XV LUKU.
Tällaiset tapahtumat herättävät tavallisesti suurta huomiota, mutta tämä kaksintaistelu painui hiljaisuuteen. Myös kaikkein meluavimmat lehdet vaikenivat tyyten.
Vaan muutamat ystävät saattoivat onnettoman nuorukaisen ruumiin Père
Lachaiseen.
Kuitenkin kieltäytyi herra Chateau de Renaud lähtemästä Pariisista.
Viisi päivää kerrotun tapahtuman jälkeen istuin yhdentoista aikaan iltasella työhuoneessani; olin kirjoittanut pitkän aikaa ja tunsin itseni jokseenkin haluttomaksi, istuessani valkean ääressä. Äkkiä avautui ovi nopeasti, sulkeutuen yhtä kiireesti ja palvelijani sanoi kauhun sekaisella äänellä että herra de Franchi halusi puhua kanssani.
Käännyin ja katsahdin häneen; hän oli hyvin kalpea.
— Oletko hullu! virkoin; etkö tiedä että hän kuoli viisi päivää sitte?
— Tiedän, herra. Siitä syystä olenkin niin poissa suunniltani. Joku soitti kelloa — olin etehisessä ja avasin oven; tunsin vieraan häneksi ja peräydyin. Hän astui sisään, kysyi jos olitte kotona ja minä olin niin kiihtynyt, että hätäpäissäni myönsin. Sitte sanoi hän: ‘sanokaa isännällenne että herra de Franchi haluaa puhua hänen kanssansa'.
— Olet aivan päästä pilalla! toistin. Etehinen on pimeä ja et ole nähnyt oikein, olit varmaan unissasi etkä kuullut oikein; mene ja kysy uudestaan hänen nimensä.
— Se on tarpeetonta, herra, vakuutan että en ole erehtynyt.
— Käske hänen sitte astumaan sisään.
Minuuttia myöhemmin näin omilla silmilläni herra de Franchin astuvan huoneeseeni.
Kauhistuneena nousin tuoliltani ja peräydyin.
— Anteeksi, että häiritsen teitä näin myöhään, virkkoi hän; mutta saavuin vasta kymmenen minuuttia sitte, enkä voinut odottaa huomispäivää.
— Viktor, virkoin palvelijalle, joka yhä seisoi ällistyneenä, jätä meidät ja tule mieluummin takaisin jonkun neljännestunnin perästä ja tuo meille jotain syötävää; te syötte kanssani, Lucian, ja te jäätte nukkumaan luokseni, eikö totta?
— Kernaasti; en ole syönyt mitään sitte kun läksin Auxerresta. Ja koska ei kukaan minua tuntenut, tahi paremmin, koska jokainen otaksui minun olevan veljeni, ei ovia avattu minulle, ja minä kiiruhdin veljeni talosta tänne suoraan, saadakseni puhua kanssanne.
— Oi, rakas Lucian, huudahdin juosten hänen luokseen — tehän se olette!
Vastoin tahtoani nousivat kyyneleet silmiini.
— Minä se olen, vastasi hän.
Laskin viimmeksi kuluneita päiviä; kirje ei olisi ehtinyt saapua
Ajaccioon, vielä vähemmin Sullacaroon.
— Te ette siis, huudahdin, tiedä vielä mistään.
— Tiedän ihan kaikki, vastasi hän.
— Ihan kaikki?
— Niin.
Tartuin Lucianin käteen ja vein hänet nojatuoliin istumaan, istuen itse hänen viereensä. Mutta, virkoin, enenevällä hämmästyksellä, olitteko jo matkalla kun saitte kuulla tämän surullisen uutisen?
— Olin silloin vielä Sullacarossa.
— Mahdotonta; veljenne kirje olisi tuskin vielä nytkään ehtinyt sinne saapua.
— Olette unohtanut erään vanhan ballaadin, rakas Alexander; kuolleet lentävät nopeasti.
Vavahdin.
— Mitä tarkoitatte?
—- Ettekö muista mitä kerroin perheemme jäsenten henkinäyistä?
— Olette nähneet veljenne! huudahdin.
— Olen.
— Milloin?
— Yöllä 16 ja 17 päivän välillä.
— Ja hän kertoi teille kaikki?
— Kaikki.
— Hän kertoi että hän oli kuollut?
— Hän kertoi olevansa tapettu; kuolleet eivät milloinkaan valehtele.
— Kertoiko hän millä tavoin?
— Kertoi; kaksintaistelussa herra de Chateau Renaudin kanssa.
— Se on mahdotonta, virkoin; olette saaneet sen tietää jostain muualta.
— Luuletteko siis että minua huvittaisi nyt laskea leikkiä?
— Suokaa anteeksi, mutta se mitä nyt kerrotte on tosiaankin niin outoa, ja kaikki mitä tapahtuu teille ja veljellenne on niin tykkänään ulkopuolella luonnonlakia että — —
— Että ette voi sitä uskoa, eikö totta? Sen käsitän, mutta katsokaa, virkkoi hän avatessansa paitansa rinnustan ja näyttäen minulle sinistä merkkiä ihossansa, juuri alapuolella kuudetta kylkiluuta. — Uskotteko tätä?
— Mitä ihmettä, sehän on juuri paikka, johon veljeänne ammuttiin, huudahdin.
— Ja kuula tuli tästä ulos, eikö totta? jatkoi Lucian, asettaen sormensa vasemmalle lanteelle.
— Se on taikamaista.
— Ja nyt, jatkoi hän, kerronko teille milloin hän kuoli? Hän kuoli kymmenen minuuttia yli yhdeksän.
— Kertokaa minulle kaikki, Lucian; te peloitatte minua aavemaisilla vastauksillanne. Kertokaa kaikki järjestyksessä.
Katsoen minuun terävästi, jatkoi Lucian:
— Kertomukseni on hyvin yksinkertainen: aamulla, jolloin veljeni kuoli, olin mennyt ratsastaen metsään hakemaan paimentamme Carbonista. Olin ottanut kellon mukaan nähdäkseni ajan kulun ja olin pistämäisilläni sitä taskuuni kun sain äkkiä kovan tärähdyksen kylkeeni ja pyörryin. Avatessani silmäni makasin maassa Orlandin sylissä. Hevoseni oli pitkänään maassa muutaman jalan päässä minusta.
— "Mitä teille on tapahtunut?" kysyi Orlandi.
— "En tiedä", vastasin. "Ettekö kuulleet pyssyn laukausta?"
— "En."
— "Kysyn sentähden", jatkoin, "koska luulen olevani ammuttu", ja minä näytin hänelle paikan, jossa tunsin kipua.
— "Ensinnäkin", virkkoi hän, "ei kukaan ole ampunut, ja toiseksi, takissanne ei ole reikää."
— "Sitte", vastasin, "on veljeni tullut ammutuksi."
— "Ah!" virkkoi hän, "se on toinen asia."
— Avasin sitte takkini ja löysin merkin, jonka äsken teille näytin. Kun sen ensin näin, oli se aivan veripunainen.
— Olin ensin niin kauheassa tuskassa, että olin kiusauksessa palata Sullacaroon, mutta äiti johtui mieleeni. Hän odotti minua vasta illalliselle. Minun olisi pitänyt keksiä joku syy, eikä minulla ollut mitään; enkä sitä paitse halunnut kertoa hänelle että veljeni oli kuollut, ennen kun olin siitä itsekään aivan varma. En palannut sentähden ennen kun kello kuusi. Äiti raukkani otti minut vastaan aivan tavallisuuden mukaan; selvästi näin ettei hän tiennyt mitään.
— Heti kun illallinen oli ohitse, menin omaan huoneeseeni, mutta käytävässä puhalsi tuuli kynttiläni sammuksiin.
— Olin menossa alakertaan hakemaan uutta kynttilää, kun äiti näki minut ja huusi peljästyksestä: "Mikä sinua vaivaa?" kysyi hän, "miksi olet niin kalpea."
— "Ei minua vaivaa mikään", vastasin, ja ottaen toisen kynttilän, menin uudelleen yläkertaan. Tällä kertaa ei kynttilä sammunut. Astuin veljeni huoneeseen; se oli tyhjä. Vahakynttilä oli hävinnyt; vuode näytti koskemattomalta. Lattialla oli ensimmäinen kynttiläni, jonka tuuli oli sammuttanut.
— Huolimatta kaikesta olin nyt vakuutettu siitä että veljeni oli tullut ammutuksi aamulla kello kymmenen minuuttia yli yhdeksän.
— Menin vuoteelleni hyvin kiihoittuneena.
— Niin kun arvannette, kesti kauvan ennen kun pääsin uneen vaipumaan. Vihdoin nukuin kuitenkin ja unessa näin kuinka koko näytäntö oli tapahtunut. Näin miehen, joka hänet oli tappanut, kuulin hänen nimensä; hän on herra de Chateau Renaud.
— Se on valitettavasti liian totta, virkoin, mutta miksi tulitte
Pariisiin?
— Olen tullut tappamaan miehen, joka tappoi veljeni.
— Tappamaan hänet?
— Niin aivan, mutta en korsikkalaiseen tapaan, pensaiden välitse tahi muurin takaa; ei, ei; tahdon tappaa hänet oikeaan ranskalaiseen malliin, hienoissa hansikkaissa ja hännystakissa.
— Ja tietääkö rouva de Franchi että olette tulleet Pariisiin siinä tarkoituksessa?
— Tietää.
— Ja hän sallii sen tapahtua?
— Hän suuteli minua otsalle ja sanoi: "Mene". Äitini on oikea korsikkalainen.
— Mutta ennen kuolemaansa virkkoi veljenne, ettei hän halunnut tulla kostetuksi.
— Vaikka kohta, virkkoi Lucian katkerasti hymyillen; hän on luultavasti sen jälkeen muuttanut mieltä.
Samassa hetkessä toi palvelija sisälle illallisen.
Lucian söi niin kuin ei mistään eriskummallisesta olisi ollut puhetta.
Illallisen jälkeen saatoin hänet huoneeseensa. Hän kiitti minua, puristi kättäni ja toivotti minulle hyvää yötä.
Hänen mielensä oli tyyntynyt järkähtämättömän päätöksensä painosta.
Seuraavana aamuna tuli hän luokseni heti ylös noustuani.
— Tahdotteko saattaa minut Vincenneen? kysyi hän. Se on pyhiinvaellusretkeni, jota en voi laiminlyödä. Jos te ette voi hukata aikaanne, menen yksin.
— Yksin? toistin. Jos sen tekisitte, kuka näyttäisi teille paikan?
— Löytäisin sen helposti. Enkö kertonut että näin sen unissani?
Olin utelias näkemään kuinka pitkältä tätä ihmeellistä vaistoa riitti.
— No, hyvä, minä seuraan teitä, virkoin.
— Sillä välin kun pukeudutte, kirjoitan Giordanolle. Sallitteko palvelijanne viedä kirjeeni?
— Tietysti.
Kymmenen minuutin kuluttua palasi hän kirjeineen, jonka hän antoi palvelijalle. Olin käskenyt ajurin tulemaan. Hyppäsimme vaunuun ja ajoimme täyttä laukkaa Vincenneen.
Kun saavuimme perille, pysähdytti nuori mies hevosen.
— Olemme perillä, virkkoi hän.
Ja tosiaankin olimme aivan samalla paikalla.
Lucian astui metsään ilman pienintäkään arvelua, aivan kuin olisi ollut siellä kymmeniä kertoja ennen. Hän astui suoraan alas pienelle aukeamalle, katsahti ympärilleen ja saavuttuansa paikalle, johon veljensä oli kaatunut, polvistui hän veriselle paikalle, sanoen:
— Tässä se on.
Sitte kumartui hän verkalleen ja suuteli ruohoa.
Noustuaan ylös meni hän sille paikalle, jossa herra Chateau Renaud oli seisonut.
— Hän oli tässä, virkkoi hän potkaisten maata jalallaan, ja tässä tulette näkemään hänet huomenna viruvan maassa.
— Mitä tarkoitatte? kysyin.
— Tarkoitan että hänen pitää antaa huomenna minulle hyvitystä.
— Mutta, rakas Lucian, sanoin, Ranskassa ei koskaan kaksintaistella muusta syystä. Herra de Chateau Renaud taisteli veljenne kanssa, jonka hän vaati kaksintaisteluun, mutta hänellä ei ole mitään tekemistä kanssanne.
— Niinkö! vai sillä tavoin. Herra de Chateau Renaud oli oikeutettu vaatimaan veljeni taisteluun sen tähden että veljeni tarjosi suojelustansa naiselle, jota oli mitä syvimmin loukattu! Sanotte että hän oli oikeutettu vaatimaan hänet taisteluun; hän teki niin ja tappoi veljeni, joka ei ikinä ollut käsitellyt pistoolia, yhtä helposti kuin jos olisi ampunut tuota tunnotonta puuta tuossa, mutta minä en ole oikeutettu vaatimaan herra de Chateau Renaudia taisteluun. Mitä joutavaa puhetta se on?
Katsoin maahan voimatta vastata.
— Sitä paitse, jatkoi hän, ei teillä ole mitään tekemistä tämän asian kanssa. Kirjoitin Giordanolle tänä aamuna, ja kun palaamme Pariisiin, järjestetään kaikki asianomaisella tavalla. Ette suinkaan otaksune, että herra de Chateau Renaud hylkää vaatimukseni?
— Onnettomuudeksi on hänellä liian itserakkaat ajatukset voidaksensa sen tehdä, vastasin.
— Hyvä, palatkaamme Pariisiin, toivon ett? murkinoisitte kanssani tänä aamuna Café de Pariisissa. Siellähän veljeni tavallisesti aamiaisti, eikö totta?
— Niin luulen.
— Kaikessa tapauksessa tulen siellä kohtaamaan Giordanoa.
— Siis Café de Pariisiin, vastasin.
Puolta tuntia myöhemmin olimme ravintolan edustalla.
XIV LUKU.
Lucianin astuminen ravintolaan oli vaan uusi todistus hänen yhdennäköisyydestään veljensä kanssa.
Sanoma Louisin kuolemasta oli kiertänyt ympäri kaupunkia, ei tosin yksityiskohtineen, mutta sellaisenaan kun se saatiin tietää, ja Lucianin ilmestyminen herätti yleistä hämmästystä.
Tietäen että parooni Giordano tulisi yhtymään meihin, tilasin yksityishuoneen, jossa Lucian alkoi lukea sanomalehteä mitä suurimmalla kylmäverisyydellä.
Kun aamiainen oli lopussa, saapui Giordano.
Nuoret miehet eivät olleet nähneet toisiansa viiteen vuoteen, mutta yksinkertainen kädenpudistus oli heidän ainoa tervehdyksensä.
— Kaikki on järjestetty, virkkoi Giordano.
— Chateau Renaud vastaanotti vaatimukseni?
— Kyllä, mutta sillä ehdolla, että kun hän on taistellut kanssanne, hänet on jätettävä yksin.
— Hänen ei olisi tarvinnut vaivata päätänsä sillä ajatuksella. Minä olen viimeinen de Franchin sukua.
— Näittekö Chateau Renaudin tahi hänen todistajansa?
— Näin vaan Chateau Renaudin, mutta hän lupasi antaa tiedon sekä herra de Boissylie että herra de Chateaugrandille. Tulette käyttämään samoja aseita ja kohtaamaan toisenne samalla hetkellä ja samalla paikalla.
Aamiaisen jälkeen pyysi Lucian että veisimme hänet taloon, jossa veljensä oli asunut, ja saattaisimme hänet talon isännän kanssa tuttavuuteen. Hän halusi viettää yön, joka eroitti hänet Louisin koston hetkestä, Louisin omassa huoneessa. Me suostuimme siihen ja tuntien että hän halusi olla yksin, jätimme hänet sinne ja palasimme pois.
Olimme päättäneet yhtyä jälleen kello kahdeksan aamulla ja hän pyysi minun tuomaan samat pistoolit tullessani.
Astuessani sisälle seuraavana aamuna tapasin hänet kirjoittamassa aivan samoin kuin veljensä olin tavannut. Vaikka hyvin kalpea, hymyili hän kuitenkin.
— Hyvää huomenta, sanoi hän; olen kirjoittamassa äidilleni.
— Toivon ettei kirje ole yhtä surullinen kuin se, jonka veljenne kirjoitti viikko sitte.
— Kirjoitin äidilleni että Louis on kostettu.
— Mutta kuinka voitte kirjoittaa sellaisella varmuudella?
— Eikö veljeni ilmoittanut teille kuolemaansa edeltä päin? No hyvä, samoin nyt minä julistan teille edeltä päin herra de Chateau Renaudin kuoleman.
Hän nousi ylös ja kosketti minua otsaan.
— Kuulani tulee sattumaan tähän paikkaan.
— Ja te?
— Hänen kuulansa ei tule edes hipaisemaan minua.
— Mutta odottakaa ainakin kunnes kaksintaistelu on tapahtunut, ennen kun lähetätte kirjeenne.
— Se olisi vallan tarpeetonta.
Hän soitti kelloa ja palvelija tuli sisään.
— Josef, virkkoi hän, vie tämä kirje heti paikalla postiin.
— Oletteko nähneet veljenne? kysyin.
— Olen, vastasi hän.
Samassa hetkessä saapui parooni Giordano; kello oli kahdeksan ja me läksimme paikalla.
Lucian oli niin malttamaton että saavuimme paikalle kymmenen minuuttia liian aikaiseen.
Juuri yhdeksän aikaan saapuivat vastustajamme.
— Tässä olemme, hyvät herrat, sanoi herra de Chateaugrand, mutta te tiedätte ehtomme. Tämä kaksintaistelu pitää olla viimeinen; ja mitkä lienevätkin seuraukset, herra de Chateau Renaud ei tule olemaan edesvastauksessa mistään.
— Se on päätetty, vastasi parooni.
Lucian kumarsi.
— Onko teillä pistoolit? kysyi kreivi.
— On; aivan ne entiset.
— Herra de Franchi ei ole tottunut niitä käsittelemään, eikö totta?
— Paljon tottumattomampi kuin herra de Chateau Renaud, joka on jo käyttänyt niitä kerran, jota vastoin herra de Franchi ei ole niitä ennen edes nähnyt.
— Vallan hyvä, hyvät herrat. Tulkaa, Chateau Renaud.
Sen enempää puhumatta saavuimme metsään. Ei kukaan meistä ollut vielä oikein tointunut viimeisen kauhistuttavan tapauksen jälkeen samalla paikalla, ja me tunsimme että toinen yhtä kauhea näky tulisi olemaan taas tässä silmiemme edessä.
Saavuimme pienelle aukeamalle. Herra de Chateau Renaud, joka oli täydellisesti varma itsestään, esiintyi kylmällä tyyneydellä, mutta ne, jotka olivat nähneet hänet vähää ennen, tiesivät ettei hän ollut aivan niin rauhallinen kuin miltä hän näytti. Kerta kerralta vilkasi hän Lucianiin päin epäluuloisesti.
Kenties veljesten yhdennäköisyys hämmästytti häntä, ja hän näki
Lucianissa varmaan Louisin kostavan haamun.
Lucian, ollen tyyni ja kylmäverinen, näytti mieheltä, joka on varma koston saaliistaan.
Ennen kun kukaan ehti sanoa hänelle missä paikassa hänen piti seisoa, asettui hän aivan samalle kohdalle, jossa veljensä oli seisonut ja pakoitti siten vastustajansa asettumaan entiselle paikalleen.
Lucian otti vastaan pistoolinsa riemun hymyllä. Kun herra de Chateau Renaud sai omansa, muuttui hän kuolon kalpeaksi ja pisti kätensä kauluksensa väliin, aivan kuin olisi ollut tukehtumaisillaan.
Mahdotonta olisi kuvailla kauhua, joka vasten tahtoani minut valtasi, katsellessani tätä nuorta miestä; kaunis, rikas ja hienostunut mies, joka vielä päivää ennen ajatteli, että pitkät ja onnelliset vuodet olivat hänen edessään, mutta joka nyt sydämmen tuskalla huomasi olevansa tuomittu kuolemaan.
— Oletteko valmiit, hyvät herrat? kysyi herra de Chateaugrand.
— Olemme, vastasi Lucian. Herra de Chateau Renaud teki myöntävän liikkeen.
Tuntien että oli aivan mahdotonta heihin katsoa, käänsin pääni heistä pois.
Kuulin kaksi pamahdusta ja kolmanneksi niiden kaiun.
Katsahdin ympärilleni.
Herra de Chateau Renaud makasi maassa pitkänään. Hän oli kuollut ilman huokausta, ilman liikahdusta.
Uteliaisuuden ja kauhun valtaamana lähestyin kuollutta; kuula oli sattunut keskelle otsaa, aivan kuin Lucian oli sanonut.
Juoksin Lucianin luokse; hän oli tyyni ja liikkumaton, mutta nähdessänsä minun lähestyvän, pudotti hän pistoolinsa ja heittäytyi syliini.
— Oi veljeni! veli raukkani! huudahti hän purskahtaen itkuun. Ne olivat ensimmäiset kyyneleet, jotka hän elämässänsä oli vuodattanut.