MILTÄ HENRIK IBSEN MINUSTA ON TUNTUNUT?

Te kysytte miltä Henrik Ibsen minusta on tuntunut. En koskaan ole aavistanut, että minun siitä pitäisi tiliä tekemän, enkä sentähden olekkaan nyt tilille valmis. En siis näin hätäpikaa voi kajota mihinkään erikoisseikkoihin; vaan lyhyesti, yleisissä lauseissa — jos siihen tyydytte, niin koetan.

Henrik Ibsen? — alppiotsainen vuoripeikko — en tarkoita jääotsainen — kädessä kynä, lääkärin leikkauspuukko. Tarkkakätisesti hän sen ihmissydämeenkin painaa, ikäänkuin maanmittari koerassinsa kentän poveen. Sisälmyksiä hän sillä vetää näkyviin, terveitä tai pilaantuneita, ja kunkin oman luontonsa nojaan jättää. Hän kävelyttelee esille vuorenväkeänsä ikäänkuin ihmisiä — Ibsenin ihmisiä. Ne näyttävät, millaisia yksilöitä Norjan vuoristo jyrkänteineen, vuonoineen, luolineen, sokkeloineen on synnyttänyt, kasvattanut ja liikkeelle lykännyt — ihmisyyttä palvelemaan. Itsenäisiä, selväpiirteisiä, omituisia, että tuskin muihin sekoittuvat.

"Kuninkaan-aluissa" minun silmilleni Ibsenin otsa kirkkaimmillaan loistaa, vaikka kuninkaan-alkuja, Jumalan poika- ja tytärpuolia hänen vuoriväessään on paljon.

Ibsenin ongelmat usein ovat vuoren onkaloita, salasokkeloita, joita selkeäkään vuono ei voi rinnassaan täysin kuvastaa — siinä näkyvät vain vuoren ulkonaiset haahmopiirteet. Vuonon pitää lämmitä valosta, utuisena kohota siintäviin korkeuksiin, taistella myrskyssä, painua pienentyneenä vuoren sisuksiin ja elää joka pisarassaan vuoren ahtaintakin elämää, niin sille salasopetkin selkiävät.

Selkiävät sitten, kun emäkalliosta repeilee lohkareita, joita luonto ja ajan tarve selväsärmäisiksi särkee, niinkuin Ibsenkin kehittää vuorelais-yksilöitään — sanotaan hänen kehittävän yksilöisyyttä jyrkimmilleen. Mutta hän lohkoo ja veistelee uudemmalle yhteiskunnalle rakennus-aineita. Hän ne itsenäistyttää auktoriteetin emäkalliosta omalle pohjalleen. Sitte vasta ne kelpaavat uutta yhteiskuntarakennusta palvelemaan.

Onpa hän tapausten syvänteihin, niinkuin pikku Eyolfin hautaan, särkenyt itsekkäisyyteen perustuvan perheonnen, mutta saman syvänteen partaalla avaa hän pikku Eyolfin vanhempain silmät näkemään alhaalla laaksossa kansan suuren joukon lapsia, yhteiskunnan vähäväkisiä. Nekin kaipaavat rakkautta, niillekin kannattaa elää ja uhrautua. Molemmille Almerseille selviää, että yksityisenkin onni nojautuu laajemmalle alalle kuin oman likimmän itsensä huoleksimiseen — yhteisonnen työpäivän aurinko on noussut.

PUHEITA

PUHE KÄKISALMEN 600-VUOTISJUHLASSA

kesäkuun 17 päivänä 1894

A. K.

Tekee mieli uskomaan, että pahimmat ajat, kovimmat kohtalot, katkerimmat päivät Karjalan kansa jo on voittanut ja jättänyt taaksensa. Tekee mieli toivomaan, että iloisampi, valoisampi ja onnellisempi tulevaisuus tällekin kansamme osalle siintää. Mutta tulkoon se tulevaisuus ainakin yhtä kunnialliseksi kuin entisyys on ollut. Sillä onttoa olisi kunniaton ilo, pimeyttä häpeässä valo ja mustaa valhetta pettäjäin onni.

Tapahtuu joskus, että mies, joka on reimasti kestänyt kovia aikoja, sotaa, nälkää ja ruttoa, sitten hyvien päivien, lihavien vuosien ja rauhan iloisten hetkien tultua veltostuu, rappioituu ja menehtyy; vieläpä kuluttaa kevytmielisesti voittosaaliinsa ja riutuu omatekoiseen kurjuuteensa. Sitä älköön tapahtuko Karjalalle, sitä älköön Suomen kansalle.

Karjalan kansa on käynyt elämän kaikki kovat koulut läpi. Verinen miekka on tätä rajavartijata rajummin kuin muita raadellut. Tuhansia kertoja on hän saanut seistä tai sortua ristitulessa eri uskontojen ja kansallisuuksien vaiheella. Orjuuskin, joka muille suomalaisille Ruotsin vallan yhteydessä oli vieras, on korventanut poltinrautansa hilpeään karjalaiseen. Idän ja lännen vallat ovat sitä kilpaa repineet ja halailleet. Kaikista niistä kohtalon kolhimisista tuntuu Karjalan oloissa sekä karjalaisen luonteessa vielä tänäkin päivänä arpia ja naarmuja. Mutta sittenkin on karjalainen pysynyt iloisena ja pirteänä, vaikka ovelanakin; toivovana ja neuvokkaana, vaikka huomisesta huoletonnakin. Se on vikkelä ja kekseliäs — missä lääniherran paha pitely ei ole sitä raukaksi masentanut. Se on notkea ja älykäs — missä ei rahdin-ajo ole siitä vetelystä tehnyt. Se on pulassakin leikillinen ja osaa käyttää hetkeä hyväkseen paremmin kuin mikään muu Suomen heimo. Karjalaisessa ilmenee suomalaisen luonteen heleä nuorukaismieli. Hän on tenooriäänenä suomalaisessa kansallisköörissä ja laulaa iloisimman ja terveimmän säveleen — vaikk'ei tosin vielä täysikuntoista. Ja mikä lupaavinta on: — hän ei ole koskaan itsekylläinen ja omaan etevyyteensä ihastunut niinkuin usein länsisuomalainen. Vahinko vaan, että karjalainen on vielä köyhä eikä muutenkaan yleisemmin herännyt tekemään uhrauksia yhteisten edistyspyrintöjen hyväksi. Aina hän toki pystyy reippaasti yrityksiä alkamaan, vaikka kyllä muut voivat kestävämmin niitä jatkaa.

Runsaita lahjoja on Jumala jakanut karjalaiselle. Mutta onpa antanut tärkeän, vaativaisen asemankin sille. Semmoiset lahjat, semmoinen asema velvoittavat paljon.

Nyt kun toivottavasti paremmat ajat koittavat meille; nyt kun kärsimysten ja sorron katkerat päivät väistyvät selkämme taakse ja rauhan vilja voipi suuremmassa vapaudessa versoa — sillä ovathan jalot suuriruhtinaamme pyhästi vahvistaneet isiltämme perityt oikeutemme — nyt on meillä selkeän aamupäivän raikas työaika. Esipolvien kärsimykset ja uhraukset velvoittavat meitäkin yrityksiin ja uhrauksiin, työhön ja ponnistuksiin. Joka askel täällä on kostutettu hiellä, kyynelillä ja verellä. Orjuuden ies on täällä painanut isiemme niskaa ja sorron orjantappurat ovat veristäneet heitä. Mekö jälkeiset toimettomina ja eteemme ajattelematta täällä astuisimme näitä kalliita ketoja, näitä rakkaita rantoja taikka surutonna soutelisimme näitä viehkeitä vesiä. Mekö lääniherran orjuudesta pelastuneina nyt vaipuisimme velan orjiksi ja koronkiskurien säälimättömän ikeen alle. Kun terve mies astuu, ei nojaa hän toisen käsivarteen eikä kainalosauvoihin. Jos Karjalan kansa on täys-ikäinen ja terve, niin miksi ei pystyisi sekin astumaan taloudellisesti omilla jaloillaan, nojautumaan omaan vartaloonsa: tukemaan itseään omalla työllään, toimellaan ja säästäväisyydellään? Kansamme menestys ja kunnia vaatii sitä.

Vaatii se enemmänkin. Se vaatii, että suomalainen kansallisuus kaikessakin kehityksessään luottaa omiin voimiinsa, kykyihinsä ja lahjoihinsa, pyrkien niitä herättämään ja kehittämään eikä pehmeämielisesti heittäy naapuriensa kainalokanaksi.

Emmehän liene niin suvustamme pilaantuneita, ettemme kaikin tarmoin yrittäisi nostaa sitä aineellista ja henkistä voimaa, sitä varallisuutta ja sivistystä, jolle isämme ovat uurtaneet perustuksen.

Kaiken sekä yksityisen että koko kansan edistymisen ehtona on itsensä velvoittaminen johonkin, mitä pitää hyvänä ja hyödyllisenä. Joka tahtoo päästä varakkaaksi, hän velvoittaa itsensä ahkeruuteen, kokoamiseen ja säästäväisyyteen, mutta kieltäytyy tuhlauksesta. Joka tahtoo säästää voimiansa hyödyllisiin tekoihin, hän vapaasta vakaumuksesta sitoutuu kohtuullisiin ja raittiihin elämäntapoihin, mutta kieltäytyy terveyttä turmelevista nautinnoista. Joka haluaa rikastua tiedoissa ja hyvissä siveellisissä ominaisuuksissa, hän velvoittaa itsensä uhraamaan työtä ja aineellisia varoja, henkisiä kootaksensa; hän kieltäytyy noudattamasta kehnoja taipumuksiaan ja velvoittautuu tottelemaan parhaimman vakaumuksensa ääntä. Ilman semmoista vapaata itsensä velvoittamista ei olis mitään edistystä, ei yksityisessä eikä kansassa. Niin harjoittaa parempi tahtomme valtaansa alhaisten viettiemme ja mielitekojemme yli.

Mutta on olemassa velvollisuuksia, jotka koko kansa käsittää olemisensa ja edistymisensä ehdoiksi. Silloin kansa toimii yksilönä ja tekee vapaasti semmoiset velvollisuudet omiksensa joko yleisen mielipiteen tai lainsäädännön kautta. Useimmiten säätää tällaisissa tapauksissa kansan valistuneimmat lakia takajoukolle. He ovat silloin kansan aivoina ja sinä parempana tahtona, joka puhkaisee uuden niveleen edistyksen puuhun. Niinpä on Suomen kansa omien edusmiestensä säätämän lain kautta luopunut kotiviinan poltosta ja sittemmin yhä enemmän rajoittanut väkijuomien leviämistä, koska se on pitänyt sellaisen lain maalle hyödyllisenä. Olemme lain kautta rajoittaneet kalastus- ja metsästysaikoja, koska käsitämme yhteisen edun siitä voittavan. Toisaalta on kansamme poiskin riisunut toimintansa rajoja niillä aloilla, missä isänmaan etu sitä selvästi on vaatinut. Niinpä olemme uuden vapaamman elinkeinolain kautta, perityt etuluulot murtaen, särkeneet vanhat ammattiaitaukset, ja niin toimen, yritteliäisyyden ja kätevyyden leviämistä edistäneet — kansa on velvoittanut itsensä suurempaan vireyteen. Tarvitsee tuskin mainitakaan asevelvollisuutta, johon meitä sitoo yhtä paljon suhteemme mahtavaan emävaltioon kuin oma velvollisuuden tuntomme. Mutta yleensä lainsäädäntömme ilmaisee kypsyneen vakaumuksen siitä mitä kansamme käsittää oikeudekseen ja velvollisuudekseen panna käytäntöön. Tämän vakaumuksen ilmaisee kansa eduskuntansa kautta.

Yleisen oppivelvollisuudenkin käsite on viime valtiopäivillä pyrkinyt laiksi muodostumaan. Ja kunnioittaen mainittakoon, että Itä-Suomen edusmiehet sitä pontevasti kannattivatkin. Kunniaksi on se heille senkin vuoksi, että he siten osottivat käsittävänsä mitä ainakin tällä puolen Suomen enin kaivataan. He aavistivat, että valistumisvelvollisuus sisältää suuremman vapauden kuin oikeus olla edistymisestä välinpitämätön. Ansaitsee tulla sananparreksi, että tieto on voimaa ja valistus vapautta ja varallisuutta. Missä kaikki ovat valistuneita, siellä kunnian ja velvollisuuden tunne kiihottaa kaikkia pyrkimään hyödyllisiksi ja taloudellisestikin omantakeisiksi; mutta missä vaan harvat ovat tilaisuudessa poimia tiedon tähkiä, siellä tilaisuus viekottelee "herrat kyntämään hulluilla". Mutta sorto turmelee sekä sorretun että sortajan.

Eläinkunnassa ei ole heikommalla muuta oikeutta kuin väkevämmän mielivalta, mutta kansojen elämässä alkaa lievemmät, kesymmät, ihmisellisemmät voimat pyrkiä vaikuttamaan. Työn arvon kohotessa, sivistyksen ja viljelyksen levitessä ovat oikeuden ja kunniallisuuden käsitteetkin kehittyneet: niitä ei kukaan enää voi ihmisarvoansa alentamatta polkea. Voima hallitsee ja on hallitseva ja määräävä vastakin asiain ja tapausten menoa, mutta ei enää pelkkä ruumiillinen voima ja aineellinen rikkaus, vaan voimien kukka: valistuksen mahti, jonka sieluna on todistettu oikeus ja ihmisrakkaus. Samalla kuin tunnustamme naapureillemme oikeuden työnsä hedelmiin, toivomme, että hekin myöntävät meille samat oikeudet meidän töittemme tuloksiin. Ellei tätä periaatetta tunnusteta noudatettavaksi, niin edistetään vallattomuutta ja ryöstetään kansakuntain pyhintä omaisuutta: heidän kotirauhaansa ja kotionneansa. Pois se meistä, että halveksisimme muita kansoja, muiden tapoja, lakeja ja laitoksia! Kaikkein vähimmän ylevälahjaista naapuriamme, jonka vaiheisiin oman maamme kohtalo likeisesti ja pysyväisesti on yhdistetty. Voisimmeko unhottaa, että Venäjän kansalla on monia semmoisia hyviä ominaisuuksia, joita meiltä puuttuu. Mutta Suomenkin kansa on velvollinen turvautumaan kuntoonsa ja omiin avuihinsa. Suotakoon meidänkin pitää arvossa ja rakastaa niitä ominaisuuksia, jotka tämän kansan tähän asti sortumatta ovat pystyssä pitäneet: uskollisuutta isiemme uskonnolle, maamme laeille ja hallitsijalle, rehellisyyttä ja kunniallisuutta. Ne sekä rotumme sitkeä kestäväisyys ovat se Jumalan leima, jonka hän meihinkin luonnon ja historiallisten vaiheittemme kautta on painanut. Me emme saa lyhytnäköisesti halveksia muita, sillä se on pahin este kansojen, jos yksityistenkin väliselle veljestymiselle. Mutta emme saa itseämmekään halveksia, sillä silloin olisimme raukkoja emmekä kelpaisi suureen yhteistyöhön kansojen sivistysvainiolla; emme pystyisi siellä suorittamaan itsenäistä, tunnustuksen arvoista tehtävää. Ja suurikin tehtävä on Suomen kansalla: raskas ja kuuluton rauhallisen viljelyksen työ kylmässä ilmanalassa ja kalseassa maanlaadussa. Se vaatii enemmän siveellistä voimaa kuin mitkään ulkonaiset loistoteot. Näissäkin tukalissa luonnonsuhteissa ja vaikeissa historian vaiheissa on kansamme jaksanut kehittää aineellisen ja henkisen viljelyksensä sille kukintakohdalle, joka on voittanut Euroopan etevimpäin sivistyskansain tunnustusta. Emmekä pyydäkään muuta kuin tätä rauhallista viljelystyötä perittyjen lakiemme suojassa häiritsemättä jatkaa. Emme pyydä rakettina räjähdellä Euroopan ilotulituksissa, emmekä pommina paukahdella, muuta maailmaa säikytellen: meitä tyydyttää pajavasarain pauke rauhan onnea takoessa; meitä miellyttää lomahetkinä elojuhlat, joissa iloitsemme töittemme tuloksista ja kokoamme voimia uusiin ponnistuksiin. Semmoisia elojuhlia ovat kesäiset laulujuhlamme ja semmoinen on tavallaan tämäkin muistojuhla. Iloitsemme vuosisatojen voitollisesta vierinnästä. Iloitsemme, että Karjalan kansa, monet myrskyt kestettyään, kovat koiteltuaan, virkeänä, reippaana ja elinvoimaisena on liittynyt kuin revitty jäsen jälleen samaksi lihaksi ja vereksi muuhun Suomeen. Tässä jäsenessä tuntuu vielä arpia ja ruhjevammoja, mutta raittiin kansallisruumiin yhteydessä ne paranevat. Sillä karjalainen tahtoo elää ja säilyttää itsensä: sen elinhalua ilmaisee sen pirteä osanotto kaikkiin isänmaan edistyskysymyksiin. Se on nuorukaisluonne, jonka sydän hehkuu ja sanat säkenöivät; jolle elämä on ihanteita suihkuva lähde, aatteita poreileva virta, rientoja aaltoileva meri. Tämä heimo, joka on runsaat runonsa, kevätnuoren kansamme aamulaulut, povestansa pulputtanut, eikö tämä pystyisi keskuudestansa poisloitsimaan epäkohtien syväjuurisia ohdakkeita? Eikö isänmaanrakkaus ja kunniantunne täällä vetäisi vertoja muulle Suomelle? Karjalaiset! Teihin luotetaan ja teiltä toivotaan paljon.

Onhan ihanteemme isänmaa lakeineen, laitoksineen, oikeuksineen, velvollisuuksineen, uskoineen, äidinkielineen. Tämä armaamme vaatii meiltä kaikki, mutta se antaakin meille kaikkensa. Elkäämme antako itsekkäisyyden himmentää rakkauttamme tätä kalleinta kohtaan, sillä sen etu ja onni, sen voitto ja kunnia on parhaimmassa merkityksessä meidänkin onnellisin osamme. Kun me tälle armaalle pysymme uskollisina, niin ei mikään kohtalo meitä voi musertaa, vaan jokainen hyökkäys on raukeava voimatonna kuin Laatokan vihaisinkin hyökyaalto Suomen puoleista rantakalliota vastaan.

Onhan uskollisuus isänmaalle sama kuin uskollisuus omalle paremmalle itsellemme. Sille, mikä meissä on omantakeista ajatussuunnassa ja toiminnassa, tavoissa ja oikeuskäsitteissä, muistoissa ja toiveissa. Luopuisimmeko näistä, niin luopuisimme itsestämme ja arvottomina teeskelisimme ja muita apinoisimme. Meillä ei olisi mitään omaa tehtävää maailmassa. Ainoastaan itsellemme uskollisina pysyen voimme jollain menestyksellä vaeltaa sitä tietä, jolla uudet totuudet ovat virstan patsaina, ihanteet siintävät edessämme taivaina ja jolla edistys kulkee "kirkkaudesta niin kirkkauteen".

Mutta silläkin tiellä, niinkuin kaikilla pitemmillä matkoilla, kohtaa loukkeita, jos tasaistakin, jyrkkiä vastamäkiä, jos myötämaitakin, öitä, jos päiviäkin, pilviä, jos kirkastakin taivasta, myrskyä ja rauhattomuutta, jos tyyniäkin hetkiä. Ja kaikissa vaaroissa on valonpuute vaarallisin, tiedonpuute tukalin.

Näihin saakka ovat ainoastaan harvat valistuneet kohottaneet valon soihtua Suomen kansalle — taikka painaneet sen maahan; kansalta on vaadittu ainoastaan uskoa heihin. Se aika alkaa olla mennyt sankarineen, varjoineen. Uusi aika herättää koko kansan, jokaisen yksilön, omantakeiseen yritteliäisyyteen elämän taistelussa. Sen kautta kehittyy myöskin erilaisia tunteita, käsitteitä ja vakaumuksia. Ihmisiltä vaaditaan suurempaa keskinäistä suvaitsevaisuutta ja heidän yhdistäjikseen jääpi luonnonsiteet ja rakkaus isänmaahan yhteisine velvollisuuksineen, oikeuksineen. Mutta näissä oloissa ei ole kylliksi siellä täällä joku soihdunkannattaja. Jokainen tarvitsee oman lyhtynsä: oman tietovarastonsa ja vakaumuksensa. Niin voimme kypsyä valon avulla vapauteen, vapauden avulla edistykseen. Sillä tiellä eläköön Suomi! Eläköön Karjalan kansa!

VIISI VELJESTÄ.

Tampereen työväenyhdistyksen juhlassa Pyynikillä heinäkuun 12 päivänä 1896.

K. K.

Yhteiskunnan eri kansanluokat ovat verrattavat viiteen veljekseen, jotka olivat saman isän poikia yhteisellä maapalstalla. Kun vanhin veli yleni täysikasvuiseksi, oli seutu vielä villiä ja piti taistella sekä petoja että vihamielisiä naapureita vastaan. Siksi kehittyikin vanhin poika soturiksi, osasi otella sekä petojen että ihmisten kanssa, vieläpä pitää nuorempiakin veljiänsä kurissa. Siitä isä hänelle antoi oman tuvan ja erikoisluvan. Kuitenkin sotainen elämä kasvatti talossa vallattomuutta ja villiä tapoja. Kun toinen poika miehistyi, päätti hän isänsä ja vanhimman veljensä neuvosta pysyä kotona nuoremmillensa hyviä tapoja ja kuuliaisuutta neuvomassa. Niin tuli hänestä veljeskunnan pappi. Ja isä antoi hänelle oman tuvan ja erikoisluvan. Kolmaskin veli kasvoi ja kasvoi, niin että yleni hänkin aikamieheksi. Kun sotaretkillä ja metsästyksillä oli karttunut saalista yli kotitarpeen, tehtiin sukkelakielinen kolmas veli kauppiaaksi. Hän möi mitä liikeni ja osti naapureilta mitä tarvittiin. Hänkin sai oman tuvan ja oman luvan. Kauppias oli matkoiltaan tuonut kotieläimiä ja viljansiemeniä. Neljäskin veli oli sitte jo miehistynyt, ja hän joutui karjan hoitajaksi ja sen ohessa vähittäin maanviljelijäksi. Kaikkein yhteisellä maatilalla sai hänkin oikeuden rakentaa oman kodin. Kullakin neljällä oli heillä siis oma tupa, oma lupa. Ainoastaan viidettä, nuorinta veljeä pidettiin milloin tuon milloin tämän veljensä käskyläisenä. Isäkin kohteli häntä niinkuin lapsipuoltansa. Yhteisissä asioissa ei hänellä ollut sananvaltaa, vaan piti kaikissa noudattaa toisten käskyjä. Siksi myöhästyikin hänen kehityksensä, ja kun hän sitte miehistyikin, niin oli kauan ujo ja pelokas. Mutta alituisissa ponnistuksissa on hänen tarmonsa terästynyt. Täys-ikäisyyttänsä ja voimaansa tuntee hänkin nyt ja on kuuluvalla äänellä ruvennut oikeutettua osaansa valvomaan. Hänen vaatimuksiansa toiset veljet ovat usein ylpeästi moittineet ja syyttäneet häntä kapinalliseksi. Tämä nuorin veli yhteiskunnassa on työväen luokka, tilaton ja taloton työkansa, jolla ei ole omaa tupaa eikä omaa lupaa. Se ei ole vielä päässyt osalliseksi yhteisen kotipesän oikeuksista. Mutta se on kuitenkin jo herännyt osinkoansa valvomaan. Nykyaikaisen työmiehen sydämestä kohoaa uudentuneena ikivanha rukous: "Köyhyyttä ja rikkautta elä minulle anna, vaan anna minulle oikeutettu osani elämästä!" Sillä niin hyvin köyhyyden viheliäisyys kuin rikkauden yltäkylläisyyskin saattavat ihmisen ihmisessä suurten vaarojen alaiseksi. Mutta ihmisarvoonsa, veljiensä verralle tahtoo hikinen työmieskin pyrkiä. Vaiston omaisena aavistuksena elää jo syvimmissäkin kansankerroksissa se totuus, jonka jo vanhan Kreikan viisas vakaumuksenansa lausui, että ihminen on mahdollinen ainoastaan valtiossa ja valtion vapaana, toimivana jäsenenä. Ei orjana, sillä orjaa eivät kreikkalaisetkaan ihmiseksi tunnustaneet, koska hän ei ollut välittömästi valtiollisen elämän kasvattavan vaikutuksen alaisena. Ainoastaan vapaa kansalainen vapaassa valtiossa on myöskin vastuunalainen ihmisyydestään. Kun siis meillä syrjäytetyt kansanluokat pyrkivät osallisiksi yhteiskunnallisista ja valtiollisista oikeuksista samoin kuin velvollisuuksistakin, niin pyrkivät he samalla kansalaistehtävien tiellä kehittämään ihmisyyttänsä. Ja epäilemättä on kukin valtiomuoto, sitä oikeutetumpi mitä useamman jäsenensä se sitoo yhteistyöhön, ihmisyyttä palvelemaan ja ihmistymään. Väitetäänkö, ettei työkansa vielä ole kyllin kypsynyt valtiollisiin oikeuksiin, niin vastaamme, että kaikenlainen kypsyys elämän suurella näyttämöllä parhain saavutetaan osanoton kautta itse tekoon, harjoituksiin. Eikä kiellettäne, että tervettä tunnetta ja järkeä tavataan ainakin yhtä paljon työkansassa kuin muissakin kansanluokissa, jota paitsi kukin omalta alaltaan tuopi erilaisia kokemusvaroja saman yhteiskunnan rakennus-aineiksi. Onko siis väärin, kun syrjäytetyt kansalaiset pyytävät: myöntäkää meille yhteiskunnalliset ja valtiolliset oikeudet, ne, joita itsekin nautitte, että me ihmisinä kehittyisimme ja että koti tuntuisi meille kodilta, jossa meidänkin sanamme jotain painaa?

Näihin asti on ruumiillista työtä tekevää kansaa moitittu siitä, ettei se kokoa säästöihinsä aineellisia eikä henkisiä varoja, vaan eleskelee päiväkseen, kädestä suuhun, ja luottaa yksinomaan sallimuksen apuun ja kuntien vaivaishoitoon. Mutta kansallisen heräämisen laajetessa on myöskin työväki herännyt. Nyt se sama väki alkaa nähdä eteensä, rupeaa oikeuksiansa valvomaan, tulevaisuuttansa huoleksimaan. Se kiiruhtaa joukottain kansan-opistoihin, lomakursseihin ja ammattitaitoja etsimään, enemmänkin kuin sille niihin ennätetään tilaisuutta valmistaa. Nykyajan uudistavat virrat ovat ehtineet juosta syvien rivien elinvoimaisiin suoniin ja niin joukot pyrkivät yhteiskunnallisiin kysymyksiin vaikuttamaan, koska heidänkin vasta- tai myötä-onnensa suuressa määrässä niistä johtuu. Hekin tahtovat olla osallisina yhteisonnen takomisessa. Ja juuri tästähän pitäisi iloittaman. Sillä samassa määrässä kuin työväenliike laajenee, leviää yhteistunnekin ja käsitys yhteisistä asioista, samalla kuin kansallinen kokonaisuutemme vahvistuu — jollei näitä voimia tylyllä ynseydellä katkeroiteta ja tehdä yhteiskunnan vihollisiksi. Mutta siitä varjelkoon meitä isänmaanrakkaus. Sen vuoksi on epäviisasta ja epäjaloa, että itse julkisuudessakin varakkaampien luokkien äänenkannattajat työväen liikettä salaviittauksilla ja uhkauksilla kohtelevat. Jos tästä seuraisi hajaannusta ja häiriötä, niin ei olis siitä työväenliike ainakaan yksin vastuunalainen.

Sanotaan, että työväki esiintyy jyrkkänä ja vaatii liikoja. Mutta mitä on sille sitten jo myönnetty? Mitä on sen hyväksi tehty? Niinkuin koko Suomen kansa, niinpä erittäinkin työväki tuntee nuoruuttansa ja elinvoimaansa. Siksi sen silmä ei tähtää ainoastaan tätä päivää, vaan tulevaisuudesta, ihanteesta nuorukainen innostuu. Ihanteensa tämä yhteispesän nuorin poika voimakkaasti veljillensä huutaa. Ja siitä veljet hätääntyvät ja sättivät häntä! Sitten tietää työmies edistykset muissa sivistysmaissa, mitenkä kunnalliset ja valtiolliset oikeudet siellä jo ovat tasaisemmin jaetut, mutta miten hitaasti parannukset meillä käyvät. Näissä jyrkkyyden ja kiiruhtamisen syy sekä siinä, etteivät vallanpitäjät työväen asiaa kohtaan ole edes hyvää tahtoa ilmaisseet.

Helppo on hallita Suomen kansaa, helppo Suomen työväkeäkin, kun niiden elämänkysymyksiä ei tylyydellä kohdella. Ainoastaan tylyyttä kohtelee Suomen kansa itsepäisellä kovakouraisuudella.

Yhteiskunnan oma etu, pienessä kansassa enemmän kuin suuressa, vaatii kaikkien osallisuutta olojen kehitystyössä. Mutta myöskin työkansan oma elinvoima, harrastukset ja riennot takaavat sille ne oikeudet, joihin se pyrkii. Minkä yhteiskuntaluokan pyrinnöissä tapaisikaan niin paljon sisällystä kuin juuri työväenliikkeessä? Ja se kestäväisyys ja kunnioitettava uhraavaisuus, jota lukuisat työväenyhdistyksien jäsenet yhteisiä pyrintöjä ajaessaan osoittavat, on harvoin muualla tavattavissa. Työmies, päivän raskaasta työstä päästyänsä, on useinkin illalla vielä halukas opetusta kuulemaan, yhteiseen kokoukseen, juhla- tai huvitoimikunnan harjoituksiin saapumaan, samalla kuin hän huoleksii perheensä ja lastensa toimeentulosta ja valistumisesta. Se on mahdollinen ainoastaan siellä missä voimat ovat työssä harjoitetut ja missä pyrintöjen oikeudesta vallitsee sydämeen syventynyt varmuus. Semmoisetko työvoimat ja semmoinen harrastusko ei ansaitsisi samoja yhteiskunnallisia ja valtiollisia oikeuksia kuin useinkin mukavuuksissaan veltostuneet ja itsekylläiset varakkaat luokat?

Mutta työmiehellä olkoon, vähemmän kuin tähän asti, luottamusta muiden apuun. Yhä enemmän oppikoon hän kohoamaan omien voimiensa ja rehellisten keinojensa nojassa. Pankoon kukin yksityinen etupäässä tarmokkaasti liikkeelle kaikki Jumalan antamat pääomansa, ruumiillisen ja henkisen kykynsä. Ja nämä yksityiset voimat liittykööt yli koko maan, maaseudullekin ylettyväksi työväenliitoksi yhteisiä etuja varten. Näin kasvaa yksityinen toimellisuus sekä yhteishenki. Erimielisyydet, joita uusissa, kehityksen alaisissa harrastuksissa aina jonkun verran syntyy, ovat alistettavat yhteisetujen alle. Ennen kaikkia on asetettava kokonaisuus, isänmaa luokkaharrastuksienkin johtavaksi sieluksi. Sillä kun isänmaa särkymättä säilyy, niin työkansankin oikeudet ovat kerran saavutettavissa. Päinvastoin käypi, jos yhteispesämme rikotaan. Maan ahdingossa osoittakoon työväki pystyvänsä täydentämään ja vahvistamaan kansansa kokonaisuutta ja voimaa, niin kohoaa se yhä täydellisempiin oikeuksiinsa oman kuntonsa ja etevyytensä perusteella. Se on ollut historian meno aikanaan muissakin kansanluokissa.

Siis yleistä liittymistä työväen kesken, uhrauksia, yksityissäästöjä sekä yhteiskassoja. Yhteisissä harrastuksissa työväen kyky kasvaa, tarmo vastuksissa terästyy. Näin itsetoimivalta ja harjoitetulta voimalta ei sitten valtio enemmän kuin kunnatkaan voi kieltää pesän osakkaan oikeuksia eikä myötävaikutustansa, vaan sopuisa, entistä ehjempi yhteisriento alkaa. Niin on yhteiskunnan nuorinkin veli ehdottomasti voittava oman tuvan ja oman luvan — oman kuntonsa kustannuksella.

Siinä toivossa eläkööt, eläkööt työväenyhdistykset!

PUHE KIRJAILIJALIITON AVAJAISISSA

lokakuun 10 päivänä 1897.

K. K.

Luonto synnyttää kirjailijan niinkuin muunkin taiteilijan. Olot ja sivistys häntä kehittävät ja kasvattavat. Mutta kansallisuus on se maaperä, josta hän töihinsä voimaa, väritystä, sisällyksen ja muodon omantakeisuutta imee — pyrkiköön latva maailmaa ja taivasta kohti. Sama maaperä sitten hänen kantamansa hedelmät ensi sijassa ottaa ja nauttii. Luontoperäisyys on runouden ja taiteen sielu, kansallisuus, yksilön välityksellä, lainaa sille omapiirteisen ruumiin, sivistys kohottaa sen ihmisyyttä palvelemaan. Ilman ruumiillisia, aistimin huomattavia muotoja taide ei ole mikään taide. Ilman omantakeisia piirteitä on se ilman luonnetta, pelkkää muiden matkimista. Suomen kaunokirjallisuuden luonnollinen maaperä on siis suomalainen kansallisuus. Jollei se siltä pohjalta jaksa sivistykselle viljaa kasvaa, niin ei sillä tässä maassa mitään voimakkaampaakaan maanlaatua ole. Senvuoksi kaunokirjailijain liitto tänä perustamispäivänään vetoaa Suomen kansan myötätuntoisuuteen, sen henkiseen ja aineelliseen kannatukseen. Jos on totta mitä sanotaan, että kunkin kansan sivistys kukkii sen taiteessa ja runoudessa ja että tämän kukinnan hedelmät ovat kansojen elämän pysyvimmät muistot, niin on se vielä enemmän totta pienen kansan suhteen — tulkoon siis Suomen kansalle rakkaaksi kukkiensa hoivaaminen! Mutta että työmme tätä hoivaa ansaitsisi, pysyköön kirjailijoillekin kutsumuksensa kirkkaana, että rahtusenkin valaisisimme ihmisyyden polkuja näillä pohjan perillä!

Täydellä syyllä on suomalaisten kirjailijain liitto perustamispäiväksensä valinnut tämän päivän, _Aleksis Kiven__ syntymäpäivän. Minkä kirjailijan elämä henkisen rikkauden ohessa enemmän aineellista köyhyyttä muistuttaisi. Köyhän kansan sylistä hän syntyi ja yleni, puutteessa eli ja kurjuudessa sortui, mutta sittenkin kansallensa himmenemättömän perinnön jätti. Luonto oli hänet, suurilla lahjoilla varustaen, kutsunut Suomen kansaa varten, mutta tämä kansa ei ollut kylliksi hereillä häntä kannattaakseen. Hän tuli suomalaisen kansallisuuden kevätaamuna, kun routa vielä oli maassa ja metsä kuurassa ja ihmiset talviunisia. Samaan aikaan kuin Oksanen ja Suonio kansallisrakkauttaan visersivät, Aleksis Kivikin syrjäisellä aholla viluisena ja nälkäisenä niin lämpimästi ja ihanasti lauloi, että routa suli, metsä alkoi vihoittaa ja unisen kansan silmät kirkastuivat, mutta laulaja hiutui ja kuoli. Kansallisin laulaja, rohkein runoilija. Hän, joka elävämmin, todellisemmin ja voimakkaammin kuin kukaan muu suomalaista kansanelämää eteemme kuvaili. Hän, jonka luomatöillä olivat suomalaisimmat muodonpiirteet. Siinäkin oli hän syntynyt meille perustusta laskemaan, suuntaa viittomaan.

Sittemmin on kirjailijain parvi taajennut. Nuori, pirteätä toivoa ja elinvoimaa säkenöivä joukko on ylennyt edeltäjäinsä raivaamille työaloille. Mutta Suomen kansa, suomalainen yleisö on pieni, sekin jaettuna kahteen kieleen. Siksi kirjallisella työllä yhä on niukka aineellinen kannatus. Ja kuitenkin kaipaa kirjailijakin, vaikkei virkaa, niin jotakin kantavaa oksaa; vaikkei palatsia, niin edes pienoista lämmintä pesää; vaikkei rintatähtiä, niin toki jotain suuhun pantavata. Mutta pelkällä laulamisella ei näytä varpuset joka miehen suuhun lentelevän. On siis tarpeen käytännöllisiäkin toimenpiteitä. Ja kun me yksitellen enimmäkseen olemme epäkäytöllistä väkeä, niin toivomme liittymisestä jotakin hyötyä. Liittoutuvathan nykyaikana kaikki harrastuspiirit. Sitäpaitsi eiköhän meitäkin seurustelu kasvata, eiköhän myötätuntoinen keskinäinen arvostelu kirjailijaakin kehitä? Toivokaamme!

Ennen kaikkea toivokaamme, että tämä kirjailijaliittokin osaltansa onnistuisi virittämään suomalaista kannelta ensin kodin kuultaville, kohotteeksi kotionnen, sitten muulle maailmalle, muitten ihmisten iloksi!

Tällä toivomuksella julistan minä suomalaisten kirjailijain liiton perustetuksi.

ISÄNMAALLE.

Suomen Nuorison Liiton juhlassa Viipurissa kesäkuun 22 päivänä.

    Oi isänmaa, sä kultainen ja kallis,
    Sä mainesi ja mantereinesi,
    Sun lakines ja kaikin laitoksines
    Ja uskoines ja äidinkielines,
    Kuin oma äiti armas, armahampi
    Sä mielest' olet miehen vapahan.

Kukahan lie isänmaan sisällystä lyhyemmin ja sattuvammin lausunut kuin Oksanen näissä kuudessa säkeessä. Sana isänmaa sisältää kaiken sen, mikä meille tässä elämässä on kallista, rakasta, lämmittävää ja turvallista — ehdot kehittyäksemme ihmisiksi. Kaiken sen, jolle vapaan kansalaisen kannattaa elää, tehdä työtä ja uhrautua: kodin, koulun, äidinkielen, uskonnon, yhteiskunnan ja valtion. Siksi on isänmaa omaa äitiämmekin armaampi, koska se sisältää kokonaisen kansan entisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden.

Jotkut sanovat, että isänmaanrakkaus olisi vanhettunut tunne, sivistyksen liikakasvi, joka olisi leikattava pois kansojen sydämistä, niin sitten muka valloitushimokin sammuisi. — Kuitenkin kuohuu valloitushimo samoista villistä lähteistä kuin luokkasorto tahi heikomman oikeuksien tallaaminen kansojen sisällisessä elämässä. — Saman opin mukaan itsepuolustus on luvatonta, koska se voisi yltyä hyökkäykseksi; omistusoikeus väärä, koska siitä voipi kehittyä anastamisen, riistämisen ja rosvoamisen halu. Mutta janokin viepi usein hillittömät luonteet liikajuomiseen, nälkä liikasyömiseen. Niinpä monet tarpeelliset luonteen-ominaisuudet ja ylevät hyveet, hillittömiksi kiihtyneinä, voivat muuttua paheiksi — säästäväisyys ahneudeksi, kohtuus itsekidutukseksi. Yksityisen itsetunto, niinkuin kansallistunnekin, ovat tarpeellisia omantakeisen toiminnan ehtoja, mutta sydämen valistusta vailla ne voivat yltyä ylpeydeksi, muiden halveksimiseksi ja sorroksi — ovat siis silloin paheita. Kuitenkaan ei joku jäsenkään lie senvuoksi puustavillisesti hävitettävä, että sitä voidaan väärinkin käyttää. Emmehän vaadi, että esim. kynnet sormistamme pois kiskottaisiin, vaikka tiedämme, että hyvin monet käyttävät pitkiä kynsiä. Oikeampi kuin luontoa hävittää on luontoa kesyttää.

Pyrkikäämme luonnettamme kehittämään ihmis-ihanteitten eikä peto-ihanteitten mukaan, niin opimme sekä kynsiä että hampaita ihmisittäin käyttämään. Niin omistushimoamme hillitsee lähimmäisen rakkaus, itsetunto johtaa meitä itsenäiseen toimintaan ja isänmaanrakkautta ohjaa ihmisrakkaus, ettei se paisu mielivallaksi ja valloitushimoksi, vaan rauhallisen kansan työhaluksi lakiensa turvissa.

Mutta ainoastaan "miehen vapahan" mielestä isänmaa on äitiä armaampi. Ainoastaan vapaa kansalainen voipi perintönä ja tekojensa kautta omistaa isänmaan henkeensä ja vereensä. Sillä hän antautuu tahallisesti velvollisuuksille, joita säätämässä hän välillisesti tai välittömästi on ollut osallisena. Hän nauttii itsetunnolla oikeuksia, joita hän isänmaan palveluksessa on koettanut ansaita. Hän omistaa rakkaudella isiensä maan, sen lait ja laitokset, koska niihin perustuu hänen luonteensa kehitys, samalla kuin ne jätetään hänen edelleen kehitettäviksensä; niihin liittyy hänen kalleimmat muistonsa ja ihanimmat toiveensa. Isänmaa on vapaan kansalaisen korkeampi minuus, jota hän on velvollinen suojelemaan ja viljelemään jäseneksi kansojen yhteiselle isänmaalle, jota maailmaksi sanotaan, että maailma kehittyisi oikeuden ja totuuden isänmaalle — ihanteillemme.

Jollei meitä ole, niin ei ole meidän tekojammekaan. Siksi on velvollisuutemme säilyttää itseämme, että voisimme uhrautua sille, mikä meistä on hyvää ja oikeata. Sillä meillä on oikeus uskoa, ettei Jumala meitäkään suotta ole maailmaan kutsunut. Jollei meillä ole isänmaata, jonka entisyys yhtyy ja jatkuu meissä, niin meillä ei ole omaa vakavaa työtannerta, vaan me olemme pajastamme poistettuja seppiä, kodistamme häädettyjä työmiehiä, hävitetyn perheen lapsia, jotka maailmalle häipyvät itsenäistä hedelmää jättämättä.

Ne, jotka väittävät, ettei talonpoika tunne isänmaanrakkautta, ovat saaneet kokemuksensa epävapaista oloista ja aivan oppimattoman kansan keskestä, jossa isänmaa vielä nukkuu perhe- ja kotikäsitteen kehdossa. Onpa niinkin villiä väkeä, että perhe- ja kotisiteet ratkeavat niin pian kuin äidin rinta ja isän leipäpalat eivät sido. Sillä jokainen edistys tunne-elämässä edellyttää jonkun määrän henkistä viljelystä. Eikä sitäpaitsi orjalla ole isänmaata, jota hän rakastaisi. Hän on kokonaan luonnon ja pakko-olojen tulos ja niiden vanki — jota vapaakin kansalainen on osittain — mutta kuka rakastaisi vankilaansa, jossa kaikki omatahtoinen toiminta tapetaan? Luonnolliset vanhemmatkin muuttuvat vieraiksi, jos heiltä puuttuu vanhemman sydän lapsiansa kohtaan; jos he ainoastaan kiskovat lastensa työvoimia, mutta eivät päästä heitä omantakeisiksi kehittymään. Rintansa rieskalla ja sydämensä rakkaudella äiti sitoo lapsensa itseensä ja kotiin. Samalla hänen suurin ilonsa on, että he kehittyisivät itsenäisesti toimiviksi kansalaisiksi.

Lämmin sydän on Suomi-äidilläkin ollut lapsiansa kohtaan. Lastensa menestys ja lailla turvattu vapaus on aina ollut tämän köyhän äidin suurimpia huolia. Mielivalta täällä on jo vuosisatoja ollut vieras, väkivalta laiton. Laillinen vapaus rinnakkain jommoisenkin sydämenviljelyksen kanssa on Suomen kaikissa kansankerroksissa jo ammoisista ajoista laajentanut kodinrakkauden isänmaanrakkaudeksi. Se tunne, että "oma maa on mansikka", että "vesi omalla maalla on makeampi kuin viini vieraalla", tämä tunne Sven Tuuvalle ja Stolt hylkiölle antoi voimaa kaatua ennenkuin väistyä. Sama tunne on köyhien rovoista ja rikasten rahoista koonnut tuhansia kansamme valistusharrastuksien hyväksi. Yhä vieläkin vaaran uhatessa liittää isänmaanrakkaus eri kansanluokat lujaan yhteistyöhön samalla kuin vakuutus lain turvallisuudesta on taannut meidän uskollisuutemme lakia noudattaville hallitsijoille.

Mutta kansan kehittyessä pitää vapauksien ja oikeuksienkin laajeta niinkuin perheessä tapahtuu kun lapset kehittyvät. Niin tulee meilläkin tapahtumaan, jos valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämämme perusteet säilyvät. Kun osattomien etua valvotaan, kun vähäväkisiä oikeuksiinsa autetaan — isänmaanrakkaus olkoon silloinkin voimamme, ihmisyys tarkoituksemme! Samallaiset oikeudet ja velvollisuudet edistävät maan yhteisonnea sekä mielistyttävät eri kansankerrokset toisiinsa ja kotimaahan. Siinä meidän voimamme ja siinä siemen siihen lähimmäisen rakkauteen, joka eri kansat toisiinsa likentää: ensin eri kansanluokat, sitten eri kansallisuudet. Mutta väkivalta ja sorto meitä ainoastaan vieroittavat, kylväen katkeruutta ja epäluuloa. Kahdesta alkujaan aivan vieraasta henkilöstä voipi hyviä naapureja ja ystäviäkin tulla, jos he toisiansa arvonannolla kohtelevat, kunnioittaen toistensa luonnetta ja ihmisellisiä erikois-ominaisuuksia. Sama on eri kansojenkin suhde. Muiden mielisuosiota voittaakseen ei kenelläkään arvokkaalla luonteella ole lupa itseänsä hävittää.

Sähkö, kulkuneuvot, sanomalehdistö, taide ja kirjallisuus yhä enemmän likentävät kansoja toisiinsa. Suuret yleis-ihmiselliset tapaukset suuressa maailmassa, "kansojen isänmaassa", yhä likentyvät yksityisen isänmaata ja tuntuvat kuin meidän omiltamme. Mitä yleisemmäksi kansoissa valistus leviää, sitä herkemmäksi hienontuu keskinäinen myötätuntoisuuskin. Hätähuuto täällä herättää kaiun toisissa maailman äärissä ja meillä on lohdullista kokemusta, ettei se kaiku nykyäänkään toimettomuuteen häviä. Tulevaisuus kantaa täydellisempiä hedelmiä. Se lohduttakoon meitä näinä väkivallan aikoina. Mutta yhtä vähän kuin koti ja perhe siltä tarvitsevat muuttua halvoiksi, että me isänmaata rakastamme, yhtä vähän yleinen ihmisrakkaus meissä isänmaanrakkautta halventaa. Ne kasvavat toisistansa sekä täydentävät ja hillitsevät toisiansa. Joka todella isänmaatansa rakastaa, hän ei sorra heikompia ja vähäosaisia kansalaisiansa; joka yleistä ihmisrakkautta tuntee, hän ei naapurikansan menestystä kadehdi ja häiritse. Nämä kolme rakkautta ovat yksi ja sama rakkaus eri edistysasteilla yksityisen kehittyessä ihmiseksi. Toisen puute tekee toisenkin löyhäksi ja hedelmättömäksi. Ilman juurta ei runkoa, ilman runkoa ei latvaa ja oksia. Mutta ihanteita ajaen tunteittemme tuoksu voipi kohota tekojemme latvaakin ylemmäksi. Käytöllinen rakkautemme on kuitenkin aina rajoitettu.

Missä seudussa maatamme siis olkoonkin kotimme, niin pysyköön se väestöineen meille kalliina, että sen hyväksi, sen kukinnaksi luopumatta työskentelisimme! Mitkä vaarat, vastoinkäynnit kohdannevatkin isänmaatamme, pysyköön meille sittenkin rakkaana kotipeltomme aura!

Elkäämme paetko miekkaa isänmaamme puolesta eikä muutakaan velvollisuutta lakiemme mukaista — kestäneehän mies siinä missä toinenkin. Jos kuuluvilla on rosvoja, täytynee kai olla niitä vastaan varustettu; emme senvuoksi itse tarvitse rosvoretkille lähteä. Vaan säilyköön meissä aina lapsen sydän kodille, nuorukaisen into isänmaalle ja täys-ikäisen sydämen lämpö kaikelle mikä on ihmisellistä ja oikeaa! Nuorille sydämille ei olisi tarvinnut isänmaanrakkauden oikeutta todistaa. Se saattoi olla tarpeesen kylmiä vuosia ja tulevaisuuden uudistuvia vihureita vastaan. Teidän veressänne värehtii isänmaanrakkaus, eikö totta? Varsinkin tänä aikana on se monesti sydämissänne kuohunut, silmänne kostuttanut. Virratkoon se sieltä yhä enemmän elämänne tekoihin, ajaen teitä työhön kutakin aseillansa ja alallansa. Jos teissä on hitunenkin sitä verta, joka kansoille kovina aikoina sankareja synnyttää, niin te ette hevillä kotimaanne pahoja päiviä pakene, vaan uhitellen vaaroja, vastuksia, nousette kuin Kullervo — kesytetty Kullervo — vedestä ja valkeasta tekojenne kirjoja historian muistopuuhun piirtämään. Jos Kaukomielen tavoin tuokioksi siirryttekin vesien taakse, aarteitten ja vapauden maihin, niin surmankin suun ovella muistakaa kärsinyttä emoanne, palatessanne tuokaa sille aarteenne ja vapautta.

Isänmaamme entisyys vaatii meitä valvomaan tämän maan tulevaisuutta. Jos, työtä tehden, pysymme valveilla, niin voimme luottamuksella huutaa: Eläköön isänmaa!

J. H. ERKON KOOTUT TEOKSET

on tekijä aikaisemmin painattanut seuraavissa julkaisuissa:

Runoelmia.

VUODET 1868-1870.

Lukijalle (siv. 1) Suomalaiselle (4) Kohtalosi, Suomi (6) Pohjan mailla (8) Itku laaksossa (9) Juhannus (23) Kiehkura (27) Kaipaus (29) Etsin (30) Yhtyessä ja erotessa (31) Min' en huoli (35) Viinimalja (38) Paimenelta 19 (48): Runoelmia I (1870). Pieni Katri (39): Suomen Virallinen lehti, 1870 n:o 103.

Kaikki muut: Runoelmia I ja Valikoima runoelmia (1881).

VUODET 1870-1872.

Paimenelta 55, 56, 57, 63, 64: Valikoima runoelmia. Silmäyksiä (74) Kullan luona (74) Sointu ja lempi (75) Yksin (76) Rakkahat laaksossa (77) Perintömalja (80) Kuningatar (84) Manaus (108): Runoelmia II (1872).

Kaikki muut: Runoelmia II ja Valikoima runoelmia.

VUODET 1872-1878.

Viimeistä päivää (110): Uusia runoelmia (1885). Palava kansa (113) Tunnethan impeni? (117) Lyhyt kesä (124) Tohtori R. Polén'ille (124) Yön kuu ja tähdet (129) Eräs matka Pohjanmaalta (130) Häilyvät saaret (139) Äiti lapselle (150) Mässääville suunsoittajille (158) Suku-etu (159): Runoelmia III (1876). Niittypuro (169) Tuettu pää (170) Vasen puoli (170) Kultaa (171) Aattehet (171): Valikoima runoelmia. Paimenet I-III jakso (172-202): Paimenet (1878) ja Valikoima runoelmia.

Kaikki muut: Runoelmia III ja Valikoima runoelmia.

VUODET 1878-1881.

Maan ja taivaan tähdet (205) Tytöt lintuja (206) Elohon maan (206) Muutos (207): Ilmarinen 1878. Syyslaulu vuonna 1879 (220): Erikseen painettu. Pietari Brahen juhlassa (244): Ilmiö 1880, Ilmarinen 1880. Väinämöisen palaus (252) Surut (264) Kielestä (270) Moinen maa (276) Pöytäpuhe (277): Ilmiö 1881.

Kaikki muut: Valikoima runoelmia.

VUOSI 1882.

Elias Lönnrot (319) Kerran (325): Uusia Runoelmia (1885). Kustavi Aadolfin muistojuhlassa (322) Salon Silja (325): Runoelmia ja ajatelmia (1899).

VUOSI 1883.

Tuo iloa! (343) Maamiehenlaulu (343) Jouluaatto (344): Ajan varrelta (1896).

Kaikki muut: Uusia runoelmia.

VUODET 1884 JA 1885.

Uusia runoelmia.

VUOSI 1886.

Havaittuani (1886).

VUODET 1887-1890.

Linnunpoikaset (31): Keski-Suomi 2/12 1887. Jouluhymni (42): Keski-Suomi 23/12 1S88. Viisauden paikka (53): Ajan varrelta.

Kaikki muut: Kuplia (1890).

VUOSI 1891.

Uunna vuonna (82): Pimeän tullen (1900). Ahtaissa oloissa (84): Ilmojen lauluja (1904).

Kaikki muut: Ajan varrelta.

VUOSI 1892.

Ajatus ja julkisuus (109) Julkisuus (111): käsikirjoitus.

Kaikki muut: Ajan varrelta.

VUODET 1893-1895.

Ajan varrelta.

VUOSI 1896.

Valon valvattia (157) Rajoitettu (161) On tulossa (162) Tumma orvokki (163-173): Runoelmia ja ajatelmia.

Kaikki muut: Ajan varrelta.

VUOSI 1897.

Suksilla (187): Joulutervehdys.

Kaikki muut: Runoelmia ja ajatelmia.

VUOSI 1898.

Rhonen joutsenet (199): sanomalehtileike.

Kaikki muut: Runoelmia ja ajatelmia.

VUOSI 1899.

Mennyt (242): Ilmojen lauluja.

Kaikki muut: Runoelmia ja ajatelmia.

VUOSI 1900.

Karjalainen loitsu (274): Ilmojen lauluja. Jouluaattona (271): käsikirjoitus.

Kaikki muut: Pimeän tullen.

VUOSI 1901.

Pikku Paavolle (279) Päivänpoika (292): Nuorten runoja (1903). Suo meille johto! (290) S. N. Liiton Albumi II. Hemmoteltuja (282): käsikirjoitus. Pakkasella (288): Lukutupa.

Kaikki muut: Ilmojen lauluja ja Hulluuksia (pain. Brooklynissa 1904).

VUOSI 1902.

Amerikkaan lähdössä (298): Hulluuksia. Nuorten liitto (301) Vanha vamma (302): Lukutupa.

Kaikki muut: Ilmojen lauluja ja Hulluuksia.

VUOSI 1903.

Perhosen satu (305): Lukutupa. Kyyhkyn pojat (339) Aamutoitotus (341): Nuorten runoja. Tarttuvan taudin ajalla (309): käsikirjoitus. Kansalaismarssi (317) Eksyttäjille (324) Enempi tilaa (316): Hulluuksia.

Kaikki muut: Ilmojen lauluja ja Hulluuksia.

VUOSI 1904.

Kaikkialla (368): Hulluuksia. Evästys (345): Helsingin Kaiku. Vaiheissa (351) Yhteisnuotta (352) Orjia (355): käsikirjoitus. Järjestykää! (353) Edla Soldan (354) Talvipäivän pysäys (356): Helsingin Sanomat. Kevätkirje kesäpaikalta (343) Herra varjele meitä! (357) Leski (358) Uhri (359) Ruotulainen (363): Ilmojen lauluja ja Hulluuksia.

Kaikki muut: Ilmojen lauluja.

VUOSI 1905.

Päivän säde (369): käsikirjoitus, muunnos Nuorten Airut 1S05. Uusi kevät (370) Kun jälleen näin (371): käsikirjoitus. Vaihtelua (388): sanomalehtileike. Aik'ihminen (396): Valvoja. Maapaosta palaaville (372) Kultarannassa (383): Helsingin Sanomat. Kotilamppu (373): Lukutupa. Valtalaulu (375): Kansanval. seur. kalent. 1906. Juhannusnuoriso (384): Liitto IV. Albert Edelfeltin muistolle (386) Olvilaulu (395) Viipyessäni (395): Nuori Suomi 1905. Päivän impi (370): Helsingin Kaiku ja Nuori Suomi 1908.

Kaikki muut: Helsingin Kaiku.

VUOSI 1906.

Vallanhimoni (399) Maamies (403): Nuori Suomi 1906-07. Lumitähtiä (401): Kontti 1906. Marjapuuni (401): Pirtti 1906. Hymni (402): Helsingin Sanomat 1906. Elämä on loputon (403): Helsingin Kaiku 1906.

Näytelmiä.

Kokkimajori ja Sotaiset veljekset: Viipurin Suomalaisen kirjallisuusseuran painattamia Näytelmiä III (1873). Tietäjä: erikseen painettu 1887. Aino: samoin 1893. Kullervo: samoin 1895. Pohjolan häät: samoin 1902.

Kertomuksia ja kirjoitelmia.

Nuori Aatami (3): Kotoisia tarinoita I (1881). Salapolttajat (36) Kuinka syys muuttui kevääksi (79): Runoelmia III ja Kotoisia tarinoita I. Viipurin rinkeli (87) Pormestari Leipzig (91) Pesuvaimon tarina (101) Neitiserkku (112) Täysvillainen (117) Apulainen (124) Jättiläisen sydän (172): Ilmiö (1881) ja Kotoisia tarinoita II (1883). Metsäpolulta (170): Kotoisia tarinoita II. Uskovainen (177-294): erikseen painettu 1890. Ihmelapsi isäänsä (302): käsikirjoitus (11/6 1901). Linnun poika (297): Nuori Suomi 1902. Ajatelmia (309): Runoelmia ja ajatelmia. Suomalainen huoneentaulu: erikseen painettu 1900. Teatterin johdosta y.m. kirjoitelmat (328-389): Pimeän tullen. Puhe Kirjailijaliiton avajaisissa: käsikirjoitus. Muut puheet: Pimeän tullen.

* * * * *

Tekijän käyttämät sanamuodot on tässä kokoelmassa enimmäkseen säilytetty sellaisinaan, samoin välimerkkien käyttämistapa. Kaikki muutokset merkitään kappaleeseen, joka jätetään Yliopiston kirjastoon, missä tutkijat saattavat sitä käyttää. Siinä mainitaan myöskin missä muutamat runot ovat painetut ennen kuin ne tekijän kokoelmiin otettiin.

Kokoelman järjestelyä ja painokuntoon saattamista on valvonut professori Valfrid Vasenius.