Produced by Tapio Riikonen

KORPELAN TAPANI

Kuvaus kansan elämästä

Kirj.

HEIKKI MERILÄINEN

Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo, 1905.

I.

Itkin muistooni ensi kerran.

Huonemiehinä oli oltu, vaan nyt muutettiin toiseen taloon, joka oli omaksi ostettu. Se oli suuren järven toisella puolen.

Muistan kun muutettiin sinne. Oli silloin maailmankaato tuisku ja kirmakka pakkanen. Keskellä järveä alkoi minua palella kipeästi jotta valitus pääsi. Taloon ajettiin ja kyytimies, lyhyenläntä, paksunlainen miehen tallukka, kantoi minut lämpiämässä olevan savupirtin pankolle lämmittelemään. Siinä hän minut selvitteli vanhain ikikulujen raanuremujen seasta päivän valoon kuin linnunpojan munasta. Sitte hän piteli uuninpaisteessa pieniä käsiäni, joita heti rupesi kynnäröimään ja tikkuilemaan, jotta luulin joka sormen poikki katkiavan. Minä itkeä nirrittelemään ja itkin muistooni ensikerran tämän mailman vaivoissa. Pekka, se kyytimies, puheli lirkitteli, etten itkisi. Sormellaan viittasi uuniin ja sanoi: »Katsohan.»

Puut palaessaan paukkuivat ja räsähtelivät ja punaset tulikielet niin liukkaan näkösesti nuoleskelivat uunin mustaksi savustunutta otsaa. Minä sitä jäin katsomaan suu auki ja unhotin itkuni. Kun nyt Pekka otti riepupalan ja pyyhki silmistäni kyyneleet, niin olin taas niinkuin en olisi itkenytkään. Vähän vielä näpisteli sormia, vaan en tuosta ollut millänikään. Pekan hyvyys teki minut iloseksi, jotta aloin puhella ja naureskella ja leikeissäni tartuin tormailin Pekkaa partaan. Pekka muka vikisi kun minä vedin, ja se nauruani kutkutteli.

Sikseen se piti jättää pian se leikki, sillä lähdettiin taipaleelle. Pekka kääri minut ryysyihin kuin eväskukon ja kantoi rekeen. Ja kun hän sitte minut taas suoritti kääreistäni erään pirtin lattialle, niin sanoi, että

»tässä on nyt kotisi.»

Pirtti oli hyvin pimeä, ettei keskipäivällä tahtonut tuletta nähdä ja tuntui se ikävältä. Akkunat olivat painuneet penkin tasaan. Useampi ruutu oli tuohen ja päreen palasista, ja joka oli lasista, niin se oli paksussa karstasessa jäässä, niin ettei siitä ulos nähnyt. Vaan se minusta oli hupasta, sillä noissa jäätyneissä ruuduissa oli hyvä leikkipaikka. Jäätä kun sai kynsiä raapustella ja sormellaan hautoa reikiä siihen, niin se oli niin hauskaa, etten alussa muuta tehnytkään. Vaan siitä minut hätyytettiin pois, äiti hätyytti, että piti leikikseni ottaa muuta.

Pekka, jonka kanssa olin tullut hyväksi tutuksi ja joka oli kernas minun kanssani leikkimään, oli mennyt menojaan takasin. Muut miehet, joita meillä oli, eivät ruvenneet leikkiin. Yhtä miestä kerran, leikeissäni muka, löin piipun kopalla päähän, vaan tämäpä tästä ärteysi ja kiroili. Äiti torui minua ja kurittamaan hommaili, vaan isä sanoi, että »ymmärtämättömyydessä kai se sen teki.» Niin pääsin siitä enkä enään koettanut ruveta kenenkään kanssa leikkimään. — Katri sisko oli paljon minua vanhempi, ettei hänestäkään ollut leikkitoveria. Niin sain yksinäni puuhata. Ja ainahan sitä puuhaa löytyi ja leikkipaikkaa jos ei muuta niin toista.

Porstuassa oli vesisaavi. Sinne kerran kuikistin yli laidasta. Ja minäpä kummiini, kun sieltä veden alta katsoi minua silmiin lihavanlainen, punaposkinen, ilosen näkönen poikamullikka. Minä aloin sille naureskella. Se nauroi minulle samalla tavalla. Minulla oli ristiraitanen, sinipohjanen pusero päälläni, jossa oli leuan alla valkea luunappi, ja sillä toisella pojalla oli samanlainen. Minä koettelin sitä nappia, että eihän liene vaan minulta varastanut. Se koetteli samalla lailla. Minä ojensin kättäni, se ojensi myös. Minä osotin silmään sormellani, niin se osotti silmäänsä. Tuo kävi minun innolleni. Rupesin räpsäyttämään kädelläni vasten hänen kasvojaan. Käteni kävi veteen ja silloin särkyi se poika siellä saavin pohjassa, että yksinä riepaleina heilui vaan veden seassa. Minua rupesi se niin makeasti naurattamaan. Juoksin pirtin ovelle ja siinä nauraa rähisin, että kohona hyppelin. Vaan enpä kauan viipynyt ennenkuin juosta kilmasin katsomaan, että särkyikö se aivan ijäkseen. Ilokseni näinkin, että poika oli aivan terve ja entistään ilosempi, silmät naurun tähden vähän vesissä. Mutta nytpä niin hyvää toveria en raskinut särkeä, vaan tein hälle kaikenmoisia kujeitani ja nauroimme yhdessä, että katketa oltiin. Jopa viimmein huomasin, että se poika tulee likemmäksi kun painan pääni syvempään saaviin. Sitä rupesin koettelemaan, vaan siinäpä kadotin tasapainoni ja molskahdin saavin pohjaan. Pahasti olin ehtinyt kiskasta veden henkeeni, kun äiti hätään joutui. Sen perästä en kyennytkään leikin liehuun minkäänlaiseen moneen viikkoon. Sain vaan kätkyessäni maata motkottaa.

II.

»Tapani, souata Samppaa.»

Talvinen aamupuhde oli. Päre palaa tuikotti nurkassa pihdissä ja tuuli huhahteli raskaasti nurkissa, kun heräsin yöunestani vanhassa kätkylonkamassa. Uneni läpi olin kuullut kireätä itkua ja siitä minä heräsinkin. Äkkiä selvenivät silmäni unesta ja hyppäsin jalan viljaan katselemaan, että mikä on liikkeellä. Vaan en huomannut mitään niin erittäin ihmeellistä. Äitini makasi ajastuneen näkösessä sänkylotiskossa ja eräs vanhanpuoleinen nainen istui pankolla ja piteli sylissään pienosta soikeata vasua, jossa oli valkonen riepumytty.

Se vieras sanoi, että

»tuleppas, Tapani katsomaan mitä täällä on.»

Toista käskyä en odottanut, juoksin ja kuikistin sinne vasuun. Näin siinä makaavan hyvin pienen punakan ihmisen, juoksin äidin luo, kysyin hältä hiljaa, että

»mikä se on tuossa vieraan vasussa?»

»Pieni poika», sanoi äiti. »Tuo vieras oli sen löytänyt saunan sillan alta.»

»Viepikö se pois mukanaan?» kysyin vähän pelossani, että jos tuo vienee sen löytökäisen.

»Ei suinkaan se vie», sanoi äiti. »Eikö tuo antane minulle tuota.»

Vieras naurusuin toi sen vasun äidin viereen.

Kun näin että se annettiin äidille, niin aloin houkutella sitä vierasta hakemaan toista minullekin. Vaan äiti sanoi, että

»pidetään yhteisesti tämä. Saat veikoksesi.»

»Pidetään», sanoin vähän verran ilossani ja aloin koetella etusormellani pienen pojan nokkaa ja poskia. Se oli minusta niin mieluinen, yhtä mieluinen kuin puuhevonen, jonka Pekka oli minulle tehnyt siellä toisessa talossa. Sitä hevosta minä sille näyttelemäänkin heti, vaan eihän tuo sitä nähnyt. Huuti ja melusi vaan. Kuitenkin oli se minusta mieluinen.

Joka päivä minä palasin sen ääreen ja pakkausin hypelöimään, niin että usein minut pois pyörähytettiin ja äiti sanoi:

»Ei se ole sinun leikkikalusi.»

Kului muutamia aikoja, niin alettiin sitä pientä ihmistä sanoa Sampaksi ja vallattiin minulta kätky sille Sampalle. Ja silloin muuttui asia. Kätkyestä en tahtonut luopua, kun se oli mielestäni minun omani. Ja siinä olin tottunut nukkumaan, niin muualla mielestäni en saattanut nukkua ollenkaan. Juonittelin vaan sen kätkyen tähden, ja joka kerran kun Samppa pantiin siihen nukkumaan, niin kävi kateekseni, että teki mieleni ajamaan se pois. Ja useinpa sattuikin että häiritsin hänen untansa, kun silmä sattui välttymään vanhemmilta.

Alettiin pakottaa minua souattamaan, muka kun olin siihen toimeen kaikkein joutilain koko talon rahvaista, sillä Katrinkin piti tehdä muuta. Ja se kun oli minua souvattanut, niin oli saanut osansa sillä kuitatuksi. Souvatus oli minusta vasten mieleen, kun oli kannemieltä kätkyen päältä. Ja tuntui tuskalle olla kätkyen korvassa, kun siinä piti olla alinomaa. Ja tuska tuli ylimmilleen, kun alkoi pakkautua uni ja nälkäkin apumiehiksi. Ei ollut minusta silloin enää mieheksi lapsenlikan tehtävissä. Vaan silloinpa sanottiin tiukasti, että piti ruveta pysymään paikoillaan, ja sanan vahvikkeeksi ilmausi seinän rakoon vesan latvoja, jotka kaiket päivät vouhottivat siinä muistuttamassa: Tapani souvata Samppaa! Meni mielestäni liiaksi poikkiloimeen, että piti minulta ryöstetyssä kätkyessä ruveta alituiseen toista tuudittamaan. Vaan siinä ei auttanut mikään kuin: käydä käsketyn piti.

III.

Minua piiskataan.

Seinän raossa vouhotti parin kyynärän pituinen karahka, jolla vahvistettiin päätös, ja kuin ei ollut yhdestä kerrasta apua, niin annettiin toinen kerta, joka tepsi. Vaan yhä sitä sentään tuli välinpitämättömyyttä, kun sattui silmä välttymään. Siskoni rupesi kieliä kantamaan vanhuksille, äidille erittäinkin, ja minua ropotettiin selkään ja sanottiin, että

»sentähden sinua kiusataan myötään yksinään souvattamaan lasta, kun sinä olet niin tottelematon. Kun olisit nöyrempi, niin annettaisiin Katrinkin souvattaa vuorollaan. Vaan kyllä sinä saat nyt olla yksinäsi.»

Sepä vaikutti Katriin hyvää, kun näki, että minua ruvettiin kurittamaan aina kun hän kanteli ja kertoi vikojani vanhuksille. Hän alkoikin kerta kerralta lisätä ja lisäysten kanssa viedä äidille. Tästä pilausikin välimme sikseen. Minä koettelin salakähmässä käsirysyllä kostaa sitä Katrille, vaan eihän siitä tullut kahta valmista, kun olin niin paljon nuorempi. Mutta sydän ei ollut sen sulempi: koettaa sitä vaan piti, tuli tuohta tahi malkaa, kävi syvin tahi matalin. Vaikka Katri voitti, niin oli hän heti valmis kantelemaan minun ilkeyksiäni, josta hetikohta tukkani pölisi. Vaan siitä ei ollut apua kuin siksi aikaa.

Katri kun oppi siihen, että äiti uskoo kaikki hänen sanansa, niin rupesi käyttämään leikkikalunaan minun pahaa sydäntäni. Aina nääritti ja kiusasi minua, että sai suuttumaan, ja siitä hän äidille sanomaan. Niinpä eräänkin kerran olin Samppaa souattamassa ja siinä vuoleskelin puikkoa kärkiniekalla puukolla, kun Katri taas tapansa mukaan härnäsi ja lupasi lähteä äidille sanomaan jotakin ilkityötäni ja menikin jo juosten pihalle. Silloin pisti vihakseni, että viritin puukon hänen jälkeensä. Puukko sattui käymään jalkaan ja teki vähäsen haavan. Nyt olikin syytä ja hyvä todistus. Silloin näytti asiani olevan sillä kannalla, ettei vähillä selviä, kun äiti tuli kouran täysi varpuja toisessa kädessä — ei isojen asioitten aikana piisanneet pirtissä olleet kuluksi pieksetyt vitsat. Tuli säihki äidin silmistä, kasvot olivat vihasta punaset. Kun alettiin paljaaseen selkääni ravistaa sillä varpukoprajaksella ja vielä tukasta pyörittää, koski niin kipeästi, että pyörryin nimeni tietämättömäksi. Kuinka kauvan lie sitä kylpyä kestänyt ja mitä lienee tehty, en osaa sanoa. Heräsin vaan kuin unesta ja pyörin maassa makkarana, tuskissani kirkuen ja voivotellen, kun koko ruumiini paloi kuin tulessa. Vähän toimeta kun aloin, niin äiti alkoi vannottaa, etten vasta olisi niin tottelematon. Vaan tuskat olivat niin ankarat, etten voinut puhua. Mutta äiti uhkasi uudestaan piiskata. Silloin nousi tuska mieleeni, kun tiesin että ilman en pääse enkä mitenkään saattanut ruveta anteeksipyyntöön. Pyörryin uudestaan. Kun toimesin vähän, alkoi äiti sitä samaa virttään. Tosin siinä ei olisi ollut pitkä läksy, sanoa vaan: annahan, äiti kulta, anteeksi, en vasta tee semmoista. Mutta niitten sanain sanominen oli vaikea. Muu kun ei auttanut, niin huulillani ne höpötin ja halasin äitiä. Siihen luuloon kuitenkin jäin, että minussa ei ollut syytä ollenkaan, että liiaksi viattomasti sain kärsiä.

Katkeamaton viha istuutui sydämmeeni siskoani kohtaan, ja yhä hän osasikin sitä kartuttaa. Eikä se ollut kiitettävä sopu Sampankaan kanssa. Pakostahan sitä piti hoitaa silloin kun olivat näkemässä, vaan kun lie kahden jääty, niin sai elää omillaan. Minä pojan kiles en malttanut pysyä siinä yhdessä sijassa aina kuin vanha koni. Vilhakka luontoni ei asettunut, vaikka kuinkakin kuritettiin. Senpä huomasivat vanhuksetkin, että ei tule oikeata lapsen hoitajata, jos miten opetettaisiin.

IV.

Vankeudessa.

Kun minusta ei tullut vanhuksille kelpaavaa kalua, jätettiin minut kotiin yksinäni silloin kun muut kesäseen aikaan siirtyivät töille ulkokausteella. Pistettiin pönkän taakse. Varsinkin heinäaikana sain olla pitkät päivät vankeudessa.

Muistan ikäni, kun ensikerran jätettiin pönkän taa koko kesäseksi päiväksi. Ruuaksi pantiin voileipä ja kupillinen piimää ja lyötiin salpa lujaan oven päälle. Koetin rukoilla ja itkeä, vaan se ei auttanut. Sinne jäin ja oven edessä itkerehdin siksi kunnes väsyin ja uni tuli. Kun heräsin, tuli sama työ eteen. Syöntiä en muistanut ollenkaan.

Vihdoin viimein tuli äiti ja tapasi minut itkemässä ja silmiäni hieroskelemassa. Niin olin hieronut, että olivat turvoksissa, kohta umpeen turistumassa. Äiti torui ja kielsi hieromasta. Mutta kun niitä karvasteli, niin en saattanut olla hieromatta vieläkään. Silloin tarttui hän tukkaan ja pelmuutti että niskasuonet ruski. Ärjyi, että

»vieläkö itket, hä, vieläkö itket?»

Itkuani kun en voinut pidättää, niin haki sujuvan kepin ja nuhitti sillä kuin lampomusta koiraa.

Huomissa päivänä oli taas sama kohtalo, vaan en silloin tohtinut itkeä enkä silmiäni hieroa, kun äitini tuli kotiin. Ja muistin syödä ruokiani. Ja siitä äiti kiitteli.

Sitä menoa kesti, samaa vankeutta. Siihen aloin tottua sen verran, ettei niin itkettänyt, vaikka eihän tuota olisi jaksanutkaan enään. Tuntui kun olisivat kuivuneet vesilähteet, joista karvas mieli imee kyyneliä. Ainoastaan välistä tuli sydäntä värisyttävä, katkera puuska, niin silloin muutamia pieniä helmiä vierähti kasvoilleni.

Tuohon ikävyyteen umpipäähän haudattuna istuin yksinäni päivän päivältään. Mutta eräänä päivänä alkoi penkin alta kuulua jonkunmoista liikettä, jota minä tirkistelemään ja katsomaan. Vähän ajan perästä näin elukan, joka hiljakseen mateli penkin aluksia, keltasen ja valkean kirjava elukka. Se oli mielestäni ihmeen kaunis ja toivoin, että kun ei milloinkaan menisi pois. Koettelin ottaa käteeni, vaan se kun alkoi kähistä, niin minä näin, ettei se sille kelpaa. Muulla koettelin kesyttää. Hain piimäkuppini, panin sen lattialle eteen sille. Sepä rupesikin paikalla syömään, tokasi kuin lintu aina sitä piimää suuhunsa ja nosti sitten päänsä pystyyn. Aina tokasi ja aina nosti päänsä pystyyn ja sitä tekosta teki kauvan aikaa. Se oli minusta mieleen. Olisin antanut kaikki ruokani sille niin ihmeen kauniille elukalle. Vaan sepä aikansa syödä vintattuaan vetäytyi kokoon niin kummalliselle kiemuralle, että sitäkös ihmettelin ja rupesin taas ottamaan käsiini. Vaan se rupesi kähisemään ja pani suunsa niin vihasen näköseksi. Sitten kun heitti sähisemästä, niin lipsutti ja luikutti kieltään niin vikkelästi, etten erottaa tahtonut. Minä kun näin, ettei sille kelpaa minun hyvittelyni, niin annoin rauhassa nukkua siinä lattialla. Istahdin vaan viereen ja katselin sitä keltasen kirjavata, somasti tehtyä vyyhtiä. Olisin suonut olevan sen käsissäni. Mutta se aikansa siinä oltuaan oikaisihe hiljalleen suoraksi ja lähti mutkaillen mennä loirottamaan pois penkin alla olevasta reiästä, joka oli lahossa seinähirressä. En olisi mielelläni päästänyt ja tartuin häntään, kun oli siinä reiällä menossa. Vaan se oli kylmä ja liukas, niin luiskahti kuin matikan pursto ja niin se meni. Tuntui elämäni paljon hupasemmalta, kun olin saanut semmoisen toverin kanssa oleskella.

Huomenna kun jäin taas siihen entiseen tilaani, niin odottelin tulevaksi sitä eilistä kaunista elävää. Ja kun ei sitä näkynyt pitkään aikaan, luulin, ettei tulekaan. Mutta vihdoin kun jo olin herennyt odottamasta, havaitsin kirjavan elukan kuljeksivan penkin alla. Heti pyöristyi silmäni, ja kun niissä päivän valossa kimalteli vedet, niin se elukka toisinaan välähteli silmissäni koiran korkuisena ja ne kirjavat sen selässä oli niin moniväriset, ett'ei siihen olisi piisanneet vesikaaren kaikki värit. En joutanut siekailemaan, vaan kopoin piimäkuppini, vein eteen, ja se rupesikin syömään entisellä tavallaan ja loikuili eilistä rohkeammin ympäri pirttiä. Paistoipa aurinko muutamasta ikkunasta lattialle, niin hän siihen päiväpaisteeseen vetäytyi taas semmoiselle kiemuralle kuin eilenkin ja minä rupesin viereen köllöttämään. Siihen nukuimme kumpanenkin. Kun heräsin, niin se lasista tuleva pienonen valolevy oli kulkenut monta kyynärää syrjään eikä näkynyt makuutoveria. Hyppäsin katselemaan ja havaitsin ilokseni, että se oli siellä piimäkupilla appamassa. Menin sinne taas luokse, ja nyt ei ollut mihinkään ikävätä. Sekään ei arastellut enään, vaan antoi silitellä itseään.

Joka päivä tuli se kun palkattu sinne pirttiin ja alkoi itsestään etsiä piimäkuppia, jonka minä heti juoksutin eteen. Tarjosin voileipääkin. Leipää toisinaan tokasi, vaan voita ei huolinut, lieneekö suolaa moittinut.

Pyhänä ja silloin kun oli muita ihmisiä kotosalla, niin ei näkynyt sitä. Minä kerroin kauniista elukasta muille, vaan ne eivät saaneet päähänsä, että mikä se olisi. Luulivat, että mitä lienen kerran unissani nähnyt, niin sitä muistelen, ja siihen luuloon jäivät. Minulle oli ihan sama, jos jäivätkin. Minut kun jätettiin vaan yksinäni, niin se silloin tuli. Oli koko pitkän kesän jokapäivänen vieraani, ja minä pidinkin siitä enemmän kuin veli Sampasta ja sisko Katrista.

Vaan syksykesällä äiti tuli keskellä päivää kotiin rieskan tekoon. Minulla oli paraallaan vieraani luonani piimäkupin vieressä kiemurassa. Se äidin nähtyään alkoi hommata pois lähtöä. Vaan äiti koppasi halon ja löi kuoliaaksi sen elukan. Minä itkemään katkerasti. Itkin, enkä voinut asettua, vaikka käskettiin, ja siitä sain taas kuria, että olin tottelematon.

Muut kun tulivat kotiin, niin äiti kertoi heille koko tapauksen ja miten minä olin niin houkka, että itkin käärmeen kuolemata. Siihen muut sanoivat, että

»ei ole paljon ihmisen luuta, kun semmoista säälii. Kuoharikin kammoksuu käärmettä, niin tämä meidän lapsi syöttää ruokansakin käärmeelle.»

»Käärmeen tuo lienee sukuakin, kun hän on niin tottelematon», sanoi muutama joukosta.

Tuota heidän puhettaan en ollut kuulevinani, surin vaan sen käärmeen kuolemaa. Juoksin pois katsomaan rauniolle, jonne se oli pantu, että eikö se alkaisi virota. Vaan eihän se vironnut, joka kerran kuollut oli ja jonka pää oli aivan repaleina.

Karvas oli mielestäni katsella kuinka se siinä kuolleena makasi.

Mitähän se silloin minusta ajatteli, kun en minä sitä suojellut. Kun en minä ainoata ystävääni suojellut.

Mitään hupaa, mitään toveria, mitään aikani hauskaa tuossa loppumattomassa, kolkossa vankeudessani minulle ei jäänyt, siinä meni minulta kaikki. Vesikarpaleet heruivat poskilleni.

V.

Karkasin metsään.

Se kesä meni semmoissaan ja tuli talvi. Välimme sisko Katrin ja veli Sampan kanssa ei siitään somentunut. Riitaa ja rätinää oli Katrin kanssa, ja Sampan hoito oli minusta karvasta kuin terva. Minä sain nöyryytystä, vaan sydämmeni ei ottanut nöyrtyäkseen.

Seuraava kesä kun tuli, oli se minulle samanlainen kun mennyt. Samppa vietiin Katrin kanssa niitylle ja minut jätettiin taas pönkän taakse siihen entiseen puolipimeään pirttiin. Koettelin rukoilla miten vaan osasin, lupasin olla nöyrä ja kuuliainen, vaan ei siitä heltynyt ylivalta. Piimäkuppi, leipäkannikka ja sen päällä vähän voita tuotiin, salpa oven päälle lyötiin ja sanottiin:

»Kyllä siellä ei ole hätää, ilman pahoissa juonissasi itket, vaan kyllä siellä sulaa sydämmesi.»

Olin kuudennella ikävuodellani, siis kaikkein kilhuimmallani metsässä ja niityllä juoksentelemaan. Mutta menepäs nyt, kun olit oven taakse salvattu, koko kesäksi salvattu neljän seinän sisään.

Kyyneleet tunkeusivat silmiini ja vähän väliä ryöstäysi syvä huokaus. Nousin katsomaan ikkunasta ulos. Kaunis oli ulkona päivä. Lampaan vuonat tanhualla hyppivät ja kippelehtivät. Minun kävi kateeksi niiden tila. Aloin miettiä miten pääsisin ulos. Kävin pukata rysäyttämässä ovea, että eikö olisi unehtunut pönkkä pois. Vaan ovi ei mahtanutkaan, sama kuin uunin kylkeä olisi puskenut. Karvaaksi painui mieli. Entäs, jos sären lasin? Vaan samassa näin aivan kuin silmissäni äitini, karahka kourassa, ja valtasi minut semmoinen pelko, että kauhisti.

Olla täytyi siis niin kun olin pantu. Vaan mietteet poispääsemisestä kun kerran olivat mieleen johtuneet, niin jatkuivat edelleen. Ja illan tullen tulin siihen päätökseen, että huomenna karkaan. Aamusella ennenkuin työlle menevät kätkeyn olkilatoon. Sitten kun ovat menneet, lähden kävelyyn, menen vaikka minne asti. Joku hyvä ihminen ottaisi pojakseen. Minä kuvailin sitä niinkuin jo olisi tapahtunut. Vaan seuraavana aamuna, kun panin toimeen päätökseni, kävi huonosti. Löysivät minut olkiladosta hetken haettuaan ja äiti jo siellä antoi kukakäskyä oikein tuntuvasti. Niskatukasta talutti hän sitten kartanoon, työnsi oven raosta sisään ja iski pitimen ovelle. Huusi sitten:

»Menepäs, poika, nyt pakoon.»

Katri äidin kumppanina häsysi ja akkunan takaa huusi:

»Tule niitylle, siellä on marjoja.»

Niin mieltä karvasteli, että hampaat puristausivat yhteen ja vasta kotvasen ajan kuluttua purskahti itku, tuli äkkiä kuin ukkosen sade.

Mutta karkaamis-ajatus ei ollut kuitenkaan täydellisesti haihtunut. Uudestaan se elpyi taas, ja tuli entistä valtavammaksi. Minä päätin karata metsään. Sieltä eivät löydä, kun juoksen kauvas. Tehty on työ alotettu. Ja toivo taas hivensi sen päiväistä vankeutta.

Ja kun seuraava päivä tuli, otin aitani ajohevoset, lähdin kapistamaan alle ilman aidattoman. En tiennyt mikä tien päässä lienee, menin sitä soittuaan, juoksin minkä minusta lähti, riensin kuin petoa pakoon. En uskaltanut tuskin hengittääkään, pelko ajoi takaa. Pelotti, että jos joku näki minun lähtevän ja lyöttyi perään. Viimmein alkoi lääpästyttää ja sain rohkeutta katsomaan jälkeeni, että näkyykö jälestä ajajaa, ja kun ei näkynyt ketään, silloin remahti vapauden päivä silmissäni valoisimmalleen, silloin puhalsin tyhjäksi tuon paisuneen rintani ja siinä puhalluksessa laskin tuulen teille kaikki katkerat muistot kärsimisistä. Ikäänkuin voitosta sykki sydän.

Muutaman vaaran liepeellä oli nuori, aukea aho, jolla oli paljon puolikypsiä puolukoita ja muutamia lyhyviä vatunvarsia, joissa oli oikein mustanpunakoita, suuria meheviä vattuja. Sille aholle oli kokoontunut suuri lammaskarja, joka niitä puolukoita syödä roplasi. Siihenpä asetuin minäkin ja aloin katsella niitä vattuja, jotka maistuivat paremmalta kuin vattu. Olin vapaana ja mieleni oli samanlainen kuin noilla pässikaritsoilla, jotka tuolla körysivät keskenään ja välistä aina kapusivat suurelle kivelle. Minäkin hyppelin ilosta, laittausin siihen lammasjoukkoon. Katselin niitä vattuja ja kun niitä ei ollut, niin selvittelin kypsimpiä puolukoita suuhuni. Sen lystimpää en luullut olevan kellään tässä maailmassa. Ei ollut vilu, tuntunut ei nälkä. Kotiin en ajatellut mennä koskaan. Kaikki tuntui olevan paremmasti kuin kotona.

Ilma oli lämmin ja kaunis, tyyni poutapäivä oli. Vaan iltasella tuli hyvin julma ukkosen sade. Pilvi kun alkoi nousta ja liketä sade, niin silloin lampaat alkoivat juosta reklittämään ahon laidassa olevaan, tiheään kuusikkoon. Siinä näkyivät jo ennenkin käyneen, koska olivat aivan mustalle mullalle kuluttaneet kuusen juuret. Siihen lampaat asettuivat sadetta pitämään kuin kotiinsa, rupesivat maata ja märehtiä vippasivat vaan niin rauhallisen näkösesti, eikä yksikään näyttänyt minusta pitävän väliä olinpa missä tahani. Pilvi nousi, ukkonen löi tulta niin hirveästi, että punasena läimähteli pilven savuavan näköset liepeet ja vettä alkoi tulla kuin saavista olisi kaatanut. Lehdikkömetsä kohisi kuin koski, ja tuuli riuhtoi puitten latvoja, että luuli mukaansa vievän. Tuo oli vähän kamakkaa, vaan kun lampaatkaan eivät pelänneet, niin en ollut minäkään tietääkseni. Asetuin vaan istumaan hyvin tuuhean, pitkäoksasen kuusen juureen, ja siihenpä tunkeusi lampaitakin mikä sopi ja asettuivat nukkumaan miessä huoletonna yöteloilleen. Minäpä kanssa työnnyin kahden lampaan väliin. Toisella oli kello kaulassa, kaunis kahdeksasoppinen vaskikello, ja se emä oli niin kesy, että käsiäni nuoleskeli, minä taas sen kelloa katselin ja väliin aina soittelinkin. Mutta pian uni silmät ummisti ja siihen nukuin ihan henkihieverinä kuin hako.

Heräsin kellojen kilinästä, kun lampaat puistellen pemistellen itseään kiireimmän kautta puittivat aholle etsimään mitä murua löytyisi eineeksi.

Minäkin laittausin pystyyn. Vaan äkkiä sälähti korviini kimakka, uhkaavan sointunen naisen ääni, että

»täälläkös sen riivattu olet?»

Säikähdin, että lysähdin polvilleni, värisin, että joka luun solmu lotisi. Vallaton itku purskahti, eikä ollut tointa paeta. Tiesin kyllä mikä oli tulossa. Äitini sisko, vanhanpuoleinen nainen seisoi edessäni. Silmät seisoi hänellä päässä, ja hampaitaan purren tarttui hän kiinni, nakkasi olalleen kuin jonkun pyydyksestä saadun otuksen. Uhkaellen kantoi kotiini.

»Sinua kuritetaankin nyt niin paljon, että tottelet. Entiset kuritukset ovat olleet vähät.»

Ja minä sainkin kuritusta, että sitä kuritusta tottelin, en uskaltanut paeta toista kertaa. Ymmärsin, että oli tyytyminen pönkän takana olemaan.

Siinäpähän kesä meni.

VI.

Työnteossa.

Heinä kun saatiin tehdyksi ja leikkuut leikatuksi, niin äiti alkoi asua kotosalla. Minäkin sain vähän vapautta, ja nyt oli Samppakin jo vahvistunut, ettei tarvinnut souvatusta. Se vanha kätkytkin oli jo hävinnyt koko talosta. Vaan välit ei meillä Katrin ja Sampan kanssa paranneet siitään. Katri ei ollut heittänyt pois kielen pieksämistä. Samppa taas kun vahvistui, niin alkoi kyetä kanssani nätelemään. Minä kun pahan sydämmeni tähden olin joutunut sortotilaan, niin hän hoksasi sitä jo pienenä käyttää hyväkseen. Hän pakkausi minun kanssani nätelemään, kun ei hänelle suotu minkäänmoista leikkikalua paremmin kuin muillekaan. Hän kiersi minua kuin paha pässi karitsa, että oli ristinä joka paikassa, ja kun lien sitten sattunut sysäämään häntä vähänkään, niin silloin oli jo vankumassa ja ränkymässä kuin päästään leikattava. Se lankesi luonnosta, että minulle siitä selkään loikutettiin, olipa syy kenen tahansa. Sanottiin vaan, että vanhemman pitää olla viisaamman ja antaa perään. Semmoisenaan se meni aika edelleen, viikko viikon perästä.

Tuli kesäkin taas, vaan sitte sain jo seurata työmiehiä sekä niitylle että pellolle. Nyt luulivat vanhukset minun voimistuneen niin, että kykenen työhön muitten mukana, ja niinpä ajettiinkin aamusella ylös silloin kun muutkin lähtivät työhön. Se tuntui liian vaikealta taas vuorostaan. Niittämään pakotettiin, vaan eihän siitä tullut porikkata. Jälki tuli kuin lehmän syömä, että hävetti itseänikin. Silloinpa olin virkani menettänyt ja pantiin lehtiä taittamaan. Niitä kyllä rupesi tulemaan kuin turkin hiasta, kun vaan olisi voimia riittänyt. Vaan siitä tahtoi olla risti, ja nälkä pakkausi lopulla rupeamaan ihan yhdeksi taloksi, kun ruokaa ei annettu minulle tiheämpään kuin aikuisillekaan henkilöille. Semmoisen poika palleron luultiin kestävän miehen rinnalla. Tosinhan minä tavallani kestinkin, vaan huonomman se väsymys ensiksi voitti. Iltasellakin iltasta syödessä kun sain ruokaa kipeimmän nälän silmään, niin nukuin pala suuhun, että saivat muut kantaa vuoteelle. Mutta joskus jäin siihenkin, että yöllä kun satuin heräämään, niin palanen oli kourassani. Silloin ratuutin leipää vähän, nukahdin uudelleen, sillä unilusikka oli makeampi, aamulla neljättä käydessä kun piti olla matkassa.

Niin sitä mennä nuivattiin eteenpäin, ettei sen merkillisempää koko kesänä tapahtunut. Selkäsaunojakin tuli harvempaan, kun sain olla Sampasta erilläni.

VII.

Isoisä puhutteli kaimakseen.

Syksypuolella kesää muutamana pyhänä tuli meille paljo vieraita. Miehiäkin oli lähemmäs kymmenen ja niitten joukossa eräs hyvin vanha ja ryhdikkään näkönen äijä. Se kuului olevan minun isoisäni. Isoisä kutsui minua kättä antamaan ja puhutteli kaimakseen. Enkä minäkään kauvan viipynyt, ennenkuin menin rohkeasti, lopsautin kättä että läiskähti. Ja samoja antimia jakelin kaikille vieraille. Sitte se vanhus kutsui siskoani ja veljeäni kättä antamaan, vaan ne eivät tahtoneet tulla, ei minkään edestä. Vanhempien pakotuksesta tulla kännistivät kuitenkin. Vaan eihän siitä tullut oikeata kalua siitäkään annista. Isoisälle vaan pistivät kuin joku pikkukapine olisi ollut muilta salaa kouraan pistettävä ja sen kanssa mennä kyykkäsivät karsinasoppeen, josta alkoivat katsoa ällöttää kuin lehmä uutta konttia. Muuan niistä vieraista sanoi, että

»tulee raitis mies tästä Tapanista. Ei tämä ujostele enään. Nää toiset ovat ujompia.»

»Ei sillä Tapanilla ole häpyä ujostella ketään», sanoi äiti. »Vaikka olisi minkälaisia vieraita, niin siellä se on joukossa. Jos kieltäisikin, niin eihän sille lie suusanasta apua, se ei tottele, kun ei vaan keppiä ottane. Nämä toiset ne vaan kyhnöttävät, ei ne nämä pakkau vierasten jalkoihin.»

Vaan siihen sanoi ukko, että

»rohkeus ei ole vika, vaan se on tapa. Oraasta se touko tutaan. Kyllä sen näkee että kaimasta tulee mies. Kunhan joutuu viidesti viisitalviaaksi, niin ei ole kutaleilla asiaa sen nokan alle sateen pitoon.»

Vaan äitini, joka oli melkein toivoton minun oikeamisestani ihmiseksi, alkoi vaikeroiden selvittää minun puoliani vieraille:

»Ei se olisi tyhmä Tapani, vaan se on niin tuiki tottelematon ja äikkäpäinen, että se ei taivu hyvällä eikä pahalla. Ei sitä vailla, että sitä ei ole kuritettu, vaan siitä ei ole apua. Se on niin pahankurinen ollut aivan pienestä lähtein näitten toistenkin sikiäin kanssa, että on kynsiä niiltä silmät pois. Ja sitä on kuritettu kurittamallakin, vaan sille ei ole tehoa. Sanotaan, että nuijien pojasta pahasta, vaan aivan pahasta ei nuijienkaan. Mutta täytyyhän sitä kuitenkin koettaa minkä voipi. Raamattuhan sanoo, että joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan. Siitähän ei ole Jumalan edessä vastuuta, kun koettaa ohjata ihmisten polulle hyvällä ja pahalla minkä vaan voipi. Ja sanotaanpa niinkin, että silloin vitsa pitää vääntää kun vääntyy. Ja yrittänyttä ei laiteta», puhua laapotteli äiti ja huokaili vahvasti.

Eräs vieraista sanoi, että

»elkää tyhjää huolehtiko Tapanista. Siitä ei vielä tiedä ei uuta eikä aata. Se vaan on pääasia, että on vilkasluontonen, niin silloin siinä on vara mistä lähteä, sitte kun se mieheksi joutuu. Vaan joka on jo tyhmä lapsena, niin se ei sen viisaammaksi tule aikuissakaan. Eihän tuonikaan tyhjästä saa, eikä tauti päästä paljaasta. Ei tyhjästä voi järkikään kehittyä.»

Niin puheli vieras aivan kuin minun puolestani ja sanoi vielä, että

»Nähtiinpä tuo Pekolan Risto. Siitä nyt mustilaispojan kokosena ei luullut tulevan ei kolmen koiran syöttäjää, vaan kyllä se nyt miehestä moukasee. Se ei olekaan jokaisen räkänokan narrattava.»

»Mikä tuo nyt on Pekolan Risto? Suruton miehen roikale. Kyllähän sillä on sitä maailman viisautta, vaan kyllä taitaa Jumalan edessä lyhyeen loppua viisautensa. Ja sepä se juuri onkin, että nuorena pitäisi ihmislapsi saada vakautumaan ja pois siltä maailman hurjalta tieltä vierautumaan. Ja ensimmäinen ehto on se, että lapsen pitää nuorena oppia rakastamaan vanhempiansa. Joka sen käskyn rikkoo, niin se rangaistaan kolmanteen ja neljänteen polveen. Minä pidän sen muistossani eikä meidän lapset saa olla niin vallatonna kuin Pekolan Risto poikasena. Ja niinpä ei poikasena ole paljon jalkansa jatkuneet, kun vielä pyhäillat löi koppia ja kirppasilla räiki kylän poikaviikarien kanssa. Kaunis kunnia tämä! Vielä te viitsitte lasten kuullen sen miehuutta ylistää», puheli äiti oikein tosissaan.

Mutta minä kun kuulin, että ilosuus kelpaa vieraille, niin tulin vaan ilosemmaksi ja tein kaikenmoisia sukkeluuksia. Muun muassa otin laudalta pikkusen harmajan lankakerän, solmisin sen purkautumattomaksi ja jätin siihen jukkoa parin kyynärän verran. Lähdin sitä sitten vetelemään siinä luulossa, että ehkä kissan poika huomaa, kun näkyy nyt olevan niin leikkituulella. Eipä pitkältä tarvinnut vetääkään ennenkuin kasahti pienonen harmaa elävä sen kerän kimppuun, otti sen hampaittensa ja käpälöittensä väliin, kemmahti selälleen, löi painia sen kanssa, potkia riksutti taivasta kohti, kipruili ja mulkerehti. Siitä hyppäsi kahdelle jalalle, taas paiskausi selälleen ja potki ja telusi kerän kanssa, ja aina kävi sen innolle kun minä hiljalleen nykäsin sitä kerää. Välistä heitti irti, loikastausi vähän syrjään, vaan kun minä liikutin kerää, niin silloin ropsahti taas kynsin hampain siihen käsiksi ja telkkusi ja mäiki sen kanssa, että vanha kissakin tuli siihen yhteen nujuun toiseksi sääksi. Ja sitte siinä vasta elämä rupesi lentämään, kun ne yhdessä rupesivat kemuamaan. Se nauratti jokaista vierasta, että katketa olivat, ja kutkutti se minuakin aivan sydäntä myöten. Joku vieraista sanoi, että

»kyllä tuo poika hoksaa ne lystipaikat.» Vaan silloin tuli äiti ulkoa, mulautti minuun silmänsä kuin kellokaslehmä siihen, jonka hän on saanut pelkonsa alle ja tahtoo, että pitäisi siirtyä tieltä pois. Äiti ärjäsi, että

»joko sinulla taas on muuan piruus siinä harjoitettavana? Älyätkö vai tahdotko häntäluusi päälle.»

Silloin piti totella. Menin isoisän viereen rahille istumaan.

»Lyhyeltä on virsi kaunis», sanoi isoisä äidille, joka rupesi yhä jatkamaan riitelyään.

Vaan en minä siinä malttanut kauvan istua, lähdin kävelemään ulos vetäen jälessäni sitä lankakerää toivossa, että kissa ehkä sen huomaa ja tulee jälessä. Silloinpa juoksi Samppa jälkeen ja polki kerää, että katkesi jukko. Suututti se minua. Minä pukkasin häntä ja ryöstin pois keräni. Samppa rupesi itkeä värnöttämään. Samassa tuli äiti, jauhoi tukkaani, niin että säkenet silmissä vilisi, otti kerän ja antoi Sampalle, joka sitä katseli kuin pulliaishaukka kiiluvin silmin ylpeänä voitostaan. Vaan vieraista muuan sanoi, että

»nyt oli tuon toisen pojan syy, ei olisi pitänyt Tapania kurittaa.»

»Tapanin pitää huimemmalleen antaa perään. Mitäs rupesi koko peliin. Muistaa vasta istua tyynessä. Ja ei ole sitä vailla, että niistä joutavista ei olisi kielletty, kyllä se on saanut muistipaloja useammat kerrat. Mutta oikean ihmisen tavalla se ei kyllä pysy siunaaman aikaa. Sen on jo lapsena saanut sielun vihollinen riivata ja sokaista, että ei anna kuritustakaan totella. Toisia lapsia niitä ei ole tarvinnut monta kertaa piiskata eläessään, vaan näettepä miten ne ovat vakaat kuin vanhat ihmiset. Jo sitä on lysti nähdä tuommoista lasta kuin tuokin Katri on. Se ei ole ikänään särkenyt korvia ei vanhemmiltaan eikä muilta.» Syvästi huokaellen meni äiti asioilleen.

Vaan äidin nuhdesaarnaa en saattanut ottaa omakseni.

VIII.

Metsässä isoisän kanssa.

Isoisäni jäi meille. Hän oli ollut syntymäkylässäni ruotilaisena kaiken aikaa, minkä me olimme olleet sieltä poissa. Nyt pitkästä kotvasta kyläili poikansa kotona. Eräänä päivänä hän alkoi tuumailla, että

»ruvetaanpas me kaimakset lintuja pyytämään. Niinhän sanotaan, että ei tule liha linnun pyytämättä, kala jalan kastumatta.»

»Ei ole teissä linnunpyytäjää», sanoi isäni. »Meidän lintumaat ovat siksi kaukana.»

»Kyllä me ne taipaleet vielä jaksamme kulkea, ja eihän meillä olekaan piiskaa laidalla. Kuletaan mikä jaksetaan ja sitte levähdetään», sanoi ukkeli.

Aamulla päätettiin lähteä. Minua ei tahtonut nukuttaa, niin oli hyvä mieleni, kun pääsin vieraan kanssa niin hupaiseen työhön. Aamusella kun lähdettiin aijottuun työhön, niin mieli tuntui olevan vähän paremmalla sijalla. Minä hyppelin ja lentelin kuin siipiorava, silkoilin sinne ja tänne, juoksin edes ja taakse kuin metsäkoira. Päästiin sitte metsään, ja siellä rupesi ukko niitä pyydöksiä tekemään ja minä autoin minkä voin. Iltapäivällä lähdettiin kotiinpäin. Käveltiin vähän matkaa, niin istui telolle ukko ja sanoi, että

»tie käydä, hako levätä, haon vierus haukotella.»

Otti hän piippunysänsä, pani siihen rouheita, iski tulen, alkoi vedellä, ja siinä hän tupakoidessaan rupesi minulle puhumaan muistojaan. Kirkkaina loisti ukolla kuoppaan painuneet elävät silmät, kun hän kertoi elämänsä vaiheita. Siinä hän kertoi nälkävuosista, kalliista ajoista, tapausten edellä käyneistä luonnon ilmiöistä ja ennustuksista, Ruotsin kuninkaista, joitten alle hän oli kuulunut, niitten hyvistä ja huonoista puolista, Suomen surkeasta tilasta, sen paljo kärsineestä, kuitenkin voittaneesta kansasta. Hohtavia suuria karpaloita pyöri ukon tummille, kurttuisille poskipäille niitä kertoessaan. Ja silmiäni räpäyttämättä, suu kolmantena korvana kuuntelin hänen tarinoitaan. Ukkeli kun huomasi, että niin halulla hänen kertomustaan seurasin, tuumasi, että

»laaja se on uroon tarha. Tyvessä vielä olet, poikaseni, enemmän tiedät kun olet latvassa. Siellä tulet näkemään tuulenkin, tuiskunkin aina vastarantasenkin. Tikka on kirjava, vaan ihmisen ikä on kirjavampi. Ei sitä tiedä lapsena, minkälainen on olla aikamiessä.»

Levähdettyään nousi ukko, otti tien vieressä olevasta raitapehkosta vesan, siitä leikkasi kepin, lähti kävelemään ja tuumaili:

»Hiljaa se huono käypi, sauvan voimaton pitääpi, niin sanoivat ennen vanhat. Ja tosi tuntuu olevankin. Ei tunnu olevan miehestä menneestä eikä tuiki tulleesta. Niin ne olivat minunkin jalkani keveät sinun ikäsenäsi kuin sinulla nyt, vaan matka on vienyt eväänsä.»

Niin tuumaili ukko, kun käydä koppasi keppi kolmantena jalkana. Minä vaan siemakehdin ja suikelehdin ukon ympärillä. Menin aina eteen katsomaan, kuinka ukko astua vinnasi. Hiki valui vanhuksen päästä, että suortuvassa oli hopeaiset hapset, jotka valuivat imekkeinä kurttuiselle, mustansiintävälle kaulalle, ja märkinä olivat kaikki nahka-aallot, jotka aika oli ajanut kokoon ukon kasvoille. Löyhällä näkyi olevan vanhat paikkaset sarkahousujen lahkeet ukon polvissa, jotka askelta tehdessä horjahtivat puoleen ja toiseen. Välistä oli toinen jalka toisen ristinä.

Matkallamme sattui noin parin sylen levyinen joki, jossa oli yksi sujuva puu hakattu portaaksi. Minä yritin sitä myöten juosta vitasemaan yli, vaan ukko kielsi ja sanoi, että

»Muistapas poikaseni vanhain sananlasku, että syli puuta, vaaksa vettä, askel paikkaa pahaa miehelle surmasijaksi. Hakataanpas puu toinen tähän kumppaliksi. Vara ei venettä kaada, eikä tuki suovaa alenna. Parempi on katsoa kuin katua. Tulee kyllä vahinko viisaallekin, mutta tyhmällä se on toisessa kädessä.»

Ukko hakkasi puun ja tulimme yli joesta. Siinä tuli erään talon isäntä vastaan. Hän ihastui nähdessään ukkoa, tervehti ja kummasteli:

»Kun vielä jaksatte kulkea näin pitkät matkat.»

»Vielähän sitä on kynttä ketoon pistetty», tuumasi ukko, »vaikka ei sitä ruton sataa vuotta eletä. Minkä minunkaan käyntini ei joutuisata ole, vaan aina olen seisovan puun kuitenkin jättänyt.»

»Miten vanha nyt on äijä?»

»Yhdeksänkymmentäseitseman vuotta on minun kerälläni ajan solmuista lankaa. Siellä on jo monta mutkaa matkalla. Vaan pää tuntuu tulevan vetävälle. Maa tuntuu alkavan puoleensa minua vetää. Vuosi takaperin olin paljon topakampi, vaan tosi näkyy olevan kuin sanotaan, että vuosi vanhan vanhattaa, kaksi lapsen kasvattaa. Vaan mihinkäpä tästä mentänee, täällä täytyy olla niin kauvan kuin henki luita lämmittää. Eikä minun aikani kulu yhdessä kohti, kun vähänkin pysynen pönkilläni.» Näin puheli ukko vähän sammaltavalla äänellä, tarjosi pitkävartista, suonirikasta kättään sille isännälle, pyörähti ja lähti astua telläämään kotiin, ja minä koiran asemesta välistä edessä ja välistä jälessä.

Kotiin tultua äiti antoi iltasen, laittoi vuoteen, ja me lähdimme ukon kanssa vierekkäin nukkumaan kuin työmiehet konsanaan. Ukko nukkuikin heti, vaan minä, vaikka olin kyllä väsynyt, en nukkunut pitkään aikaan, ukon kertomukset kun lisäsivät ajatuksiani. Elämä tuntui niin suloselta. Siinä vieressäni oli semmoinen aarre, niin hyvä ystävä, jommoista en tiennyt aavistaa olevan koko maailmassa.

Olipa ennen pitkää uni varastanut minutkin toiseen elämään, jossa näin, että minulla oli kaunis kylvöpelto, niin kauniit, terhakat, hyöteät oraat, jonka oli isoisäni kylvänyt, vaan heti tuli ankara myrsky, joka ruhtoi ja reutosi ja mullan kanssa sotki kaikki oraat, ettei jäänyt kuin juuret jälelle. Siitä heräsin. Ukko oli jo mennyt pois vierestäni. Minä hyppäsin säikähtäen lattialle, kapasin pirttiin, kysyin äidiltä, että missä ukko, ja kun sain tietää olevan saunassa, menin sinne, Siellä hän oli tuohivirsuja tekemässä.

»Viikon virsua pitää, toisen viikon parsimalla», tuumaili ukko. Minä tahdoin tekemään itselleni myös, jotka hän lupasi ja teki aivan heti.

Nyt kun saatiin aamiainen suuhunsa, silloin virsut jalkaan kumpasellekin ja lähdettiin astua vihmomaan eilisiä jälkiä. Virsut kitkasi jalassani, kun juosta väkellin kuin metsäkana ukon edellä, jonka valkoset tuohitöppöset harvakseen löpsivät tiehen. Elämän koreus ei meitä silloin kiusannut. Niin sitä vaan mentiin ja tehtiin tehtävänsä.

IX.

Isoisäni tautivuoteella.

Se talvi, joka nyt seurasi, oli mitä onnellisimpia eläessäni. Ukko jäi meille, ja hänen kanssaan kyönäsin kuin juottoporsas. Hänestä en jäänyt en puunkaan taakse. Ja koko pitkänä talvena ei seonneet asiat niin pahasti, että olisi selkään minulle annettu. Sen ukon seura vaikutti sen. Iltasilla kun rupesimme olkivuoteelle nukkumaan, niin opetti hän minulle virren värsyjä ja rukouksia, joita käski aina maata ruvetessa lukea ja rukoilla Jumalaa, että ruma henki ei saisi yön pimeydessä tehdä meille pahaa. Joka ilta hän opetti aina jonkun värsyn, jota hänen ei tarvinnut monta kertaa parsiakaan, ennenkuin sen muistin.

Ja sillä tavoin meni talvi.

Kesä oli alussa, lehti alkoi tulla puuhun, nurmet alkoivat härmittää, kun isoisäni sairastui melkein äkkiä. Minun kävi säälikseni, kun näin, että ukko on kipeä, ja olisin tehnyt hänelle vaikka mitä hyvää. Itkin hänen vuoteensa vieressä, jossa hän vielä värisevin huulin kertoi juttuja ja väliin luki virren värsyjä ynnä muita lukuja ja kehotti minuakin turvaamaan luojaan nuoruudessa, niin hän auttaa vanhuudessa, kun pahat päivät tulevat.

Tautivuoteensa oli hänellä ikkunan poskessa penkillä, johon oli pantu rahi viereen levikkeeksi ja siihen rehuja. Siinä hän nousi kerrankin istualleen, katsoi ikkunasta ulos. Päänsä vapisi, äänensä värisi, kun tuumaili harvasteesen.

»Lehti puuhun, ruoho maahan, minä marras maanrakohon.»

Sitten hän lausui minulle: »Jo nyt on, poikaseni, surman suitset suussani, kalman käpy leuallani, tuonen ohjat olkapäillä.»

Hän painui vuoteelleen, kirkasta vettä ilmausi syviin silmäkuoppiin, ja suurina herneinä vierähti se vuoteelle, kun vanhus päätään kallisti. Syvältä näytti lähtevän ne tuskalliset huokaukset, joita hän kaikin voiminsa koetti pidättää, että ei ulos tullessaan synnyttäisi minkäänmoista ääntä. Helppoa se ei liene ollut, koska hiki juoksi joka karvan nenästä ja tuo vanhanpuoleinen hurstipaitansa kastui kuin järvestä nostettu. Ei hän puhunut, ei valituksen sanaa kuultu.

Minä itkin hänen jaloissaan, kun näin, että paras ystäväni oli niin kipeä. Vaan sitä en voinut ajatella, että voipi kuolla. Viimein asettui hänen tuskansa ja hän näytti nukkuvan, kun muu rahvas tuli kotiin iltasella.

Aamulla kun heräsin, niin nukkui ukko rauhallisesti. Hän nukkui sitä unta, josta ei milloinkaan herää. Minä en tahtonut oikein uskoa, että hän oli kuollut. Menin katsomaan. Liikkumattomana lepäsi tuo illalla tuskasta koukisteleva ruumis, kuivina olivat nuo syvät silmäkuopat, joissa illalla kiehui kirkas vesi, kalpeana oli kurttuset kasvot, jotka illalla tuskasta punehtuivat, sammuneet olivat välkkyvät silmät, jotka säihkyivät kun hän kertoi elämänsä vaiheita, hermotonna retkotti tumma käsi, joka viime vuonna niin usein silitti päätäni ja taputteli olalleni, levollisina näkyi kuin vuori kesäpäivänä tuo tuhansien mielenvaikutusten reutoma, satojen maailman myrskyjen murtama ja kuitenkin voittanut korkea rinta. Autiona kuin maja saarella, jossa ystävä ennen on asunut, oli tuo vanhanakin urhollisen ja ryhdikkään näkönen mies, ei ollut rauniota parempaa nyt tuo kunnioitettu ystävä, jonka sydän vielä eilen sykki palavasta rakkaudesta minua kohtaan, jolle sulimmalla ystävyydellä toivotti Jumalan siunausta elämäni matkalle.

Kaikki oli siinä mennyt. Karvas oli mieleni, niin karvas kuin seitsenvuotiaan poikapalkeron mieli voi olla, kun surma teki semmoisen vääryyden, että vei parhaan ystäväni ja hyväntekijäni. Vaan siinä ei auttanut itku eikä valitus. Surma teki tehtävänsä.

Minä jäin orvoksi. Orvoksi jäin, sillä vanhemmistani ei tuntunut olevan mitään turvaa, synkkä pelko vaan heidän julmuudestaan kierteli tuntoani ja tuntui kuin olisi aina kappaleen repäissyt kierrellessään,

X.

Kissasta taas tuli harmi.

Nyt kun ei jäänyt minkäänmoista ystävää, niin rupesin opettelemaan lukemaan, ja siitäpä sainkin huvitukseni. Aloin lukea mitä kirjoja vaan saatavissa oli. Vanhukseni pakottivat aapelusta ja katkismusta lukemaan, vaan minä varastausin tutustumaan muihinkin kirjoihin ja miellyin enemmän siihen kiellettyyn hedelmään. Silloinpa vanhemmat kokonaan kielsivät muitten kirjain luvun, siksi kun on aapelus ja katkismus aivan selvä. Minä kun kaikkein mielusimmin luin raamatusta kuningasten kirjoja ja aikakirjoja, joissa on niitten vanhain miesten seikkailuja, niin vanhukset katsoivat sen synniksi ja sielun vihollisen työksi. Siinä oli heillä selvä todistus, kun minun mieleni riensi paremmin maallisten perään. Se oli perisynnin vika, jonka juuret piti nuorena saada revityksi. Ja jos ei hyvästä ollut apua, niin täytyi olla pahasta, arvelivat.

Mutta mitä enemmän komennettiin lukemaan niitä pakollisia kirjoja, niin sitä vastenmielisemmiksi ne kävivät ja sitä enemmän halutti vaan lukea maallisia kirjoja. Ja sepä veikin toivon vanhuksiltani. He alkoivat vaikeroida, että

»kyllä sen näkee, että sille ei ole apua. Vaan kunhan koettaa taivuttaa minkä voipi, niin eihän Jumalan tuomiolla anneta siitä syntiä.»

Ja siitä syystä tarkenikin selkänahkani mielestäni liikojakin kertoja.

Semmoissaan se meni aika edelleen.

Erään kerran tuli useita vieraita; oli sunnuntai, ja he rupesivat joukolla seurojaan pitämään. Isäni oli esimiehenä lukemaan saarnoja ja veisaamaan virsiä. Vaan kissasta minulle taas tuli harmi, kun heidän hartaudestaan huolimatta rupesin sille toiseksi sääksi. Äiti otti minua kädestä, suhahti korvaani jonkun nuhtelevan sanan ja alkoi taas muitten kanssa veisata höveltää. Mutta eipä aikaakaan, niin kissa siellä lattialla nosti häntänsä pystyyn, selkänsä köykkyyn, jalkansa niin pitkiksi kuin voivat venyä ja silloin laukata köykkäsi korvat pystyssä, ikenet irvellään, tehden matkallaan jos jonkinlaisia joutavia mutkia. Se kiepasi sen penkin alle, jossa minä olin istumassa, ja siellä se alkoi kopperehtaa muutaman pienen kenkärajan kanssa. Minäkin aloin kohdallani olevan penkinjalan juuresta varpaani kynnellä lattiata raaputtaa, niin silloinpa kissa kärähti kinttuuni täysin sylin, kynnet harallaan kimppusi ja kärysi, potki ja kuoputti minkä osasi. Minä ilosta ja säikähdyksestä päästin sellaisen äänen, että jokaisen silmät irtausivat virsikirjasta. Vaan siltä ei veisuu keskeytynyt. Äitini vaan sanoi hyvin katkeran haikeasti:

»Herra Jumala hyvästi siunatkoon tuota lapsiraukkaa», painoi päänsä alas ja kuiskasi tuskin kuuluvasti, »kuinka sinä ilkeät olla tuommoinen?»

Harmillisen näkösellä mielellä alkoi hän taas veisata ja äänensä vapisi. Kissapa jälleen kähähti jalkoihini, vaan minä päätin, etten päästä tällä kertaa mitään häiritsevää ääntä ja koetin pidättää sitä sisääni, että silmistä vesi tihisi ja poskeni pullistuivat kuin puhuttu rakko. Kissan into eneni, se liikkui nilkassani kuin tulen sammuttaja. Juuri virren nuotti sattui olemaan korkeimmillaan, niin silloin ratkesi siteet ja minulta porahti ulkoilmaan semmoinen ilonpurska, että sana katkesi jokaiselta kuin puukolla ja silmät erosivat kaikilla virsikirjasta. Muutamissa vieraissa synnytti niin imelää kutkutusta, että luuli olevan sen kissanpojan povessaan potkimassa. Silloin silpasi äiti kädestäni, läksi viemään pihalle sellaista vilkkaa, että varpaat vaan välistä maahan hippoivat. Tunkion liepeellä sai varpuja kouransa täyteen, riisui, pani pääni polviensa väliin ja ropotti selkään. Minä koetin kirkua ja ränkyä kuin syötävä, toivoin, että vieraat ehkä lähtisivät auttamaan, vaan äiti kääräsi pääni hameen mutkaan ja tukki suuni, että henkikään ei päässyt kulkemaan. En tajunnut paljon tälle ilmalle, kun hän minut irti heitti, sillä maailma oli mustana silmissäni ja korvat kihisi kuin saunankiuas vettä lyödessä. Selvittyäni ja kun olin halannut äitiä ja sanonut, että anna anteeksi, rakas äiti, niin oli kaikki sovittu. Äiti talutti seurapirttiin istumaan penkille, katsoi isän kirjasta missä asti virsi menee, haki sen ja alkoi veisata.

Minä menin karsinasoppeen ja koetin olla tyynessä kuin vahinko loukossa. Vaan en voinut itseäni hallita, sillä väliin aina nousi rinnastani kova nikkasekanen puuska. Kuumana viilteli selkävuoliani ja sekin lisäsi syytä itkuuni. Virsi oli loppunut, niin isä sanoi, että

»tuosta Tapani pahasesta ei näy kalua tulevan, jos sitä ei kovemmasti kuritettane.» Ja minulle hän ärjäsi: »Et ole lukenutkaan koko päivänä. Otapa kirjasi!»

Minä en toista käskyä odottanut, otin aapelukseni ja aloin ääneen lukea. Vaan pelkäsin, etten osaa kyllin hyvästi, ja kun tiesin olevani entistä ankaramman lain alla, niin ääneni väkisenkin tahtoi väristä. Isä tokasi äreästi:

»Mikä siinä kiikastaa, kuin et raittiimmasti saata lukea?»

Mutta kun lukuni siitä kävi yhä sekavammaksi, niin hyppäsi isä ylös penkiltä, tapasi tukkaani ja möykytti päätäni seinään, että jytisi kuin riihtä puidessa. Hampaat kirahtelivat yhteen isälläni ja hän rupesi pieksämään kuin mielivaivanen. Paljoa en olisi enää kestänyt, kun olin vastikään hengen rajoja myöten revitty. Sattui kummini, Keskitalon emäntä, ja kasakka Juho paikalle, niin että ottivat käsistä pois.

Kummilleni kertoivat vanhukset oikein sydämmen pohjasta lähtevästä harmista, että miten se on kovakorvanen ja miten tuossa seitsenvuotiaassa poikakuotassa on jo saanut ruma henki vallan. Toisia lapsiaan alkoivat kiitellä ja minua vaan laittaa. Kummini aikansa kuunneltuaan virkkoi siihen:

»Minä olin tuon kokosena aivan yhdenlainen ja luulivat kaikki, ettei minusta tule pahastakaan kalua, vaan kalunapa häntä on pidetty. Ei sitä vielä tiedä tuomita Tapaniakaan, siitä voipi tulla jalompi mies kuin näistä nyt kiitettävistä lapsista, se on nyt vielä uusi kiittää, kypsi laittaa.»

Äitini vastusti, että

»kyllähän sen nyt jo alkaa nähdä, ja sehän on aina, että joka ei parane se pahenee.»

Mutta kummin puhe sulostutti elämääni. En saata sanoa minkälainen kappale se oli mielestäni. Tuli hän pois lähtiessään vielä luoksenikin, silitteli päätäni ja pyyhki esiliinallaan silmiäni.

»Elä huoli olla milläsikään», sanoi, »kyllä sinusta mies tulee, kun jalka kasvaa, hammas karkiaa. Osaatko sinä jo lukea?»

»Osaan minä vähäsen», sanoin nyyhkyttäen. En saattanut oikein asettaa itkuani, vaikka se oli ilosta, kun kuulin että minussakin on jotain hyvän toivon sijaa.

»No, elä huoli itkeä, pilaantuu silmäsi. Anna hevosen huolla, pitkäjouhen juorrotella! Lähde nyt kanssani kotiin, niin annan sinulle kirjan, koska jo osaat lukea.»

He alkoivat hommata lähtöä ja minä olin aikeessa lähteä mukaan, vaan isä sanoi hyvin päättäväisesti, että

»Tapani ei saa mennä kylään. Kyllä ne siihen ovat oppimassa sittenkin, kun on korva korvan tasalla.»

»Kyllä se on koko herännyt, tuo Keskitalon akka», kuulin äitini puhelevan heidän mentyään. »On se koko kummi ja senlaisen se on hänkin valan tehnyt kummina ollessaan. Ilkeäisi, kelvoton, viedä mieroon sikiön, kun tuossa toinen koettaa paraansa mukaan opettaa ihmiseksi.»

Hetken perästä juoksutti naapurin poika meille sen luvatun kirjan, jonka nimi oli »Maunulan Matti». Siinä kerrottiin eräästä talonpojasta, joka isänsä kuoleman jälkeen oli tullut isännäksi ja muutamissa vuosissa juonut ja korttipelillä hävittänyt talonsa ja saattanut itsensä, perheensä ja vanhan äitinsä viheliäisimpään kurjuuteen. Se oli siis maallinen kirja ja se kannettiin oikein juhlariemulla palavaan uuniin. Katselivat ikäänkuin autuuden ihastuksella, kun kuitenkin tämän maailman tuli poltti niin jumalattoman kirjan.

XI.

Lehtiä taittamassa.

Olin kahdeksanvuotias, kun muutamana syyskuun päivänä hyvin kylmällä itätuulella lähdettiin koko rahvaalla lehtiä taittamaan. Minulla oli sormi kipeä, etten voinut taittaa, niin pantiin kantamaan jälestä kotiin niitä lehtiä. Vaan se ei ollut helppoa, kun takkaa kantaessa tuli hiostavan lämmin ja metsään mennessä värisyttävän kylmä, että piti juosta palatessaan.

Siellä oli isä jo aina takan tehnyt valmiiksi sillä aikaa, kun olin yhtä viemässä. Vaan nepä aina kerta kerralta väsyvälle poika ressukalle eivät olleet sattuneetkaan paraiksi raskaita. Ei tarvinnut monta viedä ennenkuin itku tuli toiseksi kantajaksi. Sepä toveri vaan viivytti, että alettiin perillä torua ja sanottiin olevan laiskuuden syynä. Käskettiin joutua pikemmin takasin. Mutta se oli mahdotonta, aina kävi matka pitemmäksi ja itku hartaammaksi.

Raskasta takkaa kun yli voimaini kannoin ja sen ohessa itkeä turskin, niin se ei tehnyt sisuksilleni hyvää, ja jopahan viimmein alkoi veri lähteä rinnastani. Silloin muistin mitä ukkovaari aina puheli, että Jumala auttaa ihmistä. Mutta minkätähden se minua ei nyt auttanut? Ihan pelkäsin kuolevani, rintani oli niin kipeä ja hengittäessä ryyhitti kuin metsäkissan rinta ja verta lähti. Koetin kuitenkin vielä takkaani viedä eteenpäin. Jonkun kymmenen syltä kannoin nuivasin takkaani ja aina makasin. Päätäni viemasi ja sydäntäni ellosteli pahasti.

Isäni tuli hakemaan ja tapasi vielä minut taipaleella makaamassa. Jo matkan päässä tullessaan alkoi ärjyä, että

»vieläkö sen tulinen lurjus olet taipaleella nukkumassa, vaan heräät vissiin, kun minä joudun.»

Sen kuultuani säikähdin, verta purskahti suustani enemmän ja menin aivan tietämättömäksi tainnoksiin, etten tiedä kurittiko hän minua vai ei. Lähellä kotia olin isäni selässä, kun toinnuin. Isäni kantoi kotiin ja äitini toi vähän rehuja lattialle ovensuuloukkoon. Siihen laskivat minut ja panivat vähäsen raanurepaleen peitokseni. Mutta tuli kova kuume, että tuleen luulin syttyväni. Kylmää vettä rukoilin, vaan sitä ei annettu kuin lusikka aina pitkän ajan päästä. Koettelin rukoilla miten vaan taisin, vaan siitä ei ollut apua. Törmäsin itse usein ylös vettä tavottelemaan, vaan eivät sittenkään antaneet, sanoivat pahaa tekevän. Sitä tuskaa ei voi kertoa, mikä raivosi sielussani silloin, kun äidin, isän, siskojen ja veljien sydämmet olivat niin kivettyneet, että voivat tukkia korvansa minun rukouksilleni, niin että semmoisessa tuskassani ei annettu vettä. Siihen tuskaan luulin halkeavani ja kuolevani kerrassaan pois.

Viisi viikkoa olin ollut yhdessä houriossa ja kaksi kertaa kuului katsotun hengen lähtöä sillä ajalla. Pitkältä olin maannut ja paljon oli ruumiissani niitä paikkoja, joista nahka oli lahonnut pois, eläviä matoja oli muutamissa haavoissa. Sydäntä särkevä suru valtasi, kun ensi kerran katselin puoleksi lahonnutta, luiksi kuihtunutta ruumistani, hintyneitä, voimattomia käsiäni.

XII.

Ensimmäiset omat vaatteet.

Kymmenen vuotias olin, kun tehtiin ensimmäiset omat vaatteet. Siihen asti olin pitänyt vanhoja muitten tähteitä, mitä rehkasta lienen milloinkin saanut tuulen suojaksi.

Katrille ja Sampalle tehtiin jo nuorempana uusia vaatteita, kun ne olivat nöyremmät ja hiljasemmat. Ja niitä käytettiin kirkossa ja kylässä. Minä kun olin turhuuteen taipuvaisempi, niin minua ei uskallettu ottaa mihinkään, pelosta että minut sielun vihollinen ottaa ihan elävänä selkäänsä. Siispä en tarvinnut uusia vaatteitakaan ennemmin, enkä sittenkään ehkä muuten, vaan papit alkoivat messussa kaivata lukemaan.

Messuunpa laittauttiin oikein koko veneellä kerran, kun oli lähimmäisessä naapurissa messu. Silloin tuotiin minulle päälleni pantavaksi uudet harmajat, puolivillaset vaatteet, joissa oli röijyn helma kolmesta kohti halki. Sillä ne olivat mielestäni pilassa koko vaatteet, vaan minkäpäs niille taisi, piti työntää päälleen ja messuun sitä vaan mentiin kuin mentiinkin.

Messutalon kartanolle menin muitten kokosteni poikanaskalien joukkoon. Mutta heti havaitsivat korttini, ja sanoi muutama mieheksi saapa poikatollisko:

»Ristuksen piiskariko tuosta kasvaa, kun on nuo viilekkeet selässä?»

Eräs taas sanoi:

»Karhu sitä näkyy tavanneen selästä, kun on kynnen jälet jääneet.»

Muuan sanoi:

»Keskitekonen se näkyy olevan tuo röijy.»

Ja niin osoittivat yksi yhtä, toinen toista. Minulla ei ollut minkäänmoista puolustuskeinoa, kuuntelin vaan vähän alamielisenä. Ajattelin että väärin tekevät, kun minua pilkkaavat, sillä enhän minä ole tahtonut mokomia leluja röijyni helmaan.

Miehet alkoivat tunkeutua messupirttiin, jossa jo pappi ja lukkari olivat. Pappi määräsi virren, lukkari alotti veisuun, muu rahvas rupesi säestämään. Virren loputtua eräs talonisäntä piti rukouksen, jota yksimielisesti polvillaan kuunneltiin. Siitä päästyä rupesi pappi tutkimaan »Jumalan kymmenistä käskyistä».

Minä kuuntelin oikein avossa suin, kun kuulin papin selittävän, että Jumala rakastaa kaikkia ihmisiä. Vanhukset olivat minulle jo satoja kertoja selittäneet, että semmoista kuin minua ei rakasta Jumala, joka olen tottelematon vanhemmilleni. Neljättä käskyä pappi kun selitti ja määräsi ihan välttämättömästi rakastamaan vanhempiaan, ilman ei pääse Jumalan rakkauteen osalliseksi, niin oikein tyrmistyin. Ajattelin, pitääkö minunkin rakastaa vanhempiani, jotka ovat minulle niin paljon pahaa tehneet, pieksäneet, repineet ja kaikilla tavoin piinanneet hengen rajoja myöten. Koetin miettiä miten heitä saattaisin rakastaa. Ajattelin, että rupean olemaan hyvä ja teen kaikkea heille mitä haluavat. Koetan minkä voin. Ja minusta tuntui kuin olisin voinut nyt halata äitiä ja isää.

Miettiessäni meni aika, etten joutanut pappia seuraamaan. Vasta havahduin mietteistäni, kun ruvettiin luettamaan. Meidän numerosta kun huudettiin, niin minä pääsin rovastin eteen lukemaan. Sisästä luetti rovasti virsikirjasta ja semmoista evankeliumia, jonka olin ennen lukenut ja olisin osannut vaikka ulkoa. Sitä kun minä päästin tulemaan, niin ei rovastille tullut ikävä. Sitte sattui taas aapeluksesta ja katkismuksesta selväksi luetut paikat. Niitä minä taas puotin kuin hyllyltä enkä pelännyt särkymistä. Minä näin, että rovastista on mieleen, niin minä parannin kuin hyvä hevonen juoksuaan, kun hiostua alkaa. Rovasti alkoi kallistella päätään kuin pulliaishavukka viiritangon päästä hiirtä vahtaellessaan eikä yrittänyt muistaa ottaa kiinni ollenkaan lukuani. Viimein kun lopetti, otti polvelleen minut istumaan ja siinä silitti päätäni, taputteli, ja kiitteli kupliksi veden päälle ja antoi pikku kirjan minulle ja sitten vielä kiitti.

Sitte rupesi toisia luettamaan, siskoani ja veljiäni, jotka olivat sen aikaa päältä katsoneet, kun minä lueskelin. Siskoni vaikka oli neljäntoista vanha, niin hänen luvustaan ei tahtonut tulla mitään tolkkua. Sitä niin ujostutti. Ja veljeni se ei osannut papin jälestäkään. Ei katkastua sanaa saatu siltä. Rovasti sanoi äidille, että

»säkissäkö näitä on kasvatettu, kun nämä eivät osaa ollenkaan? Ja tämä Tapani on niin erinomaisen hyvä.»

Äiti koetti selittää, että

»nämä ovat niin ujot, etteivät viitsi rahvaassa lukea. Kyllä nämä ovat ahkerammat lukemaan kotona kuin Tapani, ja muutenkin nämä ovat nöyremmät ja kuuliaisemmat vanhemmilleen kuin Tapani.»

»Miksi teidän lapsia ei kuleteta ihmisten ilmoissa, jotta ne tottuisivat ihmisiin? Se on vanhuksien vika, kun lapset pelkäävät ihmisiä. Onpa tuo nähtävä rippikoulun ijässä oleva ihminen tuokin tyttö, kun niin pelkää. Se tulee siitä aivan, että kasvatetaan kuin elukoita orjina ja vankeina, ettei päästetä mihinkään vapaasen liikkeesen ja muitten ihmisten seuraan. Niistä sillä tavalla kasvatettuina voipi tulla ikusia tyhmiä ja vieläpä mielivaivasiakin. Ja siitä menettelystä saa semmoiset vanhemmat katkerasti kärsiä ajassa ja ijankaikkisuudessa. Lapset ovat Herran lahjat, niitä pitää hoitaa sekä sielun että ruumiin puolesta, että ne jo lapsena pääsevät kehittymään oikeiksi ihmisiksi. Se muistakaa vaan.» Niin puheli kiivastuksissaan rovasti.

Äidin täytyi luimussa korvin kuunnella. Ei se nyt ollutkaan teerevän näkösenä, kuin ennen aina vesanlatva kourassa minua repiessään, luirutti vaan kuin uinut koira, nokka norpallaan ja alta kulmainsa syrjäsilmällä katsella volautteli, juurikuin olisi ollut minun syyni. Minä ilosena, kiitollisella mielellä kirjastani ynnä muista, pystypäisenä vilkuilin, vaan sentään kun äitiä toruttiin, niin kävi häpeikseni ja sääli tuli.

Siskoni oli niinikään nokka kyömässä allapäin, surkean näkösenä ja punastuksissaan kuin kalanpaistaja. Katseli vaan kenkiään. Veljeni katsella mollisteli viattoman näkösenä, kun äitiä toruttiin.

Kyllä mahtaa olla tuo rovasti suuri herra, kun ei äitikään uskalla virkkaa mitään, vaikka noin sille meinataan, ajattelin ja katsoin vuoroon rovastia, äitiä, siskoa, veljeä ja lahjaksi saatua kirjaani ja säälin ja ilon tunteita vaihtui mielessäni.

Kotiin päästyä alkoi äiti isälle, joka ei ollut messussa, laverrella, että

»tuo Tapanin hölmö se sai pahuutensa päähän kiitokset rovastilta, kun osasi lukea höpöttää. Ei ujostellut ollenkaan. Eipähän sillä liene häpyäkään ujostella ketään. Siellä se hökälehti ja körysi kuin mokoma varsa, että ilkeäksi kävi sitä nähdä siellä roikamassa. Nämä toiset vaan nyköttelivät äidin mukana kuin hyvät lapset ainakin. Ne kuitenkin ovat oikeita kirjoja lukeneet ja ahkerammin kuin Tapani ja paremmin ne osaavatkin lukea.»

»Vähät kait se nyt tekee kesää tahi talvea suruttoman pappirahjan kiitos, saipa tuon kuka hyvänsä», lasketteli isäni aivan tosissaan.

Tahdottiin minulta se rovastin antama kirja tutkittavaksi, että onko siitä lasten luettavaksi ollenkaan. Minä jo pelkäsin, että sillä on sama loppu kuin kummin kirjalla, oikein sydän löi. Isä luki jatuutti tavaamalla vähän aikaa sitä kirjaa muutamasta kohti. Siinä kerrottiin lähetyssaarnaajista pakanain maassa ja niitten kulusta sinne. Toisessa kohti juteltiin kuinka Ovambon maassa eräässä virrassa on virtahepo hätyyttänyt muuatta lähetyssaarnaajaa, ja miten se on kumminkin ihmeellisellä tavalla pelastunut. Sen enempää ei tarvinnut lukea, siitä huomattiin, että se sisältäisi vaan joutavia taruja ja turhia loruja. Annettiin se kirja siskoni käteen ja käskettiin viedä uuniin. Sisar lähtikin paikalla niin sievästi. Koreasti pystypäisenä astua nöpötteli uunin luo ja suikahutti kirjan uuniin. Minä vaan ajattelin siskoa, että jos olisit tikkuna hampaan raossa, niin heti rusahtaisit. Veljeni näytti minusta niin ilkeältä, kun se katseli uuniin, suu auki, ja sitten siirtyi mun eteeni, maha kellollaan kuin leili, räkä valui nokasta kuin varsan sääri, ja kieli oli pitkällä kuin pakahtuneella peuralla ja katsella tillisteli minuun ja välistä virnotti. Isä alkoi puhella siinä, että

»sitähän se hepo syö, jota vetää. Joka härillä ajaa, se häristä puhuu, minkä kirkkoherra raiskakin, tuo jumalaton, paatunut mammonan palvelija, tekopyhä, ulkokullattu pölhä. Kuinka taitaa häjy puu kasvaa hyvää hedelmää. Tuossapa nähdään hänenkin hedelmänsä: tuommoisia kirjoja viitsii, mokoma sieluton, levitellä seurakuntaan, vieläpä lapsille. Kun papit ovat jo sokeana perkeleen nuotassa, niin miten sen silloin käypi seurakunnan, mitenkä sen käypi? — Susien ja metsän petojen käsiinhän ja niitten keskenään jaettaviksihan ne joutuvat silloin lampaat, kun ei paimenta ole. Aikoihin häntä on eletty. Kylläkait merkkiin nähden ei ole mailman loppu kaukana. Ja kun Jumala nuo muutamat valittunsa kaappaa pois, niin kylläkait se nykysistä papeista ja nuoresta kansasta nähden saattaa hulmauttaa milloin mieleen johtuu.» Niin jaaritteli isäni harmista vähän kalpeana, hienossa vihan kihnassa kirkkoherralle.

Vaan minä ajattelin poltettua kirjaani. Vihani kiehui. Teki mieleni halko kaapata ja sillä iskeä Katria ja Samppaa ja vanhempianikin. Johtui mieleeni rovastin määräys, että pitää rakastaa vanhempiaan. Vaan haihtunut nyt oli kaikki rakkaus, mikä messussa oli syntynyt. Tunsin, etten voisi heitä rakastaa, vaikka kaaret syliin tulkoon. Ennen jäät palavat tammikuussa, kuin minä voisin hyvällä ajatella vanhempiani. Ja minusta tuntui hyvältä, että rovasti oli nuhdellut kopuuttanut äitiä. — Kutti, parahiksi kutti, kutti!