Korpelan Tapani: Kuvaus kansan elämästä

XIII.

Kirkossa.

Pastori oli paremmin Jumalan mieluinen isästä kuin rovasti. Sitä isä kiitteli, että se osaa näyttää tien taivaasen ja puhuu kauniisti ja raamatun mukaan. Mutta kirkkoherra se puhui vaan maallisesti. Ja maisterin saarnavuorolla aina isä ja äiti kurkkasivat surkean näkösinä kirkkoon. Minuakin arveltiin kerran käyttää kirkossa näkeiksi, rupeaisiko tuohon Jumalan sana pystymään. Ja isäni niin vei kirkkoon mukanaan. Istuttiin erääseen penkkiin. Vaan siihen ristin nurkan suojasta sopi vaan laitaa näkymään kirkon perässä olevasta kuvataulusta, jossa oli Vapahtaja kuvattu ristiin naulituksi ryövärien keskeen. Minä aloin sitä kurkistella että näkisin kokonaan. Isäni kielsi. Vähän ajan päästä en muistanut enään kieltoa, aloin taas venyttää kaulaani sinne päin. Vaan kun lyhyeksi kävi kaula, etten yltänyt näkemään sen nurkan ympäri, joka suojasi kuvan, niin täytyi panna muuta ruumista jatkoksi. Isäni taas kielsi, nuhteli ja sanoi, että

»nyt pitää istua tyynessä ja kuunnella papin saarnaa».

Pappi juuri nousikin silloin pönttöön. Isä rupesi niin juhlallisen näkösesti selkä kenossa istumaan, kädet ristissä kirjalaudalla ja silmät tuijottivat rävähtämättä pappiin, juuri kuin olisivat kantoon lyödyt. Vaan minun silmäni ne olivat sitä hullummassa vimmassa. Ei ollut pitkä aika ennen kuin oli kolmeen kertaan yksin lukien luettu jokainen laipiolauta ja jouduttu sinne peräseinälle, jonka paraat kohdat olivat nurkan suojassa. Nyt taas rupesivat silmät kiskomaan kaulaani, vaan ei se sinkonut sen pitemmäksi. Nousin seisoalleni, kurkistin toisen penkin päältä, ja nyt näkyikin kokonaan se kuvasto. Silloinpa vihan vimmassa isä kiskasi viereensä istumaan. Minä taas katsomaan laipiolautoja, vaan ne oli ennen luettuja, ennen nähtyjä. Silmäni kiersivät taas sinne peräseinälle kuin ainakin saalispaikkaan. Mutta nurkkapahuus kun oli siinä tiellä! Minä koetin kurkottaa ja kurkottaa nähdäkseni. Isä kiskasi ja jysäytti istumaan niin että koski kipeästi. Mieli poskeni vähän pullistumaan, silmäni hämärtymään, vaan siihen se kuitenkin suli. Pari hernettä vettä solahti silmäkuopista, siinä kaikki.

Pappi paraaltaan saarnata mellasti, huuti, paukutti ja möyräsi, semmoisessa vimmassa, että koko kirkko helisi kuin vanha patarämä, johon rautakappaleella laitaan koputtaa. Viimein heitti tuon kauhean melun, pyyhki otsaansa ja lukea pölisi vähän aikaa vielä, mutta rauhallisemmasti. Näytti kuin olisi se vihattu kappale loikastunut ulommas, jolle äsken näytti niin kovasti äkää olevan, että oli purra ja pistää. Kun hän laskeusi pois, niin me kävelemään ulos ja menimme kotiin.

Kotona isä torui minua ja sanoi, että

»ei oteta Tapania kirkkoon enään, kun ei malta olla yhdessä kohti».

Vaan minä ajattelin, että ottakaapa jos tahansa, ikäväpä tuolla on ollakin.

»Sen on ruma henki niin vallannut, ettei siihen pysty Jumalan sana», arveli isä lisäksi.

Minä en välittänyt sanomisistaan, muistelin sitä kuvaa kirkon seinässä, ja se johdattikin mieleeni mitä olin Jesuksesta lukenut. Ja kaikki mitä olin lukenut kuvaantui selvemmin silmiini, kun olin nähnyt Jesuksen kuvan.

XIV.

Rippikouluun.

Minussa syntyi nyt kiihkeä halu saada lukea Jesuksesta. Virsikirjaa sentähden pidin, milloin sain, käsissäni ja sittemmin rupesin raamattuakin lukemaan, kun kuulin isäni sieltä lukevan Jesuksesta. Katkismo se jäi syrjään enkä lukenut muulloin, paitse kun vanhemmat kepin kanssa hätyyttivät. Vaan eihän siitä koirasta ole haukkujaksi, joka väkisin metsään viedään, ei pystynyt päähän mitään katkismosta, mutta raamatusta osasin ulkoa pitkät luvut. Ja siitä olikin hyötyä rippikoulussa, kun sinne pääsin.

Kuudestoista ikävuoteni oli kulumassa, kun muutamana kesäkuun päivän aamuna harmajat, puolivillaset körttihelmavaatteet päälläni, suuri konttiraja selässä ja siinä viikon eväs, kävelin pappilaan. Pirtin porstuassa heitin kontin selästäni, pyyhin hikeä otsastani ja seisahdin kuuntelemaan, kun pirtistä kuului ilosta hälinää. Heti kuulin, että siellä on rippikoulupoikia, ja ne siellä viisaammat tyhmempiään pilkkasivat ja kiusasivat. Se mies, ken paraiten osasi, ja sillä sitte joukolleen yhdestä suusta remahdettiin nauramaan, että oven täydeltä tunkeusi porstuaankin sitä iloa. Minä seisoin kuin tuomittu, selkä seinää vasten. Tiesin että kyllä minä heidän makupalanansa noitten körttieni tähden tulen olemaan. Vihloi sydäntäni, että olisin selkääni ottanut, jos vaan olisin sillä saanut pois selästäni mokomat autuuden välikappaleet. Sattuipa tulemaan pirtistä eräs oman kylän poika. Se ihastui kuin olisi nähnyt parhaan ystävänsä. Tuli tervehtimään ja kyselemään milloin minä olen tullut ja missä rupean majapaikkaa pitämään ja pyysi kumppanikseen. Samassa puhaltausi sieltä pirtistä iso joukko niitä ilosia velikultia porstuaan. Puhellessani toverini kanssa oli selkäni kääntynyt pois seinästä, niin hetikohta muuan viikari tuumasi, että

»nuotallekos tuo poika on menemässä, kun on verkon laudat selässä?»

Ja niin jatkoivat lasketellen mikä mitäkin.

Minun puolestani alkoi se minun kumppanini:

»Elkäähän pojat pilkatko Tapania, kyllä se ajaa naurut päältään: tuskin on koko joukossa semmoista lukijaa kuin on Tapani. Minä kuulin viime talvena messussa. Ja sitte olen kuullut, että se on lukenut raamatun läpi monta kertaa, niin sitä ei olekaan rovastin helppo panna hymälään, sinne on itsellänne ennen asiaa. Ilvehtikää vaan siihen katsoen.»

»Raamatun monta kertaa lukenut! Ei ole sillä sijalla silmätkään päässä kuin raamatun lukijalla», muuan poika sanoi puolustuksekseen. Mutta siihen heittivät pilkanteon.

Tuntui minusta hyvältä, kun se naapurin poika oli puolestani. Se oli niinkuin turva, että jos alkavat hyvin sortaa, niin sehän se auttaa, ja sen kanssa olimme yhdessä kuin juottokaritsat.

Kohta sitä saatiinkin lähteä koettamaan, miten se milläkin lähtee. Kirkon kello jo mälähti, se kutsui poikia kirkkoon, johon sitä lähdettiin joukolla kuin yksi mies vaan suhittamaan.

Siellä saatiin todellakin koettaa keltä lähti. Minä sain kiitokset luvustani, mutta se paras viisas, joka tänä aamuna enimmän pilkkasi, määrättiin lukkarin kouluun. Kirkosta palatessa maksoin velkani, sanoin sille:

»Lyhyeenpä se loppui se tämän aamunen viisaus. Kyllä siellä nyt vonkuu niskasuonesi, kun lukkari pyörittää hattaraasi. On miehellä pää kuin höppörasia, silmät kuin sauvakansompa ja sentään niin tyhjä, että sanat jo loppuvat ennenkuin suukaan aukiaa.»

Siihen pojat nauraa röhähtivät ja tuumasivat:

»Jokohan Eliaksesta lukkari paininpuun tekee?»

Seuraavana päivänä tuli meillä ensimmäinen tutkintopäivä, ja se oli minusta hauska. Osasin niin hyvästi vastata, että rovasti kiitti minut ylimmäiseen taivaaseen. Muihin kun kyllästyi, niin tuli minun luokseni minua tutkimaan ja lupasi jo ensi päivänä, että minun ei tarvitse käydä koulua kuin tämä viikko ja sanoi vielä, että voisi hän jo uskonopin vuoksi nytkin päästää ripille, vaan on tarpeellista virren nuottien ynnä muitten seikkain tähden viipyä tämä viikko. Sekös minusta mieleen. Ei huolettanut enään toisten poikain pilkat eikä mitkään, mieli oli hyvä kuin lehmällä kesällä.

Koulunkäyntini meni sitä jälkeä. Syksyllä Mikkelilauantaina käskettiin tulla rippikirjoitukseen muitten päästettäväin koululasten kanssa yhteen joukkoon. Ja silloinpa menin. Rovasti tutki vielä ja lahjoitti raamatun minulle.

Huomenna piti kristillisen seurakunnan edessä vannoa valat vakaset, ja silloin sitä päästettiin pyhän, kristillisen seurakunnan yhteyteen.

Mikkelisunnuntai-iltana tulin kotiin kirkosta, niin alkoi äitini:

»Nyt sinä, poikani, olet tehnyt kalliin valan ja pyhän seurakunnan edessä. Nyt sinä olet kasteesi liiton uudistanut, nyt sulla on oma nahka edessä. Siihen katsoen tee hyvää tahi pahaa, itse saat vastata. Nyt ei tarvitse minun kaulavilloikseni tehdä syntiä, nyt ei tarvitse minun eikä muitten vastata sinun edestäsi. Olen kait koettanut ohjata oikealle tielle, et suinkaan viimeisellä tuomiollakaan saata sanoa, että en ole pitänyt huolta kasvatuksestasi ja saattanut aikoinaan Jumalan tuntoon. Olen kait kokenut opettaa jo pienenä Jumalan sanan harjoitukseen ja elämätäsi hyvällä ja pahalla koettanut Jumalan sanan rinnalle asettaa. Siitä on omatuntoni vapaa, että parastani olen koettanut. Elä nyt niinkuin päästä käsketään, nyt on oma nokka edessäsi. Viime kerran opetan, pane nyt mieleesi vanhempasi opetus.» Kyynelet valuivat äidillä pitkin poskipäitä.

Minä sanoin hyvin ivallisesti:

»Hyvästi on äidin leivät uunissa: ei pala eikä paistu. Nyt ei ole hätäpäiviä, jos ei ole kuura-aamuja. Niin paranee kuin pukin ruoka tää elos, koska selkänahkani jäi viimeinkin rauhaan. Vaan milläs maksatte ne velkavillat, joita olette satoja kertoja päästäni repineet. Ne saatte karvaasti maksaa, ennenkuin harmaita korviltanne nykitte.»

Äitini purskahti suureen itkuun ja koetti sanoa, vaikka ei tullut oikeata kaluakaan, että

»olen kyllä kurittanut, vaan en ole pahassa tarkoituksessa tehnyt. Omatuntoni ja Jumalan sana on minut siihen pakottanut. Syystä olen kurittanut ja vähäksi tuntuu käyneen, koska kosto on jo huulillasi.»

»Niin sanoi isoisä vainaja, että hyvä sana sydämmen murtaa, paha sana kankattaa, ja se on tosi. Ja tuon körttiröijyn, sen tulisen kiusan kappaleen minä hakkaan havupölkyn päässä tuhannen jauhoksi, jos ei vaan laiteta minulle oikeita vaatteita.» Sen kanssa menin ulos makuuhuoneeseni ja paneusin nukkumaan. Ajattelin aluksi, että kunpa ne nyt tosiaankin olisivat heittäneet rauhaan vihdoin viimeinkään, niin kaikkena se menisi. Eiväthän kuitenkaan ole vaivaseksi saaneet, vaikka paljonkin ovat repineet. On terve ruumis. Ja silloin ei sitä ole hätää. Nyt minä rupean oikein omasta halustani työtä tekemään. Niihin mietteisiin nukahdin.

Lapsuuteni aika oli loppunut.

XV.

Oikea Siionin veisaaja.

Nyt kun pääsin vapaampaan maailmaan, rupesin tekemään työtä oikein innolla ja voimani rupesi karttumaan päivä päivältä. Kohta kykenin lähtemään miehen reikään vaikka missä pelissä.

Isäni oli tarkka ja julma työntekijä, vaan puutokset ne tahtoivat ahdistella: talomme oli velkanen ja rappiotilassa. Mutta nyt kun lapsetkin alkoivat kynnelle kyetä, niin yhteisillä voimilla ruvettiin taloa korjaamaan kaikin puolin, minä etunenässä. Talvet hakkasin hirsiä, joita isä ja veljet vetivät kotiin, keväät salvoin huoneita, kesät revin peltoa uudelta, hoidin vanhoja hyvästi. Kaasin kaskea kuin Kullervo. Vuosia alkoi tulla hyviä. Pellot ja halmeet kasvoivat. Niin että ruvettiin rikastumaan yksin päivin, ja alkoi mielestäni olla kaikki hyvästi.

Meidän talonväkenä oli paitsi vanhukseni, siskoni Katri, veljeni Samppa, vielä toinenkin veli Mikko. Hän oli vielä niin nuori, ettei hänestä ollut hyötyä eikä tappiota, ei hupaa eikä haittaa. Sitte oli vielä tätini Liisa. Hänkin pääsi talon vakinaiseksi perheen jäseneksi, vaikka tähän asti oli ollut piian nimellä. Täti oli oikea Sionin veisaaja, harmaja kerettiläinen, mutta pahasydämminen, ja tuon pahan sydämmensä turvissa jäänyt yksinään tämän maailman saralle vakoilemaan. Ja tästä ihmisestä heitti ristin minulle. Hän siinä uskon vimmassaan yhtäläiseen korvan juuressa kurnutti, kuin kuteva sammakko. Ei äänensä lakannut, saarnasi yhtäläiseen ruikutti taivaan autuudesta, helvetin vaivoista, perkeleen kavalista juonista, Jumalan julmasta vihasta ja ankarasta tuomiosta, maailman turhuudesta, elämän turhuudesta, elämän turhasta koreudesta, helvetin laveasta tiestä, taivaan ahtaasta portista, orjantappuraisesta ruusun laaksosta, ja miten Jumala on ylpeitä vastaan, ja miten se nöyrille antaa armonsa, ja miten se kuulee vankein huokaukset ja kirvottaa kuoleman lapset, ja miten se maailman surut kääntää iloksi, ja miten se kuulee surevaisten rukoukset ja miten se ilosten ihmisten Jumalan palvelus on toisen käskyn rikkominen, ja mitä kaikkea hän lienee löytänyt puheensa aineeksi, vaan yhtenä mokinana se vaan meni, että pelotti aina työstä kotiin tulo, kun ei mistään muusta ollut kertomista. Ne saarnat olivat kaikki minua varten, kun minä olin ilonen, paraallaan oleva raitis ja ripeä miehen solakka, joka olin polttanut körttiröijyni ja teettänyt suoran takin sen sijaan ja luin vaan maallisia kirjoja enkä ottanut osaa heidän Sionin virsiinsä. Se oli heillä ainoana keinona, jolla koettivat saada minua kääntymään pois pahalta tieltä. Kovuudella ei ollut aikomistakaan, sillä minun karttuneet ruumiinvoimani olivat siinä ristinä.

Nuo heidän alituiset saarnansa kyllästyttivät minut, että koti ei alkanut kodiksi tuntua, ja tuo aina korvissani soiva julmanvihasen, ankaratuomioisen Jumalan nimi soi niin pahalta korvissani, että paljon mieluummin kuulin koirain nimeä mainittavan. Se varsinkin synnytti vastenmielisyyttä, kun kuitenkaan ei ollut sen paremmat hedelmät heidänkään elämässään. He, kun tilaa sattui, pettivät kaupassa, kännäsivät köyhältä ainoan lehmän ja nylkivät missä saivat kuin paha mustalainen. Ja se kaikki tehtiin Jumalan nimessä.

Kotini kun oli minusta ikävä kuin hauta, niin pyhäpäivinä ja joutohetkinä täytyi hakea huvitukseni kylästä ja maallisista kirjoista, mitä sattui olemaan saatavissa ja lauluista, mitä yhteinen kansa silloin lauloi. Kirjoja ja lauluja, joita sain, varastivat ja polttivat kotilaiseni myötään, vaan ei ne sentään loppuneet. Kerran sain Rasilan renki Juusolta mielestäni oikein kauniin ja pitkän laulun, joka alkoi että »Kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu.» Sen oli äiti löytänyt minun pyhätakkini lakkarista, ja minun nähteni varsin minua suututtaissaan työnsi palamaan. Vaan sepäs pistikin värilleni. Otin äidin kiinni ja pitelin siksi kunnes lupasi, että hakee laulun mistä hyvänsä minulle sijaan eikä polta enää kirjojani. Äiti lähti Rasilan renki Juusolla kirjoituttamaan laulua, vaan toi sen valeuksen, että ei ole ruvennut kirjoittamaan, varsinkaan arkena. Vaan ei odottanut toista käskyä, kun minä laitoin uudelleen hakemaan. Hän lähti itkien kuin pikkulapsi astuskelemaan Rasilaan päin ja iltasella toi laulun. Mutta nyt oli isä kotona ja oli kuullut asian ja tuli kova kysymys. Isä luuli, että kun hän polttaa, niin menee omasta edestään. Siinä erehtyi: hänenkin täytyi luvata, että antaa minun kirjoilleni rauhan ja varottaa vielä muitakin niitä sortamasta. Niin pääsin siitä vastuksesta, ja nyt sain vapaasti lukea kirjojani, laulaa laulujani, väkivaltaa ei niille tehty.

Mutta yhä minulle saarnattiin ja sentähden pyhäpäivinä riensin kylään hakemaan huvitustani. Siellä oli tarjona viinan juonnit, kortin lyönnit, tanssit ynnä muut kehnonmoiset seurat. Minä olin arvossa pidetty mies kylässä. Isäntämiehetkin pitivät vertanaan ja tarjosivat ryypyn vuorollaan niinkuin muillekin miehille. Minä taas en ollut miestä kepeämpi: ostin hallin vuorollani ja olin antajana. Ja niin aloin oppia muitten mukana juoda lätköttämään, vaikka suurta humalaa olin pelkäävinäni.

Kyläretkilläni kurjassa uskottomassa joukossa irtausin taikauskosta, vaikka apuna oli siihen maalliset kirjatkin. Vanhempianikin ivailin, he kun olivat niin taikurit, että kulkivat kylissä tekemässä taikoja, kun luultiin olevan jonkun rienan taloudessa. Vieläpä paransivat mielivaivasia sairaita, panivat varkaat tuomaan takasin varastetut kalut ynnä muuta, mitä kaikkea lienee sattunut. Mutta kun taikauskosta irtausin, niin tulin muka tietämään senkin, ettei pirua ole olemassa, jota turhaan olin pelännyt, ja Jumalaa josta kaikkein enimmän eläissäni olin kuullut puhuttavan, että korvani olivat turtana, ei ollut sitäkään ollenkaan, eikä kuoleman jälkeen ijankaikkisuutta ollut enempi kuin vasikalla. Ihminen on kaikkivaltias vapaa elävä, kun vaan seuraa maallista lakia, siksi ettei se pääse kurittamaan, on uskollinen keisarille — ja siinä kaikki läksyt.

Niin olin ylpeä kuin kuningas viisaudestani ja voimastani enkä pitänyt vertaisenani ketään, sillä minä osasin taloni hoitaa hyvästi, että rikastuttiin paremmin kuin muut ja osasin paraiksi juoda viinaakin, että en humaltunut älyttömäksi milloinkaan. Joukkoon kun tulin, valtasin muilta puhevallan itselleni, rupesin joka paikassa inttämään vastaan ja sekausin muitten asioihin. Toisinaan tekivät muut kovan kiistan, vaan usein heittivät, minun tyhmyyteni tähden kun eivät viitsineet rähistä. — Vaan minä luulin että olin niin viisas, että eivät pitäneet puoliaan, ja se luulo antoikin vaan intoa jatkamaan ilvettäni.

Niin koko käytökseni kaikin puolin muuttui erillaiseksi kuin muilla ihmisillä. Minä luulin sitä hyväksi. Tuolla tavalla olin eksynyt pois muitten ihmisten tieltä ja kulin vaan omaa tietäni.

XVI.

Lepytän nimismiestä.

Talouden hallinnossa uskottiin kaikki isännän toimet minulle. Minä kulin maksuissa ja muissa asioissa missä vaan tarvittiin eikä niissä tullutkaan rettelöä.

Siihen aikaan oli paikkakunnallamme nimismies sitä laatua, että kun sai rahaa, niin saattoi kohentaa vähän syrjään kallistunutta asiaa. Niinpä kerran meilläkin oli naapurin kanssa asiat sotkeuksissa, että pelättiin pahaa.

»Käyhän tuumille nimismiehen kanssa», sanoi isäni. »Ja ota annettavaa mukaasi. Eiköhän tuo lauhtuisi, kun lepyttää?»

Saatua neuvoa noudatin. Ja kun tuumittelin nimismiehen kanssa ja annoin viisikymmentä ruplaa rahaa, silloin hän vakuutti, että ei ole hätää. Mutta se riitapuolelainen oli vienyt enemmän rahaa, ja minä olisin hävinnyt, vaan kun minä taas lisäsin rahaa, niin silloin kääntyi kello lampaan kaulassa, ja niin voitin kuin pyhä poika: toisen vähemmät rahat joutuivat vettä juomaan. Raha rikkaan kuluu, pää menee köyhän miehen, on sananlasku. Vaan sitä en tuntenut pahaksi jos niin käykin, kun voitto oli minun puolessani.

Vanhukseni tulivat oikein liposiksi ja näyttivät siltä, että alkoivat uskoa minusta miehen tulevan, kun joutuu, ja joukollaan rupesivat lampattelemaan moisista herroista, että ne ovat kaikki yhdenlaisia herroja.

»Toistensa kilvalla ne vaan nylkevät talonpoikia, keskenään ne kyllä sopivat: eihän koira koiran hännälle pole!» Ja niin tuomittiin kaikki herrat yhteen lautakantimeen.

Sattuipa erään kerran, että kuntaamme otettiin talonpoikanen mies lautakunnan esimieheksi. Sitä luultiin, että kyllä se nyt asiat oikoo. Vaan olipa kumminkin sattunut ruotiintasauksessa tulemaan semmoinen ereys, että oli pantu ruotilaista meidän elätettäväksi kaksi kertaa kuin minkä manttaalin jälkeen jaettuna olisi tullut. Niin silloin sanottiin, että jo on sekin samanlainen kuin muutkin virkamiehet. Kyllä on toiset osakkaat käyneet lahjomassa, ilman se ei olisi tuolla tavalla. Ja päätettiin, että pitää lähteä tuumimaan, eikö hän sitä muuttaisi, ja maksaa hänelle joku parikymmentä markkaa.

Laitettiin minut asialle. Minä menin. Aloin tuumia:

»Eikö sitä käy laatuun muuttaa sitä ruotilaisen kohtaa, kun sitä on meille tullut niin paljon enempi kuin toisille osakkaille?»

»Se ei ole minun asiani yksinään, kun sen on lautakunta niin asettanut. Se täytyy tämän vuoden antaa olla semmoissaan ja tulkaa tulevana vuonna itse ruotitasaukseen, niin silloin ehkä saatte muuttumaan.»

Vaan minä en sitä uskonut, tarjosin niitä rahoja ja pyysin yhäti. Vaan lautamies sanoi, että

»en minä sitä sun rahasi edestä rupea tekemään.»

»Minkä verran teille sitte pitäisi maksaa, jotta muuttaisitte?»

Lautamies suuttui ja käski heti huilata ulos rahoineni päivineni.

Vaan minäpä en niin pyörähtänytkään kuin jänis haavalta, vaan rupesin haukkumaan ja keräsimpä mitä hävyttömimpiä haukkumanimiä ja sanoja vaan oli pussissani ja niitä latelin vasten partaa ukolle ihan tuhka tiheään. Mutta ukkopa ei kärsinytkään paljolta, vaan työnsi ulos. Kun en sittenkään tukkinut turpaani, niin kaappoi luudanvarren ja alkoi sukia selkääni. Silloin alkoi tie tuntua kaikkein makeimmalta, ja lähdin kyllä talmistamaan, että tukka oli suorana. Vaan kun se jälkimies mieli olemaan kulkiampi, niin yhä sateli sinne ruotopuolelle ja keppi ilmassa vinkui melkein tiheään. Minäkin parannin ja parannin kulkuani ja päästelin, mikä takasistani lähti, niin kyllästyi viimein saattajani ja jäi tielle seistä tököttämään kuin huuhdan kanto. Hiljennin silloin vähän kulkuani, vaan en uskaltanut enään suutani rupattaa. Pelkäsin, että jos se vielä tuopi tuota kiireen voidetta, niin kyllä rupeaa sapso laulamaan, kun oli vielä talvinen umpitie. Siinä jäi lähdön hötäkässä kintaatkin, vaan en tohtinut palata takasin niitä noutamaan. Kävelin niine hyvineni kotiini noin kolmen penikulman taipaleen pakkaskirtutuiskulla, käsiäni suojellen povessani, nokka norpallaan harmista ja häpeästä. Kotona kerroin juurta jaksain asiani, miten oli käynyt, niinkuin ainakin asiapoika. Siinä sitten joukolleen mietittiin ja aprikoittiin, että mikä oli siinä vikana, ettei virkamies rahaan taipunut.

Jopa viimein keksittiin syy, kun eräs tiesi kertoa, että se ruotimummo oli kulkenut kirkolla. Nyt arvattiin, että se on käynyt lumoamassa kantoherraa päästäkseen varakkaampaan taloon pitemmäksi aikaa. Ja silloin uhattiin mummolle kiusaamalla kostaa se ilkityö ja sanottiin, että

»tulehan muori meille, kyllä tulet tuulen tuntemaan, taivaan tajuamaan!»

Mummo tuli kuin tulikin. Sille luettiin tuo päätös, joka oli määrätty seurattavaksi. Muori kyllä koetti pidellä puoliaan ja selvittää suoraksi rantaansa, vaan se ei auttanut. Päätös oli seurattava. Ja niin mummolle alettiin antaa vaan ruuan tähteitä ja niitäkin määrän perästä kuin venäläisen koiralle. Makuupaikkansa sai hän rikkasopella, paljaalla lattialla. Muori rupesi nurkumaan, vaan vastaukseksi sai pilkkaa ja ilveilystä. Minä olin osanottajana siihen iloon. Olin harmissani tuosta kyydistä, minkä sain lautamieheltä, ja siitä halusi sydän puskea vihojaan muorille. Hänen vanhuuttaan ja vaivasuuttaan ilkamoin. Kaikkea se maa päällään kantaa toisten ristiksi, semmoista ja muuta sanelin muorista.

Muori koetteli rukoilla elämän parannusta, vaan siitä ei tullut sen paremmuutta. Hän näki, että hyvä sana ei tepsi, niin rupesi käyttämään pahempaa puolta. Alkoi haukkua ja häväistä kaikkia ja laittoi vanhan suunsa laulamaan niin, ettei luullut häpyä olevan ollenkaan. Siten koetti kyllästyttää. Vaan silloin tehtiin päätös, että muori pitää laittaa saunaan:

»Ei tuota ilkeä kuunnella tuossa.»

Minä tiesin että nyt ei hyvä peri muoria, kun on talvisydän ja hatara sauna, jota ei tule lämmitetyksi sinne asti, että se voi sulana pysyä, varsinkin kun oli mieli tehdä kiusaa. Sentähden minä rupesin muorin puolesta tuumimaan, ettei vietäisi saunaan paleltumaan. Vaan ei ollut apua. Sauna lämmitettiin ja mummo teljettiin sinne, huolimatta hänen rukouksistaan.

Minun mieleeni kiertyi muistot omasta kohtalostani, kun minua pidettiin pönkän takana. Tuo muisto herätti sääliä muoria kohtaan ja alkoi hänen tilansa painaa minun mieltäni. Kaikin tavoin paneusin pitämään hänen puoltaan. Siitä ruvettiin minulle ilkkumaan. Vaan se ei kuin lisäsi sääliä muoriin. Ja omassatunnossani syntyi vähitellen kuin pakotus, että minun täytyi tehdä hyvää muorille. Ilman en saanut tunnossani rauhaa enkä lepoa. Salaa kuletin aina leipää ja kaloja, joita ikkunasta pujotin muorille saunaan, että eihän edes nälkä panisi päätä. Laitoin puita sinne, että sai mielensä mukaan lämmittää. Joutohetkinä menin mummon luo tarinoimaan hänen huvikseen ja vein aina jotakin. Kyynelsilmin hän kiitti Jumalaa hyvyydestäni.

»Niin olette tekin laupiasmielinen kuin Harjulan Marikin», sanoi muori aina. »Harjulassa olin tätä ennen.»

Ja sitten kertoi hän miten se Mari häntä hoiti sairaana ja miten aina autti. Kun oli ylistänyt tuota Maria kupliksi veden päälle, sanoi:

»Anna Luoja, suo Jumala, anna onni ollaksensa, hyvin ain elääksensä.»

Kevään tultua minä aloin viipyä pitkät keväiset päivät työssäni ja toisinaan muutamissa työpaikoissa useampia vuorokausiakin enkä päässyt käymään muorin luona. Tuli muori tautiin, ettei jaksanut lämmittää huonettaan eikä syödä, jos olisi ollut mitä syödäkin. Kerran käydessäni tahtoi hän muutamia vaatekappaleita, joita hänellä oli, vaihtamaan jauhoihin, että hän saisi hyvää leipää. Minä sen toimitin. Sain 2 leiviskää jauhoja, niistä käskin äitini tehdä leipää mitä parasta. Vaan vielä tänä päivänä karvastelevaksi harmikseni hän pani puoleksi olkijauhoja siihen leipään, ja jätti leivontapalkakseen melkein toiset puolet niistä jauhoista itselleen. Sitä moista härän vihkoa ei tuo vilun, nälän ja kaikenlaisen kurjuuden katkasema ja sairastunut muori voinut niellä. Minä olisin vienyt hänelle lihaa ja voita, vaan se oli mahdotonta: ne oli pantu senkin seitsemän lukon taakse. Laitettiinpa lukko saunan oveenkin, etten pääsisi katsomaankaan. En voinut muuta, kuin välistä ikkunasta kävin puhuttelemassa. En aina kauvan voinut puhutella, sillä hänen katkera itkun hyrskeensä teki niin pahaa. Tuossahan oli mielestäni todistus, että Jumalaa ei ole olemassakaan, kun ei pelasta tuota muoria eikä rankaise hänen kiusaajiaan.

Muori huononi huononemistaan, ettei alkanut viimein päästä istualleenkaan, mateli vaan kuin mato maassa siksi kunnes täytyi asettua yhteen selkänsä tiehen ennenkuin katkeaa. Vaan monet viikot kuului valitus, kuului itku, kuului rukoukset, kuului sydäntä särkevät huokaukset. Ne kaikki vei tuuli, ei ollut korvia kuulemassa, ei ollut sydäntä ottamassa vastaan, ei kuulunut auttajaa. Minä aina aamusella ylösnostuani juoksin oven taakse kuulemaan, vieläkö kuuluisi virkantaa. Kun kuulin jotakin elonmerkkiä, menin aina pois, purren hampaitani ja nieleskellen ikäänkuin estääkseni jotakin karvasta kohtausta suuhun nousemasta. Useinpa puristausi silmistä kyynelkin.

Siten kului kevät. Kesä alkoi jo olla käsissä, kun muutamana tyynenä aamuna heräsin ennen muita ja menin ulos ja arvelin sillä tielläni käydä taas muoria kuulemassa. Hiljasena kuin hauta seisoi matala lahonut, mustaksi savustunut sauna. Nouseva aurinko purpuroi saunan tervattua ovea ja kirkkaasti sälähteli punanvalo sen yksiruutusesta ikkunasta. Astuskelin oven luo ja kuuntelin, kuuluisiko mitään. Vaan ei valitusta, ei kuulunut huokauksia, ei itkun tursketta. Koputin ovea ja kysyin, nukkuuko muori. Vaan ei kuulunut risausta ei rasausta, ei hengenvetoakaan. Nyt tiesin, että nukkuu mummo. Minua hieman väristytti, vaan samassa tuntui iloakin. Pyörähdin takasin ja juoksin kepein askelin kartanoon. Herätin kaikki ylös ja sanoin:

»Muori on kuollut.»

Heti raitistuivat vanhuksieni silmät unen töhkeröstä. Lähdettiin joukolleen katsomaan.

Kokoon oli vetäytynyt tuo kaikenlaiseen lokaan ryvettynyt pienonen luuranko, tuskallisen näkösessä asemassa oli kurjuuden ja kaikenlaisen kiusan imeksimät, pistelevät, nahkapäälliset, likaset luut, nyrkkiin oli puristettu kuivan näköset luusormet, pään sisään oli uponneet suoniksi kujunneet silmät. Sitä levollisesti katsellessaan tuumailivat, että

»Niin sitä pääsee ihminen toisen pahoista, vaan omistaan ei koskaan.»

Ikäänkuin mummo olisi ansainnut tuon kurjuuden, jonka läpi hänen piti viimeinen taival kulkea ja johon hänen täytyi hukkua!

Sitten lämmittivät vähän vettä, viruttivat enintä likaa, kiskoivat koukistuneet luut suoriksi, pujottivat paitaresun päälle ja oikoivat ruumiin laudalle. Veisattiin pari virren värsyä, luettiin Isämeitä ja Herransiunaus, vietiin vainaja riiheen, ja niin oli se palvelus tehty, joka oli tehtävä ennen hautaan vientiä.

Siitä ei kuulunut hiiskaustakaan, että muorille olisi vääryyttä tehty. Epäiltiin vaan muorin sielun tilaa, kun hän oli niin kärty kuolintaudissaan, eikä ollut tyytyväinen kohtaloonsa eikä kuuliainen Herran vitsalle, vaan luki muitten syyksi kärsimisensä. Niin tuumailtiin ja heitettiin mummo siihen kiukaalle keuvottamaan siksi kunnes arkku tehtiin. Ensi sunnuntaina vietiin viimeiseen lepoonsa. Kirkosta tultua veisattiin kuoleman virsiä, ja isäni puheli siitä viimeisestä majan muutoksesta, johon hän sanoi olevan syvään painuvana muistutuksena sen muorin kuoleman ja kehotti kaikkia tyytyväisemmällä mielellä ottamaan Herran kutsumusta vastaan.

»Eikä ole Herralle otollista», jatkoi isä, »niin vastenmielisesti kantaa ristiään kuin se muori vainaja. Meidän pitää olla taipuvaiset kuin hyvät lapset vanhempiensa kuritukselle, sitte ikeemme on huokea ja kuormamme keveä, silloin Herra ei pane raskaampaa kuormaa päälle kuin kantaa voimme. Se olisi meidän kaikkien varottava, ett'ei se aina väjyvän ja kiljuvan jalopeuran tavalla kiertelevä sielun vihamies saisi tulla ja kylvää ohdakkeita nisuin sekaan. Kyllä ne sitten kasvaa kuoleman hetkellä suuriksi vesoiksi, kyllä se sitte perkele joutuu seulomaan ja pohtamaan synnin tomua vasten silmiä, kyllä se sitte kun kuoleman kamppauksiin tullaan on mies sotkemaan taivaan tietä sen tuhansiin haaroihin, niillä eksyttääkseen pois elämän Herrasta. Ja silloin se siltä oikealta tieltä eksyneenä tulee ihminen niin kärsimättömäksi, niin tunnottomaksi, niin kiittämättömäksi hyväntekijöilleen, ja sanalla sanoen niin sokeaksi kuin järjetön luontokappale, jolle pitää suitset ja ohjat suuhun pantaman, kuin juuri tuo muori vainajakin. Vaikka en minä tahdo häntä tuomita, vaan hänet on jo Jumalan sana tuominnut, sillä se sanoo: joka ei usko hän on jo tuomittu. Uudestasyntyminen on tarpeellinen niille, jotka eivät tunne taivaan tietä, ja jotka eivät voi kantaa nurkumatta ja tuskailematta ristiään kuolemanhetkeensä asti. Kyllähän sitä silloin on kaikki onnellisia, tyytyväisiä ja kuuliaisia, kun on hyvät päivät ja ollaan terveet. Vaan kun tulee sairaus ja pahat päivät, niin kyllä silloin on moni valmis kiepauttamaan syyn toisen niskaan, ja pyörähtää itse puhtaaksi kuin pesty kekäle. Vaan kun henki lähtee, niin kyllä sitte silmät aukiaa, kyllä se sitte näkee, mihin katiskaan on joutunut. Vaan se on sitte myöhästä, voi, se on myöhästä.»

Lopuksi rupesi isä hartaasti vapisevalla äänellä veisaamaan: »Ajalla, jolla emme ajattele.» Kaikki ottivat osaa oikein niekutellen ja kiskoivat minkä jaksoivat virttä. Minä olin ivoissani ja nauroin hengessä. Ajattelin että turhaan huutavat, sillä paha on olemattoman kuulla. Jos Jumala olisi, vanhurskas ja vihanen Jumala, niin tuohon istualleen ruhtoisi se nuo mölisijät, tekopyhät vääryyden tekijät… Jos minä olisin Jumala, niin minä näyttäisin kyytiä tuommoisille rukoilijoille.

Miten lie ollutkaan, niin joutui mieleeni tapaus lautakunnan esimiehen luona, kun sain kelpo kyydin sieltä. Rupesi hävettämään itseäni. Ja alkoi mieleeni pujottautua yhtä ja toista elämästäni. Niin että piti lähteä kävelemään.

Pihalla tapasin Marttilan isännän, joka oli hevosen hakuun menossa. Se oli työnsä teolla rikastunut niinkuin minäkin, ja sentähden oli minusta hänen kanssaan mieluista tuumia lopikoida, sillä hänhän oli paraita miehiä maailmassa. Kotvasen tuumimme maan hoidosta ja minkä mistään. Vaan en minä päässyt puheen intoon oikein, sillä oli kuin tuo muori olisi pakkautunut mieleeni alinomaa. Ja rauhatonna se piti minua koko päivän ja toisenkin ja vielä kauan aikaa. Tunsin syyllisyyttä hänen kurjuuteensa, enkä voinut tunnossani puoltaa itseäni, vaikka koetin.

XVII.

Mie oon vaimon pää.

Eräänä pyhänä oli Johannan päivä. Silloin kokousi paljon vieraita kunnioittamaan äitini nimipäivää. Vieraat olivat suurimmaksi osaksi naisia. Puheena alussa oli minkä mitäkin, vaan suljui se lopulta sinne, että rupesivat naisia ylistelemään, miehiä sortamaan. Sanottiin miehiä mitään tekemättömiksi, tyhjän toimittajiksi. Minä sen puheen olin virittänyt ja nyt jatkoin teerevänä.

»Minä en kärsi kuunnella akkoja kiitettävän. Tytär ei ole lapsi, eikä akka ihminen. Eihän sitä ole oikeitten ihmisten kera yhtä aikaa luotukaan, sehän on jälestä tehty, ja senpä vuoksi siitä on tullutkin vaan valmiin keittäjä eikä minkään saaja. Sen täytyy olla miehensä orja, orjaksi on hän luotu.»

»Elkää nyt olko noin suukas, tyvessä olette, ette latvassa. Kyllä se vielä härkä jäniksen tapaa, jos ei ennen niin kattilassa. Kun sattuu miten kuten, niin saatte itse semmoisen vaimon, joka antaa tietää, onko monta päivää viikossa. Vieläpä hyvässä lykyssä kääntää housun takapuolen eteenpäin. Jos ei sanokaan, että minä tässä isäntä olen, niin on kuitenkin», lasketteli muutama talon emäntä.

»Silloin on huulet hukassa, kun kieli maata vetää. Saattepa uskomalla panna, että minun ohjakseni ei pysy akkain käsissä niin kauan kuin tämä pää on tässä kaulassa. Minä olen itse itseni haltia niinkauan kuin peukalo liikkuu», sanoin minä, puistelin päätäni ja katselin voittosasti kuin hirvaspeura vaajin laumaa kiertäissään, karstisti kävellä ropsin lattialla, sihkoin sieramiini kuin säikähtynyt oinas pehkon takana, viskelin tulisia katseita akkaryhmään, joita pirtti puolillaan istua luhjotti, kuin lakovareksia.

Vaan sattuipa joukkoon siellä semmoinen muori, joka rohkeni aukasta suunsa. Hän tuumaili:

»Eihän siitä ole puheen hyvyydestä, kunhan on suu märkänä. Sehän on vanha sananlasku, että haukkuva koira ei pure, eikä ulvova susi syö lampaita. Saattaahan siitä Tapanista siltä tulla vaikka kuinka taipusa vaimolleen, vaikka nyt ei tunne koko seikkaa, niin puhua pällistää kuin keitetystä pässin päästä, työntää mitä vaan sylki suuhun tuopi. Kyllä se reki varsan neuvoo. Ikä on pitkä ilman ranta, ja oppia se on ikä, ei elää. Panehan nuori mies se päähäsi, että sitä sanaa ei ihminen sano, jonka päähän ei pääse.»

»Oli miten oli, vaan mies on vaimon pää, niinkuin kissa hiiren pää», sanoin minä päättävästi ja käänsin puhettani toisaalle, kysyin Ruokolan isännältä, että

»joko teidän hevosen jalka on parannut, jonka se kuului aitaan repäisseen? Siinähän kuului olleen iso haava.»

»Jopa se alkaa olla jotenkin terve, ja kyllä siitä nyt näkyy hyvä tulevan», sanoi isäntä.

»Mitä siinä on pidetty voiteena, ja miten sitä on hoidettu?»

»Minä en oikein tiedä, mitä kaikkea se eukko lie siinä käyttänyt. Sitä on emännän pitänyt hoitaa koko ajan, se ei suvaitse silmiinsä miehiä. Se kun vaan näkee miehenpuolen, niin paikalla alkaa teutua ja hyppiä seinille kuin mielipuoli, ja siinä telmäissään särkee vielä pahemmaksi. Niin sille ei saata miehet ei silmää näyttää. Vaan eukko kun on yksinään tallissa, niin se kuului katselevan niin koreasti ja huulet kuului höplättävän kuin naurajalla. Eukko saa vapaasti pestä haavaa. Ori kuului pitävän vaan niin vakavasti, ettei silmäkään liiku, eikä se kuulu kimpsuvan vaikka tervaa panisi siihen haavaan. Niin on siihen eukkoon perehtynyt, että kun se vaan kartanollakaan kuulee sen puheen, niin alkaa hirnua niin imelästi että luulisi olevan nälkään kuolemassa.»

»Se on tyhjä puhe ja surkea vale, että hevonen ei taivu miehiin eikä anna miesten hoitaa itseään. Se on vaan miesten kunnottomuutta. Kun lukee selkään, niin kyllä taipuu. Sen takaan, että jos olisi minun hevosenani, niin ei tarvitseisi akkain hoitaa eikä hyppisi seinille», puhelin ylpeästi isännälle.

Isäntä hyvin puoltaan pitäen ja miehuuttaan ilmaisten selitti:

»Kyllä se on saanut selkäänsä meidän ori. Se kun ei ruvennut taipumaan, niin sitä pieksettiin oikein monissa miehin, vaan siitä ei ollut apua, syöntyi räikämään vaan enempi. Me vannenäreillä rosotettiin puolelle ja toiselle, niin se heittaysi tuskissaan jo pitkäkseen ja sitte potki seiniin ja pilton laitoihin ja särki sen haavan paljon pahemmaksi ja särkipä toisenkin jalkansa. Ja kun mahapuolelle rapsittiin, niin ei kuin kiuhtui vaan ja alkoi älistä kuin peura käsissä ja työntyä soimen alle kippuraan kuin mato. Eikä se olisi monta minuuttia elänyt, jos emme olisi heittäneet pieksämistä ja jos ei eukko olisi tullut ja katkassut köysiä ja houkutellut leppymään. Siihen ei ollut likelle asiaa miehellä vielä sittenkään, vaikka ei ollut kuin yksi jalka terveenä. Kyllä se on silleen, että jos ei eukko ruvennut hoitamaan, niin korpeen olisi saanut vetää sen elävän. Vaan nyt kyllä tulee kalu, siitä olen varma. Ja sata markkaa olen aikonut eukolle maksaakin siitä hyvästä tulevana talvena markkinoilla, jos vaan ori tervehtyy. Ilolla maksan.»

Niin puheli isäntä vakavasti ja kopisteli piippuaan kenkänsä kärkeen, että kypenet karisivat pois. Otti taskustaan massinsa ja alkoi panna tupakkaa piippukänäänsä.

»Mitä se sitte emäntä tekee sillä satamarkkasella? Onko sillä veronmaksuja?» sanoin ivallisesti ja katsoin nurkkasilmällä Ruokolan isännän puoleen, joka mielestäni oli semmoinen lampaan maidolla juotettu, ei ole hevosensa kurittajaa tottelemaan asti.

»Kyllä niitä reikiä olisi, kun vaan nauloja olisi. Akoilla on niitä rahan tarpeita niin hyvin kuin miehilläkin, ja ilman sitä, meidän emäntä on tarkempi rahan haltia kuin minä. Siltä ei luuna luiskahtele.» Ruokolan isäntä puheli ja lähti kävellä kyhnyttämään pihalle.

Minä katsoin jälkeen syrjäsilmällä hymysuin, arvelin itsekseni:

»Olet koko vätös, ukko riepu. Ilmankos on lakeistorvi kallellaan
Ruokolassa, kun akkain pitää hevosetkin hoitaa.»

»Kyllä se Ruokolan emäntä on järkevä nainen ja oppinut talouden hoitaja. Sillä on kaikki järjestyksessä. Vaan se ei nukukaan viimmeiseksi. Eikä usko karjaansakaan piikain huostaan ei yhdeksikään päiväksi. Päivät myysää niitten kanssa ja itse iltasella vuoteuttaa lehmänsä, katselee jokaisen pitimet, kokoilee iltaset eteen. Ensimmäiseksi aamusella on kengässä. Kuka hänen tiennee kuinka monta kertaa se on jo ennen muitten nousun tallissakin käynyt hevosille antamassa heiniä ja vettä. Eikä sitä kertaa mene talliin, ettei sillä ole aina joku hipleämpi pala pistää hevosen suuhun. Hevoset sen äänestä tuntevat: ne kun kartanolla kuulevat sen puhelevan, niin alkavat piltossaan kiehkua kahden puolen ja katselevat niin lempeästi, että luulee sulavan silmäin, ja heti äänen päästävät kun emäntä tulee talliin.»

Niin ylisteli Partalan renki Kusti, joka oli kaksi vuotta ollut
Ruokolassa renkinä, jatkoipa:

»Se on niin hyvän sopunenkin siinä pereessään, ettei kahteen vuoteen kuullut harkosanaa. Ei tyhjiä tynise. Tuolle isännälleen se on kanssa niin hyvä, että sen mieltä se ei loukkaisi vähässä kummassa. Ja ne ovat niin vertaiset toisilleen, että kaikki asiat tuumivat keskenään.»

»Kyllä siinä on enempi kuin puoli taloutta semmoisessa emännässä, kuin Ruokolassa on. Sanotaanpa, että akka on haahti, akka on hauta, akka on pahan paikan kattila. Ja tosi onkin se. Ruokolainenkaan ei olisi enää talona, jos olisi ollut kehnompi akka, ja se tunnustaa sen itsekin vaikka minä päivänä. Ruokolainen jo yhdellä aikaa yritti ratketa juomaan. Oli salajuoppo jo poikamiessä ollessaan, ja semmoisesta useinkin tulee nahkajuoppo sitte kun naittuu. Niinpä Ruokolainenkin alkoi vaan viipyä viinan reessä ja tehdä huonoja kauppoja. Niin silloin jos emäntä ei olisi voinut hallita, ei olisi karvan kantavaa. Toisen pöydän alle saisi jalkansa työntää, ja kurjuudessa olisi joukko kuin Nimettömällä Matilla. Olihan se sekin porhakka ja siisti poikamiessä ollessaan, ei luullut vedenkään läpi kulkevan. Kosi pitäjän kuuluja, komeita, kauniita ja rikkaita, eikä ollut silloin suksimiesten puhuteltava. Vaan yhteen on tien päässä tultu: nyt ei ole itsellään eikä joukollaan suojaa ei sijaa ei tyyntä valkamaa. Samoin yritti käydä Ruokolaisen. Se on emännän ansio, että se isäntä pysyi talossaan. Kyllä se nyt katsoo kalunsa, kun pääsi vakautumaan siitä vasikkataudistaan», puheli Hyyrylän vanha isäntä.

»Vaan pahapäinen se on humalassa tuo Ruokolan isäntä. Minä näin kerran, kun veronmaksusta palatessaan oli Halilan pellon kupeella ajaa kahauttanut hevosensa nietokseen, että korvia vaan vilkkui. Siinä kun se ukko noitui ja äystäsi, vaikka oli humalassa, että silmät äljötti valkeana kuin juuston kokka ja kieli sammalti kuin olisi ollut pehkokupo suussa, ja teuhasi ja metulasti sen hevosensa kanssa ja repi suitsilla, vaikka se oli jo kääntynyt päin rekeensä ja oli kuristumassa. Siihen se olisi sen nylkenytkin, nahkan se olisi saanut korviinsa, jos ei me tuon Timolan Villen kanssa olisi satuttu tulemaan paikalle. Me ropostelimme sen hevosen irti niistä valjaista, suokkasimme tielle, valjastimme uudelleen, laitoimme ukon rekeen korottamaan, annettiin ohjakset kouraan kuin apinalle, ja päästettiin menemään. Vaan silloin ruuna tiesi, mistä latu lähtee: se kun päästi, niin häkärä paistoi perästä. Ei sitte vesi hulluja hukuta, jos tuo kunnialla pääsee kotiinsa, arvelimme. Vaan oma varjelijain sen oli varjellut. Ei ollut muuta tullut kuin kartanoon pyörähtäissä oli reestä toinen laita romahtanut luhin nurkkaan ihan tuhannen jauhoksi, vaan ukko jäänyt terveeksi kuin kultapoika, ei kuulunut olleen ei putken polttamata.» Niin selitti Niskalan nuori isäntä.

»Pikanen se on selvilläänkin. Se on semmoinen tulisukka, se kun puuttuu, niin se syttyy. Vaan se ei ole pitkävihanen, kun ympärinsä pyörähtää, niin silloin se on kuin vedellä pesty. Vaan se on kumma, että sille emännälleen se ei sano pahasti silloinkaan kun muille vihassa kalmaa», puheli Partalan renki.

Ja siihen loppui Ruokolan historian selvitys. Sieltä akkalaumasta alkoi kuulua hieno naisen veisuu, johon yhtyi koko pirtin väki. Eikä silloin virsi ollutkaan omalla asiallaan, kun kolmisen kymmentä henkeä repi yhteen ääneen, ja jokainen tahtoi että hänen äänensä pitäisi kuulua yli muitten.

Minä lähdin kävelemään ulos, ajattelin mennessäni, että jos tuo on kaikki totta, mitä puhutaan Ruokolan emännästä, niin jonakuna se sentään talossa menee, vaan ei sitä akassa kumminkaan kiitoksen sijaa ole: ruokansa edestä ne menevät akkain ansiot.

XVIII.

Hourauksia ja näkyjä tautivuoteella.

Ankarasti vilustuin ja siitä sairastuin. Sain niin kovan kuumeen, että puolessa vuorokaudessa rupesin houraamaan. Houreissani olin minä sortumassa kaikenmoisten vaarain uhriksi. Milloin olin korkealta putoamassa, milloin joku peto repimässä ja milloin mitäkin. Lautakunnan esimies usein tuli hirveä karahka kädessä ja uhotteli. Minä koetin juosta, vaan en päässyt minnekään, aina pysyi uhkaaja kintereilläni. Tuli naapurin isäntä nimismiehen kanssa ja panivat sänkyni pyörimään, että minua pelotti, ja nauroivat rähättivat, kun minä pelkäsin. Vaan ilmestyipä kerran ruotimuorivainaja ja toi Harjulan Marin ja sanoi: tämä hoitaa sinut. Ja aina sitten, kun tuli mikä vaara tahansa, niin lopulta tuli Harjulan Mari minua niistä pelastamaan. Minusta oli semmoinen ilo, kun näin hänen ovesta tulevan, että räpytin käsiäni. Olin sairastavinani, kuolemaisillani, ja silloinkin oli hän hoitamassa, puhutteli hellästi ja lohdutteli. Ja niin painui se mieleeni, että kun tunsin houriopuuskan tulevan, niin aloin ääneen kysellä, että

»missä se Mari on?»

»Eihän täällä ole Maria», sanottiin.

»On se Mari, missä se viipyy», intin ja hätäilin.

»Jos sinä sisko Katria…?» koetteli äiti.

»Taikka minua. Minä olen tätisi Liisa.»

Hourauksen näyt kun yhä likenivät, huudin minäkin tiukemmin Maria. Vaan täti Liisa se luuli itseään Mariksi, koppoi raamatun siitä lohdutusta antaakseen. Keräytyi siihen muitakin akkoja, rupesivat veisata killittämään vuoteeni ääressä ja opitulla tavallaan saarnaamaan parhaastapäästä pahasta hengestä ja ijäisestä kuolemasta. Kun oli taudin tuskaa kestää asti, niin olivat jo enemmän kuin liiaksi mokomat soittajat itkuineen ja huokauksineen. Useinkin koetin rukoilla jättämään minua rauhaan, vaan siitä ei ollut kuin kiihotusta. Jo kerran kävi vihakseni ja lähdin työntäymään ylös, että otan sopelta luudan varren ja annan kotikuria, vaan kaaduin ja kulmani kävi vesikorvon laitaan, niin että sija jäi kuuksi ijäksi. Niin täytyi jättää se homma sikseen ja saivat rauhassa soittaa suutaan miten ilkesivät. Minä hyrskähdin itkuun. Vaan ne luulivat, että itkin synteini paljoutta, ja sekös antoi vettä myllyyn. Päivät umpeensa sain asua saarnan ja veisuun paahteessa.

Kun tauti lientyi, näytkin muuttuivat. Katosivat nuo kamalat vaarat. Heikkous vielä päätä viemaili, mutta hyvä haltijani oli luonani ja hän minut piti turvassa kaikesta. Luulin häntä näkeväni selvin silmin, kuinka hän liikkui huoneessa, istui sänkyni laidalle ja näytti niin ystävälliseltä. Päivä päivältä hän tuli harvemmin, vaan selvänä mielessäni oli hänen kuvansa aina.

Isäni oli yhtä harras noitakeinojen kuin uskonopin harjoittamisessa. Sukkelaan pani hän koiransa kotiinsa, kun vaan lie joku uskaltanut vähänkään rienoa hänen elämistään. Ja kylään oli hän näpäteränen apuansa antamaan, jos sai tietää, että on joko metsän, maan, veden, tulen, raudan tai minkä haltija hyvään suututettu. Ja kaikki hän teki taivaan Jumalan nimessä. Hän uskoi, että ihminen on perisynnin kautta semmoisessa yhteydessä perkeleen ja kaikkien hänen henkiensä kanssa, että paha ihminen voi yllyttää ruman hengen voimalla hyviäkin olentoja pahaa tekemään, niinkuin metsän, veden, talon ja muita haltijoita, jotka eivät ilman vihotusta tee kellekään pahaa. Uskoi myös, että ihmisellä on valta hallita niitä olentoja tahtonsa mukaan, varsinkin semmoisella, joka oli uskon kautta kiintynyt Jumalaan ja sen kautta tullut Jumalan välikappaleeksi. Ja uskoipa isäni tautiakin voivan parantaa jonkummoisilla uhrilla.

Sentähden tuumi isäni minulle että tekisin semmoisen uhrin, että lupautuisin kaiken ikäni aivan jokaisen Pitkänperjantain olemaan syömättä koko päivän, ja jonkun vähäsen summan rahaa lupaisin kirkon vaivastukille, jos Jumala heti parantaisi tästä taudista. Sen uhrin neuvoi hän tekemään sillä tavalla, että Tiistai- tai Torstai-aamuna auringon nousun edellä menisin metsään semmoiseen paikkaan, jossa ei muut näkisi. Siellä piti riisuutua alasti ja sitten kädet ristissä taivaasen katsovin silmin rukoilla Jumalaa ja kaikkia haltioita jättämään minut rauhaan ja palkkioksi luvata yllä kerrottu uhri. Vaan minä kieltäysin siitä hommasta, sanoin että

»joka taijan tietää, se taijan tarvitsee.»

Isäni suuttui ja koetti pakottaa minua sitä tekemään. Saarnaili sen pitkää tämän lyhyttä sen asian tarpeellisuudesta.

»Minä olen neljättä kymmentä vuotta ollut jo terve, eikä ole sanottavia romuskoita ollut sitä myöten, kuin sen urkon tein. Se on enempi, kun saa olla turvattu terveydestään, kuin sen yhden päivän syömättä olo. Eikä se tule nälkäkään. Kyllä se antaa ruuan, joka työnkin. On se vapahtajakin paastonnut ja tuskin vaan lie nälkäänsä volissut.»

»Kerta kuolla syntyneen. Kun ei kestäne, niin katketkoon. Silloinhan minun pahoistani pääsette», arvelin vaan vastaukseksi.

Siihen heitti ukko. Vaan minä paranin hiljakseen niine hyvineni, ei tarvinnut urkkoja eikä uhria.

XIX.

Mielikaipuuta.

Neljänkolmatta vanha vohlakka poika, täysirahkeinen mies olin. Ilonen olin. Laulelin joka lehdon, joka kummun kukkuelin. Vaan aina tuon tautivuoteen jälkeen tunsin niinkuin jotakin olisi poissa. Varsinkin töillä ollessani ulkokausteilla tuntui tuo kaipuu. Kalliorinteistä, kuusikkokummuista värähtelevä, kaukaisuuteen pakeneva kaiku, joka oman ääneni kertoi, eihän se puhunut minulle muuta kuin yksinäisyyttäni. Suorsa lahden perällä, rastas kummun kuusikossa, peippo rannan koivussa, ne kaikki lauloivat omaa onneaan kumppaninsa mielihyviksi. Kenen mielihyväksi minä? Omaksi mielihyväkseni. Mielihyväksenikö? Eipä tuosta ollut lisää. Kuta enemmän lauloin, sitä enemmän tunsin mielikaipuuta. Enemmän, enemmän tuli lauluuni kysymyksiä, joihin mieli hentoisesti vaati vastausta. Vaan vastausta ei tullut. Kaiku kuletti kysymykseni yli laaksojen rinteeltä rinteelle ja sinne hävitti.

Erään kerran jo sanoin renki Pekalle, kun ruvettiin maata:

»Mikä se nyt lienee, kun en minä tiedä mitään tulleeksi ja tuntuu kuin olisi viisi penniä poissa.»

»Siitäkö sinun on paha mieli, ettei ole hyvää mieltä? Eihän se ole tuulikaan aina yhdellä sijalla. Vedähän unta päähäsi, niin kyllä huolet kaikoaa», sanoi Pekka ja paneusi nukkumaan.

Minä valvoskelin vaan, ja ajatukset lentelivät, nousivat ja laskivat, menivät mailman ääriin ja sieltä toiseen. Jopa kajahti päähän, että ei ole aika tuon vähempänä, jos lähden huomenna sedän luo atimaan ja sieltä menen kirkolle Helluntaina, niin tulee yksi tie, kaksi asiaa. Niin teen. Menen mutkan kautta suoraan kirkolle. Muut ovat käyneet siellä kyläilemässä, minä en sitten kuin pikku pakurana toista kymmentä vuotta sitten. Kyllähän kieltävät, vaan menen, siinä ei auta ei laupiaat silmätkään. Siellä näen nekin Harjulan asukkaat. Köyhiä sanotaan olevan niiden, vaan eipähän se liene vika: eihän sitä pääse päätään ylemmäksi. Voi kun ei tullut se räätäli, jotta olisin saanut uudet vaatteet. On niin nukkaviero se minun takkini. Se pystykaulustakki olisi uusi, vaan se on niitä nuuskaukkojen takkeja, vaikka välttäähän se, kun panee välttämään. Se muille välttää mikä itsellekin.

Aamu tuli, nousi Pekkakin. Pian olin pystyssä minäkin, vaan en tiennyt lähtisinkö setä-ukon luo atimaan. On pitkä matka jalkapatikassa tellätä: kolme pitkää peninkulmaa. En lähde. Onpa häntä aikaa vastakin. Todempaan menee aikani, kun lähden niityn aitaa Varpunotkolle panemaan.

Otin kirveen ja menin aidanpanokselle. Aloin rotuilla. Löin seipään. Kirsi, sen vietävä, on vielä, ei tästä tule mitään. Orja se ajakseen aitaa panee, ei talon mies. Istuin mättäälle ja mietin: mitähän jos hiljankin lähden setäukon luo kylään. Kyllä sen silmät aukeaa, kun minut näkee pitkästä kotvasta. Kyllä siellä kengät sillä taipaleella näkee taplakan, vaan liepä tuota kuolleen nahkaa. Lähden kuin lähdenkin. Käynyt matkansa sanoo, käymätön ajattelee.

»Käykääpä hakemassa vaatteen tapasia. Lähden sedän luo kylään», sanoin kotona karskisti.

Äiti ällistyi.

»No, mikä se nyt on päähän pistänyt, Mikä se nyt arkina on lähtö, tuleehan pyhiä perjantaina, jos niikseen on. Ainoa arkipäivä, niin nyt lähdet, ja eläs pikku taivalta jalkatannikassa.»

»En minä kuoltuani jalkojani potkittele, jos jalankin marssin. Käykää vaan puhtaita vaatteita.»

Äiti toi siintyneen paidan.

»No vedeltä pesty haisee, minkä tämä paita. Eikö ollut valosampaa paitaa näin kirkkaan päivän aikana?»

»Kyllä välttää. Kun järestään pitää, niin järestään jääpi.»

»No eihän tuo hevosta haittaa, jos miestä moititaan. Tietää kait sen lapsetkin, että naisethan vaatteita pesee, ei miehet. Eikä liasta lähde kunniaa kellekään», tuumin ja työnsin verhokseni.

»Se kunnia se sinulla aina huulilla. Vaan kyllä sen selästä surkeasti putoat kerran. Mutta oma otsasipa poukahtaa.»

Lähdin kävellä lopsimaan, tuumaillen itsekseni mitä tie neuvoi. Kyllä se lysti taitaa tulla tienatuksi, ennenkuin on kolme peninkulmaa lekkastu. — Kenenkäs hevonen tuo? Kaunis varsa, vaan siitä paha, kun ei ole minun. Tulevana talvena minä vaihdan laukilla hyvän hevosen. Sanotaan että vaimo on miehen kunnia, vaan on se hevonenkin. Kemiläisen sanaan, että kaikilla on kalaa, leipää, vaan harvalla on hyvää hevosta. Eikä raha raudassa katoa, minkä hevosessakin, sillä saa aina omansa. Vaan on se sentään toisinaan: miten Mustolan Esa, kun veljeltään perinnöstään otti tuhannesta markasta sen ison mustan. Liekö pari kertaa kirkolla käynyt, syötti keväimen hyvän parasta, työnti kesäksi metsään, päästi kuin linnun käsistään, ei ole mies nähnyt luun suremata. Sen tien perässä on ne tuhat markkaa. Toisen tuhannen markan kanssa kun veslailee tämän kesää, niin menevät ihan sormia nuollen. Siihen se meni sitten senkin isän tavara. Kyllä sen isä niitä rahoja kokosi oralla jos ongellakin, kalmasi ja nylki jokaista. Kylläpä toinen veli koettaa harpata samalla tavalla kuin isänsäkin: väärällä kuitilla oli kälmännyt Rantalan Tuomaalta sisarensa Ullan perinnön. Vaan katsokoon vaan, kyllä se vielä pää tulee vetävälle. Ei sitä ole yhtä ilmaa ijäksi…

Niin tuossa töllissä asuu entinen Kuosmasenmäen Iikka. Oli sekin porakka poika vuotta kymmenen takaperin, oli kylän kuulu, veen valio, kosi pitäjän paraita tyttöjä, sai suuren perinnön lähtiessään. Osti maita ja taas möi, kuin mustilainen hevosia. Vaan tosi näkyy olevan se isoisän sananparsi, että ei vierevä kivi sammallu eikä mies muuttava rikastu. Niin on kasvanut tämäkin mies kuin lehmänhäntä alaspäin…

No, kukas tuohon tekee taloa? Rikkolan Niilo kaiketi.

»No, päivää, Niilo!»

»Päivää, päivää! Terve mieheen! En yrittänyt tuta enää. Siitähän on päiviä hyvänkin variksen ikä, kuin olen sinua nähnyt. Ja kasvanut olet pääsi sitte viime näkemän. Mikä täytinen sinua nyt on korvista vetänyt? Ei ole siitä pitkä kun olit tuommoinen mustilaispojan kokonen kääry, ja nyt pää pilviä pitelee.»

»Eihän tuossa vielä ole liiaksi, tuossa kolmeen kyynärään alkaa tärppiä.»

»Silloinpa sitä on somimmilleen.»

»No, sinä tähän taloa tehdä pusket. Peltoa olet raatanut sen pitkää tämän lyhyttä.»

»Olenhan minä tähän rypypaikkaa laittanut. Olen kokenut hieroa vähissä voimissani, vaan eikö tuo liene pää harmaassa ennenkuin tästä elatuksen apua on. Sitä kun kylmään metsään rupeaa repimään ja laittamaan huonoakaan tölliä, niin siinä ei lennä kypsät kärpäset suuhun ensimmältä.»

»Silmäthän ne työtä suurestuu, vaan kädet sen käventelee. Olehan odottavainen. Ei se päiväkään paista ennenkuin nousee. Ei se oinaan tavoin pukkaa maa, aikaa se vetää.»

»Toivossahan köyhä elää, pelossa rikas kuolee. Kun häntä kinnaroipi yhden päivän kerralla, jälellähän on sekin aika.»

»Siinähän sitä onkin, kunhan päivän pääsee. Jää terveeksi!»

»Terveeksi, terveeksi! — Mihin sinä kulet!»

»En tiedä itsekään. Tänne näin nokkaani päin kävelen, mikä hänestä sitte perästä tulenee.»

»Sinä menet sarapuita hakemaan, koska et sano. Sinulla taitaa olla karhu kierroksessa», huusi Niilo jälkeeni vilkutellen.

»Ei tule ne herkut eikä pure ne kirput. Ei kelpaa köyhät tanssiin eikä nihuväkiset painiin», arvelin ja lähdin lapikoimaan.

Tiepuoli se näytteli tapahtumia, näytteli elämän näkyjä.

Tuossa on ne rauniot, josta kerran ukkonen poltti talon. Muistan pikkusen kuin pahaa untani. Siinä se aika kuluu. Siinä on rauniot. Siinä on käynyt tähteetön vieras. Kerran kahdessa tiimassa oli mennyttä talo täysineen, talopa talon päivänenkin, pitäjän napataloja. Siellä ovat niin puhujat kuin tekijätkin. Lehtoniemen muori kerran puhui, että se tuon talon ukkokallas on tappanut rikkaan juutalaisen ja hukuttanut tuohon Kuntuvan lampeen ja sen tavaroilla muka olisi rikastunut. Lammista ei kuuluta sitte kaloja saadun. Sanotaan että se siellä Kuntuvan kankaalla näyttelehtää kulkijoille milloin minkin näkösenä. Kerrankin oli muka Tahvolan Reetiä vastaan sininen lammas verissä päin laukannut ja vähän matkan päästä oli metso lentänyt, jolla ei ollut päätä eikä kaulaa.

On niitä juttuja.

Tällä puolen maailmaa se on se talo, jossa on vanha härän pää tallessa. Sanotaan, että Sipolan ukko oli pannut aarteensa Petäjäjoen taakse ja sille oli pannut semmoisen urkon, että pitää olla vaskinen silta joen yli, ja sitä siltaa myöten pitää noutajan tulla, ennen ei saa nousta. Vaan olipa itselleen tullut rahasta kapela, niin ei ollut tuumaa tulevaa, vaan pitänyt huilata Lappiin kysymään neuvoja… Lappalainen sanonut, että

»kaataa roikase puu sen joen yli telaksi, vedä sen päälle vaskilanka, mene sitä myöten yli. Silloin olet tullut vaskista siltaa ja silloin on aarre käsissä.»

Sitten ukko oli sanonut, että »aamulla olisi kekri kotona, vaan täällä on pää, ei polttele näppiä kekripaisti.» Lappalainen sanonut:

»Kun antanet minulle palkasta sen mustan härän periparresta, niin aamulla olet kotona.»

Sipolan ukko miettii: hyvä olisi niin ja hyvä näin. Sääli huttua ja sääli vatsaa. Härän päässä on paljo mieltä, semmoinen härkä ei tule tuulesta, se on enempi kuin emälammas ja kaksi karitsaa. Vaikka tosin meidän talo ei sairasta yhtä härkää. Ja eihän silloin suon silmään mene jonka itse antaa.

»Sama on, oli menneeksi», ukko sanonut. »Kun lienee miestä melaan, niin saa tuon nähdä kerran kumman kyydin.»

Lappalainen laittanut ukon nukkumaan, sitte sytyttänyt pärekuvon palamaan ja sen selkään oli laittanut ukon ja itse hypännyt siihen. Ka silloin kyyti valmis. Ja kun ne olivat lähteneet, niin ei niillä ollut rikkoja varpaissa. Kun oli rutakon kirkonviiri sattunut matkalle ja se oli Sipolan ukolta lakin repässyt, silloin oli ukko herännyt ja sanonut:

»Voi kun lakkini putosi.»

Lappalainen sanonut:

»Aika sitä nyt on hätäillä, jo ollaan yhdeksännellä kirkolla.»

Ukko oli nukkunut jälleen ja aamulla oli löytänyt itsensä oman pirttinsä pöydän päästä miessä huoletonna. Sitte oli akoille sanonut:

»Käykää musta härkä peräparresta päästämässä irti.»

Akat menneet navettaan, niin häntä vaan oli moiskahtanut oven pieleen. Sen olivat nähneet koko härkää, pää oli ollut kytkyessä parressa vaan. Ja sen pään sitte olivat vieneet aitan lakeen ja sanotaan sen tänäkin päivänä olevan vielä siellä tallessa. Ja se ukkokato kuuluu kuollessaan sanoneen, että niin kauvan pysyy talo kohallaan kuin härän pää pidetään tallessa. Siitä syystä sanotaan pidettävän sitä siellä aitan laessa, ja jos minä olisin niin joutilas kuin joutamaton, niin kävisin katsomassa, onko siinä puheessa hihaa tai helmaa, vai onko aivan tuulen tuoma, veen viemä.

On sitä uskoa tässä maailmassa. Ihan totena pitävät sitäkin juttua Leppimäestä. Vanhus oli kuoltuaan sanonut, että hänen peijaikseen pitää tappaa paras lehmä. Vaan eivät tappaneet kuin huonoimman. Mutta kylläpäs oli itse käynyt hakemassa: muutaman viikon päästä oli eräänä aamuna piiat menneet navettaan, niin oli äijä ollut kellokkaan parvessa seisoa vokottamassa. Vaan siihen oli kadonnut. Piiat olivat katsoneet lehmää, niin siinä ei ollut henkeä helmeäkään. Olipas Pekka velkansa perinyt, oli vienyt julkeimman joukosta, ja siitä päivästä on muka Leppimäen talous tahkoa vetänyt. On se kyllä mennyt takaisin aivan varrasta vaeltaen ja likeltä kaapii, ettei häviä koko talo ihan puille juurittomille. Sinne se vetää kuin köydellä: Vaan on se nykysessä isännässä vika: juo ja kaupittelee.

Matkasta ei ollut kuin tähteet jälellä. Näkyy jo setäukon talo. Tuossa se nyt rehjottaa tiellä poikkiteloin kuin santakuorma. Akkavalta on, kun pirtin piippu on kallellaan. Mitähän tuo setä sanoo, kun pitkästä kotvasta näkee. Tuossa se on Harjula, talo kuin talo. Eihän tuo niin köyhän näkönen ole päältä katsoen. Veräjä on hyvästi, kyllä se on molemmin käsin tehty. Ja hyväksi muokattu pelto. Isäntä kiitetään jo pellon veräjällä, emäntä vasta pirtin kynnyksellä. Minkälaista lie talossa. Soma nähdä sitä Maria, joka tautini aikana oli kummituksia luotani häätämässä.

Semmoinen mieliteko paloi minussa tuohon taloon mennä ja silmät kulkiessani palastivat sinne asumaan, etten muualle paljon joutanut katsomaankaan. Koetti silmä hakea sieltä, että eikö sattuisi liikkumaan Mari puuhissaan ulkona, jotta saisi häntä nähdä. Mutta kerkiääpä hänet vielä nähdä sittenkin, ja jos ei näekään, niin ei tuosta vahinkoa. Eihän se muita tyttölapsia kummempi lie.