"Vai sitä linjaa perille asti… Sitä ei koskaan viedä sen pitemmälle kuin se on viety. Siellä on kyllä äksä edessä. Meidän metsiä ei kyllä raiskata niin kurjasti kuin tämän talon", sanoi Soralan isäntä vihasella äänellä.
Mutta nyt kuului ulkoa Dampbellin ärjähdys:
"Missä miehet?" Yhdessä humahduksessa hyppäsivät miehet pystyyn kuin pulmusparvi pälvestä ja lähtivät sukittamaan ulos.
Sanaakaan puhumatta, ihan kuin ruumissaattoväki astua jölkkästiin Dampbellin jälessä, joka pitkästä piipustaan pölyytti vankkaa savua edellä, juuri kuin höyryhepo junan edessä. Ja niin äänettöminä tultiin sille ruutulinjalle, mistä piti lähteä. Nyt Dampbell katseli puoleen ja toiseen, näkyisikö missään mittapaalua, josta näkisi missä päin on lähtökohta. Jopa huomasikin kolmisen sadan askeleen päässä paalun tököttävän. Hän lähti sinne ja silmättyään paaluun komenti: "Vitjat suoraksi! Ja mitataan sata kolmekymmentä kyynärää tännepäin!"
"Viisi tikkua, viisi kyynärää", kuului mittarien suista yhteen ääneen ja rupesivat helistämään vitjojaan suoraksi.
Tapani vilkasi paaluun silloin kun Dampbell sitä tarkasti, ja luuli näkevänsä 10-merkin yläpuolella pykälän tapaista. Mutta kun hän ei ollut siitä varma, niin hän Dampbellin mentyä tarkemmin katsoi siihen ja näki että se pykälä oli vaan lastuperä, joten paalu olikin kymmenes, vaikka sen piti olla yhdeksäs.
Tämä Kotilan ja Kytölän rajalinja oli jo pöytäjaon aikana vedetty kartalle paikalleen ja sanottu silloin sen tulevan ruutulinjasta menemään yhdeksännestä paalusta satakolmekymmentä kyynärää länteen. Kotilan ukko oli tämän matkan jo pöytäjakopäivänä mitannut kyynärällä ja pannut siihen neljältä sivulta veistetyn paalun. Nyt ukko renkineen oli paalunsa luona odottamassa, ja kun sieltä toisesta paikasta rupesi näkymään liikettä ja kuulumaan ärjymisiä, niin ukko lähti sinne. Avossa suin huohottaen hän saapui taulun luokse ja puoleksi huutaen sanoi: "Ei se siitä tule raja, täältä se tulee…"
Dampbell ei siitä välittänyt, vaan ärjähti voimainsa takaa: "Tuosta auki!" ojentaen samalla pitkän, laihan kätensä siihen määrättyyn suuntaan ja piti sitä tuokion ylhäällä, että oikein näkisivät sen suunnan. Mutta kukaan ei totellut ja melkein yhteen ääneen miehet huusivat: "Ei tästä tule raja, se menee ihan Kotilan pelloille."
"Minä sanoin että lyökää auki!" kirkui Dampbell että parta tärisi.
"Ei lyödä, ei lyödä!" huusivat miehet yhteen ääneen Dampbellin polkiessa jalkaa ja kirkuessa sekaan: "Minä sanoin että lyökää auki! Tiedättekö että minä olen komisioni-insinööri!"
"Mutta järjestys olla pitää, sanoi Lemin lukkari kun kanoja pieksi. Oo te tomppelit ja hitaat sydämestä kaikkia niitä ymmärtämään mitä partasuut puhuneet ovat!" huusi sekaan Kytölän iloinen renki ja äänen lisäksi pieksi rukkasiaan yhteen.
Silloin Dampbell tempasi Tapanin kädestä linjakepin ja hurjana kirkuen: "Sinäkö minua sanoit tomppeliksi!" lensi Kytölän rengin luokse, ja ennenkun viimeksi mainittu kerkisi aavistaakkaan, löi häntä hartioille ja rupesi lyömään toisen kerran, vaan silmänräpäyksessä renki viskasi kintaansa metsään, tarttui Dampbellin rintaan ja viskasi hänet jalkoihinsa, hampaittensa välistä sanoen: "P——leen tomppeli." Dampbell kimposi kuitenkin samassa ylös ja kaulaansa pidellen huusi: "Puukottivat, puukottivat, puukotti p——le!"
Sitä huutaen ja kaulaansa yhä puristaen Dampbell lähti taloon ja unhotti piippunsakin siihen taulun luokse.
Nähtiin, että Dampbellin kaulasta juoksi veri, ja ruvettiin tarkastelemaan mikä sen synnytti. Huomattiin, että maassa, aivan marjanvarsikon sisässä piikotti linjan hakkuun aikuinen, kuiva, terävä näreen kanto. Siihen oli Dampbellin kaula sattunut rengin maahan nykästessä; se nähtiin siitä että kannossa näkyi verta.
Kun siitä oli selvitty, niin Tahvolan isäntä iloisesti huudahti:
"Nythän siitä pahasta on päästy! Mitäpäs muuta kun lähdetään oikealle
paikalle ja lyödään linjaa että humisee. Osaammehan sitä kylläkin ilman
Dampbelliä. Eikös niin, Tapani?"
"Osaamme kyllä", sanoi Tapani, "mutta en huoli nyt tehdä mitään, siitä hyvästä että illalla oli niin hävitön. On parasta että jätätte minun haltuuni tämän jutun niin saatte nähdä että se oikiaa eikä siitä tule muuta kuin pitkä nenä tuolle herralle", sanoi Tapani vakavasti. Sitten hän kokosi taulun neuvot kokoon, otti Dampbellin piipun käteensä ja lähti kotiin, ja toiset lähtivät hänen perässään.
Tällä välin oli Dampbell kerinnyt emännällä pesettää ja voiteluttaa kaulansa. Tapanin tultua pirttiin alkoi emäntä naurusuin puhella: "Johan se koira sai kylässä kolauksen korvalleen. Mutta jo se ähki ja hammasta puri, kun minä vuodatin siihen haavaan pikiöljyä ja kanvärttiä. Ja käärin minä kyllä ryökköjä sen kaulaan niin että kyllä pää pysyy pystyssä, kun vähänkään lienee selkärangassa kiinni."
"Onko siinä suurikin haava?" kysyi Tapani.
"On siinä tarpeeksi yhdeksi kerraksi haavaa. Tässä korvan alla näin vitaan on noin sormenpituinen haava. Sanoo puukotetun, vaan ei se ole puukon eikä minkään teräaseen tekemän haavan näköinen; on kuin joku puu olisi töksähtänyt ja palkeenkieli on jäänyt repottamaan."
Nyt alkoi tulla toisiakin miehiä pirttiin. Mutta Tapani ei niitten kuullen tahtonut emännän kanssa puhua mitään, vaan lähti sisälle viemään Dampbellin piippua.
Dampbell käveli salin lattialla edestakasin ja kasvoissa aaltoilivat levottomat väreet. Mutta Tapanin nähtyään hän ihastuen sanoi: "Toitte toki piippuni… No en elämässäni ole tuohon kummaan yhtynyt että miehet tekevät tuollaisen tenän ja päälliseksi puukottavat… Maanmittaus-insinööri virkatoimessaan puukotetaan… Keisarin ja Kuvernöörin määräämässä virkatehtävässä. Se on jo sitä jota ei ole ennen kuultu… Vaan kyllä minä näytän niille… Minä en lähde enää nimismiehen avutta metsään. Huomeneksi täytyy saada nimismies poliiseineen matkaan, koetetaan tekevätkö sitten tuollaisen tenän ja puukottavatko vielä lisää."
Kun Tapani pysyi kylmän näköisenä eikä virkkanut mitään, niin Dampbell saatuaan piippunsa tuleen ja vedeltyään siitä muutamia henkisavuja, saadakseen Tapanin sanomaan jotakin, sanoi tavallisen kohteliaasti: "Lähtisittekö viemään nimismiehelle kirjeen, kun minä sen tässä saan kirjotetuksi."
"Samahan minulle on mitä minä teen ja mitä teetetään", sanoi Tapani jäykästi, vaikka mieltään salaa kutkutti, kun kuuli vielä nimismiehen saatavan siihen himphamppuun.
Nyt Dampbell kaivoi matkalaukustaan kirjekuoren ja paperi-arkin ja rupesi kirjottamaan. Tapani, kirjettä odottaessaan, lähti pirttiin tytöille puolan tekoon.
VII LUKU.
Nimismies oli määrännyt huomenaamuna kello kymmenen aikana ollakseen paikalla poliisitutkintoa tai muuta avun antoa varten. Eilis-aamuisen tapahtuman paikalle oli kokoontunut paljon muutakin väkeä, kuin ainoastaan työmiehiä, joten metsä silmän kantamalta oli täynnä miehiä ja naisia, kuin paremmassakin kesäjuhlassa. Naurusuin kuuntelivat kaikki kun Kytömäen renki lauleli tavallista rekilauluaan:
Rannanjärvi se vieterillä
ajeli letkuvilla.
Toisen muija vierellä
se poskilla hehkuvilla.
"Isola vaan", sano' Rannanjärvi
kun kirjotti herroja vastaan.
"Talo on oma, vaan akka on toisen,
ja kolme on poikalasta."
"Raha ei lopu, vaikka vähenee",
sano' Rannanjärven Jukka.
"Vaan jos ei isäni irti pääse,
niin pojankin perii hukka."
Tätä laulua kuulemaan seisattui nimismieskin ja kun laulaja oli viimeisen värsynsä ensimäisen lauseen oikein hartioitaan mukauttaen ja erityisellä voimalla laulanut, niin nimismieskin nauroi niin sydämellisesti että silmistä vesi tihisi.
Nyt olisi nimismies ollut valmis pitämään poliisitutkintoa, mutta Dampbell ei sitä vaatinutkaan. Tahtoi vaan, että jos nyt joku kieltäytyy hänen käskyään tottelemasta, niin laitettaisiin sen talon kustannuksella hänelle mies sijaan.
Tämän sanoi Dampbell jyrisevän virallisella tavalla ja rupesi pystyttämään tauluaan. Mutta Tapani punalti tuimasti päätään sanoen: "Kyllä miehet hakkaavat kun viedään sille paikalle mistä on hakattava. Ei kukaan tällaisia hirsimetsiään rupea mistä tahansa loukuttamaan maahan."
"Mitä sinä puhut? Tiedätkö sinä kuka minä olen?" ärjäsi Dampbell ja kohona hyppäsi Tapanin eteen.
"Tiedän kumpasenkin, sen kuka te olette, ja tiedän senkin että tämä ei ole se paikka mistä se raja on tuleva, mitä tällä tarkotetaan. Sen rajan täytyy leikata tämä linja yhdeksännen paalun tuolta puolen, joten tämä yritys on ei vähemmän kuin viisisataa kyynärää kaukana oikeasta paikasta."
"Eikö tuo ole yhdeksäs paalu? Sanotko että ei ole?" ärähti Dampbell, mutta kasvoissa näkyi hätäisiä väreitä.
"Se on kymmenes paalu."
"No p——le", sanoi Dampbell vihaisesti ja lähti tarkastamaan paalua. Tapanikin lähti sinne, ja oli Dampbell jo Tapanin paalun luokse tullessa kynnellään ruopostelemassa sitä ristin vieressä olevaa lastuperää ja ylpeästi huudahti: "Mikä se tämä pykälä on? Osaatko sinä tämän lukea?"
"Se on lastuperä ei mikään muu."
Nimismies, nähdessään että asiasta tulee kova intos, tempasi sen paalun maasta irti ja ruoposteli hänkin sitä lastuperää. Mutta kohta hän näytti Dampbellille paalua, rauhallisesti sanoen: "Kyllä tämä on lastuperä tämä pykälä. Roomalainen kymppi tässä on oikeaa lukua."
Nyt Dampbell repäsi vihaisesti korvallistaan ja olisi punonut päätäänkin, vaan kaula oli kipeä. Viimein hän tuskaisella tavalla sanoi: "Tuo kanalja, minkä petoksen teki tuo valepykälä." Sitten hän sanoi Tapanille: "Menkää nyt ja lyökää se raja, minulla on nimismiehen kanssa asioita."
Tapani ei toista käskyä tarvinnutkaan, vaan lähti heti pitkin linjaa kävellä vihmomaan. Miehet lähtivät kynttä kantta perässä ja ylimielet huutelivat ilosta mikä mitäkin. Mutta Kytölän renki päästi taas oikein kaikuvan laulun:
Pojan hevonen se kävelee ja juoksee
ja väliin se pystyyn hyppää;
tytöstä, josta en pitänyt,
en pidä vielä nytkään.
Talo oli pulska ja tyttö oli komea,
ja molemmat olisin saanut;
sitä hommas isä ja sitä hommas äiti,
vaan tyttö ei rakastanut.
Tätä laulaessa tultiin Kotilan ukon paalun luokse, johon Tapani nosti taulun pystyyn ja viittasi suunnan. Samassa rupesi kirveitten lätinä kuulumaan ja jokaisen kasvoissa näkyi mieluinen hymy. Taulun kantajakin ihan käsiään nykerteli, sanoen: "Sai se nyt tarpeeksi pitkän nenän… Vaan eipä ilennyt seurata enää, kiitti kun pääsi lehvän taakse häpeämään… Näkyy pahan luontonsa kanssa tottuneen peppuroimaan, menee ihan silmittömäksi kun vaan nimeksikin saa jotakin aihetta. Nostaa tuollaisen mötäkän, nimismiehet kuljettaa paikalle, ja asiata ei ole kuin sihaus vaan…"
Tapani ei puhunut mitään, koperehti vaan kiireimmän kautta saadakseen linjan alkuun ja rupesi sitten sitä kepittämään. Mutta mieluinen hymy näkyi hänenkin kasvoillaan.
Dampbell ei tänä iltana, miesten metsästä tultua, kysellyt ollenkaan mihin ja mitenkä linjat menivät. Oli vaan entistä lihmakampi ja puheli miten hän tänä päivänä kirjotti eräälle vanhalle apulaiselleen ja pyysi tulemaan tänne jo ensi viikolla, että päästään kahdella joukolla tekemään työtä. "Minä opetan", sanoi hän Tapanille, "kunnes harjaannutte, niin että minä tässä heinäaikana pääsisin joksikin viikoksi kotiin." Sitten hän puhui siitä tulevasta apulaisestaan, miten oppinut ja sivistynyt, ja miten hupainen ja iloinen toveri se on. Kertoipa vielä sen syntyperästä aina neljännestä polvesta asti, miten se on arvokasta sukua.
Tässä puheessa Tapani luuli tuntevansa jotakin semmoista sivuajatusta, että hänen on opittava sitä kunnioittamaan niinkuin Dampbelliä itseäkin, eikä viitsinyt puhua mitään. Hän päätti vastedeskin olla sekautumatta tavallisiin ajanviete-tarinoihin, sillä se eilisiltainen soimaus tuntui yhä niin pahalta.
* * * * *
Nyt oli muutettu toiseen osaan Sarajärven kylässä ja oltiin majalla Sarajärven Niemelässä. Tänä päivänä oli Dampbellille tullut uusi apulainen, joten iltasella Tapanin kotiin tullessa hän vieraineen nousi pöytänsä luota Tapania vastaan, kiirehtien sanomaan: "Minun apulaiskokelaani Korpela ja herra Gall." Viimeksimainittu puristi Tapanin kättä ja katsoen terävästi silmiin, ikäänkuin tunteakseen, kysyi: "Mitäs sinne metsään kuuluu?"
"Eipä tuonne muuta kuin sitä tavallista kirveitten lätinää ja puiden runkojen jymähdyksiä maan tunkaiselle kamaralle", sanoi Tapani tyynesti ja kääntyi kainalossaan olevaa taulua laskemaan huoneen tyhjälle seinustalle seinää vasten syrjälleen.
Tällä aikaa Dampbell siirsi kolmannen tuolin pöytänsä luokse, missä seisoi kirkas pullo ja valkoinen kannu täynnä kuumaa vettä ja täytti kolmannen juomalasin saman näköisellä keltasenruskealla nesteellä kuin toisetkin kaksi lasia olivat täytetyt. Nyt Dampbell kädellään osottaen kohteliaalla tavalla sanoi: "Tapani on hyvä ja tulee tekemään meille seuraa."
Tapani, nähtyään lasin, luuli siinä olevan teetä, ja koska hän lämpymän takia tunsi suunsa kuivaksi, otti hän sen mielihyvällä ja kolautti toisten laseihin, niiden sanoessa: "Terve!" vaikkei hän tiennyt mitä se merkitsi. Nyt hän, katsoen toisten esimerkkiä ojenti lasia suuhunsa, luullen siinä olevan teetä. Mutta nenään tuoksahti väkevä haju, jonkatähden hän kaasi suuhunsa vaan niin paljon että maun tunsi ja laski lasinsa pöydälle.
Dampbell ja Gall palasivat nyt jatkamaan äskeistä keskenjäänyttä puhettaan eräästä Gallin kotipaikalla olevasta suuresta maanviljelijästä, sen tiilisestä navetasta, sen kolmesta jalkavaimosta, joilla on oma koti, ja oikean emännän häijyydestä isännälle. Tätä puhuessaan herrat eivät olleet näkevinään, että Tapanin lasi jäi täyteläisemmäksi kuin heidän. Sitten viimein ikäänkuin havahtuneena Dampbell kohotti lasinsa toisten siihen kolautettavaksi ja nyökäytti päätään Tapanille. Tapani punalti hieman päätään ja sanoi: "En huoli."
"Noo, morsiannakos Tapani aikoo olla?" sanoi Dampbell ja työnti lasiaan likemmäksi. Mutta Tapani pysyi jäykkänä.
Tämä nähtyään Gall katsoi Tapaniin läpitunkevasti ja sanoi ivallisen halveksivasti: "Teeskentelyä…"
Siitä kun ei ollut mitään apua, niin kääntyivät toistensa laseja kalistelemaan ja jatkamaan äskeistä puhettaan sen suuren maanviljelijän jalkavaimojen pienimmistäkin yksityisseikoista, joka keskustelu ikäänkuin kuljetti heidät puhumaan huonomaineisista naisista ja miesten menettelystä niiden kanssa. Näistä puhuessaan he aina makeasti nauroivat ja Gall aina kääntyen Tapaniin kysyi: "Tiedättekö te niistä mitään?"
Tapani aikoi pysyä niittenkin kysymysten suhteen jäykkänä, vaan jo kerran punalti päätään ja sanoi: "En tarvitsekkaan tietää", ja nousi lähteäkseen pois.
Dampbell tämän nähtyään sanoi kohteliaasti: "Istukaahan nyt siksi kunnes saatte meidän kumpaisenkin kengät hoitaaksenne." Tähän jatkoksi Gall, tekeytymällä niin asialliseksi kuin taisi ja sanojaan asetellen sanoi: "Tuota mi-minä va-vanhempa-pana mi-mie-he-henä o-otan va-vapaude-den a-anta-taa te-teil-le se-sen ne-neuvon e-että e-ei sa-saa va-van-he-hemmi-mille to-toksa-sautella se-senla-laisia sa-sanoja." Viimeisen sanansa sanoi oikein hartioitaan mukaan nujauttaen.
Tapaniin se ei mitään vaikuttanut, istui vaan pöydän sivulla hieman allapäin, nojaten oikean kätensä kyynäspään pöydän laitaan ja korvallisen kämmeneensä, joten kätensä suojasta katsoi Gallin korvan takana olevaa, kuolleen veren näköiseltä pohottavaan kohtaan huolellisesti liitettyä paperipaikkaa ja sen alta valuvaa märkäpurosta, mikä näitä viimeisiä sanoja puhuessa puhkesi sen paperipaikan alta valumaan kaulalle.
Sen näkeminen rupesi Tapania inhottamaan ja hän nousi aikansa kuluksi käymään ulkona. Pitkän hetken perästä hän palasi taas katsomaan, milloin saisi ne kengät.
Tapanin tullessa huoneeseen olivat kumpasetkin herrat lattialla kävelemässä, kasvot makeassa hymyssä, ja hänet huomattuaan sanoi Dampbell polviaan väännellen: "Koetappas sinä, Gall, osaatko panna polvesi kuten tuo Tapani ja kävellä sillä tavalla. Koetahan osaatko… Kävelehän sinä Tapani tässä lattialla, että me näemme."
Gall rupesi nyt vääntelemään sääriään ja matkimaan Tapanin kävelyä, vaikka oli niin päissään että tuskin jaloillaan pysyi.
Tapani punalti päätään tulisesti ja syöksähti kahdella harppauksella ovesta ulos, lyöden oven raskaasti kiinni ja meni suoraa päätä pirttiin, purren hampaitaan mennessään.
Pirtissä ei ollut enää ketään, vaan olivat kaikki jo menneet yötiloilleen, mikä minnekin. Ainoastaan russakoita ja luteita juoksenteli sekaisin pirtin kaikilla suunnilla, josta Tapani arvasi kaikkien ihmisasukasten menneen niitä pakoon. Niistä huolimatta Tapani kuitenkin istui pöydän päähän, nojaten päänsä käteensä, ja ajatteli kotiin lähtöä. Vaan kun ei ollut ottanut palkkaansa lainkaan niin tuumasi jäädä odottamaan erottamista, jonka syyn hankkimiselta Dampbellin menettely hänestä näyttikin. Hän kuvitteli jo mielessään sitä hetkeä, kun hän huomenillalla tapaa kotona Mariansa ja pienen, kirkassilmäisen Hilmansa.
Talon tytär oli kyökkikamarissa odottamassa, mitä herrat milloinkin häneltä pyytävät ja milloin hän pääsee vuoteita laittamaan. Nyt hän ilmestyi pirtin ovelle, kädessään kaksi paria saappaita, ja hymyillen sanoi: "Nämä käskettiin Tapanin hoitaa hyväksi."
"Käskettiin! — Kuka se käski!?" sanoi Tapani ja tulta säihkyivät ruskeanharmaat silmät.
"Ne herrat", sanoi tyttö, heittäen kengät lattialle.
Tapani tempasi kengät varsien suista käteensä ja meni niin tuimasti kävellen sisälle että etuhuoneesta kuuluivat herroille Tapanin vihaisesti lähestyvät askeleet, ja he olivat nyt ihan hölmistyksissään, niin että valkeaiset näkyivät silmissä ympäri terästen heidän katsoessaan vastaan, kun Tapani aukasi ovea. Tapani ei ovella viipynyt enempi kuin räväytti kengät huoneen lattialle, jotta ne pyörien menivät yli huoneen seinään asti. Sitten hän taas meni pirttiin ja laittoi päällysvaatteitaan päänalusekseen pirtin pöydänpään penkille, jossa aikoi russakoista huolimatta viettää yönsä, kun ei tiennyt muutakaan sen parempaa paikkaa. Mutta ei aikaakaan kun pirtin ovi aukesi ja Gall hoippuen ja kumarrellen työntyi sisään, kantaen niitä kahta kenkäparia ja yhä myötäänsä kumarrellen tolitti: "Tota no, tota no, elkää mi-minu-nulle o-olko vi-vihassa-sa. Tota no me-mehä-hän o-ollaan vi-virkave-velje-jet. E-em-me ri-riite-le… Mi-minä nöyrärasti py-pyydä-dän te-teitä ho-hoita-maan nä-näitä sa-saappa-paita."
Tapani oli päättänyt olla mitään sanomatta ja antaa käytöksen ilmottaa mielensä, mutta nyt hän kuitenkin jäi ajattelemaan mitä hän tekee. Hän ravisteli päätään ja katseli vihaisesti Gallia. Vaan tämä kun oli melkein tolkutonna päissään, ei näkynyt katseesta ymmärtävän mitään. Nyt Tapani tempasi penkiltä päänalukseen käärityn nuttunsa, vihaisesti puistalti sen suoraksi, suki päälleen ja lähti ulos mennäkseen johonkin kontuhuoneeseen yöksi ja mennessään murisi: "Sitte lienee kumma, että minä en tänä yönä pääse tuosta itsekseen märkänevästä lurjuksesta erilleni."
Gall hoippuroi jälkeen, hokien: "Tota no-noin, tota noin, ku-kuul-kaa, mi-minä sa-sano-non…" Tätä tököttäen Gall tapasi lähellä ovea Tapanin olkapäästä kiinni, vaan Tapani ovea aukastessaan heilautti hartioitaan, jotta Gall romahti lattiaan pitkäkseen, että romahdus kuului sisälle. Mutta silloin Tapani oli jo ulkona ja ovi lupsahti kiinni.
Pahaa aavistaen sieltä tulla koppasi Dampbell katsomaan ja hätäisesti aukasi pirtin oven, jossa Gall kompuroi seisaalleen kuin vasta syntynyt hevosen varsa ja hoki: "Tota noin, tota no-noin."
Talon tyttökin kuultuaan romahduksen kiirehti paikalle, mutta kun ei sen pahempaa näkynyt, kuin että juopunut oli horjahtanut, niin hän kiirehti ulos ja juoksi kartanolle Tapanin jälkeen ja hätiköiden sanoi: "Äiti käski minun tehdä teille vuoteen tänne kyökkikamariin, vaan en saata ennen tehdä ennenkun nuo herrat asettuvat."
"Missäs se talonväki nukkuu?" kysyi Tapani ja seisattui.
"Tuolla vanhalla puolen ne nukkuvat kaikki. Sinne menen minäkin, kunhan saan tämän perheeni asetetuksi."
"Onkos kyökkikamarin lukoissa salvat?" kysyi Tapani, terävästi katsoen tyttöä silmiin.
"On. On jokaisessa lukossa salvat. Kyllä niitten takana säilytte, kun vaan pyöräytätte kiinni", sanoi tyttö, samalla nauraen lystin näköisesti.
Tytöllä näkyi olevan sanomista enemmänkin, vaan ei tiennyt mitä ensiksi sanoisi, seisoi vaan ja katseli päivettyneitä käsiään, jotka ulkotöissä ollessa aurinko oli paahtanut ruskeiksi. Viimein hän punalti päätään ja sanoi: "Pahokkaat tähän laittautuivat pataroimaan ja kursuamaan, ettei ihmiset pääse yökautena nukkumaan… Mikä sen tuon tänä päivänä tulleen herran nimi on? Tomppeliko se tämä eilen tullut kuului olevan?"
"Sen isopartaisen herran nimi on Tomppeli ja sen paikkapään nimi Kallo; saatte muillekin sanoa", sanoi Tapani nauramattomalla suulla.
"Kallo ja Tomppeli… Tomppeli ja Kallo … ne ovat herrasväkeä ne!" kummitteli itsekseen tyttö. Vaan portailta kuului Dampbellin herttaiseksi sommiteltu ääni: "Hildaa!" Silloin tyttö kätensä puristaen rintansa alle lähti juosta hynttyyttämään sisälle. Tapanikaan ei siinä kauvan seisonut, vaan aikansa kuluksi lähti kiertelemään talon ruispeltoa, jossa täysipitkä, helmimäisillään oleva sankka ruis huojahteli sinne tänne hengähdellessä yön hiljaisen tuulen.
Sieltä palatessaan Tapani tapasi Hiltan portaitten penkiltä istumasta ja odottelemasta, sanoakseen että siellä on nyt vuode. Mutta kun Hilta sen sanottuaan ei noussut lähtemään pois, niin Tapanikin istui toiselle penkille, kun ei tuntunut nukuttavankaan.
"Te olitte viisas", sanoi Hilta, "te olitte oikein viisas, sanon minä, kun näytitte noille herroille sen mitä olivat vailla… Minä näin ja kuulin ovenraosta, mitenkä varsin kostoksi siitä kun te ette ruvenneet juomaan, että olisivat saaneet teidät oikein ilvehtimisensä esineeksi, tekivät sen että rupesivat teidän polvianne matkimaan. Tuo tänäpäivänä tullut herra sanoi, kun te oikein lujasti löitte oven kiinni: 'Onpa se lysti kun se siitä niin pahastuu, siitä on meille hupia. Kyllä siihen aina suolaa löytyy'. Ja tuo suuripartainen herra nauroi makeasti sille puheelle. Kuului siltä että teistä aijotaan tehdä leikkikalu koko kesäksi ja tiesi kuinka kauvaksi. Vaan elkää toki kertoko minun sanoneen … Minun kävi vaan niin ilkeäkseni se niitten ilveily, etten malta olla sanomatta."
"Saatte olla huoletta etten kerro, jos heidän parissaan lienenkään; vaan luulen että pois ne toki minun laittavat."
"Elkää peljätkö. Kiittävän kuului teitä töilleen tuo suuripartainen. Vaan sentähden kun olette talonpoika, aikoivat teidän kanssanne leikitellä. Vaan elkää todellakaan sanoko että minä olen kertonut", sanoi Hilta ja nousi lähtemään.
Tapanikin nousi ja puristaen Hiltan kättä sanoi: "Kiitos, kiitos kaikesta ja hyvää yötä."
"Hyvää yötä, hyvää yötä", sanoi Hilta ja puristaen kätensä rintansa alle, lähti hiljalleen juosta lepsuttelemaan lyhytnurmista kartanoa vanhalle puolelle, mikä ränsistyneine räystäineen ja kallistuneine seinineen seisoi kartanon toisella sivulla, missä varsinainen asuinkartano oli.
Tapani seisahtui katsomaan Hiltan menoa, kun sen keltasenruskean hameen helmat heiluivat ja sievät hartiat notkuivat juoksevain askelien mukaan. Kun Hilta oli kadonnut vanhan kartanon eteisen auki ammottavaan aukkoon, lähti Tapani kyökin kautta kyökkikamariin, päästäkseen vuoteelleen. Mutta sinne tullessaan näki hän huoneen ainoalla vuoteella Gallin rötköttävän, toinen jalka riippumassa lattialla ja toinen suorana vuoteella, toisen käden ollessa sivulla ja toisen pään taakse heitettynä. Tämän nähtyään Tapani palasi ulos ja painoi oven hiljaa kiinni; mutta lukko kirahti, josta Gall heräsi ja alkoi melkein kuiskimalla hoihkia: "Hilda, Hilda… Oliko se Hilda?… Hildaa!… Oliko se Hilda?"
Kyökin loukossa oli korento, ja Tapani pönkitsi sillä nyt oven panemalla korennon toisen nenän vastaamaan uuniin ja toisen oven peililaudan lomaan ja sanoi: "Pannaan koira pönkän taakse että säilyvät kylän karitsat."
Sen sanottuaan Tapani lähti tavottamaan, saisiko vielä Hiltan käsiinsä, ja mentyään vanhan kartanon porstuaan, kuulikin porstuan perässä olevasta pöksästä Hiltan laulun hyräilyä ja kahmerehtamista, kun hän laittoi sen huoneen yhdelle seinämälle vuodettaan vanhoista, pirtistä viedyistä työvaatteistaan.
Tapani koputti nyt ovelle, vaikka näki että ei siinä mitään lukkoa ole. Sen kuultuaan Hilta varovasti raotti ovea ja nähtyään Tapanin arasti sanoi: "No mitä nyt?"
"Se elävältä märkänevä on rötkähtänyt siihen kyökkikamarin vuoteelle… Eihän kuitenkaan ollut tarkotuksena asettaa minua sen kanssa samalle vuoteelle", sanoi Tapani ja nojasi olkapäänsä oven pieleen, missä Hilta seisoi toisella puolen.
"Herra-inen…" sanoi Hilta. "Minähän tein sille Tomppelille perikamariin vuoteen ja Kallolle tein saliin ja teille kyökkikamariin, niinkuin äiti oli käskenyt, ja minähän sanoin heille kenelle mikin vuode on tarkotettu… No niitten luhjaksien kanssapa nyt on pääsemättömissä tänä yönä!"
"No, elkää sentään minusta huoliko", sanoi Tapani rauhottavasti, "voittehan neuvoa jonkun kontuhuoneen, johon minä menen. Näin lämminnä kesäyönä tulee aikaan vaikka missä."
"Olisi kyllä tallin ylisellä heiniä", sanoi Hilta vaikeroivasti, "vaan siellä tallissa on ori, joka aina silloin tällöin kopistelee jalkojaan ja lystikseen kaaputtaa lattiaa, joten se taitaisi häiritä untanne siellä." Sen sanottuaan näkyi Hilta vielä miettivän parempaa paikkaa, mutta Tapani ei enempi kuunnellut, vaan sanoi: "Sinne minä lähden. Kunhan pääsen kylkeni päälle paitani sisään, muusta ei ole kysymystä." Sen sanottuaan nyökäytti päätään Hiltalle ja lähti.
Huomenaamuna olivat jo kaikki miehet kotona ja metsään lähtöä odotellessaan kovasti ja iloisesti jutellen tahkosivat kirveitään tallin etehisessä olevalla talon isolla tahkolla, jonka kuiva akseli vinkui kipeästi. Niitten pölinästä ja tahkon vinkumisesta ja omituisesta kahinasta heräsi Tapani ja heiniin rypeytyneenä laskeutui tallin yliseltä alas ja tultuaan kartanolle näki että päivä oli menemässä puoleen rintaan.
Tapani tunsi nyt itsensä tavallista virkeämmäksi, kun oli saanut nukkua niin kauan. Hän pudisti vaatteensa heinistä, meni kaivolle ja kylmällä kaivovedellä pesi kasvonsa, kostutti tukkansakin ja kampasi ne tapansa mukaan otsalta suoraan taakse ja oli juuri saanut päänsä kammatuksi ja tullut pirttiin, kun Hilta ilmestyi pirtin kyökin puoleiselle ovelle ja iloisesti sanoi: "Tapania kutsuttiin."
"Tässä se on", sanoi Tapani ja lähti pystypäisenä sisälle. Siellä olivat herrat iloisina kuin ei mitään olisi tapahtunut, ja Dampbell jouduttautui näyttämään kartasta miten "se viikolla kesken jäänyt linja pitää mennä juuri tuon niityn päitse aivan aitaa hippoen suoraan järveen. Se on ajettava ensin ja sitten on tässä taululla tämä Sutelan raja. Se on lähdettävä kiertämään tämän ruutulinjan kolmannesta paalusta viisitoista kyynärää itään päin; se on tähän merkitty, mutta sitäpaitsi saatte tämän kartan mukaanne, josta näette miten rajat menevät missäkin paikassa."
Sanaakaan puhumatta otti Tapani kartan, kääri sen kokoon ja sitoi ympärille öljyvaatteen. Sitten koppasi tauluneuvonsa ja meni ulos, missä kaikuvasti huusi: "Kaikki mun mieheni matkaan!"
Silloin ponnahti pirtin ovi auki ja pilvenään rupesi sumppuutumaan iloisia miehiä ulos. Kartanolle tultuaan Kytölän iloinen renki remahutti raikuvan laulun:
Järven rannalla punanen talo ja valkonen akkunalauta, siellä on pojan oma henttu, ja ämmäin kiukku ei auta.
Järven rannalla punanen talo
ja siellä on sisarukset;
nai sinä toinen ja minä nain toisen,
niin ollaan suoverukset.
Voi kuinka sievällä paikalla
on tään pojan kullan koti;
ei se ole maantien varrella,
vaan poiketa sinne sopii.
Sinilaita paatilla purjetuulella
pojan kulta kulkee;
vaikka on köyhä, kun muuten on sievä,
niin halata sitä julkee.
Jokitöyräällä vinkkeli-talo ja tiilistä ristipääty. Viidestä, kuudesta vissimmästäki heilast' on poika jäänyt.
Tähän lauluun yhtyivät kaikki nuoret miehet ja kaikui se kesän räikeässä ilmassa somemmalta kuin itse laulu olikaan. Syrjästä kuulijasta kuului se kadehdittavan miellyttävältä. Rakennuksen portaalle tulivat Dampbell ja Gallikin kuulemaan laulua ja kuuntelivat siksi kunnes se kokonaan vaipui kaukaisuuteen.
* * * * *
Tapani oli koko viikon saanut kulkea metsässä oman joukkonsa johtajana ja saanut kartalta ottaa taululle lyötävänsä rajat, jotka hän aina joka ilta metsästä tultuaan näytti Dampbellille, kysyen mitä rajoja hän huomenna avaisi. Muuta ei Tapani puhunut mitään, vaikka ne kumpaisetkin herrat koettivat kaikenlaisella kohteliaisuudella taivuttaa keskusteluun kanssansa.
Tänä iltana oli lauvantai-iltapäivä, ja molemmat herrat olivat metsästä tultuaan harmistuneena puhumassa siitä kuinka tämän seudun ihmiset ovat niin tyhmiä, etteivät tahdo opetella sanomaan ihmisten nimiä, niinkuin ne ovat sanottavat ja vihasta kiiluivat Dampbellin pikkuiset silmät hänen ottaessaan kahvikuppia Hiltan tarjoamalta tarjottimelta. Mutta kun Hilta siirtyi Gallille tarjoomaan, niin tämä rupesi lystisti hymyilemään ja rasvaisen näköisillä silmillään katseli Hiltaa päästä jalkoihin ja jaloista päähän. Sitten hyvin ystävällisesti ja samalla leikin makuisesti sanoi: "Mutta ettehän te, Hilda, sano tuota insinööriä Tomppeliksi ja minua Kalloksi, kuten nuo muut tämän kyläläiset."
"Mitenkäpäs minä muuten sanoisin kuin muutkaan", sanoi Hilta hymyillen.
"Eihän toki! Niin sievä ja soma tyttö kuin sinä meidän herttainen
Hildamme."
"Mikäpäs sievä ja soma minä olen. Samallaisella työkirveellä tehty kuin muutkin… Joka lantiksi lyödään, se lanttina pysyy."
"Ei. Kyllä meidän sievä Hiltamme osaa sanoa oikeinkin. Koetappas sanoa minun jälessäni: Dampbell… Koetahan sanoa, elä kainostele, sanohan vaan minun perässäni: Dampbell… Sano, sano, elä naura, ethän sinä nauramalla opi… No, sanoppas sitten minun nimeni, Gall… Sanohan vaan niinkuin minäkin… Näytäppäs kielesi että minä asetan, miten sen pitää olla minun nimeäni sanoessa vähän toisella laidalla suuta. Näytähän! Vai onko Hildalta kissa vienyt kielen, kun se ei osaa kuin pikkuisen nauraa hykätellä vaan."
Sen sanottuaan vasta otti kuppinsa tarjottimelta ja kääntyessään silmäsi ivaa puhuvan silmäyksen Dampbelliin, joka hänkin salaisesti hymyili sitä että Gall seisotti Hiltaa edessään, tutkiakseen miten herkkiä taipumuksen merkkiä hän Hiltasta löytäisi.
Heidän kahvia juodessaan ja puhellessaan tuli Tapani metsästä ja istui tuolille odottamaan. Samassa rupesi tulemaan talon isäntiä panettamaan miestensä päiviä päiväkirjaan ja kuulemaan, mistä taloista ensi viikolla määrätään miehiä tulevaksi. Tähän keskeytyi herrain puhe, ja Gall otti päivälistan käsilleen, alkaen kirjottaa siihen tämän viikon miehet ja sitten merkitä, mistä taloista tulee tulevaksi viikoksi.
Kun se oli tehty, erosivat miehet kotiinsa mennäkseen. Tapani yksinään tuli pirttiin, missä emäntä parhaallaan pauhasi suutuksissaan, kun oli kuullut herrojen vielä viikon viipyvän talossa vastuksina ja mieliharmina.
Siinä emännän poristessa avautui ovi ja kuului Gallin ystävällinen ääni: "Onko Hilda täällä?"
"Eipä ole. Sielläpäin kai se on, missä lienee", sanoi emäntä, päätäänkään kääntämättä sinnepäin; rupesi vaan pykäläpohjaisella kaulauslaudallaan pöydän sivulavitsalla kaulata jytyyttämään miesten pyhäpaitoja ja oli olevinaan kiireemmässä puuhassa kuin itse asiassa olikaan, näyttääkseen ettei hän jouda puheluun. Samassapa kuuluikin oven takaa Gallin perihuoneisiin päin pakenevat askeleet.
Sen kuultuaan emäntä keskeytti kaulauksensa, purki kaulaustukilta paidan ja laskulle taitellessaan huokaisten sanoi: "Siellä tuolla hyvän Isän aituuksessa on vaikka minkälaista matosta, minkä tuokin kurja!"
VIII LUKU.
Oli päästy elokuuhun. Tämä aika oli ollut Tapanin mielestä kuin ijankaikkisuus. Hän ei koskaan ennen ollut sellaisessa seurassa ollut kuin nyt. Vanhemmiltaan ja muiltakin vakavilta ihmisiltä hän aina oli kuullut kammon herrojen seuraan joutumisesta, joten aina siitä puhuessakin sanottiin: "Parempi kuningas kuulumassa kuin näkymässä!" Sen sananlaskun totuuden Tapani nyt vasta oikein ymmärsi.
Nyt kuitenkin Dampbell aikoi lähteä matkustamaan kotiinsa, maatilallaan järjestämään toukojen leikkuuta ja muita tärkeitä kesätöitä, ja Tapanin toimitti hän Kytösalon erämaalle rajottamaan Saralan kylän talojen ulkopalstoja ja niittypalstoja. Tapanin sydän hytkähti nyt ilosta, kun kuuli pääsevänsä kauvas näkemästä herroja ja sen lisäksi oli juuri metsästysaika käsissä.
Tapani varustikin nyt matkaan ampumaneuvot ja koiran. Ensi viikolla saatiinkin lintuja niin paljon kuin vaan tuli keitetyksi ja syödyksi. Mutta nyt oli pyhäaamu ja niin kaunis ja tyyni kuin elokuun aamu voipi olla. Tapani otti kaksi poikaa mukaansa ja lähti enemmän huvikseen kuin lintukeiton halusta metsälle. Oli jo kymmenen lintua, enimmäkseen vanhoja metsoja, ammuttu, kun sattumalta tultiin lammin rannalle, missä oli vedessä vitsalla pajuun sidottuna kuivista kuusista vitsoilla yhteen nidottu lautta, millä jonkun mökin asukkaat olivat lammin ulapalla kulkeneet ongella. Lautan kohdalla rannalla, suuren kuusen juurella oli kiviriippa köysineen ja kaksi airon tapaista lapiaa ja kolme onkivapaa onkineen kuusta vasten pystyssä, ja lierakiulun korva näkyi kuusen lehväin alta sammalmättään sisästä. Se oli haudattu sammaliin, sitävarten ettei lierat kuolisi.
Nämä nähtyään pojat yhteen ääneen riemuissaan huudahtivat: "Jopa päästäänkin ongelle. Vielä ihan kuin meitä vasten laitettu kolme onkeakin. Ei muuta kuin venhe vesille! Lähtö vaikeinta."
"Se kieltoa mikä minusta", sanoi Tapani. "Mutta koettakaapas tuota lauttaa, kantaako se meitä kaikkia; näyttää niin vettyneen näköiseltä."
Pojat hyppäsivät lautalle ja huusivat: "Kyllä tämä kantaa vaikka seitsemän miestä. On sama kuin sirkkunen hyppisi kun me hypimme."
Tapani, nähdessään että se ei poikain alla paljon painunut, laittoi poikain lintutakat riippumaan kuusen oksaan ja pyssynsä pani kuusta vasten pystyyn, jonka luona koira häntäänsä leputtaen ja käpälöitään levottomasti nostellen luimussa korvin vikisi, kun näki laittauduttavan järvelle. Nähtyään koiran levottomuuden, Tapani silitti sen päätä ja viitaten oksassa kiikkuvia lintutakkoja ja kuusta vasten olevaa pyssyä sanoi: "Sinä minun kaunis Sepeli koirani, vahtaa sinä nyt näitä tässä, elä anna niitä kenellekään."
Koira näkyi sen ymmärtävän ja laskeutui vaan käpäläinsä päälle vatsalleen, pää järvelle päin näkemään mitä sitä hommataan.
Nyt Tapani ojenti lautan päällä oleville pojille kiviriipan, airot, onget ja lierakiulun. Kuusen takana hän huomasi tyhjän kalanelikon, jota nähtävästi oli lautalla pidetty kala-astiana, etteivät harvalta lautalta menisi takaisin järveen. Tapani otti nelikon käteensä ja hyppäsi sen kanssa lautalle. Mutta silloinpa lautan pää hurahti niin syvään että vesi kohosi puoli-sääriin ja toinen pää nousta töllähti pystyyn. Tapani kiirehti nyt keskelle lauttaa että lautta saisi tasapainon. Sitten hän punalti päätään ja sanoi: "Eipä tottaperään ole liikoja kantamisessa, eihän tähän jää kuivaa paikkaa."
"Kyllä tämä kantaa!" huusivat pojat, "tämä onkin amerikkalainen vedenalainen sotalaiva, istukaahan te vaan siinä torpeedon nenässä, niin me melomme tuonne missä näkyy noita yksinäisiä kaihloja, siellä ne suuret ahvenet körilästävät."
Sen sanottuaan pojat lähtivät toinen toiselta puolen lauttaa melomaan ja lautta lähti hiljalleen, raskaanlaisesti mennä töllöttämään ulappaa kohti. Tapanista tämä tuntui tavattoman hauskalta huviretkeltä ja muistutti hupaisimpia lapsuuden hetkiä. Sentähden hän nauroi ihan ääneen koko matkan, kunnes lautta pääsi sinne kaihlikon rintamalle, missä pojat sen seisottivat ja laskivat kiviriipan pohjaan. Mutta sillä aikaa kun toinen poika sitoi köyttä korvakkoon, toinen poika kopperehti onkeensa täyn ja huudahtaen:
"Anna Ahti ahvenia,
Vellamo ve'en kaloja!"
viskasi onkensa veteen niin kauas kuin siima ylti, mutta samassa kiljahti: "Nyt on jo yksi kiinni ja aikanen jukuripää. Katsokaa, miten se huitelee tuota siimaa, hyvä ettei minua veisi perässään."
"Me pidämme säärestä kiinni", sanoi toinen poika tosissaan, koettaen hänkin jouduttaa onkeaan veteen.
Ensimäisen pojan ahven oli siksi väsynyt että sai nostetuksi lautalle, jossa se lautan päällä olevaa vettä rupesi päristämään vasten silmiä. Tapanin täytyi nyt ryhtyä avuksi, jos mieli saada se kolmen korttelin pituinen ahven asettumaan siksi että saisi ongen suusta pois. Mutta samassa kun hän oli ahvenen pudottanut tynnyriin, huudahti toinen poika: "On se minullakin kiinni, eikä olekaan poikia pahempi! Katsokaapa miten lanka sirisee vedessä kun poika siellä kyntelee… Kyntele, kyntele vaan, mutta 'perässäni tulet viel' pikemmin kuis luulet', kuten virsikirjasta lauletaan… Niin vaan, paras on että mielikaupassa tulet tänne, ei muuta kuin loiskisi", kiljahti poika tempastessaan ahvenenkämpäleen lautalle.
Samassa tarttui Tapani taas ahvenen niskaan ja päästellessään onkea ahvenen suusta sanoi: "Mutta minullahan tässä ei ole muuta tehtävää kuin päästellä valmista."
"Sehän on yhtä ja samaa Herran viinamäen työtä. Päästelkäähän te vaan, kyllä me nostannasta huolen pidämme", sanoi ensimäisen ahvenen saanut poika, viskatessaan onkeaan veteen.
Tapani kuitenkin kerkisi nyt panna täyn onkeensa ja viskata veteen. Mutta samassa häneltäkin pääsi iloinen huudahdus: "Mutta on se minunkin ongessani! No, tämähän vasta paikka taitaa olla, kun tässä ei ahvenilta saa silmiään auki… Katsokaa tätä känttyrää, tämä se vasta isäntä on!"
"Miestä myöten, miestä myöten", sanoi poika. Mutta samassa entistä riemuisemmin huudahti: "Mutta nyt se itse jepeuna tarttui! Nyt on leikki kaukana, kyllä ei kestä neuvot nyt."
"Antelehan vähän perään minkä voit", sanoi Tapani ja naurusuin katseli kun pojan onkisiima sirisi vedessä, kun ahven sitä sinne tänne huiruutteli. Ahven kuitenkin rupesi väsymään, joten poika sai vedetyksi lautan sivulle ja tempastessaan lautalle kaikista suurimman ahvenen kiljahti: "Vieläkö parempia!"
"Parhaassahan se on vievän mieli!" huudahti toinen poika. "Mutta nyt se kuitenkin on itse vetehinen kiinni… Katsokaa, miten lauttakin menee mukaan, kun se jumuaa! Se olisi koko juupeli, jos sen saisi käsiinsä."
Tapani, kun kuuli pojan hieman hätäilevän, vaihtoi pojan kädestä vavan omaansa ja kohta tempasi ahvenen lautalle ja sanoi: "Loiskis todellakin! Siinä on semmoinen äijä että en tähän elettyyn ole tämmöistä nähnyt, on juuri kuin neljän kuukauden vanha sian porsas."
"No, se on koko elävä!"
"Se on jo ikänsä elänyt ja pyhäpäivät päälle", ihailivat pojat Tapanin päästellessä onkea irti.
Mutta eivät pojat joutaneet Tapanin ahventa kauan ihailemaan, kun heidän onkiinsa yhtä aikaa jämähti kumpaseenkin.
Siten he nostelivat ahvenia, että nelikko oli jo kohta täynnä siinä myllerehtäviä kaloja, kun Tapani hyvämielisenä sanoi: "Mikähän meidät tämän saaliin runsauden kanssa perii! Mitenkähän me nämä saatamme Paukkoseen, kun on lintujakin?"
"Ei ole hätää", sanoi toinen poika, "me pujotamme ahvenet kiduksistaan vitsoihin, sidomme ahvenkimput ja lintutakat samaan tankoon, millä kannamme Paukkoseen ja sen tangon heittäessämme sanomme todellakin kuten Männistön muori kerran, että: Tässä ovat viimeiset sekakalat, teeret ja mateet."
"No, vaan näistä jo tulee tankoon painoa", toisti yhä Tapani.
"Tuli mitä tuli. Mieluinen tavara on puolta keveämpi. Otetaanhan vaan ahvenia, silloin kun ovat antajat kotona."
Kun pojista oli onkiminen niin mieluista, niin Tapanikin antoi heidän vielä onkia siksi kunnes nelikko täytyy. Eikä Tapani paremmin kuin pojatkaan seisoessaan lautalla siinä onkimisen touhussaan huomanneet, että lautta hiljalleen vajosi syvempään, eivätkä huomanneet sitäkään, että airot olivat jo menneet lautalta vesiajolle ja oli jo vähäinen tuulen henki viennyt ne enemmän kuin sadan askeleen päähän. Nyt lautta rupesi vajoomaan kiireemmästi, minkä huomattuaan Tapani huudahti: "Herra Jumala! Mehän hukumme kohta. Katsokaa! Nelikko on puolikyljistään vedessä."
Sen kuultuaan pojat rupesivat hätiköimään ja tapailemaan airoja, mutta samassa kaatui lautta ja kääntyi pohjapuoli päällepäin, joten kaikki joutuivat vesivaraan. Pojat, ollen uimareita, hyökkäsivät uimaan ja yks'kaks' uivat likimpään rantaan, missä nousivat maalle katsomaan miten Tapanin käypi. Mutta Tapani kun ei ollut oppinut uimaan, ei uskaltanut erota lautasta, vaan koetti siitä pitää kiinni ja pysytellä edes päätään kuivalla. Nähdessään poikain päässeen rannalle, hän huusi: "Kiirehtikää saamaan talosta apua; minä tuskin pääsen kunnialla maalle, kun tuuli kuljettaa minua selälle päin!"
Sen kuultuaan pojat lähtivät niin kiireesti kuin märissä vaatteissaan voivat mennä. Mutta ennenkun lähes peninkulman päästä olivat miehet kerinneet paikalle, niin päivä oli melkein illalla, vaikka nekin koettivat parastaan, kun koiran hätäinen haukunta ja surkeaääninen ulvominen alkoi jo kuulua puolimatkaan, joka todisti Tapanin hätää.
Tällä aikana oli se vähäinen päivän tuulenhenki kuljettanut Tapanin lauttoineen lammin toiseen päähän, matalikon rintaan, jossa oli rantana vaan veden päällä olevaa ohutta sammalta ja ruohotuppaita, jonka alla oli pohjaton, vetelä lieju, monta sataa askelta pitkältä kovaan rantaan.
Nyt miesten täytyi tehdä puista uusi lautta, jolla pääsivät hakemaan Tapanin pois. Mutta lautta kun yhä vettyi veden sisässä umpipäässä ollessaan, että kantoi siksi vaan että Tapani oli seisoessaan lautalla vaan olkapäitään myöten kuivalla, niin ollessaan liikkumattomana siinä asemassa, meni aivan tönköksi, jotta miesten ottaessa lautalleen kaatui lautan päälle kuni ranka. Tapani ei itse tiennyt itseään niin tönköksi, tunsi vaan ruumiissaan syvää väristystä ja hengitys tuntui puristavalta; mutta väristyskään ei ollut vedessä ollessa niin ankara kuin sitten, kun koko ruumis tuli kuivalle. Ihan rupesivat hampaat lotisemaan yhteen ja koko ruumis tärisi.
Rannalle tultuaan hän kuitenkin voimistui jaloilleen, jossa askel askeleelta rupesi vertymään, että saattoi kävellä taloon missä miehetkin olivat. Pojatkin olivat tulleet lintutakkojaan hakemaan ja Paukkosen mökkiin päästyä laittoivat niistä linnuista kaikille miehille yhteisen aterian, jota syödessä pojat kilvan iloisesti kertoivat kalastuksestaan. Eikä Tapanikaan ollut pahoillaan, nauroi vaan poikain mukaan ja väliin ravisteli päätään, kun muisti, miten oli likellä länget olkapäitä; yksi ainoa horjahtaminen lautalta olisi ollut ijän loppu. Mitään hän ei kuitenkaan valittanut, kun oli koko tapahtumaan oma syy.
Tästä tapahtumasta kuitenkin jäi Tapanin jalkoihin sellainen jäykkyys ja raskaus, että saattoi vaan jalkojaan siirtelemällä kävellä, että metsässä kun oli vähänkin korkeammalle mättäälle eli puun rungon yli astuttava, niin täytyi kaksin käsin tarttua polviinsa ja nostaa jalka määrättyyn paikkaan. Tapani koetti niitä hieroa ja hierottaa muillakin. Vaan siitä ei ollut vähääkään apua. Niissä ei ollut mitään kipua, mutta ne vaan olivat raskaat, ettei jalkojen omilla voimilla voinut niitä nostella.
Tämän nähtyään ihmiset alkoivat aivan kuni yhdestä suusta: "Huomaan että niissä ei ole oikea tauti, niissä on vesikalma tai pahemmassa tapauksessa vesihiisi."
Tapani sitä kuitenkaan ei uskonut, luuli vaan kylmyyden syyksi, kun tuli niin kauan siinä lammin vedessä seisomaan, ilman että olisi voinut hituistakaan liikuttaa jäseniään. Mutta kaksi viikkoa oli nyt kulunut, kun hän metsästä kotiin tullessaan ei saanut jalkojaan pirtin kynnyksestä yli, muuten kuin käsillään nostamalla. Tämän nähtyään talon isäntä säälien huudahti: "Voi mies parka!… Sen minä sanon että ijäksesi on kurikkata jaloissasi, jos et ajoissa turvaudu Runsikon ukon apuun."
"Saaneehan todellakin koettaa jotakin", sanoi Tapani. "Olen uskonut kylmän syyksi, mutta sen syy se ei liene, koskapa olen varsin uhalla pitänyt joka päivä kolmet sukat jaloissani, ja ne ovat pysyneet vaan kylminä, raskaina ja voimattomina."
"Niin, vaikka on ollut tämmöiset helteet", mukautti isäntä.
"Niin, vaikka tämmöiset helteet ovat olleet, että muussa ruumiissa on ollut liiaksikin lämmintä. Mutta jalat vaan ovat pysyneet ihan palelevan kylminä ja kankeina. Muuta kipua niissä ei ole."
"Ei ole se kylmä oikeaa, sanon minä", sanoi isäntä päätään punoen. "Mutta Runsikon Mouses-ukko se kyllä siitä selvittää. Se on monta kummaa tehnyt ja monen saattanut uskomaan. Ei tuokaan tämän Kolistimen piirin metsävahti Kolehmainen sanonut uskovansa taikureita siihen asti, kun tässä pari vuotta sitten eräs metsänrosvo pilasi hänet mielivikaiseksi, siitä syystä kun hän ilmotti sen metsävarkauden. Mutta nyt se Kolehmainenkin jo uskoo Runsikon ukkoon, kun se päästi hänet mielivikaisuudesta. Viluna se tuli Kolehmaiseenkin. Vilustunut se oli ensin, ettei ollut tarennut missään, vaan sitten se oli muuttunut polttavaksi kuumuudeksi ja vei mieheltä järjen, että miehissä hallittiin. Mutta kun Mouses lämmitti saunan sitä varten, niin mies pääsi kuin vedellä pesten."
"Ja nytkö on mies Runsikon ukon uskossa?" sanoi Tapani naurahtaen.
"Niin on, ja siihen uskoon on teidänkin tultava, jos mieli päästä jaloillenne."
"Kun tuosta sillä pääsisi, niin ei tuo olisi vaikeakaan", sanoi Tapani ja viittasi talon poikaa vetämään kenkiä jaloistaan.
Poika kun sai kengät vedetyksi Tapanin jaloista, niin isäntäkin kiirehti niitä tunnustelemaan ja ihmetteli niiden kylmyyttä ja sitä kun ovat valkeat kuin haavan lastu, "ettei suinkaan verta lähtisi, jos puukolla viiltäisi." Kaikki muukin talon väki keräytyi tunnustelemaan jalkoja ja ihmettelemään isännän mukaan.
Huomena Tapani antoi hakea Runsikon ukon luokseen, ja hän oli juuri majatalonsa kartanolla auringon paisteessa lykkäilemässä jalkojaan, kun Runsikon ukko suurine, kammattuine partoineen väsymyksestä huohottaen tuli luokse ja keppinsä varaan rintaansa nojaten seisattui Tapanin eteen. Ukon kokkanenäisissä, partaisissa kasvoissa loistivat tutkivan näköisinä pahasti kieroon katsovat, suuret silmät, ja toisen silmän päällä näkyi valkoinen jää. Muutenkin oli ukko omituisen näköinen, seisoessaan siinä elokuun helteisen auringon paisteessa, vanha repalelaitainen huopahattu päässään, työnnettynä takaraivolle melkein riipuksiin, ja paksusta sarasta tehty, vanhuuttaan ruskehtunut nuttu päällään ja samallaiset housut jaloissaan, niin jäykän näköisinä että näyttivät niiden lahkeet pitävän koko ukkoa pystyssä, se kun huohotti väsymyksestä ja lämpymästä.
Tapani ei kuitenkaan kauan katsellut ukkoa, vaan yhä jalkojaan lykkäillen sanoi: "Minulla on jaloissa kiviset kengät. Olen ihan onneton, jos en löydä riisujaa."
"Onhan tuota jo tehty kummempiakin", arveli ukko varmalla painolla. "On sulettu suuremmatkin, jalommatkin jaksettuna… Luulin pahemmaksikin ja sentähden kiirehdin päästäkseni ennen puolta päivää paikalle."
"Minkätähden ennen puolta päivää?"
"Sentähden että tämä päivä kuuluu puoleen päivään asti tässä suhteessa lauvantai-vuorokauteen."
"Mutta sepä kumma! Lauvantai-vuorokausihan loppuu puoleen yöhön iltasella ja sitten alkaa pyhä."
"Hm … niin se vuoden päiviä lukiessa, mutta näillä asioilla ovat omat lukunsa. Sanonpahan sen nyt sinulle, että tällaisiin asioihin, kuin kuulemma sinullakin on, ei voida käydä käsiksi muina viikon päivinä kuin tiistaina, torstaina ja lauvantaina aina puolenpäivän jälkeen, joten eilisestä puolesta päivästä nyt vasta täytyy vuorokausi."
"Niin siinä tapauksessa. Mutta miksi ei muina viikon päivinä kuin tiistaina, torstaina ja lauvantaina, eikä silloinkaan aamupäivästä, voida käydä käsiksi?"
"Ne ovat asioita, joita ei poikasten tarvitse tietää… Mutta jos sinulla olisi lasillinen viinaa, niin saisimme tietää miten asiat ovat. Jos uneeni on taikaa, niin olet poikaseni pahoissa päivissä, siksi monenlaisia ja näköisiä olivat ne, mitä he sitten lienevät olleetkin, joiden kanssa olin viime yönä tekemisissä."
"Luulen että saamme sitäkin viinaa; kuulin että talon muorilla on siksi kätkössään", sanoi Tapani noustessaan seisaalleen ja alkoi siirrellä jalkojaan pirttiin päin.
Tapanin jälkeen lähti ukkokin ja virkkoi: "Taitaapa todellakin olla jaloissasi kiviset kengät." Sen sanottuaan veti paksut, risaisen näköiset huulensa visuun ja heitettyään sauvansa porstuan loukkoon, arvokkaalla tavalla käveli pirttiin, missä talonväki tervehti kuni ainakin aivan vierasta.
Talonväki alkoi ystävällisesti kysellä kaikenmoisia kotiseikkoja, vaan ukko pysyi hyvin lyhytsanaisena ja totisena, näytti mieli olevan vaan siinä asiassa, mitä varten oli kutsuttu. Tämän nähtyään Tapani toimitti isännän kamarin pöydälle viinapullon ja sen viereen lasipikarin. Sitten hän meni pirtin ovelle ja sen aukaistuaan viittasi Runsikon ukkoa tulemaan.
Kamariin tultuaan ukko sanoi Tapanille: "Tuoppas se lakkisi tänne, joka on silloin ollut päässäsi, jolloin tiedät tartunnan tapahtuneen."
"Se jäi sinne lampiin ja hukkui sinne."
"Hukkui sinne!" huudahti ukko. "Sepä oli vahinko!… Sille ei kuitenkaan mitään mahda. Tuo sitten se lakkisi mitä viimeksi olet pitänyt."
Kun Tapani toi hattunsa, niin ukko painoi sen tasalleen pöytään, että päälaki tuli pöytään kiinni. Sitten kaivoi taskustaan vanhan, ruostuneen tuliraudan. Sen päälle asetti pikarin ja kaasi viinaa melkein täyteen. Sitten otti tupestaan veitsen, mikä oli jo kulunut melkein purasimen näköiseksi, ja sen hamaralla piirsi hatun ympäri kaksi kertaa myötäpäivin ja yhden kerran vastapäivin. Sitten otti hatun päästään, laski sen penkille ja kaksin käsin käänti pitkiä, aivan kaulalle asti riippuvia, suortuvaisia hiuksiaan taakse päin. Sitten hän vakavan näköisenä kuin tuomari oikeusistuimelleen istui pöydän taakse, jossa loitsulukuja höpisten rupesi sillä veitsensä kärjellä hämmentelemään sitä viinapikaria. Sitä tuokion hämmenneltyään hän punalti päätään ja sanoi: "Jopahan arvasin että ei olla vähäväkisten kanssa painisilla. Vaan meidän on kuitenkin voitto. Tuonne takalaitaan pakenevat ja pyrkivät yli laidasta ja minä annan heille tietä." Sen sanottuaan kaasi viinapikarin suuhunsa, laski toisen ja taas hetken sillä veitsensä kärellä hämmenneltyään punalti päätään ja sanoi: "Niinpä se näkyy olevan, että siitä lammista on tarttunut vesihiisi aivan pahinta lajia. Sitä paitsi on tarttunut hevoskalma ja hirvikalma. On kerran siihen lampiin hukkunut hevonen ja hirvikin."
"Hm, tietääpähän mies", sanoi muori. Minun isältänihän tuohon hukkui hevonen, orit, ihan kirkkokunnan kuulu, valtakunnan valio. Hirvestä en tiedä milloin se lienee hukkunut, mutta liepä sekin tapahtunut, kenpä heitä on paimenessa."
"Niin, uroshirvi on hukkunut siihen lampiin ja sitä tietä on metsän haltialla tekemistä", sanoi ukko, oikein vakavasti katsellen viinapikariin ja hieman kallistellen pitkätukkaista, suurta päätään puoleen ja toiseen. Viimein hän sanoi: "Se on niin että tiistaina iltapäivällä käymme asiaan käsiksi. Meillä näkyy olevan voitto. Keveämmät ovat jalkasi tulevana pyhänä. Minun nimeni ei tarvitse olla Mouses, jos ei niin käy."
Sen sanottuaan kaasi sen viinapikarillisen suuhunsa, otti sitten sen viinapullon, katsoi siihen akkunaa vasten, sanoen: "Säästäisit tämän siksi kunnes tiistaina lähdemme saunaan. Silloin täytyy henki haista yhdeksälle eri lajille!" Viimeisen lauseensa sanoi ukko niin uhkaavalla tavalla ja silmiään mulkoillen että näytti olevan jo ukon edessä ne poisajettavat henget.
Maanantaipäivänä Runsikon Mouses-äijä jo haki Saarijärven rannalta veden kuljettamia puita saunapuiksi ja kolme yksikantaista vesipajua, kolme yksikantaista pihlajaa ja kolme yksikantaista katajaa huomeisen tarpeen varalle.
Tiistaiaamuna hän nyt haki metsästä lastuja semmoisilta tanterilta, missä tiesi venheen lautoja veistetyn, ja sellaisen kurikan, jolla oli venheen lautapuita halkaistu, ja kattilallisen vettä siitä lammista, jossa Tapani oli ollut hukkumaisillaan. Nyt hän niillä vesiajolla olleilla puilla ja niillä lastuilla, joita oli venheen laudoista veistetty, lämmitti Komulan vanhan saunan. Sitten hän vielä metsästä haki yhdeksänlaisten puitten kolmivuotisia vesoja, joista teki punasella langalla sidotun vastan. Sitten ne pihlajat, pajut ja katajat halkoi keskeä, niin että tyvistä ja latvoista jäivät kiinni. Ne hän laittoi saunan kynnykselle renkaiksi, joitten läpi piti pujottautua saunaan.
Nyt oli päivä mennyt yli puolen. Ukko ryyppäsi kolme ryyppyä viinaa ja pakotti Tapaninkin ryyppäämään edes niin paljon että henki haisisi sille. Sitten ukko punalti päätään, puri hampaitaan, mulkoili suuria, kieroja silmiään ja äänettömänä lähti saunaan. Tapanin piti mennä edellä, ja ukko tultuaan perässä veti oven kiinni, joten kumpikin jäivät pimeään saunaan, johon ei tullut valoa muuta kuin haristuneen oven raoista siksi että tuskin näki toisensa lattialla, mutta kylpylauteilla ei nähnyt mitään. Nyt ukko asetti Tapanin lauteille lumpeista ja kaihloista tehdylle vuoteelle pitkäkseen, löi löylyä kiukaalle että tuli hyvin kuuma kylpylöyly. Sitten otti sen yhdeksänlaisista vesoista tehdyn vastan, jolla kylvettämään ruvetessaan ävähti:
"Ruvennenko, rohtinenko, tarttunenko, tohtinenko käsin ruttohon ruveta, käsin käydä perkelehen, sylin hiittä sysimähän?
Kun ei lie minussa miestä, urosta ukon pojassa, niin panen parempiani: puhun torven taivosehen, pillin pilvien lomahan, panen äänen pakkohisen läpi maan, läpi manuen, läpi taivahan tasaisen; sieltä armot auki käyvät, rikki vierivät veräjät, tuhat tuttua tulevi, sata Herran sankaria väeksi vähän urohon, miehen pienen miehueksi."
Ukolla rupesi nyt viina nousemaan päähän, ja hän yltyi yhä enemmän lukemaan loitsuja, joita lukiessaan aina väliin ävähti niin uhkaavalla tavalla kuin vaan taisi. Aina väliin hän löi uutta löylyä ja kylvetti Tapania kaikilta puolilta. Tapanin piti jalkansa nostaa pystyyn, että ukko saattoi kylvettää niitäkin joka puolelta. Kun vastassa oli havupuun vesoja ja muitakin melkein lehdettömiä suvikuntaisia ja kun ukko innostuksissaan pieksi tavallista lujemmin, niin koski se Tapanin ruumiiseen ja jalkoihin melkein tuskaisen kipeästi, mutta hän puri vaan hampaansa yhteen ja ähki.
Viimein kuitenkin silmänräpäykseksi taukosi kylvetys, vaan samassa hulmahti jääkylmä vesi yli ruumiin, niin että Tapani oli häkeltyä siihen paikkaan. Samassa kun ukko kaasi Tapanin päälle sen lauteelle asetetun, kylmän vesisaavin, niin hän vihan vimmoissaan ävähti:
"Tuonne ma kipuja käsken, tuonne vaivoja vajotan korvalle tulisen kosken, johon puut tyvin menevi, hongat latvoin lankeavi, kukin kaatuvi kanervat.
Mene tuonne, kunne käsken: keskelle tulisen kosken, Vuoksen koskenen kovahan, Imatrahan ilkeähän, kahen kallion lomahan, kinahmehen kauheahan, josta et pääse päivinäsi, selviä sinä ikänä ilman luojan päästämättä, kaikkivallan katsomatta!
Jos sä kyytiä kysynet, anonet ajohevosta, laitan sulle kylmän kyyin, valmistan kivisen kelkan, reen rautaisen rakennan, otan hevon helvetistä, poropetran Pohjolasta, konkarin kovilta mailta; pää sen on kivestä pantu, varsi vaskesta valettu, teräksestä selkä tehty, jalat rauasta valettu, turpa tulta tuiskuavi, säkeniä säärivaarret; sen ei kynnet jäällä nulju, jalat järky kalliolla, ilmankana iljanella, kalmankana kaljamalla."
Tätä lukiessaan ukko löi yhä kuumempaa löylyä ja kylvetti yhtämittaa. Mutta viimein kuitenkin, kun itseäänkin rupesi pyörryttämään se tavaton kuumuus ja viinan vaikutus, heitti kylvetyksen, joten Tapanikin sai laskeutua lauteilta alas.
Sitten ukko asetti Tapanin vesikattilan päälle ja valeli sillä lammista tuodulla vedellä ja valellessaan luki:
Pois minä kivut kiristän
tämän ihmisen ihosta.
Sinne kivut kiihtyköhöt,
vaivat tuonne vaipukohot:
Kivuttaren kippasehen,
Vaivattaren vakkasehen.
Jos sä lienet veestä tullut,
niin sä vieriös vetehen
selville meren selille,
lakeille lainehille;
siellä on onni ollaksesi,
lempi liekahellaksesi.
Valeltuaan ukko pyyhki Tapanin koko ruumiin aivan kuivaksi vanhasta purjeesta revästyllä vaatteen kaistaleella, ja sitä tehdessään luki:
Mitä tähän tuotanehen ja kuta kutsuttanehen kipehille voitehiksi, vammoille valantehiksi?
Sitten hän ryyppäsi viinaa suuhunsa ja puhalti sen viinan Tapanin päälle. Ryyppäsi toisen ja kolmannen kerran ja aina puhalti Tapanin päälle, ja sitten jatkoi lukuaan:
Ukko kaukoa tulevi, haaraparta harppoavi, kontti kuin salo selässä, saoin sarvia sisässä, sarvet täynnä voitehia, sulka joka sarven suussa, siipi on sivulla sarven.
Anna, ukko, sarviasi, sarviasi, sulkiasi, joilla voian voipunutta, katson maahan kaatunutta avulla hyvän Jumalan, sanan kautta kaikkivallan.
Tätä lukiessaan ukko kaksin käsin suki Tapanin ruumista kaikilta puolilta, niin että se kastui kokonaan, ihan jalkapohjatkin, sillä ukon suustaan puhaltamalla viinalla.
Sitten sai Tapani tulla ulos saunasta niitten samojen rengasten läpi, mistä oli mennytkin. Mutta ukko kokoili siihen kattilaan sen lumpeista tehdyn vuoteen, vastan ja pyyhevaatteen, ja ovesta tullessaan murti ne halotut renkaat ja pani nekin kattilaan. Sitten heitti kattilan kädestään nurmelle ja pani saunan oven selkäpiilleen auki. Otti sitten kurikan ja lyöden sillä saunan perinurkkaan ävähti:
Siirrä jo sijasi, konna, muuta murhakartanosi! Lähe kumma kulkemahan, maan paha pakenemahan, uimahan tuliset kosket, vastavirrat vatvomahan.
Sitä lukien hän löi kurikallaan nurkkaan toisen ja kolmannen kerran ja muutti sitten toisen perinurkan luokse. Siihen hän oikein voimainsa takaa jyrähytti, mutta kurikka kimmotessaan nurkasta hoiperrutti väsyneen ukon mukanaan kumoon. Siitä ukko tulistuneena kimposi ylös ja irvellä ikenin kiljahtaen:
Lähe lempo lentämähän, saatana samoamahan verisillä kynsilläsi, rautaisilla varpaillasi pölkyn pyörivän nenähän, suuhun vankuvan variksen!
löi taas nurkkaan. Mutta kurikka taas teki äskeisen tempun. Mitä useammin ukko siten meni kumoon, sitä hurjemmin hän kiihtyi lukemaan loitsujaan ja luki niitä ihan kirkuen vihasta kähisevällä äänellä, kurikallaan jyrähytellen nurkkia.
Viimein kuitenkin ukko väsyi, niin että väsymyksen ja viinan vaikutuksesta rupesi ilmassa näkemään sinne tänne lenteleviä säkeniä. Silloin hän väsymyksestä huohottaen, silmät renkaisillaan seisattui saunan eteen ja sanoi: "Mutta nyt ne kuitenkin menevät. Katsohan, miten puitten latvat heiluvat ja säkeniä jälkeensä heittävät. Tietävätpä minne on mentävä. Ihan kuin linjalla menevät tuonne Sorsalammille. Näetkö miten oikein puitten latvat huiskuvat."
"Näen, näen", sanoi Tapani ukolle mieliksi, vaikka hän ei mitään nähnyt; ainoastaan helteisen päivän tuuli heilutteli puiden latvoja, että ne verkalleen liikkuivat.
"Sinne ne nyt menevät. Kyllä niistä nyt on päästy. Täytyy lähteä saattamaan nuo pesuvedet itselleen." Sen sanottuaan ukko koppasi kattilan sangasta käteensä ja toiseen käteensä otti kurikan ja lähti hajalla jaloin, väsyneen näköisesti astua toippuroimaan lammille päin.
Tapani jäi puhtaisiin vaatteisiin pukeutuneena istumaan helteisen elokuun auringon paisteiselle nurmelle ja miettimään kohtaloaan. Omituista kutisemista ja väliin kipeätä vihlomista tuntui jaloissa, jommoista ei ollut koskaan tuntenut. Hän nousi kävelemäänkin ja tunsi jokaisella askeleella jaloistaan vähenevän sen entisen kankeuden ja raskauden.
Hetkisen käveltyään hän tuli pirttiin, missä talon muori liekutti emännän pienintä lasta. Muorin nähtyään Tapani huudahti: "Oi, Jumalan kiitos! Nyt siitä pahasta on päästy. Ette usko kuin jalat tuntuvat somalle."
"Joko nyt uskot, mihin Runsikon Mouses kykenee", sanoi muori leveästi hymyillen.
"Jo uskon… Mutta jo sillä riittää niitä lukuja, kun koko kylvetysajan pani kuin porokattila."
"Hm, yhden kylvetysajan ja yhdenlaisista rikkeistä päästäessä… Mitähän sanoisit, jos sen kuulisit useampia sairaita kylvettävän ja pesevän. Rikkeitä on tuhannenkin erilaisia ja ukolla on omat lukunsa kullekin taudille, eivätkä lopu sanat."
"Mutta mitähän se merkitsi, kun se lopuksi kurikoi tuota saunaa?"
"Sehän ajoi saunasta pois ne sinun pirusi. Ukko ei heitä niitä kenenkään saunaa hallitsemaan, vaan antaa niille kyydin sinne josta ovat kotoisinkin."
"Sanoihan se näkevänsä kun ne menevät ja osotteli minullekin, mutta en minä nähnyt mitään."
"Ei sitä kaikki näe mitä ukko näkee, se on sellainen ukko se ukko."
"Mihin asti se kantaa niitä pesuveden tähteitä ja niitä muita kompitta sillä kattilalla?"
"Sinnepä Sorsalammille tietenkin. Juuri aivan lampiin ne täytyy viedä ja vielä kattilan laidasta vuolta vasken siruja siihen paikkaan, mihin veden kaataa. Ja silloin se taas lukee:
Kaunotar valittu vaimo, Kärehetär kultavaimo, tule kullan keitännästä, hopean sulatannasta, annan kullat kuppihisi, hopeat pikarihisi. Nämä on kullat kuun ikuiset, päivän polviset hopeat, isäni soasta saamat, tavottamat tappelosta."
"Käypi ihan säälikseni ukko parka, kun sinne asti piti lähteä", sanoi
Tapani. "Eikö olisi muut voineet sitä tehdä?"
"Ei usko ukko muita sille asialle. Vaan iltahan se on kuitenkin käsissä ennenkun ukko on sieltä takaisin."
"Kunhan ei ihan uupuisi ja jäisi sille retkelle, rupeanpa sitä pelkäämään."
"Ei se sentään aniksi uuvu", sanoi muori. "Se askeleen tekee ja toista rupeaa tekemään, niin siinä se matka kuluu. Ei se ukko ole ensi kertaa väsyneenä taipaleella. Ikänsä erämaan sisässä ollessaan ja takkasillaan kaiken elämisensä monien peninkulmien päästä kuljettaessaan on saanut tuhansiakin kertoja tulla väsyneenä kotiin ja lähteä vieläkin uudestaan. Kodista ei ole paljon muuta turvaa kuin katos sateella ja suoja pakkasella. Leipä on petäjässä ja muu ruoka järvessä ja metsässä, ja 'liha ei tule linnun pyytämättä, kala jalan kastumatta', on vanha sananlasku."
Tässä muorin puheessa luuli Tapani kuulevansa jotakin sellaista, että
Tapanin pitäisi hyvästi palkita ukon vaivat, jonkatähden hän kysyi:
"Mutta paljonkohan minä osaisin maksaa sille tästä vaivasta?"
"Ei se ota rahaa. Annat vielä ryypyn ja iltasen, niin siinä kaikki", sanoi muori varmasti.
"Annan kaksikin ryyppyä, kun vaan teidän kassassanne siksikään lienee, mutta eihän sillä hänen vaivansa tule maksetuksi."
"Ei se kuitenkaan enempää kaipaa", sanoi muori vakavasti. "Kerran Konkkarin isäntä tuli mielivikaiseksi että ihan jo raudoissa pidettiin, ja sen parantamisessa meni ukolta monta viikkoa, eikä siitäkään ottanut mitään palkkaa, mutta isäntä kuitenkin vaivoin sai sen ottamaan nuo sarkavaatteet, mitkä sillä nyt ovat ainoina harviais-päällysvaatteina kesällä ja talvella."
"Vai niin", sanoi Tapani, jääden miettimään mitä hänkin voisi sille antaa, kun sille raha ei kelpaa. Samassa hän muisti että ukon kengät olivat niin paikkaset että kantojen päällyksetkin olivat paikatut, jonkatähden hän päätti antaa ukolle toiset saappaansa että kerrankin Runsikon isäntä pääsee kävelemään oikein pitkävartisilla saappailla, joiden varsien suut ovat punasella nahalla kantatut.
Oli jo iltamyöhä, kun Runsikon ukko horjuvin askelin palasi lammilta. Tapanin kävi sääliksi nähdessään ukon horjahtamalla istuvan penkille, missä hän kumpasenkin kätensä laski penkin laitaan ja vakuutti itseään pysymään istuallaan, ja leukakin jäi melkein riippumaan hetkeksi, kunnes tuokion huoahdettuaan sanoi: "No, päästiin niistä kun päästiinkin. Mutta ei olisi hyvä perinyt, jos en olisi itse voinut mennä sinne lammille. Tulisena tuiskuna pyörivät lammin pinnalla ne voimat, jotka saunasta evästettiin ja jotka puiden latvoja huiskuttivat mennessään."
"Vai tuiskuna pyörivät lammin pinnalla?" kysyi Tapani totisesti.
"Ihan tuiskuna monessa eri paikassa pyörivät ja pärhyyttivät vettä ilmaan, kuni kaikkein äkein tuuliaispää, vaan heti asettuivat, kun minä sain ne kaneet ja pesuveden tähteen lampiin ja sain sanotuksi muutamia sanoja. Sen jälkeen ei kuin muutaman kerran sillä lammin takarannalla muutaman koivupensaan latvassa kohahti ja pelmuutti pensaan latvoja ja siihen hävisi."
"Mutta eiköhän kuitenkin ne pyörijät liene olleet tuulispäitä, jotka poutaa ennustaakseen pyörivät kynnöspelloillakin ja pyörittävät multaa ilmaan."