KOTIMAINEN TUNNELMA.
Kehno lapsi ei rakasta kehtoaan eikä äitiään. Aallotkin rantojansa rakastavat. Pääskykin yhä uudelleen palajaa ensi laulunsa heräntämaille, räystäälle, jolla syntyi ja kuuli hellimmät supatukset. Minäkin olen maahani mieltynyt, minäkin leikkieni ja laulujeni lehtoja, toimieni tannerta, sydämeni toivojen untuvasaarta likinnä lemmin. Itkujeni ja ilojeni maa, toiveitteni rakkaat rannat, sieluni sisällys, osa olemisestani, yhtä kuin minä olet sinä. Suomeni luonnon säveleet soivat minussa, sen olot, lait ja laitokset kuvastuvat minussa. Ja kaikki minun käsialani ovat Suomen luonnon ja kansan käsialaa; ne palajavat sinne mistä läksivät kuin lähdekin kostuttaa sitä niittyä, jolla se silmänsä aukaisi. Jotkut lähteet lähettävät virtoja loitommaksikin, yli maansa rajojen, silloin kuuluu se heidän luontoonsa ja tapahtuu oikein. Mutta alkulähteenä on heilläkin kotimaa, sen sydämen ensi syleilys. Muuttuako pitäisi Suomen muiksi maiksi? Suomen järviseutujenko Venäjän tasangoiksi? Taikka voipiko Vesijärven lahnat vaihtua Volgan sampikaloiksi siitä syystä että semmoinen muutto joitakin kalainsinöörejä miellyttää? Suomen kansanko pitäisi muuttua joksikin muuksi kansaksi ja outoa kieltä omanansa soinnutella? Luonnotonta, ikävää ja väkinäistä on jo paljonkin maailmassa, vieläkö sitä pitäisi lisättämän? Oranssienko pitäisi muuttua omeniksi, taikka päinvastoin? Kaikkien hedelmäinkö meloneiksi, kun se sattuisi jotakin puutarhuria miellyttämään? Eikö se ole viljelykselle onneksi ja rikkaudeksi, että viljoja, hedelmiä ja viinirypäleitä on niin useita laatuja kuin niitä todella on? Yhtä vähän paraskaan tulppaanien tuttava tai ruusujen rakastaja tahtonee kaikki kukat mielikukikseen muuttaa. Mitä erikoismerkitystä olisi hänen kukillaan, jos kaikki kukat niitä olisivat? Moninaisuudessa on luonnon kyllästyttämätön nautittavaisuus.
Sallittakoon puun pitää luontonsa niinkauan kuin se ei ketään vahingoita, vaan hedelmillään isäntäänsä ja itseänsä kunnioittaa; niinkauan kuin se on kasvamaan eikä kuihtumaan päin; niinkauan kuin sen hedelmät vuosi vuodelta ovat lisääntymään ja parantumaan päin. Annetaanhan vanhojen ja pilaantuneittenkin puitten luontonsa pitää, kunnes ne itsekseen riutuvat.
* * * * *
Kuka voipi samassa perheessä eri sisaretkaan valaa toistensa kaltaisiksi, niin likeisiä sukulaisia kuin ne keskenään ovatkin? Pidettäisiinpä vääryytenä sitä yrittääkin. Sitä paitsi jokaisella eri perheellä on jo omituinen, muista eroava perheluonteensa. Ainoastaan tyly suvaitsemattomuus voipi sitä paheksua. Heimojen eroavaisuudet ovat vielä huomattavammat, mutta nehän rikastuttavat kansallisluonnetta, tekevät sen monipuolisemmaksi. Niinpä ovat eri kansatkin sisäruksia samassa suuressa perheessä, ihmiskunnassa. Jokaisella niillä on omituinen, muista eroava luonteensa, oma yksilöisyytensä; ne vastaavat eri viljalaatuja, eri hedelmälajeja, eri puunlaatuja luonnossa. Ne ovat kuin eri lintusukuja, joilla kullakin on peruslakeina omat elintapansa, oma säveleensä. Kenen päähän pälkähtäisi ruveta niitä lakeja kumoamaan? Kuka vaatisi, että kaikki linnut laulaisivat samaa säveltä, vaikka se olisikin itse satakielen sävel? Ainoastaan omilla sävelillään voipi kukin lintu oman oikean luonteensa hienoimpia vivahduksia tulkita. Kuka kutoi eri lintujen luonteet ja keräsi ne tuhansiksi eri säveliksi, hän kehitteli myöskin eri kansallisuudet, sujutteli niiden kunkin sielusta omituisen kielen ja sävelen. Kuka näitä sortaa, hän sortaa luonnon kauniimpia lakeja: monimuotoisuuden rikasta, väsymätöntä, kyllästymätöntä sääntöä. Kaikki, jolla on elämän aate, tottelevat tätä lakia. Monimuotoisuus tekee kehityksen mahdolliseksi ja elämämme kaikkine vaivoineen ja taisteluineen kestettäväksi. Yksimuotoisuus uuvuttaa ja tappaa, monimuotoisuus herättää, virkistää ja työntää toimintaan.
Vaikka Suomi onkin minulle maista rakkain, se kun sytytti sieluni pohjasäveleen, en sentään toivoisi, että kaikki maat olisivat Suomen muotoisia, että niissä olisi aivan samallaiset olot ja laitokset kuin meillä. Yhtä hyvinhän voisin vaatia, että kaikki talot omassa maassani olisivat minun kotimökkini muotoisia. Pitäköön kukin maa omat lakinsa ja laitoksensa, kun niillä ei muita häiritse, ja kukin talo omat tupansa ja tapansa, kun niillä ei naapuria vahingoita. Eihän parhaallakaan tahdolla voida kaikkia maita samallaisiksi laittaa; ei ole helppo tekaista Volgavirtaa tai Uraalivuorta Suomeen eikä luoda Saimaa ja Imatran koskea tai Suomenselkää Venäjän puolelle. Ja kuitenkin on maan luonnollakin suuri vaikutus kansan luonteeseen. Maantiet ja rautatiet, höyry ja sähkö, laivat ja lentokoneet välittävät liikettä, likentävät eri maita ja kansoja toisiinsa, opettavat heitä toisiansa oikein ymmärtämään ja suvaitsemaan; ne tekevät heistä yhteisten etujen kautta ystäviä, jopa luotettavia liittolaisiakin. Mutta eri maitten luonto ja historialliset olot, eri kansallisuuksien peritty yksilöisyys, joka ilmenee kansan kielessä, laissa ja sivistyslaitoksissa, nekin vaativat oikeuksiensa tunnustamista luonnonlakien voimalla ja ihmisyyden pyhässä nimessä.
Yleinen sivistys tarvitsee omaluonteisia yksilöitä, myöskin kansayksilöitä, semmoisia, jotka ovat osoittaneet pystyvänsä omantakeisella työllään sivistystä palvelemaan. Ja onhan Suomenkin kansa osoittainut sekä sivistyshaluiseksi että sivistyskykyiseksi, vieläpä omantakeiseksi rauhan työkansaksi. Onhan helppo huomata, että suomalaisella kansanlaululla, kansanrunoudella, taiderunoudella ja kaikella Suomen taiteella ja teollisuudellakin on omituinen kansallinen luonteensa samalla kuin se on yleisihmisellistä.
Senhän pitäisi ihmisystäviä ihastuttaa. — Ne kaikki pyrkivät kehittymään mahdolliseen täydellisyyteensä, palvellaksensa ihmiskunnan sivistystä. Millekkä sivistyskansalle olisi kunniaksi tätä omaluontoista sivistystyötä polkea ja riistää siltä kehittymisen ehdot: perustuslaeilla turvatun kotirauhan ja sisällisen itsehallinnon? Näiden ehtojen tarpeellisuus selviää siitäkin, että suomalaiset heimot Venäjän puolella rajaa ovat jääneet melkein luonnontilaansa, vaikka heillä luonnon edut ovatkin yhtä hyvät, sill'aikaa kuin Suomen kansan ahkeruus, toimellisuus, varallisuus ja sivistys ovat vuosi vuodelta kasvaneet ja herättäneet itse keisarikunnan tunnustusta.
Ja mitä olisimme rikkoneet, ettemme olisi ansainneet perustuslaillista vapauttamme?
Olemme aina olleet uskollisia, tehneet väsymätöntä työtä karussa maanlaadussa ja kylmässä ilmanalassa, perataksemme uusia aloja viljelykselle — vieläkö tätä meiltä kadehditaan! Tätä samaa työtä pyydämme edelleen perittyjemme lakien suojassa häiritsemättä jatkaa — lakien, joita me erittäin siitä syystä pidämme pyhinä, että ne ovat laillisella tavalla, hallitsijan ja kansan myötävaikutuksella, syntyneet ja kehittyneet.
Tai senkö vuoksi, että olemme pieni kansa, ei kannattaisi meistä välittää? Tanskan ja Norjan kansat ovat pienemmät kuin Suomen, mutta kuka olisi niin röyhkeä, että halveksisi näiden kansojen omantakeista viljelys- ja sivistystyötä? Ja jokainen tietää, ettei historia puutu aikaisempiakaan esimerkkejä pienten kansojen merkityksestä sivistyksen palveluksessa.
Taikka emmekö kelpaa Venäjän yhteyteen uskollisina, vääristämättöminä suomalaisina? Muuksi muutettuina — jos se itsetuntoonsa heränneessä kansassa olisi mahdollista — tulisi meistä teeskeleviä valheolentoja. Ainoastaan kansan kehnoimmat siihen alistuisivat.
Meitä voidaan ahdistaa ja kiusata, ja siten edistystämme hidastuttaa, mutta siten meitä myöskin lujistetaan ja karaistaan. Suomen kansa ei ole enää hävitettävissä, sillä siinä asuu voimakas kevät täynnä elämän ihanteita ja tulevaisuuden siemeniä.
Ihmisyyden ja sivistyksen oikeuden täytyy etäisessä pohjolassakin voittaa.
1899.
MITÄ NYT?
Lännestä itään kulkee sivistysmatkue, aurinko paistaa sille vasten rintaa. Jokainen kansa on sille siltana, joka johtaa toiseen kansaan. Mutta jokainen sivistyskykyinen kansa on myöskin viljavainio, joka sivistyskylvöstä tuottaa oman luontonsa mukaisen sadon. Jokaiselta kansallisuudelta saapi siis sivistys tuoreutta, keväänmakua, uusia muotoja ja uutta sisällystä. Tämä oikeuttaa eri kansallisuuksien elämisen ja luonteensa mukaisen toiminnan.
Mutta todellisuudessa me lakkaamme olemasta luovina, vaikuttavina, jollemme saa elää ja toimia luonteemme lakien mukaan, jollemme saa itse olla osallisina kehityksemme kulkua määräämässä samalla kuin sitä suhteemme muihin kansoihin osaltansa määrää.
Kun siis peruslaillisia oikeuksiamme on järkytetty, on Suomen kansaa kohdannut sen edistymistä ehkäisevä tapaus. Mutta lohdutuksemme olkoon, että se ei ole alkusin meistä, vaan ulkopuolelta meitä. Suomen kansa on pysynyt itsellensä uskollisena; itse puolestansa se ei ole luopunut peritystä oikeudestansa ohjata omaa kehityskulkuansa. Jo siitäkin syystä sillä ei ole aihetta heittää kirvestänsä kaivoon, langeta epätoivoon. —
Suomen kansa on kuin matkalla ryöstetty nuorukainen. Valoisaa tietä hän kohti kaupunkia ajeli, rakasta maatilkkuansa ja omaisiaan muisteli, uneksi onnea, jonka kerran oli ahkeralla työllä vahvistava, lauloi toivoa ja kirkasta tulevaisuutta, sillä hän rakasti.
Mutta hän tiesi naapurissa pahansuovia ihmisiä, jotka häntä vihasivat, vaikk'ei hän käsittänyt mistä syystä. Nytkin matkalla kuuli hän tiepuolesta uhkaavia huutoja. Niistä hän vähän väliä hätkähti, mutta ei sentään pahoin peljännyt, sillä hänellä oli suuri taipumus uskoa ihmisistä hyvää.
Tuli sitten pimeyden hetki ja vastamaa, niin tiepuolesta yhtäkkiä hyökkäsikin pilaantunutta väkeä nuoren matkustajamme kimppuun. Huutaen, kirkuen pieksivät he nuorukaisen tainnoksiin, repivät ajopelit ja riistivät hevosen — pakenivat sitten, ilkeästi nauraen, tiepuoleen.
Vähittäin toipui nuorukainen. Henki oli jäänyt, elämä pelastunut. Ensimäinen tunne oli kipeä mieli, särkevä sydän; ensimäinen ajatus: miten pelastua lopullisesta häviöstä. Hän kokosi muistinsa ja hänelle selvisi mitä oli tapahtunut. Mutta hän tunsi elinhalua. Hän tunnusteli jäseniänsä: ne olivat iskuista arat, mutta ne tottelivat tahtoa, niissä oli voimaa, ne pystyivät toimimaan. Aivotkin työskentelivät nyt entistä kiihkeämmin, sydän sykki voimakkaasti. Hän nousi reippaasti jaloillensa, tarkasteli arasti ympärillensä ja palasi kiireesti kotiinsa — epäluuloisempana kuin ennen.
Kotiväki tuli surusta varsin neuvottomaksi. Mitä nyt oli tehtävä? Parhaat ajopelit ja ainoa hevonen oli ryöstetty. Ainoastaan selvä pää, hyvä tahto ja kaksi vahvaa kättä oli miehellä.
Siinä olikin kylliksi. Olihan ennenkin isien aikoina susi syönyt karjan, halla riistänyt vuodentulon ja vihollinen polttanut talon. Kuitenkin oli aina uudelleen elvytty, kun talonväki oli pysynyt kodilleen uskollisena.
— Minä tahdon elää vaikka hengestäni! huudahti nuorukainen. Ja koko isien viisausvarasto täynnä elämän ohjeita kumpueli esille hänen muistinsa lähteestä. Siinä tunsi hän oman parhaimman itsensä, sille vannoi hän uskollisuutta.
— Minä olen nuori ja terve, minä elän ja tahdon ansaita ajopelit sekä hevosen, tahdon rakentaa kotini entistä uhkeammaksi.
Isät uudistuivat pojassa. Hän rupesi työhön ja talonsa hän rustasi. —
* * * * *
Suomen kansa on elinvoimainen nuorukainen. Se on kärsinyt Isot vihat, Pitkät vihat ja Mustat surmat, mutta se elää vieläkin ja on kovan työn ja alituisen taistelun tiellä kohonnut luonnonkansasta sivistyskansaksi.
Mutta vaarat eivät olleet lopussa — milloin ne loppuisivatkaan. Hengenvaarallinen hyökkäys on taas nuorukaista kohdannut. Edistyksemme kulkuneuvoja riistetään ja revitään. Mutta itse emme niitä ole hyljänneet, itsellemme ne ovat pyhät. Hyökkäys on koskenut kipeästi, syvät vihloukset käyvät läpi kansan sydämestä sydämeen. Me itkemme sisällisesti, mutta koko kansa on herännyt entistä virkeämpään pelastustyöhön. Perustuslakimme ovat entistä enemmän muuttuneet painetusta sanasta Suomen kansan eläväksi tahdoksi, hengeksi ja vereksi. Kalevalat ja Vänrikki Stoolit uudestaan syntyvät sydämissämme ja teoissamme. Suomen entisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kaartuvat sielumme taivaalle kirkkaaksi tähtiholviksi, jonka valistusaurinko meitä lämmittää, jonka ihanteet meitä entistä tulisempaan työhön ja taisteluun innostavat — sillä me rakastamme.
Me elämme hengestämme. Ne muistot ja toiveet, ne aatteet ja ihanteet, jotka meitä vakavasti liikuttavat, muodostuvat meidän tekojemme kautta näkyviksi oloiksi, laeiksi ja laitoksiksi, alati liikkuvaksi edistymiseksi. Se tapahtuu ennemmin tai myöhemmin, jos me sitkeästi uskollisina pysymme.
Ja me pysymme. Petturit karisevat pois kuin mädänneet oksat kasvavasta puusta, mutta terve Suomen kansa elää, kukoistaa ja kantaa kallista tulevaisuuden viljaa — ihmisyyttä puhdistavia hedelmiä.
Vallat vaihtuvat ja valtakuntain rajat siirtyvät sinne tänne kuin väliaidat suurilla vainioilla. Mutta kansallisuudet, jotka ihmisyyden edistymistä palvelevat, säilyvät ja elävät yhtä kauan kuin yksilöisyys, kuin ihmiskunta. Sillä ne ovat luontoa.
Mutta erikoistehtäväänsä suorittaaksensa, yleissivistystä nuorentaaksensa, pitää kansan elää ja toimia omasta hengestänsä. Tätä pohjaa pelastaaksemme nyt juuri olemmekin levottomat. Meitä liikuttaa siis kansallishenki. Sen johdolla lähtekäämme työhön!
Cannes 6/4 1899.
ERI OIKEITA.
Piazza Venezia Roomassa on isohko tori. Siinä risteilevät ja toisiaan ohaavat kaupungin lukuisat raitiovaunut; siitä ne lähtevät kukin omalle taholleen, vaikka samaa yhteisliikettä, samaa kaupunkia palvellen.
Matkustaja astuu vaunuun, silmäilee levottomasti ympärilleen ja kysyy:
— Onko tämä oikea?
— On, kyllä tämä on oikea vaunu ja menee oikeaan suuntaan, mutta minne te haluatte? kysyy konduktööri tyynesti.
— Sinne ja sinne.
— Sitten tämä ei ole oikea — teille. Tuo vaunu, joka juuri nyt saapuu, viepi teidät suuntaanne.
Matkustaja kiittää neuvosta ja muuttaa.
Joka matkustajan täytyy itse tietää, mikä hänelle on oikea. Joka vaunun, joka kaupungin, joka kansan samoin tuntea suuntansa. Siten juuri he itseään ja toisiaan hyödyttävät eikä päinvastoin. Sillä maailmassa on erikois-oikeata ja yhteis-oikeata.
11/4 1900.
EDES NUO KUKAT.
On kevät tuoreimmillaan. Laaksossa ja sen partailla rehottaa monenlaisia viehkeitä, hyvinvoipia puita ja kukkia. Ne kukoistavat parhaillaan ja niiden tuoksu leviää lorisevan puron reunoilta ylös sakeaan savuun, joka monista tehtaista tupruaa ja tekee laaksokylän ilman oudolle raskaaksi ja tukeuttavaksi. Tuuliakin torjuu vuoret, että ne hyvin vähän pääsevät kylää puhdistamaan. Kuitenkin pitää tuhansien ihmisten täällä asua ja koko päivän aamusta iltaan öljyn ja kemiallisten kaasujen hajussa tehtaissa työskennellä.
Sittenkin on heillä vielä aikaa hoidella pikku kukkiansa. Tuolla matalan talon katolla, savutorven ympärillä, kastelee kalpea tyttö ruukkukasviaan. Ne ovat mitättömän pieniä ja niin hennon ja kivuloisen näköisiä kuin tyttökin; useat samoja kasvilajeja kuin ympäristön luonnossakin. Kuitenkin omistaa tyttö niille niin paljon huolta ja hoivaa kuin ne olisivat maailman kauniimpia tai ainakin harvinaisimpia kasveja. Näemme kuinka hänen kasvonsa ja silmänsä mielihyvästä elehtivät, kun hän niitä tarkastelee, puhdistaa ja kastelee. Kuin köyhä äiti pieniään, hän niitä sukostelee. Miksi hän ei ole kylläinen suuresta luonnosta, niitystä ja avarasta metsästä, miksi ei käy sieltä kukkia kotiinsa noutamassa? Miksi näkee hän vaivaa noiden pienten ja vähäpätöisten vuoksi? Minä melkein huomaamattani lähestyn tyttöä ja kysyn häneltä, miksi. Hänen kalpeat poskipäänsä vienosti punehtuvat eikä hän aluksi tiedä mitä sanoisi.
— Pitäähän olla jotakin, joka minustakin hyötyy ja iloitsee, edes nuo kukat, vastaa tyttö lopulta ujosti ja siirtyy katolle aukeavasta ovi-ikkunasta huoneesen.
Olipa hän itsekin kidutettua luontoa niinkuin hänen kukkansa.
Schaffhausen 23/5 1900.
HÄIRITTY RAUHA.
Suomen sisävesistössä, pienen kanavan varrella, keskellä elokuuta.
Päivät olivat poutakirkkaita, vaikka vähän tuulisia, mutta illalla tuntui kuin tuuli olisi yölevolle käynyt. Suuri, suloinen rauha tuntui vallitsevan sisäjärvien varjoisilla rannoilla. Varmaan linnutkin päivällisistä perhehuolistaan olivat äänettömiksi väsyneet kosk'ei pienintä piipettä heiltä kuulunut — suuret laulajat olivatkin tosin jo muuttomatkoillaan. Ainoastaan pimeämmällä itätaivaalla kiilui harvoja tähtiä, nekin kovin pelokkaan näköisiä, ikäänkuin pilviä aavistellen. Länsipohjassa kesäinen päivä ei vielä ollut valtaansa lopen menettänyt, vaan auringon jäliltä siellä taivas kajasti ja hohtoaan vesille valeli. Täyteläs kuu ja äänettömät metsät iltaruskon hämärässä öljytyyneen järveen kuvastuivat; — sillä luontokin haluaa ottaa itsestään kuvia: vesikuvia, ilmakuvia, taivaskuvia ja mielikuvia.
Rantakaislojen rauhaa toki rikkoi sorsanlasten pelokas, harhaileva parvi, ja uneksivan järven taideluomia särki joku kalastajan venhe tai takalaitumilta kotiin palaavain lypsäjäin airojen litseet. Vakavina istuivat soutajatkin viilettävissä veneissään; entisten iloisten naurujen asemesta nyt vaan hiljaista keskustelua kuului. Jopa märehtivä karjakin pihatöillä, öhkäisten ja etujalkojaan polvistaen, oli levolle käynyt eikä enää kellojaan kilauttanut.
Tällaisina hetkinä varmaankin luonto meille on vaikenemista opettanut.
Rantalan talossa isäntä poikineen, emäntä tyttärineen olivat jo ehtineet kylyssä käydä ja pehmeät löylyt ottaa. Tarpeen se olikin, sillä aamulla jo kello neljältä oli riihelle menty, vilja suuruksiin päästessä sitomista irti puitu, sitte suuruksen jälkeen riihi uudelleen ahdettu; iltapuolella päivää vielä käytiin niityn laidassa tuleentunutta kauraa katkomassa ja kasaamassa, että sietikin jo väsyksissä olla. Mutta vetreiksi se löyly taas jäsenet hauteli ja rauhalliseksi tunteeksi oli lientynyt raukea väsymys.
Syötiin iltanen, kalaa, leipää purren ja sitä piimällä kostuttaen, eikä siinä monta sanaa vaihdettu, kunnes nuorin pojista, kaksitoista vuotias, pysäytti leukansa, herkisti korviaan ja ikäänkuin peljäten äänettömyyttä katkaista, kuiskasi: Jo höyry hätkättää!
Nuoret juoksivat uteliaina ikkunaan, sitten rantalaiturille. Toivottiin postia, sanomalehtiä.
Samassa kuin tulisilmäinen höyryvene välkkyvän salmen mutkasta näkyviin pujahti, sen vingahduskin kuului. Vilkkaasti viilettäen esille se likeni ja likeni, halkaisi rauhoittuneen vedenpinnan hetkeksi, poikkesi hätäisesti talon rantaan, jätti ja otti jonkun matkustajan sekä postin, sitte aherti taas viipymättä edelleen. Jälleen vesi asettui tyyneksi uomaansa. Höyryveneen hätkätys yhä eteni ja sen mukaan hiljeni, kunnes kuulumattomiin häipyi. Taaskaan ei ääntä, ei risausta kuulunut.
Niin oli laiva tehnyt jo useita kesiä, tullut ja lähtenyt säännöllisesti rantoja palvellen, rauhallista liikettä ja elämää herättäen. Viime kesinä oli se yhä tiheämmin ruvennut tuomaan levottomia sanomia, jättämään asukasten mieliin syvempiä ja vihavampia jälkiä, jotka eivät asettuneetkaan niin nopeasti kuin ohikulkevan veneen vako.
Rantalassa ei päästy tavallisuuden mukaan yölevolle, sillä laiva oli tuonut matkustajan, kaupungista palaavan naapurin isännän, vaikk'ei sanomalehtiä. Mies poikkesi taloon.
— Ei sanomalehtiä, ilmoittivat nuoret.
— Oli taaskin kohdannut painoeste, tiesi matkustaja. Oli jälleen kirjoitettu Suomen oikeuksien puolesta, mutt'ei päästetä sanaa julki. Hallaa ei saa sanoa hallaksi, vääryyttä ei vääryydeksi, rikosta ei rikokseksi, kun se on valtiollinen. Ja matkustaja jatkaa: — Syyttömän kansan perittyjen oikeuksien ryöväystä — lainmukaisen järjestyksen muru murulta sortamista — valallisen sanan säie säikeeltä purkamista ja vallanpitäjäin tunnotonta vallattomuutta. — Siinä uutiset nykyaikana! Hyvä, että voimme rauhassa edes nukkua.
— Nukkua! huudahti vanhempi pojista, kahdentoista vuotias — sillä matkustajan puhuessa olivat nuorten kasvot ruvenneet hehkumaan — siihen meillä ei ole oikeutta! Nyt juuri pitääkin ravistaa jok'ainoasta silmästä uni. — Liiaksikin nukuttu!
Isäntä, ojentaen matkustajalle tupakkakukkaronsa, kolisti porot piipustaan uunille ja ikäänkuin itsekseen urahti:
— Kunpa kasvaisivat nuo pojatkin miehiksi maalleen!
— Ja tyttäret uskollisiksi kodilleen! jatkoi askarteleva emäntä.
— Kotimme muuttukoon tästä lähin linnoitukseksi, jota vieras ei voi anastaa! jatkoi vanhin poika.
— Silloin me naisetkin rupeamme asevelvollisiksi! huudahti vanhin sisar, vasta kuustoista vuotias.
Isäntä uteli vieraalta eikö ulkomailtakaan parempaa kuulunut.
— Näyttääpä siltä kuin metsät menisivät eteen ja me taakse, arveli vieras.
Kuuluuhan verisiä sanomia buuerien maasta, kuinka pieni, syytön kansa ylevästi taistelee elämänsä ja vapautensa puolesta, kotinsa, lastensa, kunniansa ja tulevaisuutensa puolesta.
— Sinnepä pitäisi lähteä! intoili pojista nuorin.
— Mutta on se herra herroillakin, valtiaillakin Jumala, jatkoi matkustaja. Suuresta Kiinan valtakunnasta on nousemassa myrsky semmoinen, että päivän pimittää ja pienten syöjät murskaa. Siellä miljoonat vihaa kiehuvat Eurooppaa vastaan, joka heille kristinopin nimellä ruutia ja myrkkyä myöpi. Täältä taas Euroopan vallat lähettävät sinne kauheita sotalaumojaan, että kyllä siitä suuri maailmansota syttyy.
— Tuskinpa silloin mekään pelkkinä sivullisina seisoisimme, arveli pojista vanhin.
— Eipä hyvinkään, myönsi vieras ja alkoi jätellä hyvästi, sillä hänellä oli noin kilometri matkaa metsäpolkua kotiinsa, naapuritaloon, johon piti yöksi joutua.
— Anna Jumala rauhaa ja elämää, elä sotaa ja kuolemaa! huoahti hyvästellessään emäntä.
Mutta sinä yönä Rantalan väki nukkui hyvin levottomasti.
Elokuussa 1900.
ITSEMME PUOLESTA.
Kun omenapuu kasvaa, kukoistaa ja omia hedelmiään kantaa, niin kaikki pitävät luonnollisena, että sen elää annetaan: sitä huolella hoidellaan ja hyväillään.
Ainoastaan lahokasveja ja rikkaruohoja hävitetään.
Kun varsa vaurastuu ja kasvaa hyväntapaiseksi hevoseksi, joka täyttää oman kutsumuksensa, ei toisia pure eikä potki, niin kaikki pitävät oikeana, että sen elää sallitaan; sille myönnetään kaikki hevosen oikeudet ja sitä lempeästi hoidellaan ja hyväillään.
Ainoastaan petoeläimiä suljetaan häkkiin, vainotaan ja pyritään sukupuuttoon hävittämään.
Kun yksityis-ihminen ei rumasti eikä pahasti elä, ei lähimmäisiään vainoa eikä vahingoita, vaan ihmisittäin askaroipi, oikeata, hyvää ja hyödyllistä töillään tarkoittaa, niin ei kenenkään siivon ihmisen mieleen johtuisi häntä häiritä tai hävittää. Päinvastoin oikeat ihmiset hänelle mielellään hyvää suovat ja naapurit myötätuntoisesti häneen liittyvät. Sillä hän on kuin hyödyllinen hedelmäpuu, josta iloitaan; kuin vaikuttava jäsen, joka täydentää yhteiskunnan kokonaisuutta. Hänessä oli jotakin, jota muissa ei ole, vaan jota muut kaipaavat niinkuin hänkin vuorostaan kaipaa muita.
Ainoastaan inhimillisen järjestyksen ja oikeuden rikkojat, pahantekijät, jotka yleistä rauhaa ja hyvinvointia häiritsevät, pannaan ahtaalle. Heitä vedetään oikeuden eteen vastuusen teoistansa, tutkitaan ja tuomitaan maan lakien mukaan.
Näin tapahtuu nykyajan sivistyneissä maissa.
Eikö valistunut oikeudentunto vaadi samaa inhimillisyyttä eri kansallisuuksien kuin yksityis-ihmistenkin suhteen? Eikö joukkoa, jopa kokonaista kansaa kohtaan harjoitettu vääryys ja sorto ole vieläkin suurempi rikos, miljoonarikos, siveellinen joukkomurha? Mikä sivistys oikeuttaa semmoisia tekoja? Spartalainenko, joka tuomitsi yhteiskunnan heikot lapset hävitettäviksi? Jos sama laki sovitettaisiin eri kansojen väliin, olisivat persialaiset paljoudellaan olleet oikeutetut tuhoamaan kreikkalaiset, jotka olivat pienempi ja heikkoväkisempi kansa. Humaaninen se laki ei ainakaan olisi.
Pieni ja vähälukuinen on Suomenkin kansa. Mutta emme sen vuoksi lie mitään hävitettäviä rikkaruohoja. Pikemmin nuorta kansallisuuttamme voisi verrata elinvoimaiseen omenapuuhun, joka paraikaa kevättään kukkii ja omanluontoisiaan hedelmiä tulevaisuudelle lupaa. Tosin emme ole hevosen tavoin ajojuhtia, vaan velvollisuuden työssä olemme yleensä aina kestäviä ja luotettaviakin olleet. Hävittämistä ansaitsevaa petoeläintä lienee meissä tuskin karhunkaan verran, koska koko historiamme muistiin, sitte pakanuuden aikojen, emme ole hyökänneet naapurejamme rosvoamaan. Aina olemme tyytyneet rauhalliseen työhön laihassa maassa, jonka sulous meille on rikastakin morsianta rakkaampi.
Kaikki, jotka Suomen kansaa syvemmin tuntevat, sanovat, että meillä on omituinen, naapureistamme eroava luonne; ajatusmaailmamme, äänemmekin ja liikkeemme, puhe- ja tekotapamme ilmaisevat itsenäisiä, meille ominaisia vivahduksia. Me tunnemme itsessämme suomalaisen sisällyksen, jonka elämä ilmenee siinä, että me pyrimme luomaan suomalaisia sivistysmuotoja; aivan niinkuin jokainen kasvi, jokainen luontokappale, jokainen elävä olento iloitsee oman luonteensa kehityksestä. Aivan niinkuin jokainen vapaana ja vapaaksi kehittynyt yksityis-ihminen pyrkii olemaan omaa itseänsä ja sen mukaan teeskentelemättä toimimaan. Ja niinkauan kuin hän ihmisittäin ja muita sortamatta toimii, ei kukaan syrjäinen tule häntä häiritsemään. Niinpä kukin kansa täydentää ihmiskunnan kokonaisuutta. Meissä suomalaisissa on jotakin, jota muissa ei ole, vaan jota muut kaipaavat niinkuin mekin osaltamme kaipaamme oman itsemme täytteeksi muita. Tämä omituinen meissä tarvitsee myöskin omituisia, meidän oman kansallishenkemme luomia, yhteiskunnallisia ja valtiollisia oloja; semmoista kehystä, joka avittaa meidän sisällyksemme tarkoituksen mukaista kehittymistä.
Pienillä poikkeuksilla me olemme ikimuistoisista ajoista olleet omien lakiemme turvissa vapaita — nytkö meitä hävityksen tarkoituksessa urkitaan ja metsästellään?
Historian näyttämöllä olemme terve, toivorintainen nuorukaiskansa, emmekä raihnaita lapsia sydämettömän sotakansan survottavia. — Ikäänkuin ainoastaan miekan ja väkivallan kansat elämistä ansaitsisivat!
Verenhimoisia emme ole, suurista valloitus- ja hävitysretkistä ei historiamme kerro. Vaan isänmaan puolesta, oikeuden, vapauden ja laillisen hallituksen puolesta olemme aina olleet vakavia ja osanneet antaa mikä meille on kallista ollut. Mutta maamme saita luonto on meiltä enimmän ajan ja tarmon vaatinut. Voitollisimmat ja kunniallisimmat sotamme olemme pohjan karkeata luontoa vastaan käyneet. Se mikä meissä on karaistua ja kestävää, on tämän kovakouraisen luonnon ansio.
Hajoamishalu on meidän kansallinen helmasyntimme, pieni kehittymisvoima meidän heikkoutemme. Ne ovat meidän personallisen vapaushalumme itsekäs varjopuoli. Siksi meitä suomalaisia ei lienekään liiaksi maailmassa: ainoastaan puolenkolmatta miljoonaa ihmistä, jotka tahtovat säilyttää kielensä ja kansalliset laitoksensa, oman olemuksensa, sorrosta ja häviöstä. Mutta mitä pienempi kansa me olemme, sitä ankarampi velvollisuus meillä on säilyttää itsemme. Sillä ulkonaisesti pienille kansoille historia usein on antanut henkisesti suuria tehtäviä. Ne ovat historian Davideja, suurkansat Goljatheja.
Kylliksi jo aikoinaan yhteydestään luopuneita suomisukuisia kansoja vaipui Venäjän aroille. Ovatko ne omille jaloilleen kohonneet, ovatko ihmiskunnalle jalostuneet? Me olemme eläneet pelastumisen ja omantakeisuuden ikään; me vaadimme itseltämme omia tehtäviä niinkuin nuorukainen, joka on mies-ikään elänyt, vaatii itseltänsä itsenäisiä miestekoja — ja muutkin niitä häneltä vaativat. Me elämme aavistuksien keväässä ja uskomme suuren hedelmien-ajan kerran koittavan.
Mutta me tarvitsemme kotimaata ja yhteyttä, niinkuin muuttolinnut parveutuvat, tarkoituksiinsa pyrkien ja ikävöiden. Ne meistä, jotka Venäjälle väistyvät, uppoavat aroille. Ne tuhannet ja tuhannet, jotka maastamme vuosittain merten taakse siirtyvät, sielläkin ilman yhteyttä hajoelevat, enimmät outoina elämän vinhaan kierteesen häviävät. Useat jo toisessa polvessa suuren maailman hoijakassa oman äidinkielensä unohtavat. Kuin virrasta hiekkarannalle pärskynyt pisara he kansastansa häipyvät. Ainoastaan harvat ja valitut näistä kymmenistä tuhansista jälleen isiensä rantoja rakentamaan palajavat.
Kun joku vanha, historiallisen kansallistehtävänsä suorittanut kansa hajoaa kaikkiin maapallon maihin, niin onkin sillä oikeus levitä samoille maailman pelloille, joille se jo on kylvönsä tehnyt, kutsumuksensa suorittanut. Sinne se kylvöksiään valvomaan siirtyy. Ja kun joku nykyajan suurkansa kymmentuhansia, satatuhansia tai miljoonankin kansalaisiaan maailman selkään levittää, vaikkapa sinne tänne hajoitellenkin, niin luopuu se ainoastaan pienestä osasta suurta kokonaisuuttansa, eikä siitä heikkone, vaan pikemmin vahvistuu, koska se näin ikäänkuin levittää jalkansa suuremmalle pinta-alalle, mutta paljoutensa ja valloitusmahtinsa vuoksi edelleenkin säilyttää keskinäisen yhteytensä. Toisin on pienen parimiljoonaisen kansan, joka kaipaa kiinteyttä ja kasvamista eikä löyhtymistä ja vähenemistä. Sillä keskenkasvuinen elimistö tarvitsee veren omassa ruumiissaan ja kevytmielisyydeksi sanotaan sen tuhlaamista. Kymmentuhansien menetys heikontaa meitä, sadantuhannen kato tekee meidät sairaaksi ja miljoonan häviö voipi meiltä viedä elämän kaikkine tehtävineen.
Voimmehan lohduttaa itseämme sillä, että yhteydestämme hävinneet kansalaisemme ovat kansainvälisiä uhrilampaita, yleiselle veljeys-aatteelle uhratuita; palvelevia käsiä, joita olemme maailman kansoille ojentaneet. Sittenkään ei millään kansalla ole oikeus niin kosolta vertansa vieraalle juoksuttaa, niin paljon käsiänsä poislainata, että itse menettää mahtinsa oman elämäntehtävänsä suorittamiseen.
Heikko kansallisen yhteyden tunne ynnä nykyajan mukavat kulkuneuvot vievät meidät tässäkin liiallisuuteen, vieläpä hetkenä, jolloin suurempi väkiluku meitä vahvistaisi.
Kadonneita veljiämme me kipeästi kaipaamme; mutta uskoamme tulevaisuuteen emme menetä, sillä meitä miellyttää eläminen. Elämänhalu tukekoon toivoamme. Käärmepellon kyntö ei kestäne iäti, vaan uusi heilimähetki ja elonkorjuun aika Suomenkin kansaa odottaa.
SANOMALEHDET JOKAPÄIVÄISTÄ LEIPÄÄ.
Jos hyvä Lutherimme vielä meidän aikoina eläisi, niin hän varmaankin katekismossaan jokapäiväisen leivän nimen alla, paitsi raitista ilmaa ja hyvää terveyttä, luettelisi myöskin rehelliset ja vapaamieliset sanomalehdet. Me nykyajan ihmiset olemme niihin niin tottuneet, että hävitämme hyvän tuulemme, ruokahalumme ja työhalumme niinä päivinä, jolloin sanomalehti ei tuo meille ilmaa yleisen elämän laajasta ilmakehästä. Me elämme silloin kuin jyvät suljetussa säkissä, vailla ilmaa ja päivänpaistetta. Ei tilaa hengittää, ei näköalaa ulommaksi pientä itseämme. Mieltämme ahdistaa ja meitä vaivaa levottomuus, sillä meidän ihmisemme on itänyt ulkopuolelle säkkiä; se on kasvanut ulkopuolelle pirtin ikkunan, kotipihan, kotikylän, kautta koko isänmaan ja yli senkin rajojen. Me olemme kuin laajalehväisiä puita, joiden oksat ja latvat maailman tuulilta ja taivaan linnuilta ajan vaiheita kuulostelevat. Meihin on kehittynyt tarve pyrkiä joka aika selville siitä, kuinka siellä loitolla vesien ja metsien takaa jaksetaan, kuinka se kokonaisuus, johon kuulumme, voipi; aivan niinkuin yksityisenkään perheen jäsen ei voi olla huoleton siitä, mitä hänen pienessä kodissaan tapahtuu, mihin siellä pyritään, kuka kumoon vie, kuka rakentaa, riidassako vai sovussa naapurien kanssa eletään. Jollei hän näistä välittäisi, eipä hän oikean perheen jäsen eikä "hyvä kylänmies" olisi. Koti on meissä laajentunut isänmaaksi, perhe kansaksi, naapurit maailmaksi. Näistä kaikista me haluamme tietoja, sillä me olemme kokeneet että ulommatkin aallot voivat vieriä meidän kotirantaan, että kaukaisempikin myrsky voipi tulla vapisuttamaan meidän kotimökkiä, että ikävät sekä hauskat tapaukset, etäisemmätkin, lopulta myös meidän kotioloihin vaikuttavat. Siksi meissä herää levottomuus, jollei sanomalehti tule säännöllisesti luoksemme. Me aavistamme olevan pahan merrassa, kun meiltä julkisuus kielletään. Epäluulo valtaa meidät ja luonnollinen varovaisuutemme kohoaa. Me köyristymme kokoon kuin siilit ja meille puhkeaa silmiä ja korvia joka taholle: me näemme ja kuulemme enemmän kuin todella tapahtuu. Mutta syy ei ole meidän, vaan niiden, jotka meidän aistimiamme pimeällä umpi-ilmalla kiihottavat. Vapauttakaa meille taas sanomalehtemme, että todellisuus likeltä ja kaukaa selkeänä kajastaa ja että yhteistuntomme saapi varmuutta ja tyydytystä. Näkömme ja kuulomme eivät sitten enää petä. Me rupeamme taas luottamaan oloihin ja ihmisiin, siitä yhteiskunta vahvistuu enemmän kuin sotajoukoista ja santarmiparvista. Yhteistunne — sama kuin avartunut itsetunne — tekee meistä laajemmassa merkityksessä ihmisiä, koska se hajottavien kiihkojen asemesta kehittää meissä järjestäviä ja rakentavia rientoja, joista valtionkin iloita pitäisi. Eikä kukaan tässä suhteessa ole suurempaa palvelusta tehnyt kuin sanomalehdet semmoisina kuin me niitä tässä maassa olemme oppineet kunnioittamaan.
* * * * *
Mutta turhaa on tarjota suurelle yleisölle aatteita ja ihanteita muuten kuin leipään tai lempeen sekoitettuina — sen ovat sanomalehtimiehet oivaltaneet. Ennen kaikkea he, joko suoraan tai välillisesti, tarjoavat lukijoilleen tietoja elinkeinojen aloilta. Karjanhoitaja ja maanviljelijä, käsityöläinen ja kauppias, pappi ja muu virkamies — kaikki tapaavat sanomalehdistä jotain oman ammattinsa alalta, jollei muuta niin toimi- ja virkailmoituksia, osto- tai myöntitarjouksia, tietoja uusista yrityksistä, töistä ja keksinnöistä. Ne koskevat lukijan toimeentuloa, virittävät mieltä ja ajavat liikkeelle, vievät kulkuneuvoihin, sodan ja rauhan sanomiin. Likeltä niitä koskevat yhteiskunnalliset ja valtiolliset kysymykset sekä suhteemme muihin maihin ja kansoihin. Eikä tästä sitten ole pitkä hyppäys veljeyteen — ihmisyyteen — ihanteihin, joihin jokapäiväisen leipäpuun latva pyrkii. Näiltä kaikilta aloilta sanomalehti sopivassa muodossa tarjoaa yleisölle kohtuullisia päiväannoksia; kukin nauttikoon sulatusvoimiensa mukaan. Se lukijoita miellyttää, kevyt kirjoitustapa, kevyt lehti, jota voipi lukea missä ja milloin sattuu: työn lomassa, ruokaillessakin, nojatuolissa, levolle käydessä tai ennen nousua, kuinka kulloinkin sopii.
Kirjallisuus, johon on niin paljon jokapäiväistä leipää sekoitettu, muuttuu helposti jokapäiväiseksi tarpeeksi ja liittyy välittömästi kansalaisten ruokahaluun, niinkuin sanomalehdistä tiedetään. Se on kuin uusi ruokalaji, joka on valloittanut yleisen maun ja johtaa sitä senvuoksi että yleinen makuaisti sen itse on luonut. Siinä syy miksi kaikki ihmiset niin helposti tottuvat sanomalehtiin ja sitten yhä kaipaavat niitä. Ne leviävät kaikkialle missä lukea osataan ja likentävät kaikki ihmiset toisiinsa. Vasta sanomalehdet ovat sanan uudenaikaisessa merkityksessä luoneet ihmiskunnan. Höyry ja sähkö ovat niillä olleet apuna.
Sillä ilman yhteistunnetta ei ole mitään vapaita yhdyskuntia, ainoastaan yksityisiä ihmisiä, satunnaisia ryhmiä tai pakon paimentamia laumoja. Vasta sanomalehdet ovat kehittäneet laveammalle levinneen yhteistunnon, ensin kansakunnallisen, sitten kansainvälisen. Se on suuri teko ja senvuoksi sanomalehdillä on oikeus kaikilta tahoilta toivoa suurta myötätuntoisuutta. Kaikki valistuneet valtiot ja kansat meidän aikana rientävätkin niitä tukemaan ja kannattamaan: vapauksia, helpotuksia ja etuja suoden; lukuisasti niitä tilaten ja niiden välityksellä ajan kysymyksistä keskustellen. Sillä nehän edustavat julkisesti toimivaa päivän sanaa, yhtä välttämätöntä kuin keskustelu ostajan ja myöjän, työn kysyjän ja työn antajan välillä. Jos sananvapaus ehkäistään, niin terve toimellisuuskin pysähtyy ja yleinen edistys rupeaa ontumaan, kunnes elämä kaikissa muodoissaan kangistuu, höyry- ja sähkövauhti muuttuu vanhaksi konkarikuluksi ja sitäkin kehnommaksi. Ja jokapäiväinen leipämme — kadottaa sielunsa.
Ainoastaan valtiollisesti ja henkisesti alaikäiset ihmiset vihaavat julkista sanaa. Mutta onneksi on itse leipäkysymys kuolematon maailmanvalta. Ja nykyaikana se ei voi menestyä ilman sielua, sanomalehtiä. Siksi nämä kuristettuinakin korajavat, murhattuinakin ne kummittelevat, kunnes tuulet vapaata kevättä kantavat ja uusi päivä uusia lehtiä aukoo julki.
Onko oikeus ja rauha maassa? Missä työtä, missä leipää? Nämä ovat joka-aikaisia kysymyksiä joka maassa ja näistä juoksee satoja muita. Miljoonat itsetietoiset ihmiset odottavat sanomalehdiltä vastauksia, selvityksiä ja uusia näköaloja uusille yrityksille. Ne ovat kysymyksiä, jotka tasaisen edistyksen nimessä vaativat julkista keskustelua, ellei tahdota häiriötä, tuskallista epäluuloa ja väkivallan tekoja kypsyttää. Voisimme sanoa, että sanomalehdet edistävät säännöllistä verenkulkua yhteiskunnassa ja valtioruumiissa. Ne eivät ole erehtymättömiä enemmän kuin niiden toimittajatkaan, mutta niiden toiminta liikkuu julkisen päivän valossa ja on siis jokaisen kansalaisen arvosteltavissa. Sanomalehdistö puoluevärineen muodostaa kuin monitahkoisen kristallin, jonka välityksellä mitä erilaisimmat mielipiteet pääsevät julki, eri näkökannat leviävät lukijan harkittaviksi. Näin tavoin vääryys on helpommin vältettävissä, erhetys keveämmin korjattavissa. Yleisön arvosteluoikeus tekee sen osalliseksi asiain kehittämiseen, herättäen siinä harrastusta ja vastuunalaisuuden tunnetta, mutta myöskin suurempaa tyytymystä tuloksiin.
Näin ovat sanomalehdet — vapaat sanomalehdet — aikain kuluessa kehittyneet keskustelukentiksi, taistelutantereiksi kansojen sisäisiä ja ulkosotia ratkaistessa. Siinä ne suorittavat korkeinta kutsumustansa ja ovat ainoat sivistyneitten kansojen arvon mukaiset sotakentät — niinkauan kuin sivistyksen merkkinä pidetään oikeamielisyyttä ja ihmisyyttä eikä mielivaltaa ja sortoa. Nykyaika himmentää toivomme, mutta sittenkin sanomalehdet työskentelevät humaanisempaa tulevaisuutta jouduttaaksensa. Valistuneen maailman myötävaikutus seuraa niitä.
Ja niiden elinvoima on kasvava, välitön vuorovaikutus yhä uudistuva yleisön kanssa.
Ne elävät, koska niitä tarvitaan niinkauan kuin sivistyneitä yhteiskuntia, jotka yhteistoimintaa harrastavat.
Ne elävät, että tulevaisuuden ylevimmät voitot saavutettaisiin.
Ja sanomalehtimiehet — niissähän voisi olla hirviöitäkin — ne ovat sivistyksen sotajoukon säännöllistä rintamaväkeä. Niissä tapaamme ihmisrakkauden ritareja, heikkojen ja sorrettujen vartioväkeä. He valvovat kalleintamme ja kärsivät aina ensi iskut. Levottomasta työstään kerran uupuneina ansaitsevat he mitä meillä on parasta: — sydämemme ja kättemme kultaa.
UUDET AATTEET.
Jokainen uusi oksa, haara tai lehti kasvissa on uusi ajatus. Niitä ilmestyy sen mukaan kuin kasvi jatkaa elintehtäviään. Kun se taukoaa elämästä, häviävät nuo ilmiötkin.
Jokainen lapsen huomiota kohtaava uusi esine on hänelle uusi sana ja uusi ajatus. Sillä tavoin kohtaa ihminen elämänsä ensi ikävuosina tuhansia uusia esineitä, sanoja ja aatteita. Suljettakoon hän niistä, niin keskeytetään hänen kehityksensä, hänen kasvatuksensa on lakkautettu. Mutta niinkauan kuin hän liikkuu elämän alati vilisevässä virrassa, kohtaa hän yhä uusia käsitteitä ja ajatuksia, sillä luonto ja elämä on pohjattomana pulppaileva ajatusten lähde. Jokainen uusi liikahdus, muoto ja vivahdus on uusi ajatus. Ja elämä on alati liikkeessä ja synnyttää siis alati uusia muotoja ja aatteita.
Ihminen vaan voipi vanhemmiten tulla niin itsekylläiseksi, heikoksi sulattamaan, ettei hän enää pysty ottamaan vastaan elämän vaikutuksia, taikka pystyy siihen, nuorempiin verraten, kovin hitaasti. Hän on silloin saavuttanut kiinalaisen kehitys-asteen.
Mutta nuoren, elinvoimaisen kansan kehitys ei pysähdy siihen mihin tuon taikka tämän yksityisen. Jokainen uusi ikäkerros on elävän kansan uudistunut nuoruus, jonka pyrinnöille ajan aallot antavat edellisistä poikkeavan värityksen ja uutuuden viehätyksen. Se viehätys on sitä tuoreempi mitä välittömämmässä yhteydessä ollaan kansallishengen ja ajan kysymysten kanssa. Ja ajan kysymykset, uudet aatteet, ne ne juuri synnyttävät kansallishengessä virkeitä tuulahduksia. Tähän virkistävään ilmakertaan voipi syntyä ainoastaan siten että vapautuu edellisen kehitysjakson tottumuksista ja ennakkoluuloista. Mutta ainoastaan harvat voivat Gladstonen tavoin pitkin ikäänsä kehittyä kerroksesta kerrokseen. Juuri siitä seuraavat nuo alituiset yhteentörmäykset vanhan ja uuden käsityskannan välillä.
* * * * *
Aivan käytöllisillä, jokapäiväisen elämän aloilla on tuo sama alituinen uudistumisen ja vaihtumisen tarve, alituinen uusien aatteiden jano. Isäsuutarin lesti ei enää tyydytä poikasuutaria, eikä edes viimevuotinen lestinkuosi tämän vuotista aistia. Vielä tiheämmin vaihtelevat ompelijain mallit. Jokainen uusi muotilehti tuopi uusia pukuaatteita, jotka kukin mestari enemmän tai vähemmän omantakeisesti panee käytäntöön. Jokainen uusi kuosi on käytännössä toteutettu uusi ammattiaate. Sellaiset kuosit tai mallit, jotka eivät sovi meidän tapoihin tai ilmanalaan, jäävät meillä kuolleiksi, korkeintaan kuviksi ompelijain ikkunalle.
Puuseppä ja rautaseppä pitävät yhä silmällä mitä parannuksia heidän ammattinsa alalla on tehty. Mutta jokainen käytäntöön pantu parannus on ensin ollut uusi aate.
Noin 35 vuotta sitten kulki maassamme maanviljelijäin kesken uusina aatteina uusia maanviljelystapoja. Nyt niistä on useita maanviljelyksen eduksi pantu käytäntöön. Niin on ilmestynyt nelijakoisia, kuusijakoisia, kahdeksanjakoisia ja kaksitoistakin jakoisia maanviljelysjärjestelmiä. Mikä ei ole sopinut maamme luontoon ja ilmanalaan, se on hyljätty. Mutta sekin on voinut johtaa keksimään omantakeisia keinoja.
Tätä nykyä virkistää karjanhoitoa meijeriaatteet, uusi aate sekin.
Uudet ammatti-aatteet ne synnyttävät liikealallakin uusia teollisuuden lajeja, liikeneuvoja, tuonti- ja vientitavaroita.
Kansallis-osakepankki, kansanpankki, postisäästöpankki — mitä nekään aluksi olivat muuta kuin uusia aatteita. Nyt ne vaikuttavat käytännössä.
Jokainen uusi keksintö on ensin ollut uusi aate.
Eikä ne uudet aatteet ammatinkaan alalla ole pelkkiä turhuuksia ja muodin oikkuja. Ne pelastavat ammatinharjoittajan mielen puutumasta. Kun yksitoikkoinen samanmuotoisuus tekee ihmisestä helposti koneen, niin uusi kuosi, uusi malli, uusi keksintö, uusi aate herättää taas ymmärryksen vireille ja panee hengen palkeet lietsomaan. Niin kehittyy työntekijäin henkiset lahjat niissäkin ammattipiireissä, missä hänellä näihin asti tuskin usein on ollut muuta kasvatusta kuin jokapäiväinen ruumiillinen työ. Mitä enemmän maan taloudellinen tila vaurastuu, sitä enemmän tarvitaan uusia aatteita tätä aineellista varallisuutta henkisesti siementämään. Mitä enemmän yleinen opetus herättää ja työntää liikkeelle kansan henkisiä voimia sitä enemmän kansa kaipaa toimeentempaavia kysymyksiä, siis uusia aatteita, jotka antavat sen elämälle tuoretta sisällystä, ettei tieto jää kilisemään tyhjänä koruna ilman elinvoimaista mehua.
* * * * *
Uusien aatteitten voittoa saamme kiittää siitä edistyksestä, minkä maamme viimeisten vuosikymmenten kuluessa on tehnyt. Maamme nykyinen kansakoululaitos, sekin oli ensin vaan uusi, suuri aate, joka aluksi tuskin oli lämmittänyt muuta kuin yhden miehen, Uno Cygnaeuksen. Nyt se aate on kohta vallannut koko kansan ja tuntuu tuskin enään uudelta. Nykyinen kunnallishallitus, joka niin paljon on kehittänyt kansamme itsehallintoa, sekin oli muutama vuosikymmen sitten noita uusia aatteita, joita vastustajat ilmestyessä tavallisesti niin vaarallisiksi huutavat, että luulisi maailman palavan. Mutta päästäkseni pitkistä luettelemisista, mainitsen ainoastaan voimakkaimman myöhemmistä uusista aatteista, kansallisuus-aatteen, joka on herättänyt kansat penkomaan oman henkensä peltoa ja etsimään kaiken edistymisensä ehdot omasta itsestään. Ulkomaalta on sekin aate meillä saanut sysäyksensä. Mutta kun Arwidssonit ja Snellmanit täällä ensi kertoja kohottelivat suomalaisen kansallisuuden lippua, pidettiin heitä maan kauhuna ja kansan villitsijöinä. Aate oli uusi. Mutta nyt se on voitolla ja kansalliskeväämme lehden puhkeamisen aika on pian menneillään: "kansamme kieli on katkaissut kapalovyönsä". Se on lause, joka on muuttunut melkein sananparreksi. Ja täydellä syyllä. Sillä ainoastaan siellä täällä takapajulaisten luona vielä kansallistunne kituu, niinkuin lehti puuhun puhkeaa vasta myöhemmin alavilla soilla ja rimpimailla. Ne linnut, jotka siellä syntyvät, laulavat kaiken ikänsä yksinäistä virttä: puu lehteen, puu lehteen! Mutta se sukupolvi, joka on syntynyt täyteen kansalliskevääsen, on kuin ne linnut, jotka ovat syntyneet täyteen lehteen ja kaivaten laulavat: lehti on puussa, lehti on puussa! — kukkia, hedelmiä, vapautta!
Siihen väliin kirkaisee suokurppa: Eipäs! kuin: puu lehteen, puu lehteen!
Kummatkin ovat näkökannaltaan oikeassa. Aivan oikein huutaa kurppa lehteä puuhun niinkauan kuin suolla puut eivät vielä ole täydessä lehdessä. Toisaalta aivan oikein toivovat nuo toiset linnut kukkia, hedelmiä, vapautta, koska he näkevät keväänsä sillä tasalla, ja osaavat kumminkin antaa lehdellekin arvonsa.
Kumpikin laulaa saman kevään luontoa ja kuitenkin äkäilevät toisilleen!
Mutta jättäkäämme vertaukset.
Ilman uusia aatteita ei ole mitään kasvamista, kehittymistä ja edistystä. On vaan huomattava, että se mikä tällä kehityskannalla ei enään innostuta ja laulatuta, siitä tuolla par'aikaa nautitaan ja intoillaan. Mutta yhtä hyvin kuin noilla on oikeus laulaa vanhasta, pitää näilläkin olla oikeus innostua uudesta. Ovathan molempien taipumukset samasta kansallisesta maaperästä. Pyrkiväthän kummatkin kunnioittamaan ja hyödyttämään samaa pohjan perukkaa ja samaa kokonaisuutta — Suomen kansaa.
* * * * *
Edellisestä selviää, että nykyhetkelläkin on ja täytyy olla uusia aatteita. Ja kummapa olisi, jos vastikään herännyt kansallishenki niiltä sulkeutuisi ja kellistyisi uudelleen uneensa. Yhtä luonnollisesti kuin maan muokkaamisen jälkeen seuraa kylväminen, yhtä luonnonmukaisesti itsetuntoonsa herännyt kansa, ainakin parhaimmissa jäsenissään, tuntee sisällisen tarpeen tarttua käsittelemään ajan polttavia kysymyksiä. Niin ryhtyy se ihmiskunnan yhteistyöhön ja kasvattaa samalla itseänsä.
Nuori sukupolvi ei ole siltä luopunut kansalliselta perustukseltaan, eipä itse kieliasiankaan suhteen. Eihän ole suomenkieli sillä saavuttanut täyttä kypsyyttään, että se on päässyt lailliseen ikään. Sen pitää myöskin tottua suorittamaan tehtäviänsä elämän monilla eri aloilla. Sen vuoksi on nuoren polven asia elävässä työssä kehittää kansallista kieltämme, niin että se minkä edellinen polvi on voittanut laiksi paperille, nuoren suvun elämässä ilmestyisi tekoina. Kieli on kehitettävä käytöllisen elämän ja tieteen aloilla, taiteen ja kirjallisuuden aloilla semmoiseksi, että se joka kohdassa pystyy tulkitsemaan tarkoitettua sisällystä. Se ei voi tapahtua muuten kuin noilla eri aloilla innossa ja totuudessa työskellen. Siinä kysytään kyllä työtä kieliasian hyväksi. Ja etupäässä tärkeä välikappale kielen kohottamiseksi on kaunokirjallisuuden luominen, jota ei suinkaan "nuori suunta" ole jättänyt harrastamatta. Niin saapi kieliasiakin eri ikäkerroksissa eri muotonsa.
Mutta kansalliseen kehitykseen liittyy muitakin ajan kysymyksiä. Sellaisia ovat tällä hetkellä työväen tilan parantaminen, johon meillä kiiruhtaa irtolaistulva ja torpparikysymys. Par'aikaa tehdään tämän "uuden aatteen" hyväksi koko kansan nimessä valtiopäivillä työtä. Onko se peloittavaa? Taikka peloittaako äänirajan alentamisen harrastus? Taikka yleinen äänestys-oikeus, jota niin hartaasti muualla Euroopan sivistysmaissa puuhataan? Tuskinpa on meilläkään itse kansan joukossa näillä uusilla aatteilla vastustajia. Onko naiskysymys ja yhteiskoulu vaarallinen? Epäilemättä on naisilla jo nytkin hirveän suuri valta väkevään sukupuoleen. Sen vuoksi taitaa olla vaarallista myöntää heille samoja etuja kuin miehille. Mutta pelkääkö väkevä heikomman vapautumista? Kansanopistokysymys ei varmaankaan ketään peloita. Sanotaanhan sillä aatteella olevan niin paljon suosijoita maassa. Mutta yleinen oppimis-velvollisuus on kenties se julma aate, joka vapautta rakastavaa Suomen kansaa hämmästyttää? Valtiopäivillä sitäkin kysymystä nyt käsitellään. Saa nähdä pitävätkö kansan edusmiehet vapauden sortamisena sitä, että kansa vapaasti velvoittaa itsensä opin ja tiedottomuuden välillä valitsemaan opin. Pieni Elias ennen aikaan kielsi vapaasti itseltään tiedottomuuden raa'an vapauden ja hänestä tuli sittemmin Elias Lönnrot, joka oli ylevämmässä merkityksessä vapaa. Moni muu köyhä Suomen poika on tehnyt niinkuin hän ja on tuskin katunut. Katuisikohan Suomen kansa, jos tekisi samoin? Ei siis sekään uusi aate voi olla noita peljättäviä. Ehkäpä se on raittius-aate? Siinähän on se vika, ettei se tahdo hävittää viinoja juomalla, vaan on keksinyt muita sen seitsemiä hävityskeinoja. Mutta siitäkään ei enää saa syyttää yksityisiä eikä sanomalehtiä. Koko kansan nimessä siitäkin asiasta keskustellaan jo valtiopäivillä. Niin ne useastikin uudet aatteet siirtyvät vähitellen yksityisten ja sanomalehtien asioista koko kansan asioiksi, vaikka niiden kannattajille alussa huudettiinkin: ristiinnaulitse! ristiinnaulitse!
Enemmän suvaitsevaisuutta! on vielä yksi aate, jota ei kyllin muisteta käytännössä. Varsinkin meidän pienissä oloissa on ärtyisä sietämättömyys kehittynyt seuraelämää rasittavaksi maan vaivaksi, joka monesti on uhannut tulla valtiolliselle asemallemmekin vaaralliseksi, etenkin uskonnollisen suvaitsemattomuuden muodossa.
Keskusteltakoon eri mielipiteistä, koskekoot ne sitten uusia tai vanhoja aatteita, avonaisesti vastakkain ja julkisuudessa. Haastettakoon suoraa kieltä asiasta. Mutta kaikki salakaiveleminen ja vastustajan tien miinaileminen on epäkuntoista ja myrkyttää yhteiskunnan.
Uudet aatteet ovat uutta elämää. Niistä keskusteleminen on jokaisen edistystä rakastavan sanomalehden ensi velvollisuuksia. Vanhoillisinkaan sanomalehti ei uskalla niistä kokonaan vaieta. Mikä niissä on otollista, se sulaa meidän elämään ja oloihin uudeksi liikevoimaksi. Kaiken ihmisellisen mukana tulee erhetyksiäkin, mutta liikkuminen on aina välttämätöntä ja parempaan päin ihmiskunta vierii.
TANSSIN PUOLESTA.
Täällä meidän kylmässä ilmanalassa, jossa kaikki liike ja toiminta on hidasta, jopa talvisina aikoina näyttää kokonaan pysähtyneeltäkin, täällä ovat ihmiset taipuvaisia uskomaan, että kaikki vilkkaammat elinhalun-ilmaukset, jollei ne suorastaan käytöllistä hyötyä tarkoita, ovat pahoja ja syntisiä, jotka kansan luonteesta ja tavoista pitää armotta poisrevittämän. Varsinkin ne uskonnolliset suunnat, jotka ainoastaan elämään väsyneitä tyydyttävät, ovat synkkämielisellä maailmankäsityksellään kylväneet kansaan epäluuloa ja vihamielisyyttä kaikkea elinhalua, iloista leikkiä ja etenkin taiteenomaista tanssia kohtaan. Samaa lajia uskonnollinen käsitys on kansallisen kanteleemme soinnuttomaksi saarnannut, on kansan hienoimmasta soittokoneesta, viulusta vieroittanut. Ikäänkuin ankarata elämän taisteluamme pitäisi vielä kivuloisella uskonnollisuudella ikävystyttää.
Vähemmin kuitenkaan enää nykyaikana uskonnonkaan nimessä soittoa soimataan ja laulua lastataan, mutta koko lailla meillä vielä kovistellaan tanssin ystäviä ja kaikkea taitoperäistä hyppyä syntiseksi syytetään. Eikä siihen raamatunkaan todistuksia etsitä, kun siellä ei missään tanssia tuomita, päinvastoin Kristuskin myötämielin kuvaa kuinka tuhlaajapojan kotiinpalauksen johdosta hänen isänsä pani laulut ja ilohypyt toimeen. Niinikään tiedetään useista vanhanajan kansoista, niiden seassa juutalaisistakin, että he uskonnollisissakin menoissaan laulun ja soiton ohessa myöskin tanssia käyttivät. Eikä tavattane maanpinnalla sitä luonnonkansaa, paitsi lappalaisia ja kenties samojeetejä, vielä vähemmin sivistynyttä, joka ei tanssia jossain muodossa harjoittaisi. Kansojen kehittyessä muodostuvat niiden tanssitkin yhä taidokkaammiksi. Tästä luonnon taipumuksesta tuloksena ovat monet kauniit kansallistanssit, jotka ovat yhtä oikeutettua ihmiselämän kantamaa viljaa kuin ikään kansanlaulut ja kansansäveleetkin, joita yleisesti ihaillaan. Mutta niinkuin taiderunous kansanrunouden ohessa ja taidesävellys kansansäveleen ohessa, niin on myös taiteenomainen tanssi oikeutettu kansantanssin ohessa. Usein ovatkin jälkimäiset kehittyneempiä ja yleisihmistyneempiä muotoja edellisistä. Omituiselta senvuoksi tuntuu, että uskonnollisella taholla enemmän kannatetaan kehittyneempää tanssia kuin tanssitaidon alkeismuotoja, niinkuin leikkejä ja rinkihyppyjä. Siinä oltaisiin oikeassa, jos nuorisoa tahdottaisiin ensin alkeita oppimaan ja siitä kehittymään tanssiharjoitusten kautta ryhdissä ja liikkeissä yhä somempiin ja kauniimpiin muotoihin. Tämä pyrkimys pitäisikin päästä tanssin jalostuttavaksi, ihanteelliseksi puoleksi. Ja siksi se pääseekin, kun tanssikin kohotetaan "luonnollisiin oikeuksiinsa": sivistyselämän tarkoituksia palvelemaan, luomaan kauniita muotoja meidän asennoille, liikkeille ja seurakäytökselle.
Luonnonvoimiin perustuukin ihmisten häviämätön tanssitaipumus. Sehän on taipumus säännölliseen polennolliseen liikkeeseen, jota veden ja ilman aaltoileminen huomattavimmin kuvaavat. Mutta sama polennollisuus ilmenee runossa, säveleessä ja tanssissakin. Ihmisverikin on itseensä luonnosta omistanut nautintoa tuottavan taipumuksen polennolliseen liikkeesen ja taidelahjansa avulla sitä monipuoliseksi kehittänyt. Tanssissa on nautintomme polennossa ruumiillisempaa, vaikkei kohtuuden rajoissa vähemmän oikeutettua: säveleessä ja runoudessa on polennon viehätys henkisempää laatua. Usein käyvät kolmiliittoon tanssipolento, sävelpolento ja runopolento, sitenkin likeistä sukulaisuuttaan ilmaisten.
Jokainen voimakkaampi mielenliike vaikuttaa meissä ehdottomasti ulkonaisestikin huomattavia liikkeitä. Surua ja iloa, kauhua ja ihastusta, tuskaa ja suloa puhkeamme välittömästi kuvaamaan kasvojen tai muun ruumiin osan liikkeillä taikka kutakin mielentilaamme ilmaisevilla äännähdyksillä ja huudahduksilla. Samoin ilmaisemme keveätä ilomielisyyttä eri liikkeillä ja äänillä kuin juhlamieltä. Näitä mielemme tilapäisiä äkkikohtauksia voisimme verrata luonnossa tuulispäihin, ilman pyrähdyksiin, lentopilviin, päivän pikavilahduksiin j.n.e., jommoisia elämässä niinkuin luonnossakin tiheästi kohtaamme. Mutta jos mielentilojamme punomme selväpiirteisiksi kuvaelmiksi, joita väritämme joko liikkeillä niinkuin tanssissa, tai sävelillä, niinkuin musiikissa, taikka sanoilla, niinkuin runoudessa, niin syntyy niistä tanssitaide, säveltaide ja runotaide. Niiden alkeet tapaamme jo luonnossa ja kansan luonnonsyntyinen taidelahja on, kansansävelten ja kansanrunouden ohessa, kansantanssinkin synnyttänyt. Mutta mikä on luonnosta syntynyt, se on Luojan siemenen sikiö, jota on lupa "viljellä ja varjella", kesyttää ja kehittää, mutta ei hävittää. Sivistys-elämän kautta onkin tanssi, samoinkuin taiteet yleensä, kehittynyt yhä uusiin ja moninaisempiin muotoihin, samalla kuin monet kansantanssit ovat kansainvälisiksi tulleet.
Tästä lyhyestä selonteosta päättäen pitäisi tanssi olla kristinopin kannalta oikeutettu, historian kannalta oikeutettu, luonnonlakien mukaan oikeutettu. Ja kukin tanssin harjoittaja on kokenut, että kohtuullinen ja ihmisittäin viljelty hyppy tuntuu vieläkin seuraavana päivänä mieltä virkistävältä, ruumista reipastuttavalta. Aivan niinkuin kukin kohtuullisen voimisteluharjoituksen jälkeen tuntee. Mutta tanssista sitä paitsi lähtee seurustelun tuottama mielihyvä.
Erittäinkin julkinen seurusteleminen toisen sukupuolen kanssa vaikuttaa mieliin kehittävästi, joka on parhaita nuorison vieroittajia pimeiltä yöpoluilta. Koska tanssitilaisuudet edes jonkinverran meidän juroa ja jäykkää kansallisluonnetta seurustelemaan totuttavat ja nuorison eri sukupuolia keskenään julkiseen, kaunistapaiseen käytökseen perehdyttävät, olisi niiden tilaisuuksien hävittäminen, paitsi luonnon sortoa, myöskin sivistys-elämän oikeuksien polkemista. Eipä se nuoriso, joka tanssista on viehätetty, huvi-iltoina, ainakaan yhtä helposti kuin tanssimaton, väkijuomienkaan pariin eksy. Toisen sukupuolen arvonantoa säilyttääkseen välttää se toki juoppoutta.
Jos vieläkin tanssia ei pidetä pelkkänä löllötyksenä, vaan sen huvitarkoitukseen liitetään pyrkimys kauniiseen ryhtiin, somiin ja luonteviin asentoihin, miellyttäviin liikkeihin ja arvokkaaseen seurakäytökseen, jotka suureksi osaksi meillä nykyiseltä sukupolvelta puuttuvat, niin Suomen nuoriso saavuttaa tanssistakin oivan välikappaleen ihanteellisille tarkoituksilleen. Sillä epäilemättä sivistyksen sisällys kaikissa kansallisuuksissa pyrkii itsellensä myöskin kauniita muotoja luomaan. Emme me saa iänkaiken kömpelöjä käytöstapojamme puoltaa sillä, että muka olemme rehtiä ja suoria suomalaisia, ikäänkuin mitkätahansa kansalliset avut oikeuttaisivat kauniita tapoja ja kaunista ulkokäytöstä halveksimaan. Jos olemme suoria suomalaisia, niin tunnustakaamme suoraan mikä meiltä puuttuu ja pyrkikäämme tarkoituksen mukaisesti puutteitamme ja vikojamme poistamaan. Köyhät ulkomuodot eivät todista muuta kuin heikkoa sisällystä. Mutta kun kansallinen sivistys-elämä meilläkin voimistuu, puhkeaa se terveihin ja voimakkaihin muotoihin myöskin kaikessa ulkoelämässä. Ja tähän pyrkiessä ei ole tanssiakaan nuorison seuroista karkoitettava, vaan pikemmin pantakoon toimeen tanssikilpailuja, joissa asentojen, ryhdin, liikkeiden ja käytöstapojen somuutta silmällä pitäen, edistystä palkitaan. Mutta tässä, niinkuin kaikessa taiteessa, vältettäköön teeskelyä, noudatettakoon luonnollisuutta.
Etelän vilkasverisissä kansoissa vielä vanhatkin hypyssä keveällä joustavuudella keikahtelevat, mutta meillä pidetään melkein velvollisuutena vanhemmiten jäykistyä. Ennen suvaitaan leiniä kuin tanssittaisiin veri joskus vilkkaaseen toimintaan. Ja sitten ei sallittaisi enää nuortenkaan hyppyjä hyväillä. Vieläpä väitetään, ettei sitä koskaan heränneet kristityt tee. Kuitenkin hyvin moni meistä tietää, että eräissä herännäispiireissä aika ajoin tunteita kuvaillaan hyppyliikkeillä ja keikutuksilla, vaikkeivät nämä liikkeet järjestykään säännölliseksi tanssiksi, koska samoissa seuroissa maallisia laulujakin vältetään, vaikkei aina niiden säveliä. Sitä paitsi heränneiksi nimitetyt useimmiten ovat elähtäneitä ja elämään väsyneitä ihmisiä, joilta muutenkin on jalka kangistunut ja luonnollinen elinhalu hyytynyt. Ennen muuta on huomattava, että aina vakavat elämänkysymykset, kun ne meihin voimakkaasti vaikuttavat, keskeyttävät virkistävimmän ja luonnollisimmankin huvihetken tai taidenautinnon, vaikkei siltä itse nautinto semmoisenaan ole syntiseksi tuomittava. Olemmehan pakotetut kirkonmenonkin keskeyttämään, jos meille ilmoitetaan, että kotonamme on tulipalo. Samoin voipi kaikki intohimomme keskittyä sisällisen terveyskysymyksemme ympärille. Mutta sitte kun elämän varmuus on palautunut, niin liikenee huomiota ja toimintaa jälleen uloskin päin, jollei tanssin — jos se tuntuu vanhalta — niin jossakin kehittyneemmässä muodossa. Mutta antakaamme niiden tanssia, jotka sitä vielä voivat. Sillä — sanottakoon se vieläkin — kristinoppi ei tanssia kiellä, vaan sen väärä tulkitseminen. Se toki olkoon myönnetty tanssin mikä kaikkien elämän nautintojen suhteen: kuka mistä ruumiin tai sielun puolesta sairastuu, se sitä älköön nauttiko. Mutta älköön tehtäkö poikkeuskieltoa säännöksi.
Jotakin oikeutettuja perusteita tanssin vastustajilla sentään täytynee olla. Ja niin onkin. Ensiksikin tavataan ihmisiä, jotka jotakin taidelajia eivät ollenkaan voi nauttia. Kuka on tylsä musiikille, kuka taas kuvaaville taiteille, kuka runomuotoiselle kirjallisuudelle — niinpä on moniaille tanssikin vastenmielinen. Semmoiset ovat epäkasvuisia luonteita ja usein mahdottomat yhdessä polvessa parantaa. Ne siis eivät ymmärrä tanssia ja senvuoksi sitä vastustavat. Toiset vastustavat tanssia senvuoksi, että tulisten intohimojensa viehätyksestä ovat joskus eksyneet sitä väärin käyttämään ja sen johdosta päättävät, että sitä muutkin väärin käyttävät. Kolmannet ovat tehneet huomioita kesyttömässä joukossa, että siellä usein tanssinkin ohessa riihoton vallattomuus puhkeaa, taikka tanssi yksipuolisesti täyttää koko iltakauden ohjelman.
Näihin syytöksiin voipi vastata yhdellä ainoalla väitteellä: ettei tavata mitään ihmisellistä laitosta, semmoistakaan, joka juuri ihmisten kesyttämiseksi on laadittu, jota ihmiset silloin tällöin eivät väärinkäytöksillään olisi tahranneet. Se seuraa siitäkin, etteivät ihmiset astu mihinkään laitokseen, seuraan tai huviin täysin valmiina, vaan juuri niihin osaa ottaen vähittäin kypsyvät ja kehittyvät. Kirkko on enin pitkin kristinopin ikää ollut alituisten väärinkäytösten esineenä.
Elköön siis tanssia nuorisoseurojen ohjelmista poistettako, vaan vähitellen rajoitettakoon. Ohjattakoon tanssi koneellisesta hypystä ihanteellisiakin tarkoituksia palvelemaan. Sillä luonnon-elämä ihmisessä kukkii siten, että aineellinen ja ruumiillinen toiminta kehittyy aatteellisuutta kannattamaan.