XXIV.
Luullaan hulluksi.
Ei ollut mitään puhekumppania minulla muuta kuin tuo renki Pekka, kasvava hulivili poikaketale. Ja ne tarinat eivät olleet mitään mieltä keventäviä, joita hänen kanssaan voi puhella. Syvimmät tunteet täytyi salvata sydämmeensä. Vaan eipä se pato kauvan kestänyt, ennenkuin alkoi yli äyräitten kuohua. Täytyi etsiä semmoinen toveri, joka voi sulun aukasta, ettei pato murtuisi.
Eräänä päivänä päätin lähteä Harjulan Marin luona käymään. Kävelin rantaan, ajatukset kevensivät jalkani, pitkiä tulivat askeleet. Rantaan päästyäni hyppäsin veneesen ja nykäsin purjeen päälle. Ähmä vihuri otti mukaansa, lennätti venettä kuin lehteä, että muutaman tunnin kuluttua olin matkani perillä.
Mari otti ystävällisesti minut vastaan ja hänelle kerroin asiani ujostelematta, kerroin mieleni tilan pohjaa myöten. Hän kuunteli. Lausui viimmein:
»Enkä nykyjään mene vielä naimisiin, vaikka kuin hyvä tulisi tahtomaan: siihen lystiin kyllä kerkiää oiki kiirein. Sen kyllä sanon kerrassaan, että poissa olisin älyltäni, kun rupeaisin semmoiseen joukkoon päätäni kaupalle, kuin on teidän talossa. Säärenihän oli aijottu ensi näkemässä katkasta, kertoi tuo Mäkelän huonemiesmuori, joka oli kuullut uhkauksen. Ja sinuthan kuului aijotun ajaa suineen puineen pois kotoasi, kun minut vaan ottanet eukoksesi.»
Minä sanoin, että
»paraiten se pappikin panee, minkä semmoiset akat. Vaan kyllä siinä on vähän perääkin, ei se aivan emätöntä ole. Mutta se on juuri sen akan hyvää työtä: sehän tuli aivan asioikseen sinua panettelemaan.»
»Viehän vaan isällesi ja äidillesi terveisiä, että rauhan saavat minusta nähden», sanoi Mari päättävästi.
Minua rupesi värisyttämään.
Puhelimme kuitenkin yhtä ja toista vielä hyvän aikaa, ennenkuin lähdin pois. Hyvästellessäni kysyin, että
»tokko saan edes puheilla käydä?»
»Vähän kai se minua liikuttaa, kun ei itseäsi haitanne. Vaan itsehän saat selkänahallasi maksaa ne kyläkulut. Sen puolesta katsoisin paremmaksi, että pysyisit kotonasi.»
Lähdin kotiin soutelemaan. Ajattelin, että ei se päätös pidä paikkaansa… En usko että Mari ei minusta huolisi … en usko … en usko. Annetaan vaan ajan kulua, ei huolita hätäillä. Hiljaa se härkä kyntää, vaan hyvän se jälen tekee. Ja niin menin miessä huoletonna kotiin.
Siellä älä pääsi rahvaasta. Nyt siellä vasta ilma nousi. Olivat purra pistää syödä ihan siltään. Saivat uutta juurta huomeneksi, pääsivät niinkuin uutta jälkeä laklattelemaan. Minä vaan äänetönnä kuuntelin ja katselin, että mikä verkko tuossa nyt peräksi pannaan, tuleeko nyt sanoista siltaa, kestääkö noitten kerällä nyt loppumattomasti lappamista. Vaan kestihän sitä, ei tullut toista päätä. Minä vaan äjötin äänettä kuin urkkomiehen purakka, teeskelin työtäni, hyräelin laulujani. Koettelivat oikein uuten uhkain kaivella vanhaa Aatamiani, vaan eipä se vanha mies leikistä suuttunutkaan. Pysyin rauhallisena ja ystävällisenä kaikille. Pari viikkoa myllyä käytettyään tulivat siihen päätökseen, että minä en ole täydellä taidollani, vaan minut on Harjulan Mari syöttänyt itseensä ja siten saanut taidottomaksi. Ennestään muistivat, että minä en sietänyt kolmea pahaa sanaa, ennenkuin sai tietää mistä tuulee ja tuli kysymys kuka kentän korjaa. Vaan nyt kun ei näytä korvia olevankaan. Mikä sen nyt olisi niin lampaan maidolla juottanut, jos vaan älyllään olisi.
Ja jopa rupesivat viimein houkuttelemaan, että antaisin jonkun tietäjän koettaa päästää, että eihän ota, jos ei annakaan, ja pyysivät lupaa saada tuoda velhon konstiaan koettamaan. Vaan minä sanoin sillä kertaa loppuvan päivien siltä mestarilta, kun vaan joutuu minun eteeni. Vaan eräänä pyhäpäivänä sittenkin hakivat muutaman poppaämmän, joka oli heidän mielestään oikein maklakka viekottelemaan. Arvasinpa heti, kun tuo vieras tuli, että se ei ole kunnian tiellä. Katselin sitä vierasta kuin mato mättäästä, että eikö huomaisi jo katselusta paraaksi pysyä erillään. Vaan eipäs. Akka kun oli syötetty ja juotettu, niin rupesi peliin. Minä olin pitkälläni pirtin penkillä, niin tuli kutkuttelemaan korvani juureen. Minulla viha kiehui kuin pikipata. Koetin kumminkin puristaa, sillä tiesin että ei siitä hyvä seuraa, jos liikkeelle sen päästän. Siivolla käskin pois, vaan se ei kuin enemmän ja enemmän alkoi liverrellä ja silitteli hiusmartoani, kiitellen sitä kauniiksi. Mutta silloin en kerinnyt saada itseäni kiinni, kun hyppäsin kuin ammuttu ja siipasin sen akan ovea kohti, että rötjähti kuin märkä roivajas oven pieleen, josta väleen selvitteli itseään pönkilleen.
Kaikki luulivat todella minua hulluksi ja yrittelivät hallitsemaan, vaan en silloin pysynyt niin vähällä väellä. Liepsautin sitä akkaa vielä kartanolle ja sanoin, että
»jos nyt et älynne huveta pois silmistäni, niin päiväsi lopun näet sillä kertaa.»
Silloin löysi akka liinasukkansa, ei katsonut takaisin kun otti liehkoa. Tapailin kepakkota, että antaisin loikkiin vielä terveisiksi. Samassa keräysivät minua uudestaan tavottelemaan, luulivat minun päättömiä tekevän. Vaan sanoin, että
»nyt jos ette jätä rauhaan, niin saatte kohta minun oikeasta kädestäni maistaa osanne jokainen. Saatte huokua hihaanne ja tietää, että minä en ole teidän vanki. Jos muu ei auta, niin te lautoihin, minä rautoihin. Sen kirotut, te vaan laittautte minua paistamaan kuin käärmettä pyssyyn. Minä koetan hammasta purren painaa pahkaani ja olla vaiti, että heittäisitte pois tuon alinomasen loilotuksen, mutta siitä hulluksi nousette vaan, vaikka minua luulette hulluksi.»
Purin hammasta ja polin jalkaa ja karjasin, että
»pakenettako pois silmistäni vai tahdotteko tietää, mikä mies Mooses oli!»
Silloin luikasivat hönttyynsä ja jättivät minut kartanolle. Minä lähdin kävelemään. Kävelin metsään ja siellä olin koko päivän. Heti hävisi viha, vaan paljon jätti työtä jälkeensä: paljon oli ajatuksia. Kaduin että suutuin niin armottomasti ja lupasin itsekseni, että en suutu enää niin sokeaksi toista kertaa.
Iltasella tulin kotiin. Väki oli kuin kynsille lyöty, ei kukaan puhunut paljon mitään. Äiti itki huivi silmillä. Minä menin tallin yliselle heinille nukkumaan. Yksinäisyys tuntui olevan lystintä.
Huomenaamuna menin työhöni karhitsemaan peltoa. Siellä laulelin ilman lintusille mieleni vaiheista.
Heittäysin taas iloseksi. En ollut tietävinäni mistään mitään, tein työtäni, söin ruokaani, en puhellut sanaakaan muitten kuin Pekan kanssa. Väliin kävin aina Harjulassa kylässä. Äiti rupesi manaamaan, että hän saisi tehdä mulle pikku taian. Ja sanoi olevansa siitä vakuutettu, että minulle on syötetty se mieliteko, joka mulla on Mariin, ja sanoi kaksi kertaa nähneensä unissaan, että minkälaisessa paikassa on vielä syötettykin. Vaan sen kielsin kuoleman uhalla pois. Hän itkien koetti rukoilla ja houkutteli, että
»tiedäthän sinä itsekin, että konsti ei ole kangella käännettävä. Ethän siihen nyt kuole, jos syöt muutaman palan, jonka laitan, ja annat pestä itseäsi.»
Silloin taas rupesi vihan tuli hehkumaan rinnassani. Luulin jo liekkien suun sieramen kautta leimuavan, vaan niinkuin olin aikonut itseäni hillitä, en päästänyt valloilleen, purin hammasta ja lähdin kävelemään. En voinut sanoa sanaa, niin olin täperällä. Jos olisin yhdenkään sanan sanonut, niin silloin olisi viha hulmahtanut pilvien tasalle.
Nyt tiesin vasta oikein, miten vahvasti ne uskoivat sen, että minä en ole oikealla älylläni, ja arvasin, että ne koettavat salaa minulle syöttää niitä parantavia aineita. Ja kun minä tiesin miten inhottavia aineita semmoiselle mielivikaselle syötetään, joksika minua luulivat, niin alkoi pelottaa kuin kuolema. Jos milloin tarjosin ruokapalaa suuhuni, niin aina juohtui mieleen, että jos tuossa lienee käärmeen raatoa tai kutevan sammakon raatoa, naaraskissan suolta ja raatoa, ja sitä ja sitä vielä ilkeämpää ainetta, jota tässä en voi mainita. Eikä ollut pitkä aika ennenkuin kolmeen eri kertaan tapasin tekeillä semmoisen syötin. Sitte en uskaltanut muitten tuomaa vettä juoda, en muitten pesujäleltä ruokaa panna astiaan, enkä ketään voinut uskoa näkemättäni keittoa padasta panemaan kuppiini, enkä muitten pesemää lusikkaa suuhuni, enkä leipää alottaa, vaikka olisin syömättä jäänyt. Saunassa en uskaltanut kylpeä muitten viemällä vastalla, enkä peseytyä muitten viemällä vedellä, vaatteet pelottivat joka kerran kun päälleni panin, että jos tuohon on hierottu sitä ja sitä. Lakkaamaton pelko oli joka paikassa. Unesta kun heräsin, niin jo tuli mieleen, että jos nukkuessa ovat hieroneet sitä ja sitä ruumiiseni.
Nyt alkoi kotona olla ikävä, ei koti kodolle tuntunut, ei ollut yhtään niin pelottavaa paikkaa kuin koti.
Synkkämielisenä kuljeskelin päivät pitkät toimitellen hiljasuudessa askareitani. Tästä saivat lisää uskoa hulluudestani, ja kohta alettiin kylässäkin puhua, että minä olen heikkopäinen. Ihmisiä alkoi kulkea katsomassa kuin parempaakin. Niinpä eräänäkin pyhänä kun lähdin metsään kävelemään huvikseni, niin sillä aikaa oli tullut minun syntymäkylästäni isäni sukulaisia, iso joukko vieraita katsomaan sitä kummaa, kun tytön syötännästä on mies päävikasena.
Minä omia aikojani kävelen kotiin kuin kelloton hevonen hölkötellen vaan, niin huomaan pellon piennarta astuissani, että miehiä seisoa volhottaa kartanolla kuin helluntai-epistolassa. Siinä oli ruhaakin, rampaakin ja jokaisella silmät minuun päin. Minä arvasin, että minkä tähden on vieraat tulleet. Heittäysin hyvin iloseksi, menin miesjoukkoon, tervehdin kaikkia, kyselin kuulumiset ja aloin puhua rupatella yhden ja toisen kanssa minkä kerkesin. Kerroin kaskuja, jotka hyvin naurattivat vieraita. Nauroin ja remusin, että saivat oikein kyllikseen vähämielistä.
Vanhukseni olivat hommanneet niille vieraille, että niitten piti houkutella minua taipumaan tietäjien parannettavaksi. Ja jopa muutama, joka luuli olevansa paras siihen toimeen, kutsui minut yksinäiseen paikkaan ja siellä alkoi tuumata hyvänä miehenä, että miten minun asiani on pahalla kantilla ja miten käypi hullusti, jos en ajassa korjuuta itseäni, että minun käypi aivan samoin kuin Kärpäs-Juuson, jos vaan vielä muutaman kuukauden tuonaan menee. Selvitti miten se ja se oli samanlaisissa pauloissa ja miten sen Vornikka ukko pelasti.
»Ja nyt on paras aika: yläkuu vielä. Niin mene sinä kanssa sinne tahi laita hakija tänne.»
Kävi karvalleni, sanoin äkäsesti:
»Heitä nyt pois se homma, tahi minä suutun ja rupean nauramaan.»
Se yhä jatkoi, että
»lupa on leikkiä puhua, vaan ei ole pakko ilvennellä. Kyllä tässä on asia siksi suuri, että ei siitä pääse suuttumalla.»
Vaan silloin kun minä vetäsin poskeen sitä hyvän tuuman keksijätä, niin se kuului seinänkin taakse, että jo se nyt putosi, ja sanoin, että
»joko se asia nyt tuli maksetuksi, jonka viime markkinoilla Haatajan kartanolla reestäni varastit, vai tahdotko toiselle puolelle saman verran?»
Vaan siihen tyytyi ja lähti pois muitten joukkoon ja uskoi hyvin, että minä olen nöyräpäinen, ja selitti, miten sen kanssa pitää varoin puhua ja miten häntä veti korvalle kun hän vähän vasten sanoi:
»En eläissäni ole parempata maukkua saanut. Vielä nytkin senki seitsemällä äänellä korvani huutaa tilliä.»
Minä kutsuin Kestilän isännän kahden kesken ja sille kerroin juurta jaksain kaikki alusta loppuun koko tämän jutun, millä tavalla se on alkanut ja mistä syystä niillä on syytä luulla mielivikaseksi, miten minulla on ikävä olla kotona, kun täytyy semmoisen pelon orjana olla, ja miten olen varmasti päättänyt, että otan, jos saan, Harjulan Marin eukokseni. Ja pyysin, että hän puhuisi vanhuksille minun puolestani, että viimeinkin heittäisivät edes tuon taikahomman pois.
»Jos eivät heitä niitä joutavia kujeitaan pois, joilla ne minua niin paljon kiusaavat, niin se on niin likellä kuin kaukanakin, että saavat minusta todella mielivikasen, sillä minä en enään kauvan kestä.»
Kestilän isäntä uskoi puheen tarkkaan ja puhui vanhuksilleni. Vaan ne eivät päätäänkään kääntäneet, eivätkä olisi uskoneet, vaikka joka puu metsässä olisi huutanut: Tapani ei ole mielipuoli. Ja niin asiata ei parantanut ei neulan edestä sekään yritys. Täytyi tyytyä entiselleen.
Tuossa parressani koetin aikaani hilata eteenpäin toivossa, että tuleehan pää vetävälle, että väsyyhän ne viimein.
XXV.
Hukutin tupakkineuvoni.
Kuukausi toista oli kulunut siitä kun olin käynyt Harjulassa. Lähdin taas myötätuulen selkään. Päästyäni selälle pyörähti tuuli vastaseksi, joka viivytti vähän matkaani, vaan hupasta se sentään oli. Syksysen yön tuuli röyhyytteli leppien latvoja, kovasti tohisi kuusikkokummut, kun kävellä rapsin vaaran lievettä Harjulaan. Virstan päähän näkyi tuli Marin kamarista. Näytti kuin olisi hän tahtonut valaista yksinäistä matkaani.
Katkesi Marilta hiljanen laulun sävel, kun kuuli ääneni ovensa takaa, vaalistui vähän kun sanoi:
»Missä sinua nyt on pidetty, kun olet niin laihtunut? Eihän ole kuin nukkumaton henki jälellä.»
»Eihän se tule vanhuus yksinään», sanoin ja otin tupakkineuvoni esille.
Istahdin ja rupesin vetelemään savuja, kuin aikamiehet. Tein paksuja savurenkaita, jotka suurena makkarana, mahtavan näkösesti hiljalleen pyörien ja suureten kohota loilottivat lakeen päin ja puhelin jonkun sanan. Tein uusia savurenkaita ja syleskelin lattialle.
Mari ompeli tulensa luona ristirantusia pumpulivaatteita. Yöllä piti hänenkin tehdä itselleen, päivät piti puida riihiä, hoitaa karjaa ynnä muuta hommata.
Juttelimme niitä näitä. Minä panin aina uutta tupakkaa, vetelin savuja, sujuttelin sormieni välissä uutta punasta varrenletkua, tein uusia savurenkaita, syleskelin puhtaalle lattialle yhä uusia laattoja, juuri kuin olisi ollut minun tehtäväni saada vasta pesty lattia aivan sylen valtaan. Savua oli jo matalanlainen pieni kamari täynnä kuin huono kota. Mari alkoi tuumia, että
»miten sinä noin nuorena olet jo oppinut niin ahneeksi tupakkimieheksi?»
»Etkö sinä sitte pidä tupakkimiehestä? Melkein kaikki miehethän polttavat tupakkia.»
»En huoli minä tupakinpolttajasta, ja senpä vuoksi saan jäädäkin vanhaksipiiaksi, kun kaikki miehet polttavat tupakkia», sanoi hän puoleksi leikillä ja pani kamarinsa oven raolleen varsin antaakseen tietää, että hän ei tahdo läkähtyä tupakan savuun.
Ajattelin, että jos olisin kymmenen vuotias, niin pyytäisin anteeksi, vaan kun olin täysi mies, niin en viitsinyt. Mutta päätin, että ei hakartele minun tupakkini savu kenenkään henkireikiä. Sen päiväsen perään en ole piippua leuoilleni tarjonnut.
Puheltuamme tovin aikaa seikoista, jotka keskustelua kaipasivat, läksin purjetuulen nojaan.
Matkalla ajattelin, että mahtoikohan Mari hyvin pahaksi panna käytöstäni. Olisihan minun pitänyt älytä itsessänikin se sopimattomuus. Hukutin tupakkineuvot järven pohjaan keskelle selkää.
Aamu oli jo, kun pääsin kotiin. Siellä tuli taas kinapeli. Rupesivat entisellä tavallaan haukkumaan, kun näkivät, ettei ollut houkutuksista apua, jota kolmisen kuukautta koettivat. Minä en ollut tietävinäni mistään mitään, heittäysin iloseksi. Enkä enää perustanut, ajakootpa minä päivänä hyvään pois kotoa. Arvelin, että elänhän missä hyvään työni teolla, eikä tarvitse joka palaa pelätä että mitä nyt lie tuohon hierottu.
Tupakin mieliteko heitti semmoisen vastuksen, että siitä olin pääsemättömissä, pienestä lähtien kun olin siihen harjaantunut, niin sepä ei niin sanomin tuulen matkaan pyörähtänytkään. Kolmen viikon perästä vielä tuon tuostaan kirkas vesi lorahti suuhuni, ja kun näin tupakkineuvot, niin tietämättäni menin siihen käsiksi, sitte vasta muistin päätökseni kun pistin piipun suuhuni. Se öljyn haju, joka siitä piipun varresta jäi suuhuni, tuntui niin makealta, etten tiennyt mihin verrata. Mutta aikojen kuluttua irtausin himostani, ja silloin haisi muitten polttama savu niin pahalta, että piti paeta siitä huoneesta, jossa alkoi olla näkymään asti. Silloin osasin arvostella, miten pahalle se maistaa siihen tottumattomalle ja miten pahaa olin tehnyt Marille hänen omassa huoneessaan.
Lopuksi pari kuukautta oli vetäytynyt aikaa jälelle. Sillä aikaa olivat kotiväkeni viimeisetkin hommansa koettaneet ja panneet parastaan mikä heistä lähti. Koettelivat kovaa ja pehmeää. Usein itkien rukoilivat, että antaisin sen tai sen tietäjän koettaa korjata, ja lupasivat naida kenen hyvään, kun vaan heitän Marin pois. Tuhannet kerrat luettiin se tuomio, että ajetaan pois kotoa ihan alastonna, jos vain sen otan. Esittelivät sitä ja sitä, että sen ja sen saat ottaa.
Minä vastasin lyhyesti, että
»en perusta enempi kuin Jumala lehtikerpusta niistä teidän ehdokkaistanne omani ehdolla.»
Eräänä päivänä oli kamarin pöydälle laitettu kahvikuppi, johon oli pantu niitä rohtoja, jotka muka miehen päästävät järjelleen. Kamariin oli kokounut kaikki väki ja pari vierasta lisäksi. Minut käskettiin juomaan se kuppi, vaan minä kirveen silmään vannoin, etten ota. Silloin rupesivat hommaan, että pannaan väkisellä minun suuhuni. Mutta silloin tuli keveäksi kaikki esineet käsissäni, reuhkana lentelivät itsekokoseni miehet seinästä seinään.
Vihasta olin halkeamassa kuin puhuttu rakko: puhalsin ulos, menin luhtiin, kopoin nursuja päälleni, sukset jalkaani ja niinkuin noidan nuoli lähdin suhottamaan Harjulaan.
Siellä kerroin kaikki perin pohjin miten nyt on asiat, että minä en tule toimeen kotonani, vaan täytyy lähteä onnea koettamaan. Marilta kysyin uudelleen, että voipiko hän minun kanssani tarttua mailman kelkan jukkoon, ruveta yhtä köyttä vetämään.
»Kotoasi pois ajettuna, tyhjänä, alastonna, sinut otan, vaan siihen joukkoon en mene en kahden kaulani edestä. Olen sinusta kuullut, että olet kova työmies, ja minä olen toinen, niin muuta ei tarvitse», sanoi Mari, tarttui kaulaani ja sanoi lisäksi:
»Sinuun luotan kaikesta sydämestäni. Isäsi kodin kun jätät minun tähteni, niin uskon että olet mies ja elämäni turva. Rakastan sinua kuolemaani saakka.»
Itkimme hetkisen kuin pienet lapset. Siinä oli kihlat, siinä vierivät kirkkaina helminä ne hohtavat sormukset, ne helisevät kolikat, rotisevat satamarkkaset, joita rikkaat ja ylpeät käyttävät.
Silloin lähdin kotonani viime kerran käymään. Nyt olin irti mailmasta, nyt luistivat sukset kuin noitavoima olisi kärestä vetänyt. Kotona näytti olevan tuumat tukussa, että vielä kerta kuritetaan minua oikein isällisellä tavalla, kun hyvästä ei ollut apua. Kussa pääsin pirttiin, niin Samppa alkoi haamuilla ihan käsiksi, kun tiesi että kyllä muut auttavat. Vaan minä nyt pyörähdin kuin tulenkieli kartanolle, sain asetta käteeni, sanoin, että
»pysy erilläsi, muuten nukut henkesi viereen. Nyt on leikki kaukana.»
Sitte kutsuin isää ja äitiä sinne kartanolle, että tahtoisin tuumia asioita. He luulivat, että nyt on ehkä kääntynyt kello lampaan kaulassa. »Eipä se ole ennen tarvinnut tuumimaan kumppalia.»
Sanoivat:
»Jos on asiata tuumia, niin tule huoneesen.»
»En tule pieksettäväksenne. Minä tahtoisin tietää todella, että pitääkö minun lähteä pois kotoa, jos Harjulan Marin otan. Minä olen luullut tähän asti leikiksi, vaan nyt tahtoisin tietää toden.»
Isä alkoi kiroilla niin synkästi, säksysi ja räiskyi:
»Vielä sinä, sen tulinen retka, tulet kyselemään», huusi ja alkoi tapailla niskasta kiinni.
»Kyllä nyt jo selvitään riitelemättä. Hallitkaa vihanne, minä nyt lähden enkä tule takaisin en itse isän haudalle», sanoin.
Isä röyhysi yhä vaan:
»Kyllä routa porsaan kotiin ajaa, vaan pane päähäsi, että elä tule.»
Mennessäni sanoin:
»Sen vannon, että en pole kynnyksiänne.»
Sen kanssa lähdin astua nyrköttelemään. Huonot työvaatekulut oli päälläni, ei yhtään äyriä rahaa, nälkä oli mahassa. Mutta ei kumminkaan se surettanut, että mitä suuhun pannaan. Sääressä on sudella murkina, arvelin. Tiesin, että nyt ei kutevan sammakon täkkää jauheta vellikuppiin. Jos ruokamurun saan, niin en tarvitse pelätä noidan nuolia enkä velhon veitsirautoja. Ryysynen olen, nälkänen olen, vaan mies olen missä tarvitaan. Olenhan nuori ja terve, siinä on minun pohjaton aarteeni.
Kuumana hartiani kuhahteli, voimasta rintani hytkähteli, toivosta tuntoni liekehti, rauhasta ja sulasta mieleni leimuili, kun kävelin ensimmäistä onneni sarkaa.
Ei ajan karhi heti tasota sitä vakoa, jonka muistoni aura kynti sinä päivänä. Kauvas vaivanen lapsi muistaa, sanotaan.
XXVI.
Appiukkoni.
Menin Harjulaan ilmoittamaan tekoani. Mari kysyi:
»Tokko isälle olet virkannut vielä mitään näistä hommistasi?»
»En ole virkannut, vaan pitää kait sitä sanoa jotakin. Ei suinkaan meidän hommista ilman tule porikkata.»
Minä ajattelin, että itsekköhän minä sitä lupaa ukolta kysyisin, vai ottaisinko jonkun vanhemman miehen niinkuin niitten tapa on. Vaan kumminkin päätin, että itseni edelle ei ole käynyttä. Käyköönpä nyt syvin tai matalin.
Iltapuhde oli, kun menin pereen pirttiin. Ukko vuoleksi kapustapuuta pöydän päässä pärevalkealla. Minä kävelin rohkeasti ukon luo. Paikan laidat housuni polvissa repottivat kuin kukon heltat, parin tuuman pitusia puikkonappia votkotti ikänsä eläneen sarkatakkini rinnassa, vuosikymmenisen palvellut sarkapäällinen, lammasnahka lakki hallitsi melkein hartioille yltyviä tukkiani. Vääräkantaset, kurttuun rytistyneet pieksurontsat suojelivat jalkojani. Semmoisessa asussa tulla sulotin ukolta tyttöä tahtomaan. Puhelin vaan rohkeasti, en ollut tietävinäni, että olisin mitään vailla.
Ukko väliin aina syyteli päälleni pitkiä katseita, näytti siltä kuin olisi arvellut: napit ovat liian pitkät, housun paikat liian huonolla langalla ommellut, kun paikan laidat lepottavat irti kuin kerjäläisen laukun kieli, kengät röhöttävät kuin venäläisen piirakainen ja lakki kuin vanha rastaan pesä. Kaikista näytti hän kuin mitan ottavan katseillaan. Minä vaan ajattelin: katsele vaan mitä katselet. Ei suinkaan minusta silmä osaa ota, eikähän tässä nyt ole tyhjä edessäsikään.
Jopa kiersi puheemme siihen sopukkaan, että tunsin paraan tilaisuuden olevan tarttua pääasiaan. Sanoin suulla julkealla asiani ja kysyin:
»Mitä arvelette puolestanne?»
Pilveen meni ukon naamalauta. Näin, että kohta ei kiitetä, ja aloin katsella matkaa oveen päin, että jos tässä tulee sulhasella taulametsään lähtö. Pysyin kuitenkin asemallani ja tutkin, että minkä värin tuo nyt ottaa.
Ukko alkoi hyvin karmakasti tuumailla:
»Hupsuja niitä ei tarvitse kyntää eikä kylvää, niitä tulee itsestään. Onko se nyt miehen hommia jättää talonsa ja lähteä elolta elettävältä tielle tietymättömälle, höyhöttämään kuin jänis haavalta? Mikä sinun hyvä hyvittää, millä sinä luulet päätäsi elättäväsi? Siihen ei päivä pitkältä kierrä ennenkuin joutuu hampaasi naulaan. Annahan tämä sitten joukolliseksi hankkiutuisi. Vähäksi se menee järkikin ennenkuin kaikki loppuu. Tämä värtäjä tulee tyttöä kysymään kuin kintaan mallia talosta lainaan luullen, että se on niin kaapattava kuin leipä kaapista. Häpeä veikkonen ja mene sillä kunnialla samaa tietä takaisin kotiisi ja pyydä anteeksi vanhuksiltasi. Niinkuin sattuu hyvilleen, niin ottavat vielä kotiisi.»
Minä kävellä votkin ulos. Tunsin kun housuissani paikan laidat reppasivat kuin hurtan korvat. Ukko jälkeeni yhä evästi:
»Usko nyt sillä puheella ilman suolatta, että mene kotiisi tahi minä panen halon häntääsi kuin rosvolle kissalle, niin muistat käyneesi akkaperissä.»
Vielä kerran siis kuulin kelpaamattomuuteni ja olin epätoivosta niin täysi, etten tahtonut sopia omiin riepuihini. Harmi puri mieltäni, nälkä kouristeli suoliani, käsi tyhjä, toisessa ei mitään, ei suojaa ei sijaa ei tyyntä valkamata, mihin päätä pistää. Tie nousi pystyyn, jos mihin päin ajattelin. Kylmä pohjatuuli tunkeusi takkini halenteista. Tie jälkeeni oli tukossa, eteenpäin aivan outo ja umpi. En tiennyt mistä nauhasta nyt vedetään. Seisahduin nurkkaviereen, vaan tuo pakkasvihakka pohjatuuli yön pimeydessäkin etsi kuin paha metsäkoira ja hätyytti, etten saanut siinäkään rauhaa. Siitä lähdin kuin nälkänen kulkukoira tunkion liepeitä nuuskien hitain askelin kävelemään. Menin kylmään saunaan ja sinne kyyristyin kuin vahinko loukkoon. Käteni pujotin takkini hihoihin ja sitte puristin vatsaani. Siinä istuin kuin vaivanen syntinen, miettien, että saaneeko edes kerran vielä nähdä Maria. Tarkasti korvani seurasi liikettä talossa ja odotti viimeistä oven lusausta, että milloin asettuvat.
Kaikki oli hiljasta, ja viimein kuului hienoa laulun hyräilyä, joka likeni saunan ovea. Mari oli arvannut, että olin sinne mennyt. Hän kutsui kamariinsa, johon oli kähveltänyt ruokaa, ja käski minut syömään. Silloin talon vävylle ei annettu mielikaupassa iltasta!
Nälkähän minulla oli, vaan kun muistin, että tuo manattu armopala oli syötävänäni, josta talon isäntä oli minulle muistuttanut pari kolme tuntia sitten, niin ei maistunut ruoka. Pyörimään kävi pala suussa.
Kova oli tuska sielussani. Tuskan hiki uhkui kirkkaina muruina silmieni kautta ulos, näkymään asti alkoi niitä karista, niin oli ahtaalla asiat. Sitä en uskonut tullessani. Hilpeällä ilomielellä riensin tänne kuin lapsi rakkaan äitinsä helmaan, luullen kaikki sorrot ja polkeet voittaneeni. Vaan nyt näytti siltä, että karhu oli tullut vastaan kun sutta olin lähtenyt pakoon. Katkera kunniata polkeva armopala pyöri suussani, ja korvissani soi appiukkoni äskeiset hävittömät parjaukset. Olin melkein varma, että ukolla on semmoinen valta tyttönsä yli, että sen täytyy erota minusta pois.
Mari kiepsahti syliini ja ilosesti lausui:
»Ei me itkemällä eletä.»
Tuo »me» lensi kuin nuoli läpi sydämmeni. Minä pyörähdin kysymään:
»Mekö? Vieläkö sinä voit minuun luottaa?»
»Luottaako? Olenhan aikonut ja pysyn kyllä päätöksessäni. Minä en jänistä, tulkoon tuohta tai malkaa. Onsi on taivaan alus, on siellä sijaa meillekin. Kunhan ollaan yksituumaset ja otetaan yhtä tyytyväisesti paha päivä vastaan kuin hyvä päiväkin, niin se menee yksi päivä kerrallaan ihan rikasten rinnalla. Sovinto, rauha ja tyytyväisyys on enempi kuin puoli ruokaa, sillä niinhän sanotaankin, että rasvanen on rauhan kattila, vaikka vettä keitetään.»
Rupesimme yhdessä miettimään että mikä naula se vetäisi. Aukesikin teitä mihin lähteä. Työalaapa oli, kykyä oli, kuntoa oli, tahtoa oli.
XXVII.
Sulhasmiehenä.
Ensimmäiseksi arvelin lähteä sepän oppiin, kun ennestään osasin takoa kaikkia kaluja, vaan terän teko oli satunnaista. Lähitienoissa asui hyväksi tunnettu teräseppä, ja minä sain eräältä isännältä 20 markkaa velkaa oppirahoiksi. Lähdin tuumaan sen sepän kanssa. Hetihän köyhänlainen mies taipui kaksikymmen-markkaseen, ja mitäs muuta kuin tuumasta toimeen. Huomenna ruvettiin peliin.
Heti seppä huomasi, että minusta on apua työssä, niin katsoi parhaaksi opettaa ensiksi viinan juontiin, sen sijaan kuin olisi pitänyt näyttää miten teräkalut valmistetaan. Siten olisin tullut viipymään enempi aikaa hänen seurassaan takomassa hänelle terättömiä kaluja. Vaan viinan juonti-opetus ei tahtonut mennä päähäni hänen suureksi harmikseen. Siinä oli pahinna vikana se, kun luulin, että se kotimieheni toivoo sitä oppia kaikkein vähimmin.
Teräkaluja valmistaessa seppä ei minua neuvonut ollenkaan, että mikä tässä on konstina. Mutta kun minä jo ennen olin tehnyt kaikkia kaluja ja kun siinä ei ollut mitään ylenluonnollista, kaikki oli vain siinä ihmisen vallassa, niin ne muutamat minulta puuttuvat temput huomasin kun syrjäsilmällä katsoin hänen tekoaan. Olin kumminkin lopuksi pari kuukautta hänen mukanaan.
Perjantai-ilta oli Maaliskuun alkupäivinä, kun sanoin mestarille, että
»nyt jätän tällä kertaa palveluksenne, lähden aluksi koettamaan, ja jos ei rupea vetelemään, niin tulen takaisin.»
Seppä kielsi kiven kovaan sen homman ja sanoi:
»Nythän tulee vasta opin aika. Enhän ole sinua vielä opettanutkaan, en ole luullut että sinulla niin kiiru on.»
»Ei kulu aikani alituisessa viinan juomisessa. Nyt lähden, jääkää terveeksi», sanoin ja silloin lähdin.
Seppä sanoi jälkeeni, että
»parempi olisi kerta viipyä kuin kahdesti joutua. Vaan kun olet niin omapäinen, niin tee vaan niinkuin päästä käsketään. Vallassaan on vasikalla kuolema.»
Minä yhä mennessä sanoin vastapainoksi:
»Menköön nyt vaikka Matin pellon ojaan, taikka haapaseen kuuseen.
Yrittäneen päätä ei leikata.» Menin Marin kotiin, tuumasin sille, että
»eikös lähdetä käymään kirkolla, tehdä kuulutuskirja, sillä minä en ole heti nyt kotona, minä lähden ulkopitäjääsen koettamaan tienata?»
»Lähdetään vain. Mutta ethän ole sulhasmiehen näkönenkään», sanoi Mari hymyillen.
»Tuota … että minä lainaan nursuja siksi aikaa selkääni», esittelin.
»Elähän kiirehdi», sanoi Mari ja lähti ulos pesuvettä ja toisella kertaa toi vaatteet.
»Tässä on vaatteet omasi, sillä ne ovat minun kutomani ja teettämäni. Pukeuhan niihin, niin lähdetään», ja ilosesti katsoen minuun riensi hän ulos.
Minusta tuntui omituiselta pujottautua noihin vaatteisiin. Olin kuin lumouksessa, niinkuin viehättävässä unessa. Tämmöistä huolenpitoa, hellyyttä en ollut koskaan nauttinut, ja sitä sain nyt juuri osakseni kun olin kotoani ajettu, turvatonna kuin linnun poika avarassa ilmassa. Minä aikamies olisin voinut ruveta onnesta itkemään.
»No nythän kelpaa lähteä», sanoi Mari tultuaan ja katseltuaan minua.
»Kengät ovat huononlaiset, vaan eipähän yksi kolo komeassa haittaa.»
Kengät, nuo vanhat loppaset, joita appiukkokin kerran oli silmillään mittaellut, tekivätkin huiman poikkeuksen muuten hyvässä vaatteuksessani. Vaan ei tässä ollut aikaa niitä murehtia, ja kun ne Marille vältti, niin ne vältti minullekin ja piti muillekin välttää.
Kyytimieheksemme hommasimme naapurin isännän, jolla oli iso ja kaunis ori.
Mutta morsiamen isä kun näki, että kirkolle hankkiudumme, niin nousi toukosiin tomuihinsa ja olisi noussut aika messu, jos ei Marin kaksi veljeä olisi puolestani ruvenneet. Ja silloin ukolla oli suu puhdas, ei voinut mitään.
Oli kylmä itävinkka, pakkastuisku ilma, niin olisi ollut turkki tarpeesen rekikulussa, vaan se täytyi saada lainaksi, ei ollut omaa. Naapurin isännältä saatiin vanhuuttaan ruskettunut ja rajettunut, sarkapäällyksinen työturkkikauhtana ja saman ikänen lammaspuuhkanen lakkikopsa päähän. Ja nyt suti puti rekeen, sen komeaksi ja ylpeäksi mainitun Harjulan Marin kanssa rinnakkain rekiperään istumaan. Ja silloin lähti iso musta vetämään kirkolle päin semmoista havakkata, että korvissa vinkui.
Enpä kerinnyt monta kertaa pääni ympäri ajatella ennenkuin kurahettiin pappilan kartanolle. Rippikirjotusta varten oli pappilaan kokoutunut paljon väkeä, jotka jokainen katsoivat meitä kuin lehmä uutta konttia. Se onkin tavallista, että kuulutuskirjan teettäjöitä katsotaan edestä ja takaa, kupeelta kummaltakin, ihan kiireestä kantapäihin asti. Vaan meissä turkin päältä katsoen oli tavallista harvinaisempata. Me kun väännyttiin reestä ylös kuin suuretkin herrat ja menimme pitäjän pirttiin, niin sielläkös oli suhisijoita. Sattuipa muutamalle niin karkeasti, että minäkin kuulin kun sanoi toiselle alta kulmainsa katsovalle ja piippuaan sytyttävälle toverilleen:
»Tuossa se nyt höllöttää Harjulan Marin sulhanen. Jopa sattui luu lihan valitsijalle, kuori leivän alkajalle, minkä sille komealle. Se on näyttänyt katselevankin komeammasta naamasta kuin muut ihmiset, ja on näyttänyt että hän sitä onkin ja muut ei mitään.»
Toinen ivallisesti lisäsi:
»Antaa sattua lakkarit housuihin. Sitte tietää koira uineensa kun häntä kastuu.»
Minä en ollut tietääkseni heidän arvosteluistaan, heitin vaan sen turkkini naulaan, ja silloin jäi päällysvaatteekseni ne hyvästi tehdyt harmaat vaatteet, jotka eivät säätyni suhteen olleet ristiriidassa muut kuin kengät.
Kyytimiehemme tuli käskemään rovastin puheille, johon me lähdimme ihan kynttä kautta jälekkäin astua silpomaan kartanon yli, edellämme kyytimies, puhemies, astua reuhtoi, että kädet heilui kuin riusan kieli. Sitte työnnyttiin sinne rovastin huoneesen. Minä jäin vähän oven suun puolelle seisomaan toivossa, että eiköhän nuo kenkäni jäisi papilta huomaamatta. Ja kun oli silmäni pesty ja pääni kammattu niinkuin muillakin miehillä ja kun muutamia nuoruuden kukkia vielä väikkyi rohkeuden ja ilosuuden sulaamilla poskipäilläni, niin rovasti katseli vaan pään puoleen ja jätti minun ilokseni takajalkaani katselematta. Rupesi tehdä jutistamaan kuulutuskirjaa, joka menikin kuin luomisen työ, ja mikäs oli mennessä vanhalla oppineella. Kyseli vaan puhemieheltä, että
»voipiko puhemies valansa uhalla todistaa, että nämä ovat terveet ja etteivät ole sukulaisia toisilleen?»
Kiltisti vastasi puhemies:
»Ne ovat terveet kuin potelli ja riskit kuin kesäpeurat, eivätkä ole sukulaisia enempi kuin susi koiralle.»
Sitte kysyttiin viimeksi meidän mieltä, jonka me lyhimmittäin selitimme. Sitte rovasti kirjoittaa romisti sen pitkää tämän lyhyttä. Me vaan seisottiin kuin viimeisellä tuomiolla, sydän kourassa, että mikähän tuohon pomettiin vielä tarvitaan.
Minä ajattelin että eihän täällä vaan liene mitään sissiä käynyt minusta puhumassa juoruja rovastille. Samassa rovasti niinkuin säpsähti ja näytti muistavan jotakin. Kysyi puhemieheltä:
»Miten on sen asian laita, kun puhui eräs, että tää sulhanen on mielinyt vähä hutiloimaan niinkuin päävikanen?»
Siihen päätä puistain vastasi puhemies:
»Sen takaan että se on vale ja vihapuhe. Tällä Tapanilla on mieltä enempi kuin pienessä kylässä, on muistikin että sen pääkoppaan tarttuu mitä kerran kuulee. Hänet olen jo merkinnyt mustilaispojan korkusesta.»
Minulla oli sydän kintaan peukalossa, että miten tässä hiljankin hitain käynee kärpän nylky, nahkan otto oravalta, kun se yhä vaan kyselee uusia selityksiä.
Me seisottiin Marin kanssa, seisottiin yhä kuin tuomitut, ei haiskahdettu, katseltiin vaan toistensa silmiin kuin samasta rikoksesta syytettävät ja oli ikävä kuin mustilaisella kirkossa. Mutta puhemies seisoi terhakkana kuin pureva koira, valmis vastaamaan mitä kysytään. Rovasti kirjoitti, että paperi rotisi ja huulet höpisi kuin hammassuolain tekijällä.
Jo viimein lopetti ja luki sen kirjoituksen ja käski tulla puumerkkiä panemaan. Morsiameni pani omin sulin käsinsä, vaan minä kun en niin paljon vielä osannut kirjoittaa, niin määrättiin pitämään kynän varresta. Minä puristin, että sylki kieltäni kiersi, kun rovastin kanssa kahden miehen tehdä ponnistettiin niitä viimeisiä kirjaimia. Sitte tuli puhemiehen vuoro: ne taas rupesivat tolkussa kahden miehen tehdä jammistamaan niitä lujoituskirjaimia. Pari muuta henkilöä kirjoitti vielä muutaman sanan, luultavasti nimensä siihen kirjaan, ja silloin oli teko tehty, vaiva nähty. Sitte rovasti määräsi ne rahat maksettavaksi, jotka kirkkolain sen ja sen pykälän mukaan on pariskunnan maksettava, ja puhemies rupesi niitä ihan ensi työkseen kaivamaan taskustaan. Sillä aikaa rovasti tuumaili tyytyväisesti, että harvoinpa on niin yhden ikäistä paria. Ei ole kuin kolme viikkoa nuorempi morsian.
Puhemies kilautti lantit papin kouraan. Silloin lapsautimme kättä papille, lähdimme pois kävellä vihnaamaan ja tulimme taas pirttiin. Siellä muutama koiranhammas alkoi, että
»tervaurkot taisitte tehdä?»
Puhemies sanoi, että
»niin tehtiin.»
»Tehtiinkö monelle tynnyrille?»
»Koko ruukille tehtiin kerrassaan, ei ole pienessä ruukissa jakamista.»
Sitte muutama näsäkuokka alkoi minulle, että
»osa se on yksillä, minkä sinullakin, kun kääverrytit semmoisen talon tytön kuin hyväkin mies. En suinkaan minä sinuna olisi hirvinnyt ajatellakkaan.»
Siihen puhemies tarttui, että
»se on vanha sananlasku, etkö sinä sitä tiedä, että kalahan se etsii kansaistaan, verkko silmäistään. Talon poikahan se on tämäkin sulhanen.»
»Poissahan tää kuuluu olevan kotoaan.»
»Se on vaan jäähdyttelemässä. Käy huomenna kirkossa, niin saat kuulla, että vielä on talon poika.»
»No mitä sinä nyt alat työnäsi pitää, ja millä sinä eukkoasi rupeat elättämään, kun olet kotoasi pois lähtenyt?» sanoi taas muutama ikäänkuin olisi antanut tietää, että nyt on taikinapytystä vanne katkennut ja joutaa siis hampaat naulaan.
»Onhan se kerjuulupa auki», aloin minä, vaan puhemies taas katkasi, että
»ruoka ei syömällä lopu, vaan saamattomuudella.»
Siihen yhtyi vielä eräs, joka alkoi jaaritella:
»Ei sitä ole koiraa karvoihin katsomista. Ylenkatsottu kanto se reen kaataa. Tapani se vielä ajaa naurut päältään, sillä se mies on terästä ja se elää luotuja päiviään.»
Minä sinne väliin, sen miehen koetin solvettaa, että
»rahalla sitä saa ja hevosella pääsee: minulla on tienaamattomia rahoja vielä paljon maailmassa.»
Vielä joukosta muutama kerettiläisukko sanoi:
»Olen kuullut sen tautta ajetun pois kotoaan, kun ei ole kehdannut työtä tehdä ja kun tuolle puulle on mennyt, ettei ole jo tullut opituksi työtä tekemään, niin kyllä meni mato rasvoineen. Se on tosi kuin sanotaan, että jonka nuorra oppii, sen vanhana taitaa. Saattaa nälkä ruveta hosumaan kun tulee oma nokka eteen, vaikka sitä ei lähtiessään tiedä, mitä matkalla tarvitaan. Moni matkassa tulevi, tapahtuvi taipaleella.»
Puhemies jatkoi äskeistä puhettaan, että
»uusi on kiittää, kypsi laittaa. Kyllä kissa kyntensä löytää, kun näkee putoavansa. Ja toisinnan sen tiedät sinäkin, vaikka suusi mauksi puhua vällötät kuin lampaan päästä. — Lähdetäänpä virstalle, ei tässä pidot parane, jos ei vieraat vähene», sanoi meille.
Silloin aloimme kokoilla kettuja päällemme. Muutama vielä sanoi puhemiehelle hiljaa:
»Juoppohan tuo sanotaan olevan.»
»Mies syöpi, mies saapi, miehelle antaa Jumala», sanoi puhemies kovaan ja pönäkästi, ja silloin lähdimme pirtistä. Jälkeen vielä eräs sanoi:
»Ne nuo puhemiehet on kaikki samanlaisia; ne puhuu pussiinsa kuin venäläinen vierasmies.»
Ja muutama joukosta huusi:
»On tielläkin tilaa, jos on vartta virsussakin, minkä tuon sulhasen kengissä.»
Tulimme rappusille, siellä oli äitini. Hän itki poikansa surkeutta, kun aivan elävältä viepi perkele sielun ja ruumiin.
Minä istua kuhjahin rekiperään morsiameni rinnalle. Kyytimies hyppäsi kuskin istuimelle, ojenti oriinsa tielle. Se lähti, kun oli pakkasviuhassa vilustunut, semmoista vohkaa että jälki savusi. Minä käärin itseäni ja sitä rekilintuani huopasien sisään. Nostelin turkkini kaulustan ylemmäs korvuksieni suojaksi. Itäpohjanen puhalteli vastaan oikein äitipuolen henkeä, joka tehosi vielä paremmin semmoisessa hurakassa.
»Nyt se on tehty sekin työ, minkä meilläkin käyty tämäkin retki», sanoin siinä vaan itsekseni ja heittäysin äänettömäksi. Siinä tuli mieleen ne ukon äsköset sanat, että ylenkatsottu kanto reen kaataa, vielä naurut päältään ajaa, ei ole koiraa karvoihin katsomista. Lainaturkki on päälläni, lainalakki päässäni, kehnot kengät jalassani, lahjavaatteet päälläni. Ei ollut omaani kuin paljas ruumis, 20 markkaa velkaa, jonka otin oppirahaksi, ja toista olisi pitänyt saada, jos mieli päästä liikkeelle. Kamalalta tuntui. Vaan hartioissani kuhahteli voima, se tuntui, että täällä on mistä lähteä, se vastasi lupaavasti ukon sanaan että ylenkatsottu kanto reen kaataa.
Morsiameni alkoi ilosesti, että
»jokos alkaa tulla pitkät ajatukset, eikös olisi ollut parempi katsoa kuin katua. Se on hiljasta hiiren haukotella kun on kissa puolen syönyt.»
»En ole katuakseni tehnyt. Hätä ei ole tämän näkönen», sanoin ja rupesin laulamaan, että
»Mitäs minä huolin, kun olen poika nuori ja maata olen kulkevainen. Isästä ja äitistä erotettu enkä ole surevainen.»
Päästiin erään järven yli, tie nousi maalle ja tuulta vasten pitävää metsätaivalta. Kyytimies antoi hevosensa kävellä ja alkoi puhella:
»Kyllä se on tuo rovasti tarkka mies noissa toimissaan, kun niin joka paikan tarkkaan kyseli. Jos vaan olisi sattunut arempi mies puhemieheksi, niin likeltä olisi kaapinut, ettei olisi hätyyttänyt. Vaan kuulitko miten minä tanakasti vastasin puolestasi, että siinä ei ollut vesiä kun minä aina sanoin. Ja olisi ne sinulle sielläkin pirtissä räkyyttäneet enemmän, vaan eivät ilenneet, kun minä olin puolestasi. Etkös nähnyt miten ne hammasta hijoivat, vaan kun näkivät, että minä olen sinun puolestasi, niin löivät näppiä lakkarissaan. Minä sitä olen semmoinen mies, että ketä minä kerran rupean puoltamaan, niin minä en sitte heitä kuin susi poikiaan, vaan minä puollan loppuun asti, vaikka nahka päästä lähteköön.»
»Kyllä minä näin, että eipä voinut rovastikaan, ei pukin päitä, vaikka koetti urkkia kaikkia tietoja. Te vaan nauramattomasta päästä vastailitte. Ja hetipä katkesi Räätäkylän viisaus sielläkin pirtissä, kun vaan te suunne aukasitte. Kyllä minä laitan ryypyt teille siitä vielä, kun siksikään rikastunen.»
Puhemies huultaan näpistellen sanoi:
»Kyllähän niillä sovitaan, en minä ole sitä tehnyt ryyppyjä saadakseni.»
Tultiin morsiamen kotipellon veräjälle. Kyytimiehemme nykäsi ohjaksia, silloin reki oikein kohoksi leimahti, ja tuokion perästä kuhahettiin oikein herrashuilua kartanolle, jossa appi-ukkoni peppuroi tulisissa tauloissa siitä, kun häneltä tyttö viedään väkisellä. Meillä ei ollut tuumaa tulevata. Menimme sitä soitua toiseen taloon. Siellä iltamassa pistettiin tanssiksi. Sattuipa paikalle vielä sen paikkakunnan paras viulunsoittaja, joka alkoi puistaa sitä iloleiliään semmoisella tenhovoimalla että rupesi nuorta väkeä kohoksi kiskomaan. Hankittiin kahvia, teetä, vehnästä ja vieläpä vanhojen miesten kaulan kasteeksi muutamia kannuja viinaakin. Silloin kohta oli koko seura iloissaan, miehet oli mielellä hyvällä, naurusuulla sulo neidot. Nuoret lauloivat piirilaulujaan ja mitä mieli halusi, vanhat lauloivat Väinämöisen virsiä, mitä mikin olisi luullut olevan sopivata sen illan iloksi, päivän kuulun kunniaksi. Kaikki ottivat osaa kemuihin, ei ollut nurkkavierasta, kaikki elivät kuin kutsutut. Ei kellään näyttänyt olevan huolta huomisesta. Niinpä minäkin arvelin, että antaa hurista, antaa päivän mennä, toisen tulla. Paremmalla sijalla oli silloin miehen mieli.
Aamusella alkoivat vieraat lähteä, lähtiessään pistelivät lantteja morsiamen kouraan — morsianavun nimellä, vaikka mielessä lie ollut nimenä köyhänapu. Mutta summa oli se, että keräysi lopuksi niitä rahoja 40 markkaa. Suuri apu oli meille. Nyt sain maksaa velkani, jonka otin oppirahaksi. Sitte ostettiin lakki ja kengät. Kolme markkaa otin matkarahaksi, viimeiset jäi morsiamelle kotitarpeiksi, varalta, jos ei isä ottaisi kotiin.
Mari oli kasvatettu melkein samaan suuntaan kuin minäkin. Hänen vanhempansa olivat innokkaimpia kerettiläisiä ja pitivät lujassa kurissa lapsiaan, koettivat kuolettaa heissä nuoren mielen haluja, jotka olivat jumalattomuutta ja perkeleen kuiskutuksia kaikki. Tähän ei mielellään alistunut nuori, raitis, hehkuva mieli. Jo aikoja ennen oli Marin toinen sisko eronnut kodistaan, mennyt oman onnensa nojaan, ja Mari oli samoin kyllästynyt alituiseen orjuuteen. Ja sen tähden hänestä olisi ollut miehinen vahinko, jos eivät olisi ottaneetkaan kotiinsa. Ottivat ne kuitenkin, kiittivät kun saivat. Ottivat entiseen sijaansa tekemään talon töitä, syömään talon ruokaa.
Minä läksin maailmalle kolme markkaa taskussa. Ilonen olin, arvelin vaan, että hätäkös tässä, rahaa on entistä ja toista tuntuu tulevan. Mitä huolii mies nuori, terve ja ripeä eikä mistään kipeä. Nyt ei suru janota, vaan rikkaan hyvät eväät!
XXVIII.
Kolme markkaa taskussa.
Tuiskun sekanen, pakkasen kirtsakka ilma oli, kun kopoin sukset jalkaani ja lähdin toiseen pitäjääsen hiihtää suhottamaan. Sauvani naukasi kipeällä äänellä joka kerralla kun pukkausin eteenpäin, ikäänkuin uhaten retkelleni vaivaloisuutta.
Päätäni vannehti ajatukset, rinnassani kierteli tunteet, jommoisia en piimäsuuna tiennyt aavistaa. Maailma kaikkine avaruuksineen oli hallussani, vaikka tyhjä oli näpissä. Ajatukseni lenteli kuin kotka halki ilmoja tuoden aina nokassaan jonkun hyvän toivon kipinän, mutta tunteeni olivat kiinni kotona kuin laiva ankkurissa meren myrskysellä lahdella.
Matkaani mietiskelin. Ajattelin, että sinne kun pääsen toiseen pitäjääsen, niin siellä pitää hyvästi ansaita, kun siellä ei kuulu olevan seppää. Tein laskun, kuinka paljon päivässä voin saada rahaa ja kuinka paljon on minulla tulevana syksynä säästöä. Ja sitte pidetään sievät häät. Laitan eukolleni mukavan asunnon, jossa rupean onnellista elämää viettämään.
Minä mielessäni piirustin itselleni kartanon, määräsin sopivat hevoset ja sovittelin lehmät parsiinsa, laitoin vesijohdon karjan keittiöön, asetin lammasnavetan lehminavetan viereen, jotta vaimollani olisi mukavampi lampaita hoitaa. Vieläpä laitoin kontusäiliön navetan päälle, ettei tarvitse mitään hakea sen etempää. Ojat kaivoin ympäri kartanon, että kartanomaa olisi aina kuiva. Sannotin kartanon, laitoin kasvitarhan ja siihen hiekkakäytävät. Sieväksi minä kotini laittelin. Rahasta ja rakennusaineista ei tuntunut olevan puutetta.
Näitä ajatellessani meni ensimäinen päivä läpi käsieni, etten tiennyt mihin se hupeni. Harvassa oli taloja tielläni, tuskin puoli kymmentä kerkesin jälelleni jättää.
Yhdessä talossa kävin pikipäin syömässä, ja siitä vielä oli puheitten mukaan 6 virstaa siihen taloon, jossa ajattelin yötä olla. Pimeä alkoi tulla, pakastumaan rupesi vielä kovemmasti ilma. Läpi tähtien Iisakin siidettä sataa tihuutti. Kenkäni alkoivat kylmettyä, jalkojani puristi ja paleli kipeästi, sauvani entistä kipakammin huusivat. Paransin kulkua, että loppuisi taival.
Jopa viimein alkoi tulet vilkkua lähenevien rantapuitten siimeksestä ja alkoi koira haukkua. Tuntematon oli talo, johon pyrin, ja tuntemattomia oli ihmiset, joitten turviin täytyi työntyä. Vaan minä ajattelin, että tokihan nuo ottanevat mielellään taloon yöksi, kun kuulevat minun sepäntöitä tekevän. Koira kävi ärhäkämmäksi mitä enemmän talo likeni, haukkui, että kartano helisi. Hiihdin portille ja laskea suhautin kartanolle. Ihmiset ryntäsivät pieniin ikkunoihin eräässä vanhan näkösessä huoneessa, josta kuulin veistännän kolkutusta. Pistin sukseni tallin nurkkaa vasten ja astua karskuttelin kylmettyneillä kengilläni pirttiin. Siellä jokainen lakkasi työstään ja tuijotti minuun silmät rävähtämättä. Outoahan se on, että vieraita tulee niin myöhällä enää. Istuin penkille. Kaikki alkoivat hiljakseen uskoa tarpeeksi katsoneensa ja rupesivat taas työhönsä, aina kumminkin silmäpuolellaan minuun vilkasten.
Viimein pirttiin tuli vanhanpuolinen mies hyvin totisessa asemassa, tulollaan jo antaen tietää, että hän on isäntä. Tuli pöydän päähän ja katsoa tuijotti niin kysyvän näkösesti minuun ja minä velkani. Kysyi sitte kuulumiset. En sanonut tietäväni entistä kummempaa.
»En suinkaan tunne miestä näin tulen näöllä, jos lienee hyvinkin tuttu, tietty, ennen nähty. Minulla on tuo tuntomerkki niin huono, että kun varsinkin muutaman vuoden olen näkemättä, niin en kuolemakseni tunne enää. Ennen miessä nuorempana tunsin paremmin, vaan vanhuus ei näy tulevan yksinään, sillä on monta kasakkaa.»
»Minkäpäs minä sille taidan, jos ette tunnekaan, ja tuskinpa täällä tuntee kukaan. Minä kyllä olen toisen pitäjään kasvatteja ja olen ensi kerran täällä retkeilemässä.»
»No, mihin se sitte pää viepi, häntä viilettää? Ja mikä asian nimenä? Tottakai sitä on asiata tien telaksi, ei suinkaan täältä lystiä hakemaan ole lähdetty.»
»Lähdinhän tänne sepäntöitä varten, kun kuulin että täällä on vähä seppiä, että ehkä täällä saan tienestiä, kun meidän puolessa on seppiä kuin harmaita kissoja joka paikka täynnä. Lähdin pois muiden tieltä, en tiedä mihin täällä sitte lopuksi pohjastunen.»
»Kyllä se ei ole maa miehittään, kylä koirittaan», tuumasi isäntä. »On täällä seppiä, vaan onhan sitä sentään työtä tekijälle. Mutta siitä se on tuntemattomassa puolessa vastus, että ne eivät tahdo uskaltaa antaa töitään kulkusepille, ne pitävät niitä tuhkavasaroina ja nälän opettamina. Monasti on käynytkin, että kun ovat antaneet kalunsa tuntemattomille, niin sen erän perään on menneet kalut. Siitä ovat oppineet, että siinä se tulee kuusi markkaa oravalle, kun kahdesti ammutaan.»
Minä vaan pönäkästi vastasin:
»Kyllä minä näytän, että olen mies miehen reikään siinä mihin rupean.
Itse sanon, vaan itsepä sen tiedänkin.»
»No pianpahan jalo tapansa näyttää. Lähdetään huomisaamuna pajaan, että pääsette alkuun. Meillä on työtä tovimmaiseksi, jos sinusta on miestä melaan. Meille viime keväällä nokastui seppä, kun ei annettu viinaa niin mahamäärää kuin muutamissa. Siitä piekausi, että ei ole saatu työhön, vaikka kova tarve olisi ollut. Se näkyy olevan niin, että parempi papin vihoissa kuin sepän vihoissa. Vaan kylläpähän se työ tekijänsä näkyy löytävän, ei ole kangas yhden langan varassa.»
»Parempi koettaa kuin kiittää. Ruvetaan vaan aamulla hytinään.»
»Koetetaan aamulla lähteä kirveitä korjaamaan, että pääsette alkuun. Ja lähdetään tänne kamarihöntyyn, ehkä akat laittavat ruuan laatua, niin otetaan murua rintaansa.»
Isäntä lähti kävellä työstelemään ja minä jälkeen. Kynttä kantta tultiin matalaan pieneen kamariin, jossa pikkusessa lampussa tuli palaa uilotti. Isäntä aukasi lahvin, laski ryypyn ja tarjosi ruuan aluksi. Minä en huolinut, sanoin:
»Nälkä on ruuan alku.»
Isäntä kummiinsa:
»Eipä täällä ole nähty, ettei sepälle viina kelpaisi. Mutta onhan se semmoisessa työssä terveellinen ja siis tarpeellinenkin.»
»Ei terveelle sairaan ruokia. Minä olen terve ja tahdon terveenä pysyä.
Viina on vienyt monasti mielen miehen päästä.»
»No ei siitä mieltä väärää eikä vitsaa laidalla. Silloin on annettu, kun on tarjottu», ja emännälle puhumaan:
»Mitä enemmän elää, sitä useamman kärpäsen näkee: tässä on seppä, joka ei huoli viinasta, vaikka ikeniin hieroisi.»
»Jotain sitä näkee», sanoi emäntä laitellessaan ruokia.
»Toista on kuin Romppaisen kanssa. Viime kevännäkin aivan silmisikona viikkokauden oli, ja kun ei enää annettu, niin siitä nokka norpahti. Jos tämä seppä on töilleen oikea kalu, niin halla paneekin Romppaisen leivän tänä kevännä tässä kylässä.»
»Oikeinko ne on sitte ylpeitä sen virkansa puolesta?» kysyin.
»No nehän ovat niin ylpeitä että haisevat oikein. Vaan olisi niille kutti paraiksi, kun olisi joku, joka hännälle astuisi. Kunhan nyt pääsisivät pitämään tästä sepästä. Ja mikä siinä on, kun alkaa hiljalleen tehdä. Työhän se tekijänsä neuvoo, kunhan ei kiirettä pidä. Ei sitä kysytä, että kauvanko se viipyy, vaan sitä kysytään kuka sen teki. Ja sentähden ei pidä ylenkatseesen tehdä eikä ajatella, että ajakseen orja aitaa panee», tuumia lerkutteli emäntä.
»Elä neuvo neuvottua, elä seppää opeta», sanoi isäntä.
»Ei neuvo syrjään sysää», sanoin minä ja lisäsin:
»Tottahan minä, köyhä poikariepu parastani koetan, eikä ole laiskuudesta ristiä.»
Isäntä käski minun istua syömään ja sanoi, että
»Ei tässä ole hyvin erilaiset nämät syömisetkään, vaan sitähän se lintu linnulle, jota linnulla itsellään.»
Minä istuin pöytään ja sanoin:
»Kyllä se välttää vieraalle ajakseen, joka talon väelle aina. Ja kyllä se nälkä ruuan suolaa. — No eikös isäntä ole vieraan arvonen? Ettekö tule syömään yhtä aikaa?»
Emäntä sanoi, että
»syö vaan, Pekka, sinäkin siitä, omaan mahaasihan sinä syöt, jos syöt vieraankin kanssa.»
Minä en saattanut syödä muuta kuin kipeimmän nälän silmään. Koetin niellä niitä muikkuja ja vähän karkeata leipääkin. Piimä oli niin hapanta vinkerätä, että veden kiskoi silmästä. Isäntä vaan särpi, että orret tärisi ja puheli välissä. Kyseli minun vanhempiani miten ovat rikkaat ja miten minä olen tullut sepäksi oppimaan, Minä selvitin asiat niin paljo kuin oli tarpeellista. Sen kotoa lähtemisen kun kuuli, niin sanoi pilkallaan:
»Te näytte olevan nälän opettama seppä.»
Sanoin totisesti, että
»Nälän opettamia ne on kaikki sepät, niinkuin muutkin työmiehet. Nälkä se opettaa Lappalaisenkin ampumaan.»
Isäntä naurahti ja sanoi:
»Lupahan se on leikkiä puhua, vaan ei ole pakko irvistellä. Sanotaan että joka leikistä suuttuu, se mieltä puuttuu. Pitäähän sitä leikillekin olla sijaa maailmassa.»
»Kosta Jumala ruuasta, suuri kiitos!» kiittelin syötyäni.
»Jumalalle kiitos», vastasi emäntä. »Eipä lystännyt meidän talviset eväät. Ei ne ole niin rasvasia kaikki palat, vaan hätä niillä häkeltyy.»
»Kyllä minä söin, minkä suu kutsui. Vaan minä puren aikanani kuin vihovenäläinen, rouhin kuin hevonen, niin joudun ennen.»
Isäntä kelaili vaan leipää suuhunsa ja piimää rämäytteli kyytimieheksi. Siitä viimein nousi niin tyytyväisenä kuin appanut kyyhkyläinen ja tuumaili, että
»syödä sitä pitää syntyneen, maata käydä kasvaneen. Ei sitä ole syömättömästä hyvästä. Syönyttä sitä on hyvä käskeä. Vähällä syönnillä ei sitä pysy miessä kauvan, rupeaa takoessa mahanahka selkärankaan lorkkasemaan.»
»Joka on rutto ruuvilleen, se on töilleen terävä», puheli emäntä ja laitteli vuodetta. Osotti sitte sänkyä ja sanoi:
»Tuohon saa seppä ruveta unisille. Ehkä se nyt kelpaakin kätkyettä, kun on senlaisen matkan hiihtää suollatellut aivan yhteen kaikuun.»
Mutta uni ei heti tullutkaan. Mielessä liikkui tunteita ja ajatuksia monenlaisia. Minä olin siirtynyt sen luota, jonka tykönä oli mielusinta olla. Olin täällä tuntemattomilla perillä. Mikä verkko peräksi tulee, en osannut aavistaakaan. Toivo pilkotti kuitenkin mielessä, kun oli jo työtä luvassa, ja Romppaisen ylpeys ja kelvottomuus se näytti minulle onneksi heittäyvän. Koetan parastani. En pidä kiirettä: verkka ruton voittaa. Teen hyvästi, niin voitan rahvaan suosion. Hyvällä alulla jo olen.
Uni varasti vihdoin hupaseen helmaan minut tietämättäni.
XXIX.
Paja hatara.
Aamulla herätettiin kahvea juomaan kuin mestaria ainakin, ja kahvin juotua lähdimme pajaan. Isäntä otti viisi pahan päivästä kirvesnyrhiä mukaan, nähtävästi pahimpia mitä talossa oli, että noissa ei tule suurta vahinkoa, jos tuo noita vähän korventeleekin, jos tulittelee vähän liiemmaksikin, että antaapa hänen niitä korvennella opetellessaan.
Paja oli hatara kuin niittylato. Kinos oli ahjolla. Pihtiä ei yksiäkään. Vasara kuin kissan pää, jolla ei tee muuta kuin kuikkaa lampiin nakata. Alasimen selkä pehmyt kuin tina ja pieksetty kololle kuin kuusen koskut. Vanha nahkanen palkeenraja pakkasessa kohmettunut, se ei puhunut kuin pikkusen tuhahteli. Minä mielin vähän moittimaan sitä pajan hoitoa, vaan isäntä ennätti sanoa, että
»kyllä tässä pajassa on tehty paljo kaluja. Kun olisi tuossa lattialla kaikki ne kalut, niin kummiinne menisitte.»
No mitäpäs muuta kuin ruvettiin toimeen. Alettiin jyrsiä jäätikköä ahjosta, tehtiin tuli, pantiin suuri röykkiö hiiliä, alettiin lietsoa tuhkuttaa. Hiilet vähitellen rupesivat paukkamaan kuin paremmassakin ahjossa. Korjasin muutamia pihdin remoja siksi, että ensi hätään. Arvelin, että ajakseen orja aitaa panee. En kuitenkaan minä ole kaukanen kalu tässä pajassa.
Ruvettiin terästämään kirvestä. Ahjo oli vielä märkä ja kylmä, pale puhui huonosti, ja minulla peukalo pakkausi keskelle kämmentä. Ei siitä yrittänyt tulla ei kahta valmista. Kolmasti putosi teräs ensimmäisestä kirveestä ahjoon, johon se viimein hävisi, ja piti panna uusi teräs. Silloin tuli isäntä jo puhumattomaksi, silmät molkuili vaan päässä. Näytti siltä, että kohta se antaa matkapassin mestarille. Minä en kumminkaan ollut huomaavinani mitään, olin vaan toimessa. Teräs tarttuikin melkein hyvin kirveesen, kun ahjo alkoi lämmetä. Vaan kun alasin oli korkeaselkänen ja vasara kehno, niin tuli törkeä tekonen. Siitä huolimatta kuitenkin terästettiin kaikki ne viisi kirvestä, joita isäntä jälestä sitä myöten kuin saatiin valmiiksi vei pirttiin tahkottavaksi, tietysti sen vuoksi, että nähdään terät ennenkuin seppä kerkiää mennä matkoihinsa.
Terät kyllä tulivatkin hyvät, vaan muita silmän sijoja niihin jäi: ensimmäisessä paloi lapa vähän liiemmaksi, toisessa terä kierossa, kolmannessa lapasyrjä väärä, neljäs liian kumara, viidennessä kasa liika pyöreä. Siis jokaisessa vikansa. Isäntä katseli niitä jokaista puolelta ja toiselta. Näytti ajattelevan, että nälän opettama seppäpähän oli, oikeinpa arvasin. Sitte kysyi, että
»paljonko sinä tahtoisit palkkaa näistä töistäsi?»
»Paljonkopa noista tämän vertasista tullee, kun ei liene enempätä.
Tässä kun on syöty ja juotu yön seutu, niin eikö nuo käyne vastakkain.»
Isäntä sanoi:
»paha se on orja palkatonna, paha paljon palkan kanssa. Paljoa en näistä viitsi maksaa: nämä eivät tulleet oikein minun mieleisiäni. Ja kumma kun teillä ei ole mitään työkaluja, täällä on sepillä kaikki itsellään, ettei talossa tarvitse olla kuin pale vaan.»
»Meidän puolessa ei ole sepillä ei kynttä karkeampaa. Ne pitää olla talossa kaikki neuvot ihan lusikasta lähtien. Vaan saatanhan minä laittaa ja elää maassa maan tavalla», tuumailin vaan toimissani enkä ollut tietävinäni siitä seikasta, että minulla ei ollut varoja, millä laittaa edes vasaraakaan.
Isäntä pisti markan kouraani. Silloin tiesin takoneeni itseni irti siitä talosta ja lähdin hiihtelemään uutta työpaikkaa etsimään.
Eräässä talossa sain taas tienata muutaman markan. Näin ettei tule tästä hommasta kalua, jos ei vaan saa itselleen työneuvoja. Lähdin hiihtämään muutamaan taloon, jossa sanottiin olevan hyvä paja. Arvelin, että menen sinne ja teen siinä vasaran. Asiani selvitettyä pyysin isännältä pajan ja rautaa. Tein kaksi vasaraa. Eräältä rättien kerääjältä sain ostaa muutamia viiloja. Isännältä ostin laukun kapineilleni. Rahaa jäi ainoastaan 40 penniä. Siitä lähdin tielle tietymättömälle. Hiihtelin ja kävin taloloissa kysymässä olisiko työtä. Aina vastattiin kieltämällä. Menin yöksi erääsen taloon. Ei kuulunut työtä siinäkään. Ruokaa täytyi ostaa, ja siinä meni kerrassaan puolet rahoistani. Silloin alkoi korvukset kuumana kihistä ja alkoi pelottaa, että kerjuuhan täällä tulee työksi. Eikähän se kaukana ollutkaan: nälkä oli, ja rahaa oli näpin tarkalta vaan yhdeksi veroksi. En kumminkaan ostanut einettä siitä talosta. Lähdin puolentoista peninkulman taipaleelle aina eteenpäin. Siellä tulin isonlaiseen taloon, jossa sydämmeni iloksi kuulin olevan sepän työtä ja hommattiin lähteä paikalla pajaan, vaikka oli keskellä rupeamata. Kuitenkin isäntä sanoi:
»Ruoka on orjan ensimmäinen, syödä ensin pitää.»
Kamariin oli laitettu ruoka. Isäntä vei sinne, tarjosi ryypyn ensiksi, vaan siitä kun en huolinut, niin ihmettelemään ja paikalla kertoi emännälleen, että
»nyt ne ilmoset kummat nähtiin, kun ei sepälle viina kelpaa.»
Ja se lisäsi kummaa kumman päälle, kun kuuli, etten polta tupakkiakaan.
Minä söin lujasti, sillä nälkä oli höystänyt ruuan makeaksi. En hirvinnyt oikein niin paljo syödä kuin suu kutsui. Puolessatoista päivässä kun olin 8 peninkulmaa hiihtänyt ja yhden kerran välillä syönyt, niin johan sitä siinä olin onttunut.
Sitte lähdettiin pajaan. Paja olikin tavallinen, pale oli hyvä. Siinä pääasia, kun itselläni oli vasarat. Taas kirveitä korjaamaan. Muistin vanhain sananlaskun: parempi kerta viipyä kuin kahdesti joutua. Keitin teräksen hyvästi kiinni, taoin sukeaksi, katsoin lavan ja terän kaikinpuolin suoraan ja viilasin puhtaaksi ja tervasin kuumana. Niin niistä alkoi tulla kuin uusia kirveitä. Tahkottiin ensimmäiset kirveet ihan paikalla. Niissä oli hyvät terät, ja silloin sain kiitokset.
Monta niitä ei päivässä tullut, vaan kun jälki tuli hyvä, niin hitasuuteni antoivat anteeksi. Teinpä pari kirvestä uudestakin, tein paraan mahtini mukaan, että ne lähti paraan tapin takaa. Ja niistä sattuikin oikein isännän mieluset tulemaan. Näytteli joka vieraalle ja näytellessään kertoi, että
»siinä on seppä, joka ei polta tupakkia eikä ryyppää viinaa.»
Siitä levisi tieto heti kohta ympäri kylää ja tarttui kuin tauti jokaiseen, että kaikkien olisi pitänyt saada työhönsä.
Siihen alkoivat kantaa töitään, että sain siinä samassa pajassa tehdä työtä lopuksi pari kuukautta. Eduksi oli yhdessä kohti lakkaamatta työtä tehdä. Kehityin työssäni niin paljon, etten itsekään uskonut edeltä. Samassa asemassa, samoilla työaseilla tehdessä taipui ruumiini, ja koko työn luonto painui luontooni, että alkoi mennä kuin luomisen työ, ja enemmän ja enemmän aloin voittaa ihmisten suosiota.
Vaan siitä alkoi kiivetä luontoni ylpeyden kukkuloille: aloin vaan tehdä työtä varakkaille ja semmoisille arvokkaammille isännille. Köyhemmät, vaikka heiltä olisin saanut palkkani yhtä hyvästi, katsoin ylön, pilkkasin vielä joskus, kun sattui hyvä tila.
Sattui kerran tulemaan laukkuryssä. Se mielistyi minun tekemiini kaluihin ja alkoi houkutella mukaansa lähtemään sinne hänen kotikyläänsä. Siellä sanoi hän olevan sepän työtä jos kuin paljon ja selvitteli, että paja on kylässä eikä ole seppää yhtään, vaikka työtä olisi kolmellekin.
»Kun ei ole seppää», sanoi, »niin kuletetaan 8 peninkulman päässä seppälässä ja maksetaan aina markka kirveen terästyksestä. Niin että jos sinä sinne lähdet, niin heti pääset rikkaaksi.»
Pian oli huima houkuteltu. Silloin ei kysytty kylästä kyytiä. Lähdin hiihtää leuhottamaan kuin tietä juoksevan koiran jälkeen, kokoilemaan kukkarooni niitä suuria päiväpalkkoja. Sen venäläisen kanssa hiihtää suollettiin lähes parikymmentä peninkulmaa. Sivuutettiin Venäjän kyliä toista toisensa perästä. Kiire oli kuin tulen sammutukseen. Jopa eräänä iltana päästiin perille. Venäläinen vei minut kotiinsa, melkein kurjan näköseen asuntoon. Kamalat tunteet alkoivat mustuttaa toivoni taivasta.
Emäntä rupesi laittamaan iltasta, vaan ei tahtonut löytää mieron tolsoja, sillä eihän »Ruotsin mies» saanut samoista astioista kuin he ei vettäkään juoda, sitä vähemmän syödä. Jopa viimein oli jonkunmoisia ropposia löytänyt, jotka paremmin olivat koiran kuin ihmisten ruoka-astiain näkösiä. Outo haju löyhähteli, että nokan veti kippuraan ja sydäntä mieli katkomaan. Vaan ei auttanut, syödä täytyi, nälkä oli, joka teki niin ankaran päätöksen.
Sinä päivänä oli hiihdetty kahdeksatta peninkulmaa, mutta kumminkaan ei nukuttanut. Lattialla keturoin, ja ajatukset kiertelivät aika vauhtia ympäri aivokopasta. Taisin joutua joutavan jälille, aina käyvän askelille.
Aamulla lähdin kylää katselemaan ja kuulustelemaan, saattaako tässä ruveta viipymään vai pitääkö ottaa samanlainen laukka takaisinpäin. Kylä olikin kaupunki, rakennettu melkein nurkka nurkkaan kiinni kymmeniä taloja, joista useammat olivat pyöreistä kuorineen olevista hirsistä koiran kaulalle salvetut kuin paha kalasauna. Ja siitä syntyi koko kylälle niin kurjan näkönen ulkomuoto, että luulin olevani vilun, nälän ja kaiken kurjuuden valtakunnassa. Kävelin kuitenkin talosta taloon kyselemässä sepän työtä. Sitä sanottiinkin olevan joka talossa, ja jokainen kehotti ryhtymään työhön ja olivat ystävällisiä. Ja eipä aikaakaan, kun rupesi pauke kuulumaan kylän pajasta.