language: Finnish

KORSIKAN VELJEKSET

Kirj.

Alexandre Dumas

Suomentanut

Hanna Blomqvist

Brooklynissa, Siirtolaisen Kirjapainossa, 1901.

I LUKU.

Maaliskuun alkupuolella vuonna 1841 olin matkalla Korsikaan.

Matka oli yhtä omituinen kuin miellyttävä.

Toulonista lähdettyä voi saapua Ajaccioon kahdessakymmenessä tunnissa tahi Bastiaan kahdessakymmenessä neljässä tunnissa.

Kerran sinne saavuttua saa vuokrata hevosen viidellä frangilla päivässä, tai ostetuksi viidelläkymmenellä, ja tämä hevonen, huolimatta hinnan halpuudesta, on kuuluisa kaskonilainen tamma, joka hyppää yhdellä harppauksella Pont Neufiita Seineen, ja on paljon hyödyllisempi kuin ranskalainen rotuhevonen.

Siltojen ylitse, joissa Auriol olisi tarvinnut tasapainopalkin ja niistä Bolman olisi hypännyt koukkujen varassa, hyppää se ilman apukeinoja vahingoittumatta.

Ettei pelottaisi, ei matkustaja tarvitse muuta kuin sulkea silmänsä ja antaa eläimen seurata omaa hyvää tahtoaan; hevosen tehtävänä on olla varovainen, eikä hänen. Tällainen hevonen kykenee sitä paitsi muuhunkin, ei ainoastaan hyppimiseen ja kiipeilyyn, se saattaa juosta huoleti viisitoista peninkulmaa päivässä, kaipaamatta mitään ruokaa tahi juomaa.

Aika ajottain, kun matkustaja pysähtyy ihantelemaan jotakin tarumaista vanhaa linnaa tahi piirtämään romantillisia raunioita, syöpi hevonen hitusen ruohoa, kalvaa puuta tahi jyystää sammalpeitteistä kiveä, ja on täydellisesti tyytyväinen.

Asunnon hankkiminen on yhtä yksinkertainen. Matkustaja saapuu kylään, ratsastaa pitkin pääkatua, valitsee talon, joka hänestä näyttää mukavimmalta ja kolkuttaa ovelle. Paikalla tulee isäntä tai emäntä näkyviin, tarjoaa vierasvaraisesti puolet illallisestaan ja kokonaisen vuoteen, ja saattelee seuraavana päivänä vierastaan kiitellen häntä siitä, että on poikennut hänen majaansa.

Ei mitään maksua voi tulla kysymykseenkään — isäntä pitäisi sellaisen tarjouksen solvauksena. Jos talon palvelija on tyttö, voi matkailija antaa hänelle, jos haluaa, jonkun silkkiliinan, jonka hän on uudistava lähimpänä juhlapäivänä; jos palvelija on mies, ottaa hän kenties mielellään lahjaksi tikarin, jolla tappaa, jos sattuu kohtaamaan, vihamiehensä.

Rosvoja ei löydy, vaikka pahantekijöitä löytyy, mutta nämä molemmat luokat ovat kokonaan erilaiset.

Satulassa saattaa olla riippumassa kukkaro täynnä kultaa ja matkustaja voipi kulkea saaren halki sen toisesta päästä toiseen ilman vähintäkään pelkoa; mutta jos joku vihamiehensä olisi julistanut koston, vendetan, häntä vastaan, en voisi taata paria peninkulmaa hänen matkastaan. Olin siis, niin kuin jo sanoin, Korsikassa maaliskuun alkupuolella. Olin siellä aivan yksin, sillä Jadin oli jäänyt Roomaan. Olin purjehtinut Bastiaan ja ostanut sieltä hevosen edellä mainitulla hinnalla. Olin jo käynyt sekä Kortessa ja Ajacciossa, ja kertomukseni alussa olin juuri vaeltamassa Sartenen maakunnan läpitse matkalla Sullacaroon.

Matka oli lyhyt — kenties kaksitoista peninkulmaa; mutta minulla oli opas, sillä pelkäsin että teiden koukuroiset käänteet pitkin mäkien syrjiä eksyttäisivät minut tieltä.

Arviolta viiden aikaan saavuimme mäen kukkulalle, josta oli näköala sekä Olmetolle että Sullacarolle.

Viivähtäessämme siellä hetkisen, kysäsi opas:

— Mihin haluatte, teidän jalosukuisuutenne, majoittua?

Katsahdin kylän katuihin jalkojeni juuressa; ne näyttivät melkein autioilta. Muutamia naisia vaan juosta pyrähteli kadulla, vilkaisten aina taaksensa.

Vieraanvaraisen tavan mukaan, josta jo olen kertonut, oli minulla vara valita ainakin sadasta talosta kylässä mieleiseni, ja mietiskellessäni mikä niistä näyttäisi tarjoavan eniten mukavuuksia, valitsin viimein pienen palatsin kuosiin rakennetun talon puistikon laidassa, ikkunat ja ovet varustettuina suojustavalla rautaristikolla. Näin nyt vasta ensi kerran yhden tällaisia linnoituksen tapaisia kyliä ja samalla juolahti mieleeni että Sartene oli klassillinen vendetan maa, jossa kosto oli jokapäiväistä.

— Oh! — huudahti opas, jonka silmä oli seurannut käteni viittausta, — teidän jalosukuisuutenne ei ole tehnyt huonoa valintaa; tämän talon omistaa rouva Savilia de Franchi. — Sallikaa minun tässä huomauttaa, että Korsikassa kaikkialla puhutaan italian kieltä.

— Mutta — kysyin — eikö ole sopimatonta pyytää vierasvaraisuutta naiselta?

— Mitä sopimatonta siinä voisi olla? — kysyi opas hyvin kummastuneen näköisenä.

— Jos nainen on nuori — jatkoin — ja jos hänessä on parisilaista itserakkautta, eikö hän loukkautuisi vierailustani?

— Loukkautuisi! — matki opas, koettaen saada selville sanaini sisältöä, selitettyäni ranskalaisen kaikella taidolla niin selvästi kuin mahdollista.

— Niin juuri — huudahdin — nainen on leski?

— On, teidän ylhäisyytenne.

— No hyvä, huoliiko hän siis siinä tapauksessa nuorta miestä vieraakseen?

Vuonna 1841 olin yli 30 vuotta vanha, mutta kuitenkin kutsuin itseäni nuoreksi mieheksi.

— Josko hän huolii nuoresta miehestä! — matki opas — mikä ero siinä sitte on, jos olette nuori tahi vanha?

— Kuinka vanha madame Savilia on? kysyin.

— Noin neljänkymmenen vuotias.

— Ah! oikein hyvä. Hänellä on lapsia kaiketi?

— Kaksi poikaa; kaksi nuorta veljestä.

— Saanko minä heidät nähdä?

— Saatte nähdä yhden, joka asuu kotona äitinsä kanssa.

— Entä toinen?

— Toinen on Pariisissa.

— Kuinka vanhat he ovat?

— Kahdenkymmenen yhden.

— Molemmat?

— Niin, he ovat kaksoiset.

— Mikä ura heillä on?

— Hänestä, joka on Pariisissa, tulee lakimies.

— Ja toinen?

— Toisesta tulee korsikalainen.

Tämä kuvaava vastaus lausuttiin mitä luonnollisimmalla tavalla.

Kymmenen minuuttia myöhemmin saavuimme kylään. Silloin huomasin että jokainen talo oli linnoitettu, ei tosin samalla tavoin, kuin rouva Savilian kartano, sillä niiden omistajien köyhyys ei myöntänyt sellaista ylellisyyttä, mutta puhtaasti ja yksinkertaisesti rautaristikoilla ja luukuilla varustettuina, joissa kuitenkin oli pieniä koloja pyssynpiippuja varten.

Muutamat ikkunat olivat varustetut luukuilla.

Kysyin oppaaltani miksi noita luukkuja nimitettiin. Hän vastasi että niitä kutsuttiin "archeres", josta tulin siihen käsitykseen että Korsikan vendetta oli ollut olemassa jo ammoisia aikoja ennen ampuma-aseiden keksintöä.

Lähestyessämme kylää näytti se muuttuneen ikään kuin autioksi asujamista.

Useat talot näyttivät olleen piiritystilassa ja niiden seinissä näkyi luodin reikiä.

Pienistä luukuista tähysteli silmä meitä tuon tuostakin, mutta emme voineet eroittaa oliko kurkistajat miehiä vai naisia.

Vihdoin saavuimme valitsemani talon kohdalle; se oli isoin koko kylässä.

Yksi asia minua kuitenkin kummastutti; mikä minusta ensin loitommalla oli näyttänyt rautavarustukselta, olikin vaan puuluukkuja; koko talo oli muutoin aivan suojaton ja ikkunat eivät olleet suojustetut erityisesti.

Luukuissa näkyi kuitenkin luodin merkkejä, mutta ne olivat varmaan olleet jo monta vuotta.

Kun oppaani kolkutti ovelle, avattiin se selki seljälleen ilman pienintäkään epäröimistä ja eräs miehinen henkilö näyttäytyi.

Hänellä oli päällään samettiliivi, housut samasta aineesta ja nahkasäärykset. Silkkinen vyö oli sidottu hänen vyötärystänsä ympäri, josta välähteli espanjalaisen tikarin kahva.

— Sanokaa minulle — virkoin — onko sopimatonta, outo kun olen, pyytää vieraanvaraisuutta emännältänne?

— Ei suinkaan, teidän ylhäisyytenne — vastasi hän — vieras kunnioittaa sitä taloa, mihin hän näkee hyväksi sijoittua. Maria — jatkoi hän, kääntyen palvelustyttöön päin, joka seisoi hänen takanansa — kerro rouva Savilialle että ranskalainen matkailija on hänellä vieraana.

Samassa astui hän kahdeksan askelta ja tarttui hevoseni suitsiin viedäksensä sen talliin.

— Kaikki on valmiina palvelukseksenne, teidän ylhäisyytenne — virkkoi hän sitte — tehkää hyvin ja astukaa sisälle.

II LUKU.

Astuin sisälle ja tapasin siellä pitkän mustiin puetun naisen.

Tämä nainen, joka vielä oli kaunis, oli rouva Savilia.

— Suokaa minulle anteeksi, madame — virkoin — tämä uhkarohkeuteni, jonka kuitenkin maan tavat sallivat.

— Olette tervetullut — vastasi hän — ja poikani, joka on tuleva tuossa paikassa, on toivottava teidät tervetulleeksi. Tästä hetkestä, herra, on talomme oleva teidän; käyttäkää sitä sen tähden niin kuin omaanne.

— Pyydän vieraanvaraisuutta vaan yhdeksi yöksi, madame; varhain huomen aamulla jatkan matkaani.

— Teillä on valta tehdä niin kuin haluatte; mutta toivon että muutatte vielä mielenne ja että saamme kunnian pitää teitä luonamme jonkun ajan. Maria — jatkoi hän kääntyen palvelijan puoleen — näytä tälle herralle Louisin huone, sytytä valkea ja varusta kuumaa vettä — ja sitte, kääntyen puoleeni, virkkoi hän: — Olkaa hyvä ja seuratkaa tätä tyttöä, herra, ja pyytäkää häneltä mitä muuta tarvitsette. Illallinen on oleva pöydässä tunnin kuluttua, ja niin pian kun poikani on palannut kotiin, on hän luvallanne pyytävä teitä tavata.

— Suotteko anteeksi matkapukuni, rouva?

— Tietenkin — vastasi hän hymyillen — ehdolla, että suotte anteeksi yksinkertaisen vastaanottonne.

Kumartaen käännyin ja seurasin palvelijaa.

Huone oli ensimmäisessä kerroksessa, näköala pihamaalle. Huonekalusto oli kokonaan muodikas — harvinaisen ylellisyyden ilmiö saarella, joka oli loitolla sivistyneestä mailmasta — sisältäen vuoteen, patjarahin, neljä nojatuolia, ison kirjakaapin ja piirongin. Patjarahit ja tuolit olivat päällystetyt pumpulikankaalla, ja ikkunoiden sekä vuoteensa edessä riippui uutimet samasta aineesta.

Kirjakaappi sisälsi kokoelman parasta ranskalaista runous- ja siveysopillista sekä historiallista kirjallisuutta, joiden joukosta löysin jonkunmoisella ylpeyden tunteella oman "Matkamuistelmani".

Piirongin laatikoissa kiilui avaimet; avasin yhden laatikon ja löysin sieltä otteita Korsikan historiasta, tarkoituksessa saada vendettaa poistetuksi, muutamia ranskalaisia runoja, italialaisia sonetteja; kaikki olivat käsikirjoituksina — ja seuraamatta tutkimuksiani sen kauvemmaksi oli minun helppo kuvitella että herra Louis de Franchi oli nuori ylevätunteinen ylioppilas.

Sitte aloin valmistautua illalliselle ja olin juuri saanut itseni siistityksi, kun ovi avattiin ja miespalvelija astui sisään. Hän sanoi että herra Lucian de Franchi, joka juuri oli palannut, halusi tietää saisiko hän tulla toivottamaan minut tervetulleeksi.

Vastasin että olin kokonaan herra Lucian de Franchin palvelukseksi, ja hetkisen päästä astui hän huoneeseen. Hän oli, niin kuin oppaani oli sanonut, nuori kahdenkymmenen yhden vuoden vanha, mustatukkainen ja tummasilmäinen, iho auringon paahtama, pikemmin lyhyt kuin pitkä nuorukainen, mutta vartalonsa oli erinomaisen hyvin kehittynyt.

Kiiruhtaessansa niin pian kuin mahdollista lausumaan minulle tervehdyksensä, oli hän vielä ratsastuspuvussa, saappaissa ja kannuksissa.

Vyöstä riippui pistooli ja kädessänsä piti hän englantilaista haulikkoa. Huolimatta isäntäni nuoruudesta, jonka ylähuulessa oli vasta hienoa höytyä, hämmästytti minua hänen vapaa ja päättävä käytöksensä, joka leimasi koko hänen olentonsa.

— Anteeksi, jos häiritsen teitä — virkkoi hän. — Tulin kysymään onko teillä kaikki mitä tarvitsette. Maamme on niin vailla sivistystä, että pelokkaina rohkenemme tarjota ranskalaiselle vierasvaraisuutta.

— Pelkonne on turhaa, hyvä herra — vastasin — ei kukaan voisi paremmin pitää huolta vieraittansa tarpeista kuin rouva de Franchi, ja jollen näkisi viehättävän ihanaa näköalaa ikkunastani, voisin helposti kuvailla olevani Pariisissa Chaussée d'Andin kadun varrella.

— Niin — vastasi nuori mies — se oli veljeni päähänpisto; hän halusi elää ranskalaisten tapojen mukaan, mutta pelkään että kun hän jättää Pariisin, tämä pieni parodia sivistyneestä mailmasta ei tule häntä enää palattuansa tyydyttämään niin kuin ennen.

— Onko hän ollut kauvan poissa? kysyin.

— Kymmenen kuukautta, herra.

— Mutta hän palajaa piakkoin, eikö totta?

— Oh! ei ainakaan ennen kun kolmen, neljän vuoden perästä.

— Ero on pitkä kahdelle veljekselle.

— Niin on, varsinkin kun pitävät toisistansa niin kuin me.

— Mutta ennen kun tutkintonsa ovat lopussa, käy hän varmaan teitä tervehtimässä?

— Arvattavasti; hän lupasi käydä.

— Joka tapauksessa teitä ei mikään estä vastaamasta hänen vierailuansa.

— Se ei käy laatuun; en jätä koskaan Korsikkaa.

Vastauksessansa ilmeni selvästi kodin rakkaus, joka on niin inhimillistä. Minä hymyilin.

— Se tuntuu teistä oudolta, eikö totta? jatkoi hän myös hymyillen — että kuka tahansa ei jättäisi mielellänsä onnetonta maatamme, mutta elämäni on koskissa ja metsissä; minulla täytyy olla vapautta; jos minun pitäisi elää kaupungissa, luulen että kuolisin.

— Mutta kuinka on mahdollista että luonteillanne voi olla niin suuri ero?

— Siksikö se teitä ihmetyttää, kun olemme muutoin niin yhden näköiset?
Tunnetteko hänet?

— Oletteko siis yhden näköiset?

— Olemme niin suuressa määrin, että kun olimme lapsia, vanhempamme panivat erityisiä merkkejä vaatteihimme eroittaaksensa meidät toisistamme.

— Entä sittemmin, kun kasvoitte isommiksi? kysyin.

— Kasvaessamme alkoi ulkomuotomme erota toisistaan, sillä veljeni muuttui kalpeaksi istuessansa kirjojensa ääressä, mutta minä muutuin tummemmaksi päivän paahtamaksi oleskellessani ulkoilmassa.

— Toivon, että jos annatte minulle tilaisuuden viedä tervehdyksen veljellenne, tulen omin silmin näkemään ja arvostelemaan eroavaisuuden välillänne.

— Olette sangen ystävällinen, ja minä tulen ilolla sen tekemään. Mutta, suokaa anteeksi, huomaan ettei pukuni ole niin kunnossa kuin teidän. Neljännestunnin kuluttua on illallisemme oleva valmis ja sen loputtua minulla on jotain tekemistä.

— Menettekö ulos? kysyin.

— Menen, vastasi hän; minulla on kohtaus erään henkilön kanssa.

Minä hymyilin.

— Oh! ei sellainen, jommoista te ajattelette. Minulla ei ole vaimoa, eikä koskaan tule olemaan. Jos veljeni menee naimisiin ja saa lapsia, minulla ei niitä tule olemaan; mutta jos hän ei tule menemään naimisiin, täytyy minun mennä, ettei sukumme loppuisi. Mutta jo olen löpissyt tarpeeksi. Jos haluatte tulla huoneeseeni siksi aikaa kun pukeudun, tulen näyttämään teille kokoelmani, joista muutamilla on historiallista arvoa.

III LUKU.

Otin mielelläni vastaan tämän tarjouksen, joka oli aivan oman toivoni mukainen.

Seurasin sen vuoksi isäntääni, joka avaten oven omaan asuinkerrokseensa, kulki edelläni tietä näyttäen.

Huone, johon saavuin, oli oikea museo.

Huonekalusto oli viidenneltätoista tahi kuudenneltatoista vuosisadalta.

Vuode seisoi neljällä kauniilla jalustalla ja oli verhottuna viheriäisellä damaskilla, johon kultaisia kukkia oli kudottu. Ikkunaverhot olivat samaa ainetta; seinät olivat peitetyt espanjalaisilla nahoilla ja muu huonekalusto itämaista, gotilaista ja nykyaikaista.

Päivän selvää oli että Lucianin ympäristö oli yhtä sotaista kuin veljensä rauhallista.

— Katsokaa, virkkoi hän, poiketessaan pukeutumahuoneeseen; olette tässä ympäröitynä kolmella vuosisadalla. Minun täytyy nyt pukeutua vuoristolaiseen tapaan, sillä niin kuin jo sanoin, minun täytyy mennä heti illallisen jälkeen ulos.

— Mutta mikä, kysyin, kaikista näistä miekoista ja tikareista on historiallisesti kuuluisa?

— Niitä on kolme; katsokaa ensin tuota tikaria sängyn pään luona, jonka kahva muodostaa sinetin.

— Näen sen.

— Tämä tikari on kuulunut Sampierolle.

— Mitä, kuuluisalle Sampierolle, Vaninan teloittajalle?

— Ei teloittajalle, mutta murhaajalle.

— Sehän on lopultakin sama asia.

— Kenties muualla mailmassa, mutta ei Korsikassa.

— Mutta kuinka se on joutunut teidän omaksenne?

— Se on ollut perheemme omaisuutena kolmesataa vuotta. Sen antoi
Napoleon de Franchille Sampiero itse.

— Ja mitä näistä miekoista, kysyin, jotka riippuvat vuoteen jalkopuolella?

— Yhden antoi eräälle esi-isistäni Paoli ja toisen antoi Bonaparte taistelussa Pyramidien luona.

Tarkastellessani näitä merkillisyyksiä, ilmestyi miespalvelija ovelle.

— Teidän ylhäisyytenne, virkkoi hän kääntyen Lucianin puoleen, illallispöytä on katettu.

— Hyvä on, Griffo, vastasi nuori mies; sano äidilleni että tulemme alas heti paikalla.

Muutaman minuutin kuluttua tuli hän ulos pukemahuoneestaan puettuna täydelliseen vuoristolaispukuun — samettitakkiin, polvipöksyihin ja sääryksiin.

Hän löysi minut tarkastelemasta kahta pyssyä, jotka riippuivat vierekkäin seinällä, molemmissa sama kirjoitus: — "Syyskuun 21 p. 1819 — kello 11 aamupäivällä."

— Ja ovatko nämä pyssyt myös historiallisia?

— Ovat, vastasi hän, ainakin meille; yksi niistä oli isäni.

— Ja toinen? kysyin.

— Ja toinen, virkkoi hän nauraen; toinen on äitini; mutta menkäämme alas, äiti odottaa.

Lucianin huomautus äitinsä pyssystä antoi minulle paljon miettimisen aihetta, ja minä katsahdin madame de Franchiin suuremmalla huomiolla kuin ensin. Poika tervehti häntä suudellen kunnioittavasti hänen kättänsä, huomaavaisuus, jonka hän vastaanotti kuningattaren kaikella arvokkuudella.

— Suo anteeksi, äiti, virkkoi hän, jos olen antanut odottaa.

— Et lainkaan, vastasi hän, tulin juuri nyt alas itsekin; kuitenkin halusin kernaasti sinua tavata kysyäkseni uutisia veljeltäsi.

— Onko poikanne kipeä? kysyin madame de Franchilta.

— Lucian pelkää sitä, vastasi hän.

— Oletteko saaneet sen tietää häneltä itseltään?

— Emme, vastasi hän, ja se tekee minut levottomaksi.

— Mutta, kysyin Lucianilta, kuinka tiedätte että hän on kipeä?

— Koska en itse voi hyvin.

— Mutta se tuskin todistaa — —

— Ettekö tienneet että olimme kaksoiset?

— Tiesin; opas kertoi minulle.

— Eikö hän kertonut teille myöskin että olimme syntyessämme yhdistetyt siteillä?

— Ei, sitä en ole kuullut.

— Tietysti meidät leikattiin erilleen; mutta vaikka olemmekin eroitetut, kuulumme yhäti samaan ruumiiseen, ja jokainen vaikutus, ruumiillinen tahi sielullinen, jonka toinen meistä tuntee, vaikuttaa myös toiseen meistä, ja koska minä näinä viime päivinä olen ilman minkäänlaista syytä tuntenut itseni pahoinvoivaksi ja surulliseksi, olen varmasti vakuutettu että veljeni kärsii syvästi jollakin tavoin.

Tämä erinomainen selitys, jonka nuori mies antoi mitä luonnollisimmalla tavalla ja äänellä, hämmästytti minua suuresti.

Madame de Franchi hymyili surumielisesti ja sanoi:

— Olet kuitenkin varma että hän on hengissä?

— Jos hän olisi kuollut, virkkoi Lucian levollisesti, olisin nähnyt hänet.

— Ja olisit kertonut siitä minulle, eikö niin?

— Tietysti äiti, aivan samassa hetkessä, sen vakuutan.

— Hyvä on. Suokaa anteeksi, herra, jatkoi hän kääntyen puoleeni, että näin huonosti kykenen peittämään levottomuuteni hänen suhteensa; mutta Lucian ja Louis eivät ole ainoastaan minun poikiani, vaan he ovat viimeiset, jotka kantavat sukunimeämme. Pyydän, ottakaa paikka oikealla puolellani. Lucian, istu tähän.

Me istuimme ison pöydän äärimmäiseen päähän, jonka toiseen päähän oli asetettu kuusi lautasta perhettä varten — nimittäin henkilöille, jotka isossa talossa ovat isäntäväen ja palvelijain välillä.

Illallinen oli runsas ja ylellinen.

Vaikka olin niin nälissäni, en ollut joutunut sitä muistamaan, sillä astuttuani talon kynnyksen ylitse, olin tullut ikään kuin toiseen mailmaan ja elin kuin unissani.

Kuka oli tämä nainen, jolla oli oma pyssynsä?

Kuka oli tämä nuori mies, joka tunsi samaa tuskaa kuin veljensä, joka oli kolmen sadan peninkulman päässä?

Kuka oli tämä äiti, joka otti pojaltansa lupauksen, että ilmoittaisi hänelle heti jos näkisi veljensä kuolleena?

Kaikki antoi paljon aihetta miettimiseen.

Kuitenkin tunsin että äänettömyyteni näyttää epäkohteliaalta; katsoin sentähden ylös, poistaen mielestäni tarmoni takaa kaikki nämä ajatukset.

— No niin, virkkoi Lucian, ikään kuin jatkoksi katkaistuun keskusteluun, ja teille juolahti siis mieleen nähdä Korsikka?

— Niin, jo monta vuotta teki mieleni tänne.

— Olipa hyvä, ettette kauvemmin viivytelleet, sillä ranskalaiset tavat ja kuosit ovat nopeasti muuttamaisillaan meidän maamme, ja ne, jotka muutaman vuoden kuluttua haluavat nähdä Korsikan, eivät löydä siitä enää mitään.

— Kaikessa tapauksessa, vastasin, tulee vanha kansallishenki hakemaan itsellensä turvapaikan sivistyksen voittokulkua vastaan, ja se on löytävä sen Sardinessa sekä Tavoran laaksoissa.

— Niinkö luulette, virkkoi nuori mies hymyillen.

— Aivan varmaan; sillä eikö minulla ole tässä aivan silmieni edessä kaunis ja arvokas näyte Korsihan tavoista?

— Niin kyllä; mutta huolimatta äidistäni ja itsestäni, edessämme neljänsadan vuoden vanhat tavat, tässä talossa vanhoine huonekaluineen ja omine kehyksineen, tuli Ranska, löysi veljeni ja kiidätti hänet pois, vieden hänet Pariisiin, josta hän on palajava asianajajana. Hän tulee elämään Ajacciossa, eikä täällä, esi-isiensä talossa. Jos hänellä on lahjoja, tulee hän kenties kuuluisaksi, kenties kuninkaan uskotuksi, ja sitte tulee hän vainoomaan kaikkia ahdistettuja otuksia tässä maassa; hän tulee sekoittamaan käsitteet teloituksesta ja murhasta; lain nimessä tulee hän vaatimaan niiden päitä, jotka ovat täyttäneet sellaisia velvollisuuksia, joiden laiminlyömistä esi-isämme olisivat pitäneet mitä häpeällisimpinä; hän tulee pitämään ihmisten tuomiota Jumalan tuomiona, ja kun hän on yön aikaan laskenut jonkun pään pyövelin piilun alle, uskoo hän tehneensä hyvän palveluksen maalleen sekä kohottaneensa yhden sivistyksen kulmakiven paikoilleen.

Ja nuori mies kohotti silmiänsä aivan kuin Hannibal mahtoi tehdä Zamon taistelun jälkeen.

— Mutta, vastasin, huomatkaa minkä tasapainon kohtalo itse on asettanut; sillä, jos veljenne tulee olemaan uusien aatteiden toteuttaja, olette te vanhojen tapojen puoltaja.

— Oh! minä teen paljon sellaista, joka on arvotonta de Franchille.

— Te! huudahdin hämmästyneenä.

— Niin, minä! Haluatteko että sanon teille mitä varten te tulitte maatamme katselemaan? Olette tulleet tänne mailmanmiehen uteliaisuudella, joko taiteilijana tahi runoilijana. En tiedä kuka te olette, enkä halua sitä kysyä. Voitte virkkaa, jos haluatte, milloin aijotte meidät jättää; jos viivähdätte, pidämme teitä vieraanamme, ja se riittää. No niin, te olette tulleet tänne toivossa saada nähdä vendetan kylän sekä tullaksenne yhteentörmäykseen jonkun roiston kanssa, niin kuin Prosper Merimée kuvaa Columbassa.

— Se ei tosiaankaan ole hyvin kaukana toiveistani. Talonne, luulen, on ainoa talo kylässä, joka ei ole linnoitettu.

— Aivan niin; ja se vaan todistaa että minä myös luisun alaspäin. Isäni, isoisäni sekä kuka muu hyvänsä esi-isistäni olisi yhdistänyt voimansa yhteen tai toiseen puolueeseen, joihin kylämme on ollut jakautunut kymmenen vuotta. Ja tiedättekö mitä minä olen heidän, keskellään, keskellä pyssyn pauketta ja miekan kalsketta? Minä, luvallanne, olen rauhantuomari. Olette tulleet tänne nähdäksenne roistoja, eikö niin? No, hyvä, tulkaa kanssani tänä iltana, niin saatte nähdä yhden.

— Sallitteko tosiaankin minun teitä seurata?

— Tietysti, jos siitä on teille hauskuutta.

— Otan vastaan tarjoamaksenne mitä suurimmalla mielihyvällä; mutta kertokaa minulle, mikä oli varsinaisena syynä tähän riitaan, jota teidän on kaikesta päättäen pyydetty ratkaisemaan?

— Oh! vastasi Lucian, riidan syyllä ei ole mitään tekemistä sen kanssa; se on vaan seuraus. Jos yhteen tai toiseen suuntaan putoaminen on aiheuttanut miehen kuolemaan, ei hän siltä ole vähemmän kuollut.

Hän ei näyttänyt tahtovan kertoa tämän hirvittävän sodan syytä, joka viimeisenä kymmenenä vuotena oli häirinnyt Sullacaron kylän rauhaa; ja hänen epäröimisensä saattoi minut yhä vaan uteliaammaksi.

— Mutta, sanoin, onko riidan syy salaisuus?

— Oh! ei suinkaan; se alkoi Orlandin ja Kolonnan välillä.

— Millä tavalla?

— Yksinkertaisesti näin: Yksi Orlandin kananpojista juoksi Colonnan takapihaan, ja kun orlandilaiset riensivät sitä hakemaan pois, väittivät kolonnalaiset sen kuuluvan heille. Orlandilaiset uhkasivat viedä heidät rauhantuomarin eteen, ja silloin äiti, joka piteli kananpoikasta sylissään, väänsi siltä niskat nurin, paiskasi sen päin naapurinsa naamaan ja sanoi hänelle:

— "No, hyvä, koska se on teidän, syökää se!" Silloin yksi orlandilaisista otti ylös kananpojan ja oli vähällä lyödä vanhaa vaimoa, joka oli heittänyt kananpojan hänen sisartansa kohti, kun onnettomuudeksi samassa hetkessä eräs kolonnalainen laukasi latingissa olevan pyssynsä, tappaen miehen paikalla.

— Ja kuinka monta elämää on tämä riita maksanut?

— Yhdeksän on murhattu.

— Ja kaikki yhdestä kananpojasta, joka ei ole viittäkymmentä penniä kalliimpi?

— Niin; mutta niin kuin jo kerroin, syyllä ei ole asian kanssa enää mitään tekemistä; meidän tulee katsoa seurauksia.

— Mutta koska yhdeksän henkilöä on tullut murhatuksi, pitääkö kymmenen välttämättömästi seurata?

— Ei suinkaan, sitte kun minut valittiin välittäjäksi.

— Heidän omasta pyynnöstään?

— Oi, ei suinkaan, vaan veljeni pyynnöstä. Hän puhui siitä Pariisin viranomaisten kautta, enkä ymmärrä kuinka he välittävät laisinkaan siitä, mitä tapahtuu eräässä onnettomassa Korsikan kylässä. Sen toimitti varmaan aluksi maaherramme, joka sanoi kenties että minun yksi ainoa sanani saisi koko riidan lauhtumaan ja hajoamaan kuin tuhka tuuleen. Ja he puhuivat asiasta veljelleni, joka antoi äänensä minulle. Oh! he eivät kykene koskaan sanomaan, että veli antoi sanansa veljelle, joka ei kunnioittanut tehtäväänsä.

— Siis on kaikki toimitettu?

— Niin luulen.

— Ja tänä iltana menemme tervehtimään toisen näiden puolueiden päälliköitä, arvaan?

— Aivan niin; viime yönä olin käymässä toisen puolueen luona.

— Menemmekö nyt kolonualaista tahi orlandilaista tervehtimään?

— Orlandilaista.

— Onko kohtaamispaikka kaukana täältä?

— Kahden peninkulman päässä, Vincentellon linnan raunioiden luona; mutta ehkä haluatte lopettaa illallisenne rauhassa ja sitte polttaa sikarinne jalkojanne lämmitellessä.

— Ei, ei! huudahdin; olette luvanneet näyttää minulle roiston, ja minun täytyy saada nähdä hänet.

— No hyvä, ottakaamme pyssymme ja lähtekäämme.

Lucian suuteli äitinsä kättä, kumartaessani hänelle kunnioittavasti, ja me läksimme huoneesta Griffon seuraamana.

Valmistuksemme eivät kestäneet kauvan.

Otin vyötäisilleni vyön, jonka olin teettänyt itselleni Pariisissa, ja jossa oli luotia toisessa päässä ja ruutia toisessa.

Lucian ilmaantui pyssyineen ja piippolakkineen, joka oli oikea koruompeluksen mestariteos, ja varmaankin lahja joltakin Sullacaron pohatalta.

— Griffo, virkkoi Lucian, päästä Timantti koirankoppelosta ja sano kyläläisille, että jos he kuulevat kylään pyssyn laukauksia, ne ovat minun laukaisemat.

— Kyllä, teidän ylhäisyytenne.

— Ilman tätä varoitusta, selitti Lucian, luulisivat he, että vihamielisyydet ovat alkaneet uudelleen, ja meidän ampumiseemme vastattaisiin joka kylän kadulta.

IV LUKU.

Vaikka oli vasta maaliskuun alkupuoli, oli ilma ihmeen ihana ja olisi sitä voinut kutsua lämpöiseksi, ellei suloinen tuulenhenki olisi puhaltanut vilvoittavasti mereltä.

Kuu nousi pilvettömänä ja kirkkaana Mont de Cagnan takaa ja hopeoitsi valollaan metsäpurot putouksinensa, jotka eroittavat Korsihan kahteen eri osaan, joten tämän jaon kautta saari jakaantuu kahteen säännölliseen osaan, jotka ovat aina sodassa keskenään.

Astuessamme ylös vuoren rinnettä, peittyivät Tavarron laskusuut yön pimeyteen, jotta silmän oli mahdotonta eroittaa, jota vastoin Välimeri välkkyi edessämme peilin kirkkaana.

Vihdoin saavuimme erääseen tienhaaraan ja Lucian pysähtyi.

— Onko teillä, kysyi hän, vuorenkiipeilijän jalat?

— On jalat kyllä, mutta ei silmää.

— Vaivaako teitä pyörrytys?

— Kyllä, se kohtaa minua joskus kiusoittavasti.

— Menkäämme siis tätä tietä, joka karttaa kaikkia äkkijyrkkäyksiä.

Ja Lucian johti kulkunsa havumetsään, johon häntä seurasin.

Timantti, Lucianin koira, juoksi edes takaisin puiden lomissa, liekuttaen iloisesti häntäänsä, ikään kuin vakuudeksi, ettemme tarvinneet mitään peljätä, vaan seurasimme levollisesti hänen vainuamaa tietä. Selvästi näkyi, että hänet oli harjoitettu pyydystämään sekä nelijalkaisia että kaksijalkaisia otuksia — roistoja ja villikissoja — ja etten näyttäisi aivan tietämättömälle Korsikan tavoista, kysyin Lucianilta eikö tekemäni huomiot olleet oikeita.

— Ei, olette väärässä, virkkoi hän; toden totta on, että Timantti pyydystää sekä petoja että ihmisiä, mutta mies, jota hän hakee, ei kuulu roistoihin; hän vainuskelee santarmeja, poliiseja ja vapaaehtoisia.

— Onko Timantti siis roistojen koira?

— On; se kuuluu eräälle orlandilaiselle, jolle tapanani oli lähettää leipää, ruutia, kuulia ja muita mitä roisto saattoi tarvita. Eräs kolonnalainen tappoi hänet ja seuraavana päivänä tuotiin koira minulle.

— Mutta enkö nähnyt toista koiraa myös ikkunastani?

— Kyllä; se oli Brusco. Hän seuraa samoja jälkiä kuin tämäkin, mutta sain sen eräältä kolonnalaiselta, jonka eräs orlandilainen tappoi; sen vuoksi kun menen kohtaamaan orlandilaista, otan Timantin kanssani. Jos heidät päästettäisiin vapaiksi yhtaikaa, repisivät he toisensa palasiksi; ja siitä näette, että vaikka miehet viimein sopivat riitansa, koirat eivät missään tapauksessa koskaan suostu syömään samasta astiasta.

Samassa hetkessä kuulin valitushuudon niin surullisen, niin uikuttavan ulisevan, että pysähdyin äkkiä ja asetin käteni nuoren saattajani käsivarrelle.

— Mitä tämä on? kysyin.

— Timantti huutaa vaan mucchiolla.

— Mikä on mucchio?

— Mucchio on hänen mestarinsa hauta. Hautapatsas on tehty kivistä ja oksista, joita ohikulkijat ovat heittäneet miehen haudalle, joka oli tullut teloitetuksi, ja jonka vuoksi hauta, sen sijaan että laskeutuisi, yhä kohoaa ajan vieriessä. Se on koston symbooli, joka seuraa uhria, ja kasvaa päivä päivältä lähimmäistensä kautta.

Kuulin taas uuden ulvonnan ja tällä kertaa niin läheltä, että vaikka tunsin äänen, säpsähdin itsekseni. Seuraavassa hetkessä näin vähän matkan päässä kivistä ladotun kasan, neljän viiden jalan korkuisen. Se oli murhatun hautakumpu.

Tämän omituisen patsaan juurella istui Timantti kita auki ja niska ojona. Lucian otti kiven maasta ja lähestyi kivirauniota hattu kädessä.

Minä otin myös kiven ja tein aivan kuin hän.

Saavuttuamme pyramidin juurelle taittoi hän oksan puusta ja heitti patsasta kohti ensin oksan ja sitte kiven, tehden sitte peukalollaan ristin merkki.

Minä tein samoin, ja sitte jatkoimme matkaamme äänettöminä ja hiljaa.

V LUKU.

Askel askeleelta muuttui polku yhä vaivaloisemmaksi.

Heitin pyssyn olkani ylitse, sillä huomasin pian tarvitsevani käyttää käsivarsiani, vaikka Lucian yhä kulki yhtä helposti kuin ennenkin, eikä näyttänyt lainkaan huomaavan vaikeuksia, jotka haittasivat kulkuani.

Kiivettyämme muutamia minuutteja vuoren louhujen ylitse, pidellen kiinni viiniköynnöksistä sekä pensaista, saavuimme jonkunmoiselle lakealle paikalle, johon muurin seinämä oli romahtanut alas. Siinä kaikki mitä oli jälellä Vincentello d'Istrian linnasta.

Kiivettyämme uudelleen vielä vaarallisemman ja jyrkemmän rinteen yli kuin äsken, ojensi Lucian, joka kulki edeltä, kätensä minulle avuksi.

— Hyvin tehty! virkkoi hän, eikä ollenkaan hulluimmin, vaikka olette pariisilainen.

— Mutta ainoastaan siitä syystä, että pariisilainen, jota juuri autoitte, on ollut ennen tilaisuudessa tekemään muutamia tällaisia retkiä.

— Niin, tosiaan! vastasi Lucian nauraen, eikö Pariisin lähellä ole vuori, jota kutsutaan Montmartreksi?

— Ompa kyllä; mutta paitsi Montmartrea olen kiivennyt muita vuoria, sellaisia kuin Righi, Faulhorn, Vesuvius, Stromboli ja Etna.

— Ah! no sitte käsitän että Monte Rotondo ei teitä haittaa. Mutta tässä on matkamme määrä. Neljä vuosisataa sitte olisi joku esi-isistäni avannut oven ja sanonut: "Tervetuloa linnaamme." Tänä päivänä hänen jälkeläisensä osoittaa raunioita ja sanoo: "Tervetuloa raunioillemme!"

— Kuuluiko tämä linna perheellenne Vincenello d'Istrian kuoleman jälkeen?

— Ei, mutta ennen hänen syntymistään se oli esi-äitimme koti, kuuluisan
Savilian, Lucian de Franchin lesken koti.

— Eikö Fillipinin historiassa ole hirmuinen tarina hänestä?

— On, päiväiseen aikaan voitte nähdä tältä paikalta Castle of Vallen rauniot, jossa signor de Guidice eli ja oli yhtä suuresti vihattu kuin esi-äitimme rakastettu, yhtä ruma kuin hän oli kaunis. Hän rakastui häneen, mutta kun ei Savilia vastannut hänen rakkauteensa, sanoi hän hänelle että jos hän ei määrätyn ajan kuluttua suostuisi ottamaan häntä puolisoksensa, ryöstäisi hän hänet väkisten. Raivostuneena hänen aikeestaan, kutsui Savilia hänet päivälliselle luokseen, ja Guidice, luullen ihastuksissaan hänen taipuvan aikeisiinsa, vastaanotti hänen kutsunsa, saapuen linnaan ainoastaan muutamain seuralaisten kanssa. Ovi sulkeutui heidän jälkeensä ja muutaman minuutin kuluttua oli Guidice vankina maanalaisessa holvissa.

Olimme nyt saapuneet jonkunmoiselle linnan pihalle.

Kuu valaisi oksien välistä aukean paikan. Muu osa jäi muurin varjostamana pimeyteen.

Lucian katsahti kelloonsa.

— Ah, virkkoi hän, olemme kaksikymmentä minuuttia liian aikaiset.
Istahtakaamme tähän.

Istahdimme, tahi paremmin, laskeuduimme pitkällemme pehmoiselle ruoholle kallion pielustalla.

— Mutta, jatkoin, ette ole lopettaneet kertomustanne.

— No niin, jatkoi Lucian, joka aamu ja joka ilta Savilia meni holviin, jossa Guidice istui vankina, ja seisoen avatun oven edessä, saattoi hän nähdä vankinsa ja kysyä kuinka noin inhoittava olento, kuin hän, saattoi koskaan toivoa pääsevänsä hänenlaisensa kaunottaren puolisoksi. Ajan kuluessa kuitenkin Guidice onnistui lahjomaan yhden vartijoistansa ja pääsi pakenemaan. Hän palasi vasalliensa kanssa, jotka olivat paljon lukuisammat kuin Savilian palvelijat, valloitti linnan ja otti hänen vangikseen. Vieden hänet eräälle tienristeykselle metsään, hän sulki hänet rautahäkkiin, jättäen avaimen jokaisen ohikulkijan haltuun, joka himosi hänen kauneuttansa. Kolme päivää sen jälkeen Savilia kuoli.

— Minusta näyttää, virkoin, että esi-isänne käsittivät koston tarkoituksen mainion hyvin, ja että heidän jälkeläisensä, pistoolinensa ja miekkoinensa ovat jokseenkin taantuneet.

— Aivan niin; ja sellainen aika on pian tuleva, jolloin he eivät enää ollenkaan tapa toisiansa. Mutta, jatkoi nuori mies, meidän perheemme on aina ollut erilainen. Savilian kaksi poikaa, jotka asuivat Ajacciossa, saivat kasvatuksensa oikein korsikkalaiseen tapaan ja jatkoivat vainoa Guidicen poikia vastaan. Kosto juoksi neljän vuosisadan halki, ja loppui vasta, niin kuin näitte merkityn isäni ja äitini pyssyissä, "syyskuun 21 päivä 1811, kello 11 aamupäivällä".

— Niin muistan kyliä kirjoituksen, mutta minulla ei ollut tilaisuutta kysellä niitä tarkemmin.

— Niinpä tietäkää, että vuonna 1809 kaksi veljestä oli vaan jälellä Guidiceista, ja Franchilaisista oli jälellä vaan isäni, joka oli nainut serkkunsa.

Kolme kuukautta heidän naimisensa jälkeen päätti Guidicet tehdä heistä lopun. Yhden veljistä piti ampua isäni, joka oli mennyt Sarteniin ja oli paluumatkalla kotiin, jolla välin toisen piti hänen poissa ollessaan rynnätä taloon. Onneksi sai isä tiedon heidän aikeistaan. Hän sanoi äidille, että kokoaisi kaikki vartijat kotiin, jotta vihollinen otettaisiin vastaan lämpimästi. Isä ampui toisen Guidicen vuoristossa ja äiti ampui toisen ikkunasta. Kun isäni näki vihollisensa kaatuvan, katsahti hän kelloonsa, se oli yksitoista. Kun äiti oli ampunut oman uhrinsa, katsahti hän kelloonsa; se oli juuri yksitoista. Heidän vihollisensa olivat ammutut samalla hetkellä. Guidicet olivat hävinneet, de Franchit voittaneet. Savilia oli kostettu!

— Muutaman kuukauden kuluttua synnytti äitini kaksoset, joista yksi on nöyrin palvelijanne Lucian korsikkalainen, ja toinen hänen veljensä, Louis hyväntekijä.

Samassa hetkessä näin miehen lähestyvän koirinensa kuuvalossa. Hän oli orlandilainen roisto ystävämme Timantin seurassa.

Samassa hetkessä kaikui yhdeksän kellon lyöntiä.

Mestari Orlandi tuli niin minuutilleen kuin olisi ollut kuningas Ludvig XV:ta vastaanotto, ja varmaan kukaan ei olisi voinut olla säännöllisempi saapumaan kuin tämä metsien kuningas, jolle Louis oli määrännyt yhdeksän lyönnin yhtymäajaksi.

Kun hän lähestyi, nousimme kumpikin ylös.

VI LUKU.

— Ette ole yksin, herra Lucian, virkkoi roisto.

— Älkää välittäkö siitä, Orlandi. Tämä herra on ystäväni, joka on kuullut teistä puhuttavan, ja hän halusi teitä nähdä.

— Tämä herra on tervetullut, virkkoi roisto kumartaen.

Vastasin hänen tervehdykseensä mitä suurimmalla kohteliaisuudella.

— Olette varmaan olleet täällä jo jonkun aikaa? jatkoi Orlandi.

— Noin parikymmentä minuuttia.

— Tiesin sen; kuulin Timantin ulvovan mucchiolla.

— Mutta koska kerran tiesitte herra Lucianin olevan täällä, miksi ette tulleet aikaisemmin?

— Koska yhtymisemme oli tapahtuva yhdeksältä, ja se on aivan yhtä huolimatonta, jos saapuu neljännestä ennen tahi jälkeen.

— Onko tuo syytös minua kohtaan? virkkoi Lucian nauraen.

— Ei millään muotoa, herra; te saavuitte aikaisemmin varmaan tämän herran tähden, sillä te olette itse säännöllisyys.

— Niinpä niin, virkkoi Lucian, mutta eikö meillä pitänyt olla jotain puhumista keskenämme?

— Ompa kyllä; ja jos tahdotte seurata minua —

Lucian kääntyi puoleeni.

— Suotteko minulle anteeksi?

— Luonnollisesti.

Molemmat kiipesivät kallionlohkareelle, jonka poikki Orlandi oli tullut, ja sillä välin kun he seisoivat siellä kuun valossa, kuvastuivat heidän tummat varjonsa hopealle kimaltelevan puron pintaan.

Silloin olin ensi kerran tilaisuudessa tarkastelemaan Orlandia huomiolla.

Hän oli kookasvartaloinen mies, pitkäpartainen, ja oli puettu samaan kuosiin, kuin nuori de Franchi, paitsi että pukunsa osoitti jälkiä kulkurielämästä, täytyessänsä usein lentää putouksien ylitse ja viettää yönsä paljaalla maan kamaralla.

En kuullut mitä he puhuivat, sillä he olivat vähän matkan päässä minusta, ja sitäpaitse he puhuivat Korsikan murretta, mutta huomasin selvästi heidän liikkeistään että he keskustelivat seikoista, joita nuori mies koetti selittää sellaisella tyyneydellä, joka oli kunniaksi hänelle puolueettomana ollen.

Viimein muuttuivat Orlandin liikkeet vähemmän varmoiksi ja lauhkeimmiksi, hänen äänensä tuntui lauhtuvan ja vihdoin katsoi hän alas, ojentaen vaitiolon jälkeen kätensä nuorelle miehelle.

Kokous oli nähtävästi lopussa, sillä he läksivät tulemaan minua kohti.

— Rakas vieraani, virkkoi nuori mies, Orlandi haluaa teitä kiittää.
Olen luvannut että tulette yhdeksi todistajaksi hänelle.

— Kernaasti vastasin, ja ojensin käteni roistolle, joka kunnioitti minua koskettamalla sormenpäitäni.

— Saatte siten, jatkoi Lucian, tilaisuuden kertoa veljelleni että kaikki on järjestetty täällä hänen toivonsa mukaan, ja että te myös olette sitoumuksen allekirjoittaneet.

— Tuleeko siis häät tapahtumaan?

— Ei, ei vielä, mutta kenties ajan oloon.

Roisto nauroi ylenkatseellisesti.

— Rauha, virkkoi hän, koska sitä haluatte mutta ei mitään liittymistä, se ei kuulu kontrahtiin.

— Ei vielä, vastasi Lucian, mutta se tulee varmaan tapahtumaan tulevaisuudessa. Mutta puhukaamme nyt jostakin muusta. Kuulitteko mitään sill'aikaa kun puhelin Orlandin kanssa?

— Tarkoitatteko, josko kuulin teidän puhettanne?

— Eikä, mutta mitä fasaani lauloi äsken tässä jossakin?

— Kyllä, minusta kuului ääni ikään kuin itkulta.

— Olette oikeassa, virkkoi roisto, tuossa istuu yksi pähkinäpuussa.

— Hyvä on, virkkoi Lucian iloisesti, se täytyy syödä huomenna herkkupaloiksi.

— Olisin jo ampunut sen, virkkoi Orlandi, mutta pelkäsin heidän luulevan kylässä että minulla olisi ollut jotain muuta mielessä.

— Olen varoittanut heitä, virkkoi Lucian, — mutta, lisäsi hän, kääntyen puoleeni ja heittäen pyssyn olalleen, vaikka oli juuri ollut aikeissa laukaista, — kunnia on teidän.

— En ole varma että tulen osumaan, mutta tahtoisin olla varma fasaanista, vastasin, ampukaa sentähden itse.

— Unohdin, virkkoi Lucian, ettette ole tottuneet ampumaan pimeässä; ampuisitte kenties liian matalalle — mutta huomenna, jos haluatte, panemme toimeen hauskan jahdin.

VII LUKU.

Läksimme pois raunioilta päinvastaisesta paikasta kuin mistä olimme tulleet.

Saapuessamme pensaikkoon, äänsi fasaani toisen kerran. Se oli arviolta kahdeksan kymmenen jalan päässä pähkinäpuun oksalla, jonka juurella oli tiheä pensaikko.

— Miten aijotte sen pyydystää?

— Odottakaa, virkkoi Orlandi, joka sitte alkoi matkia fasaanin kuherrusta.

Samassa huomasimme liikettä puun oksilla; fasaani nousi korkeammalle ja korkeammalle, vastaukseksi Orlandin lähestymiseen, ja asettui viimein yhdelle latvaa lähimmälle oksalle, jossa se selvästi kuvastui taivaan tummaa taustaa vasten. Orlandi oli vaiti ja fasaani liikkumaton.

Seuraavassa hetkessä kohotti Lucian pyssynsä, tähtäsi ja laukasi.

Fasaani putosi maahan niin kuin pallo.

Timantti hyppäsi pensaikkoon ja palasi pian takaisin lintu hampaissa.

Se oli ammuttu aivan läpi ruumiin.

— Tarkasti osattu, virkoin, ja vielä paremmin, koska pyssynne on kaksipiippuinen — jo haulikollakin ammuttuna olisi se ollut hyvin osattu.

— Oh, joutavia! virkkoi Orlandi; haulikolla osaa herra Lucian ampua viiden francin rahan kolmen sadan jalan päästä.

— Oletteko yhtä tarkka tähtäämään pistoolilla kuin pyssyllä?

— Melkein, virkkoi Lucian. Voin ampua kuusi kuulaa pois kahdestatoista, jotka ovat asetetut veitsen terälle kolmenkymmenenviiden jalan päähän.

Otin hatun päästäni ja kumarsin hänelle.

— Onko veljenne käsi yhtä tarkka? kysyin.

— Louis parka, vastasi hän; hän ei ole koskaan ottanut käteensä enemmän pyssyä kuin pistoolia, ja syystä pelkään, että jos hän joutuisi johonkin vaaraan Pariisissa, ei hän kykenisi puollustamaan itseänsä, vaan tulisi tapetuksi.

Ja Lucian pisti fasaanin valkeaan laukkuunsa.

— Ja nyt, rakas Orlandini, virkkoi hän, huomiseen aamuun asti.

— Huomiseen aamuun, herra Lucian.

— Tunnen täsmällisyytenne; siis kello kymmenen aikaan; te, ystävänne ja omaisenne tulette olemaan kadun toisessa päässä, jota vastoin vuoren puolella, samalla kellon lyönnillä ja kadun toisessa päässä, on Colonna silloin oleva ystävineen ja perheineen — jota vastoin me tulemme olemaan kirkon puolella.

— Aivan tahtonne mukaan, herra Lucian; kiitän teitä vaivoistanne; ja te, herra, jatkoi Orlandi, kääntyen kumartaen puoleeni, kiitän teitä kunniasta, jonka olette minulle suoneet.

Näiden kohteliaisuuksien jaeltua erosimme. Orlandi katosi pensaikkoon ja me seurasimme polkua kylää kohti.

Kuljettuamme kotvasen alotin taas tavalliset kyselemiseni.

— Rauha on siis solmittu? virkoin.

— Niin on; mutta niin kuin näitte, suurella vaivalla. Saatoin hänet ymmärtämään että kaikki lähenteleminen oli alkanut Colonnan puolelta. Heidän puoleltaan on kaatunut viisi miestä, meiltä vaan neljä; kolonnalaiset suostuivat eilen rauhantarjoukseen, jota vastoin orlandilaiset vasta tänään. Vihdoin viimein ovat kolonnalaiset suostuneet tarjoomaan elävän kananpojan julkisesti orlandilaisille, ja ovat siis tämän tekonsa kautta myöntäneet olleensa väärässä.

— Ja huomenna siis tapahtuu tämä juhlallinen sovinnon solmiaminen?

— Huomen aamuna kello kymmenen aikaan. Näette nyt, että teitä seurasi onni matkallanne, vaikka kohta toivoittekin näkevänne vendetan.

Ja Lucian nauroi katkerasti.

— Oh! jatkoi hän; vendetta on niin tavallista, niin jokapäiväistä, sillä neljänsadan vuoden kuluessa ei täällä ole muusta puhuttu, mutta sovintoa ei tapahdu joka päivä.

Minä aloin nauraa.

— Siinä nähdään, virkkoi hän, te nauratte meille, ja te olette oikeassa; me olemme sangen omituisia, sitä ei voi kieltää.

— Ei, virkoin, en nauranut teidän tavoillenne; nauroin vaan teidän innostuksellenne menestyksenne johdosta.

— Ah, vai niin; ja jospa olisitte kuulleet minun puhuvan, olisitte varmaan ihaillen ihmetelleet älyäni.

— Olette erinomainen lakimies.

— En lainkaan; olen vaan yksinkertaisesti rauhantuomari, ja niin kuin helposti saatatte käsittää, yhdistäminen merkitsee sovittamista. Jos kutsumukseni olisi olla välittäjänä Jumalan ja paholaisen välillä, tekisin parastani saadakseni heidän välinsä hyväksi, vaikka olisinkin vakuutettu siitä että Jumala tekisi väärin seuratessansa neuvoani.

Lopun matkaa kuljimme äänettöminä ja vaihtamatta enää sanaakaan saavuimme kotiin.

VILI LUKU.

Griffo seisoi ovessa.

Isäntänsä pisti kätensä laukkuun ja ennen kun lausuin sanaakaan, veti hän sieltä ylös fasaanin.

Griffo oli kuullut ja tuntenut laukauksen. Rouva de Franchi oli vetäytynyt omaan huoneeseensa, mutta jättänyt sanan että hänen poikansa tulisi hänen puheillensa heti kun olisi palannut kotiin.

Nuori mies kysyi minulta jos tarvitsin mitään, ja vastatessani kieltävästi, pyysi saada täyttää äitinsä tahdon. Tietysti ei minulla ollut mitään sitä vastaan, ja vetäydyin siis omaan huoneeseeni.

Astuin sinne jonkummoisella ylpeydellä. Olin mielissäni voituani jo edeltä päin määritellä Louisin luonteen, ihan niin kuin jos Lucian olisi sen minulle selittänyt.

Riisuuduin hitaasti ja ottaessani tulevan lakimiehen kirjakaapista Victor Hugon kirjoittaman "Les Orientals", menin vuoteelleni täysin tyytyväisenä itseeni.

Olin juuri sadannetta kertaa lukemaisillani lausetta "taivaan tuli", kun kuulin rappusissa askelten kaikua, jotka pysähtyivät oveni kohdalle. Otaksuen sen olevan isäntäni, joka tulisi toivottamaan minulle hyvää yötä, laskin kirjan kädestäni ja huusin:

— Astukaa sisään!

Ovi avautui ja Lucian astui sisään.

— Pelkään, sanoi hän, että olin vähän huonolla tuulella erotessamme; tulin siis pyytämään anteeksi ja tarjoomaan itseäni palvelukseksenne, jos te vielä haluaisitte jotain kysellä.

— Monet kiitokset, vastasin; ystävällisyytenne avulla olen saanut kuulla kaikesta mitä olen mielinyt oppia tuntemaan. Löytyy vaan yksi asia enää, mutta olen päättänyt etten sitä kysele.

— Miksi niin?

— Koska se on kokonaan liian yksityistä laatua; mutta älkää vaan minua pakoittako, sillä jos sen teette, en voi taata itseäni.

Nuorta miestä alkoi naurattaa.

— Teette minut jo yhtä uteliaaksi kuin itsenne, virkkoi hän; kas niin, antakaappa kuulua kysymyksenne.

— Olkoon menneeksi. Olette olleet niin erinomainen että olette selittäneet minulle kaikki mitä en ole voinut ymmärtää, paitsi yhden asian: näytitte minulle historiallisesti kuuluisat aseenne, jotka haluaisin vielä kerran nähdä ennen kun menen. Olette kertoneet minulle, yhteydessä syntymisenne kanssa, että tunnette aina samoja tunteita kuin veljenne; mutta kun äitinne kysyi josko hän yhä eli, vastasitte te: "Kyllä, sillä jos hän olisi kuollut, olisin nähnyt hänet".

— Niin, muistan kyllä, että niin sanoin.

— No niin, jos luulette minun olevan kyllin ansiollinen kuulemaan, pyydän, selittäkää se minulle.

Nuoren miehen kasvot olivat muuttuneet sillä välin niin vakaviksi, että lausuin epäröiden viimmeiset sanani.

— Huomaan olleeni liian tunkeileva, sanoin; älkäämme mainitko enää koko asiaa.

— Ei sen vuoksi, vastasi hän; vaan te olette mailmanmies, ja sellaisena luonnollisesti epäuskoinen, ja minä pelkään että luulette minun uskottelevan teille vanhoja taruja, jotka ovat säilyneet perheessämme neljäsataa vuotta.

— Kuulkaa, virkoin; ei kukaan usko niin varmalla vakuutuksella vanhoja legendoja ja taruja kuin minä, ja mitä siihen tulee, että sanoitte minua uskottomaksi, voin vakuuttaa teille että uskon kaikkia ylenluonnollisia asioita.

— Uskotteko henkinäkyjä?

— Kerronko teille, mitä minulle on tapahtunut?

— Kertokaa; se tulee rohkasemaan minua.

— Isäni kuoli vuonna 1807, jolloin olin kolmen ja puolen vuoden vanha Koska lääkäri oli ilmoittanut isäni lopun lähestyvän, oli minut viety tätini luo, joka asui rakennuksessa pihan ja takapihan välillä.

— Tavalliseen aikaan asetettiin minut nukkumaan tätini huoneeseen, ja huolimatta onnettomuudesta, joka oli minua kohdannut ja josta olin kokonaan tiedoton, nukahdin pian syvään uneen. Äkkiä kolkutti joku kolmasti ovelle. Nousin ylös, kömmin alas vuoteeltani ja menin ovea kohti.

— Mihin olet menossa? kysyi tätini.

Koska ulko-ovi oli lukossa, ei kukaan voinut olla kolkuttamassa kamarin ovelle, jonka vuoksi täti oli hyvin peloissaan.

— Olen menossa avaamaan ovea isälle, joka on tullut hyvästille, vastasin.

Silloin tätini nousi vuoteeltansa ja pakoitti minut menemään takaisin vuoteelleni. Mutta minä yhä itkin:

— Isä on ovella; haluaisin nähdä hänet ennen kun hän menee pois.

— Ja palasiko henkinäky sitte milloinkaan? kysyi Lucian.

— Ei, vaikka usein olen kutsunut sitä luokseni; mutta kenties Jumala suopi lapselle etuoikeuksia puhtautensa tähden, joita hän kieltää täysi-ikäiseltä mieheltä.

— No niin, virkkoi Lucian hymyillen, meidän perheemme on ollut siinä suhteessa teitä onnellisempi, sillä kun jotain erinomaista on tapahtumaisillaan, vanhempamme ilmestyvät meille.

— Ja mistä tämä etuoikeus on teille suotu?

— Jo ammoisista ajoista. Muistattehan kertoneeni teille että Savilia kuoli jättäen kaksi poikaa; no niin, nämät kaksi poikaa kasvoivat isoiksi, kohdellen toinen toistansa kaikella kunnioituksella ja hellyydellä, mitä vanhemmiltansa olivat oppineet. He tunsivat ettei mikään, eipä edes kuolema voisi heitä eroittaa toisistaan, ja voimakkaiden salaperäisten noitumistemppujen jälkeen allekirjoittivat he verellänsä sopimuksen, jonka mukaan se heistä, joka ensin kuolisi, ei ainoastaan näyttäytyisi heti kun jotain elämän muutosta olisi tulossa halki koko elämän. Kolmen kuukauden kuluttua ampui salamurhaaja yhden veljeksistä takaapäin, samalla hetkellä kun toinen veljes oli sulkemaisillaan sinetillä kirjettä hänelle; mutta kun hän oli pistämäisillään sinettinsä kuumaan vahaan, kuuli hän huokauksen takanansa ja vaikkei hän ollut tuntenut mitään, kääntyi hän ja näki veljensä seisovan luonaan ja koskettavan kädellään hänen olkapäätänsä. Hän ojensi hänelle kirjoittamansa kirjeen; toinen otti sen ja hävisi.

Päivää ennen omaa kuolemaansa näki hän hänet myös. Veljekset eivät olleet tehneet sitoumusta ainoastaan keskuudessansa, mutta kaikille jälkeläisillensä, sillä aina siitä saakka on sukumme nähnyt henkinäkyjä, ei ainoastaan kuoleman lähestyessä, mutta jokaisen elämän muutoksen edellä.

— Ja oletteko te koskaan nähneet ilmestyksiä?

— En; mutta koska isäni sai yönä ennen kuolemaansa varoituksen lähenevästä kuolemastansa, otaksun että veljelleni ja minulle suodaan sama etuoikeus.

— Ja seuraako tämä etuoikeus ainoastaan sukunne miespuolisia jäseniä?

— Heitä ainoastaan.

Katsahdin nuoreen mieheen, joka kylmänä, vakavana ja tyynenä kertoi ihmeellistä tarinaansa, ja minä kertasin Hamletin lauselmia:

    "There are more things in heaven and earth, Horateo,
    Than are dreamt of in your philosophy."

Pariisissa olisin pitänyt miestä pilapuhujana, mutta Korsikan sydämmessä en saattanut pitää häntä mielipuolena enkä onnenonkijana.

— Ja nyt, kysyi hän, olenko kertonut teille kaikki mitä halusitte tietää?

— Olette todellakin, vastasin; ja minä olen hyvin liikutettu luottamuksestanne.

Näin sanoen nousi hän ylös, toivotti minulle hyvää yötä ja lähti huoneesta. Vaikka olin hyvin väsyksissä, kului kauvan ennen kun sain unta silmiini, ja kun vihdoin nukahdin, näin rauhattomia unia kaikista henkilöistä, joita olin kohdannut edellisenä päivänä. Vasta päivän koittaessa pääsin rauhallisempaan lepoon, mutta heräsin myöhemmin kellon soitosta, joka kuului helisevän aivan korvissani.

Pian sen jälkeen koputti Griffo ovelle, tuoden kuumaa vettä; hän sanoi kellon olevan puoli kymmenen ja että Lucian halusi nähdä minua.

— Sano herra Lucianille, vastasin, että olen tuleva iloiseksi saadessani hänet nähdä.

Nuori mies astui pian sen jälkeen huoneeseen.

Tällä kertaa oli hän pukeutunut hienoon pariisilaiseen pukuun. Hänellä oli päällänsä musta takki, värillinen västi ja valkoiset housut. Huomatessansa että katselin häntä ihmeissäni, virkkoi hän:

— Ettekö ihaile pukuani? se vaan todistaa että alan sivistyä.

— Niinpä, tosiaankin, vastasin; tunnustan että hämmästykseni ei ole niin vähäinen huomatessani että Ajacciossa löytyy ensi luokan räätäli. Samettitakissani näytän teidän rinnallanne pariisilaiselta palvelijalta.

— Pukuni, vastasi hän, tulee suorastaan Pariisista. Koska veljeni ja minä olemme aivan yhtä mittaiset, tuntui hänestä hauskalta lähettää minulle koko puku, mutta jota minä käytän vaan mitä harvinaisimmissa tilaisuuksissa, niin kuin silloin kun kenraali ylipäällikkö pistäytyy luonamme tahi kun onnistumme saamaan niin harvinaisen vieraan kuin te esimerkiksi ja vielä lisäksi yhteydessä näin harvinaisen juhlallisuuden kanssa.

Kaikki mitä Lucian sanoi oli täynnä ivan sekaista nerokkaisuutta, ja vaikka se joskus saattoi minut melkein pahoinvoivaksi, oli se aina täynnä mitä etsityintä kohteliaisuutta.

Sen vuoksi tyydyin yksinkertaiseen kumarrukseen, jolla välin hän alkoi suurimmalla tottumuksella vetää kellertäviä hansikkaita käsiinsä.

Olin sillä välin päättänyt pukemiseni. Kello oli jo neljännestä vailla kymmenen.

— Tulkaa, virkkoi hän, jos haluatte nähdä näytelmää, täytyy meidän heti kiirehtää matkalle, mutta aamiainen on myös valmis ja kenties teette viisaammin jos jäätte ruualle.

— Ei, kiitos, vastasin; nautin aamiaista harvoin ennen kahtatoista.

Otin hattuni ja läksimme yhdessä.