KUVAUKSIA
LINNUN POIKA.
Ystäväni perheineen oli odotettavissa maalle Puruveden rannalle. Parin päivän kuluttua piti heidän jo saapua. Heillä oli pieni, kolmivuotias tyttönen, koko perheen keskus, jolle jokainen säteili ja josta riitti iloa jokaiselle. Joskus suruakin. Sellaiset lapset ovat kaikille niin mieluisia, että heitä huvittaakseen tekisi vaikka mitä — huolimatta niin paljon heidän oikeasta hyödystään. Huvittavampi on heitä huvittaa kuin hyödyttää.
Yhtenä iltapuolena heinäkuun alussa, kun yksin Tuunaansaaren valtamaantietä kävelin, mietin mielessäni millä sitä lasta nyt voisin ensityöksi ilahuttaa, kun se tänne maalle tulee; jotain pitäisi keksiä. Niin etenin jo kilometrin päähän talosta, kun yht'äkkiä pieni lintu tienohessa siipiään räpytteli. Ihmeen naasti, sileä, monivärinen, viehättävän soma.
Heti siinä tuokiossa minun poikamainen saaliinhimoni heräsi. Minun piti se turvaton saavuttaa, sitä ihailla, silittää ja hyväillä.
Minä takaa ajamaan. Ja lintu pakeni koko voimastaan. Mutta hento oli vielä lapsen siipi — minä saavutin sen.
Sen käsissäni räpytellessä minä tunsin sääliä, tunsin tekeväni pahasti, kun riistin pieneltä elämän alkajalta vapauden. Mutta samassa puolsin tekoani sillä, että nyt pikku lintu voipi pientä kaupunkilaistyttöä ilahuttaa. Tyttö kovin siihen mielistyisi, oppisi rakastamaan pikkulintuja. Sitte päästettäisiin se taas vapaaksi, eihän lintu siitä pahenisi; huvittaisi vaan ihmisiä, varsinkin sitä lasta.
Johtui kyllä mieleeni, ettei äitini, minun lasna ollessani, sallinut metsälintujen poikia kotiin tuoda, vaan toimitti minut kerrankin viemään kyyhkynpojat takaisin niiden metsäpesään. Mutta tämä lintu nyt oli niin perin soma ja olihan tarkoitus ainoastaan pariksi päivää — — ja sitten lapsen vuoksi.
Olin melkein kuumana kiihkostani. Ja pitikö minun lintuseni, kerta saavutettuani, heti irti päästää!
Kahden kourani välissä minä sitä koetin pidellä niin hellästi kuin osasin. Mutta se vapisi ja läähätti pelosta; nokka ammollaan se tarkasteli ympärilleen ikäänkuin miettien pelastuskeinoa ja sitte taas teki ponnistuksen vapautuakseen. Silloin piti minun sen tilaa pienentää. Hädissään se nyt purikin minun sormiani, mutta heikosti puree pieni. Vähän väliä se yritti pois pyrähtää, mutta turhaan, mahdotonta — olinhan minä jättiläinen ja lintunen vaan pieni keri, kokematon sen lisäksi.
Minusta tuntui kuin se olisi suonut minun käteni väsyvän ja höltyvän tai jalkani kompastuvan, että siinä vahingossa sitten pääsisi vapaaksi. — Oma syyni, jos hän niin toivotti.
Ilta alkoikin pimetä, että helposti olisin voinut kompastua, varsinkin kun kaiken tietä pidin silmällä saalistani.
Kuinka puhtaana ja virkeänä se olikin säilynyt siellä vapaudessaan; kuinka hieno sen ruskea rinta, tuhkanharmaa päälaki, vanilin kihtava niska, sinervät sivut sekä mustan- ja valkeankirjavat siivet ja pyrstö! Varmaankin lapsia sen ystävällisen linnun, joka meille ensimmäisinä lupaavaa kevättä laulaa, toivoa, iloa ja tointa herättää. Näinkö piti minun hänen perilliselleen palkita?
Mutta enhän tahdo sitä vangita kuin vaan pariksi päivää, sen verran vaan, että pikku lapsikin oppisi tuntemaan millaisia lintuja Suomessa kasvaa — sitte päästetään vapaaksi. Eikä tiedä kuinka pian se uusiin oloihin tottuu. Ehkä hyvinkin mielistyy ja jääpi ainiaksi.
Taloa lähetessäni käteni kuumenivat ja lintu läähätti yhä tuskallisemmin. Päästäkseni sen tilaa ajattelemasta kuvittelin minä miten sille tulee hauskempi häkissä ja kuinka sen sopisi siitäkin iloita, jopa ylpeilläkin, että voipi huvittaa tuota pientä kaupunkilaista prinsessaa — mikä lohdutus!
Tulin taloon. Aluksi panin nuoren laulajan pärekoriin. Olihan siellä nyt tilavampi ja viileämpi kuin kädessäni, arvelin.
Työmies oli juuri päässyt päivätyöstään. Hänen piti nyt iltatyökseen kyhätä linnulle häkki. Hän ei kieltäytynyt, sillä työn uutuus yhtä paljon kuin lisäansio virkisti häntä. Karkeasta rautalangasta sommitteli hän kahden laudan väliin laulajan lapselle vankilinnan. Kovin kourin työnsi hän pikku poloisen sinne. Sille kokoeltiin siemeniä sekä kärpäsiä, kumpia vaan haluaisi; vettäkin kupposella annettiin. Se ei tahtonut mitään maistaa, oli vaan levoton ja vähän väliä juoksi pienen päänsä syvälle rautalankojen väliin. Jokaisesta liikkeestä huoneessa ja varsinkin minun likenemisestäni se aavisti itselleen vaaraa ja törmäsi urheasti rautaseiniä vastaan. Mutta kankeat rautalangat eivät kylliksi taipuneet; ne vaan puristivat pientä, kiihkeästi tykyttävää rintaa. Monesti se ei päässyt raosta omin avuin ulos eikä sisään ennenkuin autoin.
Minä painoin sen nokan veteen. Se alkoi vähin juoda. Lopulta noppi se arastellen jonkun siemenenkin. Tietysti sillä oli sekä nälkä että jano, mutta olihan sillä syytä epäillä, että maantierosvon antamat ruuatkin olivat pelkkää juonta ja kavaluutta.
Minä häpesin hänen pelkoansa ja arkuuttansa, sillä minä syvästi mielessäni tunsin, että olin ansainnut hänen epäluottamuksensa.
Tuntoani viihdyttääkseni läksin minä etsimään vangilleni enemmän ruokaa. Mutta tuokion kuluttua, kun palajan takaisin — mitä näen?
Pieni sankarini oli tahtonut millä hinnalla hyvänsä vapautua. Se oli taas tehnyt uljaan rynnäkön vankilan seiniä vastaan. Se oli yrittänyt päin ja jaloin avata itsellensä tien suureen luontoon. Mutta seinät olivat sille liian kovat, jotta pako ei onnistunut, ja nyt riippui se toisesta jalastansa rautahäkin seinässä, pää alaspäin. Sillä oli ollut aikaa siinä ensin reutoa ja tempoa päästäkseen irti, mutta varvas oli liian tiukasti iskeytynyt rautalangan silmukkaan, ettei lähtenytkään siitä, vaan koski kauhean kipeästi.
Lintu rukka värisi tuskista, kunnes taintui tajuttomaksi. Nyt oli se jälleen herännyt ja näytti rauhalliselta odottaen kohtaloaan — tulkoon mikä tuleekin. Mitä hyvää voipi tuolta ihmiseltä odottaa, viheliäiseltä ihmiseltä, jolla ei sydäntä ole!
Ja kuitenkaan minä en ollut tahtonut pahaa; luulinpa pientä lintuani rakastavanikin.
Kirvelevä pisto tunnossani riensin minä kiireesti siipinuorukaiseni avuksi. Se ei liikahtanutkaan, vaan näytti välinpitämättömältä ja ikäänkuin halveksien silmäili minua. Se oli tullut kovaksi ja uhkamieliseksi. Ei peljännyt, ei värissyt eikä pyristellyt, kun minä vapisevin käsin tuskallisesti päästin sen pikku jalan vaikeasta asennosta irti.
Tuntui kuin olisi se minulta levollisesti, vaikka nuhtelevasti, kysynyt:
— Mitä kidutusta minulle nyt mietit?
Miten pörröinen, surkea ja likaisen näköinen se nyt oli!
Kenelle iloksi? —
Tunnonvaivoiksi minulle.
Olisiko ehkä linnun lasta surullinen kokemus kehittänyt ja viisastuttanut. —
Ainakin araksi, varovaksi ja epäluuloiseksi ihmisiä kohtaan.
Pitikö pikku kaupunkilaistyttösen vielä minun tekoani jatkaa?
Vapaaksi, vapaaksi tahdon hänet päästää. Lennä omiesi luo suureen kotiisi, lintuseni!
Minä päästin lintuni puutarhaan omille valloilleen ja toivoin näkeväni sen ilosta hypähtelevän, jopa lentävänkin.
Mutta vaikeasti, toinen siipi lamassa, se vinona pyrki yli puutarhan lavojen metsään, isiensä valtakuntaan päin.
Se oli viallinen, raajarikko.
Sen jälkeen on minulle tuntunut tuskalliselta kuunnella kesäisen peipon laulua: se soipi valittavasti ja surullisesti — se soimaa minua.
IHMELAPSI ISÄÄNSÄ.
Halki ruohoisen pihamaan astui piikatyttö asuintuvasta aittaan kello 8 alkukesäkuun iltapäivällä. Kaupunkilaislapsia leikki siinä hietaläjässä.
— Koko sunnuntaipäivä on kulunut eikä missään tullut käydyksi, päivitteli tyttö omia aikojaan.
Hän ikävöi sitä yhtä, sitä tuntematonta onneansa. Vilkas, valkokulmainen työmies istui aitan portailla — hänkin oli kaiken päivää ikävöinyt.
— Minä olen hyvilläni, että päivä lopultakin on kulunut. Vaikk' olenkin täällä sukulaisissa työssä, niin aina jo edeltä käsin pelkään sunnuntaita.
— Miksi sitä niin pelkäätte? kysyin minä, tarttuen puheesen.
Mies siirtyi sivulleni tuvan portaalle istumaan ja kertoi:
— Seitsemän vuotta olin naimisissa ennenkuin sain lapsen, pikku Elvini. Nyt se on minulle niin rakas, että kotona hänen luonansa olen onnellisin ihminen. Puolenkolmatta vuotisen herttaisen sinisilmäni leperrellessä tuntuvat minulle lepopäivät suloiselta jumalanpalvelukselta. Hän on nyt sellainen, ettei lapsi voi paremmaksi tulla: valkea kuin puhtaus ja älykäs kuin ihme; välisti tulinen niinkuin minäkin, lukee Isämeidät ja Herransiunaukset jo ulkoa, tahtoo alati oppia.
— Taitaa olla isänsä näköinen sekä luontoinen, kysyin minä.
— Niin onkin, hän on kokonaan minun, myönsi mies. — Kolmivuotisena olin minäkin ensi kerran kylänluvuilla. Rovasti kysyi, osasinko kirjaimia. Minä luin juoksevasti, mutta tavata en osannut.
— Eikö ollut likimailla koulua?
— Semmoinenkin olisi ollut, mutta meitä oli kahdeksan lasta ja piti ruveta pienestä pitäen ansaitsemaan — isänikin oli viinaan menevä.
— Ette sitte oppinut kirjoittamaan?
— Opin. Ollessani Savonlinnassa lehtori R:n luona renkipoikana lahjoitti hän minulle kyniä jouluksi; käski sitte poikansa kirjoittaa minulle mallikirjaimet. Enempää minulle ei opetettu. Viikon kuluessa kirjoitin yhtä kauniisti kuin opettajani.
— Mitä olisittekaan voinut oppia koulussa!
— Ilman kouluakin. Olisinhan voinut lukea vaikka kaikki maailman kirjat ja oppia itsekseni. Mutta minä jouduin juomarille veljelleni suutarin oppiin.
— Mitä sitten?
— Heikossa valossa ahdisti hän minua iltasilla ylivoimaisiin ponnistuksiin. Minä kadotin näköni ja sen ohessa sain hirveän päänsyöjän kauhean porotuksen vasempaan ohimoon. Juoksin kaikki lääkärit, ei apua. Lopulta Joroisselän rannalla eräs vanha sairaanhoitaja minut paransi. Se oli ihme eukko. En ole koskaan ketään semmoista tavannut. Jotakin kirkasta se kaatoi kämmenelleen, sillä kasteli päätäni, sitte kaaputteli. Lopuksi puserti päätäni ja lausui: "Kolottakoon nyt kiviä ja kantoja, vaan ei tätä päätä!" — Siihen se särky jäi.
— Siniset silmännekin näyttävät nyt kirkkailta.
— Lääkäri onkin luvannut, että näköni vielä selkenee. Karkeita töitä olen jo voinut tehdä, jopa kirjoittaakin ja yksityiskirjaimia nähdä, mutta rivissä ne hämmentyvät toisiinsa.
Minä näen kuitenkin suloisen lapseni. Mikä ihmelapsi! Viikolla viepi työ ajatukseni, mutta pyhinä, kun en usein voi käydä hänen luonaan 25 kilometrin päässä enkä kuunnella hänen juttujaan, ikävöin ja muistelen aamusta iltaan.
Sitte kun milloin käyn kotona, livertelee se minulle kuin kotipääskynen pienimmätkin asiansa; kaikki minun kaipuuni se huomaa sanomattani ja koettaa mielikseni tehdä, paremmin kuin kohteliain aik'ihminen. Ja kun lähden kotoa, seuraa hän minua pitkät matkat äitineen yhä leperrellen. Arvaattehan millainen siunaus sellainen lapsi on vanhemmilleen. Rakkauteni häneen on minun jumalanpalvelukseni. Eikä työ hänen tähtensä tunnu raskaalta. Tuonne Puruveden kultaisen selän taakse, minne nyt aurinko laskee, painuvat iltasilla minunkin sydämeni ajatukset, perheeni luokse. Kunpa vaan lapseni aik'ihmisenäkin tulisi onnellisemmaksi kuin minä! Mutta sitä aikaa minä tuskin näen.
— Kuinka vanha sitten jo olette?
— Kolmekymmentäkuusi.
— Sekö nyt ikä! — Nuori poikahan te vasta olette. — Tosiaankin odotin ainakin viisikymmentä, sillä niin ryppyotsalta ja vanhalta hän näytti.
— Niin, meidän suvussa ei eletä vanhoiksi, tavallisesti neljäkymmentäviisi tai viisikymmentä. Kypsytään varhain ja vanhetutaan aikaisin.
Seuraavana sunnuntaina tuotiin ihmelapsi isäänsä ja vanhuksiaan katsomaan. Sitä otettiin vastaan hellästi ja huomaavasti, joka ei ole tavallista. Hevosella kuljetti isoäiti Elviä ympäristöjä ihailemaan. Kaikki se pieni huomasi, kaikkia se kyseli ja kaikkia sille selitettiin.
Sunnuntain kuluessa se näki talossa kesäileviä kaupunkilaislapsia, kuinka ne olivat kauniisti puettuja, mutta Elviä ei päästetty niiden luo — se koski kovasti pientä maalaista.
Herra sieltä talon puolelta tuli työmiehen lasta tervehtimään ja toi sille namuja. Sitä hän ei unhottanut. Vielä pari päivää jälkeen osoitti hän isälleen kuka herra oli antanut hänellekin kättä. Kunpa nuo kaupunkilaislapset olisivat ymmärtäneet, kuinka hyvillään pieni maalaistyttö olisi ollut heidän seurastansa!
Valkoinen Elvi oli sirotekoinen, arkahermoinen kuin vanhan hienostuneen suvun jälkeläinen; vaikutuksille herkkä, sillä mieluinen tai epämieluinen liikuttivat häntä helposti; outo tai vastenmielinen rypistytti ehdottomasti hänen pieniä otsakulmiaan. Kuitenkaan ei hänen lahjakas sukunsa ollut kulunut kultuurin palveluksessa, jollei siihen alkohoolia lueta.
Kuinka paljon se pikku Elvi vielä ennättää kärsiä lyhyessäkin elämässään; sillä enemmistö ei käsitä, että köyhänkin lapsi voipi olla hienotunteinen!
9/6 1901.
KIRJOITELMIA
AJATELMIA.
Millainen käsityksemme ihmisestä, senmukaiset ihanteemme.
* * * * *
Raamattu on verrattava metsään, jossa on kaiken kokoisia puita, jotta jokainen siellä tapaa oman korkeutensa. Raamatussakin on jokaiselle ihmisen kehitysasteelle elämää herättävä syntysanansa. Senvuoksi tästä uskontojen kirjasta mitä erilaisimmat uskonlahkot löytävät kulmakivensä ja rakennusaineensa.
1893.
* * * * *
Aasia on nainen, Eurooppa mies. Aasia on pyrkinyt yksilöisyyttä ihmisessä hävittämään, Eurooppa sitä kehittämään. Tulevaisuus on näyttävä, että nämät kaksi toistansa täydentävät.
* * * * *
Aasian kansat ovat luoneet ajatusten ja unien uskontoja, joita temppelien hämärissä ja viikunapuitten varjoissa toteutetaan. Tekojen uskonnot syntyvät ja kehittyvät länsimaissa. Niitä toteutetaan käytöllisen elämän suuressa temppelissä. Sitä varten kansojen on itsenäistytettävä uskontojen kehittäminen raamattujen kaavoista niinkuin ne kirjallisuutensa ovat antiikkisen kirjallisuuden kaavoista itsenäistyttäneet. Meidän pitää elävän veden lähteinä oppia elämään meistä itsestämme puhjenneita uskontoja.
1890.
* * * * *
Uskonto on ihanteitten kaaos, maailman soinnuttaminen ihmisessä. Mutta niinkuin maailma ja ihminen ovat alituisen kehityksen alaiset, niin pitää uskontojenkin, tarkoitustansa vastataksensa, oleman.
* * * * *
Olot ovat se tehdas, jossa elämä meistä itsellensä tarvekaluja valmistaa, hyviä tai huonoja, sen mukaan kuin raaka-aine sallii ja olot tarkoitustansa vastaavat.
5/12 1898.
* * * * *
Kipeät käsnät ja luonteenvammat — kummatkin kasvavat ahtaissa ja pimeissä oloissa.
28/10 1899.
* * * * *
Epävapaat olot ja materialismi kehittävät erityisiä kätyriluonteita, joita ei mitkään periaatteet sido. He vaihtavat periaatteita yhtä usein kuin isäntääkin.
25/8 1896.
* * * * *
Napoleon ensimäinen ei suotta syntynyt villissä ja verisessä
Korsikassa. Väkevät omistavat muita väkevämmin myös kansansa varjot.
Yleinen maaperä on viljeltävä.
1899.
* * * * *
Lääkärit huomaavat ilmiöitä, mutta sairaat, jotka tuntevat syitä, ovat maailman parhaita parannussaarnaajia — oppikaamme heitä!
27/10 1899.
RAUHAA.
He huutavat: rauhaa, rauhaa,
Yhä heikkoa, köyhää sortaakseen,
Mut sorretun rinnassa pauhaa
Vihanmyrsky, pyrkien valloilleen.
Miss' oikeus, rakkaus valtias on,
Viha sammuu, sota on tarpeeton.
21/5 1899.
KITUVA RAKKAUS-ELÄMÄ.
Ihmiset kärsivät ääretöntä rakkauden puutetta ja siksi he palelluttavat toisiansa ja tutisevat itse vilussa. Toisilla oli lämmintä jakaa, mutta muodot ja perintöluulot ovat punonneet heidät itsekkäisyyden ahtaasen kuoreen, joka heitä itseänsäkin kivistää. Toisten rakkaus-elämän kehittymistä ehkäisee heidän oma, katkera kurjuutensa. Joukon kehitys on vasta alempien aistinautintojen ja karkeampien intohimojen asteella. Ihanteet ovat tekoja korkeammalla, mutta tavat ja sovinnaisuus sitovat meitä kuin lasta reikätuoli, eivätkä päästä siveellistä tarmoa kasvamaan alaikäisyydestänsä itsenäiseksi toiminnaksi. Tarvitaan voimakkaita sysäyksiä edistyäksemme myöskin sisällisesti, ja onneksi elämä niitäkin hankkii.
1898.
KAIKKI KÄRSII.
Maapallon kanssa kärsit, ihminen,
Ja sairastat kuin se; et kuollaksesi
Enempi taikka vähempi kuin se,
Vaan kriisien tai vaihdoksien tähden,
Edistyäkses uusiin taivalluksiin,
Elämän ehdoiss' uusiss', oivemmissa,
Kuin avaruuden muutkin maailmat.
Järistys, myrsky, hallat, myrkkytuulet
Maapallon sairautta ilmaisevat.
Elävät kaikki voivat sairastua,
Kaloista lintuihin ja linnuista
Itikkaluomuksihin pienimpiin.
Ja tammista ja palmuist' ylhäisistä
Loiskasvihin ja sieniin alhaisiin.
Iästä huolimatta kaikki, kaikki
Kitua, sairastua, kuolla voivat;
Vapaako yksin olis ihminen
Surusta, taudista ja kuolemasta?
Hän kehityksestäkin vapaa ois
Ja seurasta niin voisi jäädä pois.
* * * * *
Me kukin edustamme ja ilmaisemme ainoastaan eräitä ihmisluonteen puolia ja ainoastaan omaa kehitysastettamme.
* * * * *
Useimmat ihmiset eivät voi punnita asioita muuten kuin oman itsensä mukaan. Mutta kun heidän yksityiskokemuksensa on riittämätön ja luonteensa kokoonpano useinkin harvasäkeinen, niin näkökohdatkin ovat harvat ja näköala ahdas.
* * * * *
Ihmiset olisivat viisaampia kuin he ovat, jos he olisivat toisilleen myötätuntoisempia kuin he ovat, s.o. jos he toisiaan rakastaisivat. Sillä myötätuntoisuus ihmisiä kohtaan avaa meille heidän kokemuksensa ja varjelee meitä yksipuolisuudesta, johon pelkkä oma kokemus johtaa.
1899.
KAIKKI PYRKII.
Kaikki kukkaseensa pyrkii,
Hedelmään ja — kuolemaan:
Vesi kukkii kastehelmen,
Kukkii pilvet taivaasen;
Hedelmä on sadevihma,
Kuolema jääkukkaset.
Kivi kukkii kuohuessaan
Kuuman laavan, nostaessaan
Suuret vuoret huippupäät.
Nyt ne hedelminä näät.
Mutta niiden otsapäillä
Loistaa jäinen kuolema.
Maakin kukkii keväimissään,
Kesissään se hedelmöi.
Talvikseen se uinuu, nukkuu,
Kunnes taisteluunsa hukkuu,
Jähmettyy ja kuolee pois —
Näyttää niinkuin kuollut ois.
Ruusu, perho, leivo, peura
Keväimissään kukkivat,
Kesissään ne hedelmöivät,
Syksyissänsä kuolevat —
Elelläkseen uusin muodoin.
Lumivuori, talvi, jää
Kuoleman on kukkia,
Lepohetken muotoja.
Mutta kuolemankin alla
Sykkii sydän, telmii työ,
Ilmenee, kun hetki lyö.
Genève 20/9 1898.
* * * * *
Ihmiset pyrkivät omiksi papeiksensa: jokainen tahtoo tuntea totuuden omassa rinnassaan.
* * * * *
Kansat pyrkivät kuninkaallisiksi kansoiksi: jokainen kansalainen tahtoo kantaa kuningaskruunua, jonka nimi on ihmisyys.
25/2 1898
KOKO TOTUUS.
Monesti suurta, kaunista rakennusta silmäellessäni on minut tehnyt tyytymättömäksi se tunne, etten koskaan samalla kertaa voi sitä kokonaan nähdä. Mutta ympäri, ulkoa ja sisältä, kaikki tarkasteltuani, jääpi mieleeni kuitenkin kuva kokonaisuudesta: se on ehjän, taiteellisen kokonaisuuden tyydytys.
Koko totuus on koko elämä ja maailma pienineen, suurineen, sisältä ja ulkoa. Jos omistaisimme kuvan koko maailmasta, niin käsittäisimme koko totuuden, olisimme valmiita. Mutta kuka äärellinen koskaan on täysin tajunnut äärettömyyden, ollut valmis?
Halumme loppumattomuuteen tarvitsee äärettömyyttä. Mutta onnemme ei ole tulos täydellisyydestä, koko totuudesta, vaan siitä, että omistamme ehjän aiheen kokonaisuuteen.
Monaco 22/3 1899.
* * * * *
Aistillinen maailma on lähtenyt samoista käsistä kuin sekin, jota sanomme yliaistilliseksi. Se on portaina ja välittäjänä niille nautinnoille, jotka rikastuttavat elämätä. Kun alempien nautintoasteitten yli olemme kehittyneet, puhkeaa meissä uusia, sisäisiä ja ulkoaistia, jotka tekevät korkeammat nautinnot mahdollisiksi.
ALKOHOOLI.
Ihmisten tarmoa tuskin mikään on enemmän lamauttanut kuin alkohooli. Se on suurin taantumisen liittolainen ja edistyksen vihollinen. Hetkeksi se mieltä virkistää ja sivistyksen alkuasteilla se hermoja aatteelliselle työlle herkistää, mutta myöhemmin se kaiken hermotarmon löyhentää ja henkiset avut, kuin helmet Kleopatran juomaan, liuentaa.
Ei kukaan niin vähän pysty vakaumustensa puolesta taistelemaan kuin juomari, sillä hänen tarmonsa on siihen yhtä heikko kuin tahtonsa. Hänellä ei ole voimaa seurata auktoriteettia eikä omaa vakaumustansa, siksi lyyhistyy hän kokoon molempien edessä; heikkona vaipuu hän milloin minkin tuulten ja sysäysten kätyriksi. Puolue- ja sotakuria alkohooli helpottaa, vähentäen omaa neuvokkaisuutta ja itsenäistä toimintakykyä. Kaikki ylevämmät intohimot se tappaa ja alempiakin se pystyy ainoastaan lyhyen aikaa ärsyttämään, kunnes se lopulta yksin — hävitettyjen voimien raunioilla riemuitsee. Voittaako alkohooli, niin voittaa eläimellisyys.
Genève 1898.
* * * * *
Nautinnon intohimo on petollisin, työn intohimo voitollisin.
* * * * *
Tarkastakaa elämää, niin huomaatte, että kohtuus ja säästäväisyys tukevat siveellisiä voimia ja ovat kestävään vaikutukseen kohoavien sukujen ominaisuuksia.
17/9 1899.
* * * * *
Ota rajoitettu osa äärettömyyttä ja ihannoi se lämpimällä sielullasi aistin huomattavaan muotoon, kuitenkin säilyttäen siinä ikävöimisen äärettömyyteen, niin (tämän tehtyäsi) olet taiteilija.
1898.
* * * * *
Taide ei ole luonnon matkimista, sillä onhan luonto semmoisenaan jo olemassa, vaan taide on luonnon jatkamista ja kehittämistä ihmishengessä; se on uuden luomista luonnon ja ihmisyyden pohjalta.
29/7 1898.
* * * * *
Taide vastaa sitä paremmin tarkoitustansa mitä ylevämpiä tunteita, mitä korkeamman asteen intohimoja se meissä herättää ja kehittää. Toisin sanoen, mitä ylevämmät vaikuttimet taiteilijan työtä ovat johtaneet.
1898.
* * * * *
Eivät kaikki kaksikätiset pystykävijät ihmisiä ole, vaikka siltä näyttävät.
* * * * *
Kirjailijoilla ja taiteilijoilla olisi paljon tekemistä ihmisen luomisessa.
* * * * *
Miksi laulella, soitella, maalaella ja veistellä — ainoastaanko huviksi? — jollemme työssämme ihmisty ja vaikuta ihmistyttävästi niihin eläimiin, joita ihmisiksi sanotaan?
SUPATUSTA.
On runoutta, joka lavertelee kuin lapsi ja herättää meissä epämääräisiä tunnelmia milloin minkin värisiä. Se on verrattava karjankellojen kalinaan salolla, paimenten huiluihin ja hoilotuksiin, tuulen tohinaan, laineen lipinään ja myrskyn sanattomaan sohinaan. Sen yliasteita kuvaa käen kukunta ja rastaan raksutus kaikuvin, sointuvin kielin. Ei se mitään selvää sano, ei ajatuksia anna, mutta kuulijat se tunnelmiin erivärisiin tuutii, kunkin eri kehityskannan, luonteen ja mielentilan mukaan. Se on lapsimielen supatusta lapsille — ajatusta odotellessa.
* * * * *
Jokainen kehitys-askel sielussa edellyttää muutoksia ja kehitysprosessia ruumiissa, etenkin aivoissa. Siksi ruumiin kehityksen pysähdyttyä täytyy sielunkin kehityksen hivenittäin pysähtyä ja rapistuminen alkaa, jolloin sielu valmistuu epäedullisista olosuhteistaan vapautumaan. Lohdullista on, että usein myöhemmälläkin iällä sielun tarmokas toiminta ruumista mukanansa kehittää.
1899.
ORAS.
On lapset oras meidän syksyssämme,
Siit' uusi vilja haudallemme nousee,
Jos vuoden laatu, ajan vaiheet sallii
Ja jos sit' emme jalkoihimme tallo,
Vaan suosimme ja suojelemme sitä,
Ei villiten, vaan viljellen sen tainta,
Niin aikanaan se uuden sadon antaa.
* * * * *
Näen lapsen nukkuvan — siinä maa täynnä mahdollisuuksia odottaa liikuttajaa, herättäjää, siementäjää, tuotteliaaksi tullaksensa; villikasvia ja rikkaruohoja tai viljaa ja hyviä hedelmiä kantaaksensa.
22/3 1899.
* * * * *
Jos tahdomme olla lasten kasvattajia, niin antakaamme lastenkin meitä kasvattaa.
* * * * *
Me tarvitsemme itsenäisiä luonteita, jotka jaksavat kannattaa vapautta — köynnöskasveille ei vapaus sovi.
9/5 1899.
* * * * *
Jos me olisimme yhtä itsenäisiä kuin me olemme itsepäisiä, niin harvemmin löisimme päämme seinään ja harvemmin meitä nenästä vedettäisiin.
30/10 1899.
* * * * *
Perustuksiltaan tutisee se sivistys, joka, kansasta välittämättä, erittyy omia höyheniänsä ihailemaan. Meidän tulevaisuuden-uskomme perustukoon kaiken kansan kohoamiseen!
* * * * *
Täysi sivistystä ei ole vielä koskaan mitattu. Mutta sivistyviä ovat ihmiset, jotka tuntevat omia sekä ympäristönsä puutteita ja taistelevat niitä korjataksensa; sivistyneitä ne, jotka ovat voittaneet omat vikansa.
* * * * *
Kullakin yksilöllä luonteensa mukaan on määrätyt lait, joista sen toiminta ja kehitys ei pääse poikkeamaan.
16/12 1898.
* * * * *
Korkea tahto — korkea moraali.
* * * * *
Mikään suuri aate ei jää yhden miehen varaan eikä keksijänsä sitä koskaan ennätä perille saakka viedä.
* * * * *
Ruskea arapialainen kansallispuvussaan istui Monacon kahvilassa kaupiten kotimaansa rihkamia. Villit piirteet kuvastuivat hänen kasvoissaan, sillä mikään ulkosilaus tai sievistely ei lieventänyt niitä. Epäluuloisesti tarkasteli hän kaikkia, jotka hänet huomasivat. Mieleeni johtui syytös arapialaisten kavaluudesta. Raaka, julma, kavala. Mutta samalla ajattelin Euroopan suurkansojen politiikkaa: hienostunut ja kavala, sivistyksestään ylpeä ja itsetietoinen, mutta sittenkin julma. Kumpi on enemmän vastuunalainen häijyydestään?
22/3 1899.
* * * * *
Kavaluus valtioviisaudessa ja valtiouskonnot sen kannattajina: — ei kumma, että kansojen oikeudentunto niin hitaasti kehittyy.
* * * * *
Pelkkä vallanperiaate on ihmisyyttä loukkaava, siis väärä. Ainoastaan oikeudenvaltikka on oikeutettu: — se palvelee ihmisyyttä.
26/10 1899.
* * * * *
Ranskalainen vapaus on mielitekojen eikä periaatteitten vapautta. Heitä ei johda periaatteet muuta kuin satunnaisesti: silloin kuin ne osuvat yhteen heidän mielitekojensa ja intohimojensa kanssa. Niinkuin kaikkiakin romaanilaiskansoja, niin varsinkin kuohuvia ranskalaisia viskelevät vaihtelevien intohimojen aallot — siitä heidän politiikkansakin huikentelevaisuus ja epävarmuus. Periaatteellista politiikkaa harjoittavat etupäässä germaanilaiset sivistyskansat — vaikkei senvuoksi vähemmän itsekästä.
28/2 1899.
* * * * *
Itämaitten laiton mielivalta tuopi sekasortoa ja pimeyttä — sitä se on tehnyt Aasiassa; länsimaitten lainmukainen vapaus kehittää järjestystä ja valkeutta — sitä se on tehnyt Euroopassa ja Amerikassa.
Pitääkö meidän aasialaisiksi muuttua?
1899.
* * * * *
Ainoastaan vapaus voipi ta'ata oikeuden ja totuuden voiton: siksi kaikki pimeyden vallat vapautta vainoovat. —
1899.
* * * * *
Kohteliaisuus, huomaavaisuus, myötätuntoisuus — joko sisäisen sivistyksen taikka ulkonaisen tottumuksen tuotteita — sulostuttavat elämätä ja lieventävät sen okia ja särmiä. Meillä on useinkin sisällys, mutta laiminlyömme harjoituksilla kehittää elämässä käypiä muotoja. Me olemme silloin verrattavat semmoisiin taiteilijaluonteihin, jotka eivät kykene luomaan aatteillensa aistimin huomattavia kuvia.
1898.
* * * * *
Kaikkialla missä elämä on voimassaan, siellä on liikkumista, kasvamista. Sillä elämisen tarkoitus on kasvava eläminen. Meidän asiamme on tehdä sen muodot niin yleviksi ja kauniiksi kuin voimme.
Helsinki 27/10 1899.
SUOMALAINEN HUONEENTAULU VANHOILLE JA NUORILLE SYDÄMEEN LUETTAVAKSI.
Sisäinen itsenäisyys.
1.
Isiltä peritty, mutta vapaa ja
pakoton
Uskontosi
kehitä sydämesi syvyydestä hedelmäl-
liseksi elämänpuuksi.
Elämän totuutta etsi.
2.
Itsenäisyys on vapautta; on kaiken vapauden emäjuuri, kehi- tyksesi latvaan asti ylettyvä runko.
Kyntäös oma vakosi.
Auta itse itseäsi.
Nouse puuna pulskeana
Oman vartesi varassa.
3.
Niinkuin metsän muuriainen,
Yhteistä etua etsi,
Yhteiskuntasi ylennä.
Joukoin soutele sovussa
Yhteisvenhettä vesillä —
Viepi varmasti perille.
Riita tyhjän riidan vuoksi
Halvan mielen on haluja.
4.
Oikeutta tehdä koita,
Menetä tai siitä voita.
Nouse kuin jalo metalli
Oman arvosi tasalle.
Mieltä heikkojen hyvitä,
Kohota kovaosaista.
Mies ylennä, nainen nosta
Silloin ihminen yleni.
5.
Laki on oikeuden sormi,
Sivistyksen siltavahti:
Suosi Suomesi lakia,
Suomen itse säätämätä.
Kruunu Suomen yhteishengen,
Kehys kansamme elämän,
Suomen on valtiorakennus: —
Sitä varjele, varusta,
Sen kera kehity itse.
Ylin arvo sille anna,
Yhteis-onnemme talolle.
6.
Lait horjuvat hyvätkin,
Jollei valvo vartiasto:
Omantuntos ohjausta
Nouda notkoissa elämän.
Siin' on porras poikki kuilun,
Silta vaarojen välissä —
Ei se katkea kävellen.
Mitä on ihmisen avuja,
Kansalaisen kunniata,
Hoida kansasi hyväksi,
Kuin parasta pylvästöä
Jalon temppelin tueksi.
Pidä puhtaus pyhänä.
Rakastaos raittiutta.
Siinä on sukusi voima.
Viina heikot vierittääpi
Porraspuun alimman alle.
7.
Opin ahjoja sytytä,
Vaali kansasi valoa.
Suomen taide ja runotar
Päästä, niinkuin päivänpaiste,
Kotisi kukittajaksi.
Suven, talven tallatessa
Ei ne kukkaset katoa.
8.
Vallan vaihto tuulen vaihto.
Valtiot vahakuvina
Kukistuvat kukkuloilta.
Mutta muita sortamatta
Suomalaista itseäsi
Sinä säilytä lujana,
Honkana hyväsukuisna:
Siit' on hyöty ja hedelmä
Ihmiskunnankin iloksi.
Äidinkieltäsi rakasta.
Siin' on kansasi elämä,
Sinunkin sydämes kannel:
Siitä uudistu, ylene,
Soita, kaitse kanneltasi.
9.
Kotisi ja maasi muista.
Sinne juuresi sitele,
Työsi tähkät sinne siirrä.
Mikä on kutsu kansallasi,
Siitä sullakin osasi.
10.
Sydämesi päivä päästä
Itsekkyyden kytkyeistä
Hyvän tahtosi tuleksi.
Kevät-auringon valona
Pahan vallan hirmut poista.
Intosi revontulilla
Lumet pohjolan lumoa.
Vaadi valta oikeudelle,
Rauha työn edistykselle.
Vihi veljeys, valistus
Vapautehen vieretysten,
Sankar'aikojen tuloksi.
TEAATTERIN JOHDOSTA.
Osa pitemmästä.
Muutamat kirjailijat sanovat, että runomittaisen runouden aika on mennyt; toiset taasen, että näytelmän ja teaatterin aika on ohi menossa. Nyt olisi elämisen oikeus ainoastaan suoranaisella runoudella ja musiikilla. Tuollaiset väitteet sisältävät samaa kuin että luonnon muotoja synnyttävä voima muutamilla tahoilla olisi kokonaan väsynyt ja tyrehtynyt, että luonnon sääntöperäiset aaltoilut eli rytmit etupäässä ihmisessä, mutta miksei muuallakin luonnossa, olisivat aivan taukoamaisillaan — ihmiskunnan väsymisen oireita. Sillä eihän ole kysymys jonkun tarpeettomaksi käyneen elimen kuihtumisesta, vaan häviävästä luonnonvoimasta. Eikö ihminen enää nauttisi rytmillisestä tanssista enemmän kuin rytmillisestä runoudestakaan? Vanhuuden merkkiä. Näytelmätaiteesta puhuaksemme, ihmisestä sammuisi ilo ja halu luoda näyttelemisen muodossa kuvia luonnosta ja elämästä sekä kutoa aatteita ja käsitteitä näiden kuvien kehiin. Ihmisluonto lakkaisi näitä viljelyksen kukkia tuottamasta ja toiset väsyisivät niitä ihailemaan.
Yleisön silmä tekisi tässä suhteessa työlakon, ettei yhdessä korvan kanssa enää vastaanottaisi tuollaisia vaikutuksia. Korva antautuisi yksinomaan musiikille ja silmä sirkkusnäytännöille; parhaimmassa tapauksessa varieteelle.
Kun joskus on pitemmän aikaa oikein tyyntä, niin on turha luulla, ettei sitte enää koskaan tuulisi tai aaltoilisi. Jos ihmiset hetkeksi ovat pelkkää korvaa, ei se todista sentään, että he olisivat lakanneet sen jälkeen kerrassaan silmää käyttämästä ja päin vastoin. Mikä nyt on ylinnä, se voipi likimmässä tulevaisuudessa painua ales ja alin kohta ylenee. Kaikki on ohi menevää, mutta myöskin aina uusissa muodoissa palajavaa. Se on luonnon ja elämän väsymätöntä menoa.
Mutta meillä on nyt taantumisen aika: uskonnollisen ja valtiollisen ahdasmielisyyden, sotilasvallan ja sirkkustaiteen, musiikin ja kuvaavien taiteitten aika. Ei mitään epävapaissa oloissa ahtaammin kuurnita kuin julkista sanaa, kirjallisuus ja näyttämö siihen luettuina. Kirkot ja hallitsijat kilvoittelevat sanaa kuristaessaan. Ja nuo suuren joukon paimenet rientävät tuomitsemaan jokaisen uuden kirjallisen ilmiön jumalattomaksi. Lauma pelkää tätä auktoriteettiensa tuomiota ja kääntää vanhurskaan selkänsä kaikelle taiteen sanalle. Silloin vielä kuvaavat taiteet, joista vaan pieni sivistynyt yleisö näihin asti on voinut nauttia, nostavat edistyksen ja henkisen vireyden viiriä. Samalla aikaa sulaa kahlittu sana tunteen ahjossa rajattomiksi sävelvirroiksi, jotka musiikissa kuohuvat ihmiskunnan tarkoitusperiä ja ihanteita kohti. Sitä paremmin ne pääsevät julki mitä vähemmän niissäkin on vapaata ja elinvoimaista sanaa.
Mutta miten ajat vaihtelevatkin, ei toki henkiseen työhön heränneessä kansassa sanantaiteenkaan työpajoissa kokonaan tuli sammu. Aina sieltä sentään säkenet säihkyvät ja vasaran pauketta kuuluu. Ja tähän maahan kerran istutettu taiteen laji ei voi enää arinoitaan myöten hävitä, vaikkapa kylmät viimat ja katovuodet sen kohoamista hidastuttavatkin. Vaikka luonnonsuhteet ovatkin kolkot, niin ainahan toki sydämien maaperä viljelyksen ja kovan työn kautta vähittäin lämpiää ja taiteen kautta taiteelle pehmiää. Sitä uskomme suomalaisen näytelmätaiteenkin pääpesästä, suomalaisesta teaatterista.
Jos nyt se luonnottomuus olisikin totta, että näytelmätaide vanhoissa sivistysmaissa olisi vanhettunut, niin ei mikään taide voi olla meidän nuoressa kansassa lakannut. Mehän emme ole vielä eläneet niitä jaksoja läpi, joiden jälkeen vanhetutaan. Jokaisella pyrintöuralla ja siis taiteessakin täytyy meillä elämän lakien välttämättömyydellä ilmestyä nuoruutta, tuoreutta ja avomielisyyttä. Se on nuorukaisluonnetta. Mikä on tälle vierasta, se ilmaisee poikkeuksellista väsähtymistä tai sairasta ahdas-uskoisuutta, joka liikkuu kulkutautina ja synnyttää pikkuvanhoja, kutistaen ihmiset kääpiöiksi. Päinvastoin kuin heidän pitäisi laajeta ja kasvaa.
Suomalainen teaatteri, semmoisena kuin se nykyisen johtajansa ja perustajansa hoidossa on työskellyt, on kaiken aikaa jaloimmalla tavalla pyrkinyt suomalaisessa kansallishengessä kehittämään koko ihmistä. Sitä varten on se näyttämöltänsä tulkinnut maailman kirjallisuuden parhaita mestareita sekä entiseltä että nykyajalta. Sillä tavoin on se edes osapuilleen onnistunut häätämään sitä ahdassieluisuutta, jota pienet ja ahtaat olot pyrkivät kasvattamaan. Samalla kuin se on avannut meille ihmiskunnan rikkaan aatemaailman sisällystä, on se taikasauvallaan puhkaissut meille lähteitä, jotka kostuttavat kansallista viljelystyötämme. Taidehan auttaa meitä laajenemaan elinkeinoilijoista ihmisiksi.
Eikä siinä kyllin, vaan suomenkieli, koko kansallisen olemisen välttämätön ehto, on tarvinnut ja tarvitsee eteenkin päin suomalaisen teaatterin hoitoa ja viljelystä. Paitsi että teaatteri kehittää käytännöllistä seurakieltä, on sillä vielä suurempi ja vielä pysyväisempi merkitys näytelmäkirjallisuuden kehoittavana kasvattajana ja kotina. Siten auttaa se meitä tuntemaan kansallista sisällystämme — ja itsetunteminen on samalla itsekasvatusta — vieläpä ehkä jättämään ihmiskunnalle ja jälkimaailmallekin pysyväisiä kuvia omasta olemuksestamme.
Mutta yhä suuremmille joukoille tulee teaatteri vastedes tärkeäksi kehittäjäksi ja kasvattajaksi samalla kuin se on tarjoava heille ylevämpää huvia ja virkistystä. Työ on tasattava mitä laajimmalle alalle ja sivistyksen hedelmät samoin. Sen mukaan kuin ruumiillisen työn arvo ja työkansan sivistys kohoaa, kaipaavat myöskin suuret joukot taiteen tarjoamia nautintoja. Liian vähän on heillä aikaa paksujen kirjojen lukemiseen, mutta joku iltahetki voipi joutaa teaatterille, jollei pääsymaksu sinne ole heidän varoihinsa nähden liian kallis. Sitä ovat kyllin suomalaisen teaatterin kansannäytännöt osoittaneet. Mutta sitä varten olisi tulevaisuudessa pyrittävä siihen, että teaatterit olisivat sirkkusten suuruisia, että ne alhaisillakin hinnoilla antaisivat riittävän tulon. Ja niiden yleisö olisi ehkä vähemmän huikentelevaakin silloin kuin nyt, sillä ruumiillisen työn tekijä tyytyy pienempäänkin ruokalajien valikoimaan.
SETÄ IISAKIN RAITTIUSKANTA.
Viinassa totuus, sanoivat vanhat. Ja voipihan siinä ollakkin tuollainen syvä, juhlapäiväinen totuus. Se siis ilmaisisi miehen semmoisena kuin hän todella on. Olisi tärkeä koetuskivi kehityksen-alaiselle ihmiselle; mittapuu, joka osoittaa onko pysäytty, taannuttu vaiko edistytty luonteen vaikeassa kasvatuksessa.
Tätä ainakin johtavat mieleen setä Iisakin kokemukset.
Hän oli sivistynyt ja eteenpäin menevä mies. Vieläpä sanottiin häntä uskovaiseksikin mielenlaadultaan. Mutta hän ei kuulunutkaan raittiusseuraan, vaan noudatti omia perusteitaan väkevien juomien painavassa kysymyksessä.
Tahdotteko tietää hänen perusteensa? Ensiksi uskonnollis-siveellinen peruste: että kun ihminen on joskus päissään, niin hän sen jälkeen on nöyrempi herransa edessä eikä ajan pitkään pääse paisumaan ja ylvästelemään, niinkuin, paha kyllä, hengellisesti ylpeät ja tekopyhät usein pöyhistelevät.
Toiseksi historiallinen peruste: että ihminen vasta oluet, viinat juotuaan on voinut suuriin tekoihin innostua, uusia uria ja maita valloittaa, vieläpä tohtinut ruveta tätäkin pakkasen pesää Suomea sivistykselle viljelemään.
Tällä kohtaa tahtoi setä Iisakkia hänen vaimonsa keskeyttää vastaväitteellään, mutta Iisakki tokaisi, että:
Tekin naiset jos olisitte viinan arvon ajoissa ymmärtäneet, olis nais-asia tänäkin päivänä edistyneemmällä kannalla kuin se nyt on!
Hän huomautti, miten Intiassa ja Kiinassa on edistys pysähtynyt, kun siellä ei viinoja ymmärretä. — Tietysti täytyi vaimon vaieta. Ja Iisakki jatkoi.
Kolmanneksi luonnontieteellinen peruste: että kun ihminen on maapallo pienoismuodossa ja sisältää siis samoja aineksia kuin maakin, niin tarvitsee hän elämäksensä kaikkia maan antimia. Tarvitsee yhtä hyvin niin sanottuja myrkyllisiä kuin myrkyttömiäkin. Tarvitsee sitäkin suuremmalla syyllä, kun ei mitään ehdottomasti myrkyllistä tai myrkytöntä olekaan, vaikka sitä niin sanotaan. Yhtä vähän kuin ehdottomasti kylmää tai lämmintä. Kaikki tuntuu ja vaikuttaa meihin ruumiimme tilan mukaan, mitä ja miten paljon milloinkin siedämme. Yhdeltäkö on lääkäri kieltänyt leivän taikka lihan taikka maidon taikka perunat senvuoksi, että ne häneen vaikuttavat myrkyllisesti. Toisinaan on vesikin kovasti vaarallinen. Sitä vastoin määrää lääkäri usein nikotiinia, nuuskan tai savun muodossa; toisinaan arsenikkia, syankaalia, belladonnaa, torajyvää, opiumia, morfiinia tai muuta hyvän nimistä. Vielä suuremmalla syyllä käsketään nauttimaan punssia, viiniä tai konjakkia, joilla niin moni on henkensä pelastanut. Mutta kaikilla voi ihminen tappaakin itsensä. Miksi ei voisi konjakilla tai häränlihalla tai vedelläkin? Onhan kaikkia tapahtunut. Vielä useammat kuolevat, kun eivät mitään nauti. On siis nautittava oikealla ajalla ja oikealla tavalla. Mutta siihen ei kukaan totu muuten kuin harjoituksella. Ihmiset kun eivät synny valmiina, vaan ovat kaiken ikänsä tekeillä.
Siitä seuraakin neljänneksi tutkivien kokeitten peruste: että, joka paljon kokee, se paljon elää ja nauttii sekä viisastuu elämästä. Sillä onhan tutkiminen kokeilla kyselemistä, mikä on oikein? mikä on totta? Niinpä pitää kysellä myöskin viinalta, mitä se ilmaisee itsestänsä, sekä meidän luonteestamme. Sillä setä Iisakki sanoi, että niinkuin se, joka ei ole koskaan ollut naimisissa, ei tunne kuin puolet ihmiskuntaa ja pysyy ikänsä kaiken puoli narrina, niin hän, jos lisäksi ei ole koskaan ollut väkevissä, tuntee ainoastaan puolet ihmiskunnasta ja jääpi iäkseen koko narriksi.
Ja kaiketi setä Iisakki sen tiesi, sillä olihan hän ollut sekä naimisissa että väkevissä. Hänen vaimonsa tosin väitti tuollaista väkevien puoltamista saksalaisten olutviisasteluksi, sillä hän kannatti raittiusliikettä. Mutta ei hänkään väitteen alkupuolta vastustanut.
Tähän lisäsi Iisakki päättävästi: Koko ihminen nauttii koko elämästä ja koko maailmasta, koko sydämellä ja koko järjellä, koko ruumiilla ja koko sielulla. Sitte hän vaikeni. Ja vaimokin vaikeni.
* * * * *
Niinkuin kaikesta näkyy, ei setä Iisakki ollut varsinainen raittiusmies, mutta ei mikään kohtuudenkaan ystävä, sillä ei hän välittänyt ruokaryypyistä eikä tyhjentänyt edes joka ilta totilasiaan. Yhtä vähän voipi häntä juomariksi sanoa, koska ei mikään himo ajanut häntä väkeviin eikä hän koskaan yksin ryyppinyt. Ei, vaan vanhain klassikkojen lausetta kunnioittaen, hän piti viinaa koetuskivenä, joka auttoi häntä luonteensa kehittymistä tutkimaan, löytämään itsestänsä totuutta. Harvoin, viikkojen ja kuukausien päästä koetti hän ystäviensä seurassa päästä puheen alkuun. Ja silloin pantiin todiksi — tuuttinkia piti hän lapsellisena. Mitä enemmän seura häntä huvitti ja keskustelun aine hauskutti, sitä useamman lasin hän tyhjensi ja sitä enemmän puhetta, älyä ja intoa hän säkenöitsi. Ja seurakin syttyi hänestä. Edistys, vapaus, isänmaa, ajan ja hetken parhaat pyrinnöt kiehuivat silloin pyhinä virtoina suonissa, eikä missään kysymyksessä jääty neuvottomiksi. Jokainen uusi lasillinen tuntui lisäävän mielen herkkyyttä ja terävyyttä. Sanat ja ajatukset kuppelehtivat setä Iisakin huulilta leveän pehmeinä ja kimalteisina kuin päivän valaisema vaahto, joka kosken pyörteissä vyöryltä vyörylle heittelehtii ja partaillekin parskahtelee. Mutta osasivat ne Iisakin sanat muuksikin muuttua, jos hänen mielestään oikea asia vääryyttä kärsi, jos syytöntä sorrettiin, jos viatonta poljettiin: onneton uskalti silloin häntä leikilläänkään vastustaa! Kirpeitä sirkaleita, oikein suolankiteitä, singahteli silloin setä Iisakin kieleltä vastustajain vaivaksi. Ja totuus tempasi hänet kuin hurmatun sankarin, joka vastuksista raivostuneena iskettelee hurjasti oikealle ja vasemmalle, kunnes itse nääntyneenä tanterelle tuuskahtaa ja hurme sydän-alasta hyrskii.
Nuorempana, kun häntä tällainen sankarinpuuska kohtasi, särki hän laseja, pulloja, tuoleja ja pöytiä ja nautti siitä mielessään tavattomasti, syöksyi ulos kadulle ja rikkoi syyttömien ikkunoita ja tunsi siitä hiipaisevaa mielihyvää, tarttui kiinni kadulla johonkin viattomaan astujaan ja yritti laahata hänet kaivoon, järveen tai edes vesialtaasen. Tavallisesti joutui joku tovereista väliin. Joskus väijyvä poliisi osui paikalle ja vaati väkivallan tekijän ankaralle tilille.
Näin korkealle innostuksen asteelle oli hän illan kuluessa kohonnut lasi lasilta. Ensi lasi viritti sävyisän, mutta vilkkaan keskustelun; toinen jo nosti kirkasta intoilua; kolmas sytytti kiivauden kohtauksia; neljäs tulisti puheet kiihkoisiksi; viides leimahutteli vimman ilmauksia, ja kuudennesta lasista alkaen remahteli raivon merkit. Sitten myöhemmin lakkasivat kaikki merkit näkymästä. Mutta päätöstä ei Iisakki muistanut; hän muisti ihanteellisuuden alkupään, mutta ei loppupäätä.
Seuraavana päivänä oli hän väsynyt ja hervakka, mutta sitähän vaikuttaa kaikki innostus, olkoon se sitte taiteen tai muun hyvän asian vuoksi. Eikö sitten pitäisi mistään koskaan innostua?
Hänen vaimonsa päivitteli: sitä vahinkoa, sitä vahinkoa ja häpeätä! Ja mitä hurjuuksia sinä taas eilen teit?
Siihen ei setä Iisakki vastannut halaistua sanaa. Hän oli nöyrä herransa edessä, maksoi kaikki vahingot tyynesti ja kesti kaikki häpeän näköjään kylmäverisesti. Ei puhunut eikä pukahtanut pitkiin aikoihin sitä ei tätä.
Sitte alkoi hän vähitellen lohduttaa itseänsä: Vaikk'en muistaisi muuta mitään koko illasta, niin muistan ainakin sen, että jalot kysymykset ovat kuumana virtana sähisseet suonissani ja pyhittäneet vereni niin kuin ainoastaan suuri juhlahetki tuolle kansanjoukolle tekee.
Mutta sitä hän ei voinut itseltään kieltää, että viina oli ilmaissut hänestä rumankin totuuden. Hän istui tuomiota mielessään ja tunnusti itsessään löytyvän kovin kesyttömiäkin puolia. Mutta lujasti päätti hän ne voittaa, ne piti masentaa. Nytpä hän tiesi mitä oli tehtävä, kun kerran viina voi ilmaista totuuden. Mitä tietävät nuo absolutistit kaikesta tästä? Heissä sisäinen raakuus vaan kietoo yllensä tekopyhyyden siistin manttelin, jolla kopeilee ja tuomitsee toisin ajattelevia, tuumaili setä Iisakki, omaa kantaansa pönkittäen.
Hän päätti vakavasti edelleenkin aina väliaikojen kuluttua tutkia oman luonteensa kehittymistä. Hän tahtoi päästä selville eteenkö vai taakse, hyväänkö vai pahaan päin oli matkalla. Sitä varten hän aika ajoin yhtyi ystävien seuraan lasien luona. Ja ilokseen huomasi Iisakin vaimo miehensä olevan menolla eteenpäin. Huomasi hänen luonteensa vuosi vuodelta korjautuvan, sävystyvän, vaikkei ollutkaan luopunut iltapidoista. Vanhat viat rupesivat hänestä murenemaan kuin haprastuneet syylät, joita tinktuurilla voidellaan.
Ensimäisnä järjestyksessä hävisi viimeinen hänen vikojaan: hän ei tarttunut enää kadulla ihmisten viattomien niskaan eikä yrittänyt heitä upottaa.
Kului taas aikoja vähäsen, niin ei hän enää rikkonutkaan syyttömäin ihmisten ikkunoita.
Taaskin vierähti vuosia, niin jo jäi pöydät ja tuolitkin särkemättä. Viimeksi nautti hän pullojen, juomalasien ja pikarien särkemisestä. Mutta yhtä paljon kuin hän niitä pirstotessaan iloitsi, yhtä suuresti se teko häntä jälestäpain suretti: hän tahtoi päästä siitä viasta, sillä Iisakissa valvoi aina herkkä parannuksen ajatus.
Ei kauan aikaa kulunutkaan kuin hän jo oli pelastunut viimeisestäkin virmastansa. Senkin jälkeen hän tosin vielä jonkun aikaa kilistäessä kosketti tavallista rajummin toisten lasia, että tuntui kuin se vanha mies olisi väkisinkin pyrkinyt hänessä vielä reutomaan. Mutta parempi Iisakki voitti huonomman, ja nyt on hän aivan oma herransa.
Siksipä hän joskus vieläkin tyhjentää lasinsa.
Hänen vaimonsa arvelee, että jokohan Iisakki nyt vanhenee ja veri jäähtyy, koska niin isosti on muuttunut.
Mutta miksi sitte toiset vanhetessaan väkevistä vaan yhä enemmän hullaantuvat? kysyy hän itseltään.
Ja setä Iisakki itse tuumii, että mikä ikä tämä nyt on miehellä neljäkymmentä ja niillä paikoin? — Voimallisin ikä! Silloin sitä vasta alkaa päästä omaan tajuunsa ja ruveta tietämään mitä tahtoo, mitä ei, mitä tekee ja minkä jättää.
Kyllä sinä olet ainakin miehistynyt, arvelee vaimo.
No sitä ei Iisakkikaan kiellä. Samalla vakuuttaa hän kuitenkin, että parannus-aatteen herätti viina.
Tästä he usein vielä keskenään kiistelevät, mutta silloin kutsuu vaimo tavallisesti jonkun raittiusmiehen avuksensa, ja — kyllähän ne osaavat puoliaan pitää.
* * * * *
Eihän tätä setä Iisakin raittiuskantaa nyt enään uskalla puoltaa kukaan, joka vähänkin tahtoo oman aikansa miehestä mennä. Sen vuoksi olemmekin antaneet hänen itse pitää puoliaan, ettei ketään tutkimatta tuomittaisi. Olkoon tämä raittiusliikkeen aikakirjoissa laatuaan viimeinen asiapaperi, joka kuvaa voitettua kantaa sille sukupolvelle, joka ehdottoman raittiuden on sekä allekirjoittanut että elämässään toteuttanut. Ehkä siitä edes osapuilleen selviää, että pyrkivät ne vanhatkin vakaumuksessaan tekojansa tukemaan.
KIRJAILIJAIN TEKIJÄNIMISTÄ.
Minä muistelen lukeneeni kirjailijalooshissa päätetyksi, että jokaisen kirjailijan, joka teostaan valmistaessaan, varsinkin viimeistellessään, käyttää hyväksensä jonkun ystävänsä neuvoja ja huomautuksia, on se erikseen julkisuudessa mainittava, voidakseen ansaita rehellisen miehen nimeä.
Miksei sitten pitäisi myöskin mainita itse aatteen ja aineksien lähdettä. Eikö pitäisi kirjan esipuheessa sanoa, että se ja se luonnon kohta, tai yhteiskunnallinen seikka, se ja se seuratila, yhteiskeskustelu tai jonkun ystävän yksityinen lause antoi tälle teokselle ilmestymisen aiheen? Eikö tämä alkusyy ole yhtä tärkeä kuin viimeistelykin? Onpa tärkeämpikin, koska koko teoksen sisällinen arvo perustuu juuri siihen.
Sanotaan, että Italiassa Michelangelon ja Vittoria Colonnan aikana kirjailijat ja taiteilijat pitivät hyvin vilkasta ja toisiinsa vaikuttavaa seurustelua keskenään: vaikuttivat toistensa teosten sekä aatteihin että muotoonkin; näyttivät teoksiaan toisillensa sekä ottivat vastaan huomautuksiakin toisiltaan. Eivätkä ne lie sen ajan kirjailijat ja taiteilijat olleet vähemmän itsenäisiä kuin nykyisetkään. Mutta huomauttajain ja muistuttajain nimiä eivät he teoksiensa esilauseissa ole mainineet.
Nykyajasta muistuu mieleeni se tapa millä eri maitten taiteilijat Roomassa ja Pariisissakin kasvattavat toisiansa: he käyvät toistensa atelieereissa, keskustelevat työn alla olevista teoksista, huomauttavat niissä tätä tai tuota kohtaa itse viimeistelyssäkin. Usein selviää tällaisen keskustelun kautta tekijän tajunnassa joku kohta nopeammin kuin olisi ilman sitä selvinnyt. Mutta itsenäinen taiteilija käyttää huomautuksia hyväkseen ainoastaan sen mukaan kuin ne vastaavat hänen omaa vakaumustansa ja soveltuvat teoksen kokonaiskäsitykseen, joka on hänen omansa. Niinkuin olot, tapaukset ja yhteiskunnassa toimivat henkilöt itsetiedottomasti vaikuttavat taiteilijan teoksen syntymiseen ja valmistumiseen, niin hänen taiteilijatoverinsakin häntä auttavat, vaikka itsetietoisesti, sen mukaan kuin heidän erikois-ajatuksensa ovat osia taiteilijan teoksen kokonaisajatuksesta. Oikea huomautus vaan ilmaisee, että huomauttaja on käsittänyt teosta, vaan ei ollenkaan todista, että hän pystyisi sitä luomaan taikka edes täydentämään. Ystävällinen huomautus on myötätuntoisuuden osoitus, jota jokaisen sivistystä palvelevan työn sopii asiaa ymmärtäviltä ja siihen mieltyneiltä odottaa. Mutta teoksen päätekijän pitäisi jossakin esi- tai päällekirjoituksessa ilmaista näiden nimet. Ja tekisikin hän siinä ylenmäärin rehellisesti.
Niinpä pitäisi maalarin kirjoittaa taulunsa ylipuolelle, kuka hänet opasti sopivan mallin luo, kuka sitte istui hänellä mallina — sillä myötätyöskelyä sekin on — mitä sanoivat hänen atelieeriystävänsä siitä ja siitä kohdasta taulussa, kuinka hän vaimonsa huomautusta sai kiittää siitä, että, kuvaa viimeistellessä, hameen helmat tekivät luonnollisia poimuja j.n.e. Vielä suurempi syy olisi kuvanveistäjällä ilmoittaa jälkimaailmalle, kuka siivosi hänelle raaka-aineen ja suoritti karkeamman meisselityön; kuka tuossa naisen rintakuvassa nakutti kaulan ympäri pitsikauluksen, että hänelle jäi vaan sielun antaminen kivelle. Mutta eivät maalarit enemmän kuin kuvanveistäjätkään ilmoita teoksissaan näiden apulaistensa nimiä.
Sellaisia apulaisia on kirjailijoillakin. Jotkut naineet kirjailijat viimeistelevät teoksiaan vaimonsa taikka miehensä avulla. — Toisilla on joku muu uskottu, usein sekin taiteilija, jolta pyytävät huomautuksia. Eräästä runosepästä kerrotaan, että hän viimeistelyssä luki runonsa palvelijalleen ja pyysi hänen lausuntoaan, jonka mukaan usein teki korjauksiakin. Mutta teoksiensa alla enemmän kuin päälläkään nämä kirjailijat eivät julkaise puolisojensa ja ystäviensä enemmän kuin palvelijansakaan nimiä.
Ainoastaan silloin kuin toinen antaa teokselle tapaukset haahmoineen, mutta toinen luopi niihin verevät lihakset ja sielun; taikka silloin kuin toinen kyllä luopi valmiiksi ja eläviksi esim. teoksen pään ja keskuksen, mutta tarvitsee kokonaisuudelle yhtä välttämättömiä jäseniä kuin käsiä ja jalkoja luodessa toisen luomatyötä — ainoastaan näissä tapauksissa ovat kumpikin teoksen oikeita vanhempia ja julkisesti nimitettäköön niiksi. Sellaisia yhtiökirjailijoita mahtoivat olla novellistit Erckmann-Chatrian, ehkäpä myöskin "Charleyn tädin" kirjoittaja Brandon & Thomas.
Mutta älköön peloitettako kehityksen alaista kirjailijaa ja taiteilijaa käyttämästä hyväkseen sitä sivistystä ja älyä, joka luonnollisesti hänelle ympäristöstä tarjoutuu ja jota hän itsekin teoksillaan tahtoo palvella. Vaikka tunnustettakoonkin, että omantakeisin työ kantaa itsenäisimmät hedelmät, niin tuskin löytänee maailmassa sitä mestaria, joka olisi saavuttanut etevyytensä ilman moninaisten syrjävoimain myötävaikutusta. Sillä kasvattajamme on juuri se yhteiskunta, jota me olemme syntyneet kasvattamaan.
1895.