XX.
Setäukon talossa.
»No, aina elävän silmät näkee. Terve mieheen! Mistä sinä kirposit? Puusta vai pilvistä?» alkoi setä hyvillään minulle, kohdattuamme pajan ovella.
»Lähdetäänpä tänne mökkiin katselemaan risua nälän silmään. Onpa ollut taivalta. Eiköhän siellä mahanahka lie käynyt läikämään selkärankaan?»
»Miestä päiväksi, koiraa viikoksi. En minä ole niin hätäpoika, että yhtenä päivänä nälkääni vinkuisin.»
Huoneesen tultua käskettiin suoraa päätä pöytään ja setä sanoi:
»Käypäs, pitkän matkan kulkenut mies, ota murua rintaasi. Talonpoikasia nämä on tässä eväät, vaan syöpihän se nälkänen jäniksenkin pään. Kyllä tässä nälän silmä sokiaa.»
Syödessä puhuttiin asiaa minkä mitään. Kyseli setä meidän puuhistamme ja minä taas hänen toimistaan ja viljelyksistään. Kun sattui aukkopaikka puheesen, teki mieleni kysellä jotakin Harjulasta, vaan aina pelotti, että jos luulevat mitä tahansa, ja sentähden arvelin, että suu kulta, elä virka mitään. Ja omille ajatuksilleni sanoin, että mitä se minua liikuttaa miten Harjulaiset elävät.
»Eipä ollut meidän leivällä keliä, eipä tullut suurta koloa», arveli setä syötyämme.
»Ei mies meri ole, vaikkei taas tyhjälläkään elä. En minä vielä ole ennenkään pöytää poikki syönyt.»
»No, parempi on ruoka syömättä kuin painamatta, sanotaan. Rupeapas nyt köllöttämään siksi kunnes sauna joutuu, niin saat selkääsi oikein veden kanssa. Minä lähden pajaan. Taitaa siellä sepällä viisi näkemätä olla oveen, kun yksin heitettiin.»
»Ei uni maaten lopu eikä virret veisaten vähene. Enkä minä ole tänne nukkumaan tullutkaan. Minä lähden pajaan. Seppä sitä minäkin olen. Seppä sepän takanen, tuhkavasara sepältä nimeä riitelee. Vaan tekemälläänhän mölkä soutaa: omiksi tarpeikseni olen takonut jo vuotta pari kolme. Välistä olen vieraankin hädästä päästänyt.»
»Apu lapsesta lienee, minkä sillä velimiehellä, kun on pojat tuommoisia miehiä. Kyllä sillä nyt on pahin taival kulettu. Nyt elää luotuja päiviään, kun on pere se saapa, mikä syöpää. Vaan toisin on minulla: yksin olen pojaton pinolla, tyttäretön huuhmarella. Yhdestä aisasta on reki perässä, vaikka kolmen eukon ikäseksi olen elänyt. Kahdesti katala naipi, kolmasti kovaosanen, sanotaan ja onkin tosi. Kyllä sitä ei orithevosellakaan vaihtaisi sitäkään kauppaa, eukonkaan kuolemaa. Vaan se pitää ottaa kuin annetaan», tuumaili setä surumielisesti.
Minä ilvehtien sanoin:
»Eikö ole teillä, niinkuin kerran mies oli tuumaillut eukon kuoltua, että kaksi sitä on ilopäivää ihmisellä: ensimmäinen on kun akan saapi ja toinen se kun kuolee.»
Setä vähän rykäsi ja sanoi:
»Kaukana siitä on leikki.»
Ääneti astuimme pajan luo.
Paja ei ollut päivän piilemässä. Se oli kauniilla paikalla kuin keskellä maailmaa. Peltoja oli ympäriinsä silmämäärään ja taampana oli maailma järviä täynnä, yhtenä repaleena kuin kerjäläisen takin selkä. Helppo tästä oli katsella ja kaunista. Aurinko oli laskullaan ja sen punertava valo levittäysi kuin kullalle kimalteleva vaippa yli avaran laakson, yli harjanteitten ja saaristen järvien.
Laulua kuului taampaa harjun rinteeltä metsän sylistä.
»Kuka siellä laulaa?» kysäsin.
»Kuulustaa olevan tämän toisen talon tyttö, Harjulan Mari», sanoi setä, ja seppämieskin sanoi:
»Marihan siellä taas heläyttelee.»
»Kylläpä se laulaa vähän liika kauniisti. Aivanko se talonpoikasesta suusta laskee ilmoille tuommoisia säveleitä? Kuunnellaanpa ottaako korva mitä se laulaa.»
Ei ottanut korvaan sanat, vaan vienot säveleet tulivat tänne kuin aallot, pienet väreaallot, jotka lempeästi lipottelevat rantaa vastaan. Tuonne kukkuloihin kun vastasi äänensä, synnytti se monenkertaisen kaiun takaisin, niin että koko avaruus helähteli yhtämittaa.
»Enpä ole tähän elettyyn kuullut tuommoisia säveleitä», arvelin.
»Kyllä se laulaa koreasti, mutta kaunis se on laulajakin. Siinä on tyttö, joka on ensi uunin leipiä. Se on etukärryn väkeä, se tyttö», kehui setä.
»Miksi sitä ei ole viety miehelään?»
»Sitä hyvät hylkii ja pahat pyrkii, sillä kun ei ole perintöä. Köyhäähän ei katsota risuaidan läpikään. Eikä se juuri lähdekään kaikkien renttujen rekeen. On se siksi itsestään pitävä, että kyllä se katsoo syömään ruvetessaan, piisaako sitä veroksi asti.»
»Vaan jos sattuu luu lihan valitsijalle, kuori leivän alkajalle. On monelle käynyt niinkin, että kun ovat aikansa valinneet, niin ovat jääneet aivan ilman, tai on pitänyt syöstyä, kunhan on saanut torrakkaa.»
»Ei hyvä heinä suovassa pilaudu. Kyllä se aika tavaran kaupitsee», sanoi setä ja jatkoi naurahtaen vähän toisella suupuolellaan:
»Saat sinä ottaa siitä rekilinnun, silloin ei ole tyhjä reessäsi.»
»Huoleksi on hyvä hevonen, katumoiksi vaimo kaunis», arvelin minä. »Eikähän ne semmoiset minusta perusta enempi kuin Jumala lehtikerpusta.»
»Yrittäneen päätä ei leikata. Sitte sen tietää, kun koettaa. Se näkyy lehmiä tuovan kotiin. Tähän pellolle tuopi niitä lypsääkseen. Kyllä sen saat nähdä.»
»Eihän tuosta silmät osaa ota, jos tuota katseleekin. On kait se ihmisiä nähnyt ennenkin, näkee kai se minut alalleen.»
Kun pajasta jouduimme taloon astumaan, niin siellä pellolla oli Mari lehmiensä kanssa.
»Hyvää iltaa, Mari!» tervehti setä.
»Iltaa, iltaa! mitä kuuluu?»
»Eipä liikoja, rauhaa vaan. — Tää ilma on kesän sijalla nyt, niin minä näyttelen tätä vaaraa tälle harvijaisvieraalle.»
»Kuka on vieraanne, en muista nähneeni. Jos hyvinkin lienee likeltä.»
»Tämä on minun veljeni poika tuolta toiselta puolen pitäjästä. Ettepä usein ole mahtaneet ollakaan yksillä tulilla.»
»Korpelan Tapani», sanoi Mari ja lähetteli minuun semmoisia silmäyksiä, etten tiennyt minä, minne katsoa ja mitä tehdä.
»Olenhan kuullut puhuttavan», jatkoi Mari ja tähysti yhä.
Minä ajattelin sanoa, että olimme yhtä aikaa rippikoulussa, vaan mikä lie ollut, etten saanut suutani auki. Minä neljänkolmatta vuotias poika, reimaluontonen, aina rohkea ja suupaltto ennen, seisoin siinä kuin lapsi ujona. Luulin että hänen silmänsä kiertää nukka vierutakissani ja sen pystykauluksessa, repaleisessa silkkihuivissani ja siintyneessä paidankauluksessa.
»Häpeä sanoa, kipeä kärsiä: minä en jouda vieraita viemään huoneesen, ja muut on ihan joka kynsi potun panossa. Ei ole ristin sielua talossa kotona muita kuin minä, ja minun täytyy näitä lehmämullia hoitaa ja ilta-askareita tehdä, etten jouda en päätäni sammuttamaan. Niin saapi aivan rautahammassa käydä tuokin ensikertanen vieras. Vaan tulkaa huomenna, niin sitte on miehet kotona, tulkaa niiden kanssa rupattelemaan», saneli Mari.
Setä naurusuin arveli:
»Ei me tänne sinun luoksesi nälän tähden tultu, vaan sinua katsomaan, itseämme näyttämään. Jää terveeksi!»
»Terveeksi, terveeksi! — Kyllä täällä oli teillä koko katsottavat, tämmöinen karjakörri, likakäpälä.»
En minä ollut huomannutkaan hänen vanhaa paimennuttuaan ja suuria pieksulopposiaan, olin nähnyt vain hohtavat posket, loimuavat silmät, ruskeat tukkakiemurat ja sorean vartalon.
»Työmies on työnsä karvanen. Kyllä se ei hyvä hävetä, jos työssään on vähän likanenkin», sanoi setä ja lähdettiin.
Minusta tuntui kuin olisi Marin silmä seurannut, ollut välistä takin kauluksessa, välistä silkkihuivissa ja siintyneessä paidan kaulustassa. Minä astua rauskuttelin kiivaasti ja vasta kun etemmä päästiin saatoin vapaammin hengittää.
»Kovinpa ehätät», sanoi setä jälessä astuen.
Minä hiljennin kulkuani ja sanoin:
»Soma tyttö, tuo Mari.»
»Kyllä siinä on tyttö, jonka kelkka kääntyy, kun se lähtee asiaan», heti kehumaan setä. »Ja se antaa pakinan hyvälle ja huonolle, se ei tee rajaisia missään tilassa, niinkuin moni tekee, jolla on vähän parempi vaatenuttu päällään ja niin ovat olevinaan, ettei luulisi vedenkään läpi kulkevan. Vaan kyllä ne semmoiset sentään haravatta loukosta löytyvät.»
»Eipä sitä tiedä tuotakaan. Saattaa se alas katsoa, vaan ylös ajatella. Saattaa se olla tuon näkönen, vaan monen makunen», sanoin minä, vaikka mieli muuta ajatteli.
»Niin, en minä hänestä tiedä sanoa muuta kuin sen, minkä olen nähnyt, toista vuottahan nuo ovat tuossa olleet, ja niinhän sitä sanotaan, että pian jalo tapansa näyttää. Enkä minä tahdo toden päältä sinulle eukoksi esitellä, leikillä vaan äsken sanoin. Ei se sinulle ole sopiva eikä varsinkaan teidän taloon: se on siksi liiaksi koreuteen taipusa. Siitä on omiensakin vanhusten kanssa riitoja, vaikka se itse tekee kaikki vaatteensa ja vieläpä muillekin. Ja kun huomenna katselet, niin ei ole sen tytön rinta porossa. Sillä onkin vaatteet yllä eikä vieressä, niin ovat sievästi tehdyt. Omassa tekemässään se on aina, ja sen puolesta siitä pidän. Ja vaate se varren kaunistaa. Näkö ja kokohan on niinkuin Jumala luopi, vaan tavat niinkuin itse tahtoo», sanoi lopuksi setäukko pirttiin astuessamme.
Emäntä, joka kuuli sedän viime sanat, kysyi:
»Kellä ne niin on?»
»Jokaisella muullakin, vaan Harjulan Marista tuolla puhelimme.»
»Taidatpa sitä leuhaketta olla jo puhemiessä vieraallesi. Eihän tuota viitsi toki vakaset ihmiset suulleen vetää, näkeehän tuon toki alalleen.»
»En ole ollut puhemiessäkään, enkä minä tiedä kiittää enkä laittaa, vaan kun tuolla tuli puheiksi, niin sanoin sen minkä tiesin, että se on tekevä ja komea ihminen. Ja mitä olen kuullut ja nähnyt, niin se on paljasta hyvää kaikki. Kuka tuntenee hänet omakseen, niin vieköön, itse kullakin on oma mieli maksan päällä, sopikoot keskenänsä. Ja kaksi kun keskenänsä sopii, niin kolmannelle korvapuusti.»
»Minkä hyvän se sitte on sinulle tehnyt, kun et saata sanoa asiata arvolleen. Mikä ihminen se on? Korea rutkale, ei pidä muita ihmisiä vertanaan. Oli se näkemys viime pyhänäkin tuolla Kurkelassa seuroissa, kun sinne tulla kohahti kuin parempikin Jumalan sanan vaivanen. Korea kuin riikinkukko, avopäin keiluaa joukossa. Vaan älysi se, kun Taipaleen Lauri-isäntä alkoi katsella mulautella oikein pahoilla silmillä ja siihen muut lisäili, niin hengestä tiesi, mistä tuulee ja takansa katsomatta läksi pois kesken saarnan lukemisen. Tuskin se siellä heti on toista kertaa. Onko se oikeitten ihmisten joukkoon luettava tuonlainen kauneuden käärme? Kyllä se on kaunis kakku päältä, vaan silkkoja on sisässä. — Ja köyhä rutale, eihän sitä katso kukaan miksikään.»
Minä tuumailin verkalleen eukolle:
»Niin sanoi ennen iso-isä, että rikas ei ole aina rikas ja rakas ei ole aina rakas eikä kaunis ole aina kaunis, vaan hyvä on aina hyvä.»
Eikä sen enempää puhuttu enään Marista.
Vaan maata pannessa ei tullutkaan uni vieraakseni heti. Koko ajan oli ajatukset Maria kierrelleet, vaan nythän ne vasta valtaansa pääsivät. Minä näin selvän kuvan hänestä semmoisenaan kuin hän oli pellolla ja semmoisenaan kuin hän oli luonani sairastaessani. Ne eivät olleet samanlaisia, vaan minä en osannut sanoa, kumpi oli kauniimpi. Eikä siitä tullutkaan kiistaa. Ne liittyivät toisiinsa, hiljakseen yhtyivät yhdeksi henkilöksi. Niin että kun muistin tuota Maria, joka haamuna kuin enkeli liikkui tautivuoteeni ympärillä, tuntui se samalta Marilta, jonka äsken olin nähnyt todellisena inhimillisenä olentona jokapäiväsissä askareissa ja joka siinäkin työssä oli mieltäni miellyttänyt. Ja tuon Harjulan Marin rinnalla minä näin Korpelan Tapanin vähäpätösenä nukkavierutakissa, repaleinen silkkihuivi kaulassa ja siintynyt paidankaulus ja omituinen rauhaton tunne rinnassa.
Mutta uni vihdoin mieleni kietoi. Minä seisoin pajan luona, ja alhaalta harjanteen rinteeltä kuului kaunis laulu ja lehdossa näin Marin ihanana kuin Tapiolan impi.
XXI.
Lähdin Harjulaan.
Aamulla heti kun silmäni auki sain oli ajatukset Marissa. Ja ensimmäiseksi ajattelin, että eihän tuo pukuani pahaksune, eihän tuo tuntunut sillä lailla puhuvankaan. Ja lähdin Harjulaan päin kävelemään, sillä oli niinkuin olisi köydellä vedetty sinne.
Pajasärkälle kun tulin, näin Marin istuvan pellon pientareella kivellä, selin minuun, hiljakseen lauluja hyräillen. Arvelin, että menen ja puhelen hänen kanssaan, kun on niin palava halu. Eihän ota, jos ei annakaan. Onhan tuota suuta surmallekin, kieltä maassakin märätä.
»Päivää! Miksi niin yksin istutaan?» kysyin ennenkuin ehti vastaan tervehtiä.
Mari vähän säpsähti, pyörähti katsomaan.
»Päivää, päivää! — Sentähden minä olen yksin, kun ei ole kumppania.»
»Pitää ottaa kumppani.»
»Mistäpä se tulee voi lehmättömälle. Ja parempi onkin yksin kuin kehnon kumppanin kanssa.»
Mielestäni oli vähän liian ylpeä tuo Marin puhe. Vaan istahdin kuitenkin toiselle kivelle ja kysyin tyynesti:
»Ketäs kaikkia meni kirkkoon?»
»Aivanhan ne meni joka kynsi, ken vaan kynnelle kykeni. Ruotimuorin kanssa minut hätyyttivät tähän talon silmäksi. Tuon laihopellon aita on huono, niin sitä vahtailen, ettei pääsisi elukoita tulemaan.»
Siitä se puhe alkunsa sai, ja kun minä näin puheeni miellyttävän Maria, niin laskettelin tulemaan oikein lautasiaan myöten. Kerroin halki halean maailman, kaikki ummet ja pimeät. Usein Marin suu vetäysi viattomaan hymyyn ja silmät liekehti niin lämpymän näkösesti. Se puhalsi pois ne äsköset kainouden väreet mielestäni ja täytti sen ilolla ja rohkeudella.
Mari viimein sanoi lempeästi:
»Olisi sitä huoneen tapasta, jos vieras lähtee huoneesen. Vaan kyllä te olette kovaosanen mies, kun ei ole mitä tarjota. Äiti on vienyt avaimet, etten saa edes vesikuppia tarjota ensikertaselle vieraalle. Se kierteleekin kuin mustalaisen kirous: illalla en joutanut, ja nyt on käsi tyhjä, toisessa ei mitään.»
»Lähdenhän kyllä käymään huoneissanne, vaan turha on huolenne siitä minun hoidostani. Lähdin vaan huvikseni kävelemään, kun setäukko ja nuorempi väki kaikki meni kirkkoon, ettei jäänyt kuin emäntä ja yksi kaatuva muorinlaho soppeen veisaamaan. Sen veneen huutaminen ei minua paljon miellytä», tuumailin.
»Jos sananne olisi paikoissa, niin ette olisi ylimmäisen papin tuttava», sanoi Mari naurahtaen.
Lähdimme kävelemään piennarta verkalleen ja väliin aina seisahduttiin puhelemaan. Syrjästä katsojan silmään olisi eroa tehnyt minun pystykaulukseni, nukkavieru, ikävoitto, harmaa takkirehkani, silkkihuivini ja siintynyt paidankaulus verraten Marin raitaseen, vasta neulalta heitettyyn pumpulileninkiin, nuo minun ikänsä eläneet pieksulontsani verraten Marin narskaviin kiiltokärkisiin anturakenkiin. Mutta se seikka unehtui minulta aivan muistamattomaksi, eikä Marin mielestäkään näyttänyt olevan huomioon otettavaa erilaisuutta.
Marin kamari oli sievänpuoleinen, järjestys oli sisustuksessa mukava, jota vielä teki elävämmäksi kukkapöytä, jossa oli senkin seitsemänlaiset pensaat sievissä astioissa kasvamassa. Mari näytteli vaatepakkoja, joita hän oli kutonut. Kyseli, että
»onko teillä nyt minkälaista miesten kesävaatetta tehty?»
Sitä sanoessaan katsahti hän minun takkiini, ja siitä katseesta luin, että tuon sijaan saisi tehdä uuden ja vähän eri tapaan. Sanoin naurusuissani, että
»kutoi ne muutamanlaista, vaan ei siinä meidän talossa niillä väriaineilla pilata kankaita. Mitä sattuu lampaan selässä olemaan, niin sen näköstä siitä tulee. Eikähän Jumalalle kuulu kelpaavan kuin harmaa.»
Samassa tuli sedän emäntä happamet sieramissa oikein kiirein askelin kamariin, vihasena, että henkeä ahdisti ja tulta silmät oksenti. Hän vaan koetti hallita ja siivolleen tuumaili, että
»setäsi laittoi hakemaan pois. Kuului olevan asiata tärkeätä.»
»Sanokaa sedälle että ensi päivinä tulen», tuumailin naurahtaen.
»Se käski tulla paikalla, ilman siekailematta.»
»No ei ole niin kiirettä, ettei lähteä kerkiä. Kiire ei ole niin suuri herra, ettei jouda vähää aikaa odottamaan. Sanokaa vaan, että kyllä minä elän ja tulen kun kerkiän.»
Eukko alkoi tulistua ja sanoi vihasemmasti:
»Miksi et nyt saata lähteä minun mukaani?»
»Sitä ei tarvitse teidän tietää, se on aivan sama saaliillenne kuin sitä ette kysykään ja vielä paljon helpompi hengellenne. Minä pääsen taluttamatta sitten, kun minä lähden, ja vieras tietää talosta lähteä, kun on tietänyt tullakin. Minulla ei ole kiirettä koskaan, enkä myöhästy mistään.»
Muori löi jäsäytti vihasesti ovea kiinni ja lausui mennessään, että
»nyt ei kiitetä, kyllä minä nyt tiedän mikä on merrassa.»
Kun tulin sedän taloon, siellä emäntä otti kirkkoon minut. Se potuutteli oikein aika tavalla mokomasta käytöksestä kyläretkelläni. Ajattelin että ei nyt pidot parane, jos ei vieraat vähene, ja pistin pillit pussiin, lähdin kävelemään kotiin. Emäntä kankutti jälkeen ja uhkaili, että
»menehän huoletta kotiin, meren sinä kierrät, vaan miestä et kierrä!»
Minä naureskelin ja ivalla tuumailin, että
»harvoin on hätä-ääntä kotiin tuotu. Pakottaako teillä pernaa, vai onko sydänala ronkasta kipeä, kun niin tuskittelette?»
Ja niin lähdin taipaleelle. Mitäs se nyt tie neuvoi? En minä tiellä nähnyt mitään, minä kulin kuin sokea taipaleella. Jalat kulki tietä, vaan ajatukset asustivat eroamattomasti Harjulassa. Ja jos ne sieltä irtausivatkin joskus, niin toivat ne Marin mukanaan luokseni. Ja kaikki mitä minä silloin näin yhdistyi häneen. Minä astelin kuin suloista unta nähden, kulin kuin toisessa maailmassa.
Nuo hyiset tunteet, joita oli kasvanut rintaani elämäni kuluessa ja lakkaamatta synnyttivät kylmää tuulta, joka vei usein harjan majastani ja viljan saraltani ja karkotti kaiken lämmön elämästäni, ne tunteet olivat nyt poissa. Ja sijassa oli tunteet niin mieluiset kuin kukkien tuoksu.
Mutta oli mielessäni jotain painavaakin, rauhatonta. Siinä oli se entinen kaipuu. Mutta nyt se oli selvänä, ketä kaipasin.
XXII.
Mäkelän loiseukko sanansaattajana.
Setälän emäntä ei ollut asiasta jäänyt huolettomaksi. Hän laittoi heti sanansaattajan kotiini, Mäkelän loiseukon, joka oli siihen työhön kuin luotu: kielevä, talon sukulainen, pintapuoli harmaassa keretissä. Sen oli asiana kertoa minun käyntini kosimassa ja oikein juurta jaksain maalailla Harjulan Marin kehnot puolet.
Kun eukko tuli, arvasin asiansa, vaan en ollut tietävinänikään. Ilosesti laulellen teeskelin töitäni. Semmoisia vähäsiä kahmerehtamisia oli siinä kartanossa, kun kevättouvot oli vasta pantu: veräjien laittamista, kartanon siivoamista, rekien ja muitten kesäteloilleen laittamista, joitten kanssa minä rahmelehin siellä ulkoilmassa. Muu rahvas oli vierasta puhuttelemassa. Ne eivät olisi joutaneet ei päätään sammuttamaan, niin tolkussa kuuntelivat sen akkaluhjan lörpötyksiä, joka yhtenä rutinana meni kuin sotkupata. Renki Pekka vaan jouti työhönsä. Hän meni jo noustuaan kantelemaan kiviä kesantopellolta.
Jopa käskettiin meitäkin Pekan kanssa aamiaiselle.
Rahvas oli kaikki eri tuulella. Sitä renki Pekka, joka ei tiennyt vähääkään aavistaakaan, näytti vähän kummeksivan, seisahti lattialle ja oli kuin puusta pudonnut ja vähän säikähtynyt. Minä vaan hölmyilin kuin rosvokoira enkä ollut huomaavinani mitään, vaikka isä jo katseli kuin olisi miehen syönyt ja toista katsoisi syödäkseen. Äidilläni oli suu murrollaan ja silmät kiilui, käveli levottomana, näytti kuin paras lehmä olisi metsän peitossa. Veljeni Samppa seisoa tarvotti keskellä lattiaa, silmät nurin päässä kuin pistetyllä vasikalla, eikä väistynyt tieltäni jos satuin kautta kulkemaan, seisoi vaan sijassaan kuin variksen pelko kylvöpellolla. Liisa käveli rauhatonna tyhjää toimitellen, kasvot harmista kylmetyksissä. Näytti kuin olisi äitinsä perintö varastettu. Siskoni oli tavallista ilosempi, kävellä kapsutteli ja sinne tänne viilteli tyhjää hakien, suu vähän naurussa heitteli minun päälleni katseita, joilla näytti antavan tietää, että kohta tulee tuskan soutu, että taisi sattua nyt kala Hannuksen verkkoon. Mikko, kymmenvuotias poika hökäle seisoi avossa suin eikä näyttänyt tajuavan tälle ilmalle, välmötti vaan viatonna penkillä. Se vieras kulta ei ollut älyävinään mitään, puhua möpätti yhden ja toisen kanssa siellä karsinan puolella. Alta kulmainsa lähätti toisinaan pitkän katseen, niin pitkän ja sitkeän, että näytti sillä käärivän minut kapaloon.
Ruoka oli valmis pöydällä. Me Pekan kanssa työnnyimme syömään, ja siihenpä alkoivat kokoontua muutkin. Vieraalle oli tuotu vähän niepseämpiä ruokia sinne karsinapäähän pöytää, johon se käskettiin istumaan. Niin siihen asetuttiin istumaan ympäriinsä kuin lähtevään veneesen.
Äiti pani puheen alkuun, jota minä jo odotin, kuin hepo kesää, että millä äänellähän se nyt mahtaa panna. Äiti sanoi, että
»tämä vieraspa se tietää uutisia.»
Minä en ollut kuulevinani, kysyin Pekalta, että
»joko sinä sen Räikön kuokoksen sait kivitetyksi?»
Pekka ei joutanut minulle vastaamaan mitään, vaan tarttui äidin sanaan ja kysyi:
»Mitä nyt vieras tietää?»
»Tietääpä tämä sen, että Tapani pyhän aikana kylämatkoillaan on kihlannut morsiamen», sanoi äiti tekonauru suupielessä.
Pekka kilmahti kysymään, että
»kenenkä?»
»Sen Harjulan kaunokin. Tiedäthän sinä, että paraassa se on vievän mieli!» sanoi äitini ja yhä ivan hymy veti suunreikää korviin päin pitemmäksi, että hampaat alkoivat näkyä.
Pekka tunsi, että minulle on apu tarpeesen. Hän kiljahti ilosesti:
»Se on oikein, että luu koirille. Se ei ole satu eikä tapaus, jos mies kihlaa morsiamen. Ja kun ottaa, niin ottaa semmoisen, joka näkyy kaivolta kotiin. Hönkä on aina hönkä. Niin sanotaan hevosestakin, että kiitä pientä, moiti suurta, vaan istu ison rekeen.»
Samppa alkoi mupatella, että
»saattaa sika syödä ne naimaeväät. Taitaa pitää minun lähteä tästä akkaperiin, ei tässä panna semmoisia ryökkinöitä vielä emännäksi eikä taloutta sotkemaan, se on selvä tosi.»
»Tutki veikkonen ruumiissasi, että leipä lapselle parasta, mikä sinullekin vielä. Työnnä vaan leipää laipiosi rakoon, niin sillä asettuu vielä sinun naimahommasi», tuumaili Pekka pönäkästi. Hän oli näet ennestään huonoissa väleissä Sampan kanssa, niin viitsi sanoa vastenkin.
Minä arvelin, etten virka mitään.
Vieras, jolla leuka jauhoi kuin mylly, alkoi leivän seasta puplattaa, että
»omansahan se on itsekustakin hyvä. Ja kyllähän Harjulan Marissa on näköä ja kokoa. Sillä se voi vietelläkin semmoisen, joka ei tunne hänen tapojaan. Jos takki tavat sanoisi, turkki juonet tunnustaisi, niin ei moni kiittäisi. Vaikka kahdenhan tuo on kauppa ja kolmannelle korvapuusti. Enkä minä tahdo puhua suden enkä lampaan puoleen, vaan minä, joka olen pahasta penikasta hänen kanssaan ollut ja tiedän niinkuin oman itseni, niin tuttavan vuoksi sanon, että yhdellä sanalla sanoen: sillä ihmisellä ei tee kukaan mitään. Ja olisiko se siinä enää semmoisten vanhempain lapsi, kun olisi kelpaava kalu? Jo olisi sen näkönen ihminen aikoja korjattu.»
Ja sitte rupesi eukko Marin vikoja luettelemaan yksin lukien kuin helmiä nauhaan, eikä ne tunnustaneet loppuvankaan. Minä sitte viimein katkasin ja sanoin, että
»kyllä minä kaikki uskon sen teidän puheenne, vaan minä uskon valeeksi. Minä otankin vaan vaimon itselleni, ja silloin olette viisas, kun ette virka koko asiaan mitään.»
Vaan silloin syttyi kuin katajapehko tuleen. Jokainen rupesi kutkuttamaan kuin Wenäjän käräjissä ja tahtoi, että hänen äänensä piti kuulua yli muitten. Isä pieksi nyrkillään pöytään, että lasit seinillä tärisi ja äystäsi, että
»jos vaan sen ihmisen tuot tähän taloon, niin sillä kertaa lyön sääret poikki ja talutan salolle itsesi, eikä ole asiata takaisin, sen saat pitää varanasi.»
Äiti ja Liisa solventivat yhteen ääneen:
»Kyllä Tapania ei kielletä naimasta, kun ottaa semmoisen, joka meille sopii. Ja olisi tuo Tervon Matleena eri ihminen, kun sen ottaisit, ja sillä olisi perintöäkin. Siinä on ihminen, jonka suuntiin ei suutu.»
Minun pisti vihakseni.
»Minäkö ottaisin tuon tolvakkeen, töppösen lestan, mätimahan, pää kuin variksen pesä, suu kuin telkän uuttu, metsäkana sopisi lentämään suolineen sorkkineen siitä ikkunasta. En, en, en huoli, vaikka en muitten jälkiäkään näkisi. Kyllä saatte pitää variksenne omana nuottakumppaninanne. Antakaa Matleenan kiskoa virren päitä, että kortit lepattaa ja suu kahdessa korvassa», latelin vähän vihoissani. Sitte käännyin Pekan puoleen ja sanoin vähän ilvehtimisen viistaan, että
»eikös sitä passaisi rakastaa myötämäessä, jos vastamäessäkin, mokomata soppimörköä?»
Pekka vähän naurun kihnassa sanoi, että
»kyllä osaat kiitellä morsiamesi, tuon kauniin herran lahjan.»
Vieras taas alkoi, että
»tosi on kuin sanotaan, että ei se näe, joka naipi, eikä usko vaikka kontitaan. Vaan koetahan mies, kyllä vielä jalo tapansa näyttää. Niin sanoi ennen vanhat, että ei näkö työtä tee, eikä kauni kaskia rovitse. Eikä ne sanat mene pateetta nytkään vielä. Se on vaan synnin ja lihan pahain himojen syöttämistä perustua kauneuden päälle sinä aikana. Siitä kevytmielisyydestä on ollut usein surkea seuraus, ja siitä olen varma, että vaivasen kuppikumppani on Harjulan Mari, saakoonpa hänet kuka hyvänsä. Vaikka on hänen vanhempansa niin hartaat uskovaiset, niin yhtäkaikki on hän aivan suruton raiska ja korea kuin riikinkukko. Semmoinen naiminen tulee aivan perkeleen mielen jälkeen eikä Jumalan, ja silloin siinä ei ole siunausta. Silloin se alkaa surkea katsoa silmästä sisään. Eikähän ole pakosta aivan tapposen tahallaan heittäytä Jumalan vihan alle. Vapahtaja sanookin, että joka ei minun kanssani kokoa hän hajottaa. Ja nyt minä hyvässä ystävyydessä sanon, että nyt olisi paras, että rupeaisit ajattelemaan kohtaloasi ja antaisit vanhempien ihmisten neuvoa itseäsi ja antaisit vanhempiesi valita itsellesi kumppanin, joka olisi Jumalalle otollinen ja itsellesi hyödyllinen. Silloin et pahentaisi vanhempain mieltä, etkä tulisi rikkomaan neljättä käskyä, josta Jumala uhkaa rangaista kaikkia, jotka sen ylitse kulkevat. Sillä tavalla pysyisi hyvä sopu, rauha, rakkaus talossa, ja mikä on kauniimpaa!» saarnaeli vieras hartaasti ja lopetettuaan huokasi, syvään puhalti kuin palkeesta.
Minä sanoin, että
»paljo melua ja vähä villoja! sanoi akka, kun sikaa keritsi. — Se on vanhan testamentin aikuista tapaa, että toinen valitsee toiselle morsiamen. Minä jo katson itse, otan itse itselleni toverin. Meiltä kun lähdetään, niin itse on Iikka ison oriinsa turvassa, ja minä kun olen meiltä, niin muita ei kaivata. Silloin humu kuuluu, eikä köyhyyttä.»
Siitä saivat uutta intoa, rupesivat räpättämään, yksi papatti yhtä, toinen lopatti toista, että meni koko pirtti kuin porokattila.
Sanoin vielä:
»Pankaahan kiinni murukoppanne, asia ei parane parran pärinällä. Minä teen minkä teen, ja silloin on suu puhdas jokaisella.» — — —
Isäni nousi toukosiin tomuihinsa, alkoi pauhata ja möykyttää pöytää nyrkillä kuin mielipuoli, tiuskuen kiroili ja ävelti:
»Jos vain et heitä sillä sanalla sitä hommaasi pois, niin minä talutan salolle, minä työnnän tielle, etkä saa tulla takaisin. Sinä tässä rupeat vaan tukkimaan jokaisen suuta, eläs pätö kalu.»
Renki Pekka sanoi sekaan ivalla:
»Järjestys olla pitää, sanoi Lemin lukkari kun kanoja pieksi.»
»Mitäs kuntonanne pidätte silloin kun viette minua salolle», sanoin minä ja jatkoin: »asettuu kai se siitä, ei suinkaan sitä nyt ole yhtä ilmaa ijäksi.»
Vaan silloin alkoivat kähennellä korvuksiini. Mutta minä pyörähdin ja lähdin taulametsään. Lähtivät kopistamaan kynttä kantta jälkeen, vaan eivät muut pitkältä ajaneet kuin Samppa veljeni. Hän tulla suhotti perässäni pellon pientareelle. Hänellä kai oli se ajatus, että kun hän alkaa taistella minun kanssani, niin kyllä muut tulevat auttamaan, sillä yleinen aikomus oli nähtävästi antaa minulle selkään oikein aikatavalla, kerrassaan sillä varalla, ettei aina tarvitse antaa. Minä kun huomasin, että on niin vähä sitä jälkiväkeä, että Samppa yksinään vain, niin pyörähdin päin. Samppa hurjana käsiksi minuun, vaan siinä hän loukkasi vähän itseään. Sai siinä muistipalan, että jos kuin vanhaksi elää niin joka päivä muistaa sen tapauksen. Siinä lupasikin minulle, että hän antaa rauhan eikä virka mitään minun asioihini. Sitte lähdettiin pois kuin hyvätkin miehet, tulla julpotettiin kuin työpaikasta. Mutta heti alkoi Samppa niinkuin pikku poikanakin kertoa vanhuksilleni minun ilkityöstäni eikä muistanutkaan lupaustaan. Siitä rupesivat kaikki pakisemaan ja päättämään, kuka kummemman tuomion olisi osannut tehdä. Minä kyllästyin siihen, käskin Pekan niityn aitaa korjaamaan ja itse lähdin ulos kävelemään. Mennessäni sanoin pilkoillani:
»Polina pois ja yksi puhumaan.»
Menin kesantopellolle, rupesin kaivamaan koloa suuren kiven viereen, että hukutan sen kiven siihen koloon kyntäjän ristinä olemasta pois. Tuokion perästä tuli se vieras akka sinne työpaikalleni, niin lauhkeana kuin lammasnahkanen tuppi, ja alkoi tuumia lopotella.
»Heitä sinä nyt ajassa pois se Harjulan Mari mielestäsi, sillä minä tiedän ettei hänestä ole sinulle kumppaniksi. Ja minä tiedän miten sinä olet työllä ja totuudella riehnannut talosi tuohon kuntoon, ja kaikin puolin olet kunnon mies ja vanhuksesikin sinusta pitävät kaikkein enimmin. Mutta äsken vannoi isäsi tuolla kartanossa, että jos vaan sen ottaa, niin joutaa jalkoihinsa, tie eteen, keppi käteen suoriaa miehelle.»
»Mistä se tietää sen niin kehnoksi? Eihän ole nähnyt ilmoeläissään koko ihmistä?» kysyin minä totisesti, vaikka hyvin tiesin, että eukko oli juuri se, joka vanhuksilleni panetteli Maria.
»Hyvä kellohan se kauas kuuluu, vaan paha paljoa etemmä. Kyllä sen ilveet tietään kolmessa kuvernöörin läänissä. Etkö sinä tiedä, että paremmin se sana kyydin saa kuin huono herrasmies. Kaikkenahan se menisikin, kun se ei olisi ympäri maailman naurettavana ja jokaisen sormellaan osotettavana. Mokoma rutkale.»
Loppui kärsivällisyyteni, vihasta kihisi korvani.
»Jos et silmänräpäyksessä tuki suutasi ja korjaa luitasi pois, niin kummat tulee!» karjasin ja polkasin jalkaa, että kenttä jytisi.
Akka säikähti, törmäsi pois minkä jaksoi ja parkasi mikä kulkusta lähti, sylki ja siunasi, peppuroi kuin kukko tappuroissa ja rukoili Jumalaansa auttamaan sekä minua että itseään. Siitä kun selvisi, niin yritteli vielä puhelemaan, vaan minä yritin jälkeen ja sanoin, että
»jos et katoa meiltä ennenkuin minä tulen syömään, niin silloin näet yhden kumman kerralla, et selviä niin vähällä kuin nyt.»
Akka lähti tuhkien kävelemään, eikä ollut pitkä aika ennenkuin mennä lenttasi piennarta myöten kotiinsa päin suuri kannannainen mytty selässä. Sen oli äiti sille laittanut muka hyvän sanoman tuojalle.
Teeskelin työtäni. Alkoipa aivojani kierrellä kummallisia ajatuksia, rinnassani mateli outoja tunteita, jommoisia en ennen ollut tuntenut. Istahdin kuopan laidalle ja vaivuin ajattelemaan, että onko tuo nyt totta, että tämä kotini täytyy jättää sen tautta, jos otan Harjulan Marin vaimokseni. Ei se sovi maille eikä halmeille semmoinen homma… Ei se ollut kuin sitä hurausta vaan, kun tuon akkaruhnun puheesta raivostuivat. Vihan vimmassa sitä tulee sanotuksi liiemmaksi vaikka kellä, vaan viha kun menee, niin silloin on paikat paikallansa, asiat entisellään. Pyörähdin taas työhöni, aloin kuokkia kolon pohjaa ja aina kun sain multaa irti, luoda tomautin lapiolla penkereelle ja arvelin että aika on aikaa kutakin: on ollut ja mennyt ne isän uhkaukset. Nyt voipi jo isä katua sitä kovuuttaan, kun se kumminkin pitää minusta niin paljon työni teon tähden.
Vaan kun jo oli ilta tulossa eikä käskeneet minua puolipäiväselle, niin ajattelin että nyt on vika myllyssä. Ei ole nyt hyvä jalassa, ei ole ennot entojaan, ja uudestaan palasi ne äsköset ajatukset päätäni vannehtimaan, ja taas kangerti aivoissani sen akan puheet ja isän uhkaukset, alkoipa kahertaa niin mielessä, että mieli työ seisoskelemaan. Koetin kyllä takertua aina työhöni ja sillä tavalla saada hälvenemään ne painavat ajatukset. Ja vähän ne kaikosivatkin, vaan heti tulivat takaisin ja toivat joukon uusia ajatuksia mukanaan. Ja niitä alkoi ilmaantua kuin korppeja raadolle, niitä tuli joka suunnalta.
Istahdin kolon paltteelle.
Päivä oli loppumaisillaan. Yön rauhaan hyvästi jättelevä illan rusko punasi korkealle taivaan rannan jyrkkiä seiniä, syleili harmaita kallioisia vuorien rintoja, ystävällisesti suuteli järvien mutkikkaita heinikkorantoja. Minä olin kuin reestä pudonnut ja tielle jätetty. Katselin aikani niitä kultalaitasia pilvenmöhkäleitä, jotka hiljalleen omia aikojaan uiskentelivat ilman avaruudessa.
Minulla yhä vaan tunkeusi syvemmälle ja syvemmälle ajatus, että täytyykö minun jättää tämä kotini, jonka melkein oma käteni on tämmöiseksi tehnyt, jonka itse olen työlläni ja toimellani pelastanut perikatoon joutumasta. Usein olen ollut sairas työn tähden, kun en säästänyt ruumistani, selkäni on poikki ollut ja kädet ajetuksissa, käsivarret kankeina juurikoitten repimisestä, kivien vääntämisestä ja muusta puskemisesta. Ja nämäkö kaikki vaikean työni hedelmät pitää uhrata sen tähden, että otan vaimon oman mieleni mukaan? Saisin pitää nämä kaikki, jos ottaisin Tervon Matleenan, tahi jonkun muun kerettiläisen, jonka he mielensä mukaan valitsevat ja laittavat kuin kerjäläiselle voileivän. En, en vaikka kaaret syliin tulkoon, niin en saata ottaa muita kuin sen, joka itselleni kelpaa. — Punaltelin päätäni ja arvelin että ei se ole totta, että isäni on niin kova. Kunhan kuluu aikaa, että saavat tietää Harjulan Marista hyviäkin puolia, niin muuttuu ääni kellossa. Minä nyt heittäyn etten virka enempi kuin kanto, jos ne mitä puhuisivat tästä asiasta. Tottapahan kyllästyvät ja jättävät minut rauhaan. Ja lopulla käypi samoin kuin Komulan Ristolle. Sitäkin vastusteltiin ensi alussa Ilkan Lyyliä ottamasta, vaan kun näkivät, että siinä ei auta ei juonet eikä kauhut, niin lopussa tuli hyvä kaunis. Sen käypi samoin minun kohdassani ja minä otan Harjulan Marin, siinä ei auta ei laupiaat silmätkään. Minä en huoli mistään, vaikka päällään pyörisivät.
Menin kotiini ja kun tulin pirttiin, niin huomasin että Samppa makasi kipeänä loukossa. Renki Pekkakin oli tullut kotiin eikä näyttänyt olevan oikein puhelivussaan. Jokainen äkötti olojaan kuin pottu piimävellissä. Siskoni hiljakseen itkeä puhki muutamassa sopessa. Hänelle minä sanoin:
»Kenenkä turkkia sinä olet ruvennut paikkaamaan?»
Hän luikasi pihalle eikä virkannut mitään, hän eikä muut. Mutta minä paneusin iloseksi ja heittäysin rohkeaksi, volkuilin vaan kuin susi puhteella, viheltelin ja itse kullekin lähetin jonkun sanan niinkuin täyksi, että eikö siitäkään selviäisi kielen kantimet. Vaan siitä ei tullut apua, könöttivät vaan kuin puuhevonen.
Renki Pekka se alkoi puhella, kun näki että minä olen sitä vailla. Ruvettiinpa taas syömään, silloin otettiin minut ja minun morsiameni käsille. Ruvettiin oikein miehissä topuuttamaan siitä, kun olin Samppaa ruhtonut. Pekka tuumasi, että
»syystä on sepälle palkka. Mitäs hän menee syyhyttä saunaan. Siitä tietää mies panneensa vasta aluksi paitansa toisen porokattilaan. Sen nyt viisas olisi tiennyt lähtiessäänkin, että siellä ei kunniankukko laula.»
Isäni vihastui Pekalle ja alkoi niin koston kiihkosella mielellä puhella:
»Kurikka on orren päässä, pala patsaan nenässä, ei kuiva eikä märkene. Kunhan Samppa joutuu emosolalle, kunhan mies kasvaa, hammas karkiaa, niin kyllä kurikka orren päästä putoaa. Varokoon Tapani sitä vaan. Tulee vuoro vielä vieraiksi, ja kun sattuu, niin lisän kanssa se nousee voi porosta.»
»Vaikka Samppa eläisi sata vuotta ja pyhäpäivät päälle, niin ei saa Tapanista ei pukin päitä ei putken polttamata. Suussa on särellä sappi, minkä semmoisella miehellä kuin Sampalla, Tapanin rinnalla», puheli päättävällä tavalla Pekka.
Vaan siitäkös yltyivät koko joukko Pekan päätä panemaan, niin Pekka tiesi olevansa messussa. Ne rupesivat jokainen paahtamaan kuin käärmettä pyssyyn, että Pekka rievulla ei ollut tuumaa tulevata, täytyi kuunnella valmista. Siinä sai Pekka kuulla syntiluettelonsa, miten hän pikkupoikana oli isänsä vanhasta takista napin ottanut omaan takkiinsa, ja miten hän kerjätessään Pietolassa oli taikinan juurta syönyt ja antanut toisillekin kerjäläispojille, ja miten Rikkolan kanoja oli kerran ajellut, että olivat ilmassa sinkoilleet ja hätäyksissään lentäneet Tuhkalan muorin maitohuoneesen ja siellä viilit sotkeneet kuin puuron ja vellin ja rypeneet itsensä viilissä että talveksi oli tullut vasikan juomista, kun oli pesty ne kanat, ja kukko oli parkunut pestessä, että piika Riitulta oli korvat särkyneet ihan rämäksi, ettei kuule muorin toruntaa kuin vähän himinätä vaan. Tuo viimeinen paha teko mieli minua vähän kutkuttamaan. Pekka luuli, että rupean vuoroni hänen puolestaan puhumaan ja hänen puoltaan pitelemään, vaan en virkannut mitään, olin ääneti kuin säkki loukossa. Pekka tunsi, että hän on nyt joutunut alle kanteen, niin ei hänkään virkannut mitään, antoi heidän kankatella ja marmatella mieliään myöten.
Semmoisenaan se meni. Me tuuman tokeesta ruvettiin Pekan kanssa, ettei milloinkaan virkata mitään, niin niiltä yksipuolelta loppuu lappaminen, kun eivät saa tulta ahjoonsa. Vaan sepä ei loppunutkaan, näytti vaan siltä, että kiltausivat siitä vaan kun emme vastustaneet. Rupesivat, missä vaan saivat, keskensä kärhäämään kuin koirat kylän sikoja, ettei ollut yön rauhaa.
XXIII.
Tuoni käynyt Tervolassa.
»Mitäs siellä nyt Pokke haukkuu, kun säköö, että luulee tuleen syttyvän?» sanoi äitini muutamana Elokuun iltana kalakaukeloa iltaspöytään tuodessaan.
Isäni oli liesihiilloksesta tulta päreesen virittämässä. Päre kun oli syttyä hulmahtanut palamaan, pisti hän sen uunin nurkassa olevaan rautapihtiin ja sanoi: »Se on vanha sana, että silloin tuli päreesen kun kuhilas pellolle.»
Sitte hän hiljalleen astua löntsi pöydän päähän, jossa hän tavallisesti asuskeli, ja istahti ikkunan pieleen. Muu väki, joka oli vasta ruispellolta leikkuusta tullut, istuivat iltasta odotellen alakulosina ja väsyneen näkösinä ympäri pirttiä mikä missäkin, sanaakaan haastelematta.
Yhä alkoi Poken haukunta kuulua kovemmasti. Isäni katsoi akkunasta ulos ja sanoi: »Mahtanee Kanalan halmeen leikkaajat tulla tänne yöksi. Taitavat olla leikkuussa: tässä illan kuhjassa sieltä kuului puheen pälinätä… Kylläpä tosiaankin Pokke räsöttää. Eihän vaan se Kanalan rengin pöyskä härnänne tuota koiraa? Ruvetkoonhan sen kanssa pahoin päin pelihtemään, niin kyllä siitä saa vetimensä. Vaan elköön panko pahakseen, jos nilkastaankin löytää… Kyllähän sen kalu härnää, kun niin äkäsesti räseltää kuin tuli katajapehkossa. On silloin mieli vähässä aikusella tolvanalla, kun koiran hännässä… Ei, yksi nainen sieltä tulla kiskoo. Kävellä silpoo semmoista hojakkaa, ettei häntä perää tavota.»
Renki Pekka istui toisessa poskessa pöydänpää-ikkunaa ja kurkisti ulos, sanoi totisesti, että
»kyllä tulee äkäsesti, tulla tohkasee kuin höyrypaketti markkinahaminaan täynnä herroja ja mustilaisia.»
Jokainen naurahti pikkusen kuivan naurupalan ja kapasi ikkunasta katsomaan ja tunnustelemaan tulijaa. Eipä tuntenut kukaan, ennenkuin aukasi pirtin oven ja työntyi sisään, astui tasasesti keskelle lattiaa, sanoi kainon hyvänillan. Jokaisen kautta kierteli sitten ympäri pirttiä kättä tarjoten tervehdykseksi, pistipä kättä Renki Pekallekin, joka istui kuin tuomittu sivupenkillä. Pekka katsoa tuikasi terävästi vieraan silmiin, niin kysyvän näkösen katseen, että mistä tämä tuli?
Vieras istua röhähti peräpenkille kuin tavallinen heinäruko.
Äiti kysyi:
»Mitäs sitä nyt kaukavieraalle kuuluu?»
Vieras vähän arastellen sanoi, että
»eipähän tuota semmoista kuulu, jota ei olisi jo ennenkään tapahtunut.»
Tuo sana »jota ei ole ennenkään tapahtunut» punasti kaikkein kasvoja ja pyöristi jokaisen silmät. Kaikki kuuntelivat höröllä korvin varmempaa selitystä, mitä tuolla makasi niitten umpikuljusten sanojen ja salaperäsen mielen takana. Äiti tulehtunein kasvoin ja palavin silmin kysyi suusta sanaa katkasten, että
»mikä todellakin on tapahtunut? Onko kuolema käynyt vai mitä? Totta vissiin oli pätö asiaa, kun näin pitkän matkan kiireinnä työaikana olette lähteneet astua kutostamaan?»
»Olihan sitä vähän asiaa, siksi jotta tien telaksi… Tuoni on käynyt Tervolassa, vienyt paraan parvesta, julkeimman joukosta: isäntähän kuoli Tervolasta keskiviikkoa vasten.»
Noita viimmeisiä sanoja sanoissaan hän antoi äänensä väristä. Olisi ehkä hieman itkenytkin, vaan ei saanut kyyneleitä.
Isäni kavahti pöydän päässä seisoalleen, ja tuo julkea muoto lenti niin jylhän totiseksi ja nuo jo ennestään mustat kulmat tulivat kahta vertaa mustemmiksi ja tuuheammiksi, ja niin synkän loistava, rauhaton katse lennähti ympäri pirttiä hänen pihkan ruskeista suurista silmistään, että luuli salaman lentäneen. Punalti päätään, rykäsi matalan kuivahkon rykäyksen ja kauhistuneella painolla, matalasti mutta niin vahvasti, että luuli alimmaisten seinähirsien tärisevän, sanoi hän:
»Vai kuolla keiskahti veli ja kesken ikänsä… Ei olisi uskonut…»
Pitkän äänettömyyden perästä painoi hän päänsä vähän alemmas ja sanoi:
»Sinnehän se on velka viimmeisenki, asia pojan ainoanki…»
Painui isä taas istumaan penkille, siinä tökötti kotvasen aikaa kuin kivettynyt. Nuo vasken hohtavat, leveän puoleiset posket näyttivät vähän vaalenevan, tuo mustan parran sängellä peitetty, vanha leuka ja yhteen näpistetyt lihaset huulet veivät niin rutistuneen näköseksi koko muodon, että ainoastaan tuo korkea otsa oli entisellä paikallansa, silmänsä kiirottivat tuokion yhtä mittaa rävähtämättä lattialla olevaan kissan ruoka-astiaan, eikä ukko näyttänyt kuulevan vaikka olisi ampunut korvan juuressa.
Äiti löi käsiään yhteen ja harmista väristen:
»No Herra hyvästi siunaa… Herran edessä ei ole yhtään asiaa mahdotonta .. Ei olisi uskonut, kun toissa pyhänä kirkolla niin keppelänä kuin kymmenvuotias poikanappelo tuli niin ystävällisesti tervehtimään: ei tiennyt että on viimme kerta. Niin on, kenen vuoro tulee, niin täytyy lähteä, ei auta voima ei viisaus. Kaikki olemme sen merkkilampaita, ottaa kenen tahtoo, ei ole rautaa rinnassa kellään.»
Vieras painoi päähuivinsa vähän enemmän silmilleen ja heilutteli itseään kädet autuaassa kähermässä polvien päällä ja lausuili murtuneella painolla:
»Niin on, ei ole paremmasti: hän on muuttanut pois tästä matosesta maailmasta, hän on tehnyt sen, joka on meillä vielä tekemättä. Ei tule muuten sanoa, kuin että autuas ain' öin päivin muistanee tykönsä rientävän kuoleman hetken.»
Hän peitti silmänsä huivin nurkalla ja hänen leveät hartiansa niin lystin näkösesti notkahtivat, kuin olisi koira liikahtanut heinäruvossa. Tuokion äänettömyyden perästä jatkoi nyökytellen katkeamatta:
»Kyllä se on kamalaa, kun semmoisen täysirahkeisen miehen melkein terveestään pitää lähteä kuin markkinaan. Viikko takaperin oli mies ihan terve kuin rautanen jänis. Viimme pyhänä se tuli kipeän nuusaksi ja sitte oli taudin vointeessa tiistai-iltaan. Silloin lypsyjen aikana se rammasi sen aivan yhteen sanaan tunnottomaksi.»
»Tahtoiko se pappia?» kysyi äitini.
»Ei se tahtonut eikä siihen kiireesen olisi kerinnyt, vaikka olisi lentämällä hakenut, eikä se sitä tarvinnutkaan: se toissa pyhänä kävi ripillään ja Jumalan sanaa se on viljellyt. Tiistaina vielä puolisten tienoillakin luki oikein hartaasti Armon järjestystä ja Hengellistä sydämmen herättäjää, kunnes se kouristi. Tuokion perästä kun se tointui tajulleen, niin me Keikka-Riitan ja Murto-Maijan kanssa veisasimme Sijoonista pari virttä ja virsikirjasta: 'Minä vaivanen mato ja matkamies, monta vaarallista vaellan retkee' ja 'Sen Herra aina autuaaksi Sanassaan sanoo vakaaksi.' Sitte minä oikein helakasti alotin virren: 'Ah' surutoin koskas synnistä lakkaat', jota se kuunteli oikein kirkkailla silmillä. Vaan silloin se heti kouristi ja siinä rytäkässähän siltä purra rotasi sydämmen. Voi surkeata, se ei ole lasten leikkiä», ja eukko näytti koettavan katkerasti itkeä ja painoi silmiään huivinsa nurkalla.
Kaikki olivat äänettöminä ja mietteissään. Isän kookas vartalo pöydän päässä, pää pöytään sujutettuna, oli kuin luokin paininpuu.
Hetkisen äänettömyyden perästä tuon vieraan kasvoissa väikkyi ilo siitä että oli onnistunut tehtävässään hyvin. Hänen leveä muotonsa tavattoman pitkässä kaulassa paistoi kuin hallayön kuu murheisen taivaan rinteeltä kylmäneelle kaalimaalle ja hän kertoili:
»Kyllä se tuoni teki veräjän Tervolan taloon, joka ei ole tukittu. Vaan ei auta surut ei huolet, ei saata mennä menneen jälessä. Kovalta tuntuu syrjäsestäkin, mitä sitte siitä, joka käsissä kipertelee. Kyllä lesken mieli ei makealle maista. Vaan toiselta puolenhan se lohduttaa, kun tietää autuaana lähteneen.»
»Oliko se viimmeisellä oikein hätäsessä tilassa?» kysyi äitini niin hartaalla painolla, että hänen vähän entistään kumarat hartiansa lusahtivat vielä kumarampaan.
»No sehän oli kauhean hätäsessä tilassa, juuri niinkuin ryöväri ristin päällä. Vaan se meidän veisuu sen muutti kuin vedellä pesten ihan toisenlaiseksi. Sen kerrassaan näki, että nyt siitä on synti eronnut: se katseli niin kirkkaasti kuin taivaan enkeli. Vaan minä veisasinkin oikein kovasti ja likellä, että kuulisi sanat tarkkaan.»
»Kyllä se on sentään kaunista, että päästä oikein lähtemään semmoiselle matkalle. Vaikka se on jälkeen jääneistä raskas se surun turkki, vaan kyllä se aina jääpä aikaan tulee, jos lähtevä evästä saapi», sanoi äiti.
Isäni nousi, kävellä kaahni puolipitkillä askelilla uunin luo, jatkoi päreen pihtiin ja tuumaili:
»Sitä se koira illalla ulvoa jollotti. Minä jo sanoin, että ei se pateetta mene.»
»Niin entäs se tuononen unesi? Mitenkäs se olikaan, jota puhuit eräänä aamuna ylös kankoissasi? Se Tervolan uusi rustinki, miten se olikaan?» kysyi äitini hyvin kelkkiästi ja iloa leimusivat hänen suuret mustanharmaat silmänsä ja koko hänen pitkänhoilakka vartalonsa näytti kohonneen siitä äskösestä alennuksesta.
»Niin, olihan siinä velimiehen talossa tässä tuonoin unissani uusi rakennus tekeillä, jonka harjavuolta tuntemattomat miehet iskivät sijalleen, eikä siinä näkynyt itseään. Ne tekivät niinkuin omin lupinsa sitä rakennusta. Tuossa se nyt on se uni, vaikka minä ajattelin, että unet on öitä myöten, näkijä unen jälessä. Vaan kyllä se sieltä aikaa voittaen koituu. Kyllä se unikakkinen tietää.»
Äitini rupesi pankolta padasta velliä ammentamaan maljoihin ja kanteli pöydälle ja puheli:
»Kyllä siihen Tervolaan aukesi isännän tila, kuka häneesen nyt pääsee. Sen kyllä tietää, että ei se nuori leski tule kauvan ilman miehettä aikaan ja talon hoitokin se kaipaa. Ei se reki kauvan pysy tiellä, jota yhdestä aisasta vedetään.»
»Kyllä se miehiä saa välilläkin panna. Semmoiseen taloon on tulijoita ja semmoiselle ihmiselle: se ei olekkaan jonni joutava töppösen lesta. Olipa heitä Sivolankin emännällä kosijoita. Kun jäi leskeksi, niin paikalla alkoi kulkea kuin myllymiehiä toinen toistaan parempia. Vaan eipä hänkään osannut ottaa kelpo miestä. Paha on paljosta valita, sanotaan, ja tosi onkin. Olisi sillä ollut tarjona pätösempiäkin miehiä: semmoisia kuin Kemppaalan Mattikin, joka on harras herännyt ja tarkka kuin saivaren nylkijä. Se muka ei huolinut siitä sen tähden, kun se on silmäpuoli, rokonrikko, mustaverinen, isonenänen ja se käsnämolli siinä alahuulessa. Mikä vika se siltä oli? Itsehän se kantaa ne, ja siksi toiseksi näköhän on kuten Jumala luopi», lopotteli vieras.
»Sen silmänsähän kuuluu markkinassa tapellessaan tapanneen», sanoi renki Pekka tyynesti.
Sitä ei vieras ollut kuulevinaan, kertoili vaan:
»Sittehän se otti sen suruttoman roikaleen, kun se oli potra ja komea. Tosin hyvästi se kuuluu talonsa hoitavan ja emäntänsä pitävän suuressa arvossa, vaan mitäs tästä katoavasta, joka kestää niin vähän aikaa. Täällä pitäisi etsiä sitä tavaraa, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa», huokasi pitkään kuin venyttelevä rahtihevonen, että nuo römäkät hartiat rytkähtivät pitkältä alaspäin.
»Niin, onhan siellä se Joensuun entinen Samppa, vanhapoika. Sen se Tervolan leski ottaa», sanoi äitini, ja työväelle, jotka tyynessä istua nököttivät iltasta odottaen, sanoi hän, että
»nyt on iltanen valmis.»
Hetipä kapsahtivat pöytään ja vieras käskettiin yhteen joukkoon. Kaikki yksituumasesti rupesivat syödä rapelehtamaan surutonna kuin kananpoikue. Vieras jatkoi äidin puheesen:
»Kylläpä ei ole paljon muutenkaan, ettei Joensuun Sampan päälle arpa lankia isännäksi päästä Tervolaan. Se onkin niinkuin tehty siihen sijaan, ja sen lisäksi se tietää Jumalankin sanasta enemmän kuin joku tolikka. Ja onhan se tarkka, sen tietää siitäkin, kun yksiä sarkahousuja on pitänyt kesänsä talvensa pyhähousuina ilmosen ikänsä ja vasta on polvet paikoissa. Sen tietää siitä jo, että se osaa tavaransa katsoa.»
Äskönen sortavan näkönen suru oli vieraasta ottanut kyytinsä. Matlakoissa silmissä ja talimaisissa pöhlö kasvoissa ei jälkiäkään näkynyt; ainoa mitä voi huomata hänen muodossaan oli tuo paksun leuvan raskas, totinen liike, kun se ahkerasti tehdä hietritti hienoa vatsan täytteeksi.
Syötyä äiti vei vieraan porstuan pohjassa olevaan kamaripökinään ikäänkuin haastatellakseen salasia. Muut kaikki sukittivat kiireimmän kautta yöpahnoilleen, mikä minnekin.
Minulla veli Sampan kanssa oli unisija porttiluhin soppeen tehdyllä ravatilla. Me pötkähdimme siihen kuten ainakin väsyneet työmiehet. Samppa ihan sillä kertaa nukkui, ettei tiennyt enempi kuin hako minun liikkeistäni, kun minä viehkuroin tilani reunalla.
Minä keturoin selkäni tiessä, ei unta kuulunut ei näkynyt. Tuntui niin kamalalta. Oli kuin olisi jotakin tullut hukkaan. Mitä enemmän siinä kiemuroin, sitä oudommaksi painui mieleni. Koko maailma tuntui kopisevan tyhjältä. Suuren kolon oli tehnyt tuoni, kun vei ainoan sukulaisen, joka minua oli ymmärtänyt. Epätoivon pilvien raosta vilahteleva tähti Harjulan Mari oli enää jälellä näyttämässä tulta myrskysen salon rinteisellä tiellä. Vaan poissa oli se, josta olin toivonut apua juuri tässä asiassa. Silmät renkaalla katsoa äjötin pitkään naulassa riippuvaan renki Pekan kaulahuiviin, joka vaan hiukan kuumotti niukassa illan valossa. Joka haaralta oli pilkkosen pimeä eloni, ei yhtään valon pilkausta. Niin olin kuin kaivossa ja kansi päällä, mieleni musta kuin tervasankko. Nousin ylös, kaahuroin pihalle. Siellä oli niin lienteätä, leuhakkata. Etelän mieto henki huokaili kuni rauhan unta nukkuva lapsi hiljasessa kehdossansa. Verkalleen vaan nuokkui rukiin raskaat tähkät. Ainoaa ääntä pitivät aitan perässä olevan haavan lehdet, jotka toisinaan aina läpättivät juuri kuin olisivat tahtoneet nauraa minun tyhjän etsimiselläni. Pakeneva aurinko oli imenyt perässään luoteiselta taivaan reunalta kultasen iltaruskon leimuavat varjot, ettei ollut jälellä kuin muutamia hohtavia viilekkeitä kaitasien pilven suikaleitten alapaltteessa, jotka kohta hupenivat aivan olemattomiksi, jättäen jälelleen vaan mustan öisen seinän. Niinpä oli öinen mielenikin. Kaiken valon oli pois vienyt tuo odottamaton setäni kuolemansanoma. Tuo itsepintasen totinen kuu, joka kiipesi korkeutta kohti vesietelän taivaan jyrkkää seinää, ei voinut lähettää yhtään valon pilkausta minun pimeään sieluuni. Kävellä latostelin yön rauhallista uneksivaa piennarta ympäri ruispeltoa hiljalleen kuin kissa, jänistä vainoten. Tulla väläilin takaisin toista piennarta, joka kulki kamarin peräti. Kamarin peri-ikkunasta tunkeusi hämärä kynttelin valo, joka ulkona sekausi täyden kuun mietoon valoon. Juuri ikkunan sivu kulkiessani hajanaisesta ikkunan ruudusta vuoti korviini hiljasen imelä kikatusnauru ja Harjulan Marin nimi. Se lenti teräsnuolena korvieni läpi, että kohona hypähdin, vaan siitä sain hengityksen lämmintä kesä-ilmaa lumiseen mieleni tarhaan.
Kohonnein rinnoin kävelin äidin ja vieraan luo pieneen kamariin. Asian nimenä kysyä juomista, vaikka tarkoituksena oli katkasta heidän keskustelunsa minusta ja Harjulan Marista. Kun aukasin kamarin oven, silloin vieras kadotti aivan tukkunaan tuon mälpäkän puhekykynsä. Äiti kammahti, että hänen voimakkaat pulleat hartiansa rutistuivat paljon läjemmäksi ja tumman ruskea hiusmarto kohosi melkein päälaelle ja kaitasen puoleisista poskistaan vaivain ja vuosikymmenien vihurin tähteeksi jättämä puna karkasi aivan näkymättömiin, että hänen mustan harmaitten silmäinsä hätäsen terävästä katseesta ja harmaan tuhrakoista kasvojen juonteista tummassa kynttelin valossa voi lukea aivan selvään, että keskustelu oli minua ja Maria koskevista asioista. Vieraan kieli sokkelehti ja koetti etsiä sanoja, kuin säikähtynyt jänis reikää laihopellon aidasta, ja sotkeusi ihan siihen paikkaan kuin kukko tappuroihin, kun minä mulautin oikein polkevan tuikean silmäyksen vasten hänen leilimäistä muotoansa. Puplakehti sitä ja tätä, että inhottavalta tuntui koko löpinä.
Kuultuani äidiltä juomispaikan menin tieheni ja jätin heidät jatkamaan alotettua työtään. Menin vuoteelleni, eikö jo uni ottaisi rekeensä, vaan ei vieläkään kuulunut. Tuntui vaan yhtä tyhjältä ja kamalalta.
Aamulla heräsin pahasta unesta. Väsynyt olin ja tunsin pääni raskaaksi. Kävelin pientarelle vähän tuulluttelemaan pouta-aamun raikkaassa ilmassa. Sieltä tulin pirttiin, jossa oli vilkasta keskustelua kuin ylimmäisten pappein kokouksessa. Pääpiispana oli isäni, jonka suuhun katsoi jokainen avossa suin kuin parempatakin saalista. Renki Pekka ei näkynyt välittävän, työnti vaan repaleista nuttua päälleen, haukotella vengautteli niin imelästi, että vesi tihisi unen töhmeröisistä, pikimustista, tiirisko silmistään ja alakulosen näkösenä, hartiat vähän kumarassa, lähti astua nyrkkäsemään leikkuuksen rinteesen.
Minä otin kenkäni uunin korvalta ja riipasin jalkaani. Istahdin penkille kuulemaan sen kokouksen päätöstä, jota ei kauvan tarvinnut odottaa. Isäni heti luki sen semmoisella äänen painolla, että siinä ei tuntunut olevan valitusaikaa ollenkaan.
»Tästä lähdemme kaikki muut velivainaan hautajaisiin paitse ruotiämmä ja Tapani jäävät tulen pitimiksi ja renki Pekka töitä toimittelemaan. Mieron hevosjoukkojen tähden tarvitsee olla Tapanin ruotimummolla kumppanina, etteivät saa toukoja sotkea.»
Minä tuon kuultua kiepasin ulos ja kävellä rihmoin Pekan luo. Aloin leikata kahmia vähän harmin viehkassa, että Pekkakin huomasi minulla kiireen olevan. Kovasti kahisi raskasteränen lynkäruis Pekankin eteyksillä. Tiheään nousi pitkät, kellahtavan vaaleat pijoukset, jotka hän aina roiskautti järeälle sängelle sidottavaksi lyhteisiin. Muuta ääntä ei kuulunut kuin sirpin jurske ja rukiin kahina koko pitkänä aamurupeamana. Tuosta äänettömyydestä jäätyi rintani, että kun huudettiin syömään, niin poveni tuntui pakottavan täydeltä. Ei tuntunut ruokaa sinne mahtuvan. Pekalle sanoin:
»Menepäs syömään, minulla ei tunnu haluttavan.»
Tuosta Pekka näytti vähän oudostuvan ja höröstyen hän kysyi:
»Eikö peijaisiin kutsuttukaan, eikös sinne muut jo ole laittaumassa?»
»Ei ole minua kutsuttu, ja nurkkia nuuskimaan en lähde.»
Pekka naurahti ja sanoi, että
»korea on kutsuttu vieras, kutsumaton koreampi.»
»On se niin korea, että sille tarjotaan luut lihoista, päät kaloista, kuoret leivistä kovista ja saa seistä oven suussa orren alla, kahden kattilan välissä, kun sinne menee kärkkymään», sanoin minä hyvin kolkolla äänellä.
Pekka kävellä vihmoi kotiin, minä jäin työhöni. Leikkasin muutaman lyhteen, lähdin huvikseni kävellä völäilemään pitkin piennarta. Menin metsään, istuin kivelle. Pullistui poveni, kun ajattelin miten halulla olisin tahtonut nähdä vielä kerran setääni edes elottomanakaan. Köllähdin kiven viereen, pääni mättäälle, takkini liepeillä peitin pääni, ettei nuo harvat alakuloset sääsket tulisi viemään viimmeistä rauhaa, ja antausin muistelemaan ystävääni. Vaan siihen nukuin lehtikoivujen ja kuusten hiljasessa hymyssä.
Olihan muutaman sormihaaran päivä kiertänyt puolta päivää kohti, kun sekavaa unensotkua nähdessäni unimieliin kuului outo korahdus. Silmäni pyöristyivät ja edessäni aivan likellä näin pilkkaotsasen hevosen, pää viidentenä jalkana, sieramet höröllään, katse tutkivan terävänä, minua lähenevän niin vakaisin askelin, ettei kaulassa oleva kello vahingossakaan kalahtanut. Taas korahti sieramet kummastukseksi minun siinä olostani. Minä en liikahtanut, katsoin vaan sen hevosen kujeita. Se yhä vaan vähä väliin korahdellen läheni. Jalkansa näytti jokaisella siirroksella panevan sillä varan maahan, että tarpeen tullessa ovat valmiit viemään. Kuta lähemmäs vetäysi, niin sitä ystävällisemmästi alkoi katsella ja ympäriinsä haistella ikäänkuin tahtoisi minua auttaa. Siitä nousin ja puhuttelin vähän sitä hevosta, joka näytti iloissaan olevan siitä, että pääsin ylös.
Nyt olin kuin uusi mies, oli kuin olisi tuuleen hävinnyt rinnastani se pakottava kasa. Luonnon rauhallisuudessa olin saanut kuitata sitä yöllistä rauhattomuutta ja univelkaa. Irtonaisin mielin kävellä rihmoin kotiin. Pekka oli tullut leikkuuksen rinteesen. Minä menin kotiin aamiaista etsimään. Siellä oli Tuonelan tyhjyys ja kuolon hiljasuus. Vanha vapiseva harmaapää ruotimummo pirtin ovisopessa sukkaa kutoa jampi ja kissa keskellä lattiaa miessä huoletonna maata motkotti. Minä rohmuilin ruokaa, söin mitä löysin. Makupaloja ei ollut saatavissakaan, ne olivat lukon takana. Suolamuikkuja, piimää, leipää työntelin nälän silmään. Lähdin siltä silmääni Pekan luo pellolle. Leikata rotistimme kuin kilpaa koko pitkän pitusen lauvantai päivän, että yksi jurmitus kuului ryömylleen painuneen rukiin rinteestä.
Maanantaina puolisten edellä Pekka pijoustaan nostaissaan leikkuuksen rinteestä ilosesti sanoi, kun huomasi peijaismiesten kekkasevat päät vilkkuvan rukiin yli:
»Nyt se tuo joutilaan valtakunta kotiutuu. Nyt se on mennyt suusta, vaan ei mielestä. Ne on peijaat likellä, vaan pahalla puolen.»
Minunkin toinen suupieleni jo vetäysi nauruun, vaikka ne koko pyhän ajan olivat niin kontetuksissa, etteivät puhumaankaan sujuneet. Mekin lähdimme puolipäiväselle ja pirttiin tultua havaitsimme kaiken rahvaan kotona rekottelevan, niin ilosena kuin saaliin jaossa. Liisa veisaili hiljalleen tyytyväisenä, vaan kasvoilla ivallinen ylenkatse silloin kun hän katsahteli meitä Pekan kanssa sinne sivupenkille, jossa me alakulosina istuimme, kuin valmiin katsojat. Isä, äiti ja sisko ja toiset veljet puhuivat vilkkaasti pöydän latvalla siitä, miten pitää ruveta purkamaan sitä testamenttia, jonka veli vainaja on tehnyt vaimonsa kanssa, että pääsee perilliseksi veljensä talouteen. Isä sanoi kuulleensa muutaman niistä peijaisvieraista sanovan, että se ei ole tullut se testamentti vahvistetuksi. Silloin muitten silmistä paloi voiton liekki. Isäni aikoi lähteä kaupunkiin puhumaan asiasta erään virkaheitto tuomarin kanssa. Siihen hän tuntui luottavan, että kyllä se parastaan koettaa, kun lupaa osan saaliista. Liisa veisaili vaan, ei näyttänyt välittävän koko perintöjutusta.
Ruotimuori tuli sanomaan:
»Potut on pehmeät, kiehuvat ihan liemeksi, jos ette käy pois.»
Äitini sen kuultuaan lähti ruokapuuhaan ja heti toikin pottumaljan pöydälle ja muuta siihen lisäksi, että tuokion perästä oli pöytä täynnä ruokatavaroita. Siinä oli peijaistulijaisia: muutamia ryynipiirakkaita, joista kappale meille Pekan kanssa eteen pistettiin äänettömästä päästä ja melkein samalla silmänluonteella kuin koiralle.
Syötyään isä lähti kaupunkiin tuomarin pakinaan. Muut suti puti töihinsä ilosina. Minä ainoa tyhjän kaipaaja olin alla päin pahoilla mielin kaiken kallella kypärin.