TOINEN OSA.

VI. Paastosta päästessä.

Paastosta päästessä unhottuu kerrassaan kieltäymysajan rajoitukset ja elämä alkaa taas täydessä vauhdissaan. Jo ensimmäinen yö "arkea" [arki = paastoamaton aika] vasten — olkoonpa sitte tuo yö miten suurta juhlapäivää vasten tahansa — menee naisväellä valvoissa ja valmistellessa arkiherkkuja. Silloin räiskää tuli uunissa, lehajaa liedessä, ja silloin paistetaan ja keitetään, hyöritään ja hääritään; kaikilla on kiirettä eikä siinä jouda turhia lörpöttelemään… ei kun kysymyksiä tehdään ja neuvoja jaellaan; koko öinen, hiljainen elämä on muuttunut täysin eloisaksi ja virkeäksi.

Toiset naisista hienontavat piiraan kuoria ja toiset taas "sultsinan" kuoria. Ja kun on niitä jo aimo kasat saatu, niin levitellään piiraan kuorille jo valmiiksi keitettyä ja jäähdytettyä sydäntä ja toiset sikäli näppiensä nenilla muodostelevat piiraat valmiiksi ja kiidättävät jollekin piiraslaudalle odottamaan uuniin panoa. Talon miniä on ruvennut paistelemaan sultsinan kuoria hiilloksella, ja vanha emäntä paistelee riehtilällä uunin suulla, lieskassa, ja paahteessa, ohuesta ohrajauhosekotuksesta "tsuppoin" kuoria.

Rokkakattila kiehua porisee liedessä ja turahduttelee tuontuostaki sisällystään tuliselle ja kypsäksi kiirehtivälle alukselleen.

Mutta yö ei ehdikään paljon yli puolesta, kun puuhat jo lähestyvät loppuansa, ja päästään nauttimaan öisen puuhan tuotteita ja sammuttamaan pitkän paaston tuottamaa rasvaruokain kaipuuta.

Miehet herätetään makuultaan. Juodaan ensin kahvi ja sitte kohta käydään ruokaan käsiksi.

Ensimmäinen ruoka on rokka [lihakeitos, vaan siinä ei ole herneitä, ei potattia, ainoastaan lihaa, vettä ja suuruksena ohraryyniä]; sitte tuodaan möhkäleissä rokkaliha pöydälle ja isäntä möyhentelee sen pieniksi suurenmoiseen astiaan, josta sitte kukin saa parhaan tahtonsa mukaan ahmia lihaa suuhunsa.

Tällä välillä jo nuoremmat naiset levittelevät ryynisydäntä tsuppoin kuorille ja valmistavat, kolmikulmaiseksi käärimällä, tsuppoja syötäviksi: voiheraan sitä kastellaan ja se maistuukin hyvälle.

Sultsina seuraa tämän jälkeen, niinikään pöydässä täytettynä ryynisydämmellä ja käärittynä pitkulaiseksi liuskaksi.

Näitä kaikkia lajeja on syöty siksi paljon, että syöjiä jo röyhtäyttelee, vaan kiisseli vielä on syömättä, eikähän sitä mikä kesken ruokia erkane pöydästä… ja tuoltahan sitä jo emäntä kantaakin kovaksi jähmettyneenä maidon kanssa syötäväksi.

Se oli viimeinen ruoka. Vaan kauanhan siinä jo oli taisteltukin eikä siis ole ihme, jos pöydän luota lähdettyä laskeudutaankin muutama tuntiselle ehtoneelle.

* * * * *

Päivemmällä valjastaa isäntä hevosen korjan eteen ja lähdetään kylään tansseihin. Ne ovat jo parhaillaan, kun saavutaan tanssipirttiin, vaan hälinä ja tanssi taukoaa heti, kun outo vieras saapuu heidän iloihinsa, eivätkä he rupea toimeensa ennen kuin vieras on heitä pyytänyt ja kehottanut.

Sitte alkaa taas käsiharmonikan räikeä ääni kuulua ja sen johdolla aletaan pyörähdellä. Tanssi seuraa tanssin jälkeen. Tanssitaan "katrillia", "ristkontraa", "muanitusta", "lanssia" y.m. Itä-Karjalassa käytännössä olevia tansseja. Huvittavin tai sievin niistä on "lanssi"… se on milt'ei hienoa salonki-tanssia.

Kuuma on tytöillä jos pojillakin, mutta siitä huolimatta on pojilla hattu päässä… siten kun näyttää miehekkäältä ja mahtavalta!

Kylän kauppias on myös saapuvilla paperosseineen, vesirinkeleineen, orehkoineen ja karamelleineen ja kauppa käy joltamoisesti, pojan tunnokkaana velvollisuutena kun on ostaa "mielitietolleen" jotain suuhun pantavaa, ja pitäähän itselläänkin olla paperossi hampaissa niin tanssiessa kuin levähtäissä.

Ihmisiä on aina tupa täynnä, sillä jos toisia meneekin, niin virtaa toisia sijaan, nuoria ja vanhoja, ja jokainen uusi tulokas tekee sisään astuttuaan ristinmerkin vaikka pirtissä kuinka mylläköitäisiin.

Oudolle vieraalle täälläkin osoitetaan vieraanvaraisuutta, ja hän on täällä tarkastuksen esineenä. Vieläpä joku kylän isännistä pyytää kanssaan kotiinsa lähtemään, jossa hänelle taas tarjoillaan talon varusta, eikä lasketa häntä pois ruokailematta… "Ehtii niihin tansseihin vielä sittekin", lohdutetaan ruualle päätellessä.

Tanssit eivät kuitenkaan kestä myöhään iltaan, vaan ne lopetetaan kohta hämärän tultua (talvella) ja sitte kokoonnutaan uudestaan joko samaan taloon tai johonkin toiseen "illatsuun". Siellä nuoruus omine iloineen paremmin luo hauskuutta nuorten mieliin, vapaammin voidaan lähestyä toisiaan, johon on avuliaana pirtin heikko valaistus… Hämärässä nurkassahan voi niin hyvin istahtaa tyttö pojalle syliin tai päin vastoin ja siinä korvan juurella on niin hyvä ilmoitella sydämmensä salaisuuksia toisilleen ja eihän varaava äitikään tuolta toisten takaa niin pian huomaa — hänen mielestään — tyttärensä sopimatonta käytöstä.

VII. Kosioretki.

Kun ei mitkään "herkuttelemiset" kuulu paastoaikuisiin tehtäviin, niin on myöskin vältettynä sulhasissa käynti silloin. Mutta "arkeen" päästyä on se naimaijässä olevan nuoren miehen ensimmäisiä tehtäviä. Hän, noiden tuumain päähän tultua, kumartaa kolme kertaa "jalkaan" niin hyvin isälle kuin äitille ja pyytää heiltä lupaa "mutson" [mutso = morsian, nuori vaimo] ottamiseen. Ja niin saatuaan luvan, lähtee hän sitte kosiomiehen [isä tavallisesti seuraa kosiomiehenä] kanssa ajelemaan — eikä tiedä kuinka monessa kylässä ja talossa sitä saa käydä, ennenkuin tapaa suostuvan tytön.

Ennen lähtöä tuodaan alottamaton leipä pöydälle: sulhanen istuutuu pöydän päähän ja kosiomies ottaa leivän ja leikkaa siitä hyvin kipakasti pienen kannikan: jos kannikka putoaa pöydälle leikattu puoli ylöspäin, niin sitte asia onnistuu, vaan jos leikattu puoli sattuu pöytää vasten, niin on epävarmaa. Kolme tuollaista koetta tehdään ja jokaisella on sama merkitys. Sitte noustaan pöydän luota liikkeelle ja kosiomies tekee ristinmerkin sanoen: — "Lähe nyt Hosbot auks"; sulhanen tekee samoin… ja nyt on se saapuvilla olevista tytöistä onnellinen, joka ensimmäiseksi ehtii kiertämään pöydän ympäri: hän joutuu silloin ensimmäiseksi naimisiin!

Oli' se poika enin arvellut erästä tyttöä lähikylässä ja sen luokse sitä ensin lähdetään ajamaan. Hepo juoksee, reki vierii, kello soida kalkuttelee ja miehillä sydän tykyttää, mutta pyylevyyttä ja mahtavuutta he eivät saa menettää.

Kylällä koirat haukkuvat; taloja vaeltaa ohi ja jo tuolla tytön talo näkyy. Siellä on kuultu "kellossa ajajan" lähestyvän, arvellaan sulhasten tulevan, vahditaan ikkunoissa ja nähdäänkin sitte arvelu oikeaksi.

Pihaan päästyään eivät sulhaset uskalla käydä hevostaan panemaan sen parempaan korjuuseen kuin pikimittäin sitasevat sen johonkin kiinni. Pirttiin tultua ensimmäiseksi ristitään silmät, sitte tervehditään suullisesti ja kosioimis sanoo: "A, ennen käim ilman, nytläksim sulhasiks."

Jos sulhanen on vähänkin mieleinen, niin sanoo emäntä: — "Jaksaikaa, jaksaikaa.

    "Tupa on tehty miesten tulla
    Talli hevoiset talun.⁻"

Sitte tervehditään kättelemällä ja sulhaset alkaa riisuutua.

Talon puolesta mennään hevonen korjaamaan suojaan ja pannaan sille eteen mitä parasta sen ruuaksi talossa löytyy. Emäntä rupeaa kahvin puuhiin ja tyttö pujahtaa pukeutumaan.

Kohta on taas talon väki pirtissä koolla ja morsian tuodaan valmistautuneena pirttiin.

    "Täs on meijän kunnitsa.
    Ruskii ku repo.
    Valkii ku jänö…
    Oletteko rahasta rikkaat
    Tahi jallalta vesselät",

sanoo morsiamen sisään tuoja ja he kumpikin kumartavat syvään.

    "Kruunu on rahasta rikas,
    Repo metsäs jallalta vesselä",

vastaa kosiomies sulhasen puolesta ja ovat he molemmat nousseet seisomaan.

    "Kunnitsain kullattu
    Niätäin näytetty,
    Jos tavannetta, ni teijän.
    Josettä, ni meijän",

sanotaan taas morsiamen puolelta ja kumartaen poistuu morsian saattajineen syrjemmäksi…

"Tavataan, tavataan!" huudetaan kiireesti jälkeen.

Kahvi on nyt joutunut ja sitä tarjotaan sulhaisille riehtilällä paisteltuine vehnäkakkaroineen.

Viesti on kulkenut kylällä talosta taloon, että siinä talossa on sulhaset, ja niin on alkanut virrata kylän rahvasta sulhastaloon, joten alkaa ihmisiä olla ihan ahdinkoon asti. Morsiamen isä lupaa pirtin tanssia varten; soittajakin on jo saapuvilla ja sitte aletaan pyörähdellä.

Kahvin juotettua, alkaa emäntä apulaisineen valmistella sulhasille ruokia ja ensimmäisiin tehtäviin niissä kuuluu keitinpiiraat.

Tällä välillä siinä niin syrjäiset kuin asiaan kuuluvatkin kehuvat sulhasen ja koko hänen kotitalonsa hyvyyksiä ja tuodaanpa siinä samalla pahojakin puolia esille, vaan näistä jälkimäisistä ei tietysti sulhasen puolelta virketa mitään — eihän niitä tiedä olevan — mutta syrjäisiltä ne eivät jää tällä kertaa unhotuksiin ja koetellaan niistä kuiskailla niin, ettei vaan sulhaset kuulisi!

Saadaan sitte ruuat valmiiksi ja sulhanen seuralaisensa kanssa käsketään ruokaimaan. Siinä on morsiamen katsottava kuinka monella haukkauksella sulhanen syö keitinpiiraan… sitte niin pitkän ajan sisällä hän joutuu naimisiin [ehkä myös sitte niin monet sulhaset hänellä käyvät], jos tämä kauppa ei menisi päätökseen.

Syötyä pyytää kosiomies pöytää "ruokien maksamista varten" [on kiertelemällä sanottu, vaan tarkoittaa kihlojen antamista (tarjoamista)] ja hänelle luvataan se. Morsian levittää sitte pöydälle ensin suuren villaisen huivin ja sen päälle pienemmän, mutta silkkisen; tuodaanpa vielä pöydälle talon puolesta kokonainen leipä ja suolaa.

Sitte kosiomies alkaa levitellä huiville rahoja ja tarjoaa ne otettaviksi, ettei muka "hevonen jäisi pantiksi talossa syömisestä ja reuhaamisesta, ja näytteeksi, ettei sulhanen tahdo karunneuvoin lähteä talosta."

Vanhukset käskevät tyttöä ottamaan rahoja, vaan eihän hän kainoudessaan sellaiseen ryhdy, joten se jää isän tai äidin tehtäväksi. Isä ottaakin joukosta muutamia seteleitä ja sitte alkaa miettiminen ja lopullinen päätöksen odottaminen.

Sulhanen koettaa nyt saada tilaisuutta puhutellakseen morsianta kahdenkeskisesti ja ainahan sitä sellaista löytyykin. Mutta asiat kun eivät muutamassa tunnissa selviä, niin jäävät sulhaset yöksi taloon… ja sitte on sulhasen velvollisuus muiden nukuttua mennä morsiamensa makuutilalle ja siinä sitte puhutella häntä vielä.

Aamulla on ratkaiseva hetki ja se pitää jo ylösnoustua sulhasia suuressa jännityksessä. Kaikki on kohtelu entisellään, joten siitä ei voi mitään päättää: annetaan kahvit, ruoka, kaikki yhtä kyytiä… pitäähän sitä jouduttaa sulhastoimia. Vanhemmat neuvottelevat aina väliin tytön kanssa ja sitte aamiaisen syötettyä jo levitetään huivit pöydälle. Mutta siitä ei vielä voi saada päätöksen aihetta millekään suunnalle, sillä tavallistahan on, että rahat pannaan näkösälle loppupäätöstä tehdessä ja jos hyvinkin sulhanen olisi kyllästynyt morsiameen ja koko tuumaansa, niin siitä saisi rahansa ilman mitään pois. Vaan kuitenkin on ratkaiseva hetki ihan lähellä… Jo tuleekin tyttö rahojen kanssa ja laskee ne huiville — mutta hän kumartaa ja sanoo: — "Passip luvus pitämäst"… [Samaa kuin: kiitoksia ottamastanne minutkin niiden joukkoon, joita olette ajatelleet sopiviksi!]

Tuosta nyt huomataan että asia ei ole hyvin päin käynyt…

— Eihän sille mitä. Täytyy lähteä. Ajetaan toiseen taloon, — sanoo kosiomies rahoja pöydältä korjaillessaan. Vaan ei se tyttö olisi kirvestään kiveen lyönyt, jos olisi suostunutkin: poikahan on terve, talossa kyllä varusta… ja sitte vielä, kun meidän talo on anoppiton talo; olisi päässyt itse emännäksi, eikä olisi ollut käskiää ja kuultavaa.

— Eipähän siitä mitä. Vaan kun tytölle ei näy raha kelpaavan, tytön isä vastaa vain lyhyesti. — — —

Sulhanen on käynyt hevosen valjastamassa — sitäkään ei tehty enää talon puolesta, niinkuin tavallisesti ja muille lähteville vieraille tehdään — ja nyt pukeudutaan lähtöön.

Sulhasparalla on kädet tuolla ulkona, pakkasessa hevosta valjastaissa kohmettuneet ja hän niitä mennessään hiilloksella lämmittelee.

Mutta emäntä huomaa tuon ja, luullen sulhasen tehneen jotain taikaa, ottaa päretikulla heti kuumaa tuhlaa liedestä ja viskaa sulhasen kintereille juuri kun hän ovesta astuu. Sulhanen jättää oven jälkeensä auki, ihan selkomaselälleen [tämä on tavallista onnistumattomilla sulhasilla; vaan jos milloin panevatkin kiinni, niin tehdään se vasemmalla kantapäällä potkaisten!] ja ilman mitään saattamista kiirehtii kosiomiehen jälestä pihalle, ja istuutuvat rekeen ja lähtevät ajamaan toiseen taloon.

Tyttöä eivät sulhaset saaneet nähdä lähtiessään, sillä hän ei saanut olla silloin pirtissä, vaan oli hän, kun sulhaset lähtöä rupesivat tekemään, pujahtanut tuvasta ja kavunnut porstuan ylisille (välikatolle) ja asettunut seisomaan juuri tuvan oven kohdalle, jotta sulhasten täytyi kulkea hänen alitsensa! — Sulhasten mentyä hän sieltä sitte laskeutuu alas ja juoksee halkopinolle, tempasee käteensä halon, mikä sattuu, ja kiirehtii sen kanssa tupaan; siellä sitte vasta katsotaan, sattuiko pyöreä, umpinainen halko vai halaistu; niillä on kummallakin oma merkityksensä.

VIII. Miniänä.

Vaan kun sulhasretki onnistun, niin lähdetään heti tytön myönnyttyä [Voi sattua niinkin, että vastauksen antaminen viipyy pitemmänkin aikaa, voi jäädä toiseenkin arkeen. — Ja jos kerran myöntymys tulee, niin sitte ei rahoja takaisin anneta.] ajamaan "bokostalle kirjojen tekoon" [kirkolle (kirkonkylään) kuulutukselle ilmoittautumaan] ja sitte, jos vielä samaa arkea riittää, vietetään yhtämittaa juhlalliset häät kaikkine häätapoineen; itkijöineen ja laulajoineen.

Sitte joutuu morsian uuteen kotiin, vieraille, tietämättömille tiloille. Hän on siellä uusi, nuori tulokas ja hänen tulee siis näyttää oikea varmuutensa ja toimeliaisuutensa, ettei olisi sanansiaa hänessä ja ettei appi ja anoppi ärhentelisi hänelle laiskuudesta ja toimettomuudesta..

Anopilla on hallitus talossa ja nuori "mutso" on hänen käskynsä alainen — ihan kuin palvelija, ja hän syöpi sitä, mitä eteensä annetaan; vaan kuitenkin häneltä vaaditaan enemmän kuin palvelijalta ja hänen pitäisi tietää enemmän, kuin sen. Mies on vain ottanut yhden työntekijän entisten lisäksi… "talo kun alkoi kaivata", eikä vaimoa sanan oikeassa merkityksessä.

Vaan kun hän luvataan joskus miehensä kanssa käymään kotitalossaan, niin täällä hänelle näyttämällä näytetään vielä kotoista rakkautta, — hänet otetaan niin hyvillä mielin vastaan, että kiireessä ja muka erehdyksessä pannaan kahvipannun sijasta lypsinrainta liedessä riippuviin hahloihin! Täällä he ovat vieraista parhaat ja annetaan heille mitä parasta talossa on.

Vaan kauan ei jouda viipymään, luvatusta määrästä yli, mutta jo silläkin ajalla äiti ehtii kysellä tyttärensä oloa ja elosta pienimmästä kohdasta suurimpaan, ja sitte yhdessä siinä itketään ikävyyksistä ja iloitaan hänen olonsa paremmista puolista.

Ikävältä tuntuu lähtö takaisin sinne ja sen kanssa, jolle oli ensikerran rekeen istahtanut jättääkseen kyllästyneenä vanhempain luona olemisen… Nyt tuntuu niin hyvältä tuo kotoinen kohtelu, niin hyvältä äiti, isä, veli ja sisar. —

Mutta lähtiessään hän katsookin velvollisuudekseen jalkaan kumartamisen niin äidille kuin isälle ja vieläpä kaikille läsnäoleville omaisilleen ja kiittää heitä siitä huolen pidosta, jota hänelle kotona ollessa osoitettiin. Ja siinä kumarrellessa tulvahtelee hänelle kyyneleet silmiin, mielessä vieriessä muisto toisensa jälkeen, jotka ovat kaikki niin suloisia, ja niissä päällimmäisenä leijailee äitillinen huoli ja rakkaus.

Hän muistaa, kun häntä silloin tuontuostakin haettiin etäisimpiin sukulaisiin vieraisille ("adjvoihin"), kuinka hänet sinne äiti laski lähtemään kotoisten kiireiden töiden lomassa ja kuinka hän sinne iloisella mielellä läksi tarvitsematta ottaa mukaansa kuin vain tavan vuoksi jonkulleista käsityötä — eihän hänen tarvinnut siellä itseään työllä rasittaa, kun oli vieraana. Hän sai siellä oleskella useammat viikot ja hänellä oli siellä hupaisa. Monta iloista tanssi-iltaa hän muistaa noilta retkiltään ja miten siellä häntä kaikki "pitivät silmällä", niinkuin vierasta tyttöä ainakin. Sitte viikkojen perästä tuli isä ja äiti häntä hakemaan kotiin ja sitte oli taas niin virkeätä ryhtyä kotoisiin tehtäviin. Ei hänen kotona tarvinnut pelon alla olla, teki vain sen, mitä äitinsä käski ja ohjaili — ja nyt on kaikki niin vastakkaista.

Ylimmilleen kasvaa kaiho ovea avatessa, kynnyksen yli harpatessa, ja porstuan yli astuskellessa ovat askeleet ihan epävakaiset. Rekeen noustessa on sydän pakahtumassa itkusta ja hermotonna ja raskaasti, enemmän putoamalla kuin istuutumalla hän lyhjähtää rekeen. Hän katsahtaa vielä jälelleen… ja siinä itkee äiti ihan reen perässä; tuolla seisoo isä, tuolla sisar ja tuolla porstuan ovella veli… rakkaalla porstuan ovella…

Mutta miehensä sipaisee ruoskalla hevosta, joka syöksähtää juoksuun ja ei muuta kuin jää hyvästi kotoinen pirtti, kotoinen piha; jää hyvästi kotivaaran kuusikko, lirisevä puronen kuusikossa; jääkää hyvästi kaikin, kaikki, viimeinen veräjäkin — hyvästi, hyvästi.

IX. Elämä korvessa.

Talon hoito ja talous on naisten huostassa pitemmät ajat, kun miesväki on rahan hankinnassa.

Raha on heillä rahdilla ansaittava, sitä kun ei saada maanviljelyksellä eikä karjanhoidolla. Paras ansaitsemisaika on talvella ja tätä nykyä on tukinveto parhaiten tuottavaa. Senpätähden sitä ihan hakemalla haetaan, jos ei satu lähitienoilla olemaan ja matkustellaan kymmeniä kilometrejä.

Edeltäkäsin on jo viestin kautta kuultu, missä ja missä sitä on tukinvetohommaa ja niin sitte pannaan rekeen evästä siksi paljon, että sitä riittää niin miehille kuin hevosillekin pitemmäksi ajaksi, ja niin lähdetään ajamaan johonkin noista kuulluista paikoista.

Sieltä sitten työpaikan saatuaan he asettuvatkin useimmiten korpeen elämään, kun on paljon vetäjiä, ettei kaikille riitä talossa asuinsijaa, jos sattuukaan lähitienoilla minkäänlaista taloa olemaan. Ihmisille rakennetaan majat ja hevosille haetaan suojapaikkoja tuuheiden kuusien juurella; samoin myöskin jonkun tuollaisen kuusen juurta käytetään varastohuoneena — sen juurelle kun sijoitetaan ympäriinsä "talon tarpeet", miesten ja hevosten eväät.

Majansa he rakentavat hienonpuoleisista puista. Majan paikka puhdistetaan ensin lumesta, koverretaan sitte hiukan kuopalle ja sitte ladotaan maahan lyötyjen paalujen väliin seinäkkeet. Seinien varaan lasketaan katon kannatinpuut ja niille ladotaan pyöreistä ja halaistuista puista peräseinälle kalteva katto.

Yksipuolisissa majoissa ei ole kuin kolme seinää — perä ja sivuseinät — ja neljännen seinän sijalla, majan edessä, palaa alituisesti nuotio eli rakovalkea. Tuollainen maja on niin pitkä, että mies maatessaan pareiksi sopii sen sisään ja on se vain siksi korkea, että hyvästi sopii seinustalla istumaan.

Kaksipuoliset majat ovat kumminkin käytännöllisemmät ja paremmat ja tehdään ne rakentamalla kaksi yksipuolista majaa vastakkain. Katto on tuollaisissa majoissa keskeltä avonainen savun ulos pääsemistä varten ja toisessa sivuseinässä on kattoaukon kohdalla majan oviaukko, ja keskellä majaa palaa rakovalkea joka lämmittää tasaisesti ja palaa aina yhtä säännöllisesti.

Se on siirtolaisasumusta ja asettautumista seuduille, jossa kenties ei milloinkaan ole ihmiskäsi perannut maata, kylvänyt siementä ja tuskin koskaan on siinä auran jälessä ihminen astuskellut. Ei ainakaan tuo taivasta tavoitteleva ikihongikko viittaa mihinkään sellaiseen eikä myös muustakaan ympäristöstä voi saada sitä käsitystä.

Ei siellä ole vesakkoja, ei ahoja, ei ole lampien ranteilla valkaman jälkiä viittaamassa aikaisemmasta asutuksesta: kaikkialla on vaan yhtä alkuperäistä, vanhaa korpea, joka on saanut homehtua ja korvettua minkään puhdistavan käden häiritsemättä… ja niin laajalti kun sitä tuollaista on!

Tuskin siellä on monesti ihmisääniäkään kuulunut, tuskin ihmisjalka on monessakaan paikassa tallannut.

Mutta nyt siellä luikertelee teitä, vieläpä kovia ja paljon ajetultakin, vaan heti huomaa, että ne ovat vasta syntyneet ja luikertelevat vasta karsituita ja raivatuita uria. Nyt siellä on liikettä: siellä kohtaa ajajia; juoksujalassa kiirehtii hevonen, jolla on perässään reessä vahva, paksu tukki, tai pari kolmekin, ja kuorman päällä istua kököttää ryysyinen ajaja. Tuolle tulee vastaan täyttä ravia kuorman vienyt, tyhjillinen ajaja ja se ohjautuu tiepuoleen tehden tietä raskaan kuorman kuljettajalle.

Siinä vaihdoksessa vaihdetaan kiireellisesti muutama sana, kysäistään: — "Joko olet tänään monta kertaa ajanut?"… "Montako olet vienyt?" — "Jokos sinulla on mones kerta?" tai jotain sellaista ja taas kumpikin jatkaa matkaansa. Kuormanviejä kiirehtii sinne, johon hänellä on määrä tukit viedä ja on se paikka joen varrella ja ihan sen rannalla; siellä ne tarkastetaan ja mitataan, jonka toimittaa tukkien vastaanottaja, ja jos ne ovat kelvolliset, niin saa hän ne pudottaa reestään ja kasata toisten joukkoon, ja sitte hän lähtee taas toisia noutamaan. Hän on vetomies, ja tuota työtä kestää hänellä päivät päästään.

Pääteiden varsilla on jo aukeampia paikkoja, joissa lyhjöttää maassa suuria, tuuheita latvuksia, paksuja käyriä oksia ja niiden joukossa pistää näkyviin paksut, valkopäiset, verekset kannot — niissä paikoin on jo "uudisasukkaiden" kirveet heiluneet.

Pääteiltä vie syrjään pehmeitä, vähemmän ajetuita teitä, jotka pujottautuvat syvemmälle ja syvemmälle tiheään hongikkoon, johon joutuessa päivä tuntuu kuin hämärtyvän! Sieltä alkaa kuulua koneellista hakkaamista, kuuluu rytinää ja kohta rysähdys, ja sinne paikalle jouduttua näkee puun juuri kaadetuksi.

Se oli suuri ja paksu honka, joka kaatuissaan avasi metsään aukon, taivutti heikommat allensa ja niin teki tietä itselleen.

Hakkaaja alkaa karsia sen vahvoja oksia ja saatuaan tarpeeksi pitkälle karsituksi, leikkaa latvan irti ja alkaa kirveellään koloa rungolta paksua, kaarnaista kuorta, vasta kun se on ihan alaston, heittää hän sen rauhaan ja odottamaan hevosmiestä, joka sen kulettaa pois.

Tuossa toisen puun kimpussa työskentelee toinen; kolmannella on taas puu kaatumaisillaan, se jo häilähtelee, ja neljäs iskee ensimmäisiä iskuja puun kylkeen. Lastuja sinkoilee hangelle ja joka lyönnillä jäätyneesen puuhun antaa kirves kimakan kelauksen.

Lumessa makaa jo monta kaadettua ja alastonta puuta, metsä on siinä kohdassa harvennut, metsähämärä kadonnut, hanki pehmautunut ja lumi tallautunut, joten se ei enää syvälle upota. Mutta vähä syrjemmässä, kaadettavien puiden luona, hakkaaja seisoo nivusiaan myöten lumeen uponneena.

Raatajat liehuvat vähissä vaatteissa, vaan sittenkin juoksee hiki ihan juoksemalla pitkin kasvoja, väliin henkäistään, pyyhkäistään hihalla märkää otsaa ja taas jatketaan alotettua työtä. Talvinen päivä on lyhyt, ja vaikka sitä kuutamoisin puolelta öin jatkaakin, niin täytyy sittekin kiirettä pitää; rahaa on tarvis, elämä on arvosta ja työ korvessa, paksussa lumessa hidasta ja hankalaa.

Tuossa ihan lähellä, puiden lomitse, näkyy heidän majansa; se on kaksipuolinen ja sen kattoaukosta nousee keveänä ja ohuena sinertävä savu. Maja on melkein kokonaan lumen peitossa, mutta oviaukon ympärystä on paljas. Majan edusta on tallautunut kovaksi tantereeksi ja on se, niinkuin piha tavallisesti, heinänen ja rujainen. Etupuolelle ja sivuille on jätetty suuret tuuheat kuuset seisomaan, ja siivosta niiden juurilla näkyy, että ne ovat hevosien suojapaikkoja; eväitä suojaava kuusi on myöskin siinä lähellä ja riippuvat sen alimmaiset oksat taipuneina melkein maahan saakka.

Ihan majan takana kohoaa vielä jyrkkänä seinänä tiheä hongikko ja tekee se jyhkeän vaikutuksen. Sen rintuuksessa tuo "uudispirtti" näyttää vähäpätöiseltä, niin tarumaiselta: kääpiöiden asunnolta ja olinpaikalta.

Kaukana tästä ei ole toinen työskentelevä miesryhmäkään, sillä kirveen kalke ja kaatuvain puiden rytinä kuuluu ihan selvästi. Siellä on samallaista painimista, sielläkin vuotaa yhtä paljon hikeä kuin tässäkin palstassa. Ei sielläkään käydä omassa, lähellä olevassa majassa päiväsin lämmintä etsimässä, eikä liioin menetetä aikaa ruokaillessa ja nälkää sammuttaissa.

Ja niin on koko korpi täyttynyt elämällä ja on se jaettu palstoihin, joissa työskentelee kussakin oma miesryhmänsä.

Mutta mitä viehättävintä on näky kauniina pakkaisiltoina, kun kaikkialla on haudan hiljaisuus ja on koko korpi kuin nukuksissa. Vaan kun poikkeaa ajotieltä pienoiselle, pehmeälle polulle ja lähestyy jotain majaa, niin siellä löytää kuin korven öisen sydämmen tykyttämässä. Palava nuotio levittää valoansa majasta yön pimeyteen ja kultaa ympärillään läheiset puut… Ja kohoaapa se punertavana vielä tuonne ylöskin, kunnes se heikoten siilautuu pimeään, mustaan avaruuteen, jossa tähdet vilkuttaen tervehtivät sitä. Majan ympärillä hevoset syödä ravistelevat, ja ihan majan luo tultua kuuluu sisästä ihmisääniä.

Siinä tekee mieli seisahtamaan ja silmäilemään ja siinä tuntee nauttivansa. On niin äärettömän rauhallista, tyyntä ja vienoa.

Majan oviaukosta sisään kyyristäytyessä silmä kohtaa multaisella permannolla ryysyisiä olentoja, joiden kasvot ovat mustuneet ja likaiset, tukka pitkä, hartioille asti, ja koko olentonsa näyttää väsyneeltä ja alakuloiselta.

He ovat itseään ravitsemassa, illallisella, syövät leipää ja vettä, ja jolla on kalaa varastossaan, on hän hennonnut ottaa pari mujetta, paistanut ne ja sitte pienen murusen kerrassaan taittaen käyttää sitä leipänsä särpimenä.

Illallisen jälkeen he sitte latoutuvat kahden puolen nuotiota — jalat tulelle päin — lepäilemään ja pian uni kietookin heidät virkistävään helmaansa.

Mutta useinpa tulee keskeytetyksi tuo öinen nautinto. Yöllä nousee ankara lumipyry ja se tupruuttaa lunta majan kattoaukosta sisään, ajautuu makaajain päälle ja nuotion lämmin sulattaa sen siinä vedeksi. Nukkuja on pian märkänä ja alkaa vilusta värähdellä. Hän unimielissään vetää itseään kyyryyn, mutta yhä lisääntyvä märkyys ja vilu kiusaa nukkujan herälleen… Mitä nyt lämpimikseen, nuotiosta sitä ei nyt tarpeekseen saa? Illalla kuivamaan ripustetut jalkineet ja rievut ovat tulleet entistään märemmiksi ja sama on vaatteidenkin laita.

Ei muuta neuvoa kuin nousta ylös, lisätä märkiä vaatteita päälleen ja lähteä ulos, sydänyöhön, tuiskuun ja pimeään ja ruveta työhön lämpymikseen.

Tottumuksen voima on suuri; he eivät suurestikaan; nurkuile tilaansa, ovat tyyniä tuulessa ja tuiskussa, pyryssä ja pakkasessa. Heille on tuollainen jokapäiväistä, elämään kuuluvaa kärsittävää ja heitä kuin vahvistaa se veljellinen ystävyys, joka vallitsee heidän keskuudessaan, vaikka yhdessä ja samassa majassa ja ryhmässä on useammalta eri taholta toverit.

Pari kertaa koko talvisella ajalla pitempimatkaiset pistäytyvät kotosalla, mutta siinähän sitä jo onkin vaihtelua ja sieltä palattua tuntuu kokolailla virkistyneeltä. Sillä tiellään he puhdistavat itsensä, muuttavat vaatteitansa, ottavat uutta evästä ja niin tuntuu elämä kuin uudistuneelta. Ruuassakin on vaihtelua; kotoa on tuotu keittoaineksia, joista iltasittain nuotiotulella pienoisessa kattilassa keittää tuhritaan jonkunlaista keittoa.

X. Kaskiraaje.

Tulee sitte kevät.

Se lopettaa tukkivetohommat ja talviset työt ja toimet ja vaatii toisia töitä ja tehtäviä.

Aurinko on päässyt pilvestä, se on kohonnut ja aina vieläkin kohoaa korkeammalle; viikottain se kiertelee selkeällä taivaalla ja alkaa jo paistaa ihan täydeltä terällään. Ilma on köykäistä ja kuulakkaa ja yöt lyhenemistään lyhenevät, muuttuvat lämpiöisiksi ja vähitellen valoisammiksi, jotta viimein ei ole yösilmää kuin hetkinen ja sekin vetää valossaan vertoja talviselle päivälle.

Keväinen lämmin on sulatellut lunta, on puhdistanut puut ja metsän, ja aukeilla paikoilla sitä kohta ei näy kuin päivän pääsemättömissä lokeroissa ja siimeksissä metsänranteilla. Loristen juoksevat vedet rinteillä, muodostelevat uria ja noroja ja kiirehtivät vaaran alla olevaan notkoon, notkossa luikertelevaan puroon ja, siinä sitte yhdessä puroveden kanssa, jatkavat matkaa joko metsälampeen tai johonkin salojärveen. Järvissä on jää yhtenä sohelona, se sohisee ja suhisee pienenkin liikkeen sattuessa ja on se puikottunut; puikot eroilevat, eksyvät toisistaan, sulavat ja katoavat näkymättömiin.

Ja kohta on luonto vapaa talven vallasta, vaan näyttää vielä alastomalta ja kuloiselta.

* * * * *

Vaaran rinteellä muutamassa kohden pistää näkyviin mustia, palaneita kantoja ja lumen tarkkaan hävittyä näkyy kanteikossa talven alainen, veltostunut oras. Toisessa paikassa on paljastunut viime kesänä kaadettu kaski… Siinä on kirves heilunut, siinä lastut sinkoilleet ja siinä on hikeä puserrettu kesäkuumalla sitä kaataessa. Siinä ryhöttää pitkällään vieretysten petäjä ja koivu, niiden lomassa leppä ja haapa, vaan niiden lehdet eivät enää lipattele ja niiden viheryys ja kauneus on kadonnut, elämän into kukistettu, runko kuivahtanut ja mehu haihtunut — ja tämä hävityksen kauhistus on leivän tähden.

Kaikki ovat paikoillaan siinä, mihin ovat kaatuissaan joutuneet ja kunkin kohdalla töröttää oma, eloton kantonsa. Kaatuneiden oksat ovat kietoutuneet toisiinsa, ne syleilevät toisiaan ja ne kuin kuiskailisivat: — kuolemassakin yhdessä, syleillen ja sovinnossa.

Ja talon naiset ottavat kassaroita ja kirveitä ja lähtevät tuon kasken karsintaan. Ritisten taittuvat oksat, vaan toisiinsa sotkeutuneina, ne eivät toisistaan erkane, rungot vain lomahtavat niiden varasta maaperään, ja siinä onkin kylliksi, muuta ei karsija tahdokaan. Jonkun päivän työskenneltyä ovat rungot oksistaan irti ja niin olisi kaski poltettavaksi valmis, mutta vielä ei ole maanpinta tarpeeksi kuiva, joten täytyy polttaminen lykätä tuonnemmaksi.

Vaan pianhan selkeältä taivaalta paahtava aurinko kuivaa, ja kun polttaminen on toimitettava kuloaikana, ennen ruohon nousua, niin eräänä kauniina päivänä pistetäänkin tuli risukkoon. Vaan ensin on täytynyt ryhtyä varovaisuuskeinoihin, ettei tuli pääsisi ihan tuossa kaskenrinnassa olevaan metsään, ja niin on ajettu sille kohdalle leveä vako ja saatu siten katkaistuksi tulta johtava, maan kanervainen ja rujoinen pinta. Räiskäen ja vonkuen lipuu tuli paikasta toiseen ja kohta on yhtenä lainehtivana tulimerenä koko kaskeksi kaadettu ala.

Siinä on lähellä kuuma ja siinä paahtaa, mutta siinä täytyy olla ihmisten ympärillä vartioimassa ja vahtimassa, ettei vaan tuli jotenkin ja jossain kohdassa karkaisi luvattomille aloille. Lapiot käsissä seistään valmiina viskaamaan hiekkaa maata myöten liplettävän liekin päälle tai sitte tuoreella havulla pieksämään tulta siksi, kunnes se tukehtuu, ja niin saadaan karkulainen ehkäistyksi.

Mutta väliin se sittekin karkaa; se on tullut hirmuisella vauhdilla ja tuulen alapuolella se on paahtanut puut ja hypähtää suorastaan niihin, tai nuolaisee lieska, riehuissaan, vaon toisella puolella olevaa kanervikkoa, jota myöten karkaa tuimalla vauhdilla. Sen eteen ei ole menemistä, sillä tuuli työntää tulta, niin että pian joutuisi liekkien uhriksi. Kauempaa kaarretaan sille vastaan ja koetetaan tehdä esteitä, ja viimein saadaankin se jonkun suon äärelle tai aukealle paikalle tukahdetuksi..

Ei ole enää tulta suuremmassa määrässä muualla, kuin tuolla yhdessä kasken kulmassa ja ainoastaan ympäristöön levinnyt savu ja jälkeensä jättämä musta jälki ovat muistuttamassa siitä voimasta, joka oli riehunut niissä paikoin.

Ja niin on tuli tehnyt palveluksensa; se on riistänyt ja raastanut; irrottanut? ja erottanut oksat toisistaan ja hävittänyt ne pieniksi, pyöreiksi hiiliksi tai sitte kokonaan tuhkaksi. Suuremmista rungoista on kuitenkin enemmän jälellä ja kaikkein paksummat vain kuoreltaan kärventyneet. Vaan maan pinnassa tuli ei ole tehnyt tarkasti tehtäväänsä, joten sitä täytyy vieläkin poltella; oli jättänyt aina väliin palamattomiakin tierakkeita. Kootaan jälelle jääneistä kekäleistä roukkioita, sytytetään ne ja saatua hyvin palamaan, aletaan roukkioita pitkillä kangilla työnnellä pitkin kaskea paikasta toiseen. Ne palaa roihuavat edessä ja tulen paahde polttaa viertäjäin kasvoja ja saa ne ihan rokahtumaan; kuumuus tunkeutuu vaatteidenkin alle ja kirveltäen saa hien virtaamaan pitkin ihoa. Tuhka ja noki maasta pölisee, tarttuu hikiseen ihoon ja muuttaa raatajat väriltään melkein samallaisiksi kuin tuo heidän jälkensä, josta ovat tulirovion kanssa kulkeneet.

Tuska ja väsymys valtaa niin naiset kuin miehetkin, ja kaiken lisäksi rasittaa vielä kuumuudesta syntynyt jano, jota ei saa poistumaan, kun ei aina voi tai ei jaksa juodakaan.

Vaan tuleehan viimein ilta ja siksi on lämmitetty sauna, jonne kiirehditään ja jossa otetaan löylyä, minkä vain kutiseva, pölyinen pinta sietää; siellä pestään ja puhdistaidaan ja sitte ollaan taas kuin uudet ihmiset sieltä palattua. Iho on ruskea ja höyryävä ja huohottaen pistäydytään vaatteet kainalossa saunan ovesta ulkoilmaan, jossa istahdetaan kivelle saunan lähelle ja annetaan keväisen illan viileyden sivellä alastonta ruumista. Ilman annetaan kuivata ihon, pujottaudutaan sitte puhtaaseen paitaan ja virkeinä, vaikka väsähtäneinä poistutaan yöllistä lepoa ja unta saamaan, ja niin unhottuvat päivän vaivat ja vastukset huomisen varalle.

Taas onkin seuraavana päivänä ja aina vielä siitäkin seuraavana samaa edessä, samaa kuumuutta, likaisuutta ja puhdistautumista, kunnes kaskiraaje loppuu.

Vaan miehillä riittää kaskella työskentelyä pitemmäksikin ajaksi, vielä viettämisen ja kasken puhdistamisenkin jälkeen. Heidän pitää se kyntää, kääntää ylösalasin siemenien peittymistä varten. Kyntäissä saa päätellä ja seisautella hevosta ja aina väliin peruuttaa sitä takaisin, mies nostella auraa, sivuuttaa kiviä ja kantoja, vaan sittekin aura takertuu puiden juuriin, kynnet kaivautuneina juurien alle. Ei auta muu kuin täytyy kärsivällisesti perata ne tieltä pois ja jatkaa taas vaon tekemistä. Pienimmät ja hienoimmat juuret menevät auralla rutisten poikki ja irtautuneet päät jäävät töröttämään mullan päälle näkyviin. — Se on perkaamista ja pehmittämistä, joka vaatii kärsivällisyyttä ja itsensä kieltäymystä.

Mutta siinäkin elähdyttää toivo, työn palkkio, ja ne vaivat, joita siinä on kärsitty, unhoittaa raataja mielellään katsellessaan muutaman viikon kuluttua terhakkaa, puhdasta ja viehkeää orasta, joka samettimaisena verhona peittää karhean kynnöksen.

XI. Kesäisiä oloja.

On ollut kuumaa ja kaunista, päivät helteiset ja herttaiset ja kevään lapsellinen leikikkäisyys on alkanut saada vakavamman muodon. Alastomuus on alkanut kadota ja pukeutumispuuhissa on koko luomakunta. Mutta so on vähä vaivaloista ja käy hitaasti, sadetta kaipaavat kaikki, peseytyäkseen ja puhdistuakseen pukeutumista ennen.

Mutta vielä on päivän ja pari poutaa ja paahdetta ja sitte näyttäytyvät, kuin sanan tuojina, ensimmäiset pilvenmöhkäleet. Ne kokoontuvat taivaalla, muuttavat muotojaan ja jatkavat matkaansa verkalleen. Vettä ei niistä tipahda, vaan ne kuitenkin ovat tuoneet toivon tullessaan. Virkeänä katsoo silmä taivaalle, ja mielet jännityksissä odotetaan sadetta.

Ja taivaanranta tuolla etelässä mustuu, siellä synkistyy ja pimenee ja tuontuostakin vilkasevat silmät tuohon nousevaan pilveen. Se lähestyy ja kasvaa ja kohta on aurinko sukeltautumaisillaan pitemmäksi ajaksi pilven taakse. Vielä viimeisessä tingassa se paahtaa kaikella voimallaan, vaan pilvi tunkeutuu väliin. Sen varjon raja juosta lipettää maan pinnalla, se on jo ehtinyt korven yli tuonne korkealle vaaralle; sen toinen puoli on varjossa, toinen valossa, mutta varjo laajenee, valo pienenee ja kohta on sekin seutu tummennut.

Vaan levitessään pilvi on muuttunut mustansinervästä vesiharmaaksi ja näyttää se mehevältä, kostealta ja lupaavalta. Se kohotteleikse ja asetteleikse ja näyttää kuin valmistautuvan suureen tehtävään.

Hetki on juhlallinen.

Maassa on kaikki jännityksessä, on hiljaa ja kuin henkäisemättä; joku yksityinen liverrys jossain, pienen linnun pyrähtävä lennähdys, joku kalahdus ja muuta ei; vaan kuinka tuollaiset nyt kuuluvatkin hyvin ja kuinka ne vetävätkin huomion puoleensa!

Ensimmäisiä pisaroita jo tipahtelee, ne putoilevat harvaan, suurina ja raskaina… jo kuuluu kohinaa, tuhahtelee tuuli, taipuilevat puut, heilahtelevat vesat ja samassa muuttuukin tuuli puskuvaksi ja painavaksi. Pisaroiden tulo tihittyy ja kohta onkin seutu rankkasateen vallassa.

Mutta tuuli tuossa tuokiossa heikkenee, hiljenee ja lakkaa kokonaan ja sitte vesi putoaa suoraan ja tarttuu se maahan mehevästi ja metisesti. Se on nautinnon ja virkistyksen hetki, johon luonto ottaa osaa hiljaa ja hiiskumatta.

Mutta se on vaan keväinen sadekuuro, joka ei kestä kauan.

Pilvi alkaa oheta, ilma kirkastua ja taivas selitä. Vielä hetkinen hienoa ja yhä heikkenevää sadetta ja sitte ainoastaan harvaseen pieniä pisaroita, vienoa tuulen henkeä ja pilven varjo kiitääkin seudulla ja jättää sen viiva viivalta kinterillään olevalle seuraajalleen. Aurinko pilkistää pilven reunalta, pilvi yhä poistuu ja lempeänä ja lämpöisenä näyttäytyy aurinko kokonaisuudessaan selkeällä taivaalla ja yhtäkkiä koko seutu on lintujen laulun vallassa. Käet yhtyvät sitä säestämään. Ensin kuuluu kaukaa korvesta kukuntaa, hiljaa ja heikosti, vaan siihen yhtyy jo toinen, kolmas… ja eräs lennähtää talovaaran rinnepetäjään, asettautuu sen latvaan, kukahtaa ensin kerran, pari ja sitte sekin kuin innostuu ja yhtyy helkyttelemään kilvan toisien keralla.

Koko seutu on puhdistunut, ilmasta on usvakkuus kadonnut ja on se täyttynyt hienolla ja herttaisella tuoksulla. Aurinko paahtaa maan pintaan, joka on märkä ja vesiherneissä ja josta kohoaa hienollaista höyryä.

Mutta tuolla edempänä vielä sataa, auringon säteet tanssivat siellä putoavilla vesipisaroilla ja sinne ilmautuu kaunis ja kirkasvärinen taivaan kaari.

Ja kohta näkyy sateen virkistävä vaikutus, kuluu päivä, kuluu toinen, niin on jo lehdet puissa hiirenkorvalta varttuneet isommiksi, maasta on kulo kadonnut ja ruohontaimet saaneet vartta ja vahvistuneet.

Ja jo kalkattaa kellot vaarojen kosteikoissa, jossa karja ahmien riipii ruohostosta ruokaansa. Vasikkahaassa on temmellystä, juoksua ja hyrinää ja siellä vasta vapautta oikein tunnetaan ja — tutkitaan!

Se on alkua kesäiseen elämään ja siitä se varttuu ja vaurastuu ja siihen aina liittyy uusia ja uusia töitä ja toimia, kunnes se täyttyy kiireisellä hyörinällä ja puuhilla.

Pirtti on kuin unohtunut ja sen kanssa ummehtunut pirttielos. Siellä ei olla kuin parhaiksi syöntäaikoina - jos ollaan talon läheisissä töissä — ja sitte jo ehtoneella vetäydytään johonkin ulkosuojaan, jossa kesällä öisinkin nukutaan.

Vaan kun joutuu se aika, jolloin ollaan jossain edempänä "metsäruateilla", niin silloin ei päiväsin kotosalla tapaa muita kuin talon kykenemättömät vanhukset ja niistäkin ainoastaan naisvanhuksen. Hän on kodin vahtina ja hoitelee taloutta ja se onkin hänen mieleistä työtään. Hänellä on toveruutta talon pienistä paitaressuista ja silloin, kun niiden silmällä pidosta aika myöntää, puuhailee hän pihalla ja vasikkahaassa, juottelee vasikoita ja lämmittelee vesiä kodassa; rientää vastaan kotiin tallustelevalle karjalle, vastaa puhellen niiden ammumiseen, nimittelee jokaista erittäin ja tarkastelee salaperäisesti kylläistä karjaansa.

Miesvanhus ei pysy kotosalla, hän ei ole siihen tottunut, hänen täytyy puuhata jotain ja jossain. Ja kun hänestä ei ole toisten perheen jäsenten kanssa työssä kävijäksi, niin on hän ryhtynyt kalojen pyydystämiseen. Niillä retkillään hän viettää päivänsä, liikkuu siellä hiljaan ja verkalleen, aivan niinkuin hänen voimansa sallivat ja kun hän siellä väsähtää, niin hän levähtää istahtaen kivelle tai kallistuen mätästä vasten.

Ja kun hän on järvellä, pienoisessa venheessään, niin hän sielläkin vain liiraillen liikkuu paikasta toiseen ja nähtyään sopivan paikan, laskee pyydykset; nostelee ja katselee toisia, jo ennen lasketuita, ja ottaa niissä olevat kalahotit.

Yksin hän siellä on eikä päivissä puhetta vaihda. Hänen luonteensa on saloinen ja salaperäinen ja hän ei tunne kaipaavansa mitään. Hänestä on korvessa kodikasta ja hän hymähtää sen synkkyydelle ja hiljaisuudelle.

Hänelle kukkuu siellä "kultainen käkönen" ja hän aina väliin laskee verkon kädestään, heittää toimensa ja kuuntelee sen kukuntaa. Aurinko on ajan määrääjänä, ja kun se on ehtinyt etelän puoleen, päivällissuunnalle, niin hän meloskelee venheensä rannalle, vetäisee sen kuivalle, hakee sitte rannalta risuja, laittaa niistä rovion kivien koloon tai ankeammalle töyrylle. Ottaa sitte metsäkätköstään pienen, rautaisen kattilansa, täyttää sen vedellä ja asettaa vivun nenään rovion keskelle. Puhkaisee ja puhdistaa muutaman kalan ja keittää niistä sievosen sopan; palasen leipää panee hän siihen suurukseksi ja kattilasta hän sitte lusikalla tai sen puutteessa tuohilipillä lientä leivän kostukkeeksi ottaa.

Syötyä hän venähtää syöntäsijoilleen pitkäkseen, vieräyttää silmänsä kiinni ja nukahtaa.

Vaan ei hän pitkälti aikaansa unessa hukkaa, kunhan vähänkin, ja sitte hän kavahtaa ja lähtee taas venosellaan vesille.

Illalla kokoaa hän saaliinsa konttiin, kohottaa kontin selkäänsä ja alkaa tallustella talotonta taivalta, korpitietä kotivaaraa kohti. Köyryssä hän kulkee, sauva tukenaan, vaan kuorma on raskas ja se panee hiljaisessakin kulussa puhuttamaan. Mutta kukaan ei häntä kiirehdi, ja niin levähtää, istahtaa silloin, kun perin vaikealta tuntuu ja sitte jatkaa taas matkaa.

Ei ole enää kun kotivaaran rinne noustavana: rinteen alla hän vielä levähtää, sitte kapristaikse jäännökselle taipaleelle ja kohta on kotoinen pirtti ja kotoiset kohtelut tarjoamassa huojennusta ja hoivaa vanhalle ja väsyneelle.

Mutta kesä on vaurastunut vaurastumistaan ja kiirehtii raatajia toimissaan. Se on valmistanut parhaan parhaan ajan kasken kaateelle; on lehtipuut jo täydessä lehdessään ja niin täytyy kiirehtimällä kiirehtiä siihen tehtävään.

Saman ajan tehtäviin kuuluu vihkojen teko talvisiksi ruokavaroiksi lampaille, ja ihmisille täytyy myöskin nuoren täysilehden aikana saada kylpyvastat talviseksi tarpeeksi.

Kaski-alaksi on tällä kertaa katsottu kotivaaran lähellä olevan salovaaran rinne. Se on pari tai kolmekymmentä vuotta takaisinpäin ollut jo raajinmaana, vaan on siinä nyt lehtimetsä kaskeksi kelpaava.

Sinne lähdetään.

Ja jonkun aikaa siellä käytyä ja huiskettua, onkin metsä kumossa kuivamassa. Äärinvierin siinä on kirves työtänsä tehnyt ja armotta on kaatajat iskeneet jokaiseen puuhun, jättämättä edes "linnuille lepotiloa".

Väliaikaa ei taas ole nimeksikään.

Niityntapasissa heinä käy täysikasvuiseksi. Ei muuta kuin täytyy terästellä viikatteita, sitoa ne varsiin ja teroitella ja lähteä joukolla heinän tekoon. Lähin heinämaa on kotivaaran alla, joen varrella, vaan on se, niinkuin kaikki muutkin, vesottunut, metsistynyt ja mätästynyt. On vielä sammal kohonnut pinnalle ja on siinä heinää vain harvassa ja sekin kovaa ja vihvilänsekaista.

Siihen tartutaan tarmolla, jo kaadetaan heinä ensin aukeammilta paikoilta ja sitte käydään kaivelemaan lepikkoja, kannetaan niistä heinät aukealle, kuivaillaan ja sikäli pielestetään. Kun kaikki on kasaan saatu, niin ympäröidään pieles aidalla ja ollaan valmiit lähteinään toisille heinämaille.

Ne ovat kauempana pihasta, ovat korvessa. Siellä on yksinäinen järvi ja sen rannat ovat heinäiset ja ovat aikoja takaisin raivatut niittymaiksi.

Sinne lähdetään useamman päivän eväillä ja siellä on edellisiltä kesiltä ja työajoilta jälelle jäänyt maja, risuista tehty. Sitä ilmat ovat ränsistäneet ja sitä nyt vähän korjaillaan ja majoitutaan siihen. Ainoastaan pyhäsinä käydään kotona, ja jos sitte eväät keskellä viikkoa väsäytyvät, niin joku yökautena pistäytyy niitä hakemassa.

Mutta täällä onkin heinän korjuu pitkällistä ja hankalaa. Järven rannat ovat pitkälle lietteiset, mutaset ja pehmeät. Lietteet kasvavat kortetta ja tuolla jo ihan vedessä kohoaa sankat ruuvikot, ja ne kaikki ovat eläinten ruuaksi kelpaavat kokoon saatavat.

Aidaksien ja puiden varassa, puoli alastomana, siirrytään askel askeleelta kosteikkoon, vesi räiskyy viikatteella huitoessa, mutta kortteikkokin tutisee ja osa osaltaan kaatuu se vesiselle alustalleen. Heti haravoidaan ne kasaan, mätetään sapilaille ja porraspuiden varassa kannetaan ylemmäksi, johon levitetään kuivamaan.

Siinä kantaissa sattuu kantajilta jalka puulta luiskahtamaan, se hurahtaa syvään, kantaja kaatuu ja, pitkällisen mudassa rypemisen jälkeen, hän pääsee vihdoin märkänä ja mutaisena jaloilleen portaille. Taas jatketaan kuormineen matkaa ja voipi vielä useamminkin samalla tiellä sattua polkaisuerehdys ennenkun taakka on saatu kuivalle ja kantavalle maalle.

Päivät läpeensä on samaa ja samallaista ja sitte kun ruvetaan ruuvikon kimppuun, niin siinä onkin alituisesti vedessä seisominen. Ruumis on puoleen paljastettu ja on se kuin mutahaudassa, jossa ainoastaan pinnalla on aito vesi. Siirrytään aina syvemmälle ja syvemmälle, kunnes edemmäksi meno on mahdotonta, vaan silloin seistäänkin jo kainaloihin saakka mutaisessa vedessä.

Se on rasittavaa työtä ja väsyneenä siinä kallistautuu iltasittain majaan nukahtamaan. Märkyys on sittekin vaatteissa ruumiin ympärillä, vaan kun kesäinen yö on lämmin ja makaaja puoleksi peittyy kahiseviin lehtiin, niin siinä se vaan yö tulee häiriöttä vietetyksi.

Ei siellä joudakkaan ihan puhtaaksi rantoja tekemään, sillä kotivaaran kaateikossa valmistuu ruis. Se jo kellertävänä huojuu ja täyteläisinä tähkinä nuokkuu korjaajiansa odotellen.

Ja niin täytyy kiirehtiä kotoisille pihoille, täytyy tarttua sirppiin ja kyyristäytyä kiirehtijän kimppuun ennenkun se tulee liian valmiiksi ja rupeaa karisemaan.

Siinä kyyrii naisia ja miehiä, siinä sänki enenee, kuhilaita ilmestyy ja kun vaan poutana kestää, niin on muutamassa päivässä huojuva laiho koottu töröttäviksi kuhilaiksi.

Mutta siihen taas valmistuu touot ja ne vievät raatajilta aikansa nekin. Ja sitte täytyy viljat korjata, koota pitkulaisiksi närtteiksi ja pyöreiksi ja pystypäisiksi keoiksi ja saavat sitte siinä tilassaan oleilla siksi, kun tulee aikaa niiden riiheen ahtamiseen ja puimiseen.

Ja siihenhän se kesä hupeneekin.

Siihen sitte vielä rukiin panot, syystyöt ja talvelle varustautumiset ja niin on taas ajanjakso eteenpäin eletty.

Lepohetkinään (sunnuntaisin) eivät nuoret vietä kaikkia aikojaan pirteissä tanssien, niinkuin talvella, vaan keräytyvät yksiin ja lähtevät "pitkäänpuoraan", astuskelevat metsäpolkuja kylästä ja taloista edemmäksi. Kulkevat ensin yksissä, vaan sitte alkaa joukko hajoilla, yksi pari jää yhteen kohtaan, toinen toiseen ja siellä sitte iloitaan ja mellastetaan; siellä kuhertelee kukin "mielitiettoineen", siellä kun ei ole kuin

    "Kuuset kuulemassa,
     Hongan oksat oppimassa."

Siellä unhoittuvat vaivat ja vastukset, arkipäiväin huolet ja väsymykset.

* * * * *

Vaan samalla, kun kesä on tuonut laveutta elämään, on se myös muodostellut hankaluuksiakin. Niinpä on matkan teko salopaikoilla vaivaloista monien ja laajojen soiden tähden. Niitä myöten täytyy kulkea ja ovat ne ihan kantamattomat, jonka tähden onkin ylikäytävän kohdalle laitettu silta latomalla sylen pituisia pyöreitä pölkkyjä vieretysten toinen toiseensa kiinni. Mutta suo kun on vetelä, niin nämä eivät kauankaan kestä suon pinnalla, vaan painuvat, ja sillan kohdalle kokoontunut aito vesi on osottamassa tien kohtaa. Mutta kun salolaisen hevonen on tottunut tuollaiseen, niin se ei epäile eteenpäin mennessään: se laskee vain varovasti jalkansa, etsien veden alla olevia siltapölkkyjä ja kun se tuntee jalan sattuneeksi pölkylle, tallaa se vasta koko painollaan ja niin, vaikka hitaasti, kuljettaa se selässään olijan suon laidasta toiseen. Suolta päästyä ja kohotessa kovalle ja kuivalle tuntuu helpottavalta ja hyvältä. Metsäpolulla ei päivä paahda, ei kilota silmiin, siinä on varjossa ja viileässä. Siinä ei silmä pitkälle eteensä näe, sillä polku on kaita, luikertelee ja kiertelee lakkaamatta; mutta katse kaivautuu sivuille, sujuu sen minkä pääsee ja sivuuttaa seisovia jättiläisiä; niiden juurilla, puolihämärässä näyttää niin viehkeältä ja viihdyttävältä.

XII. Käänteessä.

Mutta vaikka tiet ovatkin suurimmaksi osaksi poloisia polkuja, seudut sateisia, korvet kolkkoja niin onpa kuitenkin uutuuksia sinne osunut.

Harvassa on enään savupirttejä tai entisaikuisia rakennuksia, vaan ovat ne muuttuneet uudemmanaikuisiksi ja savupirtit uloslämpiäviksi. Entinen uuni on kolhittu kumoon, sijalle on laitettu toinen, pyöreän ja puisen savupiipun sijasta kohoaa sammaltaneella katolla kulmikas ja kivinen.

Siellä täällä luulee tapaavansa rakennuksen, joka näyttää olevan oikein alkuperäinen. Se on pyöreistä hirsistä, ulkonevilla salvaimilla. Siinä on pirtti, niin kuin kaikki muutkin suojat saman katon alla paitsi aitat, riihi ja sauna, jotka ovat erillään. Pitkin seinämää on, patsaiden varassa, pölkyistä ladottu, leveä, hevosella ajettava porraskäytävä, joka kohoaa loivasti ja johtaa tanhuan ylisille, ja sen keskipaikoilta johtaa ovi pirtin porstuaan. Porstuasta on ovi pirttiin ja toinen vastakkaisella seinällä tanhuaan, johon laskeutaan alas portaita. Tanhua, josta pääsee lehmäläävään ja toisesta ovesta lammasnavettaan, näyttää pylväskäytävältä, sillä sen välikaton kannatinparruja tukevat vielä paksut patsaat.

Pirtin porstuasta on vielä ovi "etehiseen", jossa säilytetään talontarpeita, niin syöntäaineksia, kuin astioitakin; porstuasta pääsee vielä tanhuan ylisillekin.

Rakennus on korkea ja asuinpirtti suuri ja tilava, vaikka yhdessä ovisopessa onkin suuren suuri sisäänlämpeävä uuni. Katto on kolmitaitteinen, keskelle kohoava ja keskimmäisessä osassa on savun ulospääsyä varten reppänä eli lakeinen.

Ilma pirtissä tuoksahtaa savuiselta ja raittiilta, mutta siinä tuntee seisovansa kuin raunioilla, silmäilevänsä jätteitä, sillä kenties kohtakin romahtaa, vielä kannattava lattia sijaltaan. Se on jo painunut, on kierostunut, askeleet on siinä epävakaiset ja se notkahtelee tallatessa. Seinät ovat pullistuneet, ovat talloneet ja niitä on paikkailtu useasta kohdin. Mutta uskollisesti on, seinäin alaosaa pesemällä, säilytetty varmana raja mustuudesta kiiltävän yläosan välillä. Raja kiertää ympäri pirtin oven kamanan korkeudella ja on se kuin savun toiminta-alan laajuuden määrääjänä.

Mutta tässä vanhassa luhistuvassa rakennuksessakin huomaa uudemman ajan toimittaneen ikkunaluukut viikaheitoiksi, jotka lepäävät toimetonna ikkunan poskessa, vaikka kuitenkin omien uurniensa varassa. Niissä on niitä toimessa ollessaan työnnelty, missä ne ovat kuluttaneet itseänsä ja niihin on ne jätetyt viettämään viimeisiä hetkiään. Mutta ikkuna-aukot ovat suurennetut ja varustetut laseilla ja puitteilla.

Vaan lamppu ei oe vielä ehtinyt tänne puhteita valottamaan, päre on vielä siinä virassa, palaa pihisee uunin patsaassa pihdissä, siinä roihuaa, ratisee ja laskee paksusti tervassavuaan. Päretulen valossa, soihtu kädessä, liikutaan pimeällä ulkona, toimitetaan askareet niin läävissä kuin muissakin ulkosuojissa.

Astiatkin ovat puiset, vanhanaikuiset, ja kaikki kalut vanhoja. Eipä ole ehtinyt tänne vielä edes niin tavallinen kone kuin rukki, vaan on värttinä vahvasti virassaan.

Täällä nyt toivoo tapaavansa kanteleenkin, ja alkaa sitä etsivin silmäyksin hakea. Mutta sitä ei näy ja niin tulee sitä kysäisneeksi, missä se on?

— Olihan se meillä, — vastaa isäntämies, missä lienee. Etkö tiedä? kysäisee hän emännältä.

— Eikö liene porstuan ylisillä.

Ja sinne lähdetäänkin isännän kanssa sitä hakemaan.

Kavutaan porstuan nurkkaa vasten nojallaan olevaa pykäläporrasta ja päästään ylisille. Siellä kyyryisissä kävellään ja päresoihdun valossa liikutellaan romuja, sysitään niitä syrjään ja etsitään, vaan etsiminen näyttää jo pakkautuvan tyhjäksi vaivaksi. Tuolta se kuitenkin eräästä sopesta ihan pohjimmaisena pilkahtaa näkyviin, isäntä tarttuu siihen, kiskaisee sen, romut romahtaa sijalle, kannel kirahtaa, se sattuu vielä johonkin ja kumahtaa ontosti ja sitte on se käsissä. Se on rujanen ja pölyinen, enimmät tapit ovat poissa, yksi kieli on kireellä, toisia löysinä ja irrallaan ja on niitä tykkänäänkin pois.

— Isävainaja sillä soitteli, ei ole sen jälkeen tullut käytetyksi, selittelee isäntä ja oikoilee riippuvia käyristyneitä kieliä.

Se tuodaan sieltä pirttiin, pyyhitään ja puhdistetaan; tehdään tarvittavat tapit, kiinnitetään kielet, viritellään ja saadaankin se sointumaan. Mutta tuo sointu on vielä tahmeaa; koppa on kostunut ja siksi se pannaankin kuivahtamaan.

Sitte otetaan se esille ja joku harmaahapsinen vanhus istahtaa sen ääreen. Hänen koukistuneet sormensa koskettelevat kieliä, korvansa kuuntelee, sormien liikunta vähitellen tihittyy ja niin muuttuu kohta koko huoneen ilma sointuisaksi sävelmereksi.

Siinä lainehtii ja värehtii. Väreet liplettävät pieninä ja pehmoisina ja sivelevät korvaa hienosti ja hempeästi.

Soittaja itse on lumoutunut ja näyttää hän elävältä ilmiöltä, joka kokonaan on kuin sulautunut moniväriseksi, pulppuavaksi lähteeksi. — — —

Mutta kun vanhus on vaipunut ja sävelet lakanneet, kiirehtivät nuoret silloin aarteelleen. Heillä on kullakin arkkunsa eli lippaansa ja siellä he tallentavat kalleimpia kalujaan ja siellä on myöskin heidän soitannollisen tyydytyksensä tuottaja. He tarttuvat lippaansa lukkoon, lonkovat kannen auki ja sieltä kohottavat käsille — "käsiharmonikan". Se on päältä "kaunis ja kuvikas" ja sen koskettimet "somat ja solevat" ja sitä pidellään hennosti ja hellästi.

Se rallattaa heille tanssit, se laulaa heille laulut ja on se heillä joutohetkinä kotona käsissä ja kyläteitä kulkiessa ilon pitäjänään purkaen parkuen kirjavia säveleitään. — — —

Mutta he eivät ole opissa olleet, käyneet mailla mahtimiesten, ei siis ihme, jos ei heillä enempää, parempaa o e. Se mitä heillä on vanhaa, on isiltä perittyä; heidän isänsä ovat niin eläneet ja he elävät myös ja mitä on uutta, on sen kuin tuuli tuonut tullessaan — ja siinä ei ole valikoimisen varaa.

Vaan kuitenki kaikitenki, hekin ovat olleet latua hiihtämässä, latvaa taittamassa — kuljettaneet osaltaan eteenpäin sitä, jolla ei ole ollut

    Emo elossa.
    Oma vanhin valvehilla;

ja on ollut

    Tuulipuolella tupoa,
    Pohjoispuolella kotia,
    Joka tuulen tuultavana,
    Ärjynnän älyäjänä.