle polulle. Ja niin johti yksi hairaus toiseen siihen asti, että hän muisti ajatella kotiinpalausta, mutta silloin huomasikin eksyneensä. Hän ei kuitenkaan itkenyt eikä huutanut, hämmästyi tosin ensin, mutta kokosi sitten voimansa ja oli maltillinen, sillä tiesipä hän olevan eksyneilläkin Jumalan, johon sopi luottaa ja joka lopulta johtaa vilpittömät vaeltajat oikeaan.

Ilta läheni. Aurinko laski. Hän oli joutunut jylhän kallioluolan suulle. Hän ajatteli: tuolla vietän turvallisesti yöni. Mutta luolassa hän uudelleen hämmästyi, nähdessään siellä vanhan kiviharmaan akan, jonka murhepoimuisia kasvoja varjosteli surunharmaat hajahapset.

— Pakene, ihana ihmisen tytär! huusi hän kähisten, — pakene surman suun ovelta, jos tahdot pelastua!

— Kuka sitten olet? Vastaa! virkkoi prinsessa.

— Olen elämän viimeinen varoitus kuoleman portailla; olen jättiläisen emo, kähisi akka.

Nyt huomasi prinsessa mihin oli joutunut. Hän vavahteli. Mutta hän kokosi voimansa.

— Armahda eksynyttä! Olen kuninkaan tytär, olen väsynyt ja tarvitsen ravintoa ja lepoa.

— Armo on kotona ainoastaan silloin kuin hirmu on poissa. Kiitä onneasi, kuninkaantytär, että on poikani saaliin etsossa. Mutta hän palajaa pian. Hänen nimensä on Himo. Hän ei voi armahtaa. Hänellä ei ole sydäntä. Hän nielee kaikki. Tule ja katso hänen linnaansa. Se on nyt usvainen ja kolkko, täynnä katkeraa huurua. Mutta odotatko, että hän palajaa — silloin et kestä lumousta. Poikani on silmänkääntäjä. Usva muuttuu hurmaavaksi liekkumaksi, kolkkous pyörryttäväksi kuumeeksi, katkeruus kiihkeäksi mieliteoksi ja Himon syleilystä sulaa elämäsi voima. Oletko soutanut vuolaan kosken niskalla taikka lähestynyt nielevätä kurimusta? Muistele Imatraa!

Jättiläisen emo vei prinsessan suureen kalliolinnaan, josta aukeni kauhistava näkö. Hän osoitti:

— Näetkö, tuolla katossa riippuu ritarien luurankoja. Hämähäkin seittinä killuu siellä moni kevyt prinsessakin. Seiniä koristaa ruostuneet rautapaidat, kypärit ja kilvet. Ne ovat poikani voiman ja vallan merkit.

Kylmiä väreitä tunsi rohkea prinsessa virtailevan läpi olentonsa.

— Mutta mitä ovat nuo, kultainen lipas ja kultamalja, tuolla pimeällä alttarilla? kysyi prinsessa.

— Siellä! huudahti jättiläisen emo, siellä lippaassa on ainoa pelastuksesi — siellä on jättiläisen sydän. Ja täynnä hekkumaa on tuo malja, josta poikani vieraitaan juottaa.

— Eikö sitten kannakaan jättiläinen sydäntä rinnassaan? kysyi prinsessa.

— Ei, se heikontaisi häntä. Mutta kenen eläväisen hallussa tuo sydän on, sen vallassa on koko jättiläinen.

Salamana iski nyt prinsessan mieleen rohkea ajatus.

— Onneton äiti! virkkoi hän. — Miksi et sitten hillitse poikaasi, kun voit anastaa hänen sydämensä? Miksi olet sallinut hänen hukuttaa noin monta ihmistä valtakunnan onnettomuudeksi?

— Vaikene, kokematon kuninkaantytär! Ajattele että olen äiti, jonka nimi on Helleys ja ainoastaan Helleys. Voin kärsiä, anteeksi antaa ja armahtaa; mutta voisinko pojaltani jotakin kieltää? — sitten en olisikaan Himon äiti.

— Kauheata! Helleys Himon äiti! huoahti prinsessa. — Miksi et kuitenkin taivuta poikasi jättiläisvoimia kukistamaan valtakunnan vihollisia, tekemään maata kukoistavaksi ja kansaa onnelliseksi? Sehän olisi suurenlaista ja jaloa!

— Jospa olisin oikea Hellä, jospa olisin Jalotar! Mutta olen pelkästään Helleys, joka voipi kasvattaa ainoastaan Himon.

— Haa! Tahdon olla Jalotar! huudahti prinsessa ja leimauksena lennähti hän alttarin luo, josta maahan kumosi hekkuman maljan ja kultalippaasta anasti jättiläisen sydämen. — Minun on valta! huusi hän kuin totuuden jumalatar ja luurangot ja vuorilinnan seinät vastasivat: "valta".

Mutta kuoliaana romahti maahan jättiläisen emo.

Tömistäen saapui silloin linnaansa jättiläinen, jota saaliina seurasi ritarien ja kaunotarten joukko. Hämmästyksestä vaaleni Himo nähdessään musertuneen emonsa. Heikontuneena vapisi hän nähdessään valtavan prinsessan.

— Kuka olet, ihana voima, olemukseni haltiahengetär? kysyi masentunut
Himo.

— Olen prinsessa Jalotar, olen taivaallisen kuninkaan tytär, jonka isäni lähetti sinua kukistamaan ja orjiasi pelastamaan. — Ihmiset, seuratkaa askeleitani, niin olette vapaat! Isäni laivoja lähtee kaikista maailman satamista. Astukaamme niihin! Rakkauden tuulelmissa, totuuden leijun alla purjehdimme maailman Atlantia, kunnes saavutamme iankaikkisuuden iki viheriän saaren, jonka rantoja vääryyden ja vilpin lasti ei tapaa. — Seuratkaa! huusi kirkastettu neitsyt. Ja voiton riemulla seurasivat vapautetut kuninkaantytärtä, joka nyt ei korvessakaan eksynyt, vaan johti joukkoaan ihmeteltävällä selvyydellä. Jättiläinenkin seurasi heitä, vaikka ainoastaan voimatonna varjona. Mitä enemmin prinsessa kouristi jättiläisen sydäntä, sitä voimattomampi oli jättiläinen. Toisinaan hän oikein heikkoudesta vapisi. Mutta sitä voimakkaammiksi tunsivat itsensä prinsessa ja hänen seuraajansa. Voiman tunto ja voiton vakuutus täytti heidät toivolla ja riemulla.

He tulivat rannalle, jossa jo kuninkaan lähettämät laivat odottelivat prinsessaa. Eläköönhuudoilla otettiin heitä vastaan. Mutta laivojen rannasta lähtiessä syöksi kuninkaantytär jättiläisen sydämen meren syvyyteen. Silloin musertui jättiläinenkin rannalle.

Niin sillä kertaa valtakunta pelastettiin.

Siitä lähtien valtakunnan neitseet innostuivat prinsessan jalosta esimerkistä ja kaikki urhot tahtoivat elää ja kuolla ainoastaan hänen tähtensä. Mutta kuningas omisti kaikki prinsessan seuraajat pojikseen ja tyttärikseen.

USKOVAINEN

Eletty kertomus

ESILAUSE.

Merikin homehtuu pitkän tyynen jälkeen. Kirkkaana ja raittiina pysyäkseen kaipaa se liikettä, jota luonto sille toimittaakin. Kaikki elämä, koko luonto, koko maailma tarvitsee liikuttamista; se on kaiken kehittymisen ja edistymisen ehto, henkisenkin.

Henkisetkin liikkeet seuraavat luonteensa mukaisia lakia ja ovat elämän monisuuntaisia tuulia ja viimoja. Ne pitävät ihmismieltä työssä, vireissä, ettei se pysäystilassaan veltostuisi ja sairastuisi. Se joka niistä hätääntyy, on kuin arkamielinen ja tottumaton merenkulkija, joka jokaisesta uudesta tuulenpuuskasta aavistaa merenhätää.

Sellaiset hätähuudot kohtaavat meillä etenkin uskonnollisia liikkeitä, milloin ne vähänkin poikkeavat siitä totutusta suunnasta, johon vallitseva kirkko on pysähtynyt. Ei osata nähdä niissä mitään luonnollista ja oikeutettua ilmausta, jonka on yhtä paljon tuottanut sisäinen henkisen liikkeen tarve kuin vaikuttanut elämän yleiset lait. Kun vanhin ja laajimmalle levinnyt viljelys kansan hengessä on uskonnollinen, niin ovat liikkeet sillä alalla yleisimmin levinneet, varsinkin niissä kansan kerroksissa, joita kansalliset ja yhteiskunnalliset kysymykset eivät vielä ole kokonaan virtaansa vetäneet. Mieli, liikkeelle päästäkseen, tarttuu siihen käyte-aineesen, mikä on kunkin luonnetta ja kehityskantaa likinnä.

Varsinkin meidän pienissä oloissa, ilman ulkonaista valtiollista elämää, kääntyy kansan mieli sisäistä maailmaansa tutkimaan. Edes tuolla ahtaalla alalla tahtoo se taistella itselleen toimintaoikeuden ja kehittymisvapauden. Niin johtuu pieni kansa aivan omalle uralleen: henkisen voiman ja suuruuden tielle. Ainoa mikä sille on mahdollinen. Katalaa on yrittää tätäkin pyrkimystä pakkokeinoilla kuristaa — se on murhanyritys kansan henkistä omantakeisuutta vastaan.

Sitä se on senkin enemmän, koska uskonnollista elämää vainotessa vahingoitetaan kansan muutakin henkistä edistystä. Sillä uskonnolliset liikkeet ovat se käypä seko, se taiteesen ja runouteen johtava välikanta, jossa hengen parhaimmat pyrinnöt epämääräisinä temmeltävät. Taiteessa samat hengen pyrkimykset luovat itselleen muotoja ja rajaviivoja, siirtävät äärettömyyden kehien sisälle ja pyrkivät selväpiirteisiksi ja käsitettäviksi. Tässä seuraava kertomuskin on sellainen yritys.

* * * * *

Miesparka oli jo kauan valittanut, ettei ollut nuorena oppinut niin sujuvasti kirjoittamaan, että voisi panna pitempiä kertomuksia paperille. Mieheksi kasvettua on käsi kangistunut ja aika on kulunut leipää ansaitessa. Kuitenkin olisi hän tahtonut kuvata kirjavan elämänsä vaiheet oppaaksi jälkimaailmalle. Pitikö niiden nyt hävitä hänen kanssaan hautaan?

— Eihän mitä! sanoin minä. — Koettakaahan kertoa, niin minä koetan panna paperille!

Hänen harmaat, vilkkaat silmänsä kirkastuivat ja karkeita kasvonpiirteitä valaisi henkevät väreet. Herkän mielen palo näytti säteilevän vakaiselta korko-otsalta harmaille hiuksille ja pystynenän yli kärnäiselle parralle. Tuo pieni terhakka mies, joka tavallisessa olossaan tuntui tylyltä ja kylmältä, oli nyt sytyksissä ja hänen lähistössään tuli lämmin. Vasta viidenkymmenen mies, mutta ennen aikojaan harmentunut. Mielestäni hän muistutti jotakin matkustelevan profeetan kuvaa vanhassa kuvaraamatussa.

— Siinä tekisitte hyvän työn, josta olisin kiitollinen, puhkesi mies.

— Niin olisin minäkin teille — kertokaa vaan!

— Sitä on vaikea päästä alkuun.

— Mutta jos alkaisitte syntymäkodistanne!

— Niin, sieltähän se pää lähtee. Ei se ollut mikään isoinen koti; noin syltä kunnakin mökki hallaisella Leppävaaran rinteellä, kivenheitto Oriveden rannasta. Vanhempani olivat läksiäimiä ja elivät milloin kenenkin työstä. Isäni oli kirvesmies, minun kokoiseni; äitini hento ja pieni. Olin kuusiviikkoinen, sanottiin, kuin äiti rukka sairastui horkkaan ja vapisi kuin lanka, uunillakin. Sill'aikaa imetettiin minulle suolaveteen kastettua tuppua ja sillä elin äitini vilutaudin yli. Suolavesi oli myöhemminkin useasti lemettisen leivän särvin. Kun leipä joskus oli kokonaan lopussa, niin siskoni, joka oli vanhempi minua, itkeä kitisteli äidille. "Ryyppää suolavettä, se maistuu niin hyvältä," sanoin minä siskolle, istuessani uunilla nokinen paitariepu päälläni. Kuin isä töissä onnistui, niin toi hän iltasella murusen meille kotiin kuin lintu pesäänsä.

Olin vasta kolmen vanha kuin isääni kohtasi onnettomuus. Hän oli kirkkomaalla rakentamassa pylväsvajaa pitejän hevosille, niin ukon-ilmalla putosi pylvään nenästä maahan ja taittoi oikean sarvenansa. Silloin sanottiin kalman tarttuneen kirkkomaasta hänen silmiinsä, että hän siitä lähtien tuli puolisokeaksi — rampa ja puolisokea.

Ei ne päivät siitä parantuneet. Mutta ukontuli näytti ikäänkuin vihkineen isäni noituuteen. Ennenkin oli hänellä siihen taipumusta, mutta sitten hän tuli hyvin kuuluisaksi. Usein näin hänen haltioissaan lukevan loihtuja, että silmät paloi ja hiukset säkenöivät. Hän paranteli monia tautia, niinkuin maahiaisen ja pahan silmän tekoja. Otti kolmelta veromaalta lepänvarpoja, otti sitten kuninkaan mynttirossan ja tuntemattoman sepän takoman avaimen ja teki niistä kierroksen siten, että kietoi ne palttinan sisään. Ne kiersi hän virsikirjan väliin punalangalla, solmeamatta. Sitten meni isä saunaan, pani kirveen polviensa alle ja seulan lattialle eteensä. Kirjaa piti hän seulan kohdalla riipuksissa. Loihtujaan lukien hän välillä ikään kuin näkymättömältä olennolta kysyi: "Onko veestä kiinni? Onko kalman saanut? Onko toisen rikontaa? Onko siihen kirot tulleet tai onko kirkkomaasta tarttunut?" Minkä kysymyksen kohdalla kirja kädessä pyörähti, siitä oli turman alku.

Sen jälkeen avasi hän kierroksen. Ukko tuumaili, että kyllä tässä on paljon työtä. Sitten antoi avun-etsijä hänelle vahvasti viinaa. Iltasilla pani hän kierroksen päänsä alle ja taisteli koko yön näkymättömien kanssa. Usein hypähti hän vuoteeltaan ylös, syleksi ja huudahti: "Ahaa, jopa mie sen tiesin! Se on päivän selvä!" Sitte neuvoi hän mitä taudille oli tehtävä, seurasipa vielä avun-etsijää kotiinkin.

Niillä keinoilla ansaitsivat vanhempani mierossakin elatuksensa.

Äitiäkin, joka oli hyvin kitulikas, koetti isä parantaa. Mentiin kesällä yhdessä synkkään havumetsään. Siellä kaivoi hän suurimman muuriaispesän läpi ison reijän ja laittoi sen viereen havurovion. Äiti riisui vanhat repaleet päältään ja isä talutti hänet ilko alasti muuriaispesän läpi. Laiha äiti rukka, ohut tukka hajallaan. Mitä vihaisemmin muuriaiset tarttuivat ihoon kiinni, sitä varmempi oli apu. Sen jälkeen piti äidin rientää hakosavuun. Sieltä päästyään hän näytti kuin savustettu kala. Sill'aikaa kuin se kaikki tapahtui, luki isä voimakkaita loihtuja.

Äidin vanhat vaatteet haudattiin muuriaispesään ja hän puki yllensä uudet puhtaat. Kotiin palasi hän taakseen vilahtamatta ja vasta tuvassa räppänän alla teki pyörteen.

Ei ne taikatemput puutetta kauas ajaneet. Kun nälkä kävi meillä ahkerasti vieraana, niin piti minun lähteä mieroa kiertämään. Kylä kylältä, talo talolta piti kulkea ja koirien ja kissojen kanssa kattiloita kaapia. Tuli sitten niin köyhä pettutalvi, että uupui leipä talollisiltakin. Kaksitoista vuotias naapurin Anttikin lähetettiin minun kanssani pyryn ja pakkasen selkään. Minä olin silloin seitsen vuotias. Oli hauskempi kuleksia kahden.

Kerran Valamosta palatessamme manterelle tuprusi niin kova lumipyry, että tuskalla pysyimme tiellä. Vaikka toverini oli vanhempi, väsytti häntä enemmän kuin minua; hän taisi olla tottumaton. Hänellä oli lämpimät vaatteet, mutta hän näytti kokonaan köntistyvän ja jähmettyvän. Hän näytti aivan kalpealta ja uniselta ja tahtoi väkisinkin uhveltua hangelle. "Tanssi näin ja lyö nyrkkiäsi yhteen!" neuvoin minä hänelle. Sen keinon olin oppinut isältäni. Mutta hän ei kestänyt, senkuin kietoi päänsä takinkaulukseen ja kyyristyi hangelle.

Minä hätäyin, nyhkin ja köhnin häntä minkä taisin, mutta turhaan. Hän ei herännyt. Oli kuin olikin kuollut aivan tarkkaan. Minä huutelin apua minkä jaksoin. Mutta rantaa ei näkynyt, ihmisiä vielä vähemmin; tuuli vaan vinkui, lunta ryöpytti ylhäältä sekä alhaalta sakeasti ja peitti toverini ruumiin näkymättömiin. Minä köhnin hänen päältään pois lunta. Sitten itkin, tanssin ja hakkasin yhteen nyrkkiäni. Siinä kulutin tuntemattomia tuntia, että päivä jo ikäpuoleen hämärti. Vielä kerran koetin herättää toveriani, mutta hän oli kankea kuin jääpuikko. Toivottomana juoksin jäätä edestakaisin ja ulvoin rajuilmaan julmaa virttä.

Alkoikin sieltä saaren puolelta haamottaa kuin kuu pilven taustalta. Kuu jo nousee, ajattelin. Sieltäkö se nouseekin? Mutta lumiryöpyssä läheni kuu lähenemistään, ettei enää näyttänytkään kuulta, vaan suurelta lumivyöryltä, jonka edellä liikkui jotakin mustaa. Olin niin monta kertaa kuullut kertomuksia kummituksista, että toisinaan niitä pelkäsin. Nyt vaan en peljännyt. Ajattelin, että tulkoon vaikka itse Hyryn-ämmä, kunhan jokukin tulee. Ja muistui mieleeni vanha värssy:

    Hyryn-ämmä hyppää,
    Hunnunsikko silmän päällä,
    Palmikot selän takana,
    Pää se pilviä pitävi,
    Varvas maata viistelevi.

Se taisi olla joku luonnon-impi entiseen aikaan.

Tanssiskelin vaan paikoillani ja tuijottelin jännitettynä lähenevää näkyä. Vähittäin selkeni ilma silmissäni ja näin kaksi suurta olkikuormaa hevosineen lähestyvän.

Ilo tulisti mielen ja kipakasti juoksin heitä vastaan. Huusin minkä jaksoin:

— Auttakaa! täällä on yks poika kuollut!

Ei kuulunut vastausta.

Tartuin kuin orava ensin hevosen suupieleen ja huusin jälleen:

— Ottakaa rekeenne, täällä on kuollut poika!

Mies aikoi ajaa eteenpäin eikä tahtonut olla kuulevinaankaan. Mutta jälissä ajaja huusi eillimmäiselleen:

— Annahan seistä! pitäähän ihmisiä auttaa hädässä.

Niin seisattivat hevosensa ja nostivat köntistyneen toverini lumesta kuorman päälle olkikupojen väliin.

— Nouse sinäkin rekeen! sanoi jälissä ajaja minulle.

— En nouse, vaan juoksen täällä kuorman jälissä, sanoin minä.

— Mutta pidä lujasti kiinni! varoitti mies.

Niin juoksin kuorman jälissä mantereen ensi taloon. Sinne tullessa olin niin märkä, että joka suortuvani vettä valui.

Talossa paloi iloinen takkavalkea ja emäntä antoi minulle uunin pankolle ruokaa, jota pynttäsin vatsan täydeltä.

Toverini nostettiin lämpimän uunin päälle ja millä lienevät häntä hieroneet. Emäntä kaasi hänen suuhunsa vastalypsettyä maitoa. Se vaikutti niin hyvästi, että poika rupesi rykimään ja pärskymään ja häneen tuli henki. Kuollut heräsi.

Iloissani ja ylpeänä toverini pelastumisesta rupesin häntä sättimään siitä, että oli ollut tuollainen köntys eikä kestänyt minun rinnallani, vaikka oli vanhempi.

Seuraavana päivänä tulimme kotiin ja Antin vanhemmat itkivät ilosta, kun kuulivat mistä pulasta poika oli pelastunut.

Vähitellen aloittelin siellä täällä taloissa toimitella käskyjä ja tehdä palvelusta. Ja kun niihin pystyin, lisääntyi siitä aina itseluottamukseni. Ajattelin, että alkaa sitä minussakin olla miestä.

Mutta vasta se teki tiukan kun minua luvulle vuovattiin. Äiti istui ja kehräsi, seuraten etäältä kirjatikkuani, kun sisareni opetti minua lukemaan. Se työ tuntui niin ikävältä, että kerjuukin ja pyry ja pakkanen olis enemmän miellyttänyt. Siellä ulkona liikkui vaan mieleni.

Isä lavitsalla päreitä kiskoessaan uhkasi: "Joll'et opi lukemaan, niin annan tuosta säleestä konillesi!" Kun ei luvussa parannusta tullut ja sisareni minun tähteni vaan tuskitteli ja äiti valitti, niin otti isäni yhtenä päivänä ovenpielestä naulasta sen nuoranpään, jolla puita metsästä kotiin kannettiin ja voiteli minut sillä hyvän omaksi, että kauan aikaa muistin.

Kolme viikkoa sen jälkeen olin lukenut Luterin pitkän katkismuksen läpi sisältä.

Sieltä painui erittäin mieleeni se lause, jossa sanotaan, että "hyljätkää ne jumalat, joita teidän isänne palvelivat". Rupesin ymmärtämään, että vanhempani palvelivat epäjumalia, kun turvasivat salaisiin voimiin ja taikoihin. Saarnasin sitten heitä vastaan, mutta isä vihastui ja soimasi minua uskottomaksi tomppeliksi, joka ei käsitä, että kristityt kasteen ja alttarin sakramenteissakin tekevät temppuja ja luottavat salaisiin voimiin.

Minä vaikenin.

Koetti se isä ohjata minuakin taikojansa tuntemaan. Kävelimme kerran metsästä kotiin ja pärepölkky oli kummankin olalla, niin isäni jälessä kävellen ähkyi:

— Hm, hm, hm! Olispa minulla sinulle, poikaseni, jotain antamista, mutta tokkohan kelvannee.

— Mitä? Olisko isällä raha-apua vai mitä? kysyin minä.

— Hm, hm! Onpa sitä elämässä kalliimpaakin kuin kulta ja hopea, arveli isä. — Jospahan olisit isän poika, niin antaisin sinulle kaiken tietoni.

Arvasin mitä tietoja hän tarkoitti ja vastasin:

— Enhän minä niitä muistaisi.

— Yks yö ne muistoon painaa, sanoi isäni.

— No, miten?

— Siten, että torstai-iltana minä menen saunan uuniin ja sinä saunan uunin päälle. Punainen lanka juoksee minun suustani sinun suuhusi. Kun sitten kaiken tietoni loihdin, tulee se sinun omaksesi. Mit' on minulla, sit' on sinulla.

— Isä vieköön hautaan sellaiset tietonsa! vastasin minä.

Silloin rykäisi isä äkäisesti ja tavoitti iskeä minua sauvallaan, mutta minkäs teki rampa ja puolisokea mies jalkavalle pojalle. Hän kompastui metsätien risuihin ja pudotti pärepölkyn olaltaan.

Siitä lähtien ei minun enään ollut hyvä kotosella viipyä. Olin hyvin nenäkäs ja muistuttelin joka taikatempusta vanhempiani. Enkä heitä tarpeeksi kunnioittanutkaan: olinhan heitä viisaampi.

Ja kuitenkin pitivät he itseään hyvinä kristittyinä, kävivät ahkerasti kirkossa sekä ripillä ja kuuntelivat kyyneliin liikutettuina jumalisia puheita. Taikausko ja kristinusko olivat heille kaksi yhtä voimakasta henkimaailmaa, joiden yhteyttä intomieliset henget väkevän sanan ja määrättyjen temppujen kautta välittivät. Minua pitivät he uuden hengen pahana lapsena, joka ei isien viisautta tahtonut ymmärtää. Olin pahana silmänä heidän tekojaan näkemässä. Isä sanoikin: "Joudat jo tuosta lähteä palvelusta etsimään!" Ja sitä minä itsekin ajattelin, vaikk'ei äiti olis vielä tahtonut kokonaan päästää luotaan ainoata poikaansa.

Mutta muu ei tullut neuvoksi, palvelukseen piti ruveta.

* * * * *

Renkinä ollessani muokattiin minusta vähittäin miestä ja istutettiin minuun hyviä sekä pahoja tapoja. Niin en jäänyt ryypyissäkään muita jälelle. Isäntä kun ensin tarjosi viinaa, niin sitä vastustelin enkä luvannut huolia. Mutta hän lähetti minut askareille ulos ja sekoitti sill'aikaa kahviin vahvasti sokuria ja kaasi sen sekaan viinaa. Se minulle jo maistui hyvältä ja teki niin rohkeaksi, että heti sen jälkeen olin valmis ottamaan kylmän ryypyn.

Joulun pyhinä tuli Rantasalmelta Kiteen kirkolle pelimannia ja nuoret alkoivat pitää tanssiharjoituksia. Siellä kävin minäkin ahkerasti ja hauskalta se tuntui. Kävi siellä isäntäni tädintytärkin, verevä ja sorja Helu. Hän palveli naapurikylässä enollaan piikana. Minä kun olin nopsa ja terhakka tanssissa, niin hän näytti minuun mieltyvän ja minäkin viehätyin häneen kovasti. Eikä siinä iässä pitkiä tuumittu ennenkuin asiasta totta tehtiin. Katrillissa olimme jo toisiimme ihastuneet ja sitten kun iltapimeällä kukin läksi kotiinsa, niin kysyin minä Helulta:

— Sallitkos, niin tulen sinua saattamaan?

— Tule vaan! sanoi hän.

Minä kannoin siihen aikaan taskussani kullattua hopeasormusta, joka tuntui siellä ikäänkuin polttavan. Sillä mielessäni niihin aikoihin asuikin melkein vaan yksi ajatus: naiminen. Olin sitä tunnetta aina niin täynnä että naisen nuoruus ja kauneus minut helposti läikytti. Aivan luonnostaan kääntyi nytkin Helun kanssa kävellessä puhe sille tolalle. Lopulta lausuin minä Helulle:

— Jos sinä suostuisit, niin minäkin suostuisin, niin tehtäisiin naimisliitto.

Hän vastasi:

— Minä pieni ja nuori, mihin minä kelpaan?

Minä jatkoin:

— Pieni ja nuori olen minäkin, mutta kunhan minulle kelpaat.

— Täksikö yötä vaan naimisliittoa! tokaisi hän.

— Ei, vaan elinajaksi, täksi ja tulevaksi, vakuutin minä.

— Eihän täti minua laske, muistutti hän.

— Laskee! Joll'ei muuten, niin karataan, lähdetään maanpakoon! uhmailin minä.

— Millä siellä eletään? kysäsi Helu.

— Juodaan vettä lähteestä ja syödään mitä karhu ja orava, selitin minä.

— Mutta niin voisi elää vasta kesällä — nyt tulee talvi, huomautti hän.

— Niin tulee, myönsin minä, mutta talven yli voimme kantaa toisiamme sydämmessä, sinä minua, minä sinua.

Hän kietoi kätensä kaulaani ja minä painoin sormuksen hänen sormeensa. Ei kuullut meitä kuin yön vilvas tuuli eikä nähnyt kuin kiiluvat tähdet.

Tienhaarassa en malttanutkaan lähteä kotiin yksin, vaan seurasin Helua hänen kotiinsa. Siellä kaikki väki jo sikeästi nukkui, mutta toisessa tuvassa ei maannut ketään. Siellä oli yksi sänky tyhjänä ja siihen kävimme yhdessä levolle. Tanssin jälkeen maistui meille uni kuin hunaja.

Siinä ennen nukkumista suostuimme, että minä ensi torstaina tulisin kujasille ja toimittaisin, että koirat rupeaisivat haukkumaan ja Helu tietäisi tulla minua vastaan.

Aikomus oli, että minä muun talonväen tietämättä menisin aamulla varhain tieheni.

Mutta uni petti. Aamulla tuli emäntä siitä huoneesta kahvipannua etsimään ja löysi siellä parikunnan yhdessä. Hän menoamaan, että kuka meitä on yhteen vihkinyt. Helu nyhkimään minua kiivaasti ylös. Minä unenpöhnässä alas sängystä, juoksin saappaat ja vaatteet kainalossa saunaan ja vedin siellä kipakan kiireessä päälleni. Juoksukyytiä tulin nopeasti kotiin.

Siellä kerroin palvelustoverilleni Jukka rengille koko onnettoman retkeni. Sanoin, että nyt minua odottaa selkälöyly.

Jukka oli iso jyrkkäpäinen mies, joka piti rengin oikeuksia sekä velvollisuuksia kunniassa.

— Jos sinua lyödään, niin heidät paha perii! uhkasi hän.

Siitä sain rohkeutta.

Heti kinterelläni oli Helun eno kiirehtinyt meille. Hän neuvotteli isäntäni kanssa toisessa huoneessa ennenkuin minut kutsuttiin sisään. Pelko ja uhkamielisyys taistelivat minussa.

— Mene vaan sisään eläkä pelkää, minä kuuntelen oven takana! Jos tulee hätä, niin astun sisään, rohkaisi minua Jukka.

— Miks'et sinä eilen illalla kotiin tullut? kysyi isäntä kiukkuisesti, että silmät säkenöivät.

— En voinut jättää sitä Helua, vastasin minä.

— Vai niin! Oliko hän sinun vertaisesi?

— Eipä hän ole papin tytär, vaan palvelija niinkuin minäkin, väittelin minä. — Ja koska hän minuun suostui, niin tottapahan hänelle kelpaan.

Siitä kiihtyi isännän kiivaus. Hän tempasi piiskan naulalta ja loiskautteli sitä lattiaan.

— Tästä sinulle annan, jollet lupaa luopua tytöstä!

— Enkä eroa hänestä eikä hänkään minusta, vaan liitymme yhteen!

— Kyllä minä selkänahan kautta eron teen! uhkasi isäntä.

— Sen kyllä minäkin teen siellä kotona! lisäsi tytön eno.

Silloin astui Jukka ankarana sisään ja karjasi:

— Jos vaan Paavolle selkään annatte, niin seinähirretkin sinkoavat tästä talosta! Tapellaan sitten, tässä on kaksi kahta vastaan!

Silloin isännät vaikenivat äänettömiksi ja me menimme äkäisinä kartanolle työhön.

Vähän ajan kuluttua taas kutsuttiin Paavoa takaisin. Nyt jo luulin, että se selkäpeittous todellakin annetaan.

— Mene vaan rohkeasti sisään! kehoitti Jukka; minä täällä ikkunan pielessä kuuntelen, ja jos pahasti käy, niin tulen vaikka ikkunasta avuksesi.

Isäntä kysyi:

— Etköhän sittenkin eroa siitä Helusta?

— Enkä eroakaan, vastasin minä seisoen oven pielessä ja vapisten kuin hunsvotti Jumalan edessä.

Sitten tuntui kuin olis molempien viha lakastunut.

— Millä sitte aiot elättää vaimoasi? kysyi isäntäni.

— Onhan meillä yhteensä neljä tervettä kättä kahta suuta ruokkimaan, vastasin minä.

— Jos siitä sitten jotain tulee — puheli isäntä lauhtuneena — niin saathan tuon torpan tuolla pellon kupeessa. Sen lisäksi lupaan vielä kevätsiemenen.

— Kiitoksia siitä! lausuin minä ja nyökkäsin päätäni.

— Ja minulta joudat saada lehmän ja lampaan, lisäsi tytön enokin myöntyväisenä.

— Koska se nyt on niin pitkälle mennyt, niin annan teille vielä hevosenkin elämän aluksi, lupaili isäntäni.

Minä hyvilläni hymyilin ja kiitin. Päälliseksi tarjosi emäntä, joka asiain menoa oli ääneti kuunnellut, minulle kupin kahvia. Sen juotua erottiin sillä kertaa sovinnon miehinä.

Uneksin torstai-iltana kohtaavani Helua. Olin ajatuksissani onnellisin ihminen maailmassa. Torppa, perhe, oma koti, Helu emäntänä — ne kaavehtivat mielessäni niin ruusunpunaisessa hohteessa, että olin hurmauksissa.

Oli jo keskiviikko puolipäivän kohdalla ja huomenna oli torstai.

Mutta toisin piti tapahtua. Juuri kun syötiin päivällistä, tuotiin Ylijärveltä sana, että Helu oli pari päivää kurkkumätää sairastettuaan keskiviikko-aamuna kuollut.

Pala pysähtyi kurkkuuni. Ääneti taukosin ruualta ja tuskissani käyskelin yksin ulkona. En enään halunnut elämää. Mitä iloa olikaan minulle nyt elämästä, koska onneni oli loppunut? Niin itkien kuleksin yksinäisyydessä ja halusin vaan kuolemaa.

Mutta lyhyet ovat nuoren sydämmen surut. Mieleni hehkui ja silmäni paloi uusiin tyttöihin. Naapurin Penjalla oli ottotytär Riitta, valkoverinen, lihava ja kookas, että häntä nähdessä ihmisen sisukset oikein sulivat. Häntä seurustelin usein lemmellisesti sekä päivillä että öillä. Siitä sai hänen setänsä vihiä. Hän oli kysynyt:

— Kukapa siellä meidän aitassa käynee?

— Holpan Paavo se siellä kuuluu mekastavan, sanoi emäntä.

— Sepä se, se se. Sepä se. Kyllä mie sen pallin opetan. Minä tapan sen! uhkaili Penja.

Siitä kertoi minulle Riitta.

Nyt neuvottelin mitä keinoja käyttäisin vastustajalleni. Mutta lyypä kun olin luonnoltani, niin pisti päähäni tuuma.

Menin eräänä yönä Penjan lanttumaahan ja etsin sieltä miehen pään kokoisen lantun. Sen ripustin naatista nuoraan Penjan talon oven päälle, ulkopuolelle niin, että lanttu oven auetessa ylettyi miehen otsaan.

Itse rupesin kolisuttamaan Riitan aitan ovea.

Penja heräsi ja kysyi: — Mikä siellä?

— Paavo se siellä varmaan taas on, vakuutti emäntä.

Hätäluontoinen Penja hypähti sängystään ylös ja avasi kiivaasti tuvan oven. Silloin lanttu nuijasikin häntä väkevästi otsakieroon, että Penja kaatua keikahti lattialle, huutaen:

— Kuka löi kurikalla? Kuka löi kurikalla? Mikä onnettomuus on tapahtunut?

Emäntä sängystään kiiruhti ovea sulkemaan ja satutti hänkin päänsä lanttuun.

— Voi voi! Kuka kummitus löi kurikalla? huusi hänkin eikä nähnyt lanttua.

— Sepä se, sepä se! Se Holpan takkimus tämän teki. Ei sitä muut olis ymmärtäneet. Se se on, se se. Kyllä mie sen opetan!

Emäntä otti uunin luota laudalta tulukset, iski tulen taulaan ja otti siitä valkean rikkinäiseen päretikkuun. Minä tähystelin ulkoa kuinka Penja nousi kuhmuotsaisena lattialta ja tarkasteli oven päällä riippuvaa lanttua, emännän näyttäessä pärevalkeaa.

— Se palli, se palli! Kyllä minä sen opetan! jankutti Penja.

Vasta silloin Penjan veli, kuusikymmen vuotias vanhapoika Jussi, heräsi penkiltä, kömpi hitaasti keskelle lattiaa paitasillaan, niinkuin toisetkin, ja alkoi kohti kurkkua huutaa virren värssyä: "vihollinen karkoit' kauas!"

Hänellä kun oli suuri mölö-ääni, että metsässäkin laulellessa kuului kolmen virstan päähän, niin naapurissa herättiin ja arveltiin, että kukahan on Penjamissa kuollut, kun yösydännä lauletaan.

Mutta ei se Riitta minua koskaan syvemmin sitonut. Välimme oli vaan niinkuin Simsonin ja Delilan väli eikä siinä mitään rakkauden lupauksia tehty. Meitä vaan huvitti tavata toisiamme.

Kaikkea vallattomuutta ja lyypää harjoittaessani olin välillä hirveästi jumalinen, itkin ja valitin omaa pahuuttani haikeasti. Mutta kuitenkin aina vilkas ja riihoton luontoni otti voiton.

* * * * *

Syksyllä muutin Kesälahdelle Kesusvaaran taloon. Isäntä, Paavo Malinen, oli ankara ja vakavan näköinen mies, oikea sen ajan körttiläinen. Jo pestatessa otti hän minulta lupauksen, etten pelaisi korttia, joisi enkä kävisi kylissä yöjalassa tai tanssissa. Sitä paitsi tehtiin eri sopimus siitä, että valjastaisin hevosen, kun isäntä mihin lähtee sekä riisuisin sen, kun hän mistä tulee.

Minä kaikesta sydämmestäni lupasin ja päätinkin mielessäni, että nyt tästä uusi elämä alkaa. Ajattelin, että varmaankin Jumala tahtoo minut tätä kautta johdattaa oikealle tielle.

Talon emäntäkin oli samassa hengessä kuin isäntä ja oli hyvin lempeä ja äidillinen palvelijoitansa kohtaan. Mutta kova alakuloisuus ja pelvon henki kävi siinä talossa minun kimppuuni. Pelkäsin Jumalan ankaraa vihan tulta, joka jo näytti silmissäni leimahtelevan, oikein vapisin monestikin. Lieneekö se ollut minun ihmisluontoni, joka synkistyi ja nurisi vanhojen oikeuksiensa puolesta, tai mikä sen synkän mielen lie vaikuttanut. Köyrin jälkeen kun oltiin ensi päiviä kynnöksellä, niin siellä ihmeekseni kuulin, kuinka torppari kiroili isäntäänsä ja moitti häntä ankaraksi ja ahneeksi, joka vaatii palvelijaltaan liiaksi ja maksaa liian vähän. Minua rupesi ajatelluttamaan, onko nyt vika isännässä vai palvelijassa. Kun en tahtonut kantaa salakaunaa sisässäni, niin kysyin isännältä huoneessa, että noinkohan sitä minäkin vuoden päästä isäntääni manailen kuin tuo torppari?

— Sinulla näyttää olevan rehellinen mieli, koska tulet paheesta pahoillesi, sanoi isäntä. — Olet voittanut sydämmeni.

Pyhinä pantiin minut usein piika Karuliinan kanssa läävään vettä kantamaan. Se minua hyvin miellytti, kun en muutenkaan saanut kylän seuroissa käydä ja synkkämielisyyteni alkoi vähetä.

Karuliina oli tummaverinen tyttö, isot haaveksivat rusosilmät ja pitkä palmikko niskassa. Hän hymyili harvoin, haasteli vaan vakavia asioita, luki ahkerasti "Huutavan ääntä" sekä veisasi virsiä. Minä kuuntelin. Hän luki ja veisasi sitä hartaammin. Hän rupesi minua vähittäin miellyttämään. Sillä kaipasin nuorta seuraa ja hän oli pitkän aikaa ainoa, jonka seuraan pääsin. Sitten luulin sitäkin, että Jumala oli juuri hänet lähettänyt minua maailman vallasta pelastamaan. Mutta hänessäkin etsin maailmaa. Tavoitin joskus laskea käteni hänen kaulalleen, mutta sit'ei hän sallinut.

— Vasta kolme vuorokautta vihkimisen jälkeen olen omasi, tee sitten mitä tahdot, lausui hän vakavasti.

Se oli ankarata oppia.

Usein kuitenkin vinnikamarissa ynnä veisasimme ja hän luki minulle
"Huutavan ääntä", josta yhdessä keskustelimme.

Aina enemmän alkoi talon haltiaväki minuun luottaa ja kohdella minua kuin omaa lasta. Kerrankin oli talonväki kutsuttu naapuriin morsiamen läksiäisiin. Mutta he eivät tavallisesti käyneet muissa kuin "jumalisten juomingeissa". Kuitenkin, kun isäntä oli tällä kertaa matkalla, tahtoi emäntä naapuri-ystävyyden merkiksi lähettää talosta jonkun pitoihin.

— Kuulehan, Paavo! puhutteli minua emäntä. — Sinä olet minun lapseni niinkuin nämä toisetkin, mutta kun sinä olet vauraampi, niin laitan sinut näiden toisten silmäksi. Kun siellä syötte iltasen sekä juotte kahvit ja teet, niin tulkaa kauniisti kotiin. Lupaathan, Paavo, tehdä niin?

— Lupaan kyllä, vastasin minä ja olin melkein kyyneliin liikutettu emännän ystävällisestä puhuttelusta.

Pieni Elias poika ja pikku Katri tulivat kanssani. Ilta pidoissa tuntui minusta hauskalta. Mutta nuo lapset olivat kasvaneet niin totisiksi kuin vesat jylhässä hongistossa, että he luonnollisen ilon keskessä muuttuivat alakuloisiksi — aivan niinkuin minä olin synkistynyt sen puutteessa. Kun iltasen jälkeen alkoi nuorten keskellä leikki ja tanssi liehua, niin tuli Elias poika surumielin luokseni ja pyysi:

— Lähdehän, hyvä Paavo, kotiin maata, että jaksat nousta aamulla ahdokselle.

— Mene vaan kotiin, minä jään vielä tänne! vastasin lyhyesti.

Vähän ajan kuluttua tuli pieni Katrikin luokseni, laski kätensä polvilleni ja katsoi niin armaasti silmiini:

— Hyvä Paavo, lähde nyt kotiin, kun äiti pyysi! kuiskutti hän.

Se pyyntö minua syvästi liikutti, että olin jo vähällä lähteä, vaikka ilon humu, viulut, huilut ja kilivinkkelit ympärilläni kovasti hurmasivat. Mutta silloin istui viereeni eräs naapuritalon emäntä, nuori leski, ja kysyi, miksi noin istua jörötän, koska olen nuori mies ja kuulun osaavan tanssia. No, se puhe koski sisuani niin, että häpesin sillä hetkellä lähteä pidoista pois. Minä neuvoin lapset menemään kotiin ja jäin kuin jäinkin itse pitoihin.

Tuon leski-emännän pyysin ensiksi tanssiin ja hänen kanssaan tein sinä yönä monta kiihkeätä pyöräystä. Halusin näyttää ett'en ollut jörö. Morsiantakin ja morsiustyttöjä pyöritin huimasti, että vereni kiehui ja kihisi kuin tulessa. Mitä likemmäksi aamua eteni yö, sitä kiihkeämmäksi yltyi vereni vauhti. Notkeuteni lisääntyi ja voimani tuntui vaan karttuvan. Minä notkuin ja tein käänteitä ja väänteitä, hypähtelin ylös ja kyykistyin taas alas, pujottelin toisten välistä ja käsien alitse kuin sukkula ikään. Tuntui kuin kauan hillitty luonnonkiihko, sisäinen elinhalu, olisi nyt riehunut verestäni ulos entistä vallattomammin. Ja minun kuumeeni näytti muihinkin tarttuneen. Joka tyttö tanssi niin halusti minun kanssani, sillä sitä mentiin juohevasti ja notkuen kuin joustimilla. Palavaa hehkuivat tyttöjen posket ja kuin takkavalkea viskelivät säkeniä silmät. Niin heiskuttiin aamupuoleen yöhön. Sitte kävin pukeumassa riihivaatteihini ja menin reippaasti toisten kanssa riiheen ahdosta puimaan.

Vastapäätä minua pui Karuliina ja näytti entistäkin totisemmalta. Hänen surumielinen silmäyksensä kohtasi usein minua.

Emäntä valitti kyynelsilmin, että olin rikkonut lupaukseni. Hän sanoi joutuvansa kerran vastaukseen minun synneistäni, kun oli minuun luottanut ja lähettänyt pitoihin. Ja vannaan isäntäkin kotiin tultuaan häntä siitä nuhtelee. Niin valitti hän.

Minä vastasin kopeasti: — Te Jerusalemin tyttäret, elkää minua itkekö, vaan itkekäät itseänne ja lapsianne!

Emäntä liitti siihen: — Te isännät ja emännät, osoittakaat palvelijoillenne tie, että teilläkin on Herra taivaassa. Sekä: — Minulla on edesvastausta siitä miten palvelijoitani pidän ja johdan.

Mutta vastapäätä emäntää pui läksiänvaimo, keski-ikäinen ihminen, niinkuin emäntäkin. Hänen kasvoiltaan säteili rauha ja levollisuus. Hänkin yhtyi puheesen ja sanoi: — Paavon voipi jättää omaan hoitoonsa. Hänellä on tietoa enemmän kuin meillä kummallakaan, ei hän vierry eikä murene.

Siihen pysähtyi keskustelu. Emäntä vaikeni, vaikka jäi murheelliseksi. Allapäin hän kuuli ja näki kuinka minä tuimalla vauhdilla iskettelin olkia, että ne kuin petkeleellä katkesivat. Niin tahdoin näyttää, että kyllä jaksoin tanssinkin jälkeen riihtä puida.

Tavallisuuden mukaan jätettiin minut puinnin jälkeen riiheen käsiviskimellä jyviä puhdistamaan. Se tapahtui siten, että ruumensekaiset jyvät viskasin yksikätisesti pienellä kourumelalla vinoon poikki lattian uunin nurkasta peränurkkaan. Taka-alalle seinää vasten rävähtivät raskaat suurusjyvät, etu-alalle ruumenet ja niiden välille kielelliset eli holejyvät.

Muu riihiväki oli jo mennyt tupaan, mutta Karuliina jäi jälkeen. Hän nyt kahden minua muistutti, että "on se Paavokin höyhenhattu. Tänään mieltyy hän yhteen, huomenna toiseen. Ei suinkaan koko yössä Karuliina johtunut mieleen. Maan ja taivaan olet tehnyt surulliseksi."

— Mistä sen tiedät? kysyin minä. Hän selitti:

— Eikös ihminen ole maa, sinä kuin minäkin? Ja omatunto Jumalan taivas meissä? Niin on siis luonto murheissaan ja taivas murheissaan.

Se muistutus koski minuun kuin rautainen ruoska. Siinä itsekseni istuen ja työskennellen vaivuin miettimään mitä oli tapahtunut. Mieleni tuntui niin raukealta, herkältä ja alakuloiselta niinkuin tavallisesti ennenkin huimaavan tanssiyön jälkeen. Viulut, huilut ja kilivinkkelit helisivät vieläkin korvissani, mutta ne eivät nyt hurmanneet, vaan kiusasivat. Mielessäni uudistui yhä läksiänvaimon lause: "Paavon voipi jättää omaan hoitoonsa, hänellä on tietoa." Se herätti sisässäni itsenäisyyden, mutta myös vastuun-alaisuuden tunnon. Häpesin, ett'en ollut pitänyt sanaani, vaikka minuun oli niin jalosti luotettu.

Silloin, ikäänkuin taivaasta pudonnut, istui pikku Katri riihen kynnykselle. Siinä hän lapsellisesti valitteli, että olin eilen tehnyt taivaallisen Isän pahalle mielelle. Sanoi, että siitä nyt äitikin suree ja isä nuhtelee, kun tulee kotiin.

Minua niin koski, niin järkytti pienen lapsen tavaton valitus, että katkerasti tekoani kaduin.

Isäntä tuli kotiin ja kutsutti minut pikku pojallaan kammariinsa. Hän kysyi juhlallisesti:

— Jos nyt tuomion tuli ilmestyisi, niin emäntäkö vai Paavo olisi syypää?

— Ei emännän, vaan minun on syy. Minähän hylkäsin ystävällisen varoituksen enkä täyttänyt lupaustani, vastasin.

— Oikein! Sinä olet rehellisesti tunnustanut. Joka itsensä tuomitsee, sitä ei kukaan tuomitse, lausui isäntä lientyneenä. Lopuksi neuvoi hän minua pyrkimään paremman tien kulkijaksi ja minä läksin työhön.

Mutta kauan ahdisti minua synkkä mieli. Tuli sitten joulun joutilaammat ajat. Silloin painui mieleni vielä syvempään kuloon. Tahvanan iltana istuin kovin ikävissäni. Muistui mieleeni kotikylien ilosilmäiset tyttäret, ihanat illanvietot ja riemuiset tanssiyöt — kaipasin haikeasti niitä. Ajattelin, että jos nyt olisin siellä syntymätiloillani, niin tanssin sipinä leiskuisi lattialla, viulu hiveltelisi mieltä ja silmät kynttiläin kanssa kilpaa säkenöisivät. Elämää sitä olisi eikä näin nurkassa murehtien kuluisi nuoruuteni ja surkastuisi voimieni kukka.

Niissä mielin avasin tuvan oven ja astuin porstuaan.

Silloin sävähti salin puolelta korviini voimakas laulunsävel: "Tämän maailman ilo on kaikki katoavainen." Se hulmahti kuin väkevän kosken kohaus ja vihlaisi syvästi ilonjanoisen sydämmeni sisintä. Minä vaivuin taintuneena porstuvan lattialle. Ihmiset, jotka olivat minut siitä korjanneet, sanoivat olleeni aivan kalpean.

Sen jälkeen tein lupauksen, että toista elämää vast'edes vietän. Isäntäkin korotti minut työväkensä voudiksi. Mutta alakuloisuus ei minua sittenkään jättänyt. Se se mahtoi tuottaa tuskaa, että jotakin oli minussa pysähtynyt vanhasta toiminnastaan eikä vielä auennut uuttakaan uraa. Joulun jälkeen yhtenä lauantaina käski isäntä minut valjastamaan hevosta. Hän hankki lähteä Karuliinan kanssa Rantasalmelle kuuluisata J. F. Berghiä kuulemaan. Minä ratustelin tallissa hevosta kun isäntä tuli sinne ja kysyi, miksi näytin niin murheelliselta. Sanoin, että haluaisin lähteä mukana kuulemaan autuuden tietä — vaikka oli sekin tosi, että halusin sinne mennä Karuliinan tähden. Isäntä lausui: — Niin seisoo virressä, että "mieleni pimitetty onpi synnin sumulta". Mutta pakenee se aikanaan sumu ja pilvetkin taivaalta kuin tuuli puhaltaa. Niin pakenee Paavonkin murhe ja kirkas olo vielä aukenee. Nyt vaan ei sovi matkalle molempien palvelijain lähteä. Eikä olekaan autuuden tie sidottu sinne tai tänne, sen löytää etsijä kaikkialla. Sillä meidän oman sydämmemme neulansilmän läpi se taivaasen tie kulkee.

Se lausunto pani minut miettimään, että jätin mukaanpyrkimisen sikseen.

Mieleni kiintyi aina enemmin Karuliinaan. Hänestä haaveksin usein itsekseni. Ja kun olin isona miehenä aapiskirjan loppulehdeltä opetellut vähittäin kirjaimia tekemään, niin vuovasin kerran paperille runoa korkeaveisun tapaan: "Nouse, armaani, ihanaiseni, nouse, sillä elämäni aamurusko jo nousee!" Paperin löysi Elias poika taskustani ja näytti sen isälleen. Taas kutsuttiin minut kammariin nuhdeltavaksi.

— Onko tässä mitään todellista? kysyi isäntä.

— On, vastasin minä. — Minä otan Karuliinan, vaikka läpi kuuman kirveen.

— Se on suora puhe ja vastustamaton sana, lausui isäntä. — Mutta muista, Paavo, ettei saa pahennusta harjoittaa!

Siitä lähtien Karuliina ja minä olimme uskotut niin kahden kuin joukossakin yhdessä seurustelemaan ja sydämmemme paloi toisillemme puhdasta tulta.

Sitä vaan en käsittänyt ja se vaikutti minuun pahasti, kun emäntä tämän jälkeen päästi minun kuulteni niin usein pistosanoja Karuliinasta. Kun tuli puhe vaatteista, ruuasta tai kahvista, niin muistutti hän: "Mitenkähän on sitten kun Karuliinan saat vaimoksesi, onkohan sukkasi parsittu, keittosi keitetty ja kahvisi laitettu!" Se puhe jakoi kokemattoman mieleni kahtia, etten tiennyt kehen luottaa. Sen jälkeen olin näkevinäni, että tyttö oli askareissaan kömpelö. Sitten oli hänellä vähän kuulossakin vikaa. Mutta toisaalta mietin, että olipa hän talonväellekin sentään niin monta vuotta kelvannut. Totta kai hänessä on paljon hyviäkin puolia. Osasipa hän niin hyvästi lukea ja kauniisti laulaa, ettei moni. Oli niin siivo ja vakavamielinen tyttö. Ja hänen isot ruskeat silmänsä, jotka aina paloivat mielessäni! Ne ominaisuudet sitoivat minut häneen.

Yhtenä kevätsunnuntaina, kun aurinko paistoi kauniisti ikkunasta sisään, menin Karuliinan kanssa vinnikammariin. Se oli somaksi tapetoitu pieni huone. Matalan ikkunan kohdalla seisoi ruskea pöytä ja sen vieressä oikealla punaiseksi maalattu sänky. Vasemman peränurkan täytti Karuliinan tumma vaatekirstu. Kammarin ikkunasta näkyi viljapelto, kylää ja sen takaa sakeata havumetsää. Me istuimme vierekkäin sängyn laidalla ja Karuliina luki "Huutavan ääntä", josta välillä keskustelimme. Minä laskin käteni hänen olalleen ja enemmän kuin kuuntelin lukua, ihailin henkeviä väreitä lukijan kasvoilla. Niinkuin aurinko ikkunasta, paistoi sielu lämpimästi hänen silmistään minulle. Ja niin värehti hänen kasvoillaan henki kuin tuulen huokaukset päivän paisteessa välkkyvän veden kalvolla. Sitte lopetti hän lukemisen ja alkoi veisata virsi virreltä yhä syvemmin, yhä hartaammin ja kiihkeämmin. Kuuma palo hohti silloin kuin aamurusko hänen poskillaan. Hän aloitti virren: "O, Herra ilo suur!" Niin jalo riemu näytti hänet valtaavan, että ääni vavahteli syvästi ja silmät soimusivat kuin kaksi kirkkainta tähteä kuun kupeella. Mutta siinä laulaessaan hän yht'äkkiä tarttui kouristavasti minuun ja puristi minut vuoteelle, jossa muokkasi ja syleili kuin hurmattu. Hämmästyneenä ryöstäyin hänen käsistään irti ja rupesin miettimään mitä tämä oli. Hän oli ennen varoittanut minua siitä, mitä nyt itse rikkoi. En ollut mitään sellaista hengellistä kohtausta vielä sitä ennen kokenut enkä ymmärtänyt niitä kuin hengen ovat.

Karuliina kun heräsi horroksestaan niin kysyi oliko mitään sopimatonta tapahtunut, koska näytin niin murheelliselta; ja hän pyysi anteeksi. Sanoi itseänsä kohdanneen hourauksen. Sanoi, että kiihkeämmissä kristityissä tapahtuu semmoista useammin, hänessä vasta ensi kerran.

Molemmat istuimme sen jälkeen vähän aikaa noloina ja neuvottomina.

— Emmekös mene päivälliselle? kysyin minä lopuksi.

— Mennään vaan, vastasi Karuliina. Ja minä luulin nähneeni hänen silmässään kyyneleen.

Me olimme laskeuneet kirkastuksen vuorelta alas.

* * * * *

Sitten tuli meille isännän kanssa matka kaupunkiin suoloja noutamaan. Kaksi naapurin miestä kulki samassa matkassa, niin että meitä oli yhdessä neljä körttiläistä; hevosetkin olivat notkupäisiä ja surunkarvaisia kuin körttiläiset. Kaupungista palatessa oli reissä suoloja kolme tynnyriä hevoseen. Raskas oli reessä suola, raskaasti juoksi hevonen eikä ilo raikunut miestenkään suusta, vaan kirkkovirtten surumielistä säveltä kuljetti tuuli yli Saimaan leveän jäänselän niin kauas kuin jaksoi. Jääkin oli rappiolla, ettei ollut hyvä kuormareellä tiepuoleen poiketa ellei tahtonut jääkohvan alle vaipua. Päivä vaan oli iloinen ja kirkas, se säteili niin keväisesti selkeältä taivaalta, vaikka olikin jo painumassa länteen.

Niin kun hiljaa edelleen ajaa lökötimme, niin tulla viiletti vastaamme humalainen mies, että vihuri takana vinkui. Etäämpänä hän lauloi räikeästi, lähempänä hoilasi. Laulun sanat vielä muistan.

    Jos sinä tyttö minulle joudut,
    Joudut mieron tielle;
    Siell' on leipä leikattu
    Ja rahaton on kyyti.

Tie auki taikka pää auki! kiljasi hän likempänä.

Sekä hän että me seisotimme hevoset. Isäntäni koetti miehelle haastaa suloset ja makeat, että hän väistyisi hetkiseksi syrjään.

Mutta mies pysyi röyhkeänä eikä väistynyt. Körttiläinen taas ei koskaan itse tapellut.

— Kuulehan, naapuri, ole moinen hyvä mies ja väisty syrjään: sinulla tyhjä reki on ja meillä raskaat kuormat, että on mahdoton väistyä, puhutteli miestä isäntäni. — Suolat näet, veliseni, kastuisivat tai jäisivät tukkunaan kohvan alle.

— En pelkää enkä väisty! kerskui mies ja nousi rekensä kannaksille uhkaavana seisomaan. Pitkä ja roteva mies.

— Nostammehan rekesi, rakas naapuri, syrjään, ett'et näe mitään vaivaa — jatkoi isäntäni — ja kun olemme päässeet ohi, nostamme sen taas tielle, että voit olla aivan huoleti.

— Tuosta nupista annan teille nuppiin, joll'ette väisty! uhkasi mies ja heilutti lyijypäistä piiskanvartta ilmassa. Sitä pöpöä ei ollut hyvä lähetä edestäpäin.

— Astu esille, Paavo! komensi silloin isäntäni minua, joka ajelin viimeistä rekeä.

— Mutta jos hän minut hakkaa vaivaiseksi, kuka minut sitten elättää? vastustelin.

— Elä sitä sure, pidän kyllä sinusta huolen, vakuutti isäntäni.

— On sitä leipää meillä sinullekin, lisäsivät toisetkin isännät.

Pitihän minun totella, kävi miten kävi.

Sill'aikaa kuin matkatoverini viettelivät ja rukoilivat miestä hyvällä väistymään, kiersin minä salavihkaa hänen taakseen. Siellä tartuin äkkiä käsin hänen kaulukseensa ja samall'aikaa ruhjaisin polvellani miehen selkään niin rutosti, että hän reenkannakselta retkahti jääkohvaan tienkupeessa. Kaatuessaan yritti hän kaapata minua leveällä kourallaan kiinni pääkuoresta, ettei olisi varmaankaan minulle hyvin käynyt. Mutta onneksi tarttui hänen kätensä uuden sarkakörttini kaulukseen. Siitä riipaisi hän takin ylhäältä alas asti halki. Sain iloita, ett'ei pahemmin käynyt. Palkinnoksi survaisin minä jalallani hänen kätensä jääkohvaan, että se rusahti poikki kuin tupakka. Koko mies vaipui kiroillen puoleksi jääkohvan alle.

Tällä välin olivat toverini toimittaneet miehen reen sekä hevosen syrjään ja ajaneet meidän kuormat ohi. Minä pyysin, että nyt nostettaisiin kukistettu mies jälleen rekeensä ja ohjattaisiin hän hevosineen matkalle. Mutta siihen eivät he suostuneet, vaan sanoivat: "koska hän oli aikanaan hyljännyt armon, niin kärsiköön nyt hirmua".

Aivan samoin uskoivat he Jumalankin ihmistä kohtaan menettelevän.

Ajoimme tavallista vinhemmin eteenpäin. Miehen kiroukset soivat kaiken tietä korvissani. Yöpaikassa emme tohtineet virkkaa koko tapauksesta mitään. Olen ajatellut, että jos se mies jäi henkiin, niin joutui hän ainakin raajarikoksi. Mutta meitä lohdutti se, että olimme olleet oikeassa.

Kotona juttelimme tapauksen. Kylän väki vertasi minua Taavettiin, joka oli Goljatin kukistanut. Ja vaikk'ei minua naiset harpuilla ja kanteleilla tulleet tervehtimään, niin tunnustettiin minut kaikkialla tanakaksi mieheksi, joka voisi kelvata vaikka taloon isännäksi. Itsekin mielessäni ylenin arvossa vaaksan verran. Karuliina vaan ei tunnustanut urostyötäni oikein kristillisen miehen työksi. Väitti, ett'ei ollut kunniallista, kun meitä oli neljä miestä yhtä vastaan, tarttua vihollisen kimppuun salaa takaapäin. Taavettikin linkosi kivensä Goljatin otsaan eikä niskaan. Sitte moitti hän meitä julmiksi, kun olimme jättäneet ruhjotun miehen jääkohvaan, emmekä nostaneet sitä edes rekeen ja ohjanneet tielle.

Se puhe loukkasi ylpeyttäni. Minä koetin todistaa, ett'ei kristilliset valtakunnatkaan sotia käydessään välitä vihollisen haavoitetuista sen kuin vaan kukin korjaa omansa, jos korjaa. Ja samahan se oli tässäkin.

Mutta Karuliina intti, että kaikki sota ja meteli on villien ihmisten syntistä julmuutta ja että tosi kristillisyys kesyttää ihmiset ja hävittää sodat.

Sellaiset ajatukset eivät minuun silloin pystyneet. En ollut vielä niin kesy, että olisin Karuliinaa ymmärtänyt. Heikko side yhdisti meitä enään ja sekin uhkasi nyt ratketa. Yhteiset lukemiset ja laulut vinnikammarissa alkoivat minusta jo tuntua ikäviltä. Ja minusta tarttui se sama tunne Karuliinaankin.

Sitte teki emäntä vielä Karuliinan vioista joskus muistutuksiaan.

Yhtenä päivänä sanoi talon vanha muonavaari, isännän isä, näin:

— Joutaisit mennä tuonne Tapanin leskelle töppösiäs kuivaamaan ja pöksyjäs paikkaamaan.

Hän tarkoitti sitä samaa leskeä, joka osasi pidättää minut läksiäis-iltana yöksi tanssiin.

— Siinä on neljän kapan tila ja kylvetään kolme tynnyriä ruista vuosittain, lisäsi hän.

— Onpa siinä kuusi lastakin, huomautin.

— Siinähän se kasvaa leipä lapsille kuin muillekin, penäsi vaari. — Ja on se toista isäntänä elää kuin renkinä retustella. Nuorena sitä pitää katsoa eteensä. Joka ei rakenna taloansa maassa, sillä ei sitä ole taivaassakaan, lasketteli ukko.

Hän olikin eri maata kuin muu talon väki. Ei välittänyt yhteisistä luvuista eikä lauluista. Omassa nurkassaan hän sunnuntaisin istua jurotti. Siinä painoi lasinsangat nenälleen ja itsekseen luki minkä luki ja mietti mitä lie miettinyt. Usein vaan ei ajatuksiaan muille purkanut. Eikä kukaan häntäkään häirinnyt.

Sen ukon harvat sanat ne minut kokonaan teloilta työnsivät. Sitten alkoivat juosta kylän naisetkin naimista laulamassa: neuvoivat sinne lesken luo tarinoimaan ja sukkiani parsittamaan. Kertoivat lesken sanoneen: "Jos kuninkaanpoika ja Holpan Paavo tulisivat minua kilpaa kosimaan, niin Paavolle sitä menisin." Se nosti mieltäni ja viritti kunnianhimoani, etten ajatellutkaan muuta kuin pyrkiä taloon isännäksi.

Leskellä oli kaunis musta ruuna. Se välkkyi kuin silkki, juoksi kuin peura. Hän kutsutti usein minut sitä valjastamaan. Sanoi sen olevan niin raisun, ettei sitä joka mies puihin pane. Minä sitä kyllä osasin hillitä ja pitelin kuin lammasta. Muutenkin pyyteli hän minua usein asioilleen, että monesti oli vaikea talon töiltä ratketa. Sanoi luottavansa minuun enemmän kuin muihin ja kyseli neuvojani. Hänen pienemmät lapsensakin rupesivat minua hyväilemään kuin isäänsä, että tuntuivat minulle hyvin rakkailta.

— Ethän ole enää mikään lapsi, ett'et voisi väkevämpääkin maistaa, sanoi hän, kun kaasi minulle välistä rommia kahvin sekaan taikka antoi kylmän ryypyn. Olin silloin täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Ja olinhan väkeviin jo ennenkin tutustunut, vaikk'ei niitä Kesusvaarassa suvaittu.

Tiesivät ne ryypyt panna veren vinkeästi liikkeelle, ett'ei kieli kiihkoja peitellyt. Pieni Liena-emäntä — se oli emännän nimi — näytti silmissäni nuorelta ja viehkeältä kuin voittu vehnänen. Hänen pienet sinisilmänsä näyttivät syttyneen minulle ja paloivat niin pyytelevinä matalan otsan alta. Niin hempeältä hän näytti, että tuli sääli ja teki mieli. Sellaisina hetkinä se musta ruunakin mielessäni välkkyi kuin silkki, juoksi kuin peura.

Eräänä iltana, kun oli myöhään kahden istuttu, jäin kuin jäinkin lesken luo yöksi. Se teko meni liian pitkälle.

Sen jälkeen tuli kiire kuulutuskarttaa toimittamaan.

— Ei se liitto kanna hyviä hedelmiä, sanoi Kesusvaaran isäntä ja kehoitti minua hankkeesta luopumaan.

Karuliina ei sanallakaan aikeitani vastustanut. Oli vaan äänetön ja hymyili joskus surullisesti, niinkuin kärsiväiset hymyilevät.

Lopulta meni isäntäni pappilaan ja kielsi lesken ja minun kuulutuksesta.

Mutta muonavaari, joka oli puhemieheni, veti lesken kanssa toista köyttä. Hän oli nuorena ollut lautamies ja tunsi lainpykälät. Hän kumosi papin vastahangan, niin että kuulutuskartta tehtiin.

Seuraavana sunnuntaina kuulutettiin meidät kirkossa kristilliseen avioliittoon.

Sinä päivänä juoksin minä kuin vimmattu metsään. Siellä kävelin ristiin ja rastiin, itkin ja kaduin itseni pyörryksiin. Synkkä oli se syyspäivä, mieleni sitäkin synkempi. Päätin, ett'en naisikaan Lienaa ja sitten taas, että kuitenkin naisin. Näin kuusi lasta ympärilläni pyytämässä leipää, lämmintä ja vaatteita. Aavistin jo mielessäni, kuinka kerran hikoilin ja vanhenin heitä palvellessani; kuinka he suuriksi tultuaan raappivat silmäni ja sysäävät minut luhdin solaan käsinkivillä jauhamaan; kuinka sitten lopulta kuolisin liassa ja kurjuudessa; kuinka viimein tuomiolla vaadittaisiin minulta vieraan isän lapsia enkä voisikaan näyttää ihmisiä, vaan kissoja, kettuja ja ilveksiä. Ajattelin sitten omiakin lapsiani, jos niitä syntyisi — ne jäisivät osattomiksi ja avuttomiksi, kun isä on itsensä orjaksi myönyt. Ei silloin mielessäni isännyys paljon painanut eikä silkkikarvainen ruunakaan suuresti loistanut.

Kalpeana ja tuskissani menin Lienan luo sanomaan, että meistä tulee ero, taikka paha perii. Sinne oli kokoontunut jo tupa täysi kylän väkeä tupakaisiin. Keskellä pöytää kahden kynttilän välissä oli suuri tupakkavasu ja huone tupakan sauhua täynnä. Vanhat miehet istuivat pöydän luona ja oluthaarikka kulki heillä kädestä käteen; toiset härppivät norria. Nuorempi väki tanssia hytkytteli lattialla, hattupäin ja piippunysät miesten hampaissa. Liena tuli perältä minua vastaan ja tarttui käteeni taluttaakseen minua pöydän luo. Joukosta kuului muutamia onnitteluja.

— Minulla on sinulle, Liena, vähän sanomista, tulehan tuonne välikammariin! pyysin minä värähtelevällä äänellä.

Sinne menimme kahden ja istuimme vierekkäin sängyn laidalle.

— Sinä näytät niin sairaalta? sanoi Liena.

— Niin, minä sairastankin vilutautia ja se on paleltanut sydämmeni, lausuin katkerasti.

Liena huomasi, ettei ollut asiat oikein, vaan että oli paha merrassa. Hän jäi ensin noloksi ja ääneti, sitten kaasi kahvia kuppiin ja asetti rommipullon viereen.

— Laitahan tästä kuppi kuumaa, niin lämpiää mielesi ja kielesi! kehoitti hän ja koetti hyväillä minua.

Minä näytin ynseältä ja sanoin, ettei minulle tahdo koko elämä maistua.
Se — — tuota — — minä tahtoisin sinulle sanoa, että —

— Ryyppäähän toki ensin ennenkuin jäähtyy kahvi! katkaisi Liena.

Minä sekoitin kahviin sokeria ja kaasin pullosta sekaan väkevää. Tein sen hyvin kankeasti. Sill'aikaa Liena kertoi miten väki tuvassa oli iloinnut ja kaikki olivat sanoneet, että meistä tulee sopiva pari, kun olemme yhtä lyhyet kumpikin.

Olin juuri ottanut kupista ensi härppäyksen, että arvelin nyt sopivaksi jatkaa.

— Mutta tuota — — minä tarkoitan, ettei siitä meidän naimisesta voi tulla mitään, änkytin minä.

— Mi — mitään! puhkesi Liena.

— Niin minusta tuntuu, lisäsin.

— Mutta johan olemme kerran kuulutetut ja — —

— Se ei tee mitään, sen voipi vielä purkaa, jatkoin minä.

— Mutta mitä sanoisivat silloin ihmiset minusta? Ja se yö — se sekaannus, muistutti Liena.

— Niin, se sekaannus! harmittelin minä. Jäin mykäksi. Kiroilin mielessäni sitä yötä. Tyhjensin norrikupin pohjaan.

Silloin astui Kesusvaaran muonavaari sisään. Hänen kanssaan kallistin toisetkin kupit. Hän otti puheeksi silkkikarvaisen ruunan ja kuinka nyt toivotaan hyvää vuotta, että kelpaa kyllä häitä pitää ja elämistä alkaa. Siihen se eronhanke raukesi.

Pyhäinmiesten viikolla kävin Kesusvaarassa hyvästijätöllä. Karuliina oli maaomenia nostamassa pellolla. Kun tartuin häntä käteen, silmäili hän minua hyvin säälivästi ja vakavasti. Sitte puhkesi lausumaan:

— Kovin kevyeltä näytät silmissäni, Paavo: sin'et paina kuin tupen täyden ruumenia ja naulan höyheniä. Kaiketi olisin sinulle paremmin kelvannut, jos olisin käynyt kanssasi irstailemaan. Nyt olet kuin se Pitkä-Piena, joka viisi neitsettä petti eikä sitten haudassakaan rauhaa saanut: Herran temppelin ovenpielessä piti hänen seistä sill'aikaa kuin neitseet alttarin luona veisasivat.

Karuliinan sanat tuntuivat puukon pistolta; ne iskivät pilvisen sydämmeni kyyneliin. Itkeä tyrskin kuin lapsi ja mieleni oli katkeran haikea. Tuntui kuin olisi näkynyt takanani taivas selvä, edessä pilvi pimeä. Eikä kuitenkaan käynyt pyörtäminen. Tuli mitä tuli, kävi miten kävi, vanha piti jättää, uusi ottaa, vaikk' oli uusi vanhempi vanhaa. Oman luonteeni ajolla olin pettynyt sekä pettänyt.

Ennen häitä sairastui Liena silmistään niin pahasti, että näytti sokenevan. Hän tuskin näki enää kävellä taluttamatta. Siinä näin Jumalan kurittavan vitsan meille molemmille. Mutta ajattelin, että hän kyllä paranee, jos se risti ei ole meille tarpeellinen. Eroa en tohtinut enään ajatellakaan.

Vähittäin Liena sitten paranikin. Jälestäpäin kuulin, että hän olisi taikojakin käyttänyt.

Oli sitten häät. Tulimme vihityiksi. Tuntui kuin olisi pappi minut seitsemällä sinetillä lukinnut iänikuiseen kadotukseen.

Sen jälkeen jouduin kuin villiin. Syyttelin Lienaa, että hän minut, kokemattoman, pojan, oli vietellyt ansaan. Hän rupesi itkemään. Sitte tuli puhumattomaksi, ähkyi ja puhkui päiväkausia. Se tuntui minusta vielä tuskallisemmalta. Häpesin että olin syyttänyt muita kuin itseäni. Olinhan mies, jonka piti vastata itse teoistaan, ja vaimoni vaan nainen, jolla on pitkät hiukset ja lyhyt mieli.

Niin ajattelin ja sen kovemmin vaan omaatuntoani kivisteli. Johtui mieleeni ihanat hetket Karuliinan kammarissa ja Siionin virsien sävelväreet uudistuivat muistissani. Mutta ne soivat valittaen kuin kadonneen taivaan kaukainen hyminä.

Pienen talon köyhyys paljastui pian eteeni. Näin lapset kurjissa repaleissa vaativan itseltäni vaatteita, kuusi lasta ympärilläni. Heitä puolsi holhoja, joka oli lasten eno; väärämielinen mies kuin kiero puu. Hän vaati lapsille kaiken leskenkin osan. Liena vapisi eikä tiennyt puoltaako itseään tai lapsiaan. Hän oli kovin pelkuri ja taikauskoinen niinkuin hänen neljä kälyänsäkin. Uunin kolossa säilyttivät aina taikasuoloja, joita milloin mihinkin tautiin käytettiin. Minä tunsin joutuneeni valkeuden valtakunnasta pimeyden valtakuntaan. Ja ilman rakkautta olin heikko kestämään kuormaani. Rupesin epätoivossani juomaan viinaa, jota silloin keitettiin kodissa. Peittosin sitä viikosta viikkoon, että kuu kuutena silmissäni paistoi. Kun siitä välillä selvisin, niin tuntui tilani sitä hirmuisemmalta. Ostin jo reppuvenäläiseltä "vanhaamiestä" (arsenikkia). Eräänä aamuna, kun vapisin ikäänkuin lankavyyhti, sekoitin sitä kahviin. Olin päättänyt tappaa itseni. Olin juuri laskea myrkyn huulilleni, niin vaimoni raappasi kupin kädestäni lattialle — hän oli nähnyt mitä siihen sekoitin.

Nyt häpesin kuin koira kurjaa aikomustani.

Siitä löysi holhoja syyn vetää minut oikeuteen. Ei vuosi vielä ollut umpeen kulunut, kun hän oikeuden varjolla toimitti niin, että talo kaikkine omaisuuksineen joutui hänen haltuunsa.

Vaimoni ja minä jäimme puulle paljaalle.

Siitä lihan-innosta, että jäin talosta osattomaksi, vierauin vielä enemmän lapsintimistani enkä voinut heitä kyllin rakastaa. Vaadinpa, että vaimoni aivan jättäisi heidät. Sitä hän kovin suri, että kalpeni.

Vuoden päästä, noiden monien surujen aikana, syntyi vaimolleni tytär. Kun se hetki joulun edellä lähestyi, tahtoivat kälyt käyttää taikasuoloja ja hakea noitavaimoja avuksi. Sitä en sallinut. Annoin akoille kyytiä ja vein vaimoni itse lämpimään riiheen. Kälyt panivat saunan lämmitä. Vaimoni vaipui tuskissaan käsivarrelleni. "Pure kappale lihaa käsivarrestani, jos se huojentaa!" sanoin kovana hetkenä vaimolleni. Lapsi syntyi onnellisesti.