"Ei, ei, ei, kyllä minä ne tunnen", sanoi ukko päätään punoen ja harmaat silmät tulistuivat. Tapani näki että ukko on luja uskossaan eikä ruvennut enempiä huomautuksia tekemään, kiirehti vaan sanomaan: "Mutta minun jalkani ovat paremmat ja uskon jo että ne kaikeksi ilokseni paranevat aivankin terveiksi… Mutta en tiedä millä saisin teidän vaivanne hyvitetyksi?"
"Palkoista ei puhuta, mutta näin väsyneelle tekisi hyvää, jos poikaseni saisit tilkkasen kieleni kasteeksi."
"Se kuuluu asiaan. Mutta palkkanne?"
"Ei, poikaseni, puhuta palkoista. Pahoja henkiä ei voiteta rahalla. Ne voitetaan voimalla, jumalallisella voimalla", sanoi ukko ihan sydämensä pohjasta.
"Mutta minun täytyy saada teille antaa edes nämä kengät. Näen että kenkänne ovat kovin vanhat ja paikkaiset."
"Kuluuhan se pidettävä. Viisi vuotta ovat olleet ainoina kenkinäni ja vanhenevanpa ne näkyvät."
"Viisi vuotta yhdet kengät ainoina kenkinä! Kuinka se on mahdollista?
Minulta menee kahdet yhtenäkin kesänä."
"On se mahdollista, kun kesällä kaikissa kotioloissa ja vieläpä kirkkomatkatkin kävelemme tuohivirsuilla, perillä vaan pidämme kenkiä."
"Mutta tässä on kuitenkin teille kengät, joita saatatte pitää perillä ja taipaleella", sanoi Tapani, ojentaessaan ukolle kenkiä.
Ukko katseli kauvan niitä kenkiä kaikilta puolilta ja näpin kanssa tunnusteli niitä punasella nahalla kantatuita varsien suitakin. Viimein hän hymyillen sanoi: "Otan minä teiltä lahjana enkä palkkana."
"No, sitten lähdetään harjakaisryypylle", sanoi Tapani iloisesti ja lähti muorin kamariin.
Kaksin käsin itseään auttaen nousi ukko ja lähti etukumarana, raskaan näköisillä jaloillaan astua työntelemään Tapanin jälkeen.
IX LUKU.
Tapanin jalat paranivat päivä päivältä. Mielikin tuli iloiseksi, etenkin kuultuaan että Gallin piti mennä Vinkuvan sairaalaan, viipyäkseen siellä koko kesän, ja Dampbellikin kirjotti tulevansa vasta syksyllä, sitten kun kaikki talon kesätyöt ovat tehdyt.
Dampbell ei kuitenkaan kerinnyt lähtemään, ennenkun Sarajärven kylän talojen rajat olivat kaikki avatut. Täten joutui Tapani menemään Dampbellin kotiin viemään karttoja ja kuulemaan mitä hänelle maksetaan palkkaa.
Tapanin tullessa perille tuli Dampbell oikein sydämellisen iloiseksi ja näyttääkseen ystävyyttään osotti keinutuoliinsa istumaan. Sitten piippuhyllystään otti komeimman piippunsa, täytti sen tupakilla, toiseen käteensä otti tulitikkulaatikon ja kumartaen tarjosi piippua Tapanille, saadakseen sitten tulenkin antaa piippuun.
Tapani kuin huomasi Dampbellin käytöksessä olevan tahallista teeskentelyä, niin tekeytyi juroksi ja vakavasti sanoi: "En minä huoli tupakista."
"Ette huoli!" huudahti Dampbell.
"En… Tiedättehän ennestään etten minä tupakoi."
"No, mutta nämä nyt ovat kaikkein hienointa tupakkaa auringon alla, eikä tällä piipullakaan ole sitten poltettu kun kuvernööri revisuunilla kulkiessaan, tässä minun luonani yötä ollessaan, poltti."
"Mutta minä kun en tupakoi, niin minä en tupakoi en kuvernöörinkään piipulla."
"Ei tupakoiminen kuitenkaan ihmistä pilaa. Esimerkiksi Lapissa polttavat tupakkaa kaikki naiset ja nuoret neitosetkin. Polttavat että pölisee", sanoi Dampbell ja pani piipun täysineen piippuhyllyyn.
Tapani ei vastannut mitään, mutta Dampbell ei ollut siitä tietävinään, otti vaan oman pitkävartisen piippunsa, ja saatuaan sen palamaan, istui vastapäätä Tapania ja vakavalla tavalla alkoi puhella: "Tällä viikolla oli täällä luonani eräs niitä Sarajärven kylän isäntiä, joka kertoi että työt siellä ovat vähinä, ja olin tästä juuri huomenna tai ylihuomenna viimeistään aikeessa lähteä pitämään loppukokousta, mutta nyt se jäi. Sen voin käydä pitämässä milloin satun joutamaan."
Tämän sanottuaan Dampbell jäi hieman miettimään ja tapansa mukaan teki savurenkaita. Tuokion perästä hän sanoi: "Ensi kesänä minulla on työt Lapissa. Me kai lähdemme sinne yhdessä, vai miten?"
"Sinne on vielä monen miehen ikä; siihen asti kerkiää monastikin aikoa."
Tässä Tapanin sanassa luuli Dampbell kuulevansa jotakin epäilystä palkan suhteen, kun ei oltu vielä puhuttu mitään tämänkään kesän palkasta. Hän teki taas muutamia savurenkaita ja väliin piippunsa varrella kirjotteli ilmaan, mutta viimein sanoi: "Kun meillä työt menevät hyvästi, niin minä maksan palkan hyvästi. Minä en ole Nauku-Maijan poikia. Minulla ei ole käsi koukussa työmiehelle palkkaa maksaessa." Tätä sanoessaan hän katsoi kiinteästi Tapanin silmiin, nähdäkseen mitä tämä puheensa vaikuttaa.
Tapani pysyi vaan alakuloisena ja hieman arasti sanoi: "Tuleeko ensi kesänä Gall mukaan?"
"Gall parka", huoahti Dampbell, "Gall on yhä Vinkuvan sairaalassa. Liekö miehessä enää henkeä. Viikko sitten sain häneltä kurjasti vapisevalla kädellä kirjotetun kirjeen, jossa hän sanoo tautinsa olevan auttamattoman, monet tohtorit ovat sen vakuuttaneet… Ei tule enää Gall… Niin hauska toveri ja iloinen sielu … kyyneleet tulivat silmiini lukiessani hänen kirjettään, kun hän sanoi puhuvansa viimeiset sanansa tässä elossa… En unohda hänen muistoaan."
Tätä kuullessaan Tapani ei voinut salata ihastustaan, ettei hänen kasvoissaan olisi näkynyt siitä merkkiä. Mutta ei hän kuitenkaan puhunut mitään, hiljalleen vaan keinutteli itseään siinä lyhyeen soutavassa keinutuolissa ja näkyi miettivän.
Dampbellikin oli miettivän näköinen ja teki taas savurenkaita, mutta kohta hän sanoi: "Niin, Gall ei tule enää, ja sentähden minun täytyy aikanaan pitää huolta apulaisista ja siinä tapauksessa kai päätämme taas lähteä."
"No, kunpahan selvitään tämän kesän töistä, niin päätetään sitten uusista."
"Tämän kesän töistä minulla on jo päätetty. Minä maksan sata markkaa kuulta, ja jos Sarajärven kylässä ei synny teidän tekemienne töitten suhteen mitään valituksia, että revisuuni menee hyvästi, kuten luulenkin, niin maksan vielä sata markkaa, joten tältä kesältä tulette saamaan viisisataa. Sen sanon, että ne eivät olisi tulleet sepän työllä tienatuiksi."
"Ei olisikaan", sanoi Tapani ja kasvot levisivät mieluiseen hymyyn.
Tapani tahtoi vielä näyttäytyä miettivän näköiseltä, vaan tuokion perästä sanoi: "No, lähdetään vaan Lappiin näkemään sitä yösydämen aurinkoa, jota niin monen olen kuullut ihmettelevän."
"No siellä se nähdään. Muonionniskan pitäjässä, johon mennään, paistaa kuusi viikkoa aurinko ilman laskeutumatta."
"Kummallista!"
"On se kummaa, mutta niin se on", sanoi Dampbell ja aukasi kaappinsa, mistä veti esiin neljä aivan uutta, suoraa satamarkkasta, jotka nurkista näpisti näppiensä väliin ja levitti ne eri haaralle kunkin. Sitten loistavasti hymyillen toi Tapanille ja sanoi: "Luulen, että on ensikertaa kädessänne tämmöiset rahat kerralla… Nämä eivät ole homehtuneita, ovat vasta toisissa käsissä… Ymmärtää varmaan kotiväkikin tulla hyvilleen nämät nähdessään."
"Kyllä kai", sanoi Tapani, kääriessään rahoja ruotsalaisen sanomalehden palaseen ja pannessaan nuttunsa povitaskuun.
* * * * *
Tuleva kevät oli tullut. Maa oli jo melkein sulana, ainoastaan pohjarinnoilla mailla näkyi lumenpeittoisia siekaleita. Dampbell oli kutsunut Tapanin luokseen Lappiin lähtöä varten, mutta Tapanin saavuttua rupesi hän vakavalla tavalla kertoilemaan, miten hänelle tässä on ilmestynyt voittamattomia esteitä, ettei hän pääse lähtemään kun vasta kahden viikon päästä; vaan eipä sillä väliä, kun hänellä on työtä antaa Tapanille.
Tapani ei virkkanut mitään, mutta kasvot punastuivat korvia myöten. Tämän huomattuaan Dampbell keskeytti hieman kertoilemistaan ja puhalteli muutamia voimakkaita henkisavuja, tehden muutamia savurenkaitakin. Sen jälkeen hän taas jatkoi: "Minulla on meidän uuteen navettaan tehtävä vesikouru, jossa on sepän työtäkin, jos rupeatte sitä tekemään tässä lähtöä odotellessa. Eikös niin?"
"Minulta jäi monta luvattua työtä siellä kotipuolessa tekemättä; lähden niitä tekemään", sanoa jurautti Tapani hiljaisella äänellä.
Dampbell kun kuuli Tapanin päättäväisyyden, niin kiirehti sanomaan: "No, päätetään sitten niin, että tulette kahden viikon perästä takaisin."
"En luule, että tulen", sanoi Tapani. "Mitäs lystiä minulle olisi tämän kuuden peninkulman edestakaisin kulkemisesta."
Tämän kuultuaan Dampbell tuli pitkäksi aikaa puhumattomaksi ja veteli piipustaan savuja entistä kiivaammin. Nousi kävelemäänkin kirjavamattoisella lattialla, kirjavista villalangoista kudotuilla yökengillään, ollen levottoman näköinen. Viimein punalti päätään, sanoen: "Se lienee sitte parasta että lähdette yksin sinne alottelemaan töitä; tulen sinne koska kerkiän. Se on pahinta, että minulta menee teidän matkarahanne aivan kuin kaivoon, kun yhdessä pääsisimme samalla kyydillä. Mutta senkin voitte korvata ahkeruudellanne."
Sen sanottuaan hän levitti pöydälleen kartan ja sirkkelillä mittasi matkan Muonionniskan kirkolle ja sanoi: "Se tavallisen kyytipalkan mukaan tekee sata kuusi markkaa, vaan minä annan sata kymmenen, niin jää neljä markkaa sattuman varalle."
Nyt Dampbell viskasi sirkkelin pöydälle, aukasi kaappinsa, otti sieltä sata- ja kymmenmarkkasen, joita ojentaessaan Tapanille sanoi: "No, nyt ei muuta kuin pillit pussiin ja soittelemaan soilla mennessään." Sen sanottuaan hän rupesi kaivelemaan piippuaan, ja kasvoissa näkyi salaperäinen hymy, josta Tapani ei tiennyt, mitä se merkitsi.
Tapanin sydän jylähti kylmästi, kun ei ollut itsellään rahaa eikä saanut muuta kuin matkarahat. Kasvot totisina ja hampaat yhteen puristettuina hän jäi miettimään, mutta viimein hän ajatuksissaan sanoi: "Sääressä on sudella murkina", punalti päätään ja rupesi jouduttautumaan tielle.
* * * * *
Tapani oli kestikievareitten hevosilla matkustanut Kainulan taloon asti, mihin loppui maantie. Mutta nyt oli vielä matkaa kolmekymmentä kaksi peninkulmaa, millä matkalla ainoana kulkutienä oli Lapista laskeva suuri valtajoki. Ikäänkuin jähmettyneenä istui Tapani Kainulan kartanolle pysähtyneen hiirakkokarvaisen hevosen kärryissä ja katseli noin sata askelta kaukana juoksevaa jokea, jonka koskien jyrinä täytti ilman ja maa alla tuntui täräjävän niiden hurjina syöksyvien aaltojen salaperäisestä voimasta.
Talon isännän tullessa näkyville Tapani ikäänkuin heräsi ja hypättyään kärryistä alas kiirehti tervehtimään ja sanoi: "Tähän asti sitä on päästy, vaan mitenkäs sitä tästä päästään eteenpäin aina Tirrajärvelle asti?"
"Tirrajarvelle? Aina viisi penikulmaa edemmäksi Muonionniskan kirkkoa!
Ei mitenkään", sanoi isäntä päätään pudistaen.
"Eikö mitenkään?"
"Ei mitenkään. Ei kerrassaan mitenkään, sillä joki on niin pahimmoiltaan tulvassa, että venheellä ei voida kulkea, ja joen tulva on levinnyt penikulmia laajoille alangoille, ettei voi edes jalkasin päästä mihinkään."
"Eikö jalkasinkaan?"
"Ei kun ei. Kerrassa se nyt on tie poikki."
"Mutta nythän sitä todellakin ollaan kummissa käsinä… Jouduttiin joutavan jälille, aina käyvän askelille", sanoi Tapani alakuloisena.
Nyt hän ymmärsi, mitä merkitsi Dampbellin kasvoissa se salainen hymy hänen lähtiessään, sillä Dampbell tiesi tämän joen tavat. Tämän muistaessaan Tapani seisoi hetken kuin kivettynyt, puristi hampaansa yhteen ja silmät rävähtämättä katsoi jyrkästi viettävän törmän alla kohisevaan uomaan, jossa kuohupäiset aallot hurjassa vimmassa ajoivat toisiaan ja ikäänkuin tuskaisina tehtäväänsä roiskivat vaahtoisia hyrskyjään rannan kallioisille törmille. Silmissä rupesi näyttämään, että maa hänen jalkainsa alla ja koko se kosken ranta tasaisesti mutta kiireesti kulki vastavirtaan. Kun Tapani huomasi silmänsä valehtelevan, hän pyörähti isäntään päin, sanoen: "Kuinka kauan luulette kestävän, ennenkuin päästään tuota jokea kulkemaan?"
"Kyllä se kestää lähemmäs kuukauden, ennenkuin jokea kuljetaan, mutta siihen ei oiki-suunnassa ole monta päivää, ennenkun vesi siksi laskeutuu että pääsee jalkapatikassa joen rantoja kulkemaan", sanoi isäntä. Sitten siirtyi hän kymmenisen askelta rannalle päin ja sormellaan osottaen ylösviteeseen jokeen sanoi: "Tuolta tuon rannalla olevan huoneröksän nurkatse näkyy joen keskeltä luodon puurto, jossa näyttää aallot taittuvan. Siinä kun alkaa kivien nokat näkyä, niin silloin on vuomilta ja jänkiltä vesi laskeunut, että pääsee jalan."
"Lienee vielä joku kyynärä tuossa luodon päässä vettä", sanoi Tapani.
"On siinä enempi syltäkin, vaan ei sen laskeminen sentään ole monipäiväinen, jos ei suuria sateita tule… Hyvässä lykyssä kolmessa vuorokaudessa siinä ensimäinen kiven nokka paljastuu, ja silloin on jalkatie auki."
"Kolmessa vuorokaudessa!… Miten se on mahdollista", huudahti Tapani ja kasvoissa näkyi ihastus.
"On se mahdollista", sanoi isäntä. "Se tuo korkein tulva kulkee kuin matkamies. Se nousee muutamissa vuorokausissa ja laskee myöskin samassa ajassa. Mutta niin alas että venheellä kuljettaisiin ei laske niin kauvan kun lunta ylimaan mailla kestää… Jos kevätkesä tulisi olemaan lämmin, että tunturitulva joutuisi laskemaan yhtämittaa, niin ei ennen kesäkuun loppua olisi venheellä-kulusta toivoa."
"Ei ennen kesäkuun loppua!… Mikä se tunturitulva sitten on?"
"Katsokaas tuonne", sanoi isäntä kädellään osottaen pohjoista taivaan rantaa kohti, "tuolta näkyy esimerkiksi tunturi, joka on päivän puoleltakin vielä valkea kuin talvinen jänes, vaikka täällä alhaalla on lunta ainoastaan pohjarinnoilla ja rotkoissa. Tuntureissa on vielä aivan liikkumaton lumi, ja jos Juhannuksen edellä tulee kylmät, kuten usein tapaa olla, niin tuntureissa keskeytyy lumen sulaminen ja sulaa se vasta heinäkuussa, jolloin sitten vasta syntyy niinsanottu tunturitulva. Vaan nyt jos tätä lämmintä riittäisi Juhannukseen, niin tunturitulva laskisi yhtämittaa."
"Minä en muuta toivoisi kuin että pääsisin jalkasessa eteenpäin", sanoi
Tapani rauhallisesti.
"No, siihen ei ole pitkä aika", sanoi isäntä. "Tänä päivänä ei ole enää noussut — kyllä kai se nyt rupeaa laskemaan. Se on juuri tämä koski, joka imee sieltä ylhäältä. Tämä näin tulvan korkeimmillaan ollessa on niskalta tavattoman avara ottamaan vettä sisäänsä ja senpä tähden se tässä kaitaisimmassa kohdassa synnyttääkin sellaisen jymyn, että ihan maan panee vapisemaan… On sitä vedelläkin voimaa, kun sitä paljon on yhdessä matkassa."
"On sitä vedellä voimaa, kun sitä tuonlaiseen koskeen ahdistetaan paljon yhtä aikaa", sanoi Tapanikin ja lähti kävelemään taloon.
Tuntui somalta jäädä levähtämään päivä-kolmiseksi, kun viisi vuorokautta oli yhtämittaa matkustanut, että pää tuntui jo läikkyvän liian pitkästä valvomisesta ja kärrien tärinän vaikutuksesta. Tuntui kuin Luoja olisi matkalle laittanut sen seisauksen, sillä muuten hän olisi matkustanut matkansa perille ilman levähtämättä, kuten oli itselleen määrännytkin. Nyt oli mielessä niinkuin matkan pää, ja hän kiirehti nukkumaan. Mutta vasta yövuoteelleen laskeutuessaan hän oikein tunsi miten tarpeellista oli jo lepo, sillä koko olentonsa tuntui olevan hajallaan yksinä siekaleina, ajatus jähmettynyt ja sekava, että tuskin kykeni muistamaan missä hän on, ja kaikki ympärillä olevat esineet, huoneen seinätkin näyttivät liikkuvan ja heiluvan kuni vedessä ja vajoavan alaspäin, ja koko oleminen oli kuin hämärää uninäköä.
Huomenna olikin päivä jo puolen rinnassa kun hän heräsi. Säikähdyksestä punastunein kasvoin alkoi hän toinnutella tajuttomiksi kuoleentuneita käsiään ja jalkojaan. Samassa aukeni ovi hiljaa raolleen ja emännän ihastunut ääni kuului: "No, johan se viimein on valveella! Olen monet kerrat käynyt katsomassa onko siinä henkeäkään, kun yhdessä sijassa aina reuvotitte."
"Mutta emäntä rakas, minä en ymmärrä, olenko saanut halvauskohtauksen vai mitä tämä on, kun kaikki jäseneni ovat kuni pihkalla liisteroidut vuoteeseen kiinni", sanoi Tapani hätäisesti ja nujerteli hartijoitaan puoleen ja toiseen.
"Eikös mitä!" sanoi emäntä ja meni hieromaan Tapanin käsiä ja jalkoja. "Ei ole mitään muuta kuin ovat kuoleutuneet liiaksi kauvan yhdessä kohden olemisesta. Kunhan veri pääsee kiertämään tavallisia teitään, niin kyllä niistä hyvä tulee."
"Mutta minä en kuitenkaan ole tähän kummaan ennen yhtynyt, kun nuokin sormet ovat jäykät ja voimattomat kuni puusta tehdyt."
"Olen minä jo sen kumman tuntenut satojakin kertoja", toisti emäntä. "Minun käteni jos parisen tuntia retkottavat hermotonna yhdessä paikassa, niin silloin jo menevät ihan tajuttomiksi, ettei tiedä omaksi ihokseen."
"No, kun tuosta ei sen pahempaa olisi kuin että pääsisin säikähdyksellä. Mutta koko ruumiini jokahinen jäsen tuntuu menettäneen kaiken voimansa."
"Hyvä tästä tulee", sanoi emäntä. "Jopa alkavat kädet punastua, vaikka ensin olivat valkeat kuin haavan lastut." Sitten emäntä kämmenillään räpsytti Tapanin käsiä ja jalkoja ja pitkin selkääkin, hokien: "Tämä se hyvää tekee, tämä se hyvää tekee." Tätä tehdessään emäntä nauroi niin herttaisesti ja sydämensä pohjasta että Tapaninkin täytyi ruveta nauramaan, ja hän nauraa kutuutti että koko ruumis tutisi, vaikka se emännän räpsyttäminen tuntui pahalta. Mutta kun emäntä hänen nauramisestaan yltyi vaan yhä lujemmasti pieksämään, niin hän hyppäsi ylös että peitteet pölähtivät ympäri huoneen lattiaa. Emäntä ei ollut sitä näkevinäänkään, vesissä silmin vaan nauroi ja kähenteli yhä rapsimaan Tapanin selkään ja puheli: "Sepähän se hyvää teki, johan sanoin että se kuiva kylpy se hyvää tekee. Eikös tehnytkin?"
"Todellakin", sanoi Tapani ja tekeytyi totiseksi. "Ensin se tuntui ilkeältä, että yritin suuttumaan, mutta sitten alkoi todellakin tuntua hyvältä."
"Miksi ette suuttuneet?"
"Kun te nauroitte. Kukas toki nauravalle suuttuisi."
"Niin, ja sille joka hyvää tekee."
"Niinpä niinkin."
Siihen ei emäntä enää jatkanut. Lystikkäästi vaan nauraa hekotteli ja meni noutamaan kahvia. Vieläpä tullessaankin, tarjotinta silmäinsä tasalla kantaen, lepposesti nauroi mustain, tuuheitten kulmainsa alta suurilla läpikuultavilla silmillään valellen Tapanin hymyileviä kasvoja. Mutta ei hän kuitenkaan puhunut sanaakaan, vaan Tapanin otettua tarjottimelta kahvikuppinsa, pyörähti ja lähti astua hytkyttelemään keittiöönsä.
Kahvia juodessaan Tapanille tuli mieleen kysymys: miksikähän emäntä on noin iloinen ja hauskamielinen, vaikka isäntä on niin vakava jumikka kuin kaksikesäinen härkämulli, ettei näytä osaavankaan nauraa?
Emännän tuodessa toisen kerran kahvia, kysyi Tapani: "Onko isäntä kotona?"
"Tuolla hän on pirtissä. Hänkin parhaillaan särpää kahvia."
"Oikeinko se särpää?" sanoi Tapani ja nauroi.
"Mitäpäs se tekisi kuin särpäisi, kun on edessä. Kun käteen, niin kärsään", sanoi emäntä taas tutkivasti silmäillen Tapania ja nauraen että pulleat rinnat hytisivät mukaan.
Emännän mentyä Tapani pesi kasvonsa ja jouduttautui pirttiin näkemään talon elämää ja jotakin ehkä huomaamaan siitä mikä se emännän pitää niin iloisen ja hehkuvamielisen näköisenä.
Pirtissä kaikki rahvas istui pöydän ympärillä, jossa kirkas kahvipannu sokeri- ja kerma-astioineen oli keskellä. Siitä pannusta jokainen oman mielensä mukaan kaasi kahvia kuppiinsa ja iloisesti leikkiä laskien he niitä sitten tyhjentelivät. Emäntä nähdessään Tapanin tulevan, huusi: "No, vieraskin! Tulkaapas tekin tänne joukon jatkoksi ottamaan kuppi kuumaa. Juotteko minun kupistani?"
"Kyllä, kyllä, mutta minähän jo join."
"Niin, kaksi kuppia… Tässä on kolmas. Istukaapas tähän minun viereeni."
"Tulenpa kyllä hauskuuden vuoksi niin iloiseen joukkoon, vaikka ei kyllä kahvia haluttaisi."
"Kahvia haluttaisi!" sanoi emäntä lystikkäästi.
"Tämä meidän isä ei sano kahdesta kupista kerkiävänsä tuntea makuakaan; vasta kun viisi tai kuusi kuppia yhdellä istuimella tyhjentää, niin sanoo saaneensa kahvia."
Nyt nousi isäntä pöydästä ja noustessaan vakavasti sanoi: "Ei se hiukka piisaa raatavalle miehelle." Sen sanottuaan kaivoi taskustaan pienen piippunysänsä ja saatuaan sen palamaan istui kynkkämäksilleen penkille ja toista silmäänsä tapansa mukaan kiinni pitäen rupesi vetelemään savuja.
Kaikki muutkin hajosivat pöydän ympäriltä. Emäntä meni nyt isännän viereen istumaan ja alkoi ystävällisesti puhella: "Kuuleppas sinä Antti, kun Hannes sanoo jo Suolammissa jäitten rupeavan liikkumaan, niin laita sinä nyt tänä iltana rouvukset valmiiksi, että aamulla noustuasi saat värjätä rysät ja verkot, jotta huomeniltana saatte panna veteen, mihin jäiltä saattaa. Jäitten liikkuessahan aina Suolammesta suurimmat hauet saadaan."
"No, lähteköön Hannes toiseksi ja ottakoon kontin, johon kerää kuusen käpyjä; minä otan säkin, jolla tuon lepän kuoria ja sianmarjan varsia", sanoi isäntä tyynesti ja nousi lähtemään.
"Menköön vaan Hannes hakemaan käpyjä. Me laitamme muurin tyhjäksi, että saatte jo tänä iltana laittaa ajoissa rokan kiehumaan."
Tapanin silmät kiintyivät isäntään, kun se niin nöyrästi kuni asialle laitettu poikanen lähti säkki kainalossa ja kolorauta oikeassa kädessä astua kyömistämään metsään.
Isännän mentyä Tapani tekeytyi leikilliselle tuulelle ja kääntyen emäntään, sanoi: "Te käskitte isäntää työhön kuin renkiä."
"Niin. Kunpa minä hänen syötän ja juotan, niin tottahan minä käsken työhönkin."
"Entäs sitten, jos se ei tottelisi?"
"Sepä tottelee."
"Vaan jos ei tottelisi?"
"Sepä tottelee… Minä en olisi ottanut sellaista miestä, joka ei tottelisi", sanoi emäntä ja nauroi että koko lihava ruumis hytisi.
"Hm… Sitä ottaessaan näkee vaan hampaisiin asti."
"Ei, ei… Kyllä sitä näkee syvemmällekin kun vaan malttaa katsoa."
"Vähänpä näkee."
"Kyllä sen näkee… Varmaan jos tekin olisitte minun mieheni, niin te tottelisitte. Minä osaisin olla teille niin hyvä ettette voisi olla tottelematta minua."
"Tottelisittekos te minua?"
"Tietysti, kuinkas muuten?"
"Silloin me toinen niinkuin toinenkin olisimme toistemme käskijät."
"Niinpä niin, kuten asiat kulloinkin vaativat."
Tämän sanottuaan emäntä iloisesti hymyillen lähti ulkoaskareihinsa. Mutta Tapani jäi pirttiin ja rupesi aikansa kuluksi silittelemään penkillä unisen näköisenä maata motkottavaa harmaata, suurta talon kissaa, ja tuntui somalta jäädä viipymään sen iloisen emännän kotiin.
X LUKU.
Joessa oli jo vesi laskeutunut siksi että isäntä vakuutti olevan joen rantain jo kuivilla. Tapani rupesi toimittautumaan matkalle. Kaikki liiemmät matkatamineensa hän jätti talon talteen, ainoastaan maanmittauskapineet pani säkkiin, jonka sitoi selkäänsä, ja ottaen pienen takkinsa käsivarrelleen, lähti jokivartta pitkin kulkevaa, isännän neuvomaa tietä astua vihmomaan. Mieli oli keveä, ja viisi päivää levänneet jalat tuntuivat vieläkin keveämmiltä, joten metsäiset kankaat ja joen virtaiset niemet toinen toisensa perästä jäivät jälelle. Mielessä oli vaan kolmen peninkulman taival ja emännän hyvästellessä sanotut leikilliset sanat: "Hukuttakaahan siellä vaan itsenne ja tulkaa sitten huoletta kotiin."
Ei ollut päivä vielä puolessa, kun Tapani isännän neuvomien merkkien mukaan tiesi olevansa jo puolimatkassa. Tässä kulki tie aivan joen äyrästä ja virran vesi oli aivan maan äyrään tasassa, että vedet lakkaamatta huuhtelivat tien laitaa ja lipsuttivat tielle pieniä aaltojaan. Tapanista ensin tuntui tämä virran pinnan tasalla käveleminen tavattoman somalta, mutta ei kauvan ennenkuin tuon aivan tien sivussa vinhaa vauhtia kiirehtivän virran näkeminen alkoi tuntua pahalta, rupesi melkein päätä pyörryttämään, jotta täytyi lähteä metsän laitaa vesakkoa kulkemaan. Mutta nyt tuli kohta, jossa jyrkkä mäen rinta ahdisti tien aivan joen partaalle, missä virran samea syvyys oli ainoastaan puolen askelta syrjässä tieltä. Tämä matka ei ollut pitkä, vaan noin sata askelta. Tapani jännitti itsensä, että hampaansa yhteen puristaen ja ainoastaan jalkoihinsa katsoen ja ruumistaan mäkeen päin kallelleen vääntäen lähti puoleksi juosten menemään sitä taivalta. Mutta samassa tie alta humahti syvyyteen ja Tapani ennätti vaan parkaista sanattoman parahduksen, kun tunsi jo olevansa läkähdyttävässä, multasekaisessa syvyydessä, jota kiivas virta kuljetti mukanaan. Mutta silmänräpäyksen perästä virran pyörre kohotti Tapanin veden pinnalle, jossa hän kerkisi huokaista ilmaa ja huutaa pari hätäistä huutoa. Samassa pyörre painoi hänet taas syvyyteen, mutta kohta taas sama virran voima työnsi siihen suuntaan että Tapani tietämättään joutui veden pinnalle ja sai ilmaa keuhkoihinsa ja huudetuksi muutaman hätä-äänen.
Tässä kohti joen virta puski toisella puolen jokea olevaa nientä vasten, joten se kantoi Tapania rantaa kohti. Rannalla oli myrskyn kaatama suuri petäjä, jonka latva ulottui virtaan. Tapani näki sen petäjän latvan pelastajakseen ja huutaen: "Auta Jumala! Pelasta rakas Jeesus henkeni!" koetti voimiensa takaa uida maalle päin, saadakseen sitten petäjän latvasta kiinni kun virta vie sen kohdalle. Hän saikin puun latvasta kiinni, mutta samassa silmänräpäyksessä kiskasi virta hänen jalkansa petäjän latvan alle. Selässä oleva säkki, joka tähän asti oli häntä kannattanut, tuntui nyt painavan syvyyteen, ja mitä syvempään latva painui veteen, sitä hurjemmin sitä virta rupesi puistamaan. Vain silloin tällöin rungon joustavan voiman vaikutuksesta latva silmänräpäykseksi nousi ylös, niin että hän sai huokasta. Yhä voimakkaammin tuntui virta vetävän, ja hän töin tuskin jaksoi pitää itseään kiinni. Toivottomana hän uskoi itsensä Jumalan haltuun.
Mutta silloin kuului rannalta ääni: "Pitäkää nyt lujasti kiinni!" ja samassa tärähti kirveen isku petäjän runkoon, joka siitä vikuutui siksi, että virran paino sai murretuksi sen poikki ja käännetyksi pitkin rantaa. Sen mukana Tapanikin kivissä kolisten hurahti virran louhiselle rannalle ja tunsi samassa kahden voimakkaan miehen käsien riuhtasevan hänet törmälle. Törmälle päästyään tunsi hän itsensä aivan kangistuneeksi ja sydämensä värisi ihan kuolettavasti vilusta. Sentähden hänen rintansa hytkähteli hätäisesti ja suusta kuului kankeita, sekavia sanoja.
Miehet nähdessään hänen hätänsä ottivat metsästä suuret vitsat ja sitten toisella vitsalla hartiain ja toisella reisien kohdalta sitoivat hänet tankoon riippumaan ja kantoivat kolmisen tuhatta askelta kaukana olevalle tulelleen. Siellä he ensi työkseen riistivät häneltä kengät ja päällimmäiset vaatteet ja päiväpaisteen ja tulen lämpymässä alkoivat hieroa jäykistynyttä ruumista kaikilta puolilta.
Hieromisesta sekä tulen ja päiväpaisteen vaikutuksesta Tapanin ruumis rupesi lämpiämään ja kuontumaan, niin että miehet saattoivat nostaa hänet istualleen. Mutta silloin koko hänen ruumiinsa rupesi värisemään, että hampaatkin lokattivat yhteen, ja jokainen jäsen tarrasi kuin virrassa.
Miehillä oli päivälliseksi metson lihat kiehumassa nuotion päälle laitetussa kattilassa. Toinen miehistä otti nyt kattilasta kiehuvaa lientä pieneen kupposeen, ja puhalleltuaan siitä polttavan kuumuuden pois, kaatoi sitä lusikalla Tapanin suuhun. Mutta leuka tärisi vilusta, niin että miehen täytyi puristaa leukapielet toiseen käteensä ja toisella kädellään kaataa lientä suuhun. Suurella ponnistuksella sai Tapani nielaistuksi ensimäisen nielauksensa ja kipeästi kärsien meni se alas, että pääsi tuskallinen voivahdus. Mutta sen perästä saattoi ruveta oikein ahmimalla nielemään ja kerta kerralta väristys väheni ja jäsenissä rupesi tuntumaan tarmoa. Tapani saattoi jo vetää kätensä rintaansa ja kankeasti sanoa: "Voi ihme, kun se tuntuu hyvälle. Pitkin ruumista rupesi kulkemaan niin sanomattoman somalle tuntuva, kuuma virta. Nyt tuokin tulen paiste tuntuu lämmittävän, tähän asti se on vaan ikäänkuin kuiviltaan polttanut."
"Mutta nyt riisutaan mies alasti", sanoi se liemen juottaja iloisesti, "riisutaan kaikki märät vaatteet päältä tulen paisteeseen kuivamaan."
Sen sanottuaan tempasi nuotion takaa kuusen juurelta omansa ja toisen miehen päällysnutut; niistä levitti toisen nuotion sivulle maahan ja toisen heitti kokoon nähtävästi peitteeksi, sanoen: "Tuossa voitte keturoida siksi kunnes vaatteet kuivavat."
Kun Tapanilta oli kaikki vaatteet riisuttu, niin silmänräpäyksessä syntyi ruumiissa sellainen jokaista jäsentä täryyttävä vilun väristys, että koko ruumis tärisi kuin elukan ruumis, kun se nousee uimasta rannalle ja pudistaa itsestään märkyyttä pois.
Tämän nähtyään mies punalti päätään ja sanoi: "Ei ole vilu vielä lähtenyt ruumiista." Sitten tempasi kuppinsa taas ja ammenti siihen kattilasta lientä, toi sen Tapanille ja sanoi: "Ryyppikäähän tuota niin kuumana kuin kärsitte, niin kyllä vilu pakenee, vaikka olisi ijankaikkinen routa povessa."
Tapani istui nyt petäjän juurelle, kääri miehen päällystakin ympärilleen, ja nojaten hartiansa petäjän tyveä vasten rupesi likasen näköisellä puulusikalla lippimään kuumaa lientä sitä mukaa kuin vaan kärsi. Mutta kun oli lipiskoinut kuppinsa tyhjäksi, niin tunsi niin voittamattoman väsymyksen, että täytyi painautua pitkäkseen, ja ennenkun kerkisi mitään ajatella, nukkui hän sikeään uneen. Miehetkään eivät tahtoneet sitä häiritä, vaan liikkuivat niin hiljaa kuin vaan saattoivat, ettei muuta ääntä koko tienoossa kuulunut kuin nuotiotulen heikosti rupsahtelevia paukkuja ja noin puolen sadan askeleen päässä seisovan kuusen latvasta laulurastaan laverrukset sekä alempaa oksilta peipposen sadetta ennustava, yksitoikkoinen valitus.
Miehet olivat saaneet keittonsa keitetyksi ja antaneet kattilansa olla mättäällä siksi kunnes keitto oli jäähtynyt parhaalleen syötäväksi. Olipa toinen miehistä tehnyt puun oksista kolme kerppua ja asettanut ne keittokattilan ympärille istuimiksi, sillä aikaa kuin toinen mies vuoli lepän mutkasta itselleen lusikan, jotta Tapanillekin olisi lusikka.
Kun kaikki oli valmista, niin toinen miehistä meni Tapanin luokse ja alkoi olkapäästä nykiä herätelläkseen häntä. Vaan kun tämä ei vähästä herännyt, niin mies heilutteli kovemmin ja kovemmin ja puheli: "Onko päivä laulanut miehen? Kylläpä on uni makeaa kylmän kylvyn päälle. No, katkaskaahan nyt kuitenkin unen köysi ja nouskaa syömään."
Tapani ei tointunut, vaikka mies heilutti olkapäästä niin että koko ruumis liikkui mukaan. Tämä sikeä nukkuminen rupesi miestä huolettamaan ja hän rupesi aina kovemmasti retuuttamaan, hokien: "No, no, nouse nyt pois. Eihän se nyt ole oikeaa unta."
Viimein kuitenkin Tapanin koko ruumis tärähti ja suusta tuli kipeästi parahtava hätä-ääni: "Oi-oi!" Samassa remahtivat silmät aivan ympyriäisiksi ja silmävalkeaiset olivat ihan veripunaiset kun hän hätäisesti ympärilleen katsoen kimposi istualleen.
Mieskin säikähti, että kohona hyppäsi toiseen kohti, mutta samassa tarttui kaksin käsin Tapanin olkapäihin, sanoen: "Hyvä Isä! Mikä teillä on?"
"Tuntui kuin kosken aallot heiluttaisivat ja puskisivat ruumistani sinne tänne. Mutta oli toki vaan hourausta", sanoi Tapani ja kasvot elpyivät. Sitten hän alkoi verkalleen lykkäillä käsivarsiaan ja kopristella ruumistaan ja sanoi: "Tuntuu joka kohdassa nahka niin paksulta ja kankealta kuin parkittu vuota."
"Senlaisessa paitossapa se olikin äsken tuolla joessa", sanoi mies.
"Mutta nyt on metsokeitto syötävä. Rupesin juuri syömään herättelemään.
Tässä vaatteenne, pujottakaa päällenne, että joudutte syömään."
"Metsokeitto… Se ei käy vihaksi… Metsokeitto ja keitetty metso on melkein sama asia. Mutta ihme ja kumma, että tämä mies elävin jaloin polkee maata", sanoi Tapani ja alkoi kankeasti kömpiä noustakseen ylös, pannakseen vaatteet päälleen ja päästäkseen sinne kattilan luokse.
Vaatteet saatuaan päälleen hän ensin kuonnutteli itseään kävelemällä sinne tänne. Tuokion perästä hän likeni kattilaa ja istuessaan havukerpulle naurahtaen sanoi: "Metsokeitto! Ai sentään! Aivan makea vesi lorahtelee kielelle nähdessä metsokeittoa, minun ilmoisen ikuista ihanne-atriaani."
"Vai on se metsokeitto tuttu ruoka. Mutta päälle tuulen näkyy kokki sattuneen tätä keittoa suurustaessaan", sanoi Pentti — se oli toisen miehen nimi — hymyillen ja kallisteli kattilaa, missä rasvainen velli oli jäähtyessään sakonut melkein puuroksi.
"Suolainen ja sakea on köyhän mielestä makea, on vanha sananlasku", sanoi Tapani kiitokseksi kokille ja alkoi puisella lusikalla pistellä velliä, joka todellakin oli niin sakeaa, että kololle jäi sija mistä oli ottanut.
Nyt Pentti tonkasi uudella, lepän mutkasta tehdyllä lusikalla metson raajoja kattilan pohjalta pinnalle ja kehotti Tapania ottamaan lihaa. Itse Pentti otti metson kaulan näppiinsä, sanoen: "Pää pyytäjälle, kaula kantajalle." Sen sanottuaan imeksi siitä metson kaulasta vellin ja rupesi järjestään luineen purra ruskuttelemaan, että rutisivat vaan metson kaulaluut Pentin hampaissa ja paksuiksi makkaroiksi kohosivat suonet hänen kaulassaan aina nielaistessaan palaansa. Kun oli saanut metson kaulan syöneeksi, koposteli hän metson päästä lihaa ja makeasti imeskellen metson pääkoppaa ja väliin sormiaan, sanoi: "Kyllä siinä tuossa metsokeitossa todellakin on lipu itsessään kuin Tulirantalaisen kalakukossa. Mutta mieleen pantava tämä metsokeitto kuitenkin on… Ei usko outo, miten kylmät kädet sillä kuolemalla on. Ei olisi verta lähtenyt minusta, vaikka olisi puukolla pistetty, silloin kun kuulin teidän ensimäisen hätä-äänenne. Enkä tiedä koskiko minulla jalat maahan kun lähdin tuonne rantaan. — Mutta mikä seikka se oikeastaan saattoi teidät tuonne jokeen.
"Maa lohkesi jalkain alta ja silloin yksi humahdus ja olin umpisokkelossa mullansekaisessa virrassa."
"No, että sitten?"
"Sitten tuolla puoli-joessa olin menossa, kun selässä oleva säkkini alkoi kiskoa veden pinnalle, ja silloinhan minä sain äännetyksi."
"No, entä sitten?"
"Yksi tupsahdus vaan ja taas olin mennyt pyörien kuten pieni rikka pohjaan, josta taas uusi mänkä nosti pinnalle. Silloin minä huomasin sen petäjän latvan rannalla ja pelastuksen toivo välähti povessani, kun virran näin kantavan sitä kohti. Jokaisen jäseneni tunsin silloin kuumaksi."
"Mutta ette voineet päästä sen petäjän latvan päälle."
"Pääsin ryntäilleni, vaan samassa silmänräpäyksessä virta tempasi jalkani petäjän latvan alle ja minä jouduin selälleni, niin että virta vastasi tarakkaani ja painoi syvyyteen, jossa virran voima reutuutti petäjän latvaa ylös ja alas niin paljon kuin vaan kerkisi."
"No, ihmeitten ihme, että siinä pysyitte niin kauan kiinni."
"Sattui toinen kainaloni joutumaan petäjän runkoon ja toisella kädelläni pitelin oksasta. Mutta kädestäni katosi voima, että oli pääsemässä irti, ja kainalokin rupesi lipumaan erilleen petäjän rungosta, niin että viimeinen toivoton silmänräpäys oli kulumassa silloin kun kuului äänenne: pitäkää kiinni!… Ei kukaan, joka ei liene ollut putoamaisillaan kuoleman kitaan, voi arvata miten hyvältä äänenne tuntui." Tätä sanoessa Tapanin silmät vettyivät ja pala rupesi pyörimään suussa.
"No, oma kuljettajansa siinä piti olla tuossa retkessä", sanoi Sipo — se oli toisen miehen nimi ja ravisteli pitkätukkaista päätään.
Kun ei Tapani tähän jatkanut, niin miehetkin jäivät äänettömiksi, ja salainen alakuloisuus näkyi heidänkin kasvoissaan. Oli jo noustu syömästä, kun Tapani huokasi ja lähestyen Penttiä surullisen voittoisesti sanoi: "Mutta mikä hyvä se kuitenkin minut täällä hyvittää? Melkein alastonna, ilman lakkia, ilman takkia olen nyt täällä erämaan uumenessa, kuten emänsä menettänyt hirven vasikka."
"Mihin se on oikeastaan matka?" kysyi Pentti.
"Tuonne Tirrojärvelle se mieli pitäisi."
"Tirrojärvelle… Ei, ei… No, en sentään tiedä tarkalleen tuosta ensimäisesta kylästä eteenpäin. Vaan tästä ette pääse ensimaiseen kylään, sillä tuossa kappaleen matkan päässä yhtyy Osmojoki tähän jokeen, josta ei pääse yli eikä ympäri. Kun jouduitte tälle puolelle jokea, niin ainoa keino päästä ihmisten ilmoihin on palata takasin samaan kylään, josta läksitte."
"Osmojoesta pääsee lautalla yli", sanoi Sipo, lusikallaan kaavitessaan kattilan pohjasta pohjautunutta keitosta.
"Todellakin, tuolta Sirkkaharjun suvannolta taitaa päästä lautalla. Siitä saa honkia lautaksi", sanoi Pentti, suurin silmin katsoen sinnepäin.
"Eteenpäin sitä mieluummin menisi kuin taaksepäin", sanoi Tapani.
"Lähtisitte saattamaan siitä joesta poikki, kun teillä on kirves."
Kumpainenkin mies rupesi nyt katselemaan aurinkoa ja kasvot kävivät kumpaisellakin tympeän näköisiksi. Tuokion katseltuaan aurinkoa sanoi Pentti hieman kylmästi: "No, tosin siellä nyt ennen metson laulantoa kerkiää käydä, kun lähtee siekailematta." Sen sanottuaan hän koppasi taskustaan piippunsa, pani sen kiireesti täyteen, tempasi nuotiosta kekäleen, puhalti siihen että se hiiltyi kirkkaaksi, sitten laski sen piippunsa päähän ja yhdellä imasulla otti siitä tulen. Kekäleen nakattuaan tempasi kirveensä ja sanoi: "Lienee parasta että sinäkin Sipo lähdet sinne." Samassa hän lähti jo pitkillä jaloillaan mennä hatmimaan Sirkkaharjua kohti ja piipun harmaansinertävä savu pölisi männikön vileikössä. Pentin perään lähti kiirehtimään Tapani ja Sipokin, mutta Tapani ei tahtonut pysyä menijöissä, vaikka koetti juostakin. Jalat olivat kankeat ja raskaat kuin puujalat, jotta mättäältä mättäälle hyppiessä jalka ei tavannutkaan sitä paikkaa mihin tarkotti, vaan tupsahti likemmäksi ja usein syrjäänkin. Koko kulkeminen oli kuin ensikertaisen opettelemista. Tässä kulkemisessa tuli hän kuitenkin ponnistelemaan ihan voimainsa takaa ja kaikki jäsenet saivat liikettä, joten ennenkun Osmojoelle tultiin, oli ruumiista kaikki kankeus ja vilun tunne kokonaan hävinnyt. Mutta elämä tuntui vaan kuin unelta eikä todelliselta elämältä, sillä ajatukset risteilivät niin levottomina ja väliin tupsahti mieleen ikäänkuin pimeys, ettei osannut ajatella mitään.
XI LUKU.
Tapani pääsi kuitenkin matkansa perille ja oli jo saanut majansa Niemelän talossa, mikä punaseksi maalattuine seinineen ja valkeapuitteisine akkunoineen seisoi kaitaisen Tirrojärven pohjoisella rantatöyräällä. Järven toisella puolella seisoi mahtava, pyöreälakinen Jyngästunturi, joka jokaisena talvena Niemelän asukkailta kahdeksaksi viikoksi kätki taakseen talvisen auringon. Tunturi seisoi nyt tänä kesäkuun kauniina iltana täydellisessä talvipuvussaan, puhtaana kuni morsian hääiltanaan. Kesäyön ruusuhohteinen aurinko kultasi nyt sen jättiläispatsaan puhtaimmalle kullalle hohtavaksi, ja kuvastui tämä nyt Tirrojärven peilikirkkaaseen pintaan, että koko järvi kauttaaltaan näytti kaikkine syvyyksineen kultavaippaan käärityltä.
Järven rannalla seisoi iso, ympäri mitaten noin kaksi miehen syltä täyttävä, monihaarainen, rosotyvinen petäjä. Tapani meni, vaikka tunsi uuvuttavaa väsymystä, ikäänkuin vaistomaisesti sen petäjän juurelle istumaan. Ja vaikka hän ei tuntenut kykenevänsä siitä luonnon ihanuudesta nauttimaan, eikä oikeastaan tiennyt minkätähden hän siinä istui, kun kaikki ajatukset olivat hajanaiset, niin istui siinä kuitenkin kauan. Vihdoin hän heräsi kuin unesta, kuumien kyynelten tulvahtaessa kasvoille. Niitä kyyneliäkään hän ei tiennyt minkätähden ne oikeastaan tulivat. Tunsi vaan, että mieli oli avonainen ja herkkä kuin pienellä lapsella.
Myöhään yöhön hän siinä istui, hajanaisesti ajatellen ihmeellistä pelastumistaan ja sitä, minkätähden hänen niin usein täytyy joutua hukkumishätään, että oli jo kolmas kerta. Miksikä juuri nytkin hänen täytyi astua se askel, jonka alla maa lohkesi ja minkätähden ne metson ampujat sattuivat siihen tilaan, että joutuivat apuun. Tätä ajatellessa pysyi mieli yhä herkkänä: väliin kuivivat kyyneleet, mutta väliin taas tulvahtivat esiin ja elämä oli kuin unta.
Viimein rupesi yöilma tuntumaan kostealta ja kylmältä, ja hän lähti sisälle. Mutta kauan hän vielä vuoteellaankin valvoi ja tunsi ruumiinsa värähtävän pienimmällekin ajatuksen vaihteelle.
Viimein hän kuitenkin nukkui aivan itse tietämättään, ja heti kun oli nukkunut, näki unissaan idän taivaan yhtä kauniina kuin Jyngästunturin kuvan Tirrojärven pinnasta. Nyt hän näki kuinka sinne idän taivaan kanteen yksitellen rupesi ilmestymään miehen korkuisia, kultaisia kirjaimia, joista Tapani luki sanat: JEESUS NATSAREENUS. Sitten sylen levyisen välin perästä ilmestyi taas yhtä suurista kirjaimista sanat: JUUTALAISTEN KUNINGAS. Siihen sanojen välillä olevaan aukkoon ilmestyi ihmisen kasvot ja yläosa ruumista. Ne kasvot ja koko olento hohtivat yhtä kirkkaasta puhtaudesta kuin yöllä se Jyngästunturin laki kuvastuneena järven pintaan, ja ne kasvot katsoivat ystävällisinä kohtisuoraan Tapaniin, ja ne hopeaiset huulet rupesivat puhumaan hänelle, vaan hän hyrskähti ilosta että koko ruumis hytkähti, ja siitä heräsi.
Hän ei nyt enää nukkunut, iloitsi vaan siitä unestaan ja itse tietämättään aina väliin pani kätensä ristiin, painaen niillä rintaansa, ikäänkuin se olisi hänellä tavallinen tapa. Niinpä hän nytkin, emännän tuodessa aamukahvia, makasi seljällään, kädet ristissä ja kasvot mieluisessa hymyssä.
Emäntä, tämän nähdessään, katsoi häntä tutkivasti silmiin kumartuessaan tarjoamaan kahvia ja kysyi: "Onko teillä tapana uneksia?"
"Miksikä sitä kysytte?"
"Ilman vaan, kun luulin tässä äsken tuonne toiseen huoneeseen kuulevani uneksuvan tapaisia sanoja."
"Mikä ero niissä on uneksivan sanoissa?" kysyi Tapani kahvikuppia tarjottimelta ottaessaan.
"On niissä sentään eroa; ne ovat epämääräisiä ja äänikin niissä on omituinen, se kuuluu kuin kuopasta."
"Kuulitteko mitä sanoin?"
"Jotakin se oli sen tapaista että: Jeesus, Jeesus — ja oli siinä muutakin, vaan minä tuonne seinän toiselle puolen en saanut selvää. Nuo kertomani sanat te sanoitte melkein huutamalla ja kuului se iloiselta ihastuksen huudolta… Oliko sitä sellaista?"
"Kyllä sitä oli."
"Oletteko uskovainen?" kysyi emäntä, katsoen yhä terävämmin Tapania silmiin.
"Ainakin tulemassa olen", sanoi Tapani ja hymyili.
Emäntä lähti nyt noutamaan kahvia toista kuppia, ja sitä tuodessaan hymyillen ja loistavin silmin sanoi: "Vai uskovaiseksi tulemassa… Minäpä olen ollut jo lähes kolmekymmentä vuotta."
"Mutta oletteko uskon pääruhtinasta nähneet koskaan kasvoista kasvoihin?"
"En luonnon silmillä, vaan uskon silmillä näen hänet aina. Ja niinhän on kirjotettu, että: Autuaat ovat ne jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat."
"Niin", murahti Tapani ja mieli nyrvähti alakuloiseksi.
Emäntä huomasi, että Tapani tahtoo lopettaa puhelun, ja saatuaan tyhjät kahvikupit mukaansa lähti astua löntöstelemään pois. Samassa nousi Tapanikin vuoteeltaan ja kiirehti akkunaan katsomaan sitä toisella puolen järveä seisovaa tunturia, ja silmättyään sitä käänti silmänsä idän taivaalle päin, sille kohdalle mihin unissa oli se kummallinen näky ilmestynyt. Mutta sillä kohdalla näkyi vaan kesän hiljaisen tuulen mukana pohjoiseen päin hitaasti kulkeva, harmaa pilven reutale, jonka mentyä jäi jälelle hopean vaalea taivaan kansi, ilman mitään merkkiä. Tunturikin seisoi nyt jäykkänä, kylmää mahtavuutta herättävänä muurina, ylpeänä siitä että oli yllään eheä lumihanki, jonka kiiltävä pinta kimalteli vielä kesäkuun auringon paisteessa.
Hetken tätä katseltuaan Tapanin toimittautui toimiinsa saamaan kylän miehiä kokoon ja päättämään työhön rupeamisesta.
* * * * *
Tapani oli Tirrojärven kylässä ollut tasan kuukauden, kun Dampbell eräänä päivänä oli saapunut Niemelän taloon, jossa Tapani oli vielä majalla.
Tapani iltasella työstä tullessaan kuuli Dampbellin tulleen ja tekeytyi tavallista reippaammaksi, mennessään taulu kainalossa huoneeseensa, mistä jo oven taakse kuuluivat Dampbellin virallisen raskaat askeleet. Mutta huoneeseen astuttuaan ja huomattuaan Dampbellin kasvoissa ilkeämielisen ilmeen Tapani tunsi kuin lamautuvansa, joten tervehtiminenkin kävi kankeammasti kuin itse olisi tahtonutkaan. Dampbell oli kuullut Tapanin vedenhädästä ja näytti aikovan jo ensi näkemässä ruveta sillä pilkkaamaan, mutta Tapanin mukana kun ei tullut huoneeseen muita, niin jätti semmoisekseen, puheli vaan yhtä ja toista vähäpätöistä.
Tapania ei huvittanut kuulla Dampbellin matkasatuja; hän otti vaan kaapin laatikosta ne tauluarkit, jotka oli saanut kartotetuiksi, ja ojenti ne Dampbellille.
Dampbell nähdessään ison vihkon tauluarkkeja tekeytyi vakavaksi, mutta silmät kiiluivat hyvästä mielestä. Hän levitti ne pöydälle, silmäillen niitä itsekutakin erikseen, mutta viimein osotti sormellaan muutamaan paikkaan ja sanoi: "Mihin päin tuo puro juoksee?"
Tapani kuuli sanoissa moittimisen halua ja sanot hieman arasti: "Se juoksee tähän järveen. Tuolla tuon kankaan laidassa on suuri hete, siitä se ottaa alkunsa ja sitten näitä korpia myöten juosta luikertelee tähän Kulpakkojärveen."
"Niin, mutta sitä ei ole tähän merkitty", sanoi Dampbell.
"No, mutta onhan merkitty järvestä lähtevän puron veden juoksu: onhan itsestään selvä, etteivät suinkaan ne vastakkain juokse", sanoi Tapani tyynesti, osottaen sormellaan järvestä lähtevään puroon.
Dampbell ei nyt jatkanut, vaan osotti toiseen paikkaan ja entistä kylmemmin sanoi: "Mikäs se tämä on?"
"Se on pieni mökki kaukana erämaan sisässä. Sen nimi on Putkola", sanoi
Tapani.
"Mutta se on mitattu metsäskaalaan, vaikka se olisi pitänyt ja pitää mitata peltoskaalaan", sanoi Dampbell karkealla tavalla, ja erittäinkin sanan 'pitää' sanoi erityisellä painolla, että emännän kasvot punastuivat korvia myöten, kun sattui olemaan juuri kahvia tuomassa Tapanille.
Emäntä kun oli päivällä kerinnyt Dampbellille kertoa, miten työmiehet ja heidän isäntäkin pitävät Tapanista, niin nyt Dampbell varsin emännän kuullen tahtoi sanoa, että: "Se pitää huomenna mennä mittaamaan peltoskaalaan ja linjoilla kiertää se ala mikä peltoskaalaan mitataan. Meillä ei saa mitään tehdä miten tahansa, vaan pitää tehdä hyvästi."
Sitten Dampbell kääri tauluarkit käärölle ja kasvoissa näkyi mieluinen tyytymys. Näkyi selvään ettei hän olisi puhunut mitään niistä löytämistään vioista, jos emäntä ei olisi sattunut kiittävästi muistelemaan Tapania.
Tapani oli tänä iltana alakuloinen. Vaikka hän ei ollut valittavinaan mitään siitä määräyksestä, että huomenaamuna oli lähdettävä jälkiä parsimaan, niin kuitenkin tuntui mieli raskaalta ja kuivalta. Sen lisäksi vielä Dampbell valvoi myöhään yöhön ja vaati Tapaniakin viipymään ja olemaan mukanaan, kuulemassa keskusteluja, jotka häntä eivät ollenkaan huvittaneet.
Mutta viimein, kun salin suuritauluinen seinäkello oli lyönyt kaksi, lopetti Dampbell juttelunsa, jolloin Tapani pääsi poistumaan vuoteelleen. Hän nukkui kuin hako, ettei tiennyt mitään ennenkuin emäntä toi kahvia. Silloin hän heräsi säpsähtäen.
Emäntä nähdessään Tapanin säikähtävän sanoi iloisesti hymyillen: "Mitä te minusta säikytte, enhän minä mikään mörkö ole; vai teidän isäntännekö se mörkönä kummittelee?"
"En minä mörköjä säiky … mikä lienee ollut se säpsäyttäjä", sanoi Tapani kahvikuppia tarjottimelta ottaessaan, silmät vielä renkaisillaan säikähdyksestä.
"Eipä todellakaan luulisi enää teidän kokoisenne miehen mörköjä säikkyvän", sanoi emäntä nauraen ja ajatteli sitä illallista Dampbellin äksyämistä, ettei sitä kannata pelätä. Siitä hän ei kuitenkaan virkkanut mitään, kääntyi vaan, saatuaan kahvin annetuksi, hymyillen astua löpsyttelemään pois.
Tapani näki kellosta että miehet ovat jo valmiit lähtemään metsään. Hän laski kuppinsa tuolille jäähtymään siksi aikaa kun suki vaatteet päälleen, jonka tehtyään ryyppi kahvinsa ja joutui pirttiin ennenkuin emäntä kerkisikään tuoda lisää kahvia.
Emäntä oli jo kerinnyt miehille kertoa illallisen Dampbellin määräyksen
Putkolaan menosta. Tapanin pirttiin astuessa oli jokaisen miehen suu
naurussa ja melkein yhteen ääneen he kiirehtivät sanomaan: "No,
Putkolan äidin suolaiselle kahvilleko sitä nyt kuulutaan pääsevän!"
"Niinhän sitä tässä maailmassa ihmisiä heilutetaan", sanoi Tapani umpikuljuisesti.
"Silmätköhän sille Putkolalle nyt lähdetään tekemään vaiko toinen akkuna siihen turvekattoiseen pirttiin, vai käydäänkö se lakeistorvi työntämässä kohdalleen, kun se on ihan kaatumassa kallellaan", sanoi nauraen Rantalan nuori isäntä ja kaikki muutkin nauroivat.
"Ei akkunoita eikä lakeistorvia, vaan se parin kapan alainen pelto- ja kapanalainen kartanomaa lähdetään mittaamaan peltoskaalaan, kun minä sen vähäpätöisyyden takia tulin mitanneeksi metsäskaalaan", sanoi Tapani vain.
Siitä sen pitempiin puheisiin rupeamatta hän toimittautui lähtemään, ja kohta näkyikin hänen laajapartainen, harmaa hattunsa miesjoukon edellä, Putkolaan vievällä tiellä. Talon isäntä yksin jäi istumaan pirttinsä penkille, allapäin, äänetönnä hieroskelemaan kintaitaan.
* * * * *
Täksi illaksi oli Dampbell kutsunut Tirrojärven kylän miehiä Niemelään, pitääkseen kokouksen tapaista ja siten tullakseen tunnetuksi kylän miehille. Tapanin kotiin tullessa oli Niemelän salissa ympäriinsä istumassa miehiä, joille Dampbell oli kehumassa kotiaan, ja oli juuri piippunsa varrella lattiaan piirtämässä navettarakennuksensa pohjapiirustusta, kun Tapani astui sisään. Mutta Dampbell ei siitä välittänyt, vaan totuttuun tapaansa meni läpi läksyjensä.
Sitten Dampbell rupesi täyttämään kertomuksensa aikana sammunutta piippuaan ja rupesi hymyilemään uudesta asiasta ja kääntyi sitten Tapaniin, sanoen: "Eikös sillä matkalla ollutkaan jokea, kun Tapani on kuivana. Tämä Tapani se on mies, joka koiran venheellä kulkee joesta yli silloin kun vaan mieleen juolahtaa. Olihan tämä Kullejoestakin tänne tullessaan mennyt koiran venheellä yli. Mutta olipa yrittänyt olla pitkä yö Raatajan talon kohdalla, kun olivat talossa kerinneet ruveta nukkumaan; vaan onneksi oli lapsi sattunut emännän herättämään, joka sitten kuuli äänen ja herätti miehet venhettä viemään. Tämä ei kuitenkaan yöllä kulje koiran venheellä. Viime kesänä tämä matkusti ahvenien valtakunnassa. Vaan siitä retkestä ei selvinnyt saunassa käymättä. Poppamies kylvetti miestä kesäisen päivän ja mies pääsi kun pääsikin vesihiiden rikkeistä."
Tapani kun kuuli taas joutuvansa pilkattavaksi, pyörähti ja lähti ulos.
Miehet, nähdessään että Tapani loukkaantui Dampbellin puheesta, eivät yhtyneet puheeseen, istuivat vaan äänettöminä. Torvelan isäntä kuitenkin viimein vakavasti sanoi: "Ei liene lystinpäällistä ollut Tapanilla Kullejokeen syöstyminen; maahan se oli lohennut jalkojen alla. Vahinko saattaa tulla viisaallekin, tyhmällähän se onkin toisessa kädessä."
"Maa lohennut", sanoi Dampbell. "Mikä sen maan pani juuri silloin lohkeamaan. Hyh!"
"Se kun sattuu", kuului joukosta vakava sana.
Kun Dampbell näki miesten haluttomuuden, niin tekeytyi lystillisen näköiseksi ja antaen tupakkikukkaronsa Torvelan isännälle käski antaa sen kiertää miehestä mieheen. Sillä aikaa kun miehet täyttelivät piippujaan, hän keinutuolissa istuessaan heittäytyi melkein hermottomaksi, nojautuen hieman oikeanpuoleisen kaiteen puolelle, jossa hän veteli savuja ja väliin piippunsa varrella kirjotteli ilmaan. Sitten hän sanoi: "Tämä Tapani on niin itsepäinen, se pitää aina 'oman päänsä kuin Könnilän Jyrki', niinkuin sanotaan. Minä lähtiessä houkuttelin tätä viipymään kunnes olisi tänne yhdessä lähdetty, vaan ei kun ei, tämä ei taipunut. Vaan siitähän sitä oppii. Oppia se on ikä kaikki. Sittenhän se koirakin tietää uineensa kun häntä kastuu."
Tähänkään eivät miehet tahtoneet jatkaa, polttelivat vaan piippujaan ja rupesivat keskenään puhelemaan naapurien välisistä asioistaan.
Tällä aikaa oli Tapani oleskellut pirtissä, jossa hän viipyikin niin kauan että salista olivat kerinneet kaikki vieraat mennä pois ja Dampbell yksinään kävellä törkkäili lattialla edes takasin. Dampbellista tuntui kuin olisi itseltään kaivannut jotakin, jota ei oikein itsekään tiennyt. Hän kyllä tiesi osaavansa esiintyä todellisena virkamiehenä, mutta sittenkin tuntui mielessä vaistomainen kaipuu ja jonkunmoinen tyhjyys. Sentähden Tapanin nyt tullessaan huoneesen hänen kasvoissaan ja silmissään vilahti salainen iloisuus, ja hän sanoi tavallisen ystävällisesti: "Näyttää että tässä kylässä on kansa tuiki jäykkäluontoista… Tulin ajatelleeksi, että mitenkähän te näiden kanssa täällä olette tullut toimeen."
"Tullut toimeen… Minäkö ihmisten kanssa?" sanoi Tapani kylmästi.
"Niin, kun ne näyttävät niin jäykkäniskaisen näköisiltä."
"Se on juuri näitten jaloin puoli."
"Miksi niin?"
"Siksi että nämä eivät ole kenenkään ajeltavia kuni jänikset hakaan, vaan näistä löytyy mies asian kohdalla."
"Mistäs te sen tietäisitte?"
"Olenhan jo kuukauden ajan ollut joka päivä näitten kanssa asiassa."
"Esimerkiksi, mihinkä erinomaiseen nämä sitten teidän mielestänne pystyvät?" sanoi Dampbell, ivahymy kasvoissaan.
"Nämä pystyvät työhön raikkaammin kuin monen muun paikkakunnan miehet, ja esimerkiksi koko näinä viikkoina en nuorilta enkä vanhoilta ole kirosanaa kuullut."
"Kirosanaa!… Sekö se sitten asian pilaa, jos kiroaa silloin kun asia sen sietää?"
"No, opettakaa te nämä sitten kiroilemaan", sanoi Tapani ja suu vetäytyi hymyyn.
"Kyllä minä ne opetan. Saatte uskoa että kyllä minä opetan. Kyllähän ne niskasuonet notkistuvat kun ovat minun parissani. Minun parissani on toista kuin teidän parissanne!"
Tapanin kasvot olivat hienossa hymyssä, eikä hän pitkään aikaan virkkanut mitään. Eikä puhunut Dampbellkaan mitään, veteli vaan savuja piipustaan, ja suustaan ulos puhaltaessaan työnti alahuulensa ylähuulen taakse, että savu tulla tuhisi ylähuulessa olevan parran läpi. Tätä tehdessään näkyi hän ajattelevan.
Tapani katsoi kelloa, ja nähdessään sen olevan yhdeksän, kääntyi
Dampbelliin, sanoen: "Sitä kai minun on lähteminen aamulla metsään."
"Minäkin lähden aamulla mukaan", sanoi Dampbell ja Tapani kuuli äänestä että hänen ei ole ennen lähtemistä kuin Dampbellin kanssa.
Nyt Tapani nousi istualtaan, ja sanottuaan hyvää yötä lähti verkalleen kävelemään ulos. Hänestä tuntui hyvälle ettei Dampbell pyytänyt häntä viipymään, vaan hän sai vapaasti lähteä.
Ei hän kuitenkaan tästä vapaudesta ilostunut eikä liioin tuntenut halua mennä nukkumaan. Hän istui pirtin penkillä, kasvot jäykkinä ja silmät tuijottavan näköisinä katsellen ulos akkunasta, eikä virkkanut mitään, kun emäntä tuli sanomaan, että vuode on valmis.
Emäntä istui nyt hänen eteensä toisen akkunan pieleen ja hymyillen sanoi: "Mistä se meidän Tapani nyt on niin pahoillaan?"
Tapani oli kauvan ääneti. Mutta kun tunsi että emäntä odottaa vastausta, niin sanoi: "Tuntuu niin ikävältä ajatella koko tätä pitkää kesää. Näyttää siltä kuin Dampbell olisi aivan tehtäväkseen määrännyt minun halventamiseni. Se ehkä kostoksi siitä kun minä tänne lähtiessäni en ruvennut hänen navettaansa vesikourua tekemään, kun hän viekkaudella kutsui minut ennen aikojaan luokseen, muka tänne lähtemään."
"Jotakin sillä vissiin on hampaan kolossa, kun se niin koettamalla koettaa ilvehtiä."
"Minulla on ollut pahat vanhemmat. Mutta jos en Dampbellia olisi tullut tuntemaan, niin en tietäisi, miten suuri ero on pahalla ja häijyllä ihmisellä. Neljänkolmatta vanhaksi olin vanhempaini kotona, enkä kuullut heidän yhtään sanaa sanovan eikä kukaan saanut sanaa sanoa, jolla tahallaan tahdottaisiin toista ihmistä häväistä tai pilkata."
"Sanoitte vanhempianne pahoiksi, mutta miten ne olivat pahat, kun olivat niin suoraluontoiset?"
"Olivat niin sokeasti vakaumustensa orjat, etteivät voineet mitään muuta uskoa oikeaksi kuin yksinomaan omat käsitteensä asioista. Niitten lakien rikkomisesta sitten kuritettiin niin tavattomasti, että se oli petomaista rääkkäystä eikä ihmisellistä opetusta."
"Ne olivat sitten vaan vakaumuksen ihmisiä ja uskolliset omille vakaumuksilleen. Heidän erehdyksensä ovat annettavat anteeksi, eikä muisteltava heidän vikojaan. Eikös niin, Tapani?"
"Aivan mielelläni voin antaa anteeksi tällaisena hetkenä, kun juuri olen kärsimässä häijyn ihmisen tahallisesta pilkasta. Mutta ne haavat eivät kuitenkaan sillä parane, jos teot antaisinkin anteeksi."
"Olen teitä tullut ymmärtämään, että omistatte liiaksi herkän ja aivan liekehtivä-tunteisen sielun. Eräs kokenut ihminen sanoikin, että mitä tunteikkaampi sielu on, sitä useammin saa kärsiä. Teidän sijassanne pitäisi olla sellainen härkä, joka osaisi aina puskea vastustajaansa, antaisi sanan sanasta, kaksi parhaasta. Mutta teissä ei näy olevan siihen miestä."
"En ole oppinut sitä nuorena ja Luojani on luonutkin minut ihmiseksi eikä ihmisten pilkkaajaksi."
"Kiittäkää siitä Luojaanne ja lähtekää nukkumaan. Uni se on sellainen ystävä, joka huolet ja murheet haihduttaa", sanoi emäntä leppyisesti hymyillen ja lähti makuuhuoneeseensa.
Makuuhuoneeseensa lähti Tapanikin, ja tuntui somalta kun emäntä oli häntä niin hyvin ymmärtänyt.
Huomenaamuna miehet kokoontuivat tapansa mukaan lähtemään jo viiden aikana, ja silloin oli Tapanikin valmiina. Vaan emäntä sanoi, että: "Insinööri käski vasta yhdeksän aikana tuoda aamukahvia."
"Yhdeksän aikana!" huudahtivat miehet. "Ei tullut mitään, ei kerrassa tullut siitä hommasta mitään… Menkää emäntä viemään kahvia ja kiskokaa säärestä, niin että herää", sanoi joukosta joku.
"En minä lähde niin tuikeasilmäistä herraa herättämään ennenkuin aika tulee", sanoi emäntä hieman nauraen.
"No, mutta Tapani menee", sanoi isäntä.
"En minä lähde, kun minä olen hänen palvelijansa; vaan teille Ylitalon isännälle se sopii kaikkein parhaiten."
"Todellakin! Ylitalon isännälle se sopii", kuului joukosta kehotus.
Isäntä kuuli että kyllä sitä hänen täytyy lähteä, ja pannen niskansa jäykän näköiseksi ja selkä hieman kumarassa lähti varmoilla askelilla mennä könöttämään sisälle. Kun housut olivat laskeutuneet tavallista alemmaksi, niin oli selkä tavattoman pitkän näköinen ja koko olento niin pelkäämättömän näköinen, että Tapanin suu vetäytyi makeaan hymyyn.
Kuin isäntä tavallisen kiireesti aukasi Dampbellin makuuhuoneen oven, niin Dampbell nosti silmänräpäyksessä päänsä pystyyn ja silmät renkaisillaan kysyi: "Onko tuli irti, vai mikä?"
"Ei ole tuli irti, vaan työhön sitä ollaan menossa", jorautti isäntä jäykästi.
"Työhön! Sinäkö sitä sitten minua tulet työhön käskemään?" ävähti
Dampbell vihaisesti, että kieli sammalti.
"Niin. Meitä on monta jotka olemme odottamassa työhön lähtöä."
"Etkö sinä p——leen sika tiedä että minä olen komisioni-insinööri, että sinä tulet minua käskemään kuten ruotilaistasi!" ävelti yhä Dampbell, tömistäen sängyn perää kummallakin jalallaan, että tärisi koko huone.
"Minun ei tarvitse muuta tietää kuin sen, että Tapani ei sanonut ennen lähtevänsä työhön ennenkun te nousette ja siksi tulin herättämään", sanoi isäntä vakavasti ja samassa lähti pois.
"Mene, mene sinne Tapanin luokse odottamaan… Vai sinä aijot minua ruveta kuskaamaan niinkuin ajattelet, p——leen vetelys! Kaikkea pitää nähdä", porisi Dampbell isännän mennessä. Mutta kun tämä oli oven painanut kiinni, niin Dampbell kääntyi kyljelleen, vetäsi peitteen ylleen ja asettui nukkumaan.
Kun pirttiin kuului Dampbellin ävellys, niin Ylitalon isännän tullessa pirttiin oli jokaisen kasvot iloisessa naurussa ja joku sanoi: "Ampiaisen pesällepä taisit sattua."
"Niinpä yritin", sanoi Ylitalon isäntäkin nauraen.
"No miten sitten kävi? Saitko pystyyn?"
"Ei tuo vielä, vaan ehkä se sieltä toimiaa; ei sillä ainakaan uni ole enää ristinä, hyvin näkyivät valkeaiset silmistä ympäri terästen. Taitaa se olla sentään vihasta miestä… Arvelin minä sanoa kuin entinen mies papille, että: pidä koiras kiinni", jaaritti Ylitalon isäntä ja katseli kintaitaan kuten ainakin lähtöön valmistautuja.
Kaikkien muittenkin silmät olivat sinnepäin ja korvat terällään kuulemaan oven aukeamista ja Dampbellin askelia, mutta niitä ei kuulunut. Viimein Tapani riisui kengät jaloistaan ja varpaisillaan hiipi Dampbellin huoneen oven raosta kuulemaan, kuuluisiko liikettä. Mutta tuokion perästä palasi ja sanoi:
"Nukkuvan kuului ja unissaan kirskutti hampaitaan. Kyllä se ei ennen kymmentä ole pystyssä."
Sen kuultuaan Ylitalon isäntä hyppäsi ylös ja ulos työntyessään sanoi:
"Odotelkoon kerran herra kerjäläistä".
Silloin lähtivät kaikki muutkin ulos ja menivät koteihinsa. Talon miehetkin lähtivät töihinsä. Tapani yksin jäi vaan venyskelemään pirtin penkille. Aina vähän väliin hän nousi akkunoista katselemaan ulos, ja taas heittäytyi penkille pitkäkseen ja puristi silmänsä kiini, mutta kasvot liekehtivät virkeästi ja aina väliin silmätkin remahtivat auki.
Viimein kuitenkin kiertyi kello yhdeksään ja emäntä vei kahvia
Dampbellille. Emännän tullessa Dampbell hymyili lauhkeasti ja kysyi:
"Jokos siellä nyt ovat miehet lähtöön valmiina?"
"Ne ovat olleet ja menneet niinkuin nukkuneen rukous", sanoi emäntä nauraen.
"Menneet! Mihinkä?" huudahti Dampbell ja silmät kilistyivät.
"Kotiinsa tietenkin, kun Tapani ei lähtenyt viemään metsään", sanoi emäntä ja katsoi terävästi Dampbellia silmiin.
"Nyt on helvetti!" sanoi Dampbell päätään punaltaen ja kynsästen korvallistaan.
"Voi, kun puhutte pahasti. Ei täällä meidän puolessa niin rumia sanoja sanota", sanoi emäntä ja näytti kärsimättömältä.
"No p——le kaikkiaan!… Kieltikö niitä Tapani lähtemästä?" lisäsi
Dampbell.
"Kielti monastikin, vaan minkäs se yksi monelle tekee", sanoi emäntä mennessään ulos.
Samassa tuli Dampbellkin pirttiin ja kuivasti kysyi Tapanilta: "No kotiinsako miehet ovat menneet?"
"Niin", murahti Tapani.
"Sinun on mentävä ne käskemään tänne ja heti."
"Minä en lähde", sanoi Tapani jäykästi.
"Sinäkö et lähde?"
"En."
"Miksi et?"
"Siksi että siitä ei ole mitään etua; ne eivät ole tänä päivänä tässä, hainpa niitä minä tahi minun takaseni."
"No nyt on helvetti!… No, juonitelkaahan minun kanssani!" sanoi
Dampbell uhkaavana ja meni kamariinsa.
Tapani jäi nyt odottamaan kuin toisesta kädestään Dampbellin julmana näyttäytymistä ja mielessään määritteli, minkälaisena se nyt tulee. Varmaan se tulee lakkiaan pieksäen noitumaan hänelle. Tai jos se tulisi tavattoman hyvänä häntä houkuttelemaan lähtemään, että siten saisi tahtonsa täytetyksi.
Dampbell ei tullut kumpasenakaan, jäi vaan sydäntään sulailemaan sisälle. Siellä hän kävellä taahkaili sinne tänne, ravisteli päätään, repäsi aina väliin korvallistaan ja sipitti: "Jos olisi nimismies likempänä, niin näyttäisin! vaan mikäpä sen kymmenen peninkulman päästä tänne lauloi. Ääh… Tuli ja leimaus!… Mutta kun Tapanikin äkäytyi… Se varmaan illalla loukkautui minun ivastani, mutta kyllä se siitä kestyy." Hän pani piippuunsa aina verestä tupakkaa ja poltti ja poltti, kävellen edestakasin levottomana. — Viimein hän istui keinutuoliin, nojasi ohimonsa vasempaan käteensä, jonka kyynäspää oli varattu keinutuolin kaiteeseen, ja oikean kätensä sormien välissä härvelinä pyöritti pitkää piippuaan. Istui siinä sitten silmät tulisina kiehuen.
Mutta vähitellen hän siitä rauhoittui. Hän rupesi hiljalleen viheltelemään, nousi ja otti Tapanin kartottamat tauluarkit, vertaili niitä toisiinsa ja etsi vikoja. Niitä katsellessa hänelle kuitenkin juohtui jotakin mieleen. Hän heitti tauluarkit käsistään pöydälle, meni kiirein askelin pirtin ovelle ja tyynesti sanoi: "Tapani tulisi tänne."